EUROOPAN PARLAMENTTI 1999 Kehitysyhteistyövaliokunta 2004 14. tammikuuta 2003 TYÖASIAKIRJA Vesihuolto kehitysmaissa ja EU:n kehitysyhteistyöpolitiikan painopisteet Kehitysyhteistyövaliokunta Esittelijä: Paul A.A.J.G. Lannoye DT\485025.doc PE 310.506
1. Nykytilanne Vesivarat käyvät yhä harvinaisemmiksi 2000-luvulla. Vakava vesipula koettelee erityisesti eteläisten pallonpuoliskon maiden väestöä. Muun muassa tehomaatalous, suurpadot, teollisuuden aiheuttama pilaantuminen ja metsän häviäminen ovat vaikuttaneet vesivarojen vähenemiseen, joka on uhka rauhalle ja yhteistyölle. Samalla kun vesivarojen väheneminen vaarantaa kestävän kehityksen, siitä on tullut jännitteiden ja konfliktien lähde suurimmassa osassa kehitysmaita. "Sota vedestä" Jordanin syvänteen ympärillä, jonka vesivaroista Israel, joka kattaa ainoastaan 25 prosenttia syvänteen pinta-alasta, käyttää 75 prosenttia, on konflikteista tuhoisin. Kuudesta miljardista ihmisestä 1,4 miljardia, jopa 1,7 miljardia ihmistä (Maailman terveysjärjestön ilmoittama luku) on vailla juomavettä. World Water Visionin mukaan (Haag, maaliskuu 2000) yli kolme miljardia ihmistä (joka toinen) on vailla terveyspalveluja (katso liite). 2. Vesipolitiikka Riosta Johannesburgiin: menetetty vuosikymmen Viime vuosikymmenellä useissa kansainvälisissä konferensseissa asetettiin tavoitteeksi puhtaan juomaveden saaminen kaikille. Dublinin ja Rion konferensseissa vahvistettiin vesivarojen kestävälle hallinnalle seuraavat periaatteet: juomavesi on elintärkeää elämälle, kehitykselle ja ympäristölle, ja se on rajallinen ja haavoittuva luonnonvara kehityksen ja vesivarojen hallinnan on perustuttava lähestymistapaan, johon osallistuvat käyttäjät, suunnittelijat ja poliittiset päättäjät naisilla on merkittävä tehtävä vesivarojen huollossa, hallinnassa ja ylläpidossa. Tämän vuoksi kansainvälinen juomavesi- ja sanitaatiovuosikymmen (1981 1991) päättyi kansainväliseen sitoumukseen puhtaan juomaveden hankkimisesta kaikille vuonna 2000. Onneton lopputulos Kansainvälisistä julistuksista, maailmanlaajuisista, alueellisista ja kansallisista ohjelmista sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) "tukitoimista" huolimatta juomavettä vailla olevien ihmisten määrä ei ole vähentynyt. Määrä arvioitiin 1,2 miljardiksi vuonna 1992. Nykyisin Maailman terveysjärjestö (WHO) ilmoittaa 1,7 miljardin ihmisen olevan vailla juomavettä. Asiantuntijat ovat lisäksi yhtä mieltä, että noin 2,4 miljardia ihmistä on lähes kokonaan vailla terveyspalveluja. Seuraukset terveydelle ovat erittäin vakavat. Päivittäin kuolee arviolta 30 000 ihmistä sairauksiin, jotka liittyvät puhtaan juomaveden ja terveyspalvelujen puuttumiseen. Malaria, kolera, punatauti, skistosomiaasi, tarttuvat hepatiitit ja ripulitaudit johtavat joka vuosi 3,4 miljoonan ihmisen kuolemaan. WHO:n mukaan pelkästään ripuliin sairastuu noin neljä miljardia ihmistä, joista noin 2,2 miljoonaa kuolee siihen. Uhrit ovat useimmiten alle viisivuotiaita lapsia. Näiden lukujen mukaan joka 15 sekunti kuolee yksi lapsi. PE 310.506 2/7 DT\485025.doc
Juomaveden ja terveyspalvelujen puute ovat ilmeinen seuraus köyhyydestä. Vapaakaupan aikakaudella rikkaiden ja köyhien välinen juopa kussakin maassa sekä teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden välillä on syventynyt entisestään. YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin (UNCTAD) vuosikertomuksen 2002 (Escaping the Poverty Trap) mukaan kehitysmaissa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä on yli kaksinkertaistunut 1960-luvun 138 miljoonasta 1990-luvun 307 miljoonaan. Syyt eteläisen pallonpuoliskon maiden köyhtymiseen yleensä ja erityisesti vesipulaan ovat moninaiset: Tuotantotavoitteisen tehomaatalouden ylläpitäminen kuluttaa lähes 70 prosenttia maailman käytettävissä olevasta makeasta vedestä, josta 40 prosenttia häviää kastelussa. Jatkuvasti ulospäin suuntautunut talous horjuttaa eteläisen pallonpuoliskon maissa, jotka suosivat vientituotteiden viljelyä paikallisia tarpeita tyydyttävän elintarvikkeiden viljelyn kustannuksella, paikallisen talouden kehitystä ja vaarantaa väestön hyvinvoinnin edistämisen. Avun ehdollisuus, jonka mukaan Maailmanpankin ja IMF:n lainat eteläisen pallonpuoliskon maille edellyttävät julkisten peruspalvelujen vapauttamista, vesiala mukaan luettuna, ja julkisten palvelujen hajauttamista, säännöstelystä luopumista, julkisten palvelujen hoidon siirtämistä yksityiselle sektorille jne. Nämä ehdot ovat vahvistaneet ulkoista velkaantumista ja siten lisänneet eteläisen pallonpuoliskon maiden köyhtymistä. Käytettävissä olevat julkisen talouden varat varataan pikemminkin velkojen takaisinmaksuun kuin eteläisen pallonpuoliskon maiden kestävään kehitykseen tai juomaveden, energian, terveyspalvelujen tai koulutuksen saantiin. Vesipalvelujen yksityistäminen on johtanut hintojen nousuun. Tilanne on aiheuttanut väkivaltaisia reaktioita useissa kehitysmaissa, kuten Cochabambassa Boliviassa, jossa maanviljelijät ja kaupunkilaiset vastustivat yli kaksi vuotta yksityistämistä. Santa Fessä Argentiinassa järjestettiin spontaanisti kansanäänestys 15 alueen kaupungissa toimilupaa koskevan sopimuksen hylkäämiseksi. Vesivarojen yksityistäminen Boliviassa Vuonna 1999 Bolivian hallitus myönsi 40 vuoden toimiluvan kansainväliselle Agua Del Tunari -yhtiölle, jolle uskottiin juomaveden, kasteluveden ja energian jakelu Cochabamban laaksossa. Sopimuksessa sovittiin pääasiassa seuraavasta: Toimiluvan kattamalla alueella olevat kaikki juomavesijärjestelmät, jotka on rakennettu paikallisin varoin, esimerkiksi vesiosuuskunnan varoin, annetaan yhteenliittymän hallintaan ilman korvausta. Koska hankkeen toteuttamiseen tarvittava summa oli 311 miljoonan dollarin luokkaa, sen takaisinmaksu oli määrä rahoittaa vesimaksuja korottamalla. DT\485025.doc 3/7 PE 310.506
Ennakoidusta 35 prosentin maksujen korotuksesta huolimatta niiden todettiin nousseen 400 prosentilla ilman että palvelut paranivat. Yhteenliittymän monopoli alalla varmistetaan siten, että paikallisen väestön on mahdoton hankkia juomavettä muista lähteistä. Maaseutu- ja kaupunkiväestön vastarinnan vuoksi hallituksen täytyi antaa periksi ja yhteenliittymän oli luovuttava hankkeesta. 3. EU:n vesipolitiikka Komissio ja neuvosto perustavat toimensa kehityspolitiikassa täysin Maailmanpankin vuonna 1993 vesivarojen hallintaa koskevassa selonteossa määrittelemiin periaatteisiin. Tällainen vesivaroja koskevan ongelman määrittely on ainoastaan osittain pätevä sikäli kuin vesipolitiikan keskeinen ongelma maailmanlaajuisesti ja suurimmassa osassa paikallisista tilanteista on siinä, että tarjonta ei kohtaa kysyntää. etusijalle asetetaan ranskalainen vesivarojen hallinnan malli, joka perustuu julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuteen (Partenariat Public/Privé, PPP). Yleisesti katsotaan, että julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus on yksi pisimmälle viedyistä vesivarojen yksityistämisen muodoista. Viranomaisten tärkeimpänä tehtävänä on varmistaa investoinnit infrastruktuuriin ja asettaa mahdollisimman suotuisat yleiset puitteet yksityiselle sektorille, joka vastaa vesijohtoja, jakelua, ylläpitoa ja jäteveden käsittelyä koskevien palvelujen hoidosta. kokonaiskustannusten (joihin sisältyy investointien tuotto, joka on yleensä noin kolmannes hinnasta) takaisin saamisen periaate määrää kotitalouksien käyttöön tarkoitetun veden hinnan. vedensaannin rahoitus on varmistettava kulutuksella, vaikka tätä periaatetta ei sovelleta yhdenmukaisesti maatalouden ja teollisuuden vedenkäyttöön, energiasektori mukaan luettuna. kansalaisten osallistuminen ja naisten aseman edistäminen mainitaan vain ohimennen. Samalla kun komissio tukee näitä periaatteita, se ei puhu tiedonannossaan vesipalvelujen yksityistämisestä. Se ei myöskään mainitse Maailmanpankin kolmannen maailman lainanhakijoilta edellyttämää ehdollisuutta. Komissio ei siis aseta ehdollisuuden periaatetta kyseenalaiseksi. Ketäpä tämä hämmästyttäisi, koska ja syystäkin tällaisesta käytännöstä hyötyvät eniten muun muassa yksityiset ranskalaiset (Suez, Vivendi, Saur Bouygues jne.) ja saksalaiset (RWE, joka osti maailman kolmanneksi suurimman vesialan yrityksen, Thames Waterin, jne.) yritykset? 4. Johannesburgin huippukokous: ehdotuksia alennuksella Johannesburgissa tehdyissä päätöksissä toistetaan ainoastaan samat toimintatavat, joita on noudatettu 90-luvulta lähtien Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Maailman kauppajärjestön määräysten mukaisesti. Johannesburgin "suuri uutuus" oli vuonna 2000 PE 310.506 4/7 DT\485025.doc
pidetyn vuosituhannen huippukokouksen ja maaliskuussa 2002 pidetyn Monterreyn konferenssin tavoitteiden toistaminen. Tällä kertaa ei sitouduttu enää köyhyyden poistamiseen mahdollisimman nopeasti, vaan sellaisten ihmisten määrän puolittamiseen, jotka ovat vailla puhdasta juomavettä ja terveyspalveluja, vuoteen 2015 mennessä. Tavoitetta pidettiin huomattavana edistysaskeleena ja maailmanlaajuisen kunnianhimoisuuden merkkinä. Asettaessaan tällaisen tavoitteen maailman rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien maiden johtajat osoittavat, että he sopeutuvat erittäin hyvin köyhyyden jatkumiseen maailmassa: ilmaistakseen saavutettavan tavoitteen lukumääränä, he ottivat viiteluvuksi 1,3 miljardia köyhää (köyhimmät, jotka "elävät" alle yhdellä dollarilla päivässä) ja 1,2 miljardia ihmistä, jotka ovat vailla juomavettä. He siis hyväksyivät, että maailmassa olisi vielä 650 miljoonaa köyhää vuonna 2015. He eivät ottaneet huomioon niitä 1,4 miljardia köyhää, jotka "elävät" alle kahdella dollarilla päivässä. YK:n mukaan maailmassa on 2,7 miljardia köyhää (joista 1,3 miljardia elää alle yhdellä dollarilla päivässä). Jäljelle jää siis edelleen 1,4 miljardia köyhää, jotka elävät alle kahdella dollarilla päivässä vuonna 2015. Jos nämä kaksi lukua lasketaan yhteen, köyhiä on kaksi miljardia 50 miljoonaa. He eivät ottaneet huomioon myöskään maailman väestönkasvua. 15 vuoden kuluttua Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa syntyy joka vuosi 80 miljoonaa ihmistä eli 1,2 miljardia ihmistä. Jos oletetaan, että 1,2 miljardista 200 miljoonaa on "rikkaita", on laskettava miljardi uutta köyhää. Tämä nostaa köyhien määrän vuonna 2015 yli kolmeen miljardiin ihmiseen. Johannesburgin päättäjillä oli röyhkeyttä pitää asettamaansa tavoitetta kunnianhimoisena! 5. Johtopäätökset: vettä kaikille Elämälle ja terveydelle elintärkeä vesi kuuluu vastedes ihmisen perusoikeuksiin. Laajan kansalaisaktiivisuuden jälkeen Yhdistyneiden kansakuntien taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitea teki aloitteen tämän oikeuden sisällyttämisestä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen yleiseen osaan. Yleissopimuksen ratifioineet 145 maata ovat vastedes velvollisia varmistamaan asteittain väestölle yleisen, oikeudenmukaisen ja syrjimättömän puhtaan veden saannin. Tämä on ensimmäinen tärkeä askel kohti vesipolitiikan muutosta. Tässä uudessa tilanteessa EU:n on määriteltävä politiikkansa uudelleen. Politiikan muutos tapahtuu seuraavien vaiheiden kautta: a) Sekä pohjoisessa että etelässä on tarkistettava tuotanto- ja kulutustapoja ja edistettävä vesivarojen kestävää hallintaa, joka edistää sekä etelässä että pohjoisessa pääasiassa paikallisiin voimavaroihin, ekoteknologiaan ja osuustoimintaan alueellisten yhteisöjen tasolla perustuvaa ekologista maataloutta, ja uusia kastelujärjestelmiä suosimalla paikan päällä sijaitsevia kastelujärjestelmiä, joissa otetaan laajasti huomioon vesivarojen häiriöt (haihtumisesta johtuva hukka), uusien kastelukäytäntöjen ansiosta ympäristön huomioonottava ekologinen maatalous, veden talteenotto ja kierrätetyn veden käyttö. DT\485025.doc 5/7 PE 310.506
Lisäksi on vältettävä virtuaaliveden tarjonnan ansaa paljon vettä kuluttavien maataloustuotteiden tuontia paikallisessa tuotannossa tarvittavan veden määrän vähentämiseksi vapaakaupan puitteissa. Vähemmän vettä kuluttava maatalous voi nimittäin kaikesta huolimatta merkitä maatalouden ja elintarvikkeiden alalla lisääntyvää riippuvuutta suurista maataloustuotteita jalostavista elintarvikeyrityksistä. b) Osallistumista ja edustuksellisuutta korostavien elinten perustaminen Vesivarojen hallinta yhteisöissä: Parhaiten vesivarojen hallintaan sopivat kansalaiset ja paikallisyhteisöt. Veden omistusoikeuden ja vesipalvelujen hallinnan (jakelu ja jäteveden käsittely) on pysyttävä erottamattomana osana tai ne on palautettava erottamattomaksi osaksi julkista tai kunnallista alaa tiukassa demokraattisessa valvonnassa. Tätä varten EU voi avustaa Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maita määrittelemään (paikallisia, maanosaa koskevia, alueiden välisiä ja vesialtaita koskevia) vesipalvelujen edistämis- ja kehittämissuunnitelmia, muodostamaan osuustoiminnallisia tai keskinäisiä paikallisia (alueellisia, kansallisia tai maanosan kattavia) yrityksiä, joiden vastuulla on vesipalvelujen varmistaminen kestävältä taloudelliselta ja rahoitukselliselta pohjalta. Alueellisten yhteistoimintajärjestöjen perustaminen vastaamaan hyvin laajan edustuksellisuuden pohjalta vesipolitiikan koordinoinnin edistämisestä niiden maiden välillä, jotka jakavat saman vesialtaan. Veden on edistettävä yhteisöjen, maiden, yhteiskuntien, sukupuolten ja sukupolvien välistä solidaarisuutta järkiperäisen ja demokraattisen vesivarojen hallinnan lujittamiseksi alueellisesti. Kansainväliset säännökset: On laadittava selviä säännöksiä kansainvälisesti ja maailmanlaajuisesti kestävän ja solidaarisen vesipolitiikan avoimuuden lisäämiseksi. Parlamentteja kehotetaan näyttelemään perustavaa roolia maailmanlaajuisen veden saantia koskevan oikeuden luomiseksi kaikille. Innovatiiviset rahoitusvälineet: Nykyisten julkisten ja yksityisten rahoitusvälineiden tehottomuus ja riittämättömyys tiedostetaan yleisesti. Lisäksi on ilmeistä, että juomaveden saantia ja elintarvikkeita tuottavaa kestävää maataloutta koskevien ongelmien ratkaiseminen rahoitusmarkkinoiden avulla on pelkkää harhaa. Kehitysapuohjelmassaan Euroopan unionin on siis annettava taloudellinen tukensa perusyhteisöille (kylille) ja kaupungeille infrastruktuurien uudistamiseksi ja juomaveden saannin mahdollistamiseksi haavoittuville väestöryhmille. PE 310.506 6/7 DT\485025.doc
Liite Maa Juomavettä vailla olevan väestön määrä prosentteina 1990 1997 Terveyspalveluja vailla olevan väestön määrä prosentteina 1990 1997 Argentiina 29 32 Bangladesh 5 57 Bolivia 37 42 Brasilia 24 30 Burkina Faso 58 63 Kiina 33 76 Etiopia 75 81 Haiti 63 75 Intia 19 71 Madagaskar 74 60 Marokko 35 42 Nicaragua 38 65 Pakistan 21 44 Paraguay 40 59 Sudan 27 49 Peru 33 28 Sri Lanka 43 37 Togo 45 59 Turkki 51 20 Vietnam 57 79 Lähde : UNDP, Human Development Report 1999, s. 146 148. DT\485025.doc 7/7 PE 310.506