Avo-ojien kasviyhteisöt maatalousluonnon monimuotoisuuden osana

Avo-ojien kasviyhteisöt maatalousluonnon monimuotoisuuden osana Maisterintutkielma Tiina Hovi Helsingin Yliopisto Maataloustieteiden laitos Toukokuu 2012

HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta Laitos Institution Department Maataloustieteiden laitos Tekijä Författare Author Tiina Hovi Työn nimi Arbetets titel Title Avo-ojien kasviyhteisöt maatalousluonnon monimuotoisuuden osana Oppiaine Läroämne Subject Kasvintuotannon biologia/agroekologia Työn laji Arbetets art Level Maisterintutkielma Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year Toukokuu 2012 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 47 Suomalaisessa maataloudessa on 1900-luvun puolivälistä alkaen tapahtunut suuria muutoksia, joiden tavoitteena on ollut tuotannon tehostaminen. Muutosten myötä maatalousluonnosta on hävinnyt paljon luonnonvaraisten eliöiden elinympäristöjä, mistä on aiheutunut maatalousympäristön monimuotoisuuden heikentymistä. Yksi tällainen elinympäristö ovat avo-ojat pientareineen. Tuotannon uudenaikaistamisen myötä suuri määrä avo-ojia korvattiin salaojilla. Tämän tutkielman tavoite on selvittää avo-ojien roolia maatalousympäristön monimuotoisuudelle; minkälaiset kasvilajit ojissa viihtyvät ja voisiko ojien avulla kohentaa maatalousluonnon monimuotoisuuden tilaa? Kysymyksiin haettiin vastauksia kartoittamalla ojien ja niiden pientareiden kasvilajiston koostumusta ja lajirikkautta, sekä kasvilajistoon vaikuttavia ympäristömuuttujia. Tarkastelu rajattiin koskemaan vain kasvillisuutta, mutta lähtöoletuksena on, että monimuotoinen kasvillisuus edistää myös muiden eliöryhmien monimuotoisuutta. Aineiston keräys tehtiin kesällä 2008 ja 2009 Etelä-Suomessa Lepsämänjoen valuma-alueella yhteistyössä MYTVAS (Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuus) hankkeen kanssa. Tutkimuslohkojen ojaelinympäristöjä luonnehdittiin NMS-ordinaatiokuvan sekä aineiston yleisimpien kasvilajien indikaattoriarvojen perusteella. Myös lajiston ja ympäristömuuttujien yhteyttä analysoitiin. Tutkielman kirjallisuuskatsauksen perusteella avo-ojilla voi olla arvokas rooli maatalousluonnon biodiversiteetin tukemisessa, ja niiden olemassaolo on luultavasti hidastanut monimuotoisuuden vähenemistä. Tutkielman kasvillisuusaineiston analysointi kuitenkin osoitti, että tutkimusalueen ojien kasvillisuus oli melko vähälajista ja yksipuolista. Todennäköisesti syynä ovat kasvupaikan ravinteikkuus, kosteus ja muutamien valtalajien dominanssi. Jotta monimuotoisuuden suojelun tarpeisiin voitaisiin jatkossa vastata, tulisi ojista tehdä nykyistä laadukkaampia elinympäristöjä esimerkiksi estämällä lannoite- ja torjunta-ainekulkeumia nykyistä tehokkaammin, ja leventämällä ojanpientareita. Kasvillisuuden hoitotoimet, kuten niitto ja laidunnus, olisivat tehokkaita keinoja edistää monimuotoisuutta. Avainsanat Nyckelord Keywords maatalous, kasvillisuus, biodiversiteetti Säilytyspaikka Förvaringsställe Where deposited Maataloustieteiden laitos ja Viikin kampuskirjasto Muita tietoja Övriga uppgifter Further information Työtä ohjasivat Juha Helenius ja Irina Herzon

HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Faculty of Agriculture and Forestry Laitos Institution Department Department of Agricultural Sciences Tekijä Författare Author Tiina Hovi Työn nimi Arbetets titel Title Plant communities of open ditches as biodiversity components of agroecosystems Oppiaine Läroämne Subject Plant Production Science /Agroecology Työn laji Arbetets art Level Master s thesis Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year May 2012 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 47 Finnish agriculture has faced radical changes since the mid-20 th century due to intensification of agricultural production. These changes have resulted into considerable wildlife habitat loss and degradation of biodiversity. Open ditches and their boundaries are one such habitat. They were widely replaces by subsurface drainage. This thesis aims to understand the role open ditches for agricultural biodiversity; what kinds of plants live the ditch habitat and can ditches enhance agrobiodiversity? To answer these questions we surveyed the vegetation of ditch slopes and ditch banks. Both vegetation composition and species richness were studied. The survey concerns only vegetation, but it is assumed that plant species diversity supports diversity of other groups of organisms. The data was collected in summers 2008 and 2009 in Lepsämä river catchment in Southern Finland in co-operation with MYTVAS (Significance of the Finnish agri-environment support scheme for biodiversity and landscape) -project. Ditch habitat characterization was done by studying the most common species and their indicative values in the data. Also NMS-ordination graph was created. Environmental variables were analyzed too. According to the literature review ditches can have significant role in maintaining agrobiodiversity, and their existence has probably reduced biodiversity loss. However, the vegetation analysis shows that the study area was species-poor and homogenous. Probable explanations are the habitat s humidity and high levels of nutrients alongside the dominance of few strong weed species. In order to improve ditches as wildlife habitats their quality should be enhanced. For example fertilizer and herbicide drifts should be reduced and ditch banks could be widened. Also tending the ditch habitat by cutting or grazing are highly recommendable methods to enhance biodiversity. Avainsanat Nyckelord Keywords agriculture, vegetation, biodiversity Säilytyspaikka Förvaringsställe Where deposited Department of Agricultural Sciences and Viikki Campus Library Muita tietoja Övriga uppgifter Further information Supervisors Juha Helenius and Irina Herzon

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO.. 5 2 TUTKIELMAN TAUSTA. 6 2.1 Suomalainen maatalousympäristö. 6 2.2 Peltojen ojitusmenetelmät. 8 2.3 Biologinen monimuotoisuus 9 2.4 Maatalousluonto.. 10 2.4.1 Avo-ojat elinympäristönä 10 2.5 Maatalouspolitiikka ja maatalouden ympäristötuki 13 2.5.1 MYTVAS-tutkimus. 15 2.5.2 MYTVAS-kasvillisuuskartoitus.. 15 2.5.3 MYTVAS-maisematutkimus 16 3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET. 16 4 AINEISTO JA MENETELMÄT.. 17 4.1 Aineiston keräys maastossa 17 4.2 Aineiston tallennus ja analysointi... 19 4.3 Sääolot 20 5 TULOKSET.. 21 5.1. Lajirunsaudet.. 21 5.2 Yhteisöjen rakenne suhteessa ympäristömuuttujiin. 25 5.3 Yhteisöjen lajikoostumus.. 27 6 TULOSTEN TARKASTELU.. 32 6.1 Kasvilajisto 32 6.2 Ympäristömuuttujat kasvilajiston selittäjinä 33 6.3 Tuloksiin liittyviä epävarmuustekijöitä.. 33 7 JOHTOPÄÄTÖKSET.. 34 8 KIITOKSET... 35 9 KIRJALLISUUS... 36 10 LIITTEET. 46

5 1 JOHDANTO Maatalousympäristö ylläpitää tuotantoeläinten ja kasvien lisäksi suurta joukkoa luonnonvaraisia eliölajeja. Erityisen tärkeitä elinympäristöjä luonnonvaraisille lajeille ovat maatalousalueiden puoliluonnontilaiset alueet, kuten niityt, hakamaat sekä reunavyöhykkeet ja pientareet. Maatalousalueiden luonnon monimuotoisuus seurailee maatalouden kehitystä. 1900-luvun puolivälistä eteenpäin tämä monimuotoisuus on köyhtynyt nopeasti, ja monet perinteisesti maatalousympäristössä viihtyneet eliölajit ovat harvinaistuneet tai kadonneet kokonaan. Köyhtymisen syynä pidetään maataloustuotannon uudenaikaistamista ja tehostamista (Krebs ym. 1999, Matson ym. 1997, Millennium Ecosystem Assessment 2005, Tiainen ym. 2008). Lajiköyhänä ekosysteemi on haavoittuvainen, ja se toipuu huonosti sitä kohdanneista järkytyksistä. Maatalousekosysteemeissä köyhtyminen näkyy ekosysteemipalveluiden heikkenemisenä, muun muassa pölyttäjähyönteiset ja monien tuhoeläinten luontaiset viholliset ovat jo vähentyneet viljelymailla (Tiainen ym. 2004a, World Resources Institute 2008). Tästä syystä lajiston köyhtymistä tulisi hillitä, ja niiden elinympäristönä toimivia maatalousympäristön puoliluonnontilaisia alueita tulisi säilyttää ja suojella. Maatalouden ympäristötuessa on näitä alueita tukevia toimenpiteitä, ja tuki onkin todennäköisesti hieman hidastanut lajiston köyhtymistä (Kleijn & Sutherland 2003, Blomqvist ym. 2008), mutta uusia tehokkaita toimia tarvittaisiin monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi (Kuussaari ym. 2008). Maatalousympäristön avo-ojat pientareineen tarjoavat monille luonnonvaraisille eliöille ruokailu-, pesimis- ja elinpaikkoja, ja näin niiden voidaan olettaa tukevan luonnon monimuotoisuutta. Alustavissa tutkimuksissa avo-ojat ovatkin osoittautuneet tärkeiksi monimuotoisuuden ylläpitäjiksi, ja etenkin niittyjen harvinaistuessa niiden suhteellinen arvo on lisääntynyt. Muun muassa Hietala-Koivun ym. (2004) ja Vepsäläisen (2007) mukaan olemassa olevia avo-ojien hävittäminen tulisi estää maiseman ja eliöstön monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella avo-ojien merkitystä maatalousympäristön monimuotoisuudelle. Tutkielmassa selvitetään, minkälaiset kasviyhteisöt viihtyvät ojissa, ja voidaanko ojien ja ojalajiston avulla kohentaa maatalousluonnon lajimonimuotoisuutta. Samalla selvitetään, miten erilaiset ympäristömuuttujat

6 vaikuttavat ojien kasvillisuuden esiintyvyyteen. Tutkielman tulokset antavat monimuotoisuuden tilasta tietoa, jota voidaan soveltaa esimerkiksi maatalouspoliittisessa päätöksenteossa ja viljelytoimien suunnittelussa. Tutkielmaa varten kartoitettiin ojien kasviyhteisöjen lajistoa ja rakennetta, sekä ympäristöolojen vaikutusta kasvillisuuteen. Tutkielma on rajattu koskemaan pelkästään putkilokasveja, mutta lähtöoletuksena on, että kasvillisuus muodostaa ravintoverkon perustan ja näin monimuotoinen kasviyhteisö tukee alueen muiden eliöryhmien monimuotoisuutta (Jauni & Helenius 2008). Tutkielman pääasiallinen lähdekirjallisuus on rajattu pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä tehtyihin maatalouden avo-ojien kasviyhteisöjen biologiaa ja ekologiaa käsitteleviin teoksiin ja tieteellisiin julkaisuihin. Osaltaan tämän tutkielman motiivina ovat MYTVAS (Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seuranta) tutkimuksen tulokset, joiden mukaan perhosten lajimonimuotoisuudella on positiivinen yhteys ojaluiskan leveyteen, mutta ei pientareen leveyteen (Heliölä & Kuussaari 2008). Perhoset ovat elinympäristönsä kasvilajiston koostumuksen suhteen vaativaisia (Bäckman ym. 2004), ja tulos kertookin kasvillisuudeltaan monipuolisten avo-ojien arvosta maatalousluonnon monimuotoisuudelle (Kuussaari ym. 2008). Kivisen ym. (2008) mukaan luiskia voidaan pitää pientareita parempina monimuotoisuuden ylläpitäjinä, koska ne ovat usein pientareita leveämpiä, vanhempia ja harvemmin muokattuja. 2 TUTKIELMAN TAUSTA 2.1 Suomalainen maatalousympäristö Suomen maatalous on ollut suurien muutosten kourissa sotien jälkeisenä aikana. Sitä ovat muokanneet lukuisat poliittiset, taloudelliset ja sosiokulttuuriset tekijät. Muutoksia on tapahtunut niin tilojen lukumäärässä, tuotantosuunnissa kuin tuotantotavoissakin. Pääasiassa näiden muutosten taustalla on ollut tuotannon kannattavuuden voimakas parantaminen ja kannattamattoman tuotannon lopettaminen (Tiainen ym. 2004b). Vastaavat päämäärät ovat olleet omaleimaisia tämän aikakauden yhteiskunnalle laajemminkin.

7 1900-luvun puolivälistä alkaen Suomessa käynnistyi maatalouden uudenaikaistaminen. Pienistä perheviljelmistä alettiin siirtyä suurempiin tilakokoihin. Maatilojen lukumäärä lähti nopeaan laskuun, ja 2010-luvulle tultaessa tilojen määrä on pudonnut 1950-luvun 300 000:sta reiluun 60 000:een (Tike 2010). Etenkin pienet tilat vähentyivät suurien samalla kasvattaessa kokoa entisestään. Suomen kokonaispeltoalassa ei ole tapahtunut suuria muutoksia viime vuosina (Pyykkönen 2001), mutta tilakohtainen peltoala on jatkuvassa nousussa ollen tällä hetkellä keskimäärin 36,7 ha (+ 0,8 ha edelliseen vuoteen verrattuna) (Tike 2011a). Alueittain tarkasteltuna suurimmat tilat löytyvät Etelä- ja Länsi-Suomesta, ja pienimmät Pohjois- ja Itä-Suomesta (Pyykkönen 2001). Tehostamisen nimissä tuotantopanoksien volyymia alettiin kasvattaa. Kasvinjalostuksen ja maanviljelyskemian uutuudet, satoisat lajikkeet sekä teolliset lannoitteet ja torjunta-aineet, otettiin käyttöön. Tilakoon kasvaessa hevoskäyttöiset työvälineet korvattiin yhä suurenevilla työkoneilla. Maatalous tuli riippuvaiseksi polttoaineesta ja teollisuudesta. Maatilat alkoivat entistä useammin erikoistumaan sekatilojen sijaan tiettyyn tuotantosuuntaan (Tiainen ym. 2004b). Karjataloutta alettiin keskittää suuriin tuotantoyksiköihin, ja samalla nurmi- ja laidunviljely keskittyi yhä harvemmille alueille (Tiainen ym. 2008). Synteettisten lannoitteiden vallatessa alaa karjanlanta menetti merkitystään viljelysmaiden lannoitteena. Tehostumisen seurauksena viljojen sadot on saatu kaksinkertaistettua viimeisen 50 vuoden aikana (Tiainen ym. 2004b). Tuotannon uudet tuulet näkyivät myös maatalousmaisemassa. Modernin tuotantotavan kannalta hyödyttöminä nähdyt luonnonlaitumet, niityt, hakamaat, metsäsaarekkeet, pientareet ja ladot saivat tehdä tilaa suurille viljelyaukeille. Tilakoon kasvu lisäsi tarvetta suurentaa peltokuvioita, ja tehdä niistä entistä helpommin koneella työstettäviä (Hietala-Koivu 1999, Hietala-Koivu 2002, Myyrä 2006). Tällä hetkellä peruslohkon keskimääräinen koko Suomessa on hieman yli 2 hehtaaria, minkä katsotaan olevan taloudellisesti kannattavaa silloin, kun tilakoko on alle 28 hehtaaria (Myyrä & Pietola 2002). Keskimääräinen tilakoko nousi vuonna 2011 jo 37,4 hehtaariin (Tike 2011b), mikä lisää tarvetta lohkojen kasvattamiseen. Maankäytön muutokset näkyvät maatalousmaiseman yksipuolistumisena, ja maiseman pienipiirteisyyden katoamisena (Benton ym. 2003, Luoto ym. 2004). Nykyään Suomessa on noin miljoona kilometriä pellonpiennarta (Pitkänen & Tiainen

8 2000 ref. Bäckman ym. 1999), mikä on vain noin kymmenesosa 1950-luvun määrästä (Hietala-Koivu 2003). Moniin muihin Euroopan suuriin maatalousmaihin verrattuna suomalainen viljelymaisema on kuitenkin vielä säilynyt varsin heterogeenisenä ja rikkonaisena (Tiainen ym. 2004b). 2.2 Peltojen ojitusmenetelmät Ojituksen tehtävänä on johtaa ylimääräinen vesi pois viljelyalueelta. Ojituksen toimiessa maassa on selkeitä kostumisen ja kuivumisen syklejä, ja maa kuivuu syvältäkin tehokkaasti. Liian märässä maassa maaperän prosessit häiriintyvät, jolloin maan rakenne huononee, eroosio lisääntyy ja monet ympäristön kannalta haitalliset alkuaineet voivat mobilisoitua maaperästä (Turtola & Lemola 2008, Paasonen- Kivekäs ym. 2009). 1800-luvulla peltomaa kuivattiin yleensä kaivamalla peltomaahan noin metrin levyisiä sarkaojia 10 20 metrin välein. Tällöin pellon pintaalasta 5-10 % oli ojina (Tiainen ym. 2004b). 1900-luvun puolivälistä eteenpäin maatalouden tehostamishankkeeseen kuului olennaisesti salaojituksen laajamittainen käyttöönotto. Salaojituksessa maankuivatus hoidetaan maahan noin metrin syvyyteen upotettujen reiällisten tiili- tai muoviputkien avulla. Salaojitus kasvatti nopeasti suosiotaan, ja tällä hetkellä Suomen peltoalasta salaojitettuna on noin 60 % (Paasonen-Kivekäs ym. 2009). Vuonna 2002 laaditun Suomen salaojituksen tavoiteohjelman mukaan 50 % vielä avo-ojitettuna olevista pelloista tulisi salaojittaa vuoteen 2020 mennessä (Salaojakeskus 2002). Salaojan käyttöikä on noin 50-100 vuotta, joten täydennys- ja kunnostusojituksen tarve on kasvussa. Salaojituksen hyöty avo-ojitukseen verrattuna on, että salaojitettaessa pellon koko pinta-ala saadaan viljelykäyttöön, ja samalla saavutetaan työnsäästöä avo-ojien perkaustarpeen jäädessä pois (Paasonen-Kivekäs ym. 2009). Salaojituksen on havaittu myös vähentävän maan eroosiota ja pintavirtausta avo-ojitukseen verrattuna (Alakukku 2006). Yli-Halla ym.(1995) ja Turtola & Paajanen (1995) ovat havainneet, että avo-ojitukseen verrattuna salaojitus vaikuttaa vesistön fosforikuormitusta vähentävästi ja typpikuormitusta lisäävästi. Suomen sääolosuhteissa pellot ovat usein märkiä pitkään keväällä ja aikaisin syksyllä, mikä lyhentää kasvukautta. Näissä olosuhteissa peltomaa tarvitsee toimivaa maankuivatusta. Salaojituksella se on usein avo-ojia helpommin saavutettavissa (Paasonen-Kivekäs ym. 2009). Viime aikoina

9 myös suurempien valtaojien putkittaminen on yleistynyt, sillä se on tehokas tapa kasvattaa lohkokokoa. Valtaojien putkitus tuo myös kustannus- ja työnsäästöä eroosio- ja routaherkillä mailla, joilla avoin oja vaatii tiheää perkausta (Myyrä 2006). 2.3 Biologinen monimuotoisuus Biologinen monimuotoisuus eli biodiversiteetti on olennaisen tärkeä maapallon ekosysteemien ja biosfäärin toimintaa, vakautta ja elinvoimaa ylläpitävä tekijä. Perinteisesti biodiversiteetti luokitellaan kolmeen eri tarkastelutasoon; geneettiseen tasoon, lajitasoon ja ekosysteemitasoon, joita tarkastellaan tutkimuksissa sekä yhdessä että erikseen. Biologisella monimuotoisuudella on kiinteä yhteys ihmisen hyvinvointiin, kulttuuriin ja ruuantuotantoon (EYK 2004). Monimuotoisena ekosysteemi on tasapainoinen ja se toipuu sitä kohdanneista järkytyksistä, esimerkiksi tuhohyönteisten massaesiintymistä, köyhää ekosysteemiä paremmin (Pitkänen & Tiainen 2000). Fyysisten ja taloudellisten hyötyjensä lisäksi biodiversiteetillä voidaan ajatella olevan myös itseisarvoa (Auvinen 2006). Biodiversiteetin suojelemiseksi on vuonna laadittu 1992 biologista monimuotoisuutta koskeva kansainvälinen yleissopimus (ns. Rion sopimus). Sopimuksen allekirjoittaneet 190 maata, Suomi mukaan lukien, ovat sitoutuneet luonnon monimuotoisuuden seurantaan, suojeluun ja kestävään käyttöön (Pohjoismaiden ministerineuvosto 2008). Sopimuksen tavoitteista huolimatta luonnon monimuotoisuus kuitenkin köyhtyy nopeasti, ja lukuisien eri eliölajien raportoidaan yhä uhanalaistuvan (Pohjoismaiden ministerineuvosto 2008, Tiainen ym. 2004b). Kadon pysäyttämiseksi tarvittaisiin entistä tehokkaampia toimenpiteitä, mutta poliittisten vaikutuskeinojen kehittämistä vaikeuttaa biodiversiteetin arvottamisen hankaluus; biodiversiteetti on julkishyödyke, jolle ei perinteisessä mielessä ole olemassa markkinahintaa. Lisäksi monimuotoisuuden köyhtymisen aiheuttamat ongelmat tulevat näkyviin vasta viiveellä, joten päätöksiä joudutaan tekemään tulevaisuuden uhkakuvien joskus melko hataraltakin pohjalta (Pohjoismaiden ministerineuvosto 2008, SYKE 2011). Biodiversiteetin aleneminen näkyy usein ekosysteemipalveluiden heikkenemisenä. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon ihmiselle tarjoamia prosesseja ja tuotteita, joita saadaan ekosysteemien toiminnasta. Tällaisia palveluita ovat esimerkiksi ravinteiden hajotus ja kierrätys, vesivirtojen säätely, fotosynteesi ja

10 hyönteispölytys. Monien raaka-aineiden ja ruoan tuotanto ovat erittäin riippuvaisia ekosysteemipalveluista (Swinton ym. 2007, Tiainen ym. 2004b). Ekosysteemipalveluita voidaankin pitää yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana ja ihmiskunnan pääomana (SYKE 2012). Tätä pääomaa tulisi suojella ja hallinnoida oikein, jotta palvelut säilyvät toimivina tulevaisuudessakin (Daily 1999). 2.4 Maatalousluonto Maatalousluonto on syntynyt ennen kaikkea ihmisen ruoantuotannon sivutuotteena. Samalla se tarjoaa merkittävän elinympäristön lukuisille luonnonvaraisille eliöille. Maatalousympäristöön onkin muodostunut omaleimainen eliölajistonsa, jolla on tärkeä paikkansa osana luontoa. Monimuotoisimmillaan Suomen maatalousluonto lienee ollut 1900-luvun alussa, jolloin useimmilla tiloilla harjoitettiin sekä viljanviljelyä että karjankasvatusta (Hanski & Tiainen 1988). Viimeaikaisista tuotantoa tehostavista toimista on kuitenkin seurannut se, että maatalousluonto ja sen luonnonvarainen lajisto on muuttunut ja köyhtynyt suuresti (Salonen ym. 2007). Monet perinteisesti maatalousympäristössä viihtyneet lajit ovat menettäneet elinympäristöjään ja näin harvinaistuneet tai kadonneet kokonaan (Krebs ym. 1999, Matson ym. 1997, Millennium Ecosystem Assessment 2005). 2.4.1 Avo-ojat elinympäristönä Tässä tutkielmassa pientareella tarkoitetaan viljelyalueen ja ojan välistä tasaista viljelemätöntä aluetta. Ojaluiskalla tarkoitetaan pientareelta ojaan viettävää kaltevaa aluetta (kuva 1). Luiskat ovat satunnaisia kunnostusojituksia lukuun ottamatta koskemattomia, ja niiden kasvilajisto saa kehittyä sukkession myötä melko vapaasti. Ojanpientareita saatetaan muokataan useammin, ja niille voidaan perustamisvaiheessa kylvää heinä- ja apilalajikkeita (Heliölä & Kuussaari 2008). Ennen 1950 60-lukuja ojanpientareet oli tapana hyödyntää niittämällä niiltä heinää eläimille. Tuotannon uudenaikaistamisen myötä pientareiden laajamittainen niittäminen loppui, ja pientareet alettiin nähdä vain haitallisina rikkojen, kasvitautien ja tuhohyönteisten lähteinä, joille suositeltiin levitettäväksi torjunta-aineita (Hilli 1949, Siiskonen 2000). Sittemmin torjunta-aineiden levittäminen on kielletty, mutta aineita kulkeutuu pientareille yhä tuulen mukana.

11 Kuva 1. Pientareen ja luiskan määritelmä. Siihen, minkälaiseksi tietyn kasvupaikan kasvillisuus kehittyy, vaikuttavat kasvien ominaisuudet ja ympäristön tekijät yhdessä. Kasvien ominaisuuksia ovat kilpailukyky, lisääntymis- ja leviämiskyky sekä vaatimukset ja sietokyky elinympäristön suhteen (Pitkänen & Tiainen 2000). Ympäristötekijöitä ovat esimerkiksi kasvupaikan valoisuus, kosteus ja ravinteikkuus (Tarmi & Bäckman 2004). Myös viljelyhistorialla ja ihmistoiminnalla on vaikutusta lajistoon. Maatalousalueiden ojat pientareineen ovat nykypäivänä usein kapeita, hoitamattomia ja runsasravinteisia. Niillä saattaa olla jäänteitä kasvinsuojeluaineista. Tämä rajoittaa ojaympäristöön sopeutuvien kasvilajien määrää, sillä ravinneherkät ja matalakasvuiset lajit häviävät kilpailussa ravinteikkuutta sietäville ja korkeakasvuisille lajeille (Kleijn & Snoeijing 1997, de Snoo 1999, Pitkänen & Tiainen 2000). Kasvillisuuden monimuotoisuuden näkökulmasta keskeisimpiä negatiivisesti vaikuttavia ravinteita ovat typpi (Tilman 1993) ja fosfori (Janssens ym. 1998). Typpirikkaiden alueiden menestyjälajeja ovat vain muutamat rikkakasvit, esimerkiksi juolavehnä (Elymus repens L. Gould), sekä tiheä- ja korkeakasvuiset typensitojat nokkonen (Urtica dioica L.) ja koiranputki (Anthriscus sylvestris L.) Hoffm). Maaperän suuresta fosforipitoisuudesta hyötyvät esimerkiksi koiranputki, nurmipuntarpää (Alopecurus pratensis L.) ja pelto-ohdake (Cirsium arvense L. Scop.) (Raatikainen 2004). Harvinaistuneiden maatalousympäristön lajien joukossa ovat esimerkiksi ruiskaunokki (Centaurea cyanus L.), ahomansikka (Fragaria vesca L.) ja

12 ketoneilikka (Dianthus deltoides L.), jotka ovatkin avoimen ja vähäravinteisen kasvupaikan suosijoita (Seitapuro 2006). Kleijn & Verbeek (2000) ovat osoittaneet piennarkasvillisuuden lajimäärän vähenevän, kun viereisen peltolohkon fosfori- ja typpilannoitusta lisätään. Heliölä & Kuussaari (2008) ovat arvioineet, että peltojen ravinnevalumat pidättyvät pääasiassa tasaiselle ojanpientareelle, eivätkä näin kulkeudu ojaluiskaan asti. Tämä lisäisi ojaluiskan ekologista arvoa pientareeseen verrattuna. Torjunta-aineiden käyttö on piennarkasvillisuudelle tuhoisaa ja kestää usein pitkään, ennen kuin kasviyhteisö toipuu entiselleen (Pitkänen & Tiainen 2000). Laajatehoiset rikkakasvihävitteet vaikuttavat usein niin, että pientareiden monivuotiset kasvit kärsivät ja yksivuotiset hyötyvät, mikä yksipuolistaa piennarkasvillisuutta (Hyvönen 2007). Kemialliselle torjunnalle erityisen herkkiä ovat etenkin kaksisirkkaiset kasvit, sillä useimmat torjunta-aineet on tarkoitettu kaksisirkkaisten tuhomaiseen. Heinämäiset lajit ovat kaksisirkkaisia sietokykyisempiä (Ma 2006), muun muassa juolavehnä toipuu torjunta-aineista nopeasti kasvullisen lisääntymistapansa ansiosta. Kasvullisesti lisääntyviä rikkakasveja voikin torjunta-aineruiskutuksien jälkeen esiintyä pientareilla jopa enemmän kuin ennen ruiskutuksia, mikä lisää edelleen viljelijän halukkuutta levittää rikkakasvihävitteitä (Pitkänen & Tiainen 2000). Myös pientareen pinta-ala, leveys ja pituus vaikuttavat sen kasvilajistoon. Tutkimusten mukaan pientareen leveys on olennaisen tärkeä lajimonimuotoisuutta lisäävä tekijä (Ma 2006, Bokenstrand ym. 2004). Ma ym. (2002) havaitsivat, että suojakaistan pinta-alan lisäys leventämällä kasvatti lajimäärää viiden ensimmäisen metrin osalta tehokkaammin kuin kaistan pidentäminen. Suosituksen mukaan piennarleveyden tulisi olla vähintään neljä metriä monimuotoisen kasvilajiston saavuttamiseksi (Pitkänen & Tiainen 2000 ref. Bäckman ym. 1999). Ojanpiennarten kasvillisuuteen voidaan vaikuttaa hoitotoimilla. Hoidon tavoitteena on laskea pientareen ravinnetasoa ja alentaa valtalajien dominanssia. Piennar olisi hyvä perustaa luonnosta kerättyjen nopeakasvuisten niittykasvien siemenillä, sillä muuten rikkakasvit voivat saada liikaa valtaa kasvupaikalla (Pitkänen & Tiainen 2000 ref. Tarmi 1998). Niitto on tehokas keino vähentää korkeakasvuisia valtalajeja, tarjota lisää elintilaa matalakasvuisille lajeille ja parantaa maanpinnan valo-olosuhteita (Pykälä 2001, Tarmi 2011, Tilman 1993). Heliölä ym. (2004) osoittivat, että niitto ja niittojätteen poiskorjaus vaikuttivat pientareen lajimäärän keskiarvoa kasvattavasti

13 (niitetty lohko 41 lajia/50 m 2, niittämätön lohko 37 lajia/lohko), ja niitetyillä pientareilla esiintyi vähemmän valtalajeja kuin niittämättömillä. Niittojäte tulisi kerätä pois, jotta ravinteikkuutta ja biomassaa saadaan pois kasvupaikalta (Kleijn 1996). Suositeltava niittoajankohta on elokuun alku, jolloin niittotoimet eivät häiritse pesiviä lintuja, eivätkä siemenlevintäiset ongelmakasvit ole vielä ehtineet muodostaa siemeniä (Tarmi 2011). Laidunnus on toinen hyvä hoitomuoto, joskin eläimet syövät kasveja valikoivasti (Olff & Ritchie 1998). Sekä niiton että laidunnuksen käytännön toteuttaminen voi olla työteknisesti vaikeaa pientareen kapeudesta johtuen, mikä lieneekin syynä niiton ja laidunnuksen vähäiselle suosiolle. Ojanpientareen leventäminen helpottaisi hoitoa ja toisi samalla lisää elinalaa kasveille (Ma 2006). Pientareiden niittoa on suositeltu myös maatalouden ympäristötuessa, mutta pakollinen toimenpide se ei ole. Vaikka ojissa ja niiden pientareilla esiintyy lähinnä yleisiä kasvilajeja, ne voivat toimia arvokkaina monimuotoisuuden ylläpitäjinä ja tärkeänä kasvuympäristönä myös harvinaisille ja uhanalaisille lajeille (Jauni & Helenius 2008). Ojien kasvillisuutta tulisi seurata, jotta monimuotoisuuden taso tiedetään (Kivinen ym. 2008). Seurantaa tarvitaan myös siksi, että muutokset maatalouden tuotantotavoissa ovat nopeita ja vaarana on, että yleinenkin laji voi tuotannon muutosten myötä kadota nopeasti, kuten monille niittylajeille kävi niittyjen hävitessä (Jauni & Helenius 2008). 2.5 Maatalouspolitiikka ja maatalouden ympäristötuki Maatalouspoliittisilla toimilla voidaan vaikuttaa maatalousluonnon monimuotoisuuteen sekä suoraan että välillisesti. Maatalouden ympäristötukijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1995, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja alkoi soveltaa EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. EU-jäsenyyden myötä Suomen maataloudessa siirryttiin tuottajahintoihin perustuvasta järjestelmästä kohti tukiperusteista maatalouspolitiikkaa. Maatalouden ympäristötuen piiriin kuuluu useita toimenpiteitä, joiden tavoitteena on hidastaa ja ehkäistä maatalous- ja puutarhatuotannon aiheuttamia ympäristöongelmia. Samalla tuen pyrkimyksenä on edistää maatalousluonnon ja maatalousmaiseman monimuotoisuutta. Ahvenanmaan oma ympäristötukijärjestelmä painottaa luonnon monimuotoisuuden edistämistä Manner-Suomen tukijärjestelmää enemmän. Ympäristötukea maksetaan viljelijöille

14 tiettyjen toimenpiteiden suorittamisesta, ja sen tarkoitus on korvata toimien aiheuttamia kustannuksia ja kulunmenetyksiä. Vuosittain ympäristötukea maksetaan Suomessa noin 300 miljoonaan euron edestä, ja tuen piirissä olevat 90 % viljelijöistä saavat neljäsosan maataloustulostaan tämän tuen muodossa (Kuusaari ym. 2008). Pientareet kuuluvat Suomen maatalouden ympäristötuen piiriin; tuen saaminen edellyttää, että vesistöjen varsille jätetään vähintään metrin levyinen piennar, jonka tulee olla ympärivuotisesti kasvipeitteinen ja jota ei saa lannoittaa, viljellä tai käsitellä torjunta-aineilla. Ennen ympäristötuen voimaantuloa monet pientareet olivat tätä kapeampia. Tukivaatimusten mukaan suurempien vesistöjen varrelle lisäksi on myös perustettava 3-10 metrin levyinen viljelemätön suojakaista (MMM 2007). Lisäksi tuen puitteissa on mahdollista perustaa vähintään 15 metrin levyisiä suojavyöhykkeitä (MMM 2007). Näiden toimenpiteiden tarkoituksena on vesiensuojelun ohella tukea myös maatalousluonnon monimuotoisuutta. Ympäristötuen toimenpiteillä ei kuitenkaan ole toistaiseksi saavutettu haluttua biodiversiteetin kohentumista (Kuussaari ym. 2008), vaikka se luultavasti onkin hidastanut lajien katoamista (Kleijn & Sutherland 2003, Blomqvist ym. 2008). Maatalousekologiaan liittyvissä tutkimuksissa (Hietala-Koivu ym. 2004, Vepsäläinen 2007) avo-ojien vähäistä noteeraamista maatalouspolitiikassa ja ympäristötuessa on pidetty suurena puutteena. Nykyinen poliittinen trendi onkin lähinnä avo-ojien poistoon kannustava: salaojitukseen voi saada valtiontukea (Kuussaari ym. 2004, Salaojakeskus 2002), sekä säätösalaojitukseen ja salaojakasteluun ympäristötuen erityistukea. Salaojituksen valtiontukea perustellaan päästöjen ja eroosion vähenemisellä, sekä viljelyolosuhteiden kohentamisella (Haataja & Peltola 2001). Myös viljelyalaan perustuva tulotuki ohjaa käyttämään peltoalan hyödyksi mahdollisimman tehokkaasti (Aakkula ym. 2004). Maatalouden ympäristötukiohjelmassa oli vuosina 2000 2006 toimenpide koskien ojien uudelleenperustamista, mutta se jätettiin pois seuraavalta tukikaudelta laimean kiinnostuksen vuoksi (Näreaho ym. 2006, Sini Wallenius, MMM, henkil. tieto).

15 2.5.1 MYTVAS-tutkimus Ympäristötukeen on sen aloitusvuodesta alkaen liittynyt velvoite seurata tukitoimien vaikuttavuutta. Suomessa tukitoimien seuraamiseksi perustettiin MYTVAS-hanke eli Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimus. Sen tarkoituksena on selvittää, miten hyvin ympäristötukitoimet vaivuttavat ympäristön tilaan ja missä määrin ympäristötuen tavoitteet toteutuvat (Kuussaari ym. 2008). MYTVASaineiston pohjalta tukitoimia voitaneen myös kehittää tulevaisuudessa entistä toimivammiksi. Hanke on jaoteltu vaiheisiin 1-3 maatalouden ympäristötukikausien mukaisesti. MYTVAS 1 (vuodet 1995 1999) oli vahvasti vesiensuojelupainotteinen, vaikka mukana oli myös joitakin maisemaan ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä hankkeita. Toisessa (MYTVAS 2 2000 2006) ja kolmannessa (MYTVAS 3 2007 2013) vaiheessa tutkimus jaoteltiin vesi-mytvas- ja luonto-mytvas-osioihin, joista jälkimmäinen keskittyi täysin maiseman ja luonnon monimuotoisuuden tutkimiseen. Luonto-MYTVAS-hankkeen puitteissa toteutettiin lukuisia osatutkimuksia, jotka kartoittivat kasvien, perhosten, mesipistiäisten ja lintujen lajikoostumusta ja monimuotoisuutta Suomen maatalousalueilla. Seurannasta vastaavat yhdessä Suomen ympäristökeskus (SYKE), Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT), Helsingin Yliopisto sekä Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus (RKTL). Hankkeen rahoitus on suurimmaksi osaksi peräisin Maa- ja metsätalousministeriöltä. MYTVAS-tutkimuksen aineiston perusteella vaikuttaa, että ympäristötuki on hieman parantanut monimuotoisuuden tilaa ja avoimen viljelymaiseman säilyttämistä, mutta se ei todennäköisesti riitä pysäyttämään monimuotoisuuden köyhtymistä (Pakkanen & Helenius 2004). Tukitoimet eivät ole riittävän laajoja ja tehokkaita, ja jatkuvat taloudelliset paineet maataloustuotannon tehokkuuden kasvattamiseksi entisestään ovat monimuotoisuustavoitteiden vastaisia. Tuen puutteeksi koettiin myös se, että monet maamme lajistollisesti arvokkaat niityt ja avoimet metsänreunat eivät kuulu tuen piiriin. 2.5.2 MYTVAS-kasvillisuuskartoitus Maatalousalueiden putkilokasvien monimuotoisuuden seurantaa on tehty MYTVAShankkeen alusta alkaen. Tutkimuskohteina on eri puolilla Suomea neljän joen valuma-alueet (Taipaleenjoki, Lestijoki, Yläneenjoki ja Lepsämänjoki), joissa

16 kasvillisuutta kartoitetaan säännöllisesti satunnaisruutututkimuksin. Satunnaisruudut sijaitsevat maatalouskäytössä olevien alueiden vesistöjen (oja, puro, joki) pientareilla ja suojakaistoilla, sekä niityillä ja joutomailla. Näissä ympäristöissä maatalousalueiden luonnonvarainen kasvillisuus esiintyy runsaimmillaan (Jauni & Helenius 2008). Tutkimuksen tulosten perusteella pientareet ovat arvokkaita elinympäristöjä, vaikka piennarkasviyhteisöt ovatkin lievästi köyhtyneet viime aikoina. Kartoituksessa havaittiin myös, että piennarten ja suojakaistojen tavoiteleveydet eivät aina toteutuneet. 2.5.3 MYTVAS-maisematutkimus MYTVAS-maisematutkimuksessa tarkastellaan maatalousmaiseman rakennetta ja maisemassa tapahtuvia muutoksia. Tutkimuksen mukaan maatalousalueiden lajistollisella monimuotoisuudella on havaittu olevan selkeitä yhteyksiä maiseman monimuotoisuuden kanssa (Kuussaari ym. 2008). Yleisesti lajimäärien on havaittu vähenevän viljellyn pellon osuuden kasvaessa ja puoliluonnontilaisten (niityt, hakamaat, kesannot, laidunalueet) ja luonnontilaisten (metsät) alueiden vähetessä (Kuussaari ym. 2008). Jäljelle jääneet lajistollisesti merkittävät elinympäristöt ovat osoittautuneet entistä hajanaisemmiksi ja eristyneemmiksi toisistaan (Kivinen ym. 2008). Elinalueiden katoaminen johtaa väistämättä niissä elävien eliölajien vähenemiseen (Kivinen ym. 2008). 3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET Tämän tutkielman tavoitteena on kuvata maatalousalueen ojaluiskien kasvillisuuden rakennetta ja monimuotoisuuden tilaa, sekä selvittää ojien merkitystä maatalousluonnon monimuotoisuudelle. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten ojaluiskan ja pientareen kasviyhteisöt (kasvilajimäärä ja -lajiston koostumus) eroavat toisistaan? 2) Miten ympäristömuuttujat vaikuttavat kasvilajimonimuotoisuuteen ojaluiskassa? 3) Miten ojaluiskien kasviyhteisöt voisivat tukea maatalousluonnon monimuotoisuutta? Kysymyksiin haetaan vastauksia kartoittamalla ojaluiskien kasviyhteisöjen lajistoa ja

17 rakennetta, ja vertaamalla sitä ojanpientareilta kerättyyn vastaavaan aineistoon. Vertailulla pyritään selvittämään, minkälaiset kasvilajit ojissa viihtyvät, ja voisiko ojien avulla tukea maatalousluonnon monimuotoisuutta. Samalla selvitetään myös ojakasvillisuuden ja ympäristöolojen yhteyksiä. Vaikuttaako esimerkiksi luiskan leveys tai viereisen pellon viljelykasvi ojaluiskassa esiintyvään kasvilajistoon jotenkin? Vertailemalla luiskan ja pientareen kasvillisuutta pyritään selvittämään, mitä eroa ja yhteistä näillä kasvupaikoilla on, ja onko ojaluiskalla jotain lisäarvoa pientareisiin verrattuna. 4 AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1 Aineiston keräys maastossa Tutkimuksen kasviaineisto kerättiin heinäkuussa 2008 ja 2009 Lepsämänjoen valuma-alueella Nurmijärvellä ja Vihdissä (kartta liitteessä 1). Maanviljelyllä ja karjanhoidolla on alueella pitkät perinteet. Ojanpientareiden aineisto kerättiin osana MYTVAS-hanketta (Helenius ym. 2010, Jauni & Helenius 2008). Ojaluiskien aineisto kerättiin itsenäisenä projektina MYTVAS-ojanpiennarlohkojen rinnalle perustetuista otantalohkoista. Kasvillisuuskartoitus tehtiin viidellä satunnaisesti valitulla tutkimusruudulla, joiden kunkin koko oli yksi neliökilometri. Tutkimusruudut jaettiin neljään neliönmuotoiseen osaan ja näistä kaksi eniten peltopinta-alaa käsittävää osaa otettiin mukaan tutkimukseen. Osien sisältä arvottiin satunnaisesti otantalohkoja, jotka sijaitsivat ojien ja peltojen välisillä viljelemättömillä pientareilla. Ojaluiskiin perustettiin näitä piennarlohkoja mukailevat luiska-aineiston otantalohkot. Kunkin otantalohkon koko oli 1 m kertaa 50 m ja kokonaispinta-ala 50 m². Mikäli piennar tai luiska oli alle metrin levyinen, jatkettiin lohkoa pituussuunnassa kunnes saavutettiin 50 neliömetrin pinta-ala. Yhteensä eri luiska-piennar- lohkopareja kertyi 24 kappaletta: vuonna 2008 17 kappaletta ja vuonna 2009 7 kappaletta. Lisäksi perustettiin 15 täysin uutta ja MYTVAS-lohkoista riippumatonta luiskalohkoa suuremman aineiston kartuttamiseksi. Lohkot nimettiin numerokoodeilla. Kultakin otantalohkolta kirjattiin sillä tavatut kasvilajit Retkeilykasvion (Hämet-Ahti ym. 1998) nimistön mukaisesti. Kasveista voikukat (Taraxacum sp.) ja poimulehdet (Alchemilla sp.) nimettiin suvulleen, muut kasvit lajilleen. Lohkoilta havainnoitiin ja kirjattiin ympäristömuuttujia, joiden oletetaan vaikuttavan pientareiden ja luiskien ja kasvilajikoostumukseen (taulukko 1). Lohkon

18 pohja (paljaan maan, kivien, karikkeen ja sammaleen peittävyys) arvioitiin samalla luokka-asteikolla kuin kasvillisuus. Kultakin lohkolta arvioitiin myös kasvillisuuden valtakorkeus metreinä (10 cm tarkkuudella), heinäkasvien osuus kaikesta kasvillisuudesta (0-100 %), lohkon leveys metreinä, sekä mahdollisia lisätietoja ja - havaintoja lohkosta. Lajien peittävyydet arvioitiin MYTVAS-tutkimuksessa (Jauni & Helenius 2008) käytetyllä yhdeksänluokkaisella asteikolla (taulukko 2). Taulukko 1. Ympäristömuuttujat Lohkotyyppi Luokka Selite 1 pelto - piennar/luiska oja toisella puolella pelto 3 pelto piennar/luiska oja toisella puolella tie 4 pelto piennar/luiska suojakaistalla, rajoittuu leveään vesistöön Viereisen pellon viljelykasvi Luokka Selite 1 vehnä 2 ohra 3 kaura 4 ruis 5 rypsi 6 nurmi 7 muu, mikä? Kosteus Luokka Selite 1 Kuiva niitty 2 Tuore niitty 3 Kostea niitty Herbisidien näkyvät vauriot kasvillisuudessa Luokka Selite 1 Ei havaittavissa 2 Lievästi 3 Paljon Lohkon varjoisuus Luokka Selite 1 Paahteinen 2 Avoin 3 Puolivarjo 4 Varjoinen Niitto/laidunnus Luokka Selite 0 Ei niitetty/laidunnettu 1 On niitetty/laidunnettu

19 Taulukko 2. Kasvillisuuden peittävyysasteikko Luokka Peittävyys (%) 0 ei havaintoa lajista 1 < 0,06 2 0,06-0,25 3 0,25-1 4 1-2 5 2-4 6 4-8 7 8-16 8 16-32 9 > 32 4.2 Aineiston tallennus ja analysointi Kerätty otanta-aineisto tallennettiin tietokannaksi Excel -taulukkolaskentaohjelmaan. Kasvilajien peittävyystiedot ja lohkojen ympäristömuuttujatiedot tallennettiin erillisiin taulukoihinsa. Niitto ja laidunnus jätettiin pois analyysista, sillä nämä ympäristömuuttujat saivat arvon 0 kaikissa otantalohkoissa. Aineistosta tehtiin yhteenvetoja, joissa tarkasteltiin lohkon lajimäärän suhteita eri ympäristömuuttujiin. Lohkon lajimäärään riippuvuutta ympäristömuuttujista testattiin yksisuuntaisella varianssianalyysillä (ANOVA) ja regressioanalyysillä. Aineiston varianssi- ja regressioanalyysit tehtiin PASW Statistics -ohjelmalla (versio 18, SPSS Inc., Chicago, IL, USA). Kasvilajiston analysointi tehtiin 24 piennar-luiska-lohkoparilta yhteisöjen yleistä luonnehdintaa varten. Yleisimmin lohkoilla tavatut kasvilajit (lajit, joita tavattiin vähintään 25 %:lla lohkoista) listattiin taulukkoon. Taulukkoon merkittiin myös kunkin lajin esiintymisprosentti, sekä valtalajien havaitsemiseksi peittävyyden keskiarvo. Elinympäristöä luonnehdittiin sanallisesti yleisimpien kasvilajien perusteella, ja kasvillisuuden tarkastelua syvennettiin määrittelemällä siitä negatiivisina tai positiivisina monimuotoisuus-indikaattoreina toimivia lajeja Pykälän

20 (2001) luokittelun mukaisesti. Luiskien ja pientareiden kasviyhteisöjen vertailemiseksi tehtiin NMS-ordinaatio, joka kuvaa graafisesti otantalohkojen kasviyhteisöjen suhdetta toisiinsa. Ympäristötietojen analysointi tehtiin 39 luiskalohkolta. Ympäristömuuttujien yhteyttä aineiston kasvillisuuteen analysoitiin varianssi- ja regressioanalyysien sekä NMS-ordinaation avulla. NMS-ordinaatiolla (Nonmetric Multidimensional Scaling) selvitettiin, sijoittuvatko lohkot ordinaatioavaruuteen toisistaan eriäviin ryhmiin lajikoostumuksen tai ympäristömuuttujien osalta. NMS-ordinaatio on ekologisten epäjatkuvien aineistojen analysointiin soveltuva menetelmä, jossa moniulotteinen aineisto tiivistetään graafisesti muutaman ulottuvuuden eli akselin avaruuteen siten, että tietoa menetetään mahdollisimman vähän (McCune & Mefford 1999). Menetelmä perustuu tutkimuslohkojen etäisyyksien järjestyslukuihin (ei absoluuttisiin etäisyyksiin), joten se sopii erityisen hyvin normaalijakaumasta poikkeavien aineistojen analysointiin (McCune & Mefford 1999). Väärintulkinnan mahdollisuutta mitataan stressiarvolla, jonka tulisi hyväksyttävässä ordinaatiossa olla alle 20. Tutkielman NMS-ordinaatiot laadittiin Pcord-ohjelman (versio 5, MjM Software, Gleneden Beach, Oregon, USA) Autopilot-toiminnolla Sörensen (Bray-Curtis) etäisyysmittaa käyttäen. Toiminnossa suoritettiin ajo satunnaistetulla aineistolla (50 ajoa, 300 iteraatiota, instabiliteetti 0,0001) ja sen perusteella muodostettujen akselien merkitsevyyttä testattiin todellisella aineistolla Monte-Carlo-testillä (100 ajoa). 4.3 Sääolot Tutkimusajankohtien säätiedot laadittiin ilmatieteen laitoksen tilastojen pohjalta. Kesien 2008 ja 2009 lämpötilassa ja sademäärässä on havaittavissa joitakin eroja. Vuonna 2008 kesä oli kuiva ja viileä, ja hellepäiviä oli niukasti. Kesä 2009 oli pitkän aikavälin keskiarvoa selvästi sateisempi ja lämpimämpi (kuva 2).

Lämpötila C Sademäärä (mm) 21 140 120 100 80 60 40 2008 2009 1971-2000 20 0 touko kesä heinä elo 140 120 100 80 60 40 2008 2009 1971-2000 20 0 touko kesä heinä elo Kuva 2. Sademäärät ja keskilämpötilat kesäkuukausina 2008 ja 2009, sekä aikavälillä 1971 2000 (Ilmatieteen laitos 2012a, Ilmatieteen laitos 2012b). 5 TULOKSET 5.1 Lajirunsaudet Luiskan ja pientareen vertailussa pientareen keskimääräiseksi lajimääräksi saatiin 27,4 lajia/lohko ja luiskalla 25,0 lajia/lohko (kuva 3). Ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Lohkotyypin vaikutusta lajimäärään tarkasteltaessa (kuva 4) kahden pellon välisen ojan lajimäärät olivat 26,7 (luiska) ja 30,1 (piennar). Suojakaistallisella lohkolla vastaavat lajimäärät olivat 21,6 (luiska) ja 22,0 (piennar). Ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p=0,112). Viereisistä peltolohkoista 25:lle (64,10 %) oli kylvetty viljaa, kuudelle nurmea (15,10%) ja kolmella (8,0%) oli kesanto. Kaikki

Lajimäärän keskiarvo 22 luokittelussa arvon 7 (muu, mikä?) saaneet lohkot olivat kesantoja. Viereisen pellon viljelykasvilla ei havaittu yhteyttä kasvilajimääriin, todennäköisesti johtuen vaihtelevasta viljelykierrosta. Luiskat osoittautuivat ylipäätään melko valoisiksi kasvupaikoiksi, eikä varjostusluokkia 3 (puolivarjo) ja 4 (varjoinen) tavattu otantalohkoilla lainkaan. Luokkaan 1 (paahteinen) luokiteltiin 24 lohkoa ja luokkaan 2 (avoin) 15 lohkoa (kuva 5). Paahteiset olivat lajirikkaimpia lajimäärän keskiarvolla 25,6. Avoimiksi luokitelluilla lohkoilla lajimäärän keskiarvo jäi merkitsevästi (p=0,008) pienemmäksi 20,3:een. 35 30 n=24 n=24 25 20 15 10 5 0 luiska piennar Kuva 3. Luiska-piennarparien lajimäärien keskiarvot Kuva 4. Luiska-piennar-parien lajimäärien keskiarvot eri lohkotyypeillä.

23 Kuva 5. Varjostuksen vaikutus luiskien kasvilajimäärään. Kasvupaikan kosteuden ja lajimäärän yhteyttä vertailtaessa (kuva 6) kosteat lohkot osoittautuivat lajiköyhemmiksi (p=0,01) lajimäärän keskiarvolla 18,75. Lajirikkaimpia (keskiarvo 24,26) olivat tuoreiksi luokitellut lohkot. Regressioanalyysissä osoittautui, että kasvillisuuden korkeuden kasvaessa lajimäärä laskee noin 7 lajia metriä kohti (kuva 7, p=0,05, Pearson r=0,320). Heinien prosentuaalisen osuuden kasvu (kuva 8) liittyi suurempaan kasvilajimäärän (p=0,04, Pearson r=0,334). Kuva 6. Luiskan kosteuden yhteys kasvilajimäärään

Lajimäärän keskiarvo 24 40 35 30 25 20 15 10 5 0 0 0,5 1 1,5 2 Ojaluiskan kasvillisuuden keskimääräinen korkeus (m) Kuva 7. Kasvillisuuden valtakorkeuden yhteys luiskan kasvilajimäärään. kuva 8. Heinien prosentuaalisen osuuden suhde luiskien lajimäärään.

Lajimäärän keskiarvo 25 40 35 30 25 20 15 10 5 0 0 1 2 3 4 5 luiskan leveys (m) Kuva 9. Luiskan leveyden vaikutus lajimäärään. 5.2 Yhteisöjen rakenne suhteessa ympäristömuuttujiin Kasvilajiyhteisön koostumuksen yhteyttä ympäristömuuttujiin tutkittiin NMSordinaation avulla (kuva 10). Kolmiulotteinen ratkaisu oli optimaalinen lopullisen stressiarvon ollessa 16,87 ja instabiliteetin 0,00049. Ensimmäisen akselin kanssa korreloi lohkon kosteus, ensimmäisen ja toisen kanssa piennarleveys sekä toisen ja/tai kolmannen akselin kanssa kosteus, varjostus ja herbisidien määrä lohkolla. NMSordinaatiossa torjunta-aineista vaurioituneet ja korkeakasvuiset lohkot ryhmittyvät omaksi joukokseen kuvan oikeaan yläosaan. Vastakkaiselle suunnalle ovat ryhmittyneet varjoisat, kosteat ja leveät lohkot.

Kuva 10. NMS-ordinaatio luiskalohkojen (n=39) ympäristömuuttujille. Viivat osoittavat ympäristömuuttujien korrelaation suuruutta ja vaikutussuuntaa. 26

27 5.3 Yhteisöjen lajikoostumus Keskimäärin piennarlohkoilla esiintyi 27,4 ja luiskalohkoilla 25 kasvilajia (taulukko 3). Luiskilla oli siis keskimäärin hiukan alhaisempi lajirikkaus. Lohkokohtaiset lajimäärät vaihtelivat 14 ja 41 lajin välillä. Lajimäärän keskihajonta oli pientareilla hiukan suurempi (6,88) luiskiin verrattuna (6,36) (taulukko 3). Kaikkiaan aineistossa esiintyi 121 taksonia (lajia tai lajiryhmää). Taulukko 3. Otantalohkojen lajimäärät Lohko Pienin lajimäärä Suurin lajimäärä Keskiarvo Keskihajonta Piennar 16 41 27,4 6,88 Luiska 14 38 25 6,36 Piennaraineiston yleisin kasvilaji oli pelto-ohdake, jota esiintyi kaikilla piennarlohkoilla (taulukko 4). Lisäksi yleisimpien piennarkasvien joukossa olivat hiirenvirna (Vicia cracca L.), voikukat (Taraxacum sp. Weber) ja nurmipuntarpää. Pientareiden peittävin laji oli nurmipuntarpää peittävyyden keskiarvolla 5,5. Peittävimpiä lajeihin lukeutuivat myös juolavehnä, nurminata (Festuca pratensis Huds) ja pelto-ohdake, joiden peittävyyden keskiarvo nousi yli neljän. Luiskien yleisimmin tavattuja lajeja olivat pelto-ohdake, mesiangervo (Filipendula ulmaria L.), koiranputki, hiirenvirna ja siankärsämö. Luiskien peittävimpiä lajeja olivat mesiangervo (peittävyyden keskiarvo 4,42), nurmipuntarpää, koiranputki ja nokkonen (taulukko 2). Aineistossa esiintyi myös joitakin yksittäisiä puita, muun muassa pajuja (Salix sp. L.) ja hieskoivua (Betula pubescens L.). Pientareiden ja luiskien yleisimpien lajien välillä on joitakin eroavaisuuksia. Mesiangervo ja peltokorte olivat luiskilla sekä yleisempiä että peittävämpiä. Huomattavaa on, että luiskilla yleiset amerikanhorsma (Epilobium adenocaulon Hausskn.) ja valoisassa elinympäristössä viihtyvä harakankello (Campanula patula L.) olivat piennaraineistossa melko harvinaisia. Niitä esiintyi vähäinen määrä vain muutamalla lohkolla. Pientareilla yleisiä nurminataa ja punanataa (Festuca rubra L.) ei esiintynyt luiskissa. Harvinaisia kasveja ei juuri löytynyt yhtä ojaluiskassa tavattua japaninruttojuurta (Petasites japonicus P.Mill.) lukuun ottamatta.

28 Taulukko 4. Pientareiden ja luiskien yleisimmät kasvilajit. Taulukon lajeja on tavattu vähintään 25 %:lla lohkoista. Esiintyvyys kertoo, kuinka monella prosentilla lohkoista lajia on tavattu. Peittävyys-sarake kertoo lajin peittävyyden (asteikko 0-9) keskiarvon. Lajien suomenkieliset nimet ovat liitteessä 2. PIENNAR LUISKA Laji Esiintyvyys (n=24) Peittävyys Laji Esiintyvyys (n=24) Peittävyys Cirsium arvense 100 4,04 Cirsium arvense 92,67 2,29 Vicia cracca 91,67 2,17 Filipendula ulmaria 87,50 4,42 Taraxacum sp. 83,33 3,00 Anthriscus sylvestris 83,33 2,70 Alopecurus pratensis 83,33 5,50 Vicia cracca 79,17 1,29 Achillea millefolium 79,17 1,46 Achillea millefolium 75,00 2,04 Anthriscus sylvestris 79,17 3,50 Epilobium adenocaulon 75,00 0,92 Elymus repens 79,17 4,25 Equisetum arvense 75,00 2,42 Lathyrus pratensis 79,17 1,83 Galeopsis speciosa 75,00 1,79 Festuca pratensis 79,17 4,13 Galium boreale 75,00 2,33 Phleum pratense 79,17 3,46 Taraxacum sp. 75,00 1,54 Tripleurospermum inodorum 75,00 1,71 Alopecurus pratensis 70,83 4,29 Filipendula ulmaria 70,83 2,21 Elymus repens 66,67 1,63 Festuca rubra 66,67 2,79 Myosotis arvensis 66,67 1,13 Tripleurospermum Equisetum arvense 62,50 1,54 inodorum 66,67 1,08 Galium album 62,50 1,54 Urtica dioica 66,67 2,46 Angelica sylvestris 58,33 2,21 Angelica sylvestris 62,50 1,17 Galeopsis speciosa 58,33 1,50 Ranunculus repens 62,50 1,21 Urtica dioica 58,33 2,04 Galium album 58,33 1,75 Galium boreale 54,17 2,00 Lathyrus pratensis 58,33 1,21 Poa pratensis 54,17 2,67 Aegopodium podagraria 50,00 0,13 Lapsana communis 45,83 1,04 Lysimachia vulgaris 50,00 1,21 Myosotis arvensis 41,67 0,63 Phleum pratense 50,00 0,96 Agrostis capillaris 37,5 1,13 Veronica chamaedrys 50,00 0,58 Sonchus arvensis 37,5 0,88 Erysimum cheiranthoides 45,83 0,33 Aegopodium podagraria 33,33 2,13 Fumaria officinalis 41,67 0,58 Artemisia vulgaris 33,33 1,29 Achillea ptarmica 33,33 0,42 Fumaria officinalis 33,33 0,50 Lapsana communis 33,33 0,75 Trifolium hybridum 33,33 0,75 Artemisia vulgaris 29,17 1,00 Fallopia convolvulus 29,17 0,29 Campanula patula 29,17 0,38 Veronica chamaedrys 29,17 0,42 Linaria vulgaris 25,00 0,21 Linaria vulgaris 25,00 0,29 Poa pratensis 25,00 0,38 Poa trivialis 25,00 0,71 Ranunculus repens 25,00 0,92

29 Koko aineistoa tarkasteltaessa pelto-ohdake, hiirenvirna, koiranputki ja mesiangervo ovat yleisimpiä lajeja (taulukko 5). Taulukkoon 5 on merkitty myös lajien niittyindikaattoriarvot Pykälän (2001) mukaan. Kielteiset niittyindikaattorit kertovat runsaasti esiintyessään biodiversiteetin kannalta elinympäristön ei-toivotuista tekijöistä, esimerkiksi liiallisesta ravinteikkuudesta. Myönteiset niittyindikaattorilajit kuvaavat runsaasti esiintyessään biodiversiteetin kannalta arvokasta niittymäistä elinympäristöä (Pykälä 2001). Hiirenvirna ja niittynätkelmä (Lathyrus pratensis L.) ovat ainoat vähäisesti myönteiset indikaattorit, ja karhunputkella (Angelica sylvestris L.) ei ole indikaattoriarvoa. Kaikki muut lajit 15 yleisimmän lajin listalla ovat lievästi tai voimakkaasti kielteisiä indikaattoreita. Kasvilajikoostumuksen NMS-ordinaatio laadittiin 24 piennar-luiska-parille. Lopullinen stressiarvo oli 16,14 ja instabiliteetti 0,00143. Kuvassa luiskalohkot ja piennarlohkot asettuvat melko selvästi erilleen, mikä kertoo niiden lajikoostumuksen eroavaisuudesta (kuva 12). Luiskalohkot ovat ryhmittyneet NMS-ordinaation alaosaan, ja niille tyypillisiksi kasvilajeiksi erottuvat siankärsämö, peltokorte, mesiangervo, nokkonen ja nurmipuntarpää. Piennarlohkot ovat sijoittuneet kuvan yläosaan omaksi ryhmäkseen, jolle luonteenomaisia kasvilajeja ovat voikukka ja peltovalvatti (Sonchus arvensis L.). Piennaraineistosta NMS-ordinaatio tuo lisäksi esiin kolme heinää (timotei Phleum pratense L., punanata ja nurminata). Luiskalla heiniä ei erotu, lukuun ottamatta lohkotyyppiryhmittymien rajakohtaan sijoittuvaa nurmipuntarpäätä. Pientareet olivat myös silmämääräisesti arvioiden luiskia paljon heinävaltaisempia.

30 Taulukko 5. Koko luiska-piennar-aineiston 15 yleisintä kasvilajia. Esiintyvyys kertoo, kuinka monella prosentilla lohkoista lajia on tavattu. Peittävyys-sarake kertoo lajin peittävyyden keskiarvon. Indikaattoriarvo ilmaisee lajin kielteisen tai myönteisen niittyindikaattoriarvon Pykälän (2001) mukaan: myönteinen indikaattoriarvo: negatiivinen indikaattoriarvo: + = vähäinen - = lievä 0 = ei indikaattoriarvoa ++ = kohtalainen - - = voimakas +++ = hyvä KOKO AINEISTO Laji Esiintyvyys % (n=48) Peittävyys Elinkierto Indikaattoriarvo Cirsium arvense 95,83 3,17 monivuotinen - - Vicia cracca 85,42 1,73 monivuotinen + Anthriscus sylvestris 81,25 3,10 monivuotinen - - Filipendula ulmaria 79,17 3,31 monivuotinen - Taraxacum sp. 79,17 2,27 monivuotinen - - Alopecurus pratensis 77,08 4,90 monivuotinen - - Elymus repens 72,92 2,94 monivuotinen - - Tripleurospermum inodorum 70,83 1,40 yksivuotinen - - Equisetum arvense 68,75 2,00 monivuotinen - Lathyrus pratensis 68,75 1,52 monivuotinen + Galeopsis speciosa 66,67 1,65 yksivuotinen - - Phleum pratense 64,58 2,21 monivuotinen - Urtica dioica 62,50 2,25 monivuotinen - - Angelica sylvestris 60,42 1,69 monivuotinen 0 Galium album 60,42 1,65 monivuotinen -

31 Kuva 11. Luiska- ja piennarlohkojen kasvilajien yhteisökoostumuksen (n=48) NMSordinaatio. Lohkot ovat sijoittuneet kahden parhaiten lajikoostumusta selittävän akselin suhteen. Mitä lähempänä toisiaan lohkot sijaitsevat ordinaatioavaruudessa, sen samankaltaisempia niiden lajikoostumukset ovat. Viivat kuvaavat lajeja, joiden esiintyminen painottuu vahvasti tiettyihin otantalohkoihin. Ristit kuvaavat muiden aineiston lajien sijoittumista ordinaatiossa. Lohkot on nimetty numerokoodeilla. Kasvilajit ilmaistaan lyhenteenä, jossa on tieteellisen nimen alku- ja loppuosasta neljä ensimmäistä kirjainta (kokonaiset nimet liitteessä 2).

32 6 TULOSTEN TARKASTELU 6.1 Kasvilajisto Kasvilajiston NMS-ordinaation (kuva 11) perusteella ojaluiskien ja piennarten kasviyhteisöt eroavat toisistaan. Piennarlohkoilla NMS-ordinaatiosta nousi esiin kaksi kestorikkakasvia (voikukka ja peltovalvatti), sekä muutamia heiniä. Luiskalohkoilla heiniä oli selkeästi vähemmän kuin pientareella. Tämä ilmeni tarkasteltaessa sekä yleisimpien lajien listaa, että NMS-ordinaation esiin nostamia piennarlohkoille ominaisimpia lajeja. Pientareiden heinävaltaisuuden syynä on todennäköisesti heinänsiementen leviäminen pellolta tai pientareiden perustaminen heinänsiemenellä. Heinien vähäisyyttä luiskassa saattaa selittää luiskan kosteus. NMS-ordinaatiossa luiskille voimakkaimmin painottuneet lajit mesiangervo ja nokkonen ovat voimakaskasvuisia ja valtaavat nopeasti keväällä elintilaa vähemmän kilpailukykyisiltä lajeilta. Luiska-aineistossa yleiset ja piennar-aineistossa harvalukuiset lajit mesiangervo ja amerikanhorsma ovat myös kostean elinympäristön lajeja. Kasvillisuusaineiston yleisimpien lajien joukossa osoittautui olevan pääasiassa monivuotisia, korkeakasvuisia, tehokkaasti kilpailevia, ravinteikkaasta maaperästä kertovia lajeja, joista monet sietävät rikkahävitteitä hyvin. Kasvupaikan monimuotoisuudesta kertovia positiivisia niittyindikaattorilajeja oli 15 yleisimmän lajin joukossa vain kaksi, hiirenvirna ja niittynätkelmä, jotka ovat maaperään typpeä kerryttäviä hernekasveja. Niitettyjä ja laidunnettuja lohkoja ei aineistossa esiintynyt, ja joidenkin puuvartisten kasvien esiintyminen lohkoilla kertookin niiden pitkäaikaisemmasta hoitamattomuudesta. Positiivisten niittyindikaattorien vähäisyys, negatiivisten niittyindikaattorien runsaus, sekä voimakkaasti kilpailevien rikkojen paljous kertovat kasvupaikan olevan monimuotoisuusarvoltaan heikohkoa ja melko sopimatonta niittykasveille. Tulos on yhteneväinen MYTVAS-tutkimuksen tulosten kanssa tutkimukseen kuuluvilta pientareilta on raportoitu runsaasti lajiköyhästä elinympäristöä indikoivia ja peltoviljelyn kannalta haitallisia rikkakasveja (mm. Pakkanen & Helenius 2004).

33 6.2 Ympäristömuuttujat kasvilajiston selittäjinä Kosteaksi luokitellun luiskan lajimäärä oli selkeästi pienempi kuin kuivan ja tuoreen, mikä johtuu siitä, että vain harvat kasvit hyötyvät kasvupaikan kosteudesta. Kosteudesta hyötyvinä lajeina tunnetaan esimerkiksi mesiangervo ja karhunputki. Monet niittylajit välttävät kosteita kasvupaikkoja (Tarmi & Bäckman 2004). Suojakaistan viereisellä lohkolla kasviaineiston lajimäärä oli sekä pientareella että luiskassa pienempi kuin suojakaistattoman ojan luiskassa ja pientareella. Tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä, mutta se antaa viitteitä siitä, että lohkotyypillä saattaisi olla vaikutusta lajimäärään. MYTVAS-tutkimuksessa suojakaistalliset lohkot osoittautuivat tutkimusaineiston vähälajisimmaksi. Selityksenä on paitsi suojakaistojen vähäinen määrä otannassa, myös niiden huonolaatuisuus (Kuussaari ym. 2008). Suojakaistat sijaitsevat usein kosteilla paikoilla ja viljelytaustastaan johtuen ne ovat ravinteikkaita. Kosteus lienee myös yhteydessä siihen, että luiskan leveyden kasvu näkyi kasvilajimäärän alentumisena; käytännössä leveimmät luiskat sijaitsevat leveiden ja runsasvetisten ojien varsilla, ja luiskakin on tällöin kostea. Ympäristömuuttujien NMS-ordinaatiossa tämä näkyy kosteiden ja leveiden luiskien ryhmittymisenä samaan osaan kuvaa. Kasvillisuuden korkeuden kasvu vähensi lajimäärää, mikä kertoo harvojen korkeakasvuisten lajien valta-asemasta. NMSordinaatiossa korkeakasvuisimmat lohkot ryhmittyivät samalle alueelle torjuntaaineista vaurioituneiden lohkojen kanssa. Lohkon varjostukseen vaikuttivat muun muassa lohkon ilmansuunta, sekä ympäröivän kasvillisuus ja rakennukset. Käytännössä yleisin varjoisuuden lisääntymistä aiheuttava tekijä oli puiden esiintyminen lohkolla. Tulosten perusteella vähäinenkin varjostus alentaa lohkon lajimäärää. 6.3 Tuloksiin liittyviä epävarmuustekijöitä Koko aineistossa tavattiin vain 121 kasvilajia. Lajikertymän pienuuteen vaikuttaa todennäköisesti otoskoon pienuus. Esimerkiksi MYTVAS-tutkimuksessa havaittiin, että vielä sadankin lohkon jälkeen uusien lohkojen mukaan ottaminen tuo aineistoon uusia lajeja (Jauni & Helenius 2008). Mitatuista ympäristömuuttujista vain muutamat

34 korreloivat kasvilajimäärän kanssa, mikä selittynee sillä, että kasvilajistoon vaikuttavat myös monet sellaiset tekijät, joihin ei tässä tutkimuksessa otettu kantaa. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi maan luontainen siemenpankki, sekä alueen (viljely-) historia ja laajempi maisemarakenne. Myös kasvukauden sademäärä ja lämpötila vaikuttavat kulloinkin esiintyviin kasvilajeihin (Jauni & Helenius 2008). Kasvillisuus ja osa ympäristötekijöistä arvioitiin silmämääräisesti, joten eri maastotyöntekijöiden tulokset saattavat hiukan poiketa toisistaan. Tutkimuksen otantalohkot sijaitsevat melko pienellä alueella lähellä toisiaan, joten niiden pohjalta ei ehkä voi tehdä johtopäätöksiä koko maan avo-ojien tilanteesta. 7 JOHTOPÄÄTÖKSET Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää millainen rooli avo-ojilla on maatalousluonnon monimuotoisuudelle. Kirjallisuuskatsauksen perusteella ojilla voi olla arvokasta merkitystä maatalousluonnon monimuotoisuudelle, ja ojien olemassaolo on todennäköisesti hidastanut biodiversiteettikatoa. Tutkielman kasvillisuusaineiston tarkastelun perusteella kuitenkin näyttää, että tutkittujen ojien monimuotoisuusarvo ei ollut suuri. Ojakasvillisuus oli melko yksipuolista johtuen kasvupaikan runsaasta ravinteikkuudesta, kosteudesta ja muutamien valtalajien dominanssista. Ojien laatua tulisi tulevaisuudessa parantaa, jotta ne vastaisivat paremmin monimuotoisuuden suojelun tarpeisiin. Monimuotoisuuden kannalta laadukkaana voidaan pitää ojaa, joka on vanha, syväänuurtunut ja leveä. Ojanpiennar ja luiska ovat leveitä, verrattain kuivia sekä vapaita ravinteista ja torjunta-ainekulkeumista. Monimuotoisuuden kohentamiseksi piennarkasvillisuutta olisi suotavaa hoitaa esimerkiksi laiduntamalla tai niittämällä ja keräämällä niittojäte pois. Arvioiden mukaan perinteinen maankäyttö, kuten niitto ja laidunnus, hyödyttää 30-40 prosenttia (400-500 lajia) Suomen kasvilajeista (Alanen 1996, Pitkänen & Tiainen 2000). Oikein ajoitetun niiton avulla myös kasvillisuusaineistossa yleisesti esiintyneet kestorikkakasvit pelto-ohdake, juolavehnä ja koiranputki pysyisivät paremmin kurissa. Ojanpientareen leventäminen 4-5 metriin voisi lisätä lajimäärää ja helpottaa hoitotoimia. Kirjallisuuden mukaan monipuolisesta viljelykierrosta voisi olla etua

35 monimuotoisuudelle (Kleijn & Verbeek 2000, Tarmi 2011). Myös luomutuotannon on havaittu vaikuttavan monimuotoisuuteen positiivisesti (Hole ym. 2005, Gabriel ym. 2006, Boutin ym. 2007, Aavik & Liira 2010). Etenkin harvinaisten lajien elinympäristöjä voisi olla mielekästä suojella, mutta tämä luultavasti vaatisi kohteiden entistä tehokkaampaa alueellista kartoitusta. Biodiversiteetin tukemiseksi avo-ojat voitaisiin tulevaisuudessa noteerata maatalouspolitiikassa paremmin muun muassa tukemalla niiden hoitotoimia ja säilytystä. Sarkaojitetun pellon salaojitusta ja etenkin valtaojien putkitusta tulisi harkita nykyistä tarkemmin. Esimerkiksi Heliölä & Kuussaari (2008) esittävät, että uusilla tilapäisillä pientareilla ei saavutettaisi yhtä hyvää biodiversiteetin edistämistä kuin suojelemalla olemassa olevia, etenkin leveitä ja syväänuurtuneita ojien ja purojen uomia. Moniin muihin maihin verrattuna Suomessa voisi olla vielä hyvät edellytykset monimuotoinen ja kestävä maatalousjärjestelmän saavuttamiseksi, mutta tällä hetkellä yksi suurimpia poliittisia ongelmia lienee monimuotoisuustavoitteiden yhteensovittaminen maatalouden muiden tavoitteiden kanssa. Biodiversiteettikysymyksiä on vaikea ratkoa perinteisillä tieteen ja politiikan keinoilla. Siksi jatkotutkimukset voisikin olla mielekästä kohdistaa ennen kaikkea sellaisten keinojen kehittämiseen, joilla voidaan yhdistää politiikka, talous ja biodiversiteetin suojelu entistä laaja-alaisemmin ja poikkitieteellisemmin. 8 KIITOKSET Haluan kiittää ohjaajiani FT tutkija Irina Herzonia avusta maastotyövaiheessa ja professori Juha Heleniusta lukuisista hyvistä neuvoista kirjoitusprosessin aikana. Lisäksi kiitän Iina Ollikaista ja professori Ilpo Kuokkaa lajintunnistusavusta, sekä äidinkielen yliopisto-opettaja Marja Suojalaa tuesta ja palautteesta. Kiitän myös Helsingin Yliopistoa harjoitteluapurahasta ja Maa- ja metsätalousministeriölle MYTVAS-hankkeen rahoittamisesta.

36 9 KIRJALLISUUS Aakkula, J., Jokinen, P., Vihinen, H. 2004. Maatalousympäristön muovaajat: maatalous-, maaseutu- ja ympäristöpolitiikka. Teoksessa: Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I., Toivonen, T. (toim.). Elämää pellossa. Edita, Helsinki, s. 43-51. Aavik, T. & Liira, J. 2010. Quantifying the effect of organic farming, field boundary type and landscape structure on the vegetation of field boundaries. Agriculture, Ecosystems & Environment 135 (3). s.178-186. Alanen, A. 1996: Maaseudun mansikkapaikat muistojako vain? Luonnon Tutkija 100(5). s.197-208. Armitage, P.D., Szoszkiewicz, K., Blackburn, J.H., Nesbitt, L. 2003. Ditch communities: a major contributor to floodplain biodiversity. Aquatic conservation: Marine and freshwater ecosystems 13, s. 165-185. Auvinen, A-P. 2006. Biodiversiteetin seuranta Suomessa Indikaattoreihin perustuvan biodiversiteetin seurantajärjestelmän kehittäminen. Pro Gradututkielma. Helsingin yliopisto. Biotieteellinen tiedekunta. Ympäristötieteet.185 s. Bengtsson, J., Ahnström, J. & Weibull, A.-C. 2005. The effects of organic agriculture on biodiversity and abundance: a meta-analysis. Journal of Applied Ecology 42. s. 261 269. Benton, T.G., Vickery, J.A. & Wilson, J.D., 2003. Farmland biodiversity: is habitat heterogeneity the key?. Trends in Ecology And Evolution 18, 4, s.182-187. Blomqvist, M.M., Tamis, W.L.M. & de Snoo, G.R. 2008. No improvement of plant biodiversity in ditch banks after a decade of agri-environment scheme. Basic and Applied Ecology 10. s. 368-378.

37 Bokenstrand,A., Lagerlöf, J. & Torstensson, P.R. 2004. Establishment of vegetation in broadened field boundaries in agricultural landscapes. Agriculture, Ecosystems & Environment 101. s. 21-29. Boutin, C., Baril, A., Martin, P.A. Plant diversity in crop fields and woody hedgerows of organic and conventional farms in contrasting landscapes. Agriculture, Ecosystems & Environment 123 (1-3). s.185-193. Bäckman, J.- P., Huusela-Veistola, E. & Kuussaari, M. 2004. Pientareiden ja suojakaistojen selkärangattomat eläimet. Teoksessa: Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I., Toivonen, T. (toim.). Elämää pellossa. Edita, Helsinki, s.128-146. Bäckman, J.-P., Helenius, J., Maohua, M. & Tarmi, S. 1999: Mitkä tekijät vaikuttavat lajien esiintymiseen peltoympäristön pientarilla ja suojakaistoilla. Agfo-Food `99- messut,tiivistelmät, s.26. Daily, G.C. 1999. Developing a scientific basis for managing Earth s life support systems. Conservation Ecology 3(2). s. 14-19. Gabriel, D., Roschewitz, I., Tscharntke, T., Thies, C. 2006. Beta diversity at different spatial scales: Plant communities in organic and conventional agriculture. Ecological Applications 16. s.2011-2021. Haataja, K. & Peltola, J., 2001. Salaojituksen kannattavuus Suomessa. MTT Taloustutkimus 20. Helsinki. 39 s. Hanski, I. & Tiainen, J. 1988: Populations and communities in changing agroecosystems in Finland. Ecological Bulletins 39. s. 159-168. Hansson, M. & Fogelfors, H. 1998. Management of permanent set-aside on arable land in Sweden. Journal of Applied Ecology 35 (5). s.758-771. Helenius, J., Jauni, M., Herzon, I. & Ollikainen, I. 2010. Putkilokasvit. Teoksessa: Aakkula, J., Manninen, T., Nurro, M. (toim.). Maatalouden ympäristötuen

38 vaikuttavuuden seurantatutkimus (MYTVAS3) Väliraportti. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja. s.57-60. Heliölä, J. & Kuussaari, M. 2008. Perhoskantojen seuranta maatalousalueilla vuosina 2001 2006. Teoksessa: Kuussaari, M., Heliölä, J., Tiainen, J., Helenius, J. (toim.) 2008. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-loppuraportti 2000-2006. Suomen ympäristö 4/2008. s.50-68. Heliölä J. (toim.) Kuussaari M., Tianen J., Helenius J., Hietala-Koivu R. 2004. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-seurantatutkimus 2000-2003. Suomen ympäristökeskus 2004. 212 s. Hietala-Koivu, R. 1999. Agricultural landscape change: a case study in Yläne, southwest Finland. Landscape and Urban Planning 46. s.103-108. Hietala-Koivu, R. 2002. Landscape and modernizing agriculture: a case study of three areas in Finland in 1954-1998. Agriculture, Ecosystems and Environment 91. s. 273-281. Hietala-Koivu, R. 2003. Lost Field Margins. A study of landscape change in four case areas in Finland between 1954 and 1998. Turun Yliopiston julkaisuja, sarja AII, osa 165. 35s. Hietala-Koivu, R., Lankoski, J. & Tarmi S. 2004. Loss of biodiversity and its social cost in an agricultural landscape. Agriculture, Ecosystems and Environment 103, 1. s. 75 83. Higler, L.W.G., Verdoschot. P.F.M. 1989. Macroinvertebrates in the Demmerick ditches (The Netherlands): the role of environmental structure. Hydrobiological Bulletin 23. s. 143-150. Hilli, A. 1949. Piennarkasvustojen maataloudellisesta merkityksestä. Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja 70. 62 p.

39 Hole, D.G., Perkins, A. J., Wilson, J.D., Alexander, I.H., Grice, P.V., Evans, A.D. 2005. Does organic farming benefit biodiversity?. Biological conservation 122. s.113-130. Hyvönen, T. 2007. Can conversion to organic farming restore the species composition of arable weed communities? Biological Conservation 137. s.382-390. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (Toim.) 1998. Retkeilykasvio. 4. täysin uudistettu painos. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki, Yliopistopaino. 656 s. Ilmatieteen laitos. 2012a.Vuoden 2008 säät. Sähköinen julkaisu osoitteessa http:// ilmatieteenlaitos.fi/vuosi-2008(viitattu 30.4.2012). Ilmatieteen laitos. 2012b. Vuoden 2009 säät. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://ilmatieteenlaitos.fi/vuosi-2009 (viitattu 30.4.2012). Janssens, F., Peeters, A,. Tallowin, J. R. B., Bakker, J. P., Bekker, R. M., Fillat, F. & Oomes, M. J. M. 1998: Relationship between soil chemical factors and grassland diversity. Plant and Soil 202. s 69-78. Jauni, M. & Helenius, J. 2008. Putkilokasvien monimuotoisuus maatalousalueilla 2001-2006. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. Kuussaari, M., Heliölä, J., Tiainen, J. & Helenius, J. (toim.). Suomen ympäristökeskus SYKE. Suomen ympäristö; 4/2008. Helsinki. s. 23-49. Kivinen S., Kuussaari, M., Heliölä, J., Luoto, M., Helenius, J. & Härjämäki, K. 2008. Maatalousmaiseman rakenteen muutokset ja niiden merkitys lajiston monimuotoisuudelle. Teoksessa: Kuussaari, M., Heliölä, J., Tiainen, J., Helenius, J. (toim.) 2008. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-loppuraportti 2000-2006. Suomen ympäristö 4/2008. s.112-126. Kleijn, D. 1996. The use of nutrient resources from arable fields by plants in field boundaries. Journal of Applied Ecology 33. s.1433-1440.

40 Kleijn, D. & Snoeijing, G.I.J. 1997. Field boundary vegetation and the effects of agrochemical drift: botanical change caused by low levels of herbicide and fertilizer. Journal of Applied Ecology 37. s.256-266. Kleijn, D. & Sutherland, W.J. 2003. How effective are European agri-environment schemes in conserving and promoting biodiversity? Journal of Applied Ecology 40. s.947-969. Kleijn, D. & Verbeek, M. 2000. Factors affecting the species composition of arable field boundary vegetation. Journal of Applied Ecology 37. s.256-266. Krebs, J.R., Wilson, J.D., Bradbury R.B. & Siriwardena, G.M. 1999. The second Silent Spring? Nature 400. s.611-612. Kuussaari, M., Heliölä, J., Tiainen, J. & Helenius, J. (toim.) 2008. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVASloppuraportti 2000-2006. Suomen ympäristö 4/2008. 208 s. Kuussaari, M. & Lehtomaa, L. 2012. Katsaus maatalousluonnon tilaan ja ympäristötuen kehittämistarpeisiin MYTVAS-tutkimustulosten valossa. Suomen ympäristökeskus. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.maaseutu.fi/ attachments/newfolder_25/654uso78g/leena_lehtomaa_ja_mikko_kuussaari.p df (viitattu 23.4.2012). Kuussaari, M., Rekolainen, S.,Tattari, S., Heliölä, J., Luoto, M. 2004. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle. Teoksessa: Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I., Toivonen, T. (toim.). Elämää pellossa. Edita, Helsinki. s. 258-275. LeCoeur, D., Baudry, J. & Burel, F. 1997. Field margins plant assemblages: variation portioning between local and ladscape factors. Landscape and Urban Planning 37. s.57-71.

41 Luoto, M., Ikävalko, J., Kivinen, S. & Kuussaari, M. 2004. Maatalousmaiseman rakenne ja sen merkitys lajiston monimuotoisuudelle. Teoksessa: Kuussaari, M., Tiainen, J., Helenius, J., Hietala-Koivu, R. & Heliölä, J. (toim.) 2004. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-seurantatutkimus 2000-2003. Suomen ympäristö 709. s.110-127. Ma, M. 2006. Plant species diversity of buffer zones in agricultural landscapes: in search of determinants from the local regional scale. Academic dissertation, University of Helsinki, Department of applied biology. 41 s. Ma M., Tarmi S. & Helenius J. 2002: Revisiting the species-area relationship in a semi-natural habitat: floral richness in agricultural buffer zones in Finland. Agriculture, Ecosystems & Environment 89. s.137-148. Matson, P.A., Parton, W.J., Power, A.G. & Swift, M.J. 1997. Agricultural intensification and ecosystem properties. Science, 277. s.504 509. McCune, B. & Mefford, M.J. 1999. PC-ORD. Multivariate analysis of ecological data, version 4. MjM Software Design, Gleneden Beach, Oregon, USA. 237 s. Millennium Ecosystem Assessment. 2005. Ecosystems and Human Well-being: Biodiversity Synthesis. World Resources Institute, Washington, DC. MMM 1993. Hyvät viljelymenetelmät. Maaseudun ympäristöohjelman mukaiset viljelysuositukset. Maa- ja metsätalousministeriön työryhmämuistio 7/1993. 31s. MMM. 2007. Suojavyöhykkeen perustaminen ja hoito. Ympäristötuen erityistoimenpiteiden oppaat. Maa-ja metsätalousministeriö. 2007. http://lomake.mmm.fi/showfile?id=24524& LUOKKA=547 (viitattu 28.6.2010) Myyrä, S., 2006. Putkituksen hyödyt maankuivatushankkeissa. MTT:n selvityksiä 130. 68 s. Näreaho, T., Jormola, J., Laitinen, L., Sarvilinna, A., 2006.Environmental maintenance of cleaned ditches in agricultural areas. The Finnish Environment,

42 vol. 52. Finnish Environment Institute, Helsinki. Olff, H., Ritchie, M.E., 1998. Effects of herbivores on grassland plant diversity. Trends in Ecology & Evolution 13, 7. s. 261-265. Paasonen-Kivekäs, M., Peltomaa, R., Vakkilainen, P. & Äijö, H.2009. Maan vesi- ja ravinnetalous Ojitus, kastelu ja ympäristö. Salaojakeskus, Helsinki. 452 s. Pakkanen, H. & Helenius, J. 2004. Kasvien monimuotoisuuden seuranta Toimenpiteiden vaikutukset pientareilla ja suojakaistoilla. Teoksessa: Kuussaari, M., Tiainen, J., Helenius, J., Hietala-Koivu, R., Heliölä, J. (toim.). 2004. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-seurantatutkimus 2000-2003. Suomen Ympäristö 709. s.30-43. Pitkänen, M. & Tiainen, J. 2000. Maatalous ja luonnon monimuotoisuus. Helsinki, BirdLife Suomi. BirdLife Suomen julkaisuja no 1. 101 s. Pohjoismaiden ministerineuvosto. 2008. Pohjoismaiden luonto kohti vuotta 2010. Tietolehtinen: Biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus biodiversiteettisopimus. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.ymparisto.fi /download.asp?contentid=85164&lan=fi (viitattu 30.4.2012). Pykälä, J. 2001. Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen Ympäristö 495. 205 s. Pyykkönen 2001. Maatalouden rakennemuutos eri alueilla. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja N:o 180. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www. ptt.fi/dokumentit/rap180_26060615.pdf (viitattu 7.11.2011). Raatikainen, K., 2004. Maaperän ravinteisuuden vaikutus tuoreiden niittyjen kasveihin. Teoksessa: Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I., Toivonen, T. (toim.). Elämää pellossa. Edita, Helsinki. s. 258-275. Salaojakeskus ry, 2002, Salaojituksen tavoiteohjelma 2020, Helsinki. 40 s. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.salaojayhdistys.fi/pdf/tavoiteohjelma.pdf (viitattu 11.11.2011)

43 Salonen, J., Keskitalo, M. & Segerstedt (toim.) M. 2007. Peltoluonnon ja viljelyn monimuotoisuus. MTT Maa- ja elintarviketalous 110. 331 s. Schulman, A., Heliölä, J., Ihantola, M., Johansson, H., Kurppa, K. & Suutari, J. 2005. Kasvien monimuotoisuus maatalousalueilla. Teoksessa Schulman, A., Heliölä, J. & Kuussaari, M. (toim.). 2005. Ahvenanmaan maatalousluonnon monimuotoisuus ja maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden arviointi. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 734. s.16-36. Siiskonen, H. 2000. Myrkyttäkää, ruiskuttakaa, hävittäkää. Ruotsalaisten ja suomalaisten maatalouden ammattilehtien kasvinsuojeluvalistus 1940-1980. Historiallisia tutkimuksia 209. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 211 s. de Snoo, G.R. 1999. Unsprayed field margins: effects on environment, biodiversity and agricultural practice. Landscape and urban Planning 46, 1-3: 151-160 Swinton, S.M., Lupi, F., Robertson, G.P. & Hamilton, S.K. 2007. Ecosystem services and agriculture: Cultivating agricultural ecosystems for diverse benefits. Ecological Economics 64. 245 252 s. Seitapuro, H. 2006. Oma maa mansikka neuvoja kasvien tunnistamiseksi ja auttamiseksi. BirdLife Suomi. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www. birdlife.fi/suojelu/maatalous/maatalous-kasvit-fi.pdf (viitattu 15.4.2012). SYKE Suomen ympäristökeskus. 2011. Biodiversiteettisopimus ja politiikka. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=5328 &lan=fi (viitattu 20.2.2012). Tarmi, S. 2011. Plant communities of field margins The effects of management and environmental factors on species composition and diversity. Doctoral dissertation. University of Helsinki. Department of agricultural sciences, publications 7. 33 s.

44 Tiainen, J., Helenius, J. & Salonen, J. 2004a. Monimuotoisuuden hoito tavanomaisessa maatalousympäristössä. Teoksessa: Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I., Toivonen, T. (toim.). Elämää pellossa. Edita, Helsinki. s.250-257. Tiainen J., Kuussaari, M., Laurila, I.P. & Toivonen, T. 2004b. Millainen on suomalainen maatalousympäristö? Teoksessa: Tiainen J., Kuussaari, M., Laurila, I.P. & Toivonen, T. (toim.): Elämää pellossa. Suomen maatalousympäristön monimuotoisuus. s.16-22. Edita, Helsinki. Tiainen, J., Ekroos, J., Piha, M., Rintala, J., Seimola, T. & Vepsäläinen, V. 2008. Luomuviljelyn vaikutus maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuteen. Teoksessa: Kuussaari, M., Heliölä, J., Tiainen, J. & Helenius, J. (toim.) 2008. Maatalouden ympäristötuen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja maisemalle. MYTVAS-loppuraportti 2000-2006. Suomen ympäristö 4/2008. s.128-139. Tike 2010. Maatalouslaskenta 2010. Tilastoja sadan vuoden ajalta. Maatilat. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.maatalouslaskenta.fi/fi/index/tilastotietoa_sata_vuotta/maatilat_maat alousmaa.html (viitattu 7.11.2011). Tike 2011a. Matilda maataloustilastot. Maatilojen määrä on vähentynyt viidenneksen kymmenessä vuodessa. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.maataloustilastot.fi/maatilojen-maara-vahentynyt-viidenneksenkymmenessa-vuodessa_fi (viitattu 7.11.2011). Tike 2011b. Matilda maataloustilastot. Maatilarekisteri - Maatilojen rakenne 2011. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://www.maataloustilastot.fi/maatilojen-rakenne (viitattu 30.4.2012). Tilman, D. 1993. Species richness of experimental productivity gradients: how important is colonization limit? Ecology 74, 8. s 2179-2191. Turtola, E. & Lemola, R. (toim.). 2008. Maatalouden ympäristötuen vaikutukset vesistökuormitukseen, satoon ja viljelyn talouteen v. 2000-2006 (MYTVAS 2). MTT Maa- ja elintarviketalous 120. 103 s.

45 Turtola, E., Paajanen, A. 1995. Influence of improved subsurface drainage on phosphorus losses and nitrogen leaching from a heavy clay soil. Agricultural Water Management 28:4, s. 295-310. Uusi-Kämppä, J. & Kilpinen, M. 2000. Suojakaistat ravinnekuormituksen vähentäjänä. MTT. Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja, sarja A:83. 49 s. Vepsäläinen V. 2007. Farmland Birds and Habitat Heterogeneity in Intensively Cultivated Boreal Agricultural Landscapes. Academic dissertation, Helsingin yliopisto 2007. 45 s. World Resources Institute. 2008. Ecosystem services guide for decisionmakers. Sähköinen julkaisu osoitteessa http://pdf.wri.org/ ecosystem_services_guide_for_ decisionmakers.pdf (viitattu 26.6. 2010). Yli-Halla, M., Hartikainen, H., Ekholm, P., Turtola, E., Puustinen, M., Kallio, K. 1995. Assessment of soluble phosphorus load in surface runoff by soil analyses. Agriculture, Ecosystems & Environment 56:1. s.53 62.

46 10 LIITTEET Liite 1/2 OpenStreetMapin tekijät, CC-BY-SA http://www.openstreetmap.org/ Kuva 12. Tutkimusruutujen sijainti kartalla.