Avara urbanismi Yritys ymmärtää suomalainen kaupunki toisin

Avara urbanismi Yritys ymmärtää suomalainen kaupunki toisin Pa s i Mä e n p ä ä Tiivistelmä Pyrin muuttamaan suomalaisen kaupungin itseymmärrystä eli tapaa, jolla ajattelemme kaupunkejamme ja niiden kehittämistä. Käännän ympäri ajattelutavan, jonka mukaan suomalainen kaupunkikulttuuri on lyhyttä, ohutta ja heikkoa esittämällä, että tämä ajattelutapa itse on peräisin kaupungista. Kehitän käsitettä avara urbanismi, jolla tarkoitan kaupungin ymmärtämistä laajasti moniasteisina ja monimuotoisina kaupunkilaisuuksina ja kaupunkimaisuuksina. Tältä pohjalta täsmennän kriittisesti asumisen monimuotoistumista, kulutuksellistumista, preferenssejä ja itsemääräämisoikeutta koskevia tutkimuskeskusteluja. Keskustelen siitä, missä määrin nämä aiheuttavat kaupungin hajautumista, sekä siitä, missä määrin ja millä tavoin kaupunkirakenteen tiivistäminen on mahdollista. Lopuksi sovellan avaran urbanismin ajattelutapaa muotoilemalla metropolialueelle kolme asumisen kehittämisen kontekstia ja neljä mahdollista asumiskonseptia kansainvälisten esimerkkien pohjalta. Abstract The article aims at changing our comprehension of the Finnish cities and how we develop them. In Finland we tend to see our urban culture as short, thin and weak. The characterisation derives both from comparison to the European urbanity and as against to the significance of nature in the Finnish culture. My idea is to turn this customary self-understanding upside down by arguing that the reasoning itself originates I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 21

from urbanity. This leads to conceptualisation of wide urbanism, by which I mean comprehending the city as consisting of diversified milieus and ways of life without domination of a certain type of urbanity. From this viewpoint, I criticise and elaborate discourses of diversity of housing, housing as consumption, housing preferences, and the inclination of sovereignty in housing. How do these actually contribute to the urban sprawl? How should we proceed with the densification of our cities? The article ends up by proposing three urban contexts for the development of the Helsinki metropolitan region, and four new housing concepts elaborated from some European examples. 22 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

Suomessa kaupunki on toisaalla. Pidämme kaupunkiemme historiaa lyhyenä ja kaupunkikulttuuriamme ohuena. Näin olemme oppineet ajattelemaan. Ihailemme eurooppalaisia kaupunkeja vilkkaine katuelämineen, ja ainakin kaupunkitutkijoiden ja -kehittäjien parissa vierastamme amerikkalaista kaupunkia liikekeskuksineen ja pientalomattoineen. Eurooppalaisessa kaupungissa näemme keskiaikaperäisen linnakaupungin päälle kehittyneen pienimuotoisuuden, joka yhdistyy menneiden mahtien monumentteihin, kirkkoihin ja porvarien raatihuoneisiin. Eurooppalainen kaupunki rakentuu Ranskan vallankumousta edeltäneelle valtajärjestelmälle ja autoliikennettä edeltäneelle katuverkostolle. Kaukoidän ja kolmannen maailman kaupungeissa suomalainen kokee kaoottisella tavalla elämää ja kuolemaakin pursuavan kaupungin, jossa elämän kirjo asettuu näytteille. Suomalainen kaupunki sen sijaan on jotain, mikä ei ole jotain näistä. Tai sitten se on tulossa joksikin näistä. Suomalaiset ovat innokkaan kiinnostuneita tietämään, mitä muut meistä ajattelevat. Tutkijat pitävät tätä pienelle kansalle tyypillisenä piirteenä. Pieni kansa on hakenut paikkaansa suurten joukossa 1800-luvun kansallisesta heräämisestä viimeaikaiseen globalisaatioon asti. Kaupunkilaisuus ei ole kuulunut kansallisuusaatteen rakennuspuihin, vaan identiteettiä rakentavaksi keskukseksi on muotoiltu luonto maisemineen ja miljöineen, ihmistyyppeineen ja sosiaalisine muotoineen (ks. esim. Saarikangas et al. 2004). Kaupunkikulttuuriin niin kiinteästi kuuluva arkkitehtuurikin jugendista funktionalismiin ja myöhempään rationalismiin on tulkittu suomalaisuuden kautta. Kaupunkilaisuus ja sen taustalla oleva yleiseurooppalainen kulttuuri ovat jääneet hämärään, koska identiteettiprojektiamme on hallinnut nationalismi, jota on määrännyt käsitys maaseutu-suomesta. Äkkinäinen maaltamuutto, lähiöityminen ja hyvinvointivaltiollinen tulevaisuusprojekti 1960 1970-luvulla peittivät historiallista kaupunki- Suomea edelleen. Yhdessä luontosuomalaisuuden kanssa ne jättivät taakseen käsityksen suomalaisesta urbaanisuudesta. Kjell Westön viimeisin romaani Missä kuljimme kerran on tärkeä teos, koska se avaa esiin 1900-luvun alun urbaanin Suomen, sekä porvarillisen että työväenluokkaisen (ks. myös Kervanto Nevanlinna 2003). Myöhempi hyvinvointivaltio rakensi uutta, luokatonta yhteiskuntaa, jolle porvarillinen ja I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 23

työväenluokkainen kaupunki molemmat olivat mennyttä maailmaa ja lähiöt uusi todellisuus. Siksi kaupunkilaisuus on yhä löydettävä teema Suomessa. Se on jäänyt puutteeksi: urbaanisuus on jotain, mitä meillä ei ole. Kuitenkin sellainen on, koska valtaosa suomalaisista on elänyt elämänsä kaupunkimaisessa ympäristössä. Lähiöt ja myöhempi esikaupungistuminen ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa niitä itseään pidetään epäurbaaneina verrattuna siihen mitä puuttuu eli verrattuna tiiviin kivikaupunkiurbaanin perinteeseen. Modernia, funktionalistisesti organisoitua kaupunkia ei ole opittu pitämään urbaanina, vaikka se on meidän tilallisen järjestyksemme malli. Tässä mielessä modernistinen kaupunki olisi löydettävä uudelleen, sen sijaan että se hylättäisiin jo kokeiltuna tienä. Kaupunki luonnon vastinparina on siis jäänyt joksikin, jota meillä ei mielestämme oikein ole. Sen sijaan suomalaiseen kulttuuriin kuuluu voimakas ajatus kehityksestä. Yhteiskuntaa on modernina aikana kehitetty herkeämättä 1800-luvun lopun kansakoululaitoksesta 1960-luvun hyvinvointivaltioon ja 2000-luvun alun tietoyhteiskuntaan. Tämä on perintö, josta myös suomalainen kaupunkien kehittäminen lähtee. Kaupunkia ei vielä ole, mutta sellainen pitäisi olla. Kaupunkilaisia emme vielä ole, mutta sellaisiksi meidän pitäisi tulla. Kaupunki on Suomessa ensisijaisesti tulevaisuusprojektio, heijastus tulevaisuuteen (ks. Mäenpää 2004a). Siksi suomalainen kaupunki on utopia, paikka jota ei ole. Sitä ei ole vielä kehittynyt, sitä ei ainakaan ole täällä, missä minä asun. Miten tässä tilanteessa voi kaupunkia rakentaa? Helposti siinä mielessä, että kaupunki tulevaisuusprojektiona esittää vahvan kehittämisvaatimuksen, jolla voidaan perustella yhä uusia kaupunkihankkeita siten, että niillä on yleinen kannatus. Vaikeasti siinä mielessä, että on hankala määritellä sitä ainesta, jota kehittäminen alkaa jalostaa kaupungiksi. Paikkaa, jota ei ole, ei voi tavoittaa, sitä voi vain tavoitella. Silloin suomalainen kaupunkien kehittäminen on lähtökohtaisesti voimaperäistä mutta tavoitteen saavuttamisen kannalta jo ennalta tuomittu mahdottomaksi. Siksi kaupunkejamme kehitetään isoina hankkeina tuottaen yhä uusia kaupunkikokonaisuuksia sen sijaan, että kehitettäisiin vähitellen vanhoja. 24 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

Kaupungin kehittyminen määrittyy suomalaisessa kulttuurissa ajallisesti tulevana mutta myös kaupungin territoriaalisena ekspansiona, kaupungin leviämisenä. Kaupunki on jotain, joka valtaa lisää alaa. Kaupunki on määrää, ei laatua. Tällaisessa katsannossa on vaikea nähdä kaupungistuminen ympäristöä jalostavana, sitä parantavana prosessina. Luonnon miellämme olevan pysyvää ja tosiolevaista, jotain mitä ihminen voi kehityksessä vain menettää. Luonto-kaupunki-ajattelun toinen ääripää löytyy Hollannista, jossa kaikki ympäristö, myös kaikki luonto, on ihmisten muokkaamaa ja siinä mielessä kaupunkia. Suomessa voi olla vaikea lähteä jalostamaan jopa hoitamatonta joutomaata hoidetuksi puistoksi, koska puisto edustaisi leviävää kaupunkia joutomaan uhatuksi koettua luontoa vastaan. Tällainen asenne mielletään yleensä ylireagoivien asukkaiden aiheuttamaksi ongelmaksi. Mutta ekologisen imperatiivin elävöittämänä luontoalueiden selvärajainen jättäminen silleen on myös piirre, joka yhdistää käydyn Greater Helsinki Vision 2050 -kilpailun monia voittajaluokan töitä. Kaupungin kehittämisen keskeisin lähtökohta on sen maa-alan rajaaminen. Suomalainen kaupungin ja luonnon välinen suhde on myyttinen. Myytti ei ole sama asia kuin epätosi. Myytti on kollektiivinen tietovaranto, joka on totta siinä mielessä, että yleisesti ja yhteisesti uskomme asioiden olevan niin kuin myytti sanoo. Myytti ei ole totuus todellisuudesta, mutta se on totuus ajattelutavasta. Myytti on tietoa, jota määrittää muuta tietämistä, ja jota itseään ei voi koetella. Sille voi kuitenkin esittää todenmukaisempia vaihtoehtoja. Ajattelutapa, jossa kaupunki on tulevaisuusprojektio, jakaa siis kaupungin kehittämisedellytykset siten, että kehittämispyrkimys ylimäärittyy mutta lähtötilanne ja sen seurauksena myös tavoitetila alimäärittyy. Haluamme kovasti rakentaa kaupunkia, mutta emme oikein osaa, koska käsityksemme jo olevasta suomalaisesta kaupungista on heikko, minkä seurauksena tavoiteltava kaupunki näyttäytyy utopiana. Tämä on asetelma, jossa nähdäkseni olemme ja jota pyrin muuttamaan. Entä jos käännetään asia nurin päin? Ajatellaan tilannetta, jossa tiedämme hyvin millaisessa kaupungissa elämme, mutta emme ole varmoja kannattaako tilannetta muuttaa kaupunkia kehittämällä, ja mihin suuntaan pitäisi edetä. Määritellään lähtötilanne eli suomalainen kaupunkilaisuus ja kaupunkimaisuus eli urbaanisuus uudestaan. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 25

Avara urbanismi Unohdetaan edellä sanottu. Tai ei oikeastaan unohdeta vaan käännetään se ympäri. Jätetään suomalainen urbaanin itseymmärrys ja avataan uusi yksinkertaisesti toteamalla, että kyllä, meillä on jo kaupunki taloineen ja tiloineen, kaupunkilaiset identiteetteineen ja puuhineen, kaupunkikulttuuri tapoineen ja toimineen. Otetaan lähtökohdaksi, että suomalainen kaupunki on jo olemassa. Käännetään yhden tietyn utooppisen urbaanisuuden idea ympäri asetelmaksi, jossa meillä on jo, ei vain yksi vaan monta erilaista urbaanisuutta. Silloin lähtökohdaksi asettuu avara eli laajasti ymmärretty, moniasteinen ja monimuotoinen urbanismi avaimena suomalaisen urbaanisuuden ymmärtämiseen. Suomalaista urbanismia eli kaupungin ja kaupunkilaisuuden ymmärtämisen tapaa siis leimaa kokemus urbaanisuuden puutteesta tai heikkoudesta sekä siihen liittyen epäluulon ja penseyden, tai kaipuun ja ikuisen tavoittelun asenne. Avaran urbanismin ajattelutavan idea on ymmärtää tämä asennoituminen itse urbaaniksi eli kaupunkimaisessa kulttuuripiirissä syntyneeksi ja juuri erityiseksi suomalaiseksi urbanismiksi. Asenne nimittäin syntyy urbaanista suhteesta ympäristöön, sillä siihen liittyy vertailevaa keskustelua muihin maailman kaupunkeihin, ympäristön estetisointia sekä itsetarkoituksellista toimintaa ja seurallisuutta, jotka kaikki ovat kaupunkimaisia elementtejä. Itsetarkoituksellisella toiminnalla ja seurallisuudella tarkoitan sitä, miten kaupunkia koskevissa keskusteluissa uusinnetaan suomalaisen kaupungin olemattomuutta laskemalla siitä leikkiä tai ivailemalla sitä, esimerkiksi EU:n luokiteltua Suomen lähes kaupungittomaksi maaksi tai kun pääkaupunkiseutua alettiin kutsua metropoliksi. Vain kaupunkilainen voi sanoa, että meiltä puuttuu kaupunkikulttuuri. Vain kaupungistuneessa yhteiskunnassa keskustellaan urbaaneista ongelmista; tilanahtaudesta, ruuhkista, melusta, rikollisuudesta, turvattomuudesta, viheralueiden puutteesta sekä häiritsevistä naapureista ja laitapuolen kulkijoista. Näitä suomalaisten on viime aikoina sanottu pakenevan kaupungista (ks. esim. Kortteinen et al.2005; Haila 2004). Voi kuitenkin huomauttaa, että paetakseen kaupunkia täytyy ensin olla kaupunkilainen. 26 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

Suomalaisen urbaanisuuden ongelma ei siis nähdäkseni ole niinkään todellisuudessa kuin kuvassamme todellisuudesta. Ongelma on itse tehty. Meillä on käsitys, jonka mukaan kaupunkiin asennoitumisemme perinne on syntynyt luonnossa tai maaseudulla. On kuitenkin mahdollista perustella, tai jopa järkevää olettaa, että tapamme ajatella kaupungista ja samalla myös maaseudusta ja luonnosta on syntynyt kaupunkiympäristössä. Vastaavalla tavalla (ja osana samaa prosessia) syntyi idea Suomen kansasta ja suomalaisuudesta sivistyneistön piirissä 1800-luvulla. Moderni käsityksemme luonnosta ja maaseudusta on perimältään hyvin urbaani, samoin käsitys kaupungista näiden vastinparina. Kun nykyihminen ajaa mökille viikonlopuksi, hoitaa pihaansa, pyöräilee kansallispuistoon retkelle, meloo ulkoluodoilla tai patikoi Lapissa, hän saattaa ajatella palaavansa kokemusmaailmaan, joka edelsi nykyistä kaupunkielämää. Mutta harva ilmiö on niin urbaani kuin kesähuvila, puutarhanhoito ja luontoretkeily. Ne syntyivät meillä kaupunkien herrasväen levittäminä 1800-luvun mittaan ja muodostuivat massailmiöiksi 1950 1960-luvulla kaupungistumisen ja siihen liittyneen vaurastumisen myötä (Kolbe 2004; Ruoff 2003; Mäenpää 2004a; Hirvonen & Puustinen 2008). Entä mikä voisi olla kaupunkilaisempaa kuin kaupunkisuunnittelijoiden joka asuinalueella yhä uudestaan asukkaissa kohtaama vihreyden kaipuu? Vain kaupunkilainen kaipaa luontoa ja luontoon. Ei pidä sekoittaa toisen maailman kaipuuta koti-ikävään. On järkevämpää olettaa, että luonnon, vihreyden ja avaruuden kaipuu ovat kaupunkiperäisiä ilmiöitä. Luontoon ja maaseutuun kohdistuvat halut ovat elämyshakuisuutta, jonka tausta on kulutuskeskeisessä kaupunkikulttuurissa. Aitouden ja autenttisuuden hakeminen omaan elämään sekä maalla asumisen nostalgia ovat kaupunkikulttuurisesti välittyneitä ilmiöitä. Ei myöskään pidä ajatella suomalaista urbanismia käsitefetisistisesti tai nationalistisesti. Suomalaisuus on eurooppalaisen kulttuurin paikallinen muoto eikä siksi ole olemassa myöskään mitään kansallisista lähtökohdista nousevaa erityistä Suomi-kaupunkilaisuutta. On vain ominaispiirteitä ja painopiste-eroja. Ei ole siis vain niin, että suomalainen urbanismi on luonnon läpitunkema. Kaupungin ja luonnon suhde on monimutkaisempi. Kaupunki on luonnollinen ilmiö, kuten muutkin artefaktit (Haila 2008, 7). Mutta I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 27

myös suomalainen luontoajattelu on kaupungin läpitunkema. Ajattelemme luonnosta sekä luonnon ja kaupungin suhteesta urbaaneilla tavoilla. Suomalainen kokemusmaailma on niin läpeensä urbanisoitunut, että muokkaamme kesälomillamme maata ilman mitään tuotantotarkoitusta, johon agraarikulttuuri olennaisesti perustuu. Tai sitten pyrimme elämään perunamaan, kalavesien sekä sieni- ja marjamaiden omavaraistaloudessa, vaikka kaupasta saisi kaiken helpommalla. Metsässä maleksimme omaksi huviksemme. Maalaiselle, ihmiselle joka elää maasta, metsästä ja vesistä eli alkutuotannosta, tämä kaikki olisi hölmöläisen hommaa, jos leivän ja huvit saa muualta helpommin ja halvemmalla. Maalaiselämä mökillä ei ole välttämättömyys vaan valinnaista ja mielihyvähakuista vapaa-ajan viettoa, ei työtä vaan leikkiä. Meille se on tunnistettavasti hyvää elämää, koska olemme niin urbanisoituneita. On totta, että suomalaisilla on läheinen suhde luontoon, mutta se suhde on läpikaupungistunut. Sekä käsityksemme maaseudusta ja luonnosta että kaupungista ja kaupunkielämästä ovat syntyneet kaupungissa. Kun kuvamme kaupunkiympäristöstä ymmärretään kaupunkiperäisiksi eikä luonto- tai maaseutuperäisiksi, kuva urbaanisuudestamme todenmukaistuu ja vahvistuu. Esimerkiksi täydennysrakentamisen vastustaminen ei olekaan maalaista tai luontoperäistä kaupunkivastaisuutta vaan yhdenlaisen kaupunkilaisen katsannon soveltamista omaan ympäristöön. Pako kaupungista taas näyttäytyy hakeutumisena tiettyyn urbaanisuuden muotoon. Näin katsottuna suomalainen urbaanisuus näyttäytyy laaja-alaisena eli avarana sillä siihen kuuluu empiirisessä mielessä monenlaisia, erityisesti monenasteisesti kaupunkimaisia ympäristöjä kivikaupungista, betonilähiön kautta pientaloalueisiin sekä niitä vastaavia kaupunkikäsityksiä, urbanismeja. Kysymys itsemääräämisoikeudesta Matti Kortteinen (2008) ja Kimmo Lapintie (2008) tulkitsevat itsemääräämisoikeuden suomalaisen asumiskulttuurin ytimeksi. Kortteisen mukaan itsemääräämisoikeus on osin myöhäisen kaupungistumisen jättämää perua maaseudun asumisesta ja se johtaa omakotitalo asumisen 28 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

erityiseen arvostukseen. Myös itsemääräämisoikeuden voi kuitenkin tulkita urbaaniksi ilmiöksi (kuten myös Kortteinen osin tekee). Se ensinnäkin liittyy modernisaatioon kuuluvaan historialliseen yksilöllistymiskehitykseen. Modernisaatio puolestaan liittyy kaupungistumiseen niin tiiviisti, että moderni ja urbaani lankeavat kaupunkitutkimuksessa usein yhteen (ks. Mäenpää 2005, 31; Savage & Warde 1993). Moderni yksilö on syntynyt kaupungissa. Toiseksi itsemääräämisoikeuden ymmärrettynä suvereenisuutena oman yksityisyyden ja yksityisen elämänalueen suhteen on nähty syntyvän juuri urbaanissa ympäristössä, jossa ihmiset kohtaavat toisiaan taajaan. Kaupunki pakottaa elämään tuntemattomien ihmisten kanssa, mikä muokkaa yksilöä sekä suojaamaan, kehittämään että ilmaisemaan omaa yksilöllisyyttään (ks. Simmel 2005; Mäenpää 2005). Kaupungin kadut ovat vuorovaikutustilanteita, jotka totuttavat, habituoivat ihmisiä suvereeneiksi yksilöiksi. Jos asumisessa esiintyy suvereenisuuspyrkimystä, sitä voidaan pitää mieluummin urbaanina ilmiönä kuin kulttuurisena vitkana maaseutuoloista. Kaupunki korostaa tai jopa pakottaa hakemaan itsemääräämisoikeutta omassa elämässä. Sen puutetta voi pitää samankaltaisena harmina tai häiriönä (ks. Kopomaa 2005) kuin melua, saasteita, turvattomuutta, ahtautta, naapurien häiriötä jne. Ne kaikki kuuluvat kaupunkielämään ja antavat joskus aiheen paeta. Kaupunkilaisille ne kuitenkin ovat yleensä asioita, joita hallinnoidaan jokapäiväisessä elämässä. Niitä ei tarvitse ratkaista tai poistaa lopullisesti. Kaupunkilaisuus on ytimeltään sopeutumista, eikä sitä pidä sekoittaa haluun lakata olemasta kaupunkilainen. Oma kyky hallinnoida oman elämän häiriötekijöitä on itsemääräämisoikeuden ydin. Kaikkea häiriötä ja vaivaa ei voi välttää, mutta periaatteessa jokainen voi valita ne häiriöt, joihin pystyy sopeutumaan, ja välttää niitä, joihin ei halua sopeutua. Tullaan jälleen urbaanisuuden tulkintaan moninaisina vaihtoehtoina. Itsemääräämisoikeuden korostuminen ei saa kaikkia tekemään samanlaista valintaa eli esimerkiksi muuttamaan keskikaupungilta reuna-alueille. Oma urbaani ekolokero klassisen Chicagon koulukunnan termiä käyttääkseni voi löytyä hyvin erilaisista ympäristöistä. Itsemääräämisoikeuden korostuminen ei siis erottele ihmisiä urbaaneihin ja epäurbaaneihin. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 29

Avaran urbanismin käytäntöön suuntautuva idea on nähdä ja antaa kaupunkilaisten itsensä nähdä omat kaupunkikäsityksensä urbaaneina. Tästä syntyy positiviteetti kaupungin kehittämiseen: Kaupunkia voidaan kehittää edelleen olemassa olevan urbaanisuuden pohjalta eikä sitä tarvitse keksiä tai tuoda. Pyrkimyksenäni on luoda suomalaiseen yhteiskuntaan soveltuvaa urbaanisuuden konseptia sen sijaan, että sovellettaisiin jotain yleispätevää, abstraktia tai määrittelemätöntä urbaanisuuden käsitettä. Kaupunkiemme ongelma on nähdäkseni siinä, miten yleispätevänä pidetty tiivis urbanismi on pantu vastakkain myyttisen luontosuomalaisuuden kanssa. Hyvä esimerkki ongelmasta on pääministeri Matti Vanhasen vuoden 2008 kuntavaalien alla provosoima keskustelu puutarhakaupungeista ja niitä vastustavasta betonipuolueesta. Kumpaakaan ei todellisuudessa ole Suomessa olemassa, vaikka mielikuvatasolla ne toimivat vahvasti. Siksi keskustelu palvelee huonosti kaupunkiemme kehittämistä käytännössä. Esittämäni ajattelutavan muutoksen merkitys näkyy esimerkiksi seuraavassa. Miten suhtautua siihen, että kaupunkilaiset vastustavat tiiviyttä ja tiivistämistä? Jos asennetta pidetään epäurbaanina, se asettuu vastustettavaksi ja voitettavaksi (koska kehityksen ajatellaan vievän vääjäämättä kohti tiiviimpää asutusta). Jos taas asennetta pidetään urbaanina (koska se on syntynyt kaupunkimaisessa ympäristössä), voidaan lähteä kehittämään sen itsensä pohjalta ratkaisuja urbaanin asumisen tarpeisiin, eli kehittämällä kaupunkia olemassa olevan pohjalta. Tiiviys ei ole laadullinen ongelma vaan aste-eron ongelma: Kysymys on siitä, miten tiivis ja millä tavalla tiivis, on kullekin liian tiivistä. Avara urbanismi kaupunkiteoriana Urbaanisuus tarkoittaa kaupunkimaista sosiaalista elämää tai kaupunkimaista ympäristöä, tai sitten sillä viitataan näihin molempiin yhtä aikaa, kuten sana kaupunkikin tekee. Sanalla urbanismi taas viitataan aatteeseen, maailmankatsomukseen, tiedolliseen katsantoon tai diskurssiin eli puhetapaan, jossa todellisuuden ilmiöitä hahmotetaan ja mahdollisesti arvotetaan niiden kaupunkimaisuuden pohjalta. Nykysuomen sivistyssanakirjan mukaan urbanismi on urbanisaation tuloksena syntynyt sosiaalinen tms. muodostuma, kielen piirre tms., kaupunkilaisuus. 30 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

Käytän käsitettä avara urbanismi enkä avara urbaanisuus, koska kyse on nimenomaan ajattelutavan tai puhetavan kehittämisestä. Urbaanisuudella viitataan todellisuuden ominaisuuksiin, urbanismilla puolestaan todellisuuden kuvauksen ja selittämiseen ominaisuuksiin. Urbaanisuus on sitä että jotkin todellisuuden piirteet ovat urbaaneja eli kaupunkimaisia. Urbanismilla taas tarkoitan ajattelutapaa, jossa näitä piirteitä pidetään urbaaneina. Avara urbanismi on siis tapa jäsentää käsitteellistä todellisuutta. Kaupungin lähtökohtainen moneus (Rajanti 1999) tai kaupunkitutkimuksen tradition mukaisesti heterogeenisuus (Wirth 1996; alkup. 1938) on avaran urbanismin ensimmäinen lähtökohta. Tarkoituksena on kehittää sellaista urbaanisuuden määrittämisen tapaa, joka välttää kaupungin määrittymisen singulariteetiksi. Kaupunki on aina jo moninainen. Oikeastaan koko kaupunkitutkimuksen historia kiertyy saman teeman ympärille: Miten lähestyä kaupunkia teoreettisesti ja abstrahoiden, kun se käytännössä avautuu moniulotteisuuksien kimppuna? Tämä mielessä on vaikea nähdä, miten urbaanisuus voisi olla singulariteetti jokin todellisuudessa oleva piste, jonka suhteen muut ilmiöt olisivat epäurbaaneja. Toisin päin sanoen, kaupungin käsittäminen avaran urbanismin pohjalta ei ole uusi ajatus. Uutta on sen kriittinen soveltaminen suomalaiseen urbaaniin itseymmärrykseen. Uutta suomalaisessa kontekstissa voi siksi olla, että ajatusta sovelletaan kaupungin kehittämiseen siten, että määritellään olemassa oleva (deskriptiivinen) todellisuus urbaaniksi (normatiivisen) rakennettavan todellisuuden sijasta. (vrt. monimuotoisuuden käsite) Toiseksi avaran urbanismin lähtökohtana on ajatus, että kaupunki on aina jo tiedetty ja toimittu (ks. Mäenpää 2004b). Kaupunki syntyy sosiaalisesta toiminnasta. Sosiaalisen toiminnan kautta kaupunki tulee joka hetki tiedetyksi. Kaupunki on tämän pragmatistisen ajattelutavan mukaan siis kaikkien kaupunkilaisten tekemä ja tietämä paikka jo ennen kuin muut tiedonmuodostajat, kaupunkitutkijat ja -kehittäjät alkavat käsitteenmuodostuksella tai empiirisin keinoin tuottaa siitä tietoa. Halusivat tai eivät, kaupungin asiantuntijat tulevat aina jo epäpuhtaan pöydän, täyden taulun ja kirjoitetun paperin ääreen. Rationaalisen ja kokonaisvaltaisen suunnitteluteorian vaiheen päätyttyäkään tämä ei ole suunnittelussa itsestään selvää. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 31

Kaupungin lähtökohtainen moneus (tai kaupunkitutkimuksen tradition mukaisesti heterogeenisuus) ulottuu siis epistemologiaan siten, että kaupungin tietämisen tavat ovat tutkimustiedon kannalta emergenttejä ja kokonaisuutena tavoittamattomia. Kysymys kaupungista ja sen urbaanisuudesta on aina auki. Siksi urbanismin eli kaupunkia koskevan ajattelun on oltava moneuden tunnistavaa ja tunnustavaa eli, kuten sanon, avaraa. Kaupungin lähtökohtainen epistemologinen moneus merkitsee kaupungin tarkastelun vääjäämätöntä moneutta eli erilaisuuksien myös vastakkaisuuksien myöntämistä eli affirmaatiota. Kolmanneksi kaupunki ei ole koskaan valmis eli toisinpäin sanoen kaupunki on aina jo olemassa prosessina myös silloin kun se ei ole läpeensä urbanisoitunut, kuten suomalainen kaupunki. Näissä suhteissa avaran urbanismin katsanto asettuu kaupunkitutkimuksen tradition linjaan, vaikka se suomalaisen kaupunkiymmärryksen kannalta tekee ympärikäännön epä- tai suburbaanista urbaaniin. Kaupungin käsittäminen jo olemassa olevana emergenttinä prosessina ja huomion kiinnittäminen puolivalmiiseen esiurbaaniin esikaupunkivyöhykkeeseen liittyy kaupunkitutkimuksessa viime aikoina voimistuneeseen verkostoteoreettiseen näkökulmaan. Verkosto- tai verkkourbanismi ei ole yhtenäinen teoria vaan koostuu eri tavoista soveltaa verkoston käsitettä kaupunkien tutkimukseen. Yhteistä niille on ajatus hierarkkisuuden purkautumisesta ja purkamisesta moninapaisuuden ja systeemisen tarkastelun hyväksi. (Verkostourbanismista ks. Yhdyskuntasuunnittelu 2007:2) Verkostokaupunkia ja avaraa urbanismia yhdistää pyrkimys ymmärtää olemassa olevaa ja emergoituvaa kaupunkia irti yhtäältä keskuskaupunkiajattelusta (= urbaanisuus vain ytimestä löytyvänä singulariteettina) ja kaupungin kehittämisestä aina uudestaan alusta lähtien. Esimerkiksi Thomas Sieverts (2003) ottaa lähtökohdakseen hajautuneen kaupunkiseudun, joka on vähitellen muotoutunut kaupungin malliksi. Hän affirmoi sen olemassaolon nimeämällä sen Zwischenstadtiksi, ja ryhtyy sitten kehittämään välineitä kehittää sitä sen oman urbaanisuuden pohjalta. Tavoitteekseen hän ottaa hajanaisen ja hahmottoman kaupungin haltuun ottamisen parantamalla kaupungin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä, eli kohentamalla ja selventämällä sen urbaania käytäntöä. Avara 32 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

urbanismi katsoo sosiokulttuurisesta näkökulmasta samaa historiallista vaihetta, jossa seudulle hajautuneesta rakenteesta on tullut kaupunki, jota elämme. Sen olemassa oleva urbaani luonne on tunnustettava ja affirmoitava, jotta kaupunkia voidaan kehittää edelleen todenmukaiselta pohjalta. Verkostoteoreettinen tutkimus tähdentää kaupungin luonnetta yhteyksinä, kommunikaationa ja interaktiona. Yhteydet, liikkuvuus ja vuorovaikutus ovat myös avaran urbanismin lähtökohtia ja sen näkökulmasta katsottuna tämän päivän urbaanisuuden ydin. Juuri yhteyksissään ja yhteiskunnallisessa vaihdossa kaupunki on olemassa myös keskuksen ulkopuolisessa maailmassa. Laitakaupunki on urbaani erityisesti siinä merkityksessä, että sen elämä perustuu tiheisiin yhteyksiin ja epäpaikalliseen elämäntapaan. Verkostokaupunkiteoreettinen käsittely auttaa ymmärtämään sitä, miksi avara urbanismi on osuvampi käsite kuin suburbanismi. Suburbaanissa elämäntavassa asutaan esikaupungissa, josta sukkuloidaan kaupunkikeskustassa töissä ja huvituksissa. Tällainen asetelma on jo historiallisesti purkautunut ja painopiste siirtynyt verkostomaiseen sukkulointiin useammissa keskuksissa seudun sisällä. Avara urbaanisuus ei myöskään ole yksi elämäntapa kuten suburbaanisuus vaan monenlaisten urbaanisuuksien joukko. Viime aikoina keskusteltu pako kaupungista reuna-alueille tarkoittaakin ehkä pakoa hierarkkisesta keskustasuhteesta, jolloin monikeskistä sukkulointia ja verkostomaista urbaania riippuvuutta työn, ostoksilla käynnin ja vapaa-ajan vieton paikoista ei mielletä kaupunkielämänä. Käyttämällä sanaa avara, enkä esimerkiksi moninainen, viittaan urbaanisuuden jatkuvaan avautuvuuteen uusille merkityksille. Suomalainen urbaanisuus potentiaalisesti avaa enemmän kuin sulkee tai kieltää, koska sen määrittely ei ole autorisoitua (esim. kivikaupunkilaisten dominoimaa). Suomalaiseen urbanismiin kuuluu amerikkalaistyyppinen territoriaalinen ekstensiivisyys ja pohjoismainen hyvinvointivaltiollinen laaja tarjonta kaikille. Sana avara viittaa myös siihen, miten suomalainen kaupunki levitessään seudulle avautuu ulkopuolelleen eli maaseudulle. Suomalaiset kau- I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 33

pungit eivät ole historiallisesti katsoen selvärajaisia, kuten esimerkiksi Keski- ja Etelä-Euroopan keskiaikaiset linnakaupungit. Modernin pohjoismaisen perinteen mukaisesti suomalainen kaupunki tasa-arvoisena ja tasapäisenä avautuu kaikille myös yhteiskunnallisessa mielessä sekä symbolisesti, kokemuksellisesti että toiminnallisesti luokkapohjaisen kaupungin sijasta. Lisäksi sana avara konnotoi avariin, laajoihin näkymiin, joka suomalaisessa maisemakäsityksessä sekä kaupunkiympäristön positiivisessa kokemisessa on keskeistä. Asumisen muutos ja kuluttajuus URBA-projektin yleinen ongelmanasettelu kuuluu, miten rakentaa tiiviimpää kaupunkirakennetta oloissa, joissa asuntomarkkinoiden toiminta hajauttaa kaupunkia entisestään. Tarkoituksena on vaikuttaa markkinoihin kehittämällä sellaisia asumiskonsepteja, jotka ovat markkinoilla haluttavia mutta sopivat kuitenkin aiempaa tiiviimpään kaupunkiympäristöön. Asetelman taustalla on ajatus, että asuntomarkkinoiden kysyntäpuoli eli asukkaiden odotukset ovat muuttuneet ja että tarjontapuoli ei ole niihin kyennyt vastaamaan riittävällä ja kestävällä tavalla. Projektissa on asukkaan käsitteen sijasta omaksuttu kuluttajan käsite, mikä osoittaa markkina-ajattelun nostamista ensisijaiseksi. Tämä on asumisen tutkimuksessa selvä käänne, joka vastaa yleistä yhteiskuntapoliittista siirtymää julkisen vallan suhteessa yhteiskuntaan. Pyrkimyksenä ei ole tarjota hyvinvointia kansalaisille vaan tehdä julkisia ja yksityisiä toimijoita yhdistävä interventio asuntotuotannon ja asumisen markkinoille. Paremman asumisen ja hyvinvoinnin ajatellaan toteutuvan tämän markkinaintervention kautta. Hyvinvointipolitiikka on yksi osa asuntopolitiikkaa, jonka päätähtäin on globalisaation edellyttämän kilpailukyvyn sekä metropolikehityksen edellyttämän elinvoimaisuuden, tasapainon ja (ekologisen) kestävyyden kehittämisessä. Konseptiajattelu on osa asumisen kulutuksellistumista ja markkinaistumista, kuten Antti Ahlava (2007) kirjoittaa: Kulutustottumusten kehityksen kannalta kulttuurissamme näyttää olevan kyse yhä vähemmän tavarantuotannosta (kuten asuntotuotannosta) ja yhä enemmän abstraktien konseptien tuottamisesta, markkinoinnista ja kuluttamisesta. ( ) Asunnoilla on yhä harvem- 34 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

min puhtaasti käyttöarvosta lähteviä merkityksiä ja sitä vähemmän perinteitä jatkavia symbolisisältöjä. Näiden tilalle asuntoja kauppaavien myyntivalteiksi ovat tulleet asunnon luomat virtuaaliset mahdollisuudet ylipäänsä moninaisiin toimintoihin ja lukemattomiin ominaisuuksiin. Jo pelkästään asuntosuunnittelun keskustelun painopisteen siirtyminen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kodeista asuntoihin, asunnoista asumiseen, asumisesta asuttavuuteen ja asuttavuudesta asuttamiseen kertoo koteihin liittyvän kuluttamisen asteittaisesta abstrahoitumisesta. Tässä ei mennä pidemmälle asuntopolitiikan muutokseen, mutta uutta tapaa määritellä asukas ja asuminen kannattaa käsitellä, jotta voidaan keskustella asumisesta konseptiajatteluna. Mikä on se todellisuudessa tapahtunut muutos, jonka ajatellaan tapahtuneen, kun asukkaista aletaan puhua kuluttajina? Käsitteet luovat omaa todellisuuttaan ja voivat perustua aivan muuhun kuin todellisuudessa tapahtuneisiin muutoksiin. Mitä sellaista asumisessa on tapahtunut, joka perustelee kuluttajuuden tuomista asuntomarkkinoille? Yleinen käsitys vaikuttaa olevan, että asumisen tavat, tyylit ja halut ovat erilaistuneet tai monimuotoistuneet ja että kyse on pitkälle tulevaisuuteen jatkuvasta trendistä (ks. esim. Heinonen & Ratvio 2007; Lahti & al. 2007). Monimuotoistuminen liitetään ihmisten identiteettien erilaistumiseen, elämänvaiheiden erilaistumiseen, työn ja kodin muuntuviin suhteisiin sekä vapaa-ajan vieton erilaistuviin muotoihin. VTT:n tulevaisuuden asumista ennakoivassa tutkimuksessa päädytään kyseenalaistamaan se, mistä asumisen erilaistumisessa oikeastaan on kyse (mt., 148). Kulutuskulttuurin ja sen tutkimuksen (ks. Mäenpää 2005) näkökulmasta katsoen kyse näyttää tarkemmin katsoen olevan siitä, että asumista koskeva ajattelu, asumisen käsitteellistäminen ja asumisen mielikuvat ovat muuttuneet enemmän kuin asumisen käytäntö ja arki. Asumisessa on muuttunut sen epistemologia ja mielikuvamaailma, imaginaario. Epistemologinen muutos ilmenee siten, että kansalaisten muuttuessa kuluttajiksi heidän käsityksensä on markkinaistunut eli muotoutunut yksilölliseksi, usein illusionaarisella tavalla (kuten muodin ilmiössä yleensä). Sitä kautta on sitten muotoutunut myös asuntopolitiikan (tutkimus, kehitys, kiinteistönvälitys) käsitys yksilöllisyyttä eli eriytyneisyyttä korostavaksi. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 35

Kulutuskulttuurin näkökulmasta erilaistuminen on siis tullut asumiseen muun kulutuksen muassa, mutta se toteutuu enemmän tietämisen (toiveiden, markkinoinnin ym.) kuin käytännön maailmassa. Todellisuudessa kuluttajat päätyvät usein keskenään yhdenmukaisiin, muotimaisiin ratkaisuihin, mutta tarjonnan täytyy kuitenkin olla erilaista. Olennaista onkin tarjota erilaista kuin aiempi tarjonta eikä erilaista suhteessa toisiin. Varsinaisesti yksilöllistä, uniikkia asumista ei massamitassa välttämättä tarvita (muuten kuin markkinointimielessä). Nykykulutuksessa tärkeintä on mielikuvamaailma, jossa kuluttaminen jo oikeastaan tapahtuu ennen varsinaista reaalista kuluttamista eli ostamista ja käyttöä. Siksi esimerkiksi autoteollisuus tuottaa vuotuisiin autonäyttelyihin konseptiautoja ja tutkielmia sekä lanseeraa lupauksia tulevaisuuden päästöttömistä tai muuten ihanteellisista autoista. Niiden tehtävä on tarjota aineksia kuluttajien mielikuvamaailmalle, jonka puolestaan toivotaan realisoituvan myynnissä olevien, oikeiden autojen ostamisessa. Samasta syystä kauppakeskukset muodostuvat yhä mittavammiksi (puoli)julkisiksi tiloiksi, jotka laajentavat kuluttajien viettämää aikaa tarjonnan äärellä. Ollakseen tuottavia kaupallisten tilojen täytyy investoida näennäisen tuhlaavasti tyhjään tilaan ja oheistoimintoihin, jotka luovat sopivan rauhoittuneen mutta virikkeellisen shoppailuympäristön. Modernissa halupohjaisessa, yli tarpeen kuluttamisessa tärkeintä on kuluttajan oma mielikuvamaailma ennen ostamista (Campbell 1987; Mäenpää 2005). Kun asuminen siirretään kulutuskulttuurin maailmaan, voidaan epäillä, että asumisen uusissa ilmiöissä on kyse juuri asumisen mielikuvamaailman elävöitymisestä. Asuntomarkkinoilla on suositut asuntomessunsa, jotka palvelevat asukkaita juuri mielikuvakuluttajina, mutta varsinkin kerrostaloasunto on paljon vaikeampi kohde mielikuvamarkkinoinnille ja brändäykselle. Asuntomarkkinoiden mielikuvat ovat voimakkaammin kiinni jo olemassa olevassa tarjonnassa kuin mahdollisesti tulevassa ajatellaan vaikka mielikuvia jugend-asunnosta, merenranta-asunnosta tai puutalosta puutarhoineen ja omenapuineen. Voiko näitä voittaa minkäänlaisella mielikuvamarkkinoinnilla uudesta, vielä ihanammasta kodista? Voiko näitä voittaa myöskään siksi, että uudet asunnot sijaitsevat yleensä puolivalmiissa tai ainakin vaikeammin kuviteltavissa ympäristöissä kuin vanhat? Asuntokulutus näyttää sisältävän konservatiivisen tekijän, joka 36 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

muilta markkinoilta puuttuu. Siksi on realistista ajatella, että uudisasunto ei voi muodostua modernin kulutuksen kohteeksi samoin kuin muut tuotteet, vaikka varallisuuden tai rahoituksen suhteen tultaisiin ideaalitilanteeseen, jossa kuluttaja voisi valita minkä asunnon hyvänsä. Asumisen toiveet ja haavemaailma Keskusteluun asumisen monimuotoistumisesta liittyy asumispreferenssejä koskeva keskustelu. Mervi Ilmosen (2007) mukaan tutkimuksissa ihmisten asuintoiveissa toistuvat samat asiat: rauhallisuus, hyvät yhteydet ja palvelut (ks. myös Ruokolainen 1996). Asumisen toiveiden on nähty olevan jopa niin yhteneviä, että niitä kuvataan asumisen yhtenäiskulttuurina (Kortteinen et al. 2005). Miten asuminen voi olla yhtä aikaa sekä eriytyvää että yhtenäistä? Tulkintaan yhtenäiskulttuurista ei sisälly ajatusta sen purkautumisesta erityistyneeksi vaan päinvastoin sen vahvistumisesta markkinoiden vapautuessa. Yhtenäiskulttuuriteesin ajatus on erikoinen sikäli, että se olettaa markkinoiden vapautuessaan toimivan yhtenäisesti yhteen suuntaan. Markkinoilla ja modernissa yksilöllistyneessä yhteiskunnassa tällainen olisi hyvin poikkeavaa. Yleensä yhtenäisyyttä luovat muodit, joissa yksilölliset pyrkimykset yhdistyvät ajassa vaihtuviin yhdenmukaisuuksiin. Lapintie (2008) kritisoi asumispreferenssitutkimuksia ja niiden tulosten tulkintaa. Hänen mukaansa emme tiedä, mikä ilmaistujen toiveiden, pientalomaisuuden, asumisväljyyden, rauhallisuuden ja luonnonläheisyyden merkitys lopulta on. Lapintie (mt., 30) kysyy, ovatko asumistoiveet ja -unelmat oma lukunsa, joka väistämättä erottuu varsinaisista, realistisista asumisvalinnoista? Juuri tähän suuntaan viittaa asumisen asettaminen kulutuskulttuuriseen kontekstiin. Suhteellisen matalien ja vakaiden korkojen ja vaurastumisen myötä asumisesta on tullut osa kulutuksen maailmaa, jossa voidaan tavoitellaan omaa unelma-asuntoa. Kulutustutkimus kuitenkin suhteellistaa käsitystä siitä, mikä on toiveiden ja niiden toteuttamisen välinen suhde. Kaikkia toiveita ei ole mielekästä toteuttaa. Haavemaailma on olemassa reaalimaailman vastapainona ja toisena todellisuutena. Sen ei ole tarkoitus jonakin päivänä tyhjentyä reaalimaailmaan. Sellainen voi olla jopa pelottavaa. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 37

Lottomiljonäärejä käsitelleen tutkimuksen (Falk & Mäenpää 1997) mukaan Suomessa vallitsee autoilun suhteen yhtenäiskulttuuri: Lähes jokainen (mies) haluaa ostaa mersun mutta harva kuitenkaan ostaa, kun se tulee mahdolliseksi. Tutkimuksessa jäsentyy yhtenäinen kuva niin voittoa edeltäneestä haavemaailmasta kuin voiton jälkeisestä todellisuudesta. Voittoa ennen lottovoitto näyttäytyy avoimena ovena kaikkeen mahdolliseen hyvään. Voiton jälkeen haavemaailma alkaa kohdata reaalimaailman vaatimuksia ja vain jotkut haaveista voivat tulla operationalisoiduiksi ja jossain muodossa realisoiduiksi. Yhtenäistä lottovoittajien äkkirikkauskulttuurissa on ennen kaikkea se, että voiton ja rahan merkitystä ja roolia elämässä aletaan vähätellä, etenkin suhteessa omaan identiteettiin. Haavemaailman ja (muun) todellisuuden välinen ero tulee selvemmäksi, sen sijaan että haavemaailma katoaisi joko ylenpalttiseen kulutukseen tai tyhjenisi haaveiden merkityksettömyyteen, kun kaikki on mahdollista. Lottovoittajatutkimus tai lottoaminen kulttuuri-ilmiönä osoittaa myös sen, miten haavemaailma kiinnittyy kohteeseen, joka tarjoaa mahdollisimman paljon mahdollisuuksia. On oikeastaan järkevämpää haaveilla isosta omakotitalosta pihoineen kuin kerrostaloasunnosta, koska se mahdollistaa enemmän. Myös asuntojen muuntojoustavuudesta puhuttaessa tulisi ymmärtää, että nykykuluttajan halut ovat loputtomat, ja siksi muunneltava asunto voi olla haluttu, vaikkei se koskaan osoittautuisi tarpeelliseksi. Kuluttaja haluaa tuotteen, joka sulkee mahdollisimman vähän ovia ja avaa niitä mahdollisimman monta. Mitä enemmän asumisessa korostuu kulutuksen imaginaario suhteessa konkreettisiin asumistarpeisiin, sitä voimakkaammin korostuu pientaloasuminen. Preferenssitutkimuksissa imaginaario korostuu enemmän kuin reaalisilla asuntomarkkinoilla, ja siksi kulutusyhteiskunta vääristää kuvaa markkinoista. Kortteinen ja Mari Vaattovaara ovat esittäneet, että ihmisten asuintoiveiden ja -todellisuuden välillä vallitsee ristiriita, koska suurin osa ihmisistä asuu suhteellisen ahtaissa kerrostaloasunnoissa, tiiviissä ympäristöissä, rauhattomilla alueilla ja liian etäällä luonnosta. Samaan aikaan asuinalueita koskevat tutkimukset ja selvitykset osoittavat ihmisten olevan verraten tyytyväisiä sekä asuntoonsa että asuinalueeseensa. Miten selittää se, että ihmiset ovat tyytyväisiä, vaikka asuminen ei toteuta 38 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

heidän toiveitaan? Ensimmäinen vastaus löytyy edellä kuvatusta kulutuskulttuurista ja sen mukaisesta toiveiden ja todellisuuden suhteesta, jossa haavemaailman ylläpitäminen ja tavoittelu on tärkeämpää kuin sen tavoittaminen. Avaran urbanismin käsitteen kautta asia tulee vielä ymmärrettävämmäksi. Samanlaisilla preferensseillä päädytään hyvinkin erilaisiin asumisratkaisuihin ja viihdytään niissä, koska ahtaus, tiiviys, rauhallisuus ja luonnonläheisyys muiden ominaisuuksien ohella ovat suhteellisia käsitteitä. Ne eivät palaudu mihinkään abstraktiin ja yhteismitalliseen urbaanisuuteen vaan eri urbaanisuuksista tulevat ihmiset mitoittavat ja arvottavat niitä omista kokemusperäisistä ja suhteellisista lähtökohdistaan. Yhdelle kerrostalo keskustassa on rauhallinen, toiselle pientalo esikaupungissa. Otan esimerkiksi itseni. Asun vaimon, lapsen ja kissan kanssa 69 neliön kaupunkiasunnossa, enkä pidä sitä ahtaana, koska viime muutossa saimme 18 neliötä lisää tilaa. Pidän asuntoa myös luonnonläheisenä, koska siitä näkyy merta, taivasta ja puita, ja autolla yhteydet kaupungin ulkopuoliseen luontoon ovat hyvät. On rauhallista ja toiselta puolelta asuntoa avarat näkymät. Nämä kaikki vastaavat asumispreferenssejäni, jotka varmaankin tutkimusta varten kysyttäessä ilmoittaisin. Samoin ilmoittaisin haluavani seuraavalta asunnolta samoja asioita, mutta kaikkea vähän lisää: siis luonnonläheisyyttä, rauhallisuutta ja avaruutta sisällä ja ulkona. Pitäisin kuitenkin hyvin outona, jos minulle kerrottaisiin, että haluan siis pois kaupungista väljään ja vihreään ympäristöön isossa pientalossa. On tietysti luontevaa, että kaupunkitutkija on kotonaan urbaanissa ympäristössä. Mutta esimerkin ajatus onkin siinä, miten jokaisella on omanlaisensa muunnelma tai yhdistelmä yhteisistä asuintoiveista. Lähiöasukkaalla on omansa ja haja-asutusalueen pientaloasukkaalla omansa. Asuintoiveet palautuvat samoihin sanoihin mutta eivät samoihin todellisuuksiin. Avaran urbanismin ajattelutapa ohjaa näkemään kaupunkilaisuuden ja kaupunkimaisuuden eri asteet ja kokoonpanot. Kulutusyhteiskuntaan kuuluvassa identiteetin tavoittelussa korostuvat asioiden suhteet ja niiden mukaiset (näennäisesti) yksilölliset sommittelut. Kuluttaja elää jännitteistä. I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 39

Ongelmia ja kehityssuuntia Palataan kaupungin ongelmien teemaan. Ongelmia ei siis pitäisi sekoittaa jokapäiväisiin ja totuttuihin häiriöihin. Mutta tulee myös ymmärtää, että kaupunkilaisuuteen ja kuluttajuuteen kuuluu suvereenisuus: Haittojen ja hyötyjen allokointi on kuluttajien oman toiminnan eli tavoittelun ja sopeutumisen tulosta. Toiminnan kautta niistä muodostuu erilaisia kaupunkilaisia vaihtoehtoja, joiden tunnistamista ja tunnustamista kutsun avaraksi urbanismiksi. Nykyihmisen elämäntapa on ymmärrettävä jännitteiseksi myös siten, että ei ole olemassa yhtä ainoaa toivottua elämäntapaa kullekin ihmiselle vaan yhtä aikaa useita pyrintöjä eri tavoin hyvään elämään tavoilla, jotka jännitteisesti ruokkivat toisiaan. Esimerkiksi kesämökkeilyssä kaupunkilainen pyrkii elämään toista elämää kuin arkisesti kaupungissa juuri siksi että elää kaupungissa eikä siksi ettei saisi asua maalla. Luonnon ja maaseudun haaveilu kuuluu kaupunkilaisuuteen eikä siitä pidä tehdä päätelmiä kaupunkivihamielisyydestä vaan sen puutteesta mitä kuluttajalla ei juuri nyt ole. Asumisen yhtenäiskulttuurin ja kaupungista pakenemisen sijasta on realistisempaa ajatella ihmisten muuttavan kaupungin sisällä elämänvaiheen, kulloistenkin asumistoiveiden, asumisen muotien ja resurssien liikuttamina lähtien omasta urbaanista kontekstista. Avaran urbanismin ajattelutapa esittää, että asuinympäristöt ovat jo monimuotoiset siten, että kaupunkilaisilla on hyvin vaihtelevia tapoja määrittää asumisensa urbaanisuutta. Silloin kehittämisen lähtökohdaksi asettuu urbaanin monimuotoisuuden tunnistaminen ja päämääräksi kaupungin rakentaminen olemassa olevan pohjalta sisäänpäin. Toisaalta yksiulotteisuuskin voi tuottaa paikallista urbaania monimuotoisuutta. Esimerkiksi Kalliossa yksipuolisesti pienten asuntojen asuntokanta saa aikaan nuorten aikuisten elämänvaiheasumista, joka pitää kaupunginosan dynaamisena ja värikkäänä (Mäenpää 1991). Dynamiikka perustuu juuri vaihtuvuuteen, jonka ansiosta alue yhä uudestaan kulttuurisesti löydetään gentrifikaation, urbaanisuuden, luovan luokan, ravintolakulttuurin tai muun kulloinkin ajassa liikkuvan ilmiön tyyssijana. Vaikka sekoittuneisuus on urbaania, paikallisesti saattaa kannattaa suosia erilaisten ryhmien asuttamista ryppäiksi. Urbaani sekoittuminen on 40 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

ryhmien välinen yhteisöilmiö eikä yksilötason ilmiö. Sekoittumista ei kadulla koettavalla tavalla tapahdu, jos yksilöt ovat vain yksilöitä eivätkä oletettujen viiteryhmiensä edustajia. Yksipuolinen asuntokanta on suurempi ongelma lähiöissä, joissa esimerkiksi kasvava perhe tai yksin isoon asuntoon jäänyt vanhus eivät löydä alueeltaan elämäntilanteeseensa sopivampaa asuntoa. Muuttoliiketutkimuksissa havaitaan selvä alueuskollisuus, jota asuntokannan monimuotoistamisen pitäisi palvella. Kyse ei siis ole vain uudisasukkaiden houkuttelusta vaan jälleen olemassa olevan kaupunkilaisuuden tukemisesta ja edelleen kehittämisestä. Asuntotarjonnan paikallinen monimuotoistaminen on tärkeää, jotta asukkaat voivat säilyttää elämäntapansa ja elinympäristönsä asuintarpeiden muuttuessa. Asumisen muutoksen keskeisin tulevaisuudennäkymä on monikulttuuristuminen. Maahanmuutto on globalisaation myötä lisääntymässä, ja valtiovalta sekä kasvavat kaupungit aikovat ottaa tulossa olevan työvoimapulan vakavasti, jolloin talouspolitiikka oletettavasti kasvattaa maahanmuuttoa selvästi. Taloudellinen näkökulma on nyky-yhteiskunnassa niin voimakas, että sen vaikutus kaupunkipolitiikkaan tullee olemaan ratkaiseva. Tämä näkyy jo hallituksen viimeaikaisissa asuntopoliittisissa linjauksissa. Maahanmuuttajat tuovat mukanaan omat kaupunkikulttuuriset piirteensä ja asuintoiveensa. He tuovat siis uusia urbaanisuuksia, ja siksi avaran urbanismin käsite sopii myös tulevaisuuden kaupunkikehityksen haltuunottoon Jos suomalainen kaupunkikulttuuri on kaupungistumisen ja kaupunkielämän myötä syntynyt, kuten olen esittänyt, se on omiaan myös muuttumaan. Kitka, joka aiheuttaa muutosvastarintaa, ei ole ankkuroitu suomalaisuuteen jossain arkaaisessa ja siten muuttumattomassa mielessä. Lähtökohdaksi voidaan ottaa jäävuorianalogia: Arvostukset ja pyrinnöt, jotka näkyvät ihmisten toiminnassa asumisen, kaupungin käytön ja kaupunkiin asennoitumisen suhteen ovat vain jäävuoren juuri nyt pinnalle ulottuva huippu. Jäävuoren ydin koostuu ihmisten elämäntavoista ja siihen liittyvistä arvostuksista. Jäävuorta voidaan käännyttää niin, että siitä nousee jokin toinen särmä pinnalle. Siksi on tunnistettava ensin se, mitä on, ja vasta sen jälkeen yritettävä kääntää siitä muita, suosittavampia puolia esiin. Esimerkiksi asumispreferenssejä voi avata kuten I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 41

Lapintie esittää löytää niiden ydin, ja avaran urbanismin ohjaamana tulkita niitä urbaanimpaan eli kestävämpään suuntaan. Pientalopreferenssit avara urbanismi uudelleentulkitsee näin: Ihmiset ovat jo urbaaneja mutta eivät tiedosta sitä, koska vallitsee suomalainen myytti luonnosta ja kaupungista sen johdannaisena. Ihmiset ovat riippuvaisia keskuskaupungista, vaikka luulevat muuta, koska oma arki pyörii toisaalla. Toisaalta pako kaupungista tarkoittaa juuri pakoa hierarkkisesta keskustasuhteesta, jolloin monikeskistä sukkulointia ja verkostomaista urbaania riippuvuutta paikoista ei pidetä kaupunkielämänä. Koska suomalaisessa urbaanisuudessa ongelmana ovat pikemmin todellisuutta koskevat käsitykset kuin todellisuus sinänsä, urbaanisuuteen voi myös helpommin vaikuttaa. Metropolialueen urbaanit kontekstit Miten operationalisoida edellä esitettyä uusien asumiskonseptien kehittelyyn? Avaran urbanismin osoittama lähtökohta on, että jo nykyinen asuntokanta ja kaupunkirakenne tarjoavat vaihtelevia mahdollisuuksia urbaaniin asumiseen. Urbaanisuus ei ole jotain, mikä täytyy erikseen uutuutena tuoda, vaan asukkaat ovat jo omaksuneet vaihtelevia omia urbaaneja asumisen tapoja. Tavoitteeksi voi asettaa alueiden urbaanisuusasteen vähittäisen tai paikallisen nostamisen esimerkiksi tiiviyden suhteen. Toisaalta kaikki olemassa olevat väljyysasteet ovat säilyttämisen arvoisia. Kun seurataan asumisen muutoksen kulutuskulttuurista tulkintaa, voidaan todeta olevan olennaista tarjota erilaista kuin aiemmin. Asuntotarjonnan ei tarvitse olla uniikkia, koska modernin kuluttajan oma tehtävä on muokata tuote mielikuvatasolla yksilölliseksi ja juuri itselle sopivaksi. Kulutusyhteiskunta ei perustu ainutkertaisiin tuotteisiin vaan ihmisten markkinoinnilla avitettuun, mielikuvituksessa tapahtuvaan itsepalveluun niiden ainutkertaistamisessa. Avara urbanismi ja kulutuskulttuuri johdattavat tarkastelemaan asumista suhteissaan. Tärkeää on asunnon suhde julkiseen tilaan, palveluihin, viheralueisiin ja liikkumisyhteyksiin. Nämä suhteet pelkän asunnon sijasta muodostavat asumismuodon. 42 Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa

Asumiskonseptien kontekstualisointia varten metropolialue voidaan jakaa kolmeen pääasialliseen asuinympäristöön. Niitä voidaan avaran urbanismin mukaan soveltaa urbaaneina konteksteina, joiden suhteen mahdollisia asumiskonsepteja voidaan koetella. Nimeän kontekstit ydinkaupungiksi, välikaupungiksi ja seutukaupungiksi. Ydinkaupungilla tarkoitan Helsingin kantakaupunkia. Välikaupungilla tarkoitan liikenteellisesti ydinkaupunkiin tukeutuvaa esikaupunkivyöhykettä, jonka runko muodostuu 1950 1980-luvulla rakennetuista lähiöistä. Seutukaupungilla tarkoitan metropolialueen muita alueita, jotka jakautuvat taajamatyyppisiin keskittymiin ja haja-asutusalueisiin. Taulukko 1. Urbaanit kontekstit. URBAANIT OMI- NAISUUDET Ydinkaupunki Välikaupunki Seutukaupunki Tiiviys hyvin tiivis melko tiivis tai melko väljä, välialueita Sekoittuneisuus erittäin sekoittunut ei sekoittunut, asuinalue Luontotyyppi hoidetut puistot välialueet ja kaupunkimetsät Korttelirakenne Korkeus umpikorttelista puoliavoimeen korkeahko, yhtenäinen puoliavoimesta erillistaloihin vaihteleva Yhteydet monia vaihtoehtoja keskushakuinen joukkoliikenne Palvelut Julkiset tilat Kauppa Asuntotyyppi monipuoliset, lähellä runsaasti, monenlaisia monipuolisia, lähellä vaihtelevia kerrostaloasuntoja yksipuoliset, huono saavutettavuus vähän, yksipuolisia lähinnä päivittäistavara paikallisesti yksipuolinen kerrostalokanta melko tiiviistä hyvin väljään sekoittuneesta erittäin yksipuoliseen puisto-alueista pihapiireihin ja virkistysmetsiin vaihteleva matalahko harva joukkoliikenne, oma auto tarpeen vähäiset, saavutettavuus autolla hyvin niukasti saavutettavissa autolla lähinnä pientaloja Avara urbanismi ei sulje mitään ratkaisuja pois mutta antaa positiivisena näkökulmana mahdollisuuden kehittää olemassa olevaa vanhan pohjalta. Ydinkaupunkia kannattaa kehittää siihen kuuluvan tiiviyden ja sekoittuneisuuden sekä paikallisen palvelutarjonnan, elävän julkisen I Kaupunkia ja sen asukkaita tavoittamassa 43