LOISTAVA SYSTEEMI, MUTTA ENEMMÄN TIETOA!

LOISTAVA SYSTEEMI, MUTTA ENEMMÄN TIETOA! Alle 3 -vuotiaiden lasten vanhempien mielipiteitä ja tietoja rokotuksista Vuosaaren alueella Mirva Kohonen Inna Prela Opinnäytetyö, syksy 2002 Diakonia- ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys-, ja kasvatusalan koulutusohjelma Terveydenhoitaja (AMK))

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU HELSINGIN YKSIKKÖ Kohonen, Mirva Prela, Inna Loistava systeemi, mutta lisää tietoa! Alle 3 vuotiaiden lasten vanhempien tietoa ja mielipiteitä rokotuksista Vuosaaren alueella Helsinki 2002 91 sivua, 2 liitettä Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien mielipiteitä ja tietoa rokotuksista. Infektioiden torjuntatyö, rokottaminen ja neuvolatyö ovat perinteisiä terveydenhoitajan osaamisalueita. Tutkimusalueeksi valitsimme Helsingin Vuosaaren, koska alueella asuu paljon pikkulapsiperheitä. Opinnäytetyö on kvantitatiivinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoiduilla kyselylomakkeilla helmikuun 2002 aikana. Aineiston keruu toteutettiin informoidulla kyselyllä, jolloin jaoimme kyselylomakkeet kohderyhmälle Vuosaaren alueen leikkipuistoissa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 100 henkilöä, ja vastausprosentiksi muodostui 100 %. Aineiston analysointimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, prosenttijakaumia ja sisällönanalyysiä. Aineiston käsittelyssä ja analysoimisessa apuna olivat Excel- ja SPSS tilasto ohjelmat. Avoimet kysymykset analysoitiin sisällönanalyysillä luokittelemalla vastaukset aihealueiden mukaan. Tässä tutkimuksessa rokotuskattavuus on 99 %. Rokotuksia pidetään tärkeänä osana lasten sairastumisen ennaltaehkäisyä. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat ovat saaneet rokotusneuvontaa enimmäkseen neuvolasta. Vastaajat pitävät saamaansa tietoa rokotuksista pääosin riittävänä. Heidän rokotuksiin liittyviä mielipiteitä ja toiveita on myös huomioitu hyvin neuvolassa. Vanhemmat kaipaavat eniten tietoa rokotusten haittavaikutuksista ja rokottamisen tarkoituksesta. Vähiten tietoa halutaan rokkoaineen koostumuksesta. Tutkimus osoittaa, että perheen etnisellä taustalla tai koulutuksella ei ole vaikutusta rokotusmyöntyvyyteen. Mitä enemmän perheessä on lapsia, sitä enemmän tietoa vanhemmilla on rokotuksista. Rokotusneuvontaa ennen ensimmäisen rokotuspäätöksen tekemistä on saanut vain pieni osa vastaajista. Tässä tutkimuksessa selviää, että vanhemmilla ei ole ajanmukaista, oikeaa tietoa rokottamisen todellisista vasta-aiheista. Avainsanat: neuvola, rokotukset, rokotusneuvonta, vanhemmat Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulun Helsingin yksikön kirjasto

ABSTRACT Kohonen, Mirva and Prela, Inna Fantastic system, but more information! : Parents opinions and knowledge about vaccinations in Finland October, 2002 Pages: 91 Appendices: 2 Diaconia Polytechnic, Helsinki Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education The purpose of this thesis is to find out what parents know or would like to know about vaccinations and where they have obtained their knowledge. In Finland, almost all of the vaccinations take place at public health clinics. Based on this, it was considered as the most probable source of information for the parents. The data of this quantitative thesis was collected by means of questionnaires. The target group, parents of children under three years of age, consisted of a sample of 100 people in Helsinki. Analysis of the data was performed using Excel and SPSS statistic programs, and the research material and results were charted on graphical charts (see appendices). The questionnaires showed that the parents considered that vaccinations are very important and, generally, they saw them as important. The results indicated that 99% of the children had been vaccinated. However, the parents found that the information they got from the health care personnel was insufficient. Additionally, for many of them, the public health clinic was not the only source of information. Generally, the most critical parents were those of Finnish origin and with an educated background. Some of them had doubts if the information they received was enough. However, they, like the parents of foreign origin, seemed to be very satisfied with the service they received. It was also found that the parents had both correct and incorrect ideas about the right timing for vaccinations and the possible side effects of vaccinations. The more children there were in the family, the more the parents seemed to know about vaccinating. It was especially clear that there was a need for early vaccination advice for parents in good time before the first vaccination decision. The right place for giving out this information would be at the maternity clinics. The possibilities for this exist, because it is normally the same public health nurse that the parents meet both before and after the pregnancy. After all, the parents respected the public health clinic services very highly and they trusted in the protection given by the vaccinations. Keywords: health care clinic, parents, vaccinations, vaccination advice Stored at: Diaconia Institute Library, Helsinki

SISÄLTÖ 1. JOHDANTO 7 2. KESKEISET KÄSITTEET 9 2.1 Terveyden edistäminen 9 2. 2 Terveyskasvatus 11 2. 3 Rokotusneuvonta 13 2. 4 Rokottamispäätös 15 2. 5 Rokotusmyöntyvyys 18 2. 6 Rokotuskattavuus 19 3. ROKOTTAMINEN 20 3. 1 Rokottamisen historiaa 21 3. 1. 1 1800-luku 22 3. 1. 2 1900-luvulta näihin päiviin 23 3. 2 Rokotukset lainsäädännössä 25 3. 3 Rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset 27 3. 4 Rokottamisen vasta- aiheet 29 3. 5 Rokotusreaktiot ja haittavaikutukset 29 4. NEUVOLA 32 4. 1 Neuvolan historiaa 32 4. 2 Neuvolatoiminta 34 4. 3 Neuvolatoiminnan periaatteita 38 4. 3. 1 Asiakkuus 38 4. 3. 2 Maahanmuuttajat asiakkaina 40 4. 3. 3 Perhekeskeisyys 41 5. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 43 5. 1 Tutkimuksen tarkoitus ja ongelmat 43 5. 2 Tutkimusalueen kuvaus 44 5. 3 Kohderyhmä 46

5. 4 Tutkimusmenetelmä 46 5. 5 Kyselylomakkeen rakenne 47 5. 6 Aineistonkeräyksen toteutus 48 5. 7 Aineiston analysointi 49 6. TULOKSET 51 6. 1 Vastaajien taustatiedot 51 6. 2 Rokotuskattavuus ja mielipiteet rokotuksista 53 6. 3 Tiedonsaanti ja sen riittävyys 54 6. 4 Rokotuksiin liittyvien toiveiden huomiointi neuvolassa 56 6. 5 Vastaajien rokotuksiin liittyvä tiedonhalu 57 6. 6 Tieto vasta- aiheista 58 6. 7 Rokotusreaktiot 59 6. 8 Vastaajien kommentit 59 7. POHDINTA 61 7. 1 Tulosten tarkastelu ja johtopäätökset 61 7. 2 Tutkimuksen luotettavuus 68 7. 3 Tutkimuksen eettisyys 72 7. 4 Jatkotutkimusaiheita 75 7. 5 Opinnäytetyö ja ammatillinen kasvu 76 LÄHTEET 80 LIITTEET Liite 1. Suomen virallinen rokotusohjelma 88 Liite 2. Kyselylomake 89

7 1. JOHDANTO Lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma jokaisen perheen kohdalla. Naisen ja miehen elämässä alkaa uusi ja tärkeä kausi äitinä ja isänä. Syntyvän lapsen terveys ja hyvinvointi ovat vanhempien ensisijainen tavoite ja päämäärä. Vanhempien apuna ja tukena tässä on kattava neuvolanjärjestelmä. Suomalaisilla lapsiperheillä on ollut mahdollisuus saada neuvolasta tukea lapsen hoitoon, kasvatukseen ja vanhemmuuteen jo useiden vuosikymmenten ajan. Yksi tärkeä neuvoloiden tarjoamista palveluista on rokotukset. Yhteiskunnan tehtävä on kansalaisten turvaaminen sellaisilta vaaroilta, joilta he eivät itse pysty suojautumaan. Tartuntataudit ovat vaara, joiden leviäminen pyritään estämään yksilöön ja ympäristöön kohdistuvilla toimenpiteillä. Rokotukset ovat luonnollinen ja edullinen keino ehkäistä tartuntatauteja. Suomalaisten lasten ensisijainen rokottamispaikka on neuvola. Sen tehtävä on järjestää toimintaa, jonka tavoitteena on turvata lapsen ja hänen perheensä paras mahdollinen terveys. (Lääkintöhallitus 1993). Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien mielipiteitä ja tietoa rokotuksista ja tiedonsaannista Helsingin Vuosaaren alueella. Tutkimusongelmia ovat: mitä mieltä vanhemmat ovat rokotuksista: mistä vanhemmat ovat saaneet rokotusneuvontaa: mitä he haluaisivat tietää rokotuksista? Lähtökohtana aiheen valinnassa oli toisen opinnäytetyön tekijän henkilökohtaiset kokemukset lapsen rokottamiseen liittyvissä asioissa. Lapsen piikittäminen alkoi synnytyssairaalassa ja jatkui neuvolakäynneillä. Perhe sai neuvolassa tukea ja ohjausta lapsen kehityksen turvaamiseksi, mutta kaiken kiireen keskellä rokotusneuvonnalle ei ollut aikaa. Äidille jäi hämärä kuva rokotusohjelmaan sisällöstä, ja siitä, mitä sairauksia vastaan rokotukset oli annettu. Rokotuksista tuli itsestään selvä toimenpide neuvolakäyntien yhteydessä. Ensimmäistä lastaan hoitava äiti ei kaikkien kysymystensä äärellä osannut pyytä lisää tietoa rokotuksista. Tästä syystä suhde terveydenhoitajaan ei muodostunut luottamukselliseksi. Vuosia myöhemmin terveydenhoitajaksi opiskeltaessa aikaisemmat kokemukset palautuivat mieleen. Opiskelun aikana harjoittelupaikoissa rokottaneena ja rokotusneuvontaa antaneena, vakuutuimme

8 rokotusneuvonnan saamisen tärkeydestä kaikille vanhemmille. Tulevina terveydenhoitajana haluamme välttää tällaisia tilanteita työssämme. Tulevina terveydenhoitajina olemme kiinnostuneita lasten hyvinvoinnista. Mielenkiintomme kohdistuu lasten terveyden edistämisen kautta rokottamiseen. Koska suomalaiset lapset saavat rokotuksensa juuri neuvolassa, kuuluu neuvolatoiminta myös kiinteästi tähän opinnäytetyöhön. Terveydenhoitajan työssä yksi keskeinen osaamisaluehan on asiakkaiden ohjaaminen ja neuvonta. Tämän koulutuksen aikana Diakonia-ammattikorkeakoulussa on puhuttu vain vähän rokottamisesta. Opinnäytetyön yhtenä lähtökohtana on myös tekijöiden oman tiedon lisääminen rokottamisesta. Rokotuskattavuuden ylläpitäminen on jatkossakin tärkeää. Terveydenhoitajat voivat vaikuttaa siihen ajan tasalla olevalla rokotusneuvonnalla ja innostuneella asenteellaan. Rokotukset on ajankohtainen aihe. Olemme tehneet tätä opinnäytetyötä jo lähes puolitoista vuotta, ja samalla olemme seuranneet rokotuksista käytävää julkista keskustelua. Aiheet ovat vaihdelleet rokotusten haittavaikutuksista aina rokotusohjelmaan 2005 tuleviin muutoksiin. Välillä on käyty keskustelua myös tautitapauksista, joita on ilmaantunut korkeasta rokotuskattavuudesta huolimatta. Esimerkiksi syyskuussa 2002 puhututti Turussa miehen tuberkuloosiin sairastuminen. Hän sai työmatkalta Venäjältä antibioottiresistenssin tuberkuloosin, joka on vaikeasti hoidettava. Syksyn 2002 aikana on käyty julkista keskustelua myös HIV- ja papilloomavirus rokotteiden testaamisesta sekä hinkuyskätehosteen käyttöönotosta kaikille 6-vuotiaille lapsille. Helsingin väestö on lisääntynyt eniten kaupunginosissa, jonne on rakennettu paljon uusia asuntoja. Yksi tällainen alue on Vuosaari, jossa asuu Helsingin eniten 0-6 - vuotiaita lapsia. Vuosaaressa on myös Helsingin toiseksi suurin syntyvyys. (Helsingin kaupunki 2001, 158.) Yksi Vuosaaren tärkeimmistä voimavaroista on luonnonläheisyys. Merellisyys, rannat ja luontoalueet luovat alueen imagon. Luonnonympäristö, leikkipuistot ja ulkoilualueet ovat asukkaille henkireikä kiireen ja arjen keskellä. Ne tarjoavat mahdollisuuden ylläpitää ja edistää psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista terveyttä. Tässä kyselytutkimuksessa aineistonkeruu toteutettiin informoituna kyselynä Vuosaaren alueen asukas- ja leikkipuistoissa. Menimme leikkipuistoihin, joita on tässä nuoressa,

9 yhteisöllisyyden hyvin huomioon ottavassa kaupunginosassa varsin runsaasti. Alueella on paljon pikkulapsiperheitä ja leikkipuistoja, joissa perheet ulkoilevat ja tapaavat toisiaan. Kyselylomakkeiden jakamisen ja palauttamisen yhteydessä kävimme keskustelua rokotuksista tutkimukseen osallistujien kanssa. Uskomme, että käyttämämme tiedonkeruumenetelmä lisäsi tutkimuksen kohderyhmän tietoa rokotuksista. Lasten ja lapsiperheiden suuri määrä tukee Vuosaaren valintaa tutkimusalueeksi. Olimme myös tutustuneet alueeseen perin pohjin tehdessämme siitä keväällä 2002 yhteisöanalyysin. Myös demografisten tekijöiden valossa Vuosaari on mielenkiintoinen kohde. Valintaan vaikutti lisäksi se, että toinen tämän opinnäytetyön tekijästä asui aineiston keruuvaiheessa kyseisellä alueella. Alue on myös helposti saavutettavissa ja siellä on julkisia kokoontumispaikkoja, jossa aineiston kerääminen oli mahdollista toteuttaa. 2. KESKEISET KÄSITTEET 2.1 Terveyden edistäminen Maailman terveysjärjestön (World Health Organisation, WHO) mukaan terveydenedistäminen tarkoittaa terveyteen myönteisesti vaikuttavien sosiaalisten edellytysten lisäämistä ja ympäristön sekä ihmisten käyttäytymisen muuttamista terveyttä suosivaan suuntaan. Terveyden edistäminen on käsite, joka sisältää sairauksien ehkäisyn, terveyden parantamisen ja hyvinvoinnin lisäämisen. WHO määrittelee terveyden edistämisen prosessiksi, jolla pyritään ihmisten mahdollisuuksia hallita ja parantaa terveyttään. Käsitteen perustana on laaja terveyskäsitys, missä terveyttä ei nähdä vaan fyysisen sairauden puutteena, vaan laajana kokonaisuutena, missä korostuu ihmisen ainutlaatuisuus, hänen voimavaransa, sosiaalisuus ja yhteisö missä hän elää ja mihin hän kuuluu.( Iivanainen, Jauhiainen & Pikkarainen 1998, 55, Perttilä 1999, 25.)

10 Terveyden edistämisen on yläkäsite, joka kattaa terveyskasvatuksen ja yhteiskunnalliset toimenpiteet. Se kohdentuu yksilöihin, ryhmiin ja yhteisöihin. Terveyden edistäminen määritellään joko yksilö- tai yhteisötason toimintana, joka tähtää sairauksien ehkäisyyn ja terveystietämyksen lisäämiseen. Yksilötasolla terveyden edistämisen tavoitteena on antaa ihmiselle keinoja lisätä terveytensä hallintaa ja kohentaa terveyttään. Yhteiskunnallisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi eri väestöryhmien välisten terveyden eriarvoisuuden vähentäminen, osallistumismahdollisuuksien lisääminen, ympäristön terveys ja turvallinen arkielämä. (Iivanainen ym. 1998, 55.) Tärkeitä terveydellisiä parannuksia voidaan aikaansaada erityisohjelmien, esimerkiksi rokotusten avulla. Yhteisöllisessä terveyden edistämisessä terveydenhoitaja vaikuttaa esimerkiksi jonkin kaupunginosan joukolle vanhempia tarjoamalla heille rokotusneuvontaa. Terveyden edistäminen on prosessi, joka antaa ihmisille mahdollisuuden lisätä terveytensä ja elämänsä hallintaa. Tavoitteena on fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin lisääminen. Ihmisen terveyskokemus on kulttuurin muovaama ja muuttama. Terveyden ja sen edistämisen merkitykset muodostuvat siinä ympäristössä, missä ihminen syntyy, elää, pysyy terveenä, sairastuu tai kuolee. Jotta terveydenedistämistä ja perusterveydenhuollon palveluita pystyttäisiin kehittämään, tarvitaan tietoa ihmisten kokemuksista ja tarpeista. (Pietilä, Kylmä & Vehviläinen- Julkunen 1999, 5.) Terveyden edistämisen kansainvälinen konferenssi Jakartassa 1997 antoi julistuksen terveyden edistämisen suuntaamiseksi 2000-luvulle. Julistuksessa terveyden edistäminen nähdään yhtenä keinona vähentää väestön eriarvoisuutta. Ihmisen on itse oltava päätöksenteon ja toiminnan ytimessä. Tiedon saatavuus on yksi keskeisistä osallistumisen edellytyksistä. (Jakartan julistus 1997.) Ihminen, jolla on tietoa itsestään ja terveydestään, on paremmat mahdollisuudet sitoutua terveytensä hoitamiseen ja edistämiseen. Terveyden edistämiseen tähtäävä työ neuvoloissa kohdistuu koko perheeseen. Neuvolan tehtävä on järjestää toimintaa, jonka tavoitteena on turvata lapsen ja hänen perheensä paras mahdollinen terveys. Neuvolakontakteihin sisältyvä perheiden tukeminen ja terveysneuvonta ovat neuvolan terveydenhuollollisessa toiminnassa keskeisintä.

11 Neuvonnassa keskeistä on vanhempien tukeminen ja ohjaaminen sekä koko perheen terveyden edistäminen. (Lääkintöhallitus 1993). Hynynen (1999) kuvaa tutkimuksessaan perhettä oman terveytensä ensisijaisena edistäjänä. Hoitotyön tukea perhe tarvitsee terveydentilansa ja oman toimintansa ohjaamiseksi kohti hyvää terveyttä ja hyvinvointia. Perhe ei aina tunnista omaa toimintaansa, vaan tarvitsee tilanteen selvittämiseen tukea. Hynysen mielestä terveydenhoitaja voi ulkopuolisena ja perheen tilanteen tuntevana ammattilaisena auttaa perhettä erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen selvittämisessä. Terveydenhoitaja antaa näin asiantuntemuksen perheen käyttöön, mutta lopullisen valinnan tekee perhe itse. Lastenneuvolatyössä terveydenhoitaja pyrkii vaikuttamaan perheen ja sen jäsenten käyttäytymiseen ja valintoihin terveiden elämäntapojen edistämiseksi. Vaikuttaminen tapahtuu lähinnä arvoihin vetoamalla ja asioiden konkretisoimisella. Perusedellytyksiä tälle työlle ovat rauhantila ja taloudellinen turvallisuus yhteiskunnassa, koulutus, terve ympäristö, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasa- arvo. (Sirola, Härmälä, Puodinketo- Wahlsten, Salminen & Sundström 1998, 122). Terveyden edistäminen neuvolatyössä nähdään perheen hoitotyön ensisijaisena päämääränä. Sen tavoitteena on saada perhe tekemään tietoinen valinta ja auttaa ja tukea valinnan mukaisesti. (Iivanainen ym. 1998, 57). 2. 2 Terveyskasvatus Terveyskasvatus on yksi WHO:n määrittelemäterveyden edistämisen keino. Käsitteet terveyden edistäminen ja terveyskasvatus ovat monin tavoin päällekkäiset ja toisiaan sivuavat. On esitetty, että terveyden edistäminen on terveyskasvatuksen ja terveyttä edistävän yhteiskunnallisen toimintatavan yhdistelmä. Terveyskasvatusta on käytetty terveysneuvonnan synonyymina, ja terveyskasvatusta ja terveyden edistämistä on myös pidetty rinnakkaisena ilmiönä. Terveyskasvatus on usein hyvin konkreettista neuvontatyötä. Suomen terminologian mukaan terveyskasvatus voidaan ymmärtää valistuksena, opetuksena ja neuvontana. (Ewles & Simnett 1995, 20.) Lohiniva (1999) on tutkinut terveydenhoitajien ammatillista osaamista ja työn osaamisvaatimuksia, kvalifikaatioita. Hänen mukaansa terveydenhoitajat osaavat hyvin ohjata ja neuvoa

12 asiakkaitaan. Terveyskasvatukseen kuuluvat neuvonta- ja ohjaustaidot ovat terveydenhoitajan työn keskeistä osaamista ja työn kvalifikaatioita. Terveyskasvatus on terveydenhoitajan tuottamaa terveyden edistämistä. Sen tehtävänä on parantaa ihmisten terveysoloja ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ja ympäristön terveyteen, ja se tähtää elämänhallinnan lisäämiseen ja oma-aloitteisuuden tukemiseen. Käytännössä terveyskasvatus on terveydenhuollon ammattilaisen ohjaus- ja neuvontatyötä, jolla voidaan antaa asiakkaalle tietoa hyvinvoinnin edistämisestä ja ongelmien, kuten sairauksien, ennaltaehkäisystä tai ainakin vähentää sairauden haittavaikutuksia. (Ewles & Simnett 1995, 19-26.) Neuvolassa annettava rokotusneuvonta on terveyskasvatusta. Rokotusneuvonnassa terveydenhoitajan tavoitteena on antaa vanhemmille riittävästi tietoa rokotuspäätöksen tekemiseksi. Terveyskasvatus on suotuisissa olosuhteissa tapahtuva sosiaalisen viestinnän prosessi, joka vaikuttaa mielikuviin, ilmaisuihin ja yksilön toiminnan edellytyksiin ja luo terveyttä edistävää ilmapiiriä. (Poskiparta 1997, 10.) Terveyskasvatuksen päämääränä ei niinkään ole käyttäytymisen muuttaminen ja tiedon antaminen, vaan asiakkaan vastuun ottaminen omasta terveydestään ja sen hoidosta. (Kettunen, Liimatainen & Poskiparta 1996, 10). On tärkeää, että terveyskasvatus painottuu asiakkaan tarpeiden mukaan. Rokotuksiin liittyen, terveyskasvatuksen onnistumiseen vaikuttavat vanhempien aikaisemmat tiedot ja odotukset rokotuksista, perheen asenteet ja tavat, rokotusneuvontatilanne, resurssit ja terveydenhoitajan ohjaustaidot. Terveyskasvatuksen keskeiset tehtävät ovat sivistävä, virittävä ja arkiterapeuttinen tehtävä. Sivistävän tehtävän tavoitteena on välittää terveyteen liittyviä tietoja siten, että pystymme selviytymään terveyteen liittyvistä valintatilanteissa. Rokotusneuvonnassa tällaista tietoa on esimerkiksi tilannekohtainen faktatieto. Virittävän tiedon tarkoituksena on saada aikaan reaktioita ja asian tiedostamista. Keskeistä on saada perhe ajattelemaan ja keskustelemaan rokotuksista. Arkiterapeuttisessa lähestymistavassa pyritään vapauttamaan perheen voimavaroja päästäkseen muutospyrkimykseen. Arkiterapia on lähinnä joustavasti etenevää keskustelua. Muutosta avustavan terveyskasvatuksen tehtävänä on terveyskäyttäytymisen muuttaminen sekä terveyteen liittyvien mielikuvien muuttaminen. (Kettunen, Liimatainen & Poskiparta 1996, 14, 22, 38.)

13 Terveyskasvatus on käytännöllistä toimintaa, jolla on tietty tarkoitus. Se tähtää nimenomaan sellaisiin vaikutuksiin, jotka lisäävät ihmisten tietoja, ymmärrystä ja kykyä tajuta ja eritellä asioita ja arvoja. Terveydenhoitotyössä tuetaan ja kannustetaan yksilöitä ja yhteisöjä. Kun terveydenhoitaja ymmärtää yksilön ja yhteisön välistä suhdetta ja tunnistaa yhteisön vaikutukset yksilön käyttäytymiseen, hän ottaa yhteisön ja perheen mukaan hoitotyöhön. Näin syntyy rakentavaa vuorovaikutus, jonka yhtenä osa-alueena on asiakkaan voimavarojen löytäminen ja tukeminen. Edellytyksenä sen onnistumiseksi on asiakkaan ja palvelujen tarjoajan välinen kumppanuus. Tällöin työntekijältä odotetaan sitoutumista asiakkaan ja hänen yhteisönsä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. (Seppänen 2001, 6-9). Terveyskasvatuksen näkökulman mukaan ihmisen on hyvä hallita elämäänsä, ymmärtää maailmaa ja toimia siinä sellaisten tietojen, taitojen ja arvojen varassa, jotka liittyvät terveyteen. Suomen terveydenhuollon osa- alueista neuvoloilla on vankimmat terveyskasvatusperinteet. Neuvolatoiminnalla vaikutetaan laajasti suomalaisten lapsiperheiden terveysvalintoihin. (Urponen, Aarva & Nupponen 1991, 15.) 2.3 Rokotusneuvonta Terveydenhoitaja on rokotusneuvonnan antamisessa avainhenkilö, koska hän kohtaa suomalaiset lapsiperheet. Väestön rokotusmyönteisyyden kannalta on olennaista, että hänellä on paljon ajankohtaista tietoa, ja pitää itsensä ajan tasalla sekä seuraa julkista keskustelua rokotuksista. (Pekkanen 1999, 32.) Rokotusneuvonnassa terveydenhoitaja kertoo vanhemmille rokotusten ottamisen vapaaehtoisuudesta, rokottamisen hyödyistä ja haitoista. Myös rokottamisen vaaroja verrataan rokottamatta jättämisen vaikutuksiin yksilölle ja yhteiskunnalle. Vanhempien kanssa keskustellaan niistä eduista ja haitoista, joita rokottamiseen tässä tilanteessa liittyy. Erityisen tärkeää on, että terveydenhoitaja antaa monipuolista tietoa tautien esiintyvyydestä ja rokotteiden turvallisuudesta. Myös normaalit rokotusreaktiot sekä niiden mahdollinen alkamisajankohta ja kesto kerrotaan. Terveydenhoitajan pitäisi korostaa rokotusten tarjoamaan tautisuojaan merkitystä, koska se on rokotussuojan

14 ylläpitämisen perusta. Rokotusneuvontaa pitäisi kohdentaa erityisesti vähän koulutusta saaneisiin ja lapsiluvultaan pieniin perheisiin. (Pekkanen 1999, 32.) Jokainen terveydenhoitaja toteuttaa rokotusneuvontaa, kuten terveyskasvatustakin, omalla persoonallisella tavallaan. Neuvontatilannetta ohjaa asiakkaan esille tuomat tarpeet ja terveydenhoitajan itsensä tärkeänä pitämät asiat. Suullisen ohjaus- ja neuvontatyön lisäksi terveydenhoitaja voi jakaa asiakkaille myös kirjallista materiaalia. Rokotusneuvonnan tueksi jaettava Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Kansanterveyslaitoksen (2001) julkaisema Neuvolan Rokotusopas palvelee siinä hyvin. Neuvolan Rokotusopas on suunniteltu vanhemmille rokotuspäätöksenteon tueksi. Oppaassa käsitellään rokottamisen tarkoituksesta, mitä tauteja vastaa rokotetaan ja miksi. Lisäksi esitellään rokotusohjelmaa ja kerrotaan rokottamisen vasta- aiheista ja vapaaehtoisuudesta sekä rokotusreaktiosta. (Mannerheimin Lastensuojeluliitto & Kansanterveyslaitos 2001). Neuvolan rokotusopas jaetaan lastenneuvolassa Helsingin kaupungin Terveysviraston (2000) laatiman Lapsuusiän terveystarkastusohjelman mukaan 2 kuukautistarkastuksen yhteydessä. Ensimmäinen lastenneuvolassa annettava rokotus (PDT) annetaan kuukautta myöhemmin lapsen ollessa 3 kuukauden ikäinen. (Helsingin kaupunki, Terveysvirasto 2000.) Vaikka Terveysvirasto suositteleekin Neuvolan Rokotusoppaan antamista kuukautta ennen ensimmäistä neuvolarokotusta, antavat useat terveydenhoitajat kokemustemme mukaan Rokotusoppaan yhtä aikaa ensimmäisen neuvolarokotuksen kanssa. Samanaikaisesti annettu rokotus ja opasvihko ei kuitenkaan anna vanhemmille aikaa perehtyä aiheeseen. Uutun ja Routasalon (1995) tekemän tutkimuksen mukaan vanhemmat ovat melko tyytyväisiä lastenneuvolan rokotusneuvontaan ja sen määrään. He ovat myös tietoisia, mihin rokottamisella pyritään. Monet vanhemmat ovat kuitenkin epätietoisia siitä, mitä tauteja vastaan rokotukset antavat suojan. Vanhemmat haluavat tietoa niistä asioista ja toimenpiteistä, joita normaaliin neuvolakäyntiin sisältyy. Uutun ja Routasalon mielestä lastenneuvolasta saatua tietoa pidetään myös kaikkein luotettavimpana. Myös lapsimääriltään suurilla perheillä on enemmän tietoa rokotuksista kuin vain yhden lapsen perheillä. (Uuttu & Routasalo 1995.)

15 Laurin (1991) mukaan terveydenhoitajat pystyvät määrittelemään lapsen ja perheiden tarpeita varsin hyvin. Samoin terveydenhoitajat kykenevät suhteellisen hyvin ohjaamaan ja tukemaan aktiivisia ja innostuneita vanhempia. Toisaalta ei-aktiivisten vanhempien huomiointi jää vähemmälle. Neuvolakäynneillä painottuvat kehitykseen ja perushoitoon liittyvät asiat. Terveydenhoitajan toimintaa ohjaavat Laurin mielestä enemmän suositukset kuin perheiden itsensä esille tuomat ongelmat. Rokotusneuvonnan sisällöstä ei ole olemassa yhtenäisiä ohjeita. Jokainen terveydenhoitaja toteuttaa sitä omalla tavallaan. (Pekkanen 1999, 32.) Rokotusneuvonnassa terveydenhoitajalla on kuitenkin mahdollisuus puuttua asiakkaan mielipiteisiin. Hoitajalla on mahdollisuus puuttua asiakkaan rokotusmyöntyvyyteen ja painostaa häntä muuttamaan mielipidettään. Hyvä ammattilainen osaa kuitenkin rajoittaa roolinsa neuvojaksi ja kuuntelijaksi (Ryynänen & Myllykangas 2000). Henkilön, joka antaa työssään asiakkaille neuvoja terveyden edistämiseksi, pitää kunnioittaa asiakkaan päätöksiä ja mielipiteitä. Sairaanhoitajan eettisissä ohjeissa (1996), jotka koskevat myös terveydenhoitajia, määritellään työn keskeiseksi osaksi asiakkaan kunnioitus. Hoitaja kohtaa asiakkaansa arvokkaana ihmisenä ja ottaa huomioon hänen arvonsa, vakaumuksensa ja tapansa. Hoitosuhde perustuu avoimeen vuorovaikutukseen ja luottamukseen. Hoitaja toimii työssään oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti riippumatta asiakkaan mielipiteistä, kulttuuritaustasta tai yhteiskunnallisesta asemasta. Lastenneuvolatyön toteuttamisessa korostuu terveydenhoitajan rooli ammatillisena asiantuntijana. Tähän asiantuntijan rooliin kuuluu asiakkaan huomioon ottaminen itsenäisenä tietoisesti ajattelevana ja toimivana yksilönä, joka osallistuu omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. (Lauri 1984, 106.) 2.4 Rokottamispäätös Asiakas tarvitsee päätöstensä ja valintojensa tueksi tietoa. Terveydenhoitajan antaman rokotusneuvonnan tulisi vastata tähän tarpeeseen. Terveys on harvoin ihmisen ainoa päämäärä. Kun sairaus muistuttaa mahdollisuudesta menettää toimintakyky tai oireet

16 aiheuttavat pahan olon, terveyttä koskevat ajatukset nousevat päällimmäiseksi. Jokapäiväiseen elämäämme sisältyy joukko terveyttä tukevia ja sitä vaarantavia tekijöitä. Uhka, pelko sairastua johonkin tarttuvaan tautiin voi muuttaa asennetta rokottaa lapsi. (Nupponen 1993, 3, 104.) Lapsen rokottaminen vaatii vanhempia omaksumaan uutta tietoa ja ehkä muuttamaan suhtautumistaan moniin asioihin. Terveydenhoitajan tehtävä on vahvistaa perheen resursseja muutosprosessissa ja tukea sitä. Neuvolassa terveydenhoitaja ja asiakkaat tuovat omat tietonsa ja taitonsa esiin. Heillä kaikilla on oma näkemyksensä ja käsityksensä asioista. (Lauri & Hietaranta 1990, 11.) Väestön koulutustason kohoaminen saa aikaan asiakkaiden kriittisyyttä ja vaatimustason kasvun myös lastenneuvolapalveluita kohtaan. Kun asiakkailla on entistä enemmän tietoa sairauksien ehkäisystä osaa hän vaatia entistä parempaa palvelua. Tämä luo paineita myös terveydenhoitajan ammatilliselle osaamiselle ja ohjaus- ja neuvontataidoille. (Lohiniva 1999, 98.) Perhe tarvitsee tietoa, jotta se voisi lisätä riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään auttajasta. Tieto lisää mahdollisuuksia hallita elämää, ottaa vastuuta itsestään ja terveytensä edistämisestä. Perheellä, jolla on tietoa itsestään ja terveydestään on paremmat mahdollisuudet osallistua terveytensä ylläpitämiseen. (Perälä 1997, 36.) Perheillä on oma yksilöllinen tapansa ottaa vastaan tietoa, sen lisäksi hän vastaanottaa tietoa eri tavoin suhteessa senhetkiseen elämään tilanteeseensa ja siihen, mitkä ovat hänen aikaisemmat kokemuksensa, aikaisempi tieto ja erilaiset merkityssuhteet. (Laitinen & Karhe 2000, 78.) Laki potilaan asemasta ja oikeuksista määrittää itsemääräämisoikeuden asiakkaan oikeudeksi tehdä omaa hoitoaan koskevia päätöksiä ja valintoja. Näiden valintojen tueksi on hänen saatava tarvittavat tiedot vaihtoehdoista, vaikutuksista, mahdollisista komplikaatioista ja riskitekijöistä. Lisäksi hänen tulee olla selvillä seuraamuksista, jos hoito tai toimenpide jätetään suorittamatta. (Laitinen & Karhe 2000, 78.) Terveyttä koskevan tiedon merkitystä asiakkaalle voidaan tarkastella sekä ideologisesta että praktisesta näkökulmasta. Ideologinen näkökulma korostaa tiedon merkitystä asiakkaan autonomialle. Hänellä on oikeus oikeaan tietoon, jonka perusteella hän joko

17 antaa tai ei anna suostumustaan toimenpiteeseen. Tarkoituksena on tehdä ihminen tietoiseksi omasta terveydestään ja siihen liittyvistä valinnoista seurauksineen. Praktinen näkökulma korostaa tiedon merkitystä hoidon toteutukselle, onnistumiselle ja tuloksille. Terveyttä koskevan tiedon tehtävä on auttaa asiakasta tulemaan aktiiviseksi osallistujaksi. (Leino-Kilpi, Iire, Suominen, Vuorenheimo & Välimäki 1993, 4.) Terveydenhuollon asiakkaiden päätöksentekoa on tutkittu todella vähän. Lähes kaikki päätöksentekoa käsittelevät tutkimukset on tehty hoitajien näkökulmasta. Myöskään rokottamispäätöksiä koskevia tutkimuksia ei ole tehty. Kailan (2001) tutkimus käsittelee leikki-ikäisten lasten hoito- ja kasvatusneuvonnan kehittämistä perhekeskeisessä neuvolatyössä. Kaila on vertaillut perheiden osallistumista päätöksentekoon neuvoloissa vuosina 1992, 1995 ja 1999. Kailan tutkimuksessa esiin tulleiden seikkojen valossa neuvola ei pysty ottamaan kaikkia perheitä hyvin mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon. Aktiiviset perheet onnistuvat tässä parhaiten. Vertaillessa eri vuosien tutkimustuloksia, näyttää siltä, että perheiden mahdollisuus päätöksentekoon ei ole vuosien mittaan ainakaan parantunut. Terveydenhoitajat hallitsevat päätöksenteon eri vaiheet tiedollisella tasolla. Haavan (1993) mukaan terveydenhoitajien päätöksenteko on usein tilannesidonnaista ja sitä ohjaa voimakkaasti erilainen tukimateriaali. Päätöksentekoa ohjaa teoreettinen ja kokemusperäinen tieto, mutta toisaalta terveydenhoitajat tekevät harvoin päätöksiä yksin. Rokottamispäätökset tehdään yhdessä perheen kanssa. Yleisin tapa Laurin mukaan (1991) on sellainen, että terveydenhoitaja ja vanhemmat esittävät erilaisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisuihin. Yhdessä tuumin he sitten valitsevat parhaimman ratkaisumallin ja tekevät rokottamispäätöksen sen mukaan. Terveydenhoitajan päätöksenteko pohjautuu arvoihin ja ammatilliseen osaamiseen. Teot, puhuminen ja käyttäytyminen viestivät asiakkaille, mitä hän arvostaa, pitää hyvänä ja oikeana. Terveydenhoitajan arvot rakentuvat henkilökohtaisista sekä ammatin ja koulutuksen mukanaan tuomista arvoista. Päätöksentekoon pohjaavaa tietoa ovat hoitotyön ihmiskäsitykset ja hoitotyön periaatteet. (Kuuppelomäki 1993, 60.) Keskeisiä arvoja voivat olla esimerkiksi jo edellä mainittu terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäisy, jolloin asiakkaan epäröivät mietteet rokotuksia kohtaan voi terveydenhoitaja

18 jättää kokonaan huomioimatta. Tietoisuus omista arvoista auttaa ymmärtämään ja hyväksymään muiden päätöksiä ja näkökulmia erilaisiin asioihin. 2.5 Rokotusmyöntyvyys Vanhempien rokotusmyöntyvyyttä voidaan parantaa neuvolassa annettavalla rokotusneuvonnalla ja erilaisilla tiedotuskampanjoilla. Rokotusmyöntyvyys tarkoittaa vanhempien antamaa lupaa rokottaa lapsensa. Lupa kysytään jo synnytyssairaalassa annettaessa lapsen ensimmäistä rokotusta (BCG) tuberkuloosia vastaan. (Paunio 1988, 18.) Rokotusmyöntyvyys-termin taustalla on käsite hoitomyöntyvyydestä. Se tarkoittaa asiakkaan mukautumista hoitohenkilökunnan antamiin ohjeisiin. Asiakas joko myöntyy tai sitten kieltäytyy saamastaan ohjeesta. (Paunio 1988, 14.) Suomenkielisiä synonyymejä hoitomyöntyvyydelle on hoitokuuliaisuus ja hoitoalttius. (Mäki-Gaetz 1997, 15). Rokotusmyöntyvyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat motivaatio, koettu taudin uhka ja luottamus asiantuntijoihin ja lääkäreihin. Vanhempien huoli lapsen terveydestä ja pelko sairastumisesta ohjaavat vanhempien rokotusmyöntyvyyttä. Myös uskomukset ennaltaehkäisevien toimenpiteiden vaarattomuuteen ja toimivuuteen vaikuttaa vanhempien positiiviseen suhtautumiseen rokotuksiin. (Paunio 1988, 14.) Paunion (1988) rokotusmyöntyvyyttä koskevan tutkimuksen mukaan yksiselitteistä syytä lasten rokottamatta jättämiseen ei ole. Suuri perhekoko lisää rokottamattomuutta. Jos lapsella on vähintään yksi vanhempi sisar, on hänen riskinsä jäädä ilman rokotuksia suurempi kuin perheen ainoan lapsen. Tutkimuksen mukaan perheen etnisellä taustalla tai uskonnollisella vakaumuksella ei ole vaikutusta rokotusmyöntyvyyteen. Mutta neuvolan ajanvarausjärjestelmän hankaluudella ja neuvolapalveluiden käyttämättömyydellä on selkeä yhteys lasten rokottamattomuuteen. Vanhemman pitkäaikainen työttömyys, perheen alhainen sosioekonominen tilanne tai vanhempien kiireisellä tahdilla työelämässä on vaikutusta. Lyhytaikaisella työttömyydellä oli tutkimuksen mukaan vain positiivista vaikutusta rokotusmyöntyvyyteen. Tällöin vanhemmilla on enemmän aikaa huomioida lapsiaan. (Paunio 1988, 45.)

19 Suomessa, kuten länsimaissa yleensäkin on ns. luonnonmukainen ajattelu saanut kannattajia ehkä siksi, että tarttuvien sairauksien epidemiat ovat pitkään olleet hallinnassa teollistuneissa maissa. Tiukkojen rokotuskielteisten asenteiden merkitystä rokotusmyöntyvyyteen ei juurikaan ole tutkittu. Mikäli ns. luonnonmukainen ajattelu entisestään yleistyy länsimaissa, tutkijoiden mielenkiinto rokotuskielteisten asenteiden selvittelyyn varmasti lisääntyy. 2.4 Rokotuskattavuus Rokotuskattavuudella tarkoitetaan rokotettujen henkilöiden osuutta väestössä. Neuvoloissa tapahtuvien rokotusten kattavuus Suomessa on erinomainen. Kansanterveyslaitoksen tutkijat ovat selvittäneet vuonna 1995 syntyneiden tuhannen lapsen rokotustietoja. Kahden vuoden ikään mennessä yli 95 % suomalaislapsista on täydellisesti rokotettu eli he ovat saaneet rokotusohjelman mukaisesti 12 rokoteannosta. Tutkimuksen mukaan kaikkien yksittäisten rokoteannosten kattavuudet ovat jopa yli 97 %. (Heinäsmäki, Koskenniemi, Haapakoski, Rönkkö, Salonen & Kilpi 2000, 1719.) Yksittäisten ja kokonaisrokotuskattavuuden kahden prosentin ero selittyy sillä, että osa vanhemmista antaa rokottaa lapsensa valikoiden. Tällöin lapsi saa vain osan neuvolan rokotusohjelman mukaisista rokotuksista. Rokotuskattavuus on Suomessa ollut hyvä niin pitkään, että hyvää tilannetta pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Matkailun ja kansainvälisten kontaktien lisääntyessä on väestön oltava tietoinen ainakin omasta rokotussuojastaan. Esimerkit muualta maailmasta kuitenkin osoittavat, että asiat saattavat muuttua nopeastikin. 1970-luvulla herännyt epäily hinkuyskärokotteen turvallisuudesta johti kattavuuden merkittävään vähenemiseen ja hinkuyskätapausten huomattavaan lisääntymiseen mm. Englannissa ja Australiassa. (Heinäsmäki 2000, 1721.) Vaikka rokotuskattavuus on Suomessa edelleen hyvä, on rokotusten toteuttajien, terveydenhoitajien, syytä pyrkiä vastaamaan asiakkaiden kyselyihin ja epäilyihin, joita maasta toiseen tuleva media-aalto meillekin toisinaan tuo. Kun taudit on saatu lähes

20 häviämään, keskustelu siirtyy helposti rokotusten haittavaikutuksiin. Siksi hyvän rokotuskattavuuden säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä. Kehittyneessä yhteiskunnassa rokotusten aiheuttamat reaktiot kiinnittävät huomiota, kun itse tauti ja sen komplikaatiot ovat päässeet unohtumaan. (Heinäsmäki 2000, 1721). 3. ROKOTTAMINEN Rokottamisella tarkoitetaan taudinvastustuskyvyn saattamista ihmiseen, ja elimistön tekeminen vastustuskykyiseksi taudinaiheuttajia kohtaan. Elimistöön viedään tapettuja tai heikennettyjä eläviä taudinaiheuttajia, bakteereja tai viruksia, niiden osia tai eritettä, jonka johdosta elimistö alkaa tuottaa vasta-aineita. Kun vastustuskyky on saavutettu, on elimistö immuuni eli vastustuskykyinen taudinaiheuttajalle. (Pönkä 2002, 8.) Käsitteeseen kuuluu myös vastustuskykyä ja rokotuksen tuloksellisuutta selvittävä koe. Tällainen on esimerkiksi mantoux- koe, jossa selvitetään onko henkilö saanut tuberkuloosirokotuksella toivotun suojavaikutuksen.(simell 1997, 294). Rokottamisella jäljitellään luonnollista infektiota, eli elimistölle annetaan mahdollisuus tavata tautia aiheuttavia mikrobeja ja muodostaa immuniteetti sitä vastaan (Peltola 1994, 10.) Suoja saadaan aikaan vaarattomassa muodossa, toisin kuin infektiossa. Vasta-aineiden (antigeenien) kehittyminen vaatii yleensä 1-3 viikkoa ensirokotuksessa ja uusintarokotuksissa vasta-aineet kehittyvät muutamassa päivässä. Uusintarokotukset eli tehosteet nostavat antigeenitasoa, jolloin elimistö puolustuskyky ko. tautia vastaan kohoaa. Tähän perustuu esimerkiksi se, että poliota vastaan voidaan rokottaa jopa kuusi kertaa. (Peltola 1994, 20, 21.) Rokotteiden sisältämät aineet voidaan jakaa kahteen ryhmään vaikuttaviin aineisiin eli immunogeeneihin ja apuaineisiin. Vaikuttavat aineet ovat nimensä mukaisesti mikrobeja, jotka saavat elimistössä aikaan immuunivasteen. Mikrobit voivat olla tapettuja, eläviä heikennettyjä tai niiden osia. Apuaineet taas ovat välttämättömiä rokotteiden koostumuksen, tehon, helpon käytön ja säilyvyyden takaamiseksi.

21 Apuaineita ovat erilaiset tehoste-, säilyte- ja muut apuaineet. (Eskola 1999, 12). Rokotteita voidaan antaa lihakseen, ihon alle tai suun kautta. Esimerkiksi tuberkuloosilta suojaava BCG pistetään ihon sisään vasemman reiden yläulkosivulle. Ihon alle annettavat rokotukset pistetään tavallisesti olkavarteen. Lihakseen annettavat rokotukset taas pistetään lapsilla mieluiten uloimman reisilihaksen etu- yläosaan tai pakaralihaksen ylä- ulkoneljännekseen. Termi rokotus ei tarkoita samaa kuin pistos. Vaikka rokote useimmiten pistetään neulalla, on muitakin mahdollisuuksia. Osa rokotteista voidaan antaa suun kautta liuoksena tai kapselina. (Pönkä 2002, 10.) Myös rokottamista limakalvojen kautta tutkitaan: tulevaisuudessa rokotebanaani tai aerosoli saattaa osittain korvata nykyiset pistettävät rokotteet. (Eskola 1999, 12). 3. 1 Rokottamisen historiaa Suomessa käytetyistä rokotuksista vanhimpia tietoja on 1700 -luvun puolenvälin jälkeen. Tuolloin Ruotsi - Suomen valtiopäivillä senaatti ilmaisi huolensa tartuntatautien määrästä varsinkin lasten keskuudesta. Yksi pahimmista kulkutaudeista oli isorokko, joka tappoi 1/6 kunkin ikäpolven lapsista. Taudin ehkäiseminen tuli mahdolliseksi, kun keksittiin rokonsiirto ja siitä myöhemmin rokotus. Kulkutauteja oli ennen rokotusten keksimistä ehkäisty väen kokoontumiskieltojen ja matkustuskieltojen avulla. (Vauhkonen 1992, 201.) Suomessa tehtiin ensimmäinen rokonsiirto 1754 Turussa ja menetelmän parannettua siirryttiin 1800- luvun alussa varsinaisiin rokotuksiin. Ennen rokotuksiin siirtymistä tosin käytiin pitkiä keskusteluja rokotusten turvallisuudesta. Lääkärikunta olisi ollut halukas siirtymään jopa pakkokeinoihin. Heidän ehdotustensa mukaan avioliittoon kuuluttamisen ja opiskelemaan pääsemisen edellytyksenä olisi vaadittu rokotustodistus. Pakkokeinoihin ei kuitenkaan ryhdytty, joten rokotuskampanjalla ei ollut merkittävää vaikutusta suureen isorokkokuolleisuuteen. (Vauhkonen 1992, 201.)

22 3. 1. 1 1800 luku 1825 päätettiin perustaa valtion toimesta rokottajien ammattikunta. Tuohon aikaan lääkäreitä oli harvassa, eikä heidän aikansa olisi millään riittänyt rokottamisesta huolehtimaan. Valtion rokottajille perustettiin yhteensä 75 tointa eri puolille maata. Heidän tehtävänään oli valvoa, että jokainen kansalainen tulee rokotettua isorokkoa vastaan. Tarttuvista taudeista oli ilmoitettava viipymättä piirilääkäreille. 1850 päätettiin kätilöiden peruskoulutukseen lisättävästä rokotuskoulutusta. He toimivat piirilääkärin valvonnassa ja alaisuudesta. Rokottajille maksettiin palkkio matkakustannuksia varten, ja heillä oli oikeus periä rokotetuilta pieni palkkio. (Vauhkonen 1992, 213-219.) Vuoden 1882 valtiopäivillä päätettiin rokotusten siirtämisestä valtiolta kuntien vastuulle, tosin valtion valvonnassa. Isorokkorokotus oli ensimmäinen valtiolta kunnille siirretty tehtävä. Kaupunkikunnissa, joissa oli rokotevarastoja, rokottamisesta huolehti sen hoitaja. Jos hän tarvitsi aputyövoimaa tai asianmukaisia tiloja rokottamista varten, oli kunnan huolehdittava siitä. Valtio maksoi rokottamisesta aiheutuvat kulut. Väestö oli velvollinen rokotusten ottamiseen. Lapset oli rokotettava ennen toista ikävuotta, ja rokotusvelvollisuus koski myös vanhempia lapsia sekä aikuisia, joiden rokottaminen oli laiminlyöty. Tähän toimintatapaan päästiin asteittain 1800- luvun lopulla. Tietoja väestön terveydentilasta ja kuolleisuudesta kerättiin seurakunnista ja piirilääkäreiltä. Erityisen huolestuneita tuohon aikaan oltiin tuberkuloosin leviämisestä. Koska kunnat hoitivat varsinaisen rokotustoiminnan, jäi valtion rooliksi rokkoaineiden valmistus ja jakelu. (Vauhkonen 1992, 220-229.) Väestön rokottaminen saatiin 1840 alkaen tehokkaasti käyntiin. Rokotuksia tehtiin vuosittain yli 40 000 kappaletta. 1800- luvun jälkipuoliskolla tilastoitiin, että jopa 70-80 % alle kaksi -vuotiaista lapsista oli saanut rokotuksia. Syrjäseuduilla tosin ei päästy yhtä komeisiin lukuihin ja kuolleisuus oli suurempaa kuin haja- asutusalueilla. Kuolleisuus 1800- luvun alkupuoliskolla 45 % johtui tartuntataudeista, kun se taas 1900- luvulle tultaessa aleni merkittävästi. (Vauhkonen 1992, 224.)

23 3. 1. 2 1900 luvulta näihin päiviin 1920 laadittiin laki rokotusvelvollisuudesta isorokkoepidemiaa epäiltäessä. Rokotusten toimeenpanosta ja valvonnasta oli edelleen samat säännökset kuin vuoden 1882 rokotusasetuksessa. Asetuksessa vahvistettiin vaarallisiksi tarttuviksi taudeiksi: isorokko, lavantauti, pilkkukuume, punatauti, kurkkumätä, kuristustauti, tulirokko, aivokalvon tulehdus, lapsihalvaus, kolera ja rutto. Henkilö, jolla epäiltiin jotain edellä mainituista taudeista, määrättiin pakkoeristykseen. (Vauhkonen 1992, 252-267.) Vuoden 1936 rokotuslaissa rokottajana sai toimia lääkärin lisäksi lääkintöhallitukselta luvan saanut kätilö, terveyssisar tai sairaanhoitaja. Isorokkorokotus pysyi pakollisena aina vuoteen 1952 asti. Kulkutautien vastustaminen oli vaativaa työtä. 1930 -luvulla ei ollut käytettävissä antibiootteja ja rokotuksistakin vain isorokkorokote. Tartuntatautien ehkäisemiseksi väestölle opetettiin henkilökohtaista ja kotien hygieniaa. Vaikeampien kulkutautien kuten tulirokon tai kurkkumädän esiintyessä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin väliaikaisen kulkutautisairaalan perustaminen. (Siivola 1985, 54-68.) Tuberkuloosin vastustamisyhdistys koulutti tuberkuloosihoitajia tuberkuloosin vastustamiseksi. Heidän tehtävänään oli kodeissa tapahtuva neuvonta ja sairastuneiden hoidon opastaminen. Yhdistyksen toiminta jatkui aina vuoteen 1949 asti, jolloin tuberkuloosiin sairastuvuus pienentyi merkittävästi. (Immonen 1999, 57.) Toisen maailmansodan loputtua tuli valtakunnallinen näkemys ennalta ehkäisevästä terveydenhuollosta. Osittain sodasta saatujen kokemusten ja tiedon varassa päätettiin suunnata enemmän varoja terveydenhoitoon. Ennalta ehkäisevään terveydenhuoltoon kuului esimerkiksi kouluterveydenhuolto ja terveyssisarten palkkaaminen yleiseen terveydenhuoltoon ja neuvoloihin. Näin myös rokotukset tulivat laajemmassa merkityksessä osaksi julkista terveydenhoitoa ja ne saavuttivat yhä suuremman osan väestöä. (Vauhkonen 1992, 252-267.) Myös tartuntatautien osalta uudistettiin lainsäädäntöä. Eri tartuntatautien vastustamiseksi laadittiin lakeja ja perustettiin laboratorioita, joissa voitiin paremmin tutkia niiden aiheuttajia. (Siivola 1985, 104.) Vuonna 1951 säädetty uusi rokotuslaki määritteli rokotukset uudella tavalla. Vastustettavia tauteja olivat isorokon lisäksi kurkkumätä, lavantauti ja tuberkuloosi.

24 Rokotukset muuttuivat vapaaehtoisiksi, mutta laissa säilytettiin kohta, jonka mukaan valtioneuvosto voi määrätä tarvittaessa yleisen pakollisen rokotuksen koko maassa tai jollakin alueella. Sotien jälkeen polioepidemia aiheutti suuren joukon sairastuneita. Epidemia saatiin kuitenkin taltutetuksi tehokkaan poliorokotuskampanjan ansiosta. (Vauhkonen 1992, 281-283.) Kurkkumätärokotteen tultua markkinoille 1943 alkoi laaja rokotuskampanja. Kahden seuraavan vuoden aikana sai suojarokotuksen yli 360 000 lasta. Hinkuyskää vastaan rokottaminen aloitettiin vuonna 1952, jonka jälkeen tautitapaukset harvenivat. Suomen Tuberkuloosiyhdistys aloitti Calmette- rokotukset vuonna 1941. Tästä huolimatta vielä 1960- luvulle tultaessa tuberkuloosi oli yleisin kansantauti. Sairastuneita oli tuolloin lähes 50 000 henkilöä, ja jokavuotinen sairastuvuus oli yli 7000. Tuberkuloosin ehkäisyä ja hoitoa toteutettiin erillislain ja tuberkuloosipiirien kautta. Tauti saatiin kuitenkin lopulta taltutettua. (Siivola 1985, 104.) Myös monet muut aiemmin yleiset tartuntataudit alkoivat hävitä tehokkaan torjunnan ja terveyskasvatuksen ansiosta. Järjestelmälliset rokotusohjelmat suunnattiin riskiryhmissä oleville ja lapsille, joiden rokotukset kuuluivat neuvola- ja kouluterveydenhuollon piiriin. Maassamme on tavattu poliota viimeksi vuonna 1961 ja kurkkumätää 1965 sekä itärajan takaa tulleina tautitapauksina syksytalvella 2001. Vuonna 1984 esiintyi polioepidemia, jonka seurauksena suurin osa suomalaisista sai poliotehosteen sokeripalassa. (Siivola 1985, 157.) Taulukko 1. Yhteenveto neuvolarokotusten historiasta Suomessa (neuvolarokotukset aloitettiin 1940-luvulla). Vuosi Rokote 1802-1980 Isorokkorokotukset 1941 Tuberkuloosirokotus 1952 Hinkuyskärokotus 1953 Kurkkumätärokotus 1956 Tetanusrokotus 1957 Poliorokotus 1975 Vihurirokkorokotus

25 1982 Tuhkarokko-, sikotauti-, ja vihurirokkorokotus (MPR) 1986 Hemofilusrokotus 1993 Hepatiitti B- rokotus (Mannerheimin Lastensuojeluliitto & Kansanterveyslaitos 2001). Suomen viralliseen rokotusohjelmaan tulee muutoksia vuonna 2005. Suomalaiset lapset tulevat saamaan kahden vuoden ikään mennessä vain viisi tai kuusi rokotepistosta nykyisen kahdentoista sijaan. Yksi rokotusohjelman uudistuksen syy on uudentyyppinen hinkuyskärokote. Uusi soluton rokote mahdollistaa entistä laajempien yhdistelmärokotteiden käytön. Niinpä lapsi voi saada yhdessä rokotepistoksessa vastaaineita hinkuyskää, kurkkumätää, jäykkäkouristusta, poliota ja hemofilustauteja vastaan. Uusi rokote vähentää myös paikallisoireita ja kuumeilua. Kansanterveyslaitoksella käydään myös keskustelua BCG rokotteen tarpeellisuudesta, ja siitä tarvitaanko enää yhtä monta poliotehostetta? Polioon sairastumistapaukset ovat meillä Suomessa jo historiaa, ja BCG osalta muualla länsimaissa on siirrytty rokottamaan vain tuberkuloosin riskiryhmiä. Kansanterveyslaitos miettii myös uusia mahdollisesti käyttöönotettavia rokotteita. Niitä voisivat olla vesirokkorokote ja esimerkiksi aivokalvontulehdukselta suojaava pneumokokkirokote. (Melkas & Hovi 2002, 55-56.) 3. 2 Rokotukset lainsäädännössä Rokottaminen perustuu tartuntatautilakiin (583/1986) ja -asetukseen (786/1986). Tartuntatautilain 11 mukaan rokottaminen on järjestettävä sosiaali- ja terveysministeriön ohjeiden mukaan. Ohjeisiin sisältyy rokotusohjelma. Ohjeiden mukaan rokotteilla tarkoitetaan yleisessä rokotusohjelmassa olevia rokotteita, ja rokotuksilla tartuntataudeilta suojaamiseksi annettavia rokotuksia. Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeessa nro 114/01/92 todetaan, että rokotteiden annostelussa, antotavassa ja rokotusten vasta- aiheissa on noudatettava valmistajan ja Kansanterveyslaitoksen ohjeita. Nämä normit yhdistivät ja ajanmukaistivat aikaisemmat hajanaiset säädökset.

26 Sosiaali- ja terveysministeriön (114/ 02/92) ohje määrittelee Kansanterveyslaitoksen roolin tartuntatautien ehkäisyssä, valvonnassa sekä seurannassa. Kansanterveyslaitos on Sosiaali- ja terveysministeriön alainen asiantuntijalaitos, joka johtaa kansallista rokotusohjelmaa, valvoo rokotteiden laatua ja seuraa rokotuskattavuutta. Lakisääteisiin tehtäviin kuuluu suomalaisten terveyden tutkiminen, seuranta ja edistäminen sekä uusien rokotteiden tutkiminen, Suomen rokotusohjelman ajan tasalla pitäminen ja jakelusta huolehtiminen. Se myös informoi julkaisullaan terveydenhoitohenkilöstöä uusista tutkimustuloksista. Kansanterveyslaitos pitää tartuntatautirekisteriä, johon kaikki rokotuksia antavat henkilöt velvoitetaan tekemään haittavaikutusilmoitus. (Kansanterveyslaitos 2001.) Tartuntatautiasetuksessa 9 luetellaan henkilöt, jotka saavat antaa rokotuksia. Asetuksen mukaan rokotuksia saa antaa lääkäri sekä siihen asianmukaisen koulutuksen saanut sairaanhoitotoimeen harjoittaja lääkärin valvonnassa. Lääkärin valvonta ei tarkoita konkreettista läsnäoloa rokotushetkellä, vaan lääkäri on vastuussa siitä, että rokottaja on saanut asianmukaisen koulutuksen ja ammattitaito on ajan tasalla. Neuvolassa työskentelevä terveydenhoitaja rokottaa käytännössä itsenäisesti, mutta hän toimii terveyskeskuslääkärin valvonnassa. Kansanterveyslaitoksen ohjeiden mukaan hänen on oltava tietoinen rokotuksiin liittyvistä riskitekijöistä, kyettävä tunnistamaan ja hoitamaan äkilliset yleisreaktiot ja tunnettava rokotteiden säilytystä, tilastointia ja kirjaamista koskevat määräykset. Ammattipätevyyden lisäksi rokottamiseen ei vaadita erilisiä lupia. Poikkeuksena on kuitenkin keltakuumerokotus, jonka antajien täytyy olla luetteloituna WHO:n tiedostoon. ( Aho ym. 1991, 117.) Sosiaali- ja terveysministeriön ohje sisältää määräyksiä rokotusten seurannasta ja kirjaamisesta. Maaliskuussa 1991 voimaan tulleen ohjeen mukaan rokotteet on aina kirjattava rokotettavan terveys- ja sairauskertomukseen. Kirjauksessa on käytävä ilmi rokotettavan henkilötietojen lisäksi rokotteen nimi, eränumero, antotapa ja rokottaja. Lapsilla merkintä on tehtävä myös vanhemmille annettavaan neuvolakorttiin.(sosiaalija terveysministeriö 1994). Tartuntatautilain 12 mukaan valtioneuvosto voi määrätä toimenpantavaksi yleisen pakollisen rokotuksen sellaisen tartuntataudin leviämisen estämiseksi, joka voi saada aikaan huomattava vahinkoa väestön terveydelle.