Eetu Virén - Rahan funktionaalisuus: yksityistä vai yhteistä?

Eetu Virén - Rahan funktionaalisuus: yksityistä vai yhteistä? Author : eetu 1 / 15

Jos ihmiset ymmärtäisivät, miten pankkijärjestelmämme oikeastaan toimii, uskon, että vallankumous tapahtuisi ennen huomisaamua. Henry Ford Jussi Ahokkaan Revalvaatiossa esittämä ajatus funktionaalisesta rahoituksesta keinona päästä ulos kansainvälisestä talouskriisistä näyttää herättäneen innostusta joissakin vasemmistolaisissa piireissä. Ahokkaan kirjoituksessaan ja myös blogissaan esiin tuomat heterodoksiset taloustieteelliset pointit ovat mielestäni erittäin tärkeitä ja tuovat olennaisen lisän surkean ortodoksiseen ja sikäli nykyisen kriisin ymmärtämisessä täysin avuttomaan suomalaiseen talousteoreettiseen keskusteluun. Ahokkaan pointti jää mielestäni kuitenkin olennaisilta osiltaan kesken, ja nähdäkseni tämä johtuu funktionaalisen rahoituksen teorian muutamista olennaisista puutteista. Hänen näkemyksensä, jonka mukaan suvereeni valtio voi rahoittaa omia menojaan keskuspankin luomalla rahalla, perustuu käsittääkseni ns. uuschartalistiseen rahan taloustieteeseen. Yritän seuraavassa lyhyesti hahmottaa uuschartalistisen teorian keskeisiä ongelmia ja samalla Ahokkaan ymmärtääkseni edustaman sosiaalidemokraattisen talouspoliittisen ajattelun puutteita. Lyhyesti sanottuna: Ahokkaan ehdotuksesta puuttuu rahan analyysi valtasuhteen tai mikäli 2 / 15

haluamme käyttää tätä termiä, luokkasuhteen ilmauksena. Kuten uuschartalistinen rahan taloustiede kertoo, pankkijärjestelmä luo velkaa myöntäessään rahaa tyhjästä, raha on siis sosiaalinen konventio, mutta nähdäkseni se ei kuitenkaan ole arbitraarinen vaan rahan luomisen mekanismit ovat riippuvaisia pääoman kasautumisen ja tuotannon organisoinnin järjestelmistä. Kuten Geoffrey Ingham osoittaa erinomaisessa kirjassaan The Nature of Money, raha ei ole vain konventio vaan se on valtasuhde: ei pelkästään siinä mielessä että rikkaus tuo valtaa vaan itse rahan luomisen mekanismeilla on olennainen vallan ulottuvuus siinä mielessä, kenellä on pääsy rahaan, kenen tarpeisiin tai vaatimuksesta rahaa luodaan ja niin edelleen[1]. Raha ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös poliittinen suhde. Modernina aikana sen liikkeelle laskemisesta ja sen arvon vahvistamisesta ovat vastanneet kansallisvaltiot. Nyt kansallisvaltioiden suvereniteetin kriisi näyttää kuitenkin johtaneen rahan luomisen mekanismien perustavanlaatuiseen muutokseen, rahoituksen finanssivetoistumiseen. Tämän kriisin synnyttäjänä ei kuitenkaan ole globaalien markkinoiden salaliitto vaan erilaiset yhteiskunnalliset kamppailut, jotka ovat johtaneet kansallisvaltioiden fordistisen taloudellisen järjestelmän kriisiin. Teollisuustyöläisten pako työstä tai työstä kieltäytyminen, naisten kieltäytyminen ilmaisesta kotityöstä ja perinteisistä sukupuolirooleista sekä kolonialismin vastaisten liikkeiden aiheuttama kansainvälisen työnjaon kriisi saivat 1960-luvun lopulta alkaen aikaan fordismin ja sen kansainvälisen Bretton Woods järjestelmän romahtamisen. Valtion poliittisen legitimiteetin (ja suvereniteetin, väkivaltamonopolin) kriisi on johtanut siihen, ettei valtiolla ole monopoliasemaa myöskään rahan luojana, koska se ei ole absoluuttisen luotettava velallinen kuten fordismin aikana. Siksi Ahokkaan haikailema paluu valtioon rahan yksipuolisena liikkeellelaskijana vaikuttaa utopistiselta. Esitän seuraavassa muutamia huomautuksia rahan luomisesta ja funktionaalisen rahoituksen teorian puutteista. 1.Mitä raha on? Ahokas esittää, että rahan luomisen tulisi olla funktionaalista eli tarkoituksenmukaista: rahaa pitäisi spekulaation sijaan luoda koulutuksen, sosiaaliturvan ja väestön ikääntymisen myötä koville joutuvien hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen. Kysymykseni on: onko Abba Lernerin funktionaalisen rahoituksen käsite hyödyllinen vai pikemminkin mystifioiva käsite? Ja edelleen: mitkä ovat neochartalistisen, rahaa sosiaalisena konventiona tutkivan teorian keskeiset ongelmat. Jos Ahokkaan ehdottama rahan luominen hyvinvointivaltion tarpeisiin on funktionaalista, miten rahan luominen nykyisin tapahtuu? Millaiseksi sitä nykyisin olisi kutsuttava? Ensinnäkin rahan luominen on aina funktionaalista, koska toisin kuin uusklassinen/monetaristinen rahan teoria väittää, raha ei ole neutraali hintojen ilmaisija eikä muiden kaltainen tavara, jonka hinta määräytyy puhtaan markkinamekanismin mukaan. Raha on pääomasuhteen tai luokkavallan ilmaus: nykyisin rahan luominen tapahtuu funktionaalisesti suhteessa finanssipääoman kasautumiseen. Kuten monet heterodoksiset taloustieteilijät, esimerkiksi J.A. Schumpeter ja J.M. Keynes ovat 3 / 15

oivaltaneet, pankit luovat rahaa myöntäessään velkaa asiakkailleen. Analysoidessaan kapitalistisia liiketoimintasyklejä Schumpeter oivalsi teoksessaan Theorie der wirtschaflichen Entwicklung, että talouden kasvu ei olisi mahdollista ilman tyhjästä luotavaa rahaa: yrittäjä ei voisi rahoittaa uutta, entistä laajempaa liiketoimintasykliään, jos raha olisi ainoastaan olemassa olevien tavaroiden arvon neutraali ilmaus. Siksi luotto, jolla yrittäjä rahoittaa laajenevan toimintansa, täytyy luoda tyhjästä, se ei voi olla minkään olemassa olevan hyödykkeen arvon vaan ainoastaan tulevan taloudellisen toiminnan vastike. Tässä mielessä raha on siis luottoa, luottamusta yrittäjän kykyyn tuottaa ja realisoida entistä laajempi liiketoiminnan sykli. Ortodoksisen (uusklassisen/monetaristisen) näkemyksen mukaan pankin luotoksi myöntämän rahan täytyy olla ensin talletettu pankkiin. Luotot siis syntyisivät talletuksista, joita pankki sitten välittäisi eteenpäin yrittäjille. Kuten Schumpeter huomauttaa, juuri näin kapitalistisessa taloudessa asia ei ole. Tallettajat ja lainaajat käyttävät samaa rahaa samaan aikaan ja lainaaminen itsessään luo rahaa. Samalla on myös selvää, ettei raha voi olla tavara vaan suhde, koska sen liikkuminen on niin nopeaa, että sitä käytännössä käytetään useammassa kuin yhdessä paikassa samaan aikaan. Tästä seuraa Schumpeterin mukaan, että pankkiiri on kapitalistisessa taloudessa keskeinen vallankäyttäjä, koska hän päättää, kenelle luottoa myönnetään ja kenelle ei. Luottojen ehdot, tai siitä maksettava korko ovat myös keskeinen valtasuhde (ja epätasa-arvon sekä tuloerojen aiheuttaja) kapitalistisessa taloudessa. Yksi keskeisimmistä uuden rahan teorian kehittäjistä on Michel Aglietta, joka yhdessä André Orleanin kanssa kirjoittamassaan kirjassa La violence de la monnaie analysoi rahan ja arvon suhdetta. Kyseisessä teoksessa Agliettalle ja Orleanille ratkaisevaa on idea, että arvomuodot eivät ole vain arvosubstanssin ilmiötason ilmaisuja vaan arvoa ei ole irrallaan muodoistaan. Ne ovat itse arvon olemassaolon tapa. Sen vuoksi markkinatalous voi olla olemassa vain rahan pohjalla: tarinat kehityksestä oravannahkataloudesta moderniin rahatalouteen ovat pelkkiä satuja. Markkinatalouden syntymien on mahdollista vain rahasuhteen pohjalta. Arvon mitan syntyminen on konsubstantiaalista rahan kanssa. Tämän vuoksi käsitys markkinatalouden perustasta muuttuu ratkaisevasti. Rahasuhde itse ei ole markkinasuhde, vaan enenn kaikkea suvereenin (valtion) voimaan saattama ja vahvistama poliittinen suhde. Raha on kuitenkin perustavaa markkinoille. Siksi, mikään mikä on taloudellista ei voi käsitteellisesti tulla ennen rahaa: taloudellinen rationaalisuus, yksityisen ja yhteiskunnallinen ero, vaihdon termien objektivoinnin mahdollisuus ovat riippuvaisia rahasta. Vasta rahan pohjalta yksityinen rationaalisuus tulee mahdolliseksi. Rahalla on siis keskeinen merkitys yhteiskunnallisena välittäjänä. Muut instituutiot ovat riippuvaisia siitä ja samalla panevat sitä toimeen. Niinpä yhteiskunnalliset jännitteet ilmenevät rahan heilahteluna ja inflaatio on niiden keskeinen muoto. Esimerkiksi Venäjän inflaatiokriisin taustalla 1990-luvulla oli syvällinen epäjärjestys tulojen muodostuksessa, mikä kääntyy rahalliseksi. Raha on sekä paikka, jossa konfliktit tulevat esiin että niiden ratkaisemisen yritys. Esimerkiksi Brasiliassa yhteiskunnalliset luokat ovat pyrkineet kamppailemaan tulojensa indeksoimisen tavoista, rahan uudesta määrittelystä mittana. Perustava idea rahan ja siten arvon teoriassa on Agliettalle ja Orleanille, että arvo on ensin 4 / 15

yksityisten toimijoiden imaginaarinen projektio, joka siirtyy yleiselle tasolle luotonhaun myötä. Eli yhteiskunta lainaa yksityiselle toimijalle jotain, jonka vastineeksi hänen oletetaan tuottavan jotain, ja arvon pätevyyden ratkaisee se onnistuuko hän realisoimaan tämän tuotannon ja sen arvon myymällä sen. Se, onnistuuko yhteiskunnallinen validointi vai ei, riippuu olennaisesti monetaarisen järjestelmän luonteesta ja tiukkuuden asteesta. Yksilöllisten toimintojen yhteiskunnallinen validointi riippuu siitä mitkä tämän velan maksuehdot ovat. Inflaatio on itse asiassa tilanne jossa yksityiset toimijat kykenevät vaikuttamaan yhteiskunnallisiin rahan luomisen mekanismeihin niin että velka uusitaan helposti, jolloin itse rahan legitimiteetti voi kyseenalaistua. Jos taas rahapolitiikka on tiukkaa, epäonnistuminen markkinoilla kaatuu yksittäisten toimijoiden niskaan konkursseina jne. Tai kuten Geoffrey Ingham sanoo, luoton saamista säätelee siis luottokelpoisuuden arviointi, jonka perusteella määritetään myös eritasoiset korot eri lainaajille lainaan sisältyvän takaisinmaksuriskin mukaan. Kapitalistinen pankkijärjestelmä hinnoittelee luotot voiton maksimoinnin periaatteen mukaan, siten että suhteessa luottoon sisältyvään riskiin pyritään kiskomaan mahdollisimman korkeaa korkoa. Riskin ajatellaan kasvavan tietenkin lainan keston mukaan, mutta toinen olennainen tekijä on luoton käyttötarkoitus: kulutusluotto on aina riskialttiimpi kuin yrittäjälle myönnettävä luotto, siis luotto, jota rahanomistaja käyttää muuttaakseen rahan pääomaksi. Tässä rahan luomisen (pankkitoiminnan) kapitalistisesta logiikasta seuraa siis välittömästi rahanomistajan pakko pyrkiä muuttamaan rahansa pääomaksi. Kolmas tekijä riskien arvioinnissa on tietenkin velallisen maksukyky, sekä olemassa oleva varallisuus että arvioitu kyky muuttaa raha pääomaksi ja maksaa velka korkoineen takaisin luodulla lisäarvolla. Ingham luonnosteleekin kolme erilaista luokka-asemaa suhteessa rahan yhteiskunnallisiin tuotantosuhteisiin: I kapitalistinen yrittäjä, jolle luottoa myönnetään investointeihin pääoman arvon lisäämiseksi. Hänelle korkotaso on kaikkein matalin ja luottoa myönnetään helposti II kulutusluotot, joiden korkotaso ja myöntämisalttius riippuu kyseessä olevasta hyödykkeestä, esimerkiksi asuntolainan katsotaan olevan riskittömämpi kuin puhtaan kulutusluoton (pikavippi) koska sen vastikkeena on kiinteä omaisuus, jonka arvon odotetaan kaiken lisäksi kohoavan ajan kuluessa III ne jotka eivät saa lainkaan luottoa vaan käyttävät käteistä, joiden on siis tultava toimeen pelkästään jo tehdystä palkkatyöstä maksetuilla korvauksilla Nykyisin näyttäisi kuitenkin siltä, että prekarisaation myötä jokaisesta työntekijästä ollaan tekemässä oman itsensä yrittäjää, jonka on kannettava riskit omasta työllistymisestään sekä työkykynsä uusintamisesta: otettava itse sairasvakuutus, säästettävä eläke, koulutettava itsensä ja lapsensa velaksi ja niin edelleen. Samalla finanssivetoiset rahoitusmarkkinat luovat suoraa epätasa-arvoa näiden mikroyritysten ja globaalien suuryritysten välille luoton myöntämisen ehtojen ja korkotason kautta. 5 / 15

Ylipäätään pääsyä rahaan ja rahan luomista säätelee kapitalismissa pääoman kasautumisen logiikka: luottoa myönnetään ilman suoranaista takausta ainoastaan sille, jonka katsotaan kykenevän muuttamaan rahan pääomaksi, siis lisäämään sen arvoa pääomana. Rahan pääomaksi muuttuminen puolestaan edellyttää, kuten Marx opettaa, että se kykenee ostamaan työtä, siis toimimaan tulevan työn vastikkeena[2]. Toisin sanoen luoton saaminen edellyttää, että pankkiiri katsoo rahanomistajalla (luototettavalla) olevan kyky alistaa työläisen työtä palvelukseensa saamallaan luottorahalla. Siksi työn alistamisen keinoilla, niin sanotuilla kannustimilla on erityinen merkitys tietyn toimijan luottokelpoisuuden arvioimiseksi. Niin kutsutut austerity-toimet, siis Kreikalle ja muille velkaantuneille euromaille pakotetut leikkaukset, onkin nähtävä ensisijaisesti pyrkimyksinä osoittaa kansainvälisille rahoituslaitoksille, että raha kyetään muuttamaan pääomaksi mahdollisimman tehokkaasti, siis että työvoimaa kyseisissä maissa voidaan alistaa ongelmitta. Sillä, että kyseisten toimien on talouskasvun hidastumisen vuoksi osoitettu ainoastaan kasvattavan valtioiden velkataakkaa, ei siksi ole mitään merkitystä. Esimerkiksi parhaillaan luotava Euroopan vakautusmekanismi (EVM) onkin samalla tavoin kuin EKP ennen kaikkea rahan luomista koskevien valtasuhteiden (ja sitä kautta luokkasuhteen eli työläisen pääoman komennossa tehtävään työhön alistamisen) uusintamisen instituutio. Sen vuoksi sitä vastaan on viime kädessä turha argumentoida järkiperäisesti viitaten velkataakan kasvamista osoittaviin tilastoihin. Korkeintaan näiden tilastojen avulla voidaan ryhtyä organisoimaan taisteluja kyseisiä instituutioita ja niiden todellisen tarkoituksen hämärtämistä vastaan. Fordismin aikana niin rahan luomisesta kuin työn alistamisesta huolehtivat ennen kaikkea valtion instituutiot. Valtiolla ja palkkatyöllä on voimakas historiallinen yhteys, kuten esimerkiksi Marx oivaltaa Pääoman I osan Työpäivää käsittelevässä luvussa: arvolaki historiallisena työn organisoinnin muotona ei olisi ollut mahdollinen ilman valtiota. Palkkatyön ja palkkatyöyhteiskunnan sekä fordismin kansainvälisen järjestelmän vastaiset kamppailut ovat kuitenkin heikentäneet valtion kykyä organisoida työtä. Valtion keskuspankin mahdollisuus luoda rahaa ex nihilo alijäämäkulutuksen rahoittamiseksi puolestaan liittyi sen kykyyn organisoida työtä (pitää arvolakia eli työn tuottavuuden mittaa voimassa). Kun tämä järjestelmä on ajautunut 1970-luvulla kriisiin, tilalle on astunut globaali finanssivetoinen regulaatiomuoto, jossa rahan luomisen mekanismit ovat irronneet valtioiden täydellisestä hallinnasta. 2. Rahan luominen ja valtionvelka Rahan luomisen instituutioita ja valtionvelan osuutta lienee kuitenkin syytä tarkastella vielä hieman lähemmin. Mikä tahansa yksityisen pankin myöntämä luotto ei tietenkään heti ole rahaa, vaan velan kyky toimia rahana riippuu siitä, että jonkin instituutio takaa sen siirrettävyyden, siis maksusitoumuksen kelpoisuuden minkä tahansa velan kuittaamiseen. Rahan perustava funktio on sen toimiminen laskentayksikkönä ja maksuvälineenä, jonka voimassaolon tietyllä alueella jokin auktoriteetti takaa. Velan yleistämisen eli rahaksi muuttamisen ovat modernina aikana suorittaneet yleensä suvereenit valtiot ja (myöhemmin) niiden keskuspankit. 6 / 15

Käytännössä raha yleisenä maksuvälineenä syntyy valtionvelan kautta. Rahataloudessa mikä tahansa myynti on tavaran vaihtamista luottoon, joka esittää velkaa seuraavassa vaihdossa. Raha on ikään kuin persoonaton luottamuksen väline laajoilla markkinoilla, joilla henkilöiden välinen luottamus ei ole mahdollista. Rahallisen lupauksen lunastettavuus puolestaan riippuu läpinäkyvästä takuusta kolmiomaisessa suhteessa rahan liikkeelle laskijan ja käyttäjien välillä. Raha siis syntyy, kun yksityisesti solmitut (liikepankkien muodostamat) velat vaihdetaan suvereenin maksulupauksiin, jotka ovat täysin siirrettävissä eli käytettävissä mihin tahansa maksuun tietyssä monetaarisessa tilassa. Keskuspankki välittää näitä suhteita, kun se ostaa yksityisiä maksulupauksia suvereenin maksulupauksella (eli valtionvelalla). Nämä järjestelyt organisoivat velan erityiseen hierarkiaan sen mukaan, minkälainen riski niiden takaisinmaksuun sisältyy. Yleensä kaikkein varmimpana velkana pidetään valtion lupausta maksaa. Tämä hierarkia toimii joka rahoitusjärjestelmän tasolla ja järjestyy differentiaalisen korkotason mukaan. Historiallisesti nykyaikainen pankki- ja rahoitusjärjestelmä on muodostunut eräänlaisena luokkakompromissina, kun 1600-luvun lopun Englannissa kuninkaan oli porvariston vastarinnan vuoksi pakko luopua absoluuttisesta vallastaan verotuksen ja kulutuksen suhteen. Monarkkien oli siis Euroopassa yhä hankalampaa saada velkaa kauppiasluokalta, koska heidän mahdollisuutensa absoluuttisen valtansa vuoksi kieltäytyä maksamasta lainoja takaisin teki heistä riskialttiita velallisia. Tämän vallan rajoittamiseksi tehtiin eräänlainen sopimus valtion, sen velkojien ja alamaisten välillä. Tämän järjestelmän poliittinen tasapaino riippuu siitä, että valtio osoittaa velkojilleen halunsa ja kykynsä maksaa velkansa takaisin ja kykenevänsä keräämään alamaisiltaan veroja velanmaksuun. Rahan luomista ohjaavat säännöt riippuvat siis yksinkertaistetusti sanoen siitä, millä ehdoilla valtion velkojat suostuvat myöntämään sille velkaa. Uuschartalistinen rahan teoria on välillä jopa väittänyt, ettei valtio tarvitsisi lainkaan verotuloja, koska se voisi yhtä hyvin rahoittaa kaikki menonsa ottamallaan velalla. Tässä he eivät kuitenkaan ota huomioon rahan eli luoton luomisen poliittista luonnetta: verotulojen ja fiskaalisen politiikan merkitys on ennen kaikkea luottokelpoisuuden osoittamisessa luotottajille. Tämä voidaan helposti huomata euroalueen kriisin ratkaisemiseksi sävelletyistä toimista, jotka puhtaan julkistaloudellisesta näkökulmasta ovatkin täysin järjettömiä. Uuschartalistit siis olettavat, että valtio olisi rahapoliittisesti suvereeni ja kykenisi itse luomaan kaiken käyttämänsä rahan. Ajatuksen taustalla häälyy kaiketi se, että ns. fordismin aikana länsieurooppalaiset valtiot ja Yhdysvallat kykenivätkin varsin tehokkaasti rahoittamaan alijäämäkulutustaan (ns.deficit spending) omien keskuspankkiensa luomalla rahalla. Valtioiden kyky hallita rahan kiertoa oli kuitenkin varsin heikko 1900-luvun alkuun asti, ja ainoastaan lyhyenä ajanjaksona 1900-luvun keskellä, lähinnä ns. Bretton Woods järjestelmän aikana kansalliset keskuspankit onnistuivat hallitsemaan rahan luomisen mekanismeja suhteellisen tehokkaasti. Kuten poliittisesti, myös taloudellisesti kansallisvaltioita olisi historiassa tarkasteltava pikemminkin osina kansainvälistä järjestelmää kuin aidosti itsenäisinä yksikköinä. Nykyisin monetaariset viranomaiset eivät voikaan lyhyellä tähtäimellä tehdä juuri muuta kuin tarjota yksityisen pankkisektorin vaatimat rahat (tai vahvistaa niiden myöntämät luotot) jotta 7 / 15

yksityiset pankit voivat tasata tilinsä ja korottaa reservejään. Jos pankkijärjestelmästä tuleviin vaateisiin ei vastattaisi, koko rahajärjestelmä alkaisi nopeasti horjua. Siksi keskuspankin todellinen valta rajoittuu peruskoron määräämiseen (eli sen korkotason määräämiseen, jolla keskuspankki lainaa rahaa pankkijärjestelmälle kokonaisuutena ja siten säätelee niiden myöntämien luottojen rahallistamista) 1970-luvulta alkaen rahan luomisen mekanismit ovat alkaneet voimakkaasti noudattaa globaalien finanssimarkkinoiden määrittämää logiikkaa. Käytännössä valtiot joutuvat rahoittamaan juoksevia menojaan finanssimarkkinoilta otetulla velalla (siis keskuspankkirahoituksen sijaan suoraan markkinoille myytävilä obligaatioilla) ja siksi markkinoiden antamilla luottoluokituksilla ja niiden määrittämällä korkotasolla on äärimmäisen keskeinen merkitys valtioiden taloudelle. Rahapoliittinen suvereniteetti on myös niillä valtioilla, joilla on oma vapaasti kelluva valuutta, ainoastaan teoreettinen, koska finanssimarkkinat muodostavat rahan luomista ohjaavan konvention, jonka myös rahansa pörssiin sijoittaneet amerikkalaiset kotitaloudet ja instituutiot ovat hyväksyneet. Finanssitoimijoille valtionvelasta on tullut erittäin tuottoisa voittojen lähde, ja viime vuosina sijoittajat ovat spekuloineet velkaantuneiden euromaiden konkurssiriskeillä (ja tehneet suuria voittoja esimerkiksi Kreikan valtionvelalla sen korkeiden korkojen ansiosta). Valtionvelasta näyttäisikin jälleen kerran tulevan pääomalle hyvin keskeinen riskittömän tuoton lähde, jonka ansiosta se kykenee synnyttämään rahaa kuin taikasauvan heilautuksesta, kuten Marx sanoo Pääoman I osan 24. luvussa. Valtioiden myöskään Yhdysvaltojen, toisin kuin Jussi Ahokas väittää - ei siis voi sanoa olevan rahapoliittisesti suvereeneja. Siksi oikeistolaiset kommentaattorit, jotka talouslehtien sivuilla varoittavat esimerkiksi Kreikan valtionvelan radikaalin uudelleenjärjestelyn aiheuttamista ongelmista, ovat pitkälti oikeassa. Pankkien laittaminen maksamaan aiheuttaisi merkittäviä ongelmia kaikille eurovaltioille, koska markkinoiden luottamus niiden takaisinmaksuvalmiuteen romahtaisi. Sama ongelma koskee kuitenkin myös Yhdysvaltoja, joka kamppailee valtionvelkansa kanssa ja pelkää liittovaltion maksukyvyttömyyden aiheuttamia vakavia ongelmia, mikäli kongressi ei suostu nostamaan liittovaltion velalle asetettua kattoa. Carmen Reinhart ja Kenneth Rogoff väittävät kansainvälisen talousnomenklatuuran ylistämässä kirjassaan This Time is Different(2009), että suuri valtionvelka heikentää talouskasvua, koska se vähentää markkinoiden luottamusta kyseiseen valtioon ja siten pakottaa tekemään kasvua haittaavia leikkauksia. Heidän massiivisten tilastollisten tutkimustensa mukaan historiallisesti yli 90% valtionvelka suhteessa BKT:hen aiheuttaa talouskasvun mediaaniin 1 % laskun ja keskiarvoon vielä suuremman laskun[3]. Siksi Reinhartin ja Rogoffin mukaan velkavetoiseen elvytykseen olisi suhtauduttava hyvin varauksellisesti. Neochartalistit Yeva Nersisyan ja L. Randall Wray huomauttavat aivan oikein, että Reinhart ja Rogoff olettavat liian yksinkertaisesti korrelaation viittaavan kausaatioon[4]. Todellisuudessa suhde menee toisin päin: lamatilanteessa valtion tulot tippuvat ja ne velkaantuvat siksi nopeasti. Toisin sanoen siis talouskasvun heikkeneminen johtaa velkaantumiseen eikä toisin päin. Heidän mukaansa myös Reinhart ja Rogoff tulevat itse asiassa osoittaneeksi, että myös velan laadulla on väliä. Heidän toinen keskeinen tutkimustuloksensa on nimittäin, että kehittyvillä mailla ulkomainen velka vähentää talouskasvua jopa 2 % jo ylittäessään 60 prosentin BKT-kynnyksen. Nersisyanin ja Wrayn mukaan olennaisin tekijä valtionvelassa on kuitenkin se, missä valuutassa velka on ja onko kyseisellä valtiolla oma kelluva valuutta vai joutuuko se operoimaan vieraalla tai toisen 8 / 15

valuutan (tai jalometallin) kurssiin sidotulla valuutalla. He väittävät, että suvereenilla valuutalla toimiva valtio voi aina kuluttaa lisää luotottamalla pankkitilejä, eikä sillä siksi ole minkäänlaista maksukyvyttömyyden riskiä. Euromaiden alttius joutua maksukyvyttömyysongelmiin johtuu juuri siitä, että ne ovat luopuneet tästä mahdollisuudesta rahapoliittisen suvereenisuutensa menettämisen myötä. Siten euromaat ovat Nersisyanin mukaan valuutan käyttäjiä eivätkä luojia (liikkeelle laskijoita). Myöskään uuschartalistisessa valtionvelkaa koskevassa keskustelussa ei kuitenkaan huomioida, että luotto (eli viime kädessä raha) on yhteiskunnallinen suhde, ei tavara tai olio. Velka on siis useiden toimijoiden välinen valtasuhde, jonka ehtoja (korkotasoa jne.) ei määritä pelkästään objektiivisesti mitattavissa oleva luottokelpoisuus vaan myös se, millä tavoin ja kenelle ollaan velkaa. Tämän valtionvelan poliittisen luonteen osoittaa hyvin Japanin tilanne. Siitä huolimatta, että Japanin valtion bruttovelka suhteessa BKT:hen jo noin 225 prosenttia (ja nettovelka jotakin 180 prosentin tienoilla, koska Japanin valtiolla on esimerkiksi useisiin euromaihin verrattuna melko paljon omaisuutta ja rahastoja), on Japanin valtionvelan korko maailman matalimpia. Esimerkiksi Japanin 10 vuoden valtionlainan korot ovat hieman yli 1 prosentin, kun Saksalla ne ovat noin 2,5 prosenttia, Yhdysvalloilla vajaat 3 prosenttia ja euroalueen velkaisilla mailla lähes 10, Kreikalla jopa 15 prosenttia. Korkotasoa ei siis määritä ainoastaan velkataakan perusteella määritetty takaisinmaksukyky tai markkinoiden luottamus. Mistä Japanin alhainen korkotaso johtuu? Nersisyan ja Wray väittävät, että tämä johtuu pelkästään Japanin valtion rahapoliittisesta suvereeniudesta: koska Japanin valtionvelka on sen omassa valuutassa eikä tuota valuuttaa ole luvattu vaihtaa kiinteällä kurssilla muuhun valuuttaan (tai jalometalliin), Japanin valtiolla ei ole riskiä maksukyvyttömyydestä[5]. Se voi vain luoda keskuspankkirahoituksella uutta rahaa velkansa kattamiseksi. Väite kuitenkin perustuu samaan neochartalistiseen virhepäätelmään, jonka mukaan valtiot voisivat vain rahoittaa kulutustaan itse luomallaan rahalla riippumatta mistään valtasuhteista. Tosiasiassa rahan luomista rajoittaa mikäli välittömiä kansainvälisiä pakotteita ei ole luokkatasapaino maan sisällä. Finanssimarkkinat ovat reaalinen, toimivia konventioita luova vallan keinojärjestelmä, josta ei voida hankkiutua eroon pelkästään suvereenilla päätöksellä, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa myös kotitaloudet ovat finanssimarkkinoilla ja siksi uskovat finanssimarkkinoiden vakauden ylläpitämisen sekä rahan finanssivetoisen luomisen olevan niidenkin edun mukaista. Japanin ratkaiseva ero verrattuna euroalueeseen tai Yhdysvaltoihin on siinä, että Japanin valtion obligaatioista suurimman osan, arviolta 94 prosenttia omistavat japanilaiset kotitaloudet. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Japanissa kotitaloudet eivät ole sijoittaneet rahojaan finanssimarkkinoille, joiden toimijat sitten ohjaisivat heidän rahojaan puhtaasti kapitalistisen logiikan mukaan ja pitäisivät näin valtioita panttivankeinaan. Loput 6 prosenttiakin omistavat pääosin isot japanilaiset liikelaitokset. Mikäli Japanin valtio ainoastaan loisi rahaa ilman obligaatioiden liikkeelle laskemista kuten Nersisyan ja Wray väittävät olevan mahdollista tämä olisi haitallista olemassa olevien obligaatioiden omistajien kannalta. Siksi olennaista on, että ne suostuvat tähän rahan luomiseen ja hyväksyvät sen, miten raha käytetään. Kuten uuden ajan alun Englannissa, valtion täytyy vakuuttaa rahoittajansa siitä, että se on sitoutunut maksamaan obligaatioiden muodossa keräämänsä luoton. 9 / 15

Kuten taloustieteilijä Robert Boyer korostaa, Japanissa korkean valtionvelan rahoituksesta vallitsee laaja konsensus, mistä osoituksena on, että velkataakan kasvaessa korot itse asiassa laskevat[6]. Tämän konsensuksen ansiosta Japanin valtion reaaliset vuosittaiset velanhoitomenot eivät suhteessa BKT:hen ole juuri sen suurempia kuin Yhdysvalloilla. Amerikkalaiset kotitaloudet taas ovat mukana finanssimarkkinoiden konventiossa: he ovat sijoittaneet eläkesäästönsä finanssimarkkinoille eivätkä siksi myöskään halua, että Yhdysvaltain hallitus ryhtyisi sellaisiin rahapoliittisiin toimenpiteisiin, jotka uhkaavat finanssimarkkinoiden vakautta. Itse asiassa finanssimarkkinat ovat 1990-luvulta lähtien näyttäytyneet myös potentiaalisina työstä vapautumisen välineinä: keskeinen syy sille, että kotitaloudet ovat sijoittaneet varojaan finanssimarkkinoille ja hyväksyneet ne yleisen mielipiteen tuottamisen keskeisenä lähteenä on, että sijoitukset pörssiin ovat tarjonneet unelman äkkirikastumisesta ja siten palkkatyöstä vapautumisesta. Tässä mielessä demarien haaveilu paluusta valtioon ja valtiovetoiseen rahan luomiseen on siis loogista, kun he samaan aikaan haaveilevat myös paluusta palkkatyön hegemoniaan ja siitä, että työläiset jälleen alistettaisiin kunnon töihin. Tietenkään finanssimarkkinat eivät näitä unelmia ole toteuttaneet vaan pikemminkin ne ovat saaneet aikaan entistä häikäilemättömän alkuperäisen kasautumisen : ihmiset ovat sijoittaneet rahojaan pörssiin tai finanssimarkkinoiden kehityksestä riippuvaisille asuntomarkkinoille, ja sitten menettäneet säästönsä eri kriisien yhteydessä samalla kun suursijoittajat ovat entisestään rikastuneet. Finanssimarkkinoista on kuitenkin nykykapitalismissa tullut keskeinen väline työvoiman alistamisessa pääoman alaisuuteen, tai kuten Christian Marazzi sanoo, työvoiman ja pääoman välisen eron ylittämisessä[7]. Kun työntekijöiden säästöt ovat finanssimarkkinoilla, työn ja pääoman intressit ikään kuin yhtenevät: jos vaadin lisää palkkaa, finanssimarkkinoiden kehitys vaarantuu ja säästöjeni arvo putoaa tai asuntolainani korkotaso nousee. Finanssimarkkinat ovat siis kapitalismin globaalin regulaatiomuodon keskeisimpiä instituutioita ja näyttävät korvanneen valtion rahan luomisen dynamiikan keskeisimpänä lähteenä. Siksi olisi kysyttävä, miten tämän globaalin regulaatiomuodon sisällä voidaan luoda sellaisia kamppailuita ja löytää sellaisia tavoitteita, jotka vapauttaisivat työvoimaa pääoman kontrollista sen sijaan, että haaveiltaisiin paluusta vanhoihin valtiollisen alistamisen muotoihin. 3. Työn alistamisen vai vapauden väline? Argentiinan keskuspankin entinen pääjohtaja Mario Blejer oivaltaa rahan poliittisen luonteen, kun hän Financial Timesissa ( Europe is running a giant Ponzi scheme, 5.5.2011) kirjoittaa euroalueen velkajärjestelyistä. Blejerin mukaan nykyiset apupaketit ja niihin liittyvät leikkausvelvoitteet eivät ratkaise kriisiä koska ne vain pahentavat Kreikan, Portugalin ja Irlannin velkataakkaa, mutta muiden euromaiden hallitusten tarkoituksena tuntuukin olevan vain lykätä kriisin räjähtämistä käsiin. Tilanne alkaa Blejerin mukaan muistuttaa eräänlaista julkisen sektorin Ponzi-kuviota tai pyramidia, jossa vanhoille sijoittajille maksetaan uudella lainarahalla, ja kaikkien sijoitusten arvo nousee niin kauan kuin uutta rahaa voidaan pumpata sisään. Blejerin mukaan kuvio voisi periaatteessa jatkua tällaisena loputtomiin ja valtioiden velkataakka kasvaa, mikäli EKP ja IMF vain myöntäsivät aina uusia lainoja, joilla vanhoja lainoja voidaan lyhentää. Syy sille, miksi kuvion täytyy jossakin vaiheessa romahtaa, on ennen kaikkea poliittinen: toisin kuin Japanin valtiota lainoittavat kotitaloudet, euromaat eivät ole valmiita vähentämään omaa 10 / 15

kulutustaan rahoittaakseen ylivelkaantuneita maita, eikä maiden välillä toisin sanoen vallitse samanlaista poliittista yhteisymmärrystä kuin Japanissa. Nähdäkseni Blejer hahmottaa hyvin rahan ja sen luomisen poliittisen luonteen, joten kysymys koskeekin sitä: millä tavoin tällainen poliittinen yhteisymmärrys rahan luomisen mekanismien muuttamiseen voitaisiin rakentaa. Mitä olisivat ne tarkoitukset tai funktiot, joiden rahoittamiseen rahaa tulisi käyttää? Ja kun poliittisen yhteisymmärryksen saavuttaminen sopimuksen tai kompromissin avulla ei näytä nykytilanteessa mahdolliselta, millaisia olisivat ne yhteiskunnalliset taistelut, joiden kautta voidaan pyrkiä muuttamaan rahan luomisen perustavia rakenteita? Kun uuden Euroopan vakausmekanismin luomisesta jatkuvasti keskustellaan, kysymys vaikuttaa mitä ajankohtaisimmalta. Siksi olisikin kyettävä analysoimaan kapitalistisen tuotannon ja työn organisoinnin muutoksia, jotta voidaan hahmottaa millä tavoin raha arvon muotona toimii työvoiman alistamisen välineenä kussakin tuotannon organisoinnin historiallisessa muodossa. Agliettan mukaan uusi teoria rahasta liittyy itse asiassa tilanteeseen, jossa perinteiset välityksen tai regulaation järjestelmät eli kollektiivinen neuvottelu (työmarkkinaosapuolten välinen sopimusjärjestelmä) joutuu kriisiin[8]. Uudessa tilanteessa arvon mittaaminen toimii enää pelkästään rahan välityksellä. Raha on siis Agliettan mukaan ainoa normi, joka takaa palkkatyösuhteen säilymisen. Tämä johtuu siitä, että tulojen objektiivinen perusta katoaa eikä niillä ole enää suoraan yhteyttä työn tuottavuuteen tai yksilön suorituksiin vaan niistä tulee pelkästään arbitraarisia. Tiukasta rahapolitiikasta, jonka avulla työttömyyden laskeminen luonnollisen työttömyysasteen alapuolelle voidaan estää, tulee itse asiassa palkkatyösuhteen ylläpitämisen väline. Tässä suhde kansainvälisiin markkinoihin on keskeinen, koska kilpailukyvyn käsite perustelee tiukan rahapolitiikan ja inflaation välttelyn hinnalla millä hyvänsä. Kansainvälisten vaihtosuhteiden (valuuttakurssien) erot ovat nykyisin myös puhtaan arbitraarisia tai valtasuhteisiin perustuvia, ja niiden heilahtelu tekee kansallisista rahajärjestelmistä ja validaatiosuhteista epävakaita. Vaihtosuhteet ovat ilmaus kansallisten säätelyjärjestelmien epätasa-arvoisuudesta ja konfliktin ilmauksia kansainvälisellä tasolla. Mitään yleistä normia valuutoiden arvon määrittämiselle tai sopimusta ei ole. Sen vuoksi arvon käsitteellä ei kansainvälisellä tasolla ole mieltä. Toisin sanoen globaalilla tasolla arvon käsite on puhdas valtasuhde. Tästä seuraa että vaihtosuhteet saattavat vääristää yksityisten toimijoiden tilanteita varsin vahvasti. Ne voivat kääntää muuten voitollisen toiminnan tappiolliseksi tai vastaavasti pelkästään kv. vaihtosuhteet voivat tehdä mahdollisiksi suuret voitot esim. valuuttakeinottelulla. Näin arvon mekanismit pervertoituvat hyvin syvällisellä tavalla. Keskuspankin autonomia on tässä yhteydessä kiinnostava ilmiö, sillä se tarkoittaa itse asiassa juridista, politiikan ulkopuolista valtaa ja interventiota palkanmuodostukseen. Keskuspankin jäykkä rahapolitiikka ja korkeiden korkojen politiikka pitää palkkoja alhaalla. Näin tiettyjen valtaapitävien ryhmien suosiminen naamioituu kaikkien uskona rahaa kohtaan, koska raha on koko yhteiskuntaa koossa pitävä voima ja jos usko siihen heikkenisi niin koko yhteiskunta olisi uhattuna. Kultakanta oli itse asiassa eräs keino antaa objektiivinen perusta ja neutralisoida 11 / 15

rahapoliittinen pakko, tapa ine. ja näin ikään kuin neutralisoida rahan taustalla oleva yhteiskunnallinen konflikti. Se siis objektivoi tiettyjen ryhmien vallan, sillä raha ei ole olemukseltaan riippuvaista mistään kultakannasta vaan se luodaan ex nihilo tulevan työn komentamisen välineeksi, kuten jo Marx Grundrissessa oivalsi. Monetarismi vakaan rahan politiikkana olikin keino vastata kohonneisiin työvoimakustannuksiin. Eräänlainen lähtölaukaus monetaristiselle rahapolitiikalle ja uusliberaalille talouspolitiikalle käynnistyi 6. lokakuuta 1979, kun Fedin johtaja Paul Volcker päätti ottaa käyttöön uudet radikaalit rahapoliittiset toimenpiteet hillitäkseen rahan tarjontaa. Toimenpiteiden seurauksena korkotaso nousi räjähdysmäisesti, mikä johti työttömyyden voimakkaaseen kasvuun ja heikensi työntekijöiden neuvotteluvoimaa. Monetarismi ei kuitenkaan käytännössä elänyt pitkään ennen kaikkea sen vuoksi että pääomaliikkeiden vapautuessa ja finanssitoiminnan säätelyn purkautuessa finanssimarkkinat alkoivat luomaan rahaa luottojen ja erilaisten lähes-rahan muotoisten (osakkeet jne.) välineiden avulla. Ylipäätään tavararahan ja luottorahan ero hämärtyi täysin eikä monetaristinen rahapolitiikka lainkaan toiminut. Monetaristinen tai uusklassinen teoria jonka mukaan rahan määrän pitäisi ohjata hintatasoa eikä toisinpäin osoittautui järjettömäksi kun 1990-luvun alkupuolella luottorahan määrä kohosi vuosittain 25% mutta inflaatio pysyi hyvin matalalla. Siitä huolimatta monetaristinen teoria toimii edelleen ideologisena lyömäaseena, johon vedoten voidaan palkkojen jäädyttämistä perustella inflaatiouhalla. Nykyisin raha ja sen luomisen finanssiperäiset mekanismit toimivat siis ennen kaikkea työvoiman komentamisen välineenä. Euroalueen kriisin ratkaisemiseksi luotavat uusi rahapoliittinen instituutio Euroopan vakausmekanismi (EVM) osoittaa tämän erinomaisesti. EVM on nimittäin ennen kaikkea tavanomaisen juridisen järjestyksen ulkopuolella, jatkuvassa poikkeustilassa toimiva leikkauksiin pakottamisen koneisto, joka ollaan antamassa täysin pankkiirien valtaan. Antti Ronkainen kirjoittaa EVM:stä: Jyrki Kataisen 13.5.2011 eduskunnalle jättämästä EVM:n perustamista koskevasta muistiosta käy ilmi, että kyseessä on luxemburgilainen yritys, joka pyrkii maksimoimaan voittonsa ja jonka varallisuus tulee rahaliiton jäsenmailta. EVM:n myötä EU:ssa tehdään erillissopimus, jotta voidaan perustaa yksi kriisillä mustaa pekkaa pelaava liikepankki lisää. EVM on vapautettu veroista ja muista varallisuuden keräämistä häiritsevistä seikoista, kuten kansainvälisistä sopimuksista, EU:n omista tarkastuselimistä, toiminnan läpinäkyvyydestä jne. Valtiot ja veronmaksajat on sidottu kyseisen lafkan oikkuihin ja viime kädessä veronmaksajat maksavat koko lystin. [9] Loppujen lopuksi EVM ei tässä suhteessa eroa kovinkaan merkittävästi EKP:sta, joka on ollut ennen kaikkea finanssimarkkinoiden diktaattia toteuttava tiukan rahapolitiikan kone. Millaisia rahoitusinstituutioita sitten niiden tilalle olisi luotava? Millä tavoin ja kenelle rahoituksen tulisi olla funktionaalista? Kuten esimerkiksi Mario Blejer nykyistä rahoitustilannetta analysoidessaan hahmotti, luoton myöntäminen leikkausten sijaan kulutukseen olisi täysin mahdollista. Sitä varten vaaditaan 12 / 15

kuitenkin yhteiskunnallisia kamppailuita, jotka voivat muuttaa perustavalla tasolla Euroopan talouden periaatteita ja rahan luomisen mekanismeja. Kysymys koskee, millä tavoin ja minkä tavoitteiden puolesta näitä kamppailuja voidaan ja tulisi alkaa organisoida. Teoreettiset ehdotukset funktionaalisesta rahoituksesta ilman funktion määrittelyä radikaalisti uudella tavalla eivät uskoakseni näitä kamppailuja synnytä. On siis vielä palattava rahasuhteen luonteeseen ja tutkittava mahdollisuuksia kehittää sen sisällä piileviä antagonismeja. Raha ei historiallisesti eikä teoreettisesti ole pelkästään työn alistamisen väline. Kapitalismissa raha toki on arvon olemassaolon tapa, ja arvo on alistamista - tai repressiota, kuten Hans- Jürgen Krahl sanoo, siis erilaisten töiden alistamista yhden mitan alaisuuteen erilaisten ruumiiseen puuttuvien vallan tekniikoiden kautta. Tyhjästä luotu raha on ennen kaikkea maksuväline työn ostamisen välineenä, mutta mikäli se ei kykene ostamaan tulevaa työtä, se voi myös olla muuttumatta pääomaksi. Raha ei siis välttämättä muutu pääomaksi eikä raha sinänsä ole sidoksissa kapitalismiin tuotannon historiallisena muotona. (Siksi, sivumennen sanoen, anarkistinen ja sosialistinen abstrakti rahan vastaisuus on kummallista.) Raha on useaan otteeseen voinut toimia myös paon ja vapauden välineenä, koska rahan hallussa pitäminen vapauttaa henkilökohtaisesta riippuvuudesta ja lisää valinnan vapautta. Tällaisen funny moneyn nykyinen rahapolitiikka on kuitenkin ennen kaikkea muuta pyrkinyt eliminoimaan. Miten raha siis voisi muuttua työvoiman alistamisen välineestä sen itsenäisyyden ja vapauden kasvattamisen välineeksi? Ennen kaikkea eurosopanlaajuisen perustulon rahoittamista koskevien kamppailujen kautta. Perustulo investointina (tai luottona ilman takaisinmaksuvelvoitetta) työvoiman itsenäisyyteen mahdollistaisi kiristystoimien pahentamasta maksukyvyttömyyskriisistä eroon pääsemisen, koska se kykenisi elvyttämään taloutta todella toisin kuin Kataisen hallitusohjelman uuskielellä elvytykseksi kutsutut leikkaukset. Perustulo voisi murtaa nykyisiä työn alistamisen mekanismeja, siis auttaa kriisiytyneestä palkkatyöstä eroon pääsemisessä ja siinä mielessä sitä voidaan reformina verrata orjuuden lakkauttamiseen, joka omana aikanaan oli myös muodostunut taloudellisesti kannattamattomaksi instituutioksi. Perustulo voisi tarjota kollektiivisen keinon palkkatyöstä vapautumisen unelmien toteuttamiseen ja siten kyetä kaappaamaan finanssimarkkinoilta ylivallan näiden unelmien tarjoamisessa. Samalla perustulo ja siitä käytävät kamppailut toimisivat nyt yksityistetyn rahan luomisen uudelleensosialisaation välineinä. Sikäli kuin rahan luominen ja luotto on yritystoiminnan välttämätön edellytys, kuten Schumpeter oivalsi, perustulo mahdollistaisi yritystoiminnan yhteiskunnallistamisen, siis sellaisten yritysten perustamisen, jotka palvelevat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä päämääriä ja toimivat työvoiman itsenäisessä komennossa (ns. 13 / 15

yhteiskunnallinen yritystoiminta). Nykyisin EKP ja tuleva EVM luovat rahaa ainoastaan finanssimarkkinoiden tyydyttämiseksi. Sen sijaan vaatimus taatusta perustulosta tai yhteiskuntatulosta tyhjästä (ex nihilo) luodulla rahalla on tapa murtaa valtion alisteinen asema rahan finanssivetoistumisen/yksityistymisen prosesseille, kuten Christian Marazzi sanoo Antonella Corsanin haastattelussa. Hän jatkaa: Nykyään, kuten aiemminkin, valtio toimii vajeen pohjalta (vajeen, joka kasvaa tarpeiden kasvaessa), mutta valtion toimesta tapahtuva rahan luominen ex nihilo ei enää ole tekemisissä yhteiskunnallisen varallisuuden uudelleen jakamisen kanssa, vaan finanssivetoistumisen kautta toteutetun yksityisten voittojen kasvattamisen kanssa. Rahan resosialisaatio kyseenalaistaa markkinoiden ja valtion samaistumisen globalisaation prosesseissa siinä mielessä, että kamppailu "biotulosta ex nihilo" (näin sanoakseni) lähtee alhaalta, mutta ei pysähdy kansallisvaltioon. Ylikansallinen taso on määräävä ex nihilo luodun yhteiskuntatulon määrittelystä."[10] [1] Geoffrey Ingham: The Nature of Money, Polity Press, Cambridge, 2004. [2] K. Marx, Grundrisse, III luku, Pääomasta, Ensimmäinen jakso, C, 3, Pysyvän ja vaihtelevan pääoman suhde, (a) Pysyvän ja vaihtelevan pääoman erilainen rooli voiton suhdeluvun muodostumisessa [3] ks. Carmen M. Reinhart ja Kenneth S. Rogoff: Growth in a Time of Debt. Paper prepared for the American Economic Review Papers and Proceedings, 2009. [4] Yeva Nersisyan & L. Randall Wray: Does Excessive Sovereign Debt Really Hurt Growth? A Critique of This Time is Different, by Reinhart and Rogoff, Levy Economics Institute Working Paper No. 603, June 2010. [5] Nersisyan & Wray emt. [6] Robert Boyer: Dette publique et sortie du crise. Les leçons du Japon, Exposé du 4 mars 2010, EHESS, Paris, http://www.ehess.fr/fileadmin/formation_continue/evenements/robertboyer_rdc04032010.pdf [7] Christian Marazzi: Il comunismo del capitale, Ombre corte, Verona, 2010. [8] De "Régulation des crises du capitalisme" à la " Violence de la monnaie" et au delà -Entretien réalisé par Toni Negri, Fadela. SebaÏ, Carlo Vercellone., Multitudes, septembre 1994. [9] Antti Ronkainen: Kansojen varallisuuden ryöstöretki näin toimii Euroopan pysyvä vakausmekanismi, http://anttironkainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/75236-kansojen-varallisuud en-ry%c3%b6st%c3%b6retki-%e2%80%93-n%c3%a4in-toimii-euroopanpysyv%c3%a4-vakausmekanismi 14 / 15

Powered by TCPDF (www.tcpdf.org) Revalvaatio.org [10] Christian Marazzi & Antonella Corsani: Keskustelu biotulosta ja rahan uudelleensosialisaatiosta, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=433 15 / 15