LUONTOYMPÄRISTÖJEN KÄYTTÖ EDISTÄÄ PSYYKKISTÄ HYVINVOINTIA ELPYMISKOKEMUSTEN KAUTTA

LUONTOYMPÄRISTÖJEN KÄYTTÖ EDISTÄÄ PSYYKKISTÄ HYVINVOINTIA ELPYMISKOKEMUSTEN KAUTTA Sini Kivimäki Psykologian pro gradu -tutkielma Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö Tampereen yliopisto Elokuu 2012

TAMPEREEN YLIOPISTO Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö KIVIMÄKI, SINI: Luontoympäristöjen käyttö edistää psyykkistä hyvinvointia elpymiskokemusten kautta Pro gradu -tutkielma, 38 s. Ohjaaja: Kalevi Korpela Psykologia Elokuu 2012 Luontoympäristöjen käytön hyvinvointivaikutukset ovat olleet jo pitkään ympäristöpsykologian tutkimuksen kohteena. Kuitenkin kokonaiskuva siitä, mitkä tekijät voisivat välittää luontoympäristöjen käytön yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin, on vielä rakentumatta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää luontoympäristöjen käytön useuden yhteyttä koettuun psyykkiseen hyvinvointiin. Tutkimuksessa pyrittiin vastaamaan kysymyksiin siitä, onko luontoympäristöjen käytön useus yhteydessä neljän viikon ajalla koettuun psyykkiseen hyvinvointiin, ja välittävätkö viimeisimmän luontoympäristössä tapahtuneen ulkoilukerran seura, liikuntakerran kesto ja elpymiskokemus luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeilla "Luonnon virkistyskäytön valtakunnallinen inventointi (LVVI2)" -tutkimusprojektissa. Väestörekisterikeskuksesta valittiin satunnaisotannalla 8000 suomalaista. Kyselylomakkeeseen vastasi 3060 henkilöä, joista 1366 (44,6 %) oli miehiä ja 1694 (55,4 %) naisia. Vastaajat olivat iältään 15 74-vuotiaita. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että luontoympäristöjen käytön useus oli merkitsevästi yhteydessä koettuun psyykkiseen hyvinvointiin. Mitä useammin vastaajat arvioivat käyttävänsä luontoympäristöjä vapaa-aikanaan, sitä paremmaksi he arvioivat psyykkisen hyvinvointinsa viimeisen neljän viikon ajanjaksolla. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että ainoastaan viimeisimmän luontoympäristössä tapahtuneen ulkoilukerran elpymiskokemus välitti luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä: mitä useammin luontoympäristöjä raportoitiin käytettävän, sitä elvyttävämmäksi oli koettu viimeisin ulkoilukerta ja sitä paremmaksi arvioitiin myös psyykkinen hyvinvointi. Tulokset säilyivät ennallaan myös silloin, kun sukupuolen ja iän vaikutus vakioitiin. Tutkimuksessa löydettiin viitteitä myös luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välisen yhteyden suunnasta: näyttää siltä, että luontoympäristöjen käyttö selittää elpymiskokemuksen kautta psyykkistä hyvinvointia paremmin kuin psyykkinen hyvinvointi luontoympäristöjen käyttöä. Tutkimuksen tulokset tukevat osaltaan aiempia tutkimuksia luontoympäristöjen elvyttävyydestä. Ne osoittavat, että luonnolla on merkitystä arkielämän hyvinvoinnin tukijana ja psyykkisen hyvinvoinnin lisääjänä. Luonto tarjoaa kaikille avoimia, helposti saavutettavia paikkoja stressistä elpymiseen ja päivän kuormituksista palautumiseen. Ihmisiä tulisikin kannustaa käyttämään aktiivisesti luontoympäristöjä, ja viheralueiden kansanterveydellinen merkitys tulisi ottaa huomioon myös kaupunkisuunnittelussa. Avainsanat: luontoympäristö, psyykkinen hyvinvointi, elpyminen, viherliikunta, sosiaalinen konteksti

SISÄLTÖ! 1. JOHDANTO...1! 1.1 Luonnon vaikutukset terveyteen ja psyykkiseen hyvinvointiin...1! 1.1.1 Luontonäkymien katselu...2! 1.1.2 Luontoympäristöille altistuminen...3! 1.1.3 Luontoympäristöjen aktiivinen käyttö...4! 1.2 Luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä mahdollisesti välittävät tekijät...5! 1.3 Elpyminen...6! 1.4 Liikunnan hyvinvointivaikutukset...9! 1.4.1 Viherliikunta...9! 1.5 Luontoympäristöjen käytön sosiaalinen konteksti...11! 1.6 Tutkimusongelmat ja hypoteesit...13 2. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...16! 2.1 Tutkittavat...16! 2.2 Menetelmät ja muuttujat...17! 2.3 Aineiston analysointi...19 3. TULOKSET...20! 3.1 Kuvailevat tulokset...20! 3.2 Luontoympäristökäyntien, seuran, elpymisen, fyysisen aktiivisuuden keston ja psyykkisen hyvinvoinnin väliset korrelaatiot...21! 3.3 Luontoympäristökäyntien ja psyykkisen hyvinvoinnin välinen yhteys ja sitä välittävät tekijät...22! 3.4 Käännetty mediaatiomalli...23! 3.5 Vaikuttavatko fyysinen aktiivisuus ja seura psyykkiseen hyvinvointiin elpymisen kautta?...24 4. POHDINTA...26! 4.2 Luontoympäristökäyntien ja psyykkisen hyvinvoinnin välinen yhteys...26! 4.3 Luontoympäristökäyntien ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä välittävät tekijät...27! 4.4 Arviointia...30! 4.5 Lopuksi...31 4. LÄHTEET...33!

1. JOHDANTO Luonto- ja viherympäristöt vaikuttavat monin tavoin ihmisen hyvinvointiin: ne tarjoavat monipuoliset puitteet ulkoiluun ja liikuntaan sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen, lisäävät asuinympäristön viihtyvyyttä ja aikaansaavat lumoutumisen kokemuksia (Hartig, Evans, Jamner, Davis, & Gärling, 2003; Kaplan, 2001; Praestholm, Jensen, Hasler, Damgaard, & Erichsen, 2002). Luonto koetaankin usein paikkana, jossa on mahdollisuus levätä, elpyä ja palautua päivän kuormituksesta ja stressistä (Kaplan, 2001; Parsons, Tassinary, Ulrich, Hebl, & Grossman- Alexander, 1998). Luontoympäristöjen hyvinvointivaikutukset ovat olleet jo pidemmän aikaa ympäristöpsykologian alan mielenkiinnon ja tutkimuksen kohteena, ja tähän mennessä sekä luontoympäristöjen fyysisistä että psyykkisistä hyvinvointivaikutuksista on jo melko paljon tutkimusnäyttöä. Yhdeksi nykytutkimuksen kiinnostuksen kohteeksi ovatkin nousseet hyvinvointivaikutusten taustalla olevat mekanismit. Osittain näitä taustalla olevia mekanismeja on jo pystytty selittämään: sekä Kaplanien (Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989) että Ulrichin (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991) elpymisteoriat ovat tarkastelleet luonnossa tapahtuvaa elpymisprosessia, ja teorioiden näkemyksiä on todennettu useissa tutkimuksissa (ks. esim. Hartig, Böök, Garvill, Olsson, & Gärling, 1996; Hartig, Mang, & Evans, 1991). Lisäksi muita mahdollisia välittäjiä, kuten liikuntaa tai sosiaalista kontekstia, on tutkittu muutamissa tutkimuksissa (Maas, Verheij, Spreeuwenberg, & Groenewegen, 2008; Sugiyama, Leslie, Giles-Corti, & Owen, 2008). Kuitenkin kokonaiskuva taustalla olevista mekanismeista ja niiden keskinäisistä suhteista on edelleen rakentumatta, koska aikaisemmissa tutkimuksissa on useimmiten otettu huomioon vain yksi tai korkeintaan kaksi välittävää tekijää. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää viherympäristöjen käytön useuden vaikutusta ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin suomalaisessa aineistossa. Erityisenä mielenkiinnon kohteena on tutkia sitä, mitkä tekijät voisivat välittää luontoympäristöjen käytön mahdollisia hyvinvointivaikutuksia, ja mikä on näiden tekijöiden keskinäinen järjestys. 1.1 Luonnon vaikutukset terveyteen ja psyykkiseen hyvinvointiin Viher- ja luontoympäristöillä on todettu olevan monia myönteisiä vaikutuksia ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin, ja nämä vaikutukset näkyvätkin niin ihmisen fysiologisissa, kognitiivisissa kuin 1

emotionaalisissakin prosesseissa. Luontoympäristöjen moninaiset positiiviset vaikutukset ihmisen hyvinvointiin voivat syntyä monin eri tavoin. Pretty (2004) onkin tehnyt jaottelun erilaisista tavoista olla kontaktissa luonnon kanssa. Prettyn mukaan luonnon kanssa voi olla kosketuksissa kolmella eri tasolla: katselemalla luontomaisemia, altistumalla tahattomasti luontoympäristöille ja toimimalla niissä aktiivisesti. Jossain määrin Prettyn jaottelu on kuitenkin ongelmallinen, sillä eri kontaktityypit ovat osittain päällekkäisiä. Tämä jaottelu tarjoaa kuitenkin melko hyvät puitteet hahmottaa sitä, millä eri tavoin luontoympäristöjen hyvinvointivaikutukset voivat syntyä. Seuraavassa tarkastellaan erikseen lyhyesti jokaista kontaktityyppiä ja niihin liittyviä tutkimustuloksia. 1.1.1 Luontonäkymien katselu Jo luontonäkymien katselu vaikuttaa positiivisesti ihmisen hyvinvointiin. Esimerkiksi Ulrich ym. (1991) ovat tutkineet, millaisia vaikutuksia luontoympäristöjen katselulla on koettuun stressiin. Heidän tutkimuksessaan koehenkilö altistettiin ensin stressaavalle tilanteelle ja sen jälkeen tälle näytettiin kymmenen minuutin videonauha joko luonto- tai kaupunkiympäristöstä. Vaihtoehtoisia maisemia oli kuusi: kaksi luontoympäristöä (viher- ja vesiympäristöt) ja neljä kaupunkiympäristöä, joissa vaihdeltiin liikenteen ja jalankulkijoiden määrää. Tutkimuksessa havaittiin, että stressaavasta tilanteesta toipuminen oli nopeampaa ja parempaa luontoympäristöjä katselleilla. Tämä näkyi fysiologisissa mittauksissa sydämen lyöntitiheyden laskuna, ihon sähkönjohtavuuden alenemisena ja lihasjännityksen pienenemisenä sekä koehenkilöiden itsearvioissa. Parsons ym. (1998) ovat myös tutkineet luontonäkymien katselun vaikutuksia stressistä toipumiseen. Heidän tutkimuksessaan koehenkilöt saivat stressaavan tilanteen jälkeen katseltavakseen yhden neljästä tienvarsiympäristöstä (metsä, maaseutu ja kaksi rakennettua, urbaania ympäristöä). Myös he havaitsivat, että luontoympäristöjä katselleet toipuivat stressaavan tilanteen jälkeen nopeammin kuin rakennettuja ympäristöjä katselleet. Luontoympäristöjä katselleet olivat myös rakennettuja ympäristöjä katselleita vastustuskykyisempiä tuleville stressoreille. Luontonäkymien merkitystä on tutkittu myös sairaalaympäristössä ja Ulrich (1984) onkin havainnut ikkunasta avautuvien luontonäkymien edistävän sappikivileikkauksessa olleiden toipumisprosessia. Luontonäkymien katselulla on havaittu olevan myös pitkäkestoisempia vaikutuksia: luontonäkymät asunnon ikkunasta parantavat asukkaan keskittymiskykyä (Kuo, 2001). Lisäksi on osoitettu, että keskittymiskyvyn kautta välittyy myös viherympäristöjen ja aggressiivisuuden ja elämänhallinnan 2

yhteys; elämänhallinta on parempaa ja väkivaltaisuus ja aggressiivisuus vähäisempää niillä, joiden asuinympäristössä on viheralueita (Kuo & Sullivan, 2001). 1.1.2 Luontoympäristöille altistuminen Luontoympäristöille altistumisella tarkoitetaan sellaista olemista ja toimintaa, joissa luontoympäristöillä on passiivinen rooli ne ovat läsnä, mutta eivät kuitenkaan varsinaisesti toiminnan kohteena (Pretty, 2004). Luontoympäristöille altistuminen voi tapahtua esimerkiksi pyöräillen tehdyn työmatkan kautta, jossa pyöräilyreitit kulkevat ainakin osittain vihreässä ympäristössä. Nielsen ja Hansen (2007) ovat tutkineet viheralueiden etäisyyksien ja käytön useuden vaikutuksia koettuun stressiin, ja havainneet tutkimuksessaan koetun stressin olevan sitä suurempaa, mitä kauempana kotoa lähimmät viheralueet sijaitsivat riippumatta koulutustasosta, sukupuolesta, iästä ja työllisyystilanteesta. Etäisyys selitti koettua stressiä paremmin kuin se, kuinka usein viheralueita käytti. Praestholm ym. (2002) puolestaan havaitsivat asuinympäristön lähellä sijaitsevien luontoympäristöjen parantavan asukkaiden elämänlaatua ja lisäävän luontoympäristöjen käyttöä. Näyttääkin siltä, että luontoympäristöille altistuminen vähentää koettua stressiä ja altistuminen taas tapahtuu usein ihmisen asuinympäristön kautta. Asuinalueen viherympäristöillä on vaikutuksia myös koettuun terveydentilaan, sillä asuinalueen vihreyden on havaittu ennustavan parempaa mielenterveyttä ja koettua terveydentilaa, vähäisempiä terveysoireita ja vähentävän jopa kuolleisuutta (Maas, Verheij, Groenewegen, de Vries, & Spreeuwenberg, 2006; Maas ym., 2009; Takano, Nakamura, & Watanabe, 2002; de Vries, Verheij, Groenewegen, & Spreeuwenberg, 2003). Esimerkiksi Maas ym. (2009) ovat havainneet, että ihmisillä, joiden asuinympäristössä oli yhden kilometrin säteellä viheralueita, oli parempi koettu terveydentila, vähemmän raportoituja terveysoireita ja pienempi itsearvioitu riski mielenterveysongelmiin kuin niillä, joiden asuinympäristössä viheralueita ei juuri ollut. Samansuuntaisia tuloksia etäisyyden vaikutuksista on saatu myös 1 3:n kilometrin etäisyydellä sijaitsevia viheralueita tutkimalla (Maas ym., 2006; de Vries ym., 2003). Mitchellin ja Pophamin (2008) tutkimuksessa taas eri sosioekonomisten väestöryhmien terveyserot esimerkiksi sydän- ja verisuonitautikuolleisuuden osalta olivat pienempiä vihreillä asuinalueilla kuin asuinalueilla, joissa viheralueita ei juuri ollut. Näyttää siltä, että luontoympäristöjen sijainnin ja määrän merkitys korostuu erityisesti hyvin urbaaneilla alueilla (Maas ym., 2006) sekä niillä ihmisryhmillä, jotka viettävät keskimääräistä 3

enemmän aikaa kotona ja sen välittömässä läheisyydessä, kuten vanhukset, alemmin koulutetut, pienempituloiset ja kotiäidit (Maas ym., 2009, de Vries ym., 2003). Lisäksi voidaan olettaa, että viherympäristöjen määrä on merkittävämpi tekijä koetun terveyden kannalta kuin ympäristön urbaanisuuden aste (Maas ym., 2006; de Vries ym., 2003). Urbaanit ympäristötkin voivat siis olla elvyttäviä ja tukea ihmisen hyvinvointia, kunhan viher- ja luontoympäristöjen määrä urbaaneilla asuinalueilla on riittävä. 1.1.3 Luontoympäristöjen aktiivinen käyttö Luonto- ja viheralueiden aktiivisella käytöllä tarkoitetaan luontoympäristössä tapahtuvia aktiviteetteja, joissa ympäristöllä on keskeinen rooli (Pretty, 2004). Näitä ovat esimerkiksi puutarhanhoito, maataloustyöt, luonnossa vaeltelu ja lenkkeily. Viheralueiden aktiivisen käytön positiivisista vaikutuksista on paljon näyttöä. Viheralueiden, kuten puistojen ja metsien, käytön on havaittu vähentävän koettua stressiä ja siihen liittyviä fyysisiä oireita, kuten päänsärkyä (Grahn & Stigsdotter, 2003; Hanssman, Hug, & Seeland, 2007). Nämä vaikutukset tulivat esiin iästä, sukupuolesta ja sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Näyttääkin siltä, että viheralueiden passiivisesta käytöstä, eli viheralueille altistumisesta asuinympäristössä, hyödytään jossain määrin eri tavoin eri väestönryhmissä, kun taas viheralueiden aktiivinen käyttö hyödyttää kaikkia iästä, sukupuolesta ja sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Grahn ja Stigsdotter (2003) ovat tutkineet viheralueiden käytön vaikutusta koettuun stressiin. He havaitsivat, että mitä useammin viheralueita kerrottiin käytettävän, sitä harvemmin raportoitiin stressiperäisistä sairauksista. Koettuun stressiin vaikuttaa myös se, kuinka kauan viheralueita käytetään: näyttää siltä, että viheralueiden aktiivinen käyttö vähentää koettua stressiä, ja mitä enemmän aikaa elvyttävissä ympäristöissä vietetään, sitä enemmän elpymistä tapahtuu (Grahn & Stigsdotter, 2003). Stressaantuneisuus ja tarkkaavuuden väsyminen näyttää olevan yhteydessä myös luontoympäristöjen suosimiseen: Staatsin ja Hartigin (2004) mukaan luontoympäristöt koettiin yleisesti houkuttelevammiksi kuin kaupunkiympäristöt, mutta erityisesti stressaantuneiden ryhmä suosi luontoympäristöjä. Stressaantuneet valitsivatkin metsäkävelyn kaksi kertaa todennäköisemmin kuin ei-stressaantuneiden ryhmä tilanteessa, jossa koehenkilöitä pyydettiin valitsemaan videosimulaatio joko metsä- tai kaupunkiympäristössä kävelystä. Moritan ym. (2006) mukaan stressaantuneet myös hyötyvät kaikkein eniten luontoympäristöjen hyvinvointivaikutuksista. Heidän tutkimuksessaan metsäkävelyt vähensivät merkittävästi 4

koehenkilöiden masentuneisuutta ja vihamielisyyttä sekä lisäsivät positiivisia tunnetiloja. Kaikkein eniten metsässä oleskelusta hyötyivät kaikkein stressaantuneimmat, sillä mitä stressaantuneempi koehenkilö oli ennen metsäkävelyä, sitä voimakkaampia olivat muutokset positiivisempaan suuntaan. Myös Tyrväisen, Silvennoisen, Korpelan ja Ylénin (2007) mukaan luontoympäristöillä näyttäisi olevan positiivisia vaikutuksia psyykkiseen hyvinvointiin: heidän tutkimuksessaan kaupungin viheralueiden aktiivinen käyttö lisäsi positiivisia tuntemuksia, ja positiiviset tuntemukset olivat sitä voimakkaampia, mitä kauemmin aikaa viheralueilla vietettiin. Kaupungin ulkopuolisten luontoympäristöjen käytön taas havaittiin sekä lisäävän positiivisia että vähentävän negatiivisia tuntemuksia. Lisäksi luontoympäristöissä oleskelun on havaittu olevan yhteydessä parempaan keskittymiskykyyn esimerkiksi ulkoilu viheralueilla vähentää Kuon ja Taylorin (2004) mukaan lasten ADHD-oireita. On löydetty viitteitä siitä, että viher- ja luontoympäristöissä ulkoilu on yhteydessä stressin lisäksi myös itsearvioituun terveydentilaan: Normanin, Annerstedtin, Bomanin ja Mattssonin (2010) mukaan ulkoilumahdollisuuksien kuvitteellinen poistaminen laski koehenkilöiden itsearvioitua terveydentilaa. Luontoympäristöjen käytön vaikutuksesta on saatu näyttöä itsearviointien lisäksi myös solutasolla. Li (2009) tutki kolme päivää kestäneiden metsäkäyntien vaikutusta immuunijärjestelmään. Kolmen päivän metsäkäynti kasvatti NK-solujen (luonnolliset tappajasolut, jotka tuhoavat virusten infektoimia tai pahanlaatuisiksi muuntuneita soluja) määrää ja aktiivisuutta, ja vaikutukset kestivät jopa kolmenkymmenen päivän ajan. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että luontoympäristöjen läsnäololla, ikkunanäkymistä aktiiviseen luonnossa liikkumiseen, on useita positiivisia vaikutuksia ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin. Lisäksi näyttää siltä, että asuinympäristöllä on merkittävä rooli luontoympäristöjen hyvinvointivaikutusten välittäjänä sekä altistumisen että aktiivisen käytön suhteen: viheralueille altistuminen tapahtuu usein pääosin asuinympäristön kautta ja lisäksi on havaittu, että ihmiset käyttävät viheralueita sitä useammin, mitä lähempänä viheralueet heidän kotejaan sijaitsevat (Grahn & Stigsdotter, 2003; Nielsen & Hansen, 2007). 1.2 Luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä mahdollisesti välittävät tekijät Aiempi ympäristöpsykologian alan tutkimus on keskittynyt pitkälti todentamaan viherympäristöjen käytön ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Vallalla olevat teoriat ovat selittäneet viher- ja luontoympäristöjen positiivisia vaikutuksia pääosin niiden elvyttävien vaikutusten, kuten stressin 5

vähenemisen ja tarkkaavaisuuden elpymisen, kautta (Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989; Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991). On kuitenkin mahdollista, että elpymisen ohella myös muut tekijä voisivat vaikuttaa luontoympäristöjen käytön ja hyvinvoinnin välisen yhteyden syntymiseen. Esimerkiksi Maas ym. (2006) ovat aiempien tutkimustulosten pohjalta ehdottaneet, että pidentynyt fyysinen aktiivisuus ja sosiaalisen koheesion voimistuminen voisivat välittää luontoympäristöjen ja terveyden välistä yhteyttä (ks. myös Day, 2008). De Vries ym. (2003) puolestaan ovat ehdottaneet, että asuinalueen viheralueiden määrän ja arvioidun terveydentilan välinen yhteys voisi selittyä sillä, että vihreämpi asuinalue johtaisi saasteettomampaan lähiympäristöön, useampiin tai pidempään kestäviin käynteihin luonnossa ja fyysisen aktiivisuuden kasvamiseen. Kuitenkin varsinaista tutkimusnäyttöä luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä välittävistä tekijöistä on vielä toistaiseksi melko vähän. Useamman mediaattorin, eli väliintulevan tekijän, tutkimusasetelmalla luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä ovat tutkineet Sugiyama ym. (2008). Heidän tutkimustulostensa mukaan asuinympäristön vihreys oli yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin siten, että asuinalueensa vihreäksi arvioineilla psyykkinen hyvinvointi oli parempaa kuin niillä, joiden asuinympäristö ei ollut kovin vihreä. Tätä yhteyttä selittivät osittain virkistystarkoituksessa tehdyt kävelyt ja sosiaalinen koheesio, mutta nämä kaksi eivät olleet riittäviä selittämään täysin luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin välisen yhteyden syntymistä. Sugiyama ym. (2008) kuitenkin ehdottivat, että luonnossa tapahtuva elpyminen voisi näiden kahden tekijän ohella selittää luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Aiempien tutkimustulosten ja ehdotusten perusteella tässä tutkimuksessa haluttiin tutkia, voisivatko elpymiskokemuksen lisäksi luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä selittää viimeisimmän ulkoilukerran seura ja viimeisimmän ulkoliikuntakerran kesto. Seuraavaksi tarkastellaan lähemmin näitä mekanismeja, jotka voisivat mahdollisesti välittää luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. 1.3 Elpyminen Luontoympäristöjen elvyttävyyttä on ympäristöpsykologiassa selitetty pääasiassa kahdesta näkökulmasta käsin; Kaplanien tarkkaavuuden elpymisteorialla (Attention Restoration Theory, ART; Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989) ja Ulrichin psykofysiologisella stressiteorialla (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991). Vaikka nämä vallalla olevat teoriat tarkastelevat elpymistä 6

osittain eri näkökulmista ja korostavat eri asioita elpymistä edeltävissä ja sitä seuraavissa tekijöissä sekä elpymisprosessin ajallisessa etenemisessä, on niiden näkemyksissä myös paljon yhteistä: molemmissa lähestymistavoissa korostetaan luontoympäristöjen merkitystä ja kiinnitetään huomioita niiden elvyttäviin ominaisuuksiin. Molemmat jakavat myös käsityksen evoluution aikaansaamasta luontoon sopeutumisesta, jonka mukaan ihminen on hyötynyt lajikehityksen aikana tietynlaisten, selviytymistä edistävien luontoympäristöjen suosimisesta. Tämä näkyy teorioiden mukaan edelleen ihmisen automaattisena valmiutena reagoida positiivisesti tällaisiin selviytymistä edistäneisiin luontoympäristöjen ominaisuuksiin. Kaiken kaikkiaan nämä kaksi teoriaa voidaankin nähdä toisiaan täydentävinä, eikä niinkään vastakkaisina tai toisensa poissulkevina lähestymistapoina. Kaplanien tarkkaavuuden elpymisteoriassa (Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989) luontoympäristöjen ajatellaan elvyttävän erityisesti tiedonkäsittelyymme liittyviä prosesseja, ja ART:n mukaan luontoympäristöjen vaikutus perustuukin siihen, että ne palauttavat keskittymiskyvyn elvyttämällä tarkkaavaisuutta. Arkielämän kuormittavuus, haasteet ja keskittymiskykyä vaativat tehtävät aiheuttavat suunnatun tarkkaavaisuuden väsymistä. Suunnatun tarkkaavuuden väsymisestä johtuva henkinen uupuminen voi Kaplanien mukaan ilmeitä paitsi suoriutumisen heikentymisenä suunnattua tarkkaavaisuutta vaativissa tehtävissä, myös esimerkiksi negatiivisina emootioina ja ärtyneisyytenä. ART:n mukaan erityisesti luontoympäristöt tarjoavat elementtejä, jotka edistävät tarkkaavuuden elpymistä. Ne elvyttävät tarkkaavaisuutta neljän ominaisuutensa kautta: ne tarjoavat lumoutumisen kokemuksia (fascination), eli vetävät tahattomasti tarkkaavaisuuden puoleensa, ovat yhdenmukaisia yksilön mieltymysten ja pyrkimysten kanssa (compatibility), ovat visuaalisesti yhtenäisiä (coherence) ja luovat tunteen ulottuvaisuudesta (extent) sekä tarjoavat kokemuksia arjesta irtaantumisesta (being away). Mitä enemmän näitä ominaisuuksia ympäristössä on, sitä enemmän elpymistä tapahtuu. Ulrich (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991) tarkastelee elpymisprosessia osin erilaisesta lähtökohdasta käsin: Ulrichin psykofysiologisessa stressiteoriassa stressi määritellään tapahtumaksi, jossa ihminen reagoi psyykkisesti, fysiologisesti ja usein myös toiminnallaan hyvinvointiaan uhkaaviin tilanteisiin. Elpyminen puolestaan käsitetään toipumiseksi tällaisesta stressistä, ja erityisesti luontoympäristöt nähdään ominaisuuksiltaan elvyttävinä ja toipumista edistävinä ympäristöinä. Stressiteorian mukaan luontoympäristöissä tapahtuva elpyminen paitsi elvyttää tarkkaavaisuutta, luo myös positiivisia ja rajoittaa negatiivisia tunnetiloja sekä rauhoittaa fysiologisia toimintoja. Kaplanien (Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989) korostaessa kognitiivisten mekanismien ensisijaisuutta, Ulrich painottaa luontoympäristöjen vaikutusten näkyvän ensin muutoksina emootioissa ja vasta sitten muutoksina kognitiivisessa prosessoinnissa. 7

Myös Ulrich (1983) on eritellyt luontoympäristöjen piirteitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka suotuisaksi ympäristö koetaan: suotuisaksi koetaan ympäristö, jonka keskeisen sisällön muodostaa kasvillisuus tai vesi, joka ei ole liian monimutkainen, jossa on syvyyttä, jokin rakenne ja muoto ja tasalaatuinen pintarakenne. Maisemassa tulisi myös olla jokin kiintopiste, johon huomio kohdistuu ja maisemasta tulisi löytyä jokin sitä osittain peittävä elementti esimerkiksi kumpu tai kaartuva polku. Uhkatekijöitä ympäristössä ei saisi olla havaittavissa, sillä vaaralliseksi koettuja ympäristöjä ei koeta elvyttäviksi (van den Berg & ter Heijne, 2005; Herzog & Kutzli, 2002). Useat tutkimustulokset ovat tukeneet sekä Kaplanien (Kaplan, 1995, 2001; Kaplan & Kaplan, 1989) että Ulrichin (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991) näkemyksiä luontoympäristöjen elvyttävyydestä. Näyttää siltä, että yleisesti ottaen luontoympäristöjen koetaan sisältävän kaupunkiympäristöjä enemmän Kaplanien (1989) määrittelemiä elvyttäviä ominaisuuksia (Hartig, Korpela, Evans, & Gärling, 1997; Herzog, Maguire, & Nebel, 2003; Herzog, Black, Fountaine, & Knotts, 1997; Korpela & Hartig, 1996; Korpela, Hartig, Kaiser, & Fuhrer, 2001) ja aikaansaavan voimakkaampia elpymiskokemuksia (Hartig ym., 1996; Hartig ym., 1991). Näistä ominaisuuksista yhdenmukaisuus yksilön mieltymysten kanssa (compatibility) näyttäisi olevan elpymisen kannalta erityisen merkittävä tekijä (Herzog ym., 2003; Korpela & Hartig, 1996). Ihmiset myös tiedostavat luonnon olevan kaupunkia parempi elpymisen lähde (van den Berg, Koole, & van der Wulp, 2003; Grahn & Stigsdotter, 2003; Hartig & Staats, 2006). Myös molempien teorioiden näkemys tarkkaavaisuuden elpymisestä luontoympäristöissä on saanut tukea tutkimustuloksista, jotka viittaavat siihen, että sekä luontokuvien katselulla että luontoympäristössä kävelyllä on tarkkaavaisuutta elvyttävä vaikutus (Berman, Jonides, & Kaplan, 2008; Berto, 2005; Ulrich ym., 1991). Esimerkiksi Bermanin ym. (2008) mukaan luontoympäristöissä kävely tai luontokuvien katselu parantaa tarkkaavaisuuden toimeenpanevien prosessien toimintanopeutta. Tämä tulos on yhteneväinen ART:in näkemykseen siitä, että luontoympäristöt aikaansaavat lumoutumista, eli tahatonta tarkkaavaisuuden kiinnittymistä, joka toimii tahdonalaista tarkkaavaisuutta elvyttävästi. Myös psykofysiologisen stressiteorian näkemys luontoympäristöjen elvyttävien vaikutusten näkymisestä emootioissa ja fysiologisissa toiminnoissa on saanut vahvistusta useista tutkimuksista, ja näyttääkin siltä, että luontoympäristöjen katselu tai niissä oleilu muuttaa tunnetiloja positiivisempaan suuntaan ja rauhoittaa kehon fysiologisia toimintoja laskemalla sydämen lyöntitiheyttä, ihon sähkönjohtavuutta ja lihasjännitystä ja kasvattamalla aivojen alfa-aaltojen amplitudia (van den Berg ym., 2003; Hartig ym., 2003; de Kort, Meijnders, Sponsolee, & Ijsselsteijn, 2006; Lauman, Gärling, & Stormark, 2003; Ulrich ym., 1991). 8

1.4 Liikunnan hyvinvointivaikutukset Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että fyysinen aktiivisuus parantaa sekä fyysistä että psyykkistä hyvinvointia (ks. esim. Biddle, Fox, & Boutcher, 2001; Scully, Kremer, Meade, Graham, & Dudgeon, 1998). Liikunnan psykologiset hyödyt ovat kuitenkin fyysisiä hyötyjä harvemmin esillä, vaikka tutkimustulokset liikunnan positiivisista vaikutuksista ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille ovat varsin yhdensuuntaisia: liikunnan on havaittu parantavan esimerkiksi kognitiivista toimintakykyä (Cassilhas ym., 2007; Hillman, Erickson, & Kramer, 2008), mielialaa (Hansen, Stevens, & Coast, 2001; Reed & Ones, 2006) ja mielenterveyttä (Richardson ym., 2005). Hansenin ym. (2001) mukaan jo kymmenen minuuttia kestänyt liikuntaharjoitus paransi koehenkilöiden mielialaa ja lisäsi heidän voimantunnettaan ja vireystasoaan. Kuitenkin Hansenin ym. (2001) mukaan erityisesti säännöllisillä, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisilla liikuntaharjoituksilla näyttäisi olevan merkittävin hyöty ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille. Erityisesti liikunnan ja ahdistuneisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, ja useiden tutkimusten mukaan aerobinen liikunta vähentääkin merkittävästi ahdistuneisuutta (ks. esim. Petruzzello, Landers, Hatfield, Kubitz, & Salazar, 1991; Wipfli, Rethorst, & Landers, 2008). 1.4.1 Viherliikunta Mackay ja Neill (2010) ovat esittäneet, että koska sekä viherympäristöillä että fyysisellä aktiivisuudella on positiivisia vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin, voidaan olettaa, että näiden yhdistelmä, liikunnan harrastaminen viherympäristöissä, voisi parantaa hyvinvointia enemmän kuin pelkkä fyysinen aktiivisuus tai viherympäristöille altistuminen. Viherympäristöissä, kuten puistoissa, tapahtuvasta liikunnasta onkin alettu käyttää termiä viherliikunta (green exercise) (ks. esim. Larkin, 2000; Pretty, Griffin, Sellens, & Pretty, 2003; Pretty, Peacock, Sellens, & Griffin, 2005). Barton ja Pretty (2010) ovat tutkineet miten viherliikuntaan käytetty aika on yhteydessä psyykkisen hyvinvoinnin osa-alueisiin. He havaitsivat meta-analyysissaan, että liikunta viherympäristöissä lisää psyykkistä hyvinvointia parantaen sekä itsetuntoa että mielialaa. Muutokset itsetunnossa ja mielialassa olivat voimakkaimmillaan jo viiden minuutin jälkeen viherliikunnan aloittamisesta ja psyykkisistä ongelmista kärsivillä muutos itsetunnossa oli erityisen 9

merkittävä. Liikunnan intensiteetti tai luontoympäristön piirteet eivät sen sijaan juurikaan vaikuttaneet tuloksiin. Myös Pretty ym. (2005) ovat saaneet samansuuntaisia tuloksia viherliikunnan vaikutuksista itsetuntoon ja mielialaan. He tutkivat, miten luonto- ja kaupunkikuvien katselu liikuntasuorituksen aikana vaikuttaa verenpaineeseen, itsetuntoon ja mielialaan. Heidän mukaansa jo pelkkä liikunta laski verenpainetta ja nosti itsetuntoa sekä mielialaa. Kuitenkin niillä, jotka katselivat liikuntasuorituksensa aikana miellyttäväksi arvioituja luontokuvia verenpaineen lasku oli merkittävintä. Miellyttävien luonto- ja kaupunkikuvien (sisälsivät luontoelementin) katselu vähensi myös ahdistuneisuutta ja vaikutti positiivisemmin itsetuntoon kuin pelkkä liikuntasuoritus ilman luontokuvien katselua. Samansuuntaisesti Prettyn ym. (2005) tulosten kanssa myös Mackay ja Neill (2010) ovat havainneet, että viherliikunta vähensi merkitsevästi koehenkilöiden ahdistuneisuutta. Pretty ym. (2007) ovat tutkineet viherliikunnan vaikutuksia itsetuntoon ja mielialaan myös erilaisilla viherliikuntaryhmillä (esim. kävely, pyöräily, ratsastus, kalastus). Heidän mukaansa viherliikunta paransi itsetuntoa ja mielialaa iästä, sukupuolesta, viherliikuntatyypistä, sen kestosta tai intensiteetistä riippumatta. Tutkimustulokset viherliikunnan vaikutuksista ovat kaiken kaikkiaan olleet melko samansuuntaisia, ja näyttääkin siltä, että viherliikunta on positiivisesti yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin ja sen osa-alueisiin. Parhaimmillaan viherliikunnan vaikutukset ovat jopa merkittävämmät kuin sellaisen liikunnan, jossa luontoelementtiä ei ole läsnä. Ihmisillä on taipumusta olla fyysisesti aktiivisia ympäristöissä, jotka miellyttävät heitä esteettisesti (Pikora, Giles-Corti, Bull, Jamrozik, & Donovan, 2003; Sallis, Bauman, & Pratt, 1998). Kuten edellä on osoitettu, luontoympäristöjä pidetään esteettisesti viehättävämpinä kuin rakennettuja, urbaaneja ympäristöjä. Onkin mahdollista, että luontoympäristöt innostavat ihmisiä olemaan fyysisesti aktiivisia ja liikkumaan esimerkiksi kävellen tai pyöräillen joko virkistystarkoituksessa tai esimerkiksi työmatkallaan. Owenin, Humpelin, Leslien, Baumanin ja Sallisin (2004) mukaan luontoympäristöjen, kuten puistojen ja rantojen, houkutteleva vaikutus perustuu erityisesti niiden esteettisyyteen ja läheiseen sijaintiin ja nämä tekijät kannustaisivat erityisesti ihmisiä kävelemään luontoympäristöissä. Tulokset siitä, houkutteleeko vihreä asuinympäristö varsinaisesti liikkumaan, ovat kuitenkin olleet osittain ristiriitaisia. Esimerkiksi Ellaway, Macintyre ja Bonnefoy (2005) havaitsivat, että asukkaat, joiden asuinympäristössä on enemmän viheralueita, ovat yli kolme kertaa todennäköisemmin fyysisesti aktiivisia ja todennäköisyys ylipainoisuuteen noin neljäkymmentä prosenttia pienempi kuin niillä, joiden asuinympäristössä viheralueita on vähemmän. Hillsdonin, Panterin, Fosterin ja Jonesin (2006) tutkimuksessa puolestaan viheralueiden saatavuus ja keski-ikäisten aikuisten fyysinen aktiivisuus eivät olleet merkitsevästi yhteydessä. Maas ym. (2008) ovat tutkineet voisiko fyysinen aktiivisuus 10

välittää asuinympäristön viheralueiden määrän yhteyttä itsearvioituun terveydentilaan. Heidän tutkimuksessaan merkitsevää yhteyttä ei kuitenkaan löytynyt. 1.5 Luontoympäristöjen käytön sosiaalinen konteksti On mahdollista, että asuinympäristön viher- ja luontoalueiden vaikutus ihmisen hyvinvointiin välittyy elpymisen ja kasvaneen fyysisen aktiivisuuden lisäksi myös ulkoilukerran seuran kautta. Valtaosa luontoympäristöjen ja seuran välistä yhteyttä käsitelleistä tutkimuksista on kuitenkin keskittynyt todentamaan naapuruston viheralueiden yhteyttä ihmisten sosiaalisuuteen, naapuruston vuorovaikutukseen ja naapuruston sosiaaliseen koheesioon, eli yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Seuran vaikutusta yksittäisellä luontokäynnillä on tutkittu vähemmän. Sullivan, Kuo ja Depooter (2004) ovat tutkineet, miten naapuruston vihreys vaikuttaa viheralueiden käyttöön ja ihmisten sosiaaliseen aktiivisuuteen. He havaitsivat, että naapuruston viheralueita käytettiin keskimäärin yhdeksänkymmentä prosenttia enemmän kuin naapurustossa sijaitsevia karuja alueita, joissa luontoelementtejä ei juuri ollut. Lisäksi kävi ilmi, että viheralueilla oltiin noin 83 prosenttia sosiaalisesti aktiivisempia kuin karuilla alueilla. Erityisesti naisilla naapurustossa sijaitsevat viheralueet edistivät sosiaalista vuorovaikutusta. Myös Coleyn, Kuon ja Sullivanin (1997) mukaan asunnon välittömässä läheisyydessä olevia alueita käytetään todennäköisemmin silloin, kun niillä on viheralueita. Heidän mukaansa asuinalueilla sijaitsevat viheralueet voisivat paitsi houkutella ihmisiä ulkoilemaan, myös tarjota mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen esimerkiksi naapurien kanssa ja näin ollen edistää sosiaalisten siteiden syntymistä naapurustossa. Asuinalueen viheralueiden yhteydestä naapuruston sosiaaliseen koheesioon, eli yhteenkuuluvuuden tunteeseen, onkin saatu lupaavia tutkimustuloksia: esimerkiksi Lund (2002, 2003) on havainnut, että naapurustoissa tehtyjen kävelylenkkien useus oli positiivisesti yhteydessä sekä suunnittelemattomiin, spontaaneihin vuorovaikutustilanteisiin naapureiden kanssa että yhteisöllisyyden tunteeseen. Kuo, Sullivan ja Wiley (1998) puolestaan ovat tutkineet vihreän naapuruston ja sosiaalisten siteiden välistä suhdetta. He havaitsivat, että naapuruston vihreys oli yhteydessä sekä naapuruston yleisten alueiden käyttöön että naapuruston sosiaalisten siteiden vahvuuteen siten, että yleisten alueiden käyttö välitti naapuruston vihreyden ja sosiaalisten siteiden välistä yhteyttä. Sugiyaman ym. (2008) tutkimuksessa taas havaittiin sosiaalisen koheesion välittävän osin asuinympäristön viheralueiden ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. 11

Day (2008) on tutkinut asuinympäristön merkitystä vanhusten hyvinvoinnille. Hän havaitsi tutkimuksessaan, että vanhusten hyvinvointia tuki parhaiten asuinympäristö, joka tarjoaa ensisijaisesti hyvät mahdollisuudet liikuntaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tällainen asuinympäristö myös innosti vanhuksia liikkumaan ja olemaan sosiaalisesti aktiivisia. Myös Kweon, Sullivan ja Wiley (1998) ovat osoittaneet, että vanhuksilla läheisten viheralueiden käyttö oli yhteydessä naapuruston sosiaalisten siteiden syntymiseen ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Nykytutkimuksen valossa näyttää siltä, että asuinalueet, jotka tuottavat hyvän elämisen laadun vanhuksille, hyödyttävät myös muita ikäryhmiä (ks. esim. Feldman & Oberlink, 2003). Maas ym. (2009) ovatkin havainneet, että yksinäisyys ja sosiaalisen tuen puute ovat negatiivisesti yhteydessä esimerkiksi itsearvioituun terveydentilaan, terveysoireiden määrään ja itsearvioituun riskiin sairastua mielenterveysongelmiin. Vaikka naapurusto voikin muodostua merkittäväksi sosiaalisen kanssakäymisen ympäristöksi erityisesti ikääntyneillä ja asuinympäristön välittömässä läheisyydessä paljon aikaa viettävillä, voi yhteys olla oletettua monimutkaisempi. Maasin ym. (2009) mukaan ne, joiden asuinalueella oli vähemmän viherympäristöjä, kokivat enemmän sosiaalisen tuen puutetta ja yksinäisyyttä kuin ne, joiden asuinalueella viherympäristöjä oli runsaammin. Tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että asuinalueiden viherympäristöt eivät todellisuudessa lisänneet varsinaista vuorovaikutusta naapurustossa, vaikka yksinäisyyttä koettiinkin vähemmän. Kaiken kaikkiaan luontoympäristöt luovat houkuttavuudellaan ja monipuolisuudellaan hyvät puitteet sosiaaliselle vuorovaikutukselle, sillä ne tarjoavat yksityisen ja rauhallisen ympäristön ja tuottavat lisäksi elpymiskokemuksia (Coley ym., 1997; Hartig ym., 2003; Kaplan & Kaplan, 1989). Parhaimmillaan vihreät asuinympäristöt voisivatkin lisätä niiden lähellä sijaitsevien viheralueiden käyttöä ja edelleen lisätä psyykkistä hyvinvointia luomalla naapurustoon yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista kanssakäymistä, kuten seurassa ulkoilua. Seuran merkitystä yksittäisellä luontokäynnillä ovat tutkineet Staats ja Hartig (2004) sekä edelleen Johansson, Hartig ja Staats (2011). Staatsin ja Hartigin tutkimuksessa koehenkilön tuli kuvitella itsensä tarkkaavuudeltaan väsyneeksi tai elpyneeksi ja olevansa joko yksin tai toisen ihmisen seurassa. Tämän jälkeen koehenkilöille näytettiin kuvasimulaatio joko metsäympäristöistä tai kaupungin keskustasta. Kuvasimulaation nähtyään koehenkilöt arvioivat kuinka houkuttelevana he pitivät tunnin mittaista kävelyä kuvasimulaation ympäristöissä ja kuinka turvalliseksi he olonsa tuntisivat kävelyn aikana. Samalla he arvioivat tarkkaavuutensa elpymisen todennäköisyyden kyseisen kävelytilanteen aikana. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä houkuttelevammaksi kävely koettiin, sitä todennäköisemmäksi arvioitiin tarkkaavuuden elpyminen. Seura kasvatti kävelyn houkuttelevuutta keskustaympäristöissä, mutta metsäkävelyiden houkuttavuutta se ei lisännyt. Myös Johanssonin ym. (2011) tutkimustulokset olivat samansuuntaisia: heidän tutkimustulostensa 12

mukaan kaupunkiympäristössä kävely oli elvyttävämpää seuran kanssa, kun taas luontoympäristöissä kävely oli elvyttävämpää yksin. Lisäksi Staatsin ja Hartigin (2004) tutkimuksessa tarkasteltiin seuran yhteyttä elpymiseen. Havaittiin, että kaupunkiympäristössä seura ei olut yhteydessä elpymiseen. Luontoympäristössä seuran ja elpymisen välillä havaittiin kuitenkin yhteys: seura oli yhteydessä elpymiseen turvallisuuden kautta. Staatsin ja Hartigin mukaan seura voisikin tehostaa elpymistä luontoympäristöissä tuomalla turvaa ja tekemällä ajasta nautittavampaa, viemällä huomiota pois arjesta ja stimuloimalla lumoutumisen kokemusta esimerkiksi yhdessä tapahtuvan ympäristön tutkimisen kautta. Näyttää kuitenkin siltä, että mikäli luontoympäristö kuitenkin koetaan jo lähtökohtaisesti turvalliseksi, yksin luonnosta nauttiminen edistää elpymistä jopa seurassa oloa paremmin. Vaikka seura saattaakin joissain olosuhteissa olla yhteydessä elpymiskokemukseen, psyykkiseen hyvinvointiin seura voisi mahdollisesti vaikuttaa myös seurassa liikkumisen tuoman sosiaalisen tuen kautta. Sosiaalisen kontekstin merkitystä onkin tutkittu paitsi luontokäynneillä, myös yksittäisen liikuntasuorituksen aikana. Plante, Coscarelli ja Ford (2001) havaitsivat, että kuntopyöräily seuran kanssa kolmenkymmenen minuutin ajan palautti tehokkaammin stressistä kuin kuntopyöräily ilman seuraa. Tulokset eivät kuitenkaan olleet täysin yksiselitteisiä, sillä seurassa pyöräilleet arvioivat olevansa harjoittelun jälkeen paitsi palautuneempia stressistä, myös väsyneempiä kuin yksin liikkuneet. Plante ym. (2001) arvioivat, että väsymys voisi olla seurausta mahdollisesta seuran aikaansaamasta kilpailuvietistä. Planten ym. (2001) tutkimustulos kuitenkin tukee osaltaan aiempia tutkimuksia, joissa sosiaalisen tuen on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi parempaan stressinhallintakykyyn (ks. esim. Sarason, Sarason, & Gurung, 1997). Myös McAuleyn, Blissmerin, Katulan ja Duncanin (2000) mukaan seurassa liikkuminen sai aikaan positiivisempia tunnetiloja kuin yksin liikkuminen. 1.6 Tutkimusongelmat ja hypoteesit Kuten edellä on käynyt ilmi, luontoympäristöjen käytön yhteys erilaisiin hyvinvoinnin ja terveyden indikaattoreihin on jo pidemmän aikaa ollut ympäristöpsykologian kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteena. Luontoympäristöjen käytön yhteydestä psyykkiseen hyvinvointiin tiedetäänkin nykytutkimuksen valossa jo melko paljon. Tähän mennessä on kyetty osoittamaan, että luontoympäristöjen käyttö vaikuttaa positiivisesti psyykkiseen hyvinvointiin esimerkiksi vähentämällä koettua stressiä (Grahn & Stigsdotter, 2003) sekä negatiivisia tuntemuksia, kuten 13

masentuneisuutta ja vihamielisyyttä ja lisäämällä positiivisia tuntemuksia (Johansson ym., 2011; Morita ym., 2006; Tyrväinen ym., 2007). Luontoympäristöjen käytön ja hyvinvointiindikaattoreiden välistä yhteyttä on aiemmissa tutkimuksissa tarkasteltu sekä yksittäisten luontokäyntien välittömiä vaikutuksia että luontoympäristöjen käytön useuden vaikutuksia tutkimalla. Tämän tutkimuksen kiinnostuksen kohteena oli jälkimmäinen. Aiempien tutkimustulosten perusteella oletettiin, että myös tässä tutkimuksessa luontoympäristöjen aktiivinen käyttö olisi yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin siten, että mitä useammin luontoympäristöjä käyttää, sitä paremmaksi arvioi psyykkisen hyvinvointinsa neljän viikon ajalta. Tutkimuksen toisena kiinnostuksen kohteena oli selvittää, mitkä tekijät voisivat toimia väliintulevina tekijöinä, eli mediaattoreina, luontoympäristöjen käytön ja psyykkisen hyvinvoinnin välisessä yhteydessä. Tutkimusasetelmaan valittiin kolme mahdollista ja kirjallisuudessa useimmin esitettyä välittäjää: viimeisimmän, luontoympäristössä tapahtuneen liikuntakerran kesto, seura ja elpymiskokemus. Tähän asetelmaan päädyttiin aiempien tutkimustulosten pohjalta nousseen jatkotutkimustarpeen perusteella (Day, 2008; Maas ym., 2006; Sugiyama ym., 2008; devries ym., 2003). Vaikka muutamia aiempia tutkimuksia luontoympäristöjen hyvinvointivaikutuksista onkin toteutettu vastaavanlaisella usean mediaattorin tutkimusasetelmalla, täysin vastaavanlaista tutkimusasetelmaa ei tietääkseni ole aiemmissa tutkimuksissa käytetty. Tähän mennessä tiedetään, että ihmiset kokevat luontoympäristöjen sisältävän enemmän elvyttäviä elementtejä kuin kaupunkiympäristöjen (Hartig ym., 1991; Herzog ym., 2003; Herzog ym., 1997, Korpela & Hartig, 1996; Korpela ym., 2001). Luonnon myös tiedostetaan olevan kaupunkiympäristöä parempi elpymisen lähde (van den Berg ym., 2003; Grahn & Stigsdotter, 2003; Hartig & Staats, 2006). Kahdesta vallalla olevasta elpymisteoriasta Ulrichin psykofysiologisen stressiteorian (Ulrich, 1983; Ulrich ym., 1991) mukaan elpymisprosessi näkyy paitsi tarkkaavaisuuden elpymisenä, myös fysiologisten toimintojen rauhoittumisena sekä tunnetilojen muuttumisena positiivisempaan suuntaan. Aiemmissa tutkimuksissa onkin havaittu luontoympäristöissä ulkoilun tai luontomaisemien katselemisen olevan yhteydessä positiivisten emootioiden syntymiseen ja negatiivisten vähenemiseen (van den Berg ym., 2003; de Kort ym., 2006; Ulrich ym., 1991). Tällä perusteella oletettiin, että elpymiskokemus voisi välittää myös luontoympäristöjen käytön useuden yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin. Liikunnan tiedetään olevan vahvasti yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin (ks. esim. Hansen ym., 2001; Petruzello ym., 1991; Richardson ym., 2005; Wipfli ym., 2008). On myös havaittu, että erityisesti viherympäristössä tapahtuvalla liikunnalla, viherliikunnalla, on psyykkistä hyvinvointia edistäviä vaikutuksia; viherympäristössä tapahtuva liikunta parantaa sekä itsetuntoa että mielialaa ja vähentää esimerkiksi ahdistuneisuutta (Barton & Pretty, 2010; Pretty ym., 2005, 14

2007; Mackay & Neill, 2010). Vaikka liikunnan positiiviset vaikutukset tulevat näkyviin parhaimmillaan jo viiden ja kymmenen minuutin välillä (Barton & Pretty, 2010; Hansen ym., 2001), Hansenin ym. (2001) mukaan erityisesti säännöllisillä yli kaksikymmentä minuuttia kestävillä liikuntasuorituksilla olisi merkittävin hyöty ihmisen psyykkiselle hyvinvoinnille. Tutkimustulokset ovat kuitenkin olleet osittain ristiriitaisia, sillä on myös havaittu, ettei fyysinen aktiivisuus yksin välttämättä selitä ainakaan viheralueiden määrän ja itsearvioidun terveydentilan välistä yhteyttä (Maas ym., 2008). Tässä tutkimuksessa oletettiin kuitenkin, että myös viimeisimmän, luontoympäristössä tapahtuneen ulkoliikuntakerran kesto voisi mahdollisesti välittää yhteyttä luontoympäristöjen käytön useuden ja psyykkisen hyvinvoinnin välillä. Luontoympäristöjen käytön ja sosiaalisen kontekstin välistä yhteyttä on aiemmin tutkittu tarkastelemalla lähiympäristön viheralueiden merkitystä sosiaaliselle kanssakäymiselle ja yhteenkuuluvuuden tunteelle naapurustossa. Yksittäisen luontokäynnin seuran merkitystä on kuitenkin tutkittu vähemmän. Tämänhetkisen tiedon pohjalta voidaan olettaa, että seura saattaisi edistää elpymistä ainakin joissain olosuhteissa tuomalla turvaa ja tekemällä luonnossa vietetystä ajasta nautittavampaa (Johansson ym., 2011; Staats & Hartig, 2004). Lisäksi tiedetään yksinäisyyden ja sosiaalisen tuen puutteen olevan yhteydessä huonommaksi arvioituun terveydentilaan, suurempaan raportoituun terveysoireiden määrään ja kasvaneeseen itsearvioituun riskiin sairastua mielenterveysongelmiin (Maas ym., 2009). Kun vielä seurassa liikkumisen on havaittu parantavan joitain psyykkisen hyvinvoinnin osa-alueita (McAuley ym., 2000; Plante ym., 2001), oletettiin, että seurassa ulkoileminen voisi toimia psyykkistä hyvinvointia lisäävänä tekijänä ja välittää luontoympäristöjen ja psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Hypoteesit tutkimusongelmineen olivat seuraavat: 1. Onko luontoympäristöjen käytön useus yhteydessä neljän viikon aikana koettuun psyykkiseen hyvinvointiin? Hypoteesi 1: Oletuksena on, että luontoympäristöjen käytön useus on yhteydessä koettuun psyykkiseen hyvinvointiin siten, että mitä useammin viheralueita käyttää, sitä paremmaksi arvioi psyykkisen hyvinvointinsa. 15

2. Välittävätkö viimeisimmän, luontoympäristössä tapahtuneen liikuntakerran kesto, seura tai koettu elpyminen luontoympäristöjen käytön useuden ja koetun psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä? Hypoteesi 2: Oletuksena on, että kaikki malliin valitut muuttujat voisivat mahdollisesti välittää jossain määrin luontoympäristöjen käytön useuden ja neljän viikon aikana koetun psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä. KUVA 1. Luontoympäristöjen käytön useuden mahdollinen yhteys psyykkiseen hyvinvointiin analyysimalliin valittujen mediaattorien kautta 2. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 2.1 Tutkittavat Tutkimusaineisto oli osa "Luonnon virkistyskäytön valtakunnallinen inventointi (LVVI2)" - aineistoa, joka kerättiin vuonna 2009. Kysely toteutettiin nimellä 'Ulkoilututkimus 2009'. Aineisto 16

muodostui kahdesta osa-aineistosta, joista ensimmäinen kerättiin tammi-helmikuussa 2009 ja toinen touko-kesäkuussa 2009. Aineisto kerättiin pääosin internet-kyselynä, ja sitä täydennettiin postikyselyllä. Aineiston toimittamisesta vastasi Tilastokeskus. Tutkimuksen otos (N = 8000) oli satunnaisotos 15 74 -vuotiaista suomalaisista. Otos oli väestöä edustava sukupuolen, iän ja asuinpaikan suhteen. Otoshenkilöille lähetettiin kirjeitse kutsu osallistua tutkimukseen internetissä. Ensimmäisen kontaktin jälkeen lähetettiin kyselyyn vastaamattomille toinen kirje noin kahden viikon päästä ensimmäisestä kontaktista. Noin kuukauden kuluttua kyselyn alkamisesta lähetettiin edelleen vastaamatta jättäneille postilomake, jota oli hieman lyhennetty, mutta keskeisiltä osiltaan se vastasi internet-lomaketta. Noin viikon kuluttua postilomakkeen lähettämisestä vastaajat saivat vielä lyhyen kiitos- tai muistutuskortin, jolla kiitettiin tutkimukseen osallistumisesta ja muistutettiin vielä vastaamatta jättäneitä vastaamisesta. Kaiken kaikkiaan kyselyyn vastasi 3060 suomalaista (vastausosuus 38 %), joista internetin kautta vastasi 1905 (vastausosuus 24 % koko otoksesta) ja postikyselyn palautti 1155 (vastausosuus 14 %) vastaajaa. Kyselyyn vastanneista 1366 (44,6 %) oli miehiä ja 1694 (55,4 %) naisia. Heistä 15 24- vuotiaita oli 361 (11,8 %), 25 34-vuotiaita 431 (14,1 %), 35 44-vuotiaita 492 (16,1 %), 45 54- vuotiaita 607 (19,8 %), 55 64-vuotiaita 714 (23,3 %), 65 74-vuotiaita 438 (14,3 %) ja yli 74- vuotiaita 17 (0,6 %). Vastaajien asuinympäristöä kuvasivat parhaiten kaupungin keskusta-alue (15,1 %), esikaupunkialue (38,4 %), kuntakeskus (7,1 %), kunnan muu taajama (14,9 %) ja hajaasutusalue (20,2 %). 2.2 Menetelmät ja muuttujat Aineisto sisälsi tietoa suomalaisten ulkoiluharrastuksiin osallistumisesta ja ulkoilukerroista (yleinen ulkoiluaktiivisuus, lähiulkoilu, luontomatkat). Aineistossa oli tietoa vastanneiden yleisestä koetusta terveydentilasta, mielialasta ja elpymiselämyksistä, liikunnan määrästä ja rasittavuudesta, luontoympäristön ja rakennetun ympäristön (ulko- ja sisäliikuntapaikat) osuudesta liikuntaympäristönä sekä viimeisimpään liikuntakertaan liittyvistä koetuista hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista. Aineistoon kuului runsaasti taustamuuttujia, kuten sosio-ekonomiset tiedot, työmatkaliikunta, ulkoilun esteet, vapaa-ajan asuminen ja vapaa-ajankäyttö erilaisiin harrastuksiin. Psyykkistä hyvinvointia, joka oli tutkimuksen riippuva muuttuja, mitattiin RAND 36-item Health Survey kyselyn psyykkisen hyvinvoinnin ulottuvuutta mittaavalla asteikolla (Hays, Sherbourne, & Mazel, 1993). RAND 36-item Health Survey on RAND:ssa yhdysvaltalaisen 17

Medical Outcome Study -hankkeen yhteydessä kehitetty yleinen terveyteen liittyvä elämänlaadun kysely, jossa elämänlaatua tarkastellaan kuudella eri ulottuvuudella: (1) fyysinen toimintakyky, (2) fyysisen terveydentilan aiheuttamat rajoitukset roolitoiminnalle, (3) emotionaalisten ongelmien aiheuttamat rajoitukset roolitoiminnalle, (4) tarmokkuus, (5) yleinen psyykkinen hyvinvointi, (6) sosiaalinen toimintakyky, (7) kivuttomuus, (8) yleinen koettu terveys. Sen suomenkielinen versio on kehitetty STAKESin ja Kansanterveyslaitoksen yhteistyönä (Aalto, Aro, Aro, & Mähönen, 1995). Psyykkistä hyvinvointia selvitettiin kysymällä "Miltä teistä on tuntunut neljän viime viikon aikana?". Tuntemuksia kysyttiin viidellä väittämällä, jotka olivat: "olen ollut hyvin hermostunut / olen tuntenut mielialan niin matalaksi, ettei mikään ole voinut piristää / olen tuntenut itseni tyyneksi ja rauhalliseksi / olen tuntenut itseni alakuloiseksi ja apeaksi / olen ollut onnellinen". Näitä väittämiä arvioitiin kuusiportaisella asteikolla, jonka minimi oli 1 (= koko ajan) ja maksimi 6 (= en lainkaan). Asteikon pisteytys tapahtui kaksivaiheisesti: kaikki kysymykset koodattiin uudelleen siten, että korkea pistemäärä ilmaisee hyvää psyykkistä hyvinvointia ja pisteytettiin välille 0 100 siten, että matalin vastausvaihtoehto saa arvon 0 ja korkein arvon 100. Tämän jälkeen kysymyksistä muodostettiin psyykkistä hyvinvointia kuvaava keskiarvosummamuuttuja, jonka Cronbachin alpha oli 0,84. Viher- ja luontoalueiden käytön määrää selvitettiin kysymällä, kuinka paljon vapaa-aikaansa vastaaja käyttää ulkoiluun luonnossa, esimerkiksi luonnossa liikkuen, marjastaen, kalastaen tai metsästäen. Vastaajaa pyydettiin arvioimaan luonnossa käytettyä vapaa-aikaa neliportaisella asteikolla (hyvin vähän tai en ollenkaan, melko vähän, melko paljon, hyvin paljon ja en osaa sanoa / ei koske minua). Koettua elpymistä selvitettiin elpymiskokemuksen mittarilla (Restoration Outcome Scale, ROS). Samansuuntaista elpymiskokemuksen mittaria on käytetty myös aiemmissa tutkimuksissa (ks. esim. Korpela, Ylén, Tyrväinen, & Silvennoinen, 2008). Vastaajia pyydettiin arvioimaan heidän viimeisimpään liikuntakertaansa liittyviä tuntemuksia seuraavien yhdeksän väitteen suhteen: "rauhoituin / keskittymiskykyni ja valppauteni lisääntyivät / sain uutta intoa ja pirteyttä arkiaskareisiini / elvyin ja rentouduin / unohdin kaikki arkipäivän huolet ja murheet / ajatukseni selkiytyivät ja kirkastuivat / sain lisää itsevarmuutta / sain uutta uskoa huomiseen / elinvoimani ja tarmoni lisääntyi". Väittämiä arvioitiin seitsenportaisella asteikolla (1 = ei lainkaan, 7 = täysin), ja niistä muodostettiin koettua elpymistä mittaava summamuuttuja, ROS, jonka Cronbachin alpha oli 0,94. Fyysisen aktiivisuuden kestoa mitattiin kysymällä kuinka kauan viimeisin, korkeintaan yhden päivän (yli 15 min.) kestoinen ulkoilukerta tai -retki mahdollisine matkoineen kesti. Kestoa arvioitiin tunteina ja / tai minuutteina. 18