IV Gettier ja perinteinen tiedon analyysi Olemme jo lyhyesti tarkastelleet ns. klassista tiedonmääritelmää: (*) S tietää että p jos ja vain jos (i) S uskoo että p (ii) on totta että p (iii) S on oikeutettu uskomaan että p, missä (i) on uskomusehto, (ii) totuusehto ja (iii) oikeutusehto. Klassisen tiedonmääritelmän mukaan nämä kolme ehtoa ovat tiedolle välttämättömiä ja yhdessä ne muodostavat tiedon riittävät ehdot. Uskomusehdon tarkoituksena on selvästikin sulkea pois onnekkaan arvauksen mahdollisuus: vaikka laatisinkin tänään oikean lottorivin, olisi virheellistä sanoa, että tiesin tänään oikea lottorivin. Miksi? Koska kyseessä oli pelkkä onnekas arvaus: laatimani rivi sattui toteutumaan. Voimme sanoa, että uskomusehdon ja totuusehdon toteutumisen väliltä puuttuu tarkoituksenmukainen side. Ja yksi, perinteiseen tiedonanalyysiin sisältyvä tapa muotoilla tämä ehto on sanoa, että ensi lauantain lottoriviä koskeva uskomukseni ei ollut oikeutettu. Artikkelissaan Is Justified True Belief Knowledge (Onko tosi oikeutettu uskomus tietoa?) amerikkalainen filosofi Edmund Gettier (s. 1927) esitti vastaesimerkkejä klassiselle tiedonanalyysille. Vastaesimerkit ovat tilanteita, jossa henkilöllä on tosi ja oikeutettu uskomus, joka ei silti ole tietoa. Siis on klassisessa tiedonmääritelmässä mainitut ehdot eivät ole riittäviä: S:n uskomus että p voi olla tosi ja oikeutettu olematta silti tietoa. Gettier tekee kaksi oletusta. (i) on mahdollista että S on oikeutettu uskomaan epätoden proposition. (ii) Gettier olettaa heikon sulkuperiaatteen päteväksi.
1. vastaesimerkki Kuvitellaan, että Smith ja Jones ovat hakeneet erästä työpaikkaa. Smithillä on hyvät perusteet uskoa, että seuraava väite pitää paikkansa. (Gettier puhuu konjunktiivisesta propositiosta ( conjunctive proposition ); konjunktiivinen propositio on propositio, joka on yhdistetty kahdesta propositiosta konjunktion eli ja -sanan avulla. (d) Jones saa työpaikan ja Jonesilla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Voimme esimerkiksi ajatella, että Smith on kuullut yhtiön pääjohtajalta, että Jones saa paikan ja että Smith on kymmenen minuuttia aikaisemmin laskenut Jonesin taskussa olevat kolikot. Väitteestä (d) seuraa loogisesti ( entails ): (e) Paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan. Oletetaan, että Smith päättelee väitteen (e) väitteestä (d) ja hyväksyy (e):n (d):n perusteella. Koska Smith on oikeutettu uskomaan, että (d) on tosi, hän on myös oikeutettu uskomaan, että (e) on tosi (tässä Gettier käyttää heikkoa sulkuperiaatetta, jota on sovellettu oikeutettuun uskomukseen: jos S on oikeutettu uskomaan, että p ja että p:stä seuraa loogisesti q, S on oikeutettu uskomaan, että q.) Mutta kuvitellaan nyt, että Smith jostakin hänelle tuntemattomasta syystä saakin paikan ja että hänellä itsellään on tietämättään taskussaan kymmenen kolikkoa. Tässä tilanteessa väite (e) on tosi, koska Smith saa paikan ja Smithillä on kymmenen kolikkoa taskussaan, vaikka (d), josta hän päätteli proposition (e), onkin epätosi. Kuvitellussa tilanteessa seuraavat väitteet pitävät siis paikkansa: (i) (ii) (iii) (e) on tosi, Smith uskoo, että (e) on tosi, Smith on oikeutettu uskomaan, että (e) on tosi. Mutta on myös selvää, että Smith ei tiedä, että (e). (e) on tosi Smithin taskussa olevien kolikkojen lukumäärän perusteella, mutta Smith ei tiedä, kuinka monta kolikkoa hänen taskussaan on, ja hän perustaa uskomuksensa, että (e) Jonesin taskussa olevien kolikkojen lukumäärään, ja uskoo erheellisesti Jonesin saavan paikan. On siis pelkkä sattuma, että Smithin uskomus (e) on tosi.
2. vastaesimerkki Gettierin toinen vastaesimerkki on olennaisesti samanlainen. Myös siinä on kyse tilanteesta, jossa henkilö ( Smith ) uskoo oikeutetusti mutta virheellisesti jonkin väitteen ( Jones omistaa Fordin ), päättelee tästä jonkin toisen väitteen ( joko Jones omistaa Fordin tai Brown on Barcelonassa ), joka sattuu olemaan tosi Smithin sitä tietämättä. Tällöin jälkimmäinen uskomus on tosi (koska se sattuu olemaan tosi) ja oikeutettu (koska S on päätellyt sen oikeutetusta uskomuksesta), mutta se ei ole tietoa. Gettier-ongelma muotoillaan usein neljännen ehdon ongelmana: mikä lisäehto toden, oikeutetun uskomuksen on toteutettava, jotta se olisi tietoa? Mutta Gettier-ongelma voitaisiin ratkaista myös etsimällä sellainen ehto, joka korvaa oikeutusehdon. Kolmas vaihtoehto on väittää, että Gettierin esittämät vastaesimerkit eivät ole aitoja vastaesimerkkejä. Eräs kolmannen vaihtoehdon mukainen reaktio olisi seuraava. Gettierin esittämät vastaesimerkit perustuvat oletukseen, että S:llä voi oikeutettu uskomus, vaikka hän ei olisikaan evidentiaalisessa mielessä varma. Jos asetamme tiedolle evidentiaalisen varmuuden vaatimuksen, Gettierin esittämät vastaesimerkit eivät enää toimi. Tämän ehdotuksen mukaan S tietää, että p jos ja vain jos (i) S uskoo että p, (ii) on totta että p ja (iii) S:n evidenssi p:n puolesta sulkee pois mahdollisuuden, että S on väärässä. Smithin uskomus, että Jones saa työpaikan, perustui kumoutuvalle evidenssille. Yhtiön pääjohtajan väite, että Jones saa työpaikan, on hyvä peruste uskoa että Jones todella saa työpaikan. Mutta tietenkin tämä evidenssi voi kumoutua. Jos sanomme, että varmuus-periaate on tiedon välttämätön ehto, tästä seuraa, että Smithin uskomus Jones saa työpaikan ei ole enää oikeutettu. Silloin siitä ei myöskään voi sulkuperiaatteen nojalla päätellä, että jokin toinen uskomus olisi oikeutettu. Mutta ongelmaksi muodostuu nyt, että varmuusperiaatteen jäljiltä mikään meidän uskomuksemme tuskin enää kelpaa tiedoksi; uskomukset, joita me normaalisti kutsumme tiedoksi, perustuvat kumoutuvalle evidenssille. Eli evidentiaalisen varmuuden vaatimus näyttää asettavan tiedolle liian vahvoja ehtoja. Jos näin on, yllä kuvattu reaktio Gettier-ongelmaan ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta. Neljännen ehdon strategia
Yksinkertaisin reaktio Gettierin esittämiin vastaesimerkkeihin olisi sanoa, että niissä Smith päätyy toteen ja oikeutettuun uskomukseen päättelemällä jostakin epätodesta, mutta oikeutetusta uskomuksesta. Tällaisten vastaesimerkkien eliminoiminen on kuitenkin helppoa: (iv) S:n uskomus että p ei saa perustua millekään epätodelle premissille. Sinänsä tämä vaatimus vaikuttaa aivan järkevältä. Smithin uskomus, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan perustuu epätoteen mutta oikeutettuun uskomukseen, että Jones saa paikan ja että Jonesilla on kymmenen kolikkoa taskussaan. Voimme siis sanoa, että oikeutusehdon ja totuusehdon toteutumisen väliltä puuttuu tarkoituksenmukainen side. Ehto (iv) sulkee tämän mahdollisuuden pois tietyissä tapauksissa. Sen heikkoutena on kuitenkin, että se ottaa huomioon vain tapaukset, jossa uskomuksen oikeutus perustuu päättelyyn. Kuvitellaan seuraava tilanne: Olet ajelemassa autolla pitkin Pohjanmaata, seudulla, jolla sinun tietämättäsi on runsaasti pahvista tehtyjä latokulisseja. Kulisseja on matkan päästä mahdoton erottaa oikeista. Satut vilkaisemaan tien vasemmalle puolelle ja näet oikean ladon. Muodostat uskomuksen tuossa on lato. Uskomuksesi on oikeutettu, mutta vallitsevissa olosuhteissa kyseessä on yksi harvoista seudun oikeista ladoista tosi ja oikeutettu uskomuksesi ei ole tietoa. Ongelmana tässä on se, että uskomus tuossa on lato ei näytä perustuvan mihinkään päättelyyn vaan on havaintouskomus. (Tosin tämä väite voitaisiin kyseenalaistaa sillä perusteella, että havaintouskomukseni tuossa on lato on itse asiassa päätelty tämänhetkisestä sensorisesta tilastani.) Tämän ongelman eliminoimiseksi meidän olisi muotoiltava yleisempi ehto, joka ei koske pelkästään päättelyä. Eräs ehdotus olisi: (iv ) Ei ole mitään sellaista totta propositiota q, että jos S uskoisi, että q, hän ei olisi enää oikeutettu uskomaan, että p. Latoesimerkissä q:n virkaa toimittaa propositio, että suurin osa seudulla olevista ladoista on itse asiassa pahvikulisseja. Jos S olisi tietoinen tästä, hän ei olisi ilman lisätutkimuksia oikeutettu uskomaan havaintoväitettään tuossa on lato todeksi. Gettierin ensimmäisessä vastaesimerkissä q on propositio, että Smith itse saa työpaikan. Jos Smith uskoisi, että hän
itse saa työpaikan, hän ei olisi enää oikeutettu uskomaan, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, sillä hän ei tiedä, että hänellä itsellään on kymmenen kolikkoa taskussaan. Kysymykseksi muodostuu nyt, miten ehdossa (iv ) mainittujen propositioiden q joukkoa pitäisi luonnehtia. Ajatellaan seuraavanlaista tilannetta. Olen nähnyt kirjastossa, miten Tom Grabit sujauttaa kirjan takkinsa sisään ja poistuu paikalta. Tämä havainto oikeuttaa uskomukseni, että Tom Grabit on varastanut kirjan kirjastosta. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että tietämättäni Tomin äiti on väittänyt, että Tom on tällä hetkellä itse asiassa tuhansien kilometrien päässä ja että Tomilla on identtinen kaksoisveli, joka on viettänyt päivän kirjastossa. Tosiasia, että rouva Grabit on kertonut nämä seikat kumoaisi oikeutukseni uskomukselle, että Tom varasti kirjan, jos olisin siitä tietoinen. Nyt sattuu kuitenkin olemaan niin, että alkuperäinen havaintoni oli aivan oikea, ja että rouva Grabit on patologinen valehtelija ja että mitään kaksoisveljeä ei ole olemassakaan. p = Uskomukseni, että Tom varasti kirjan e1 = havaintoni, että Tom varasti kirjan (tai Tomin näköinen henkilö varasti kirjan ) e2 = se tosiseikka, että rouva Grabit kertoo Tomin matkustaneen pois ja hänen identtisen kaksoisveljensä viettävän aikaa kirjastossa. e3 = Se seikka että rouva Grabit on patologinen valehtelija eikä kaksoisveljeä ole olemassakaan. Edellä kuvatussa tilanteessa e2 kumoaa e1:n, eli jos evidenssini on e1 + e2, en ole oikeutettu uskomaan, että Tom varasti kirjan. Mutta e3 kumoaa e2:n, jolloin alkuperäinen oikeutus on jälleen voimassa. Vaikka on olemassa tosi propositio, joka kumoaa oikeutukseni, tuntuu silti oikealta sanoa, että minä tiedän Tomin varastaneen kirjan, sillä on olemassa myös tosi propositio, joka kumoaa alkuperäisen oikeutukseni kumoajan ja palauttaa alkuperäisen tilanteen voimaan. Näyttää siis siltä, ettei sopivan neljännen ehdon muotoilu on yksinkertaista. Olisiko meidän sanottava, että S:n uskomus, että p on tosi, jos kaikkien p:n oikeutuksen kannalta relevanttien totuuksien isääminen S:n alkuperäisten uskomusten joukkoon ei kumoaisi S:n oikeutusta. Mutta mitä sitten ovat kaikki totuudet ja kuinka ne voitaisiin lisätä S:n alkuperäisten
uskomusten joukkoon? Tätä ehdotusta voi kritisoida (ainakin) psykologisen realismin puutteesta. Palataan hetkeksi relevanttien vaihtoehtojen teoriaan, jota käsiteltiin skeptisismin yhteydessä. Austinin ehdotus oli, että tieto edellyttää relevanttien vaihtoehtojen poissulkemista. Relevanssin ehdoksi Austin asetti sen, että S:llä on jotakin evidenssiä kyseisen vaihtoehdon puolesta. Tarkastellaan uudelleen latokulissitapausta. Voimme sanoa, että kuvitellussa tilanteessa S todella näkee ladon, mutta S ei tiedä, että kyseessä on lato, koska hän ei kykene sulkemaan pois vaihtoehtoa, että se on pelkkä kulissi. Mahdollisuus, että S:n havaitsema lato onkin pelkkä kulissi on kyseisessä tilanteessa relevantti vaihtoehto joka S:n pitäisi kyetä sulkemaan pois koska latokulissien esiintymistiheys kyseisellä seudulla on seikka, joka saa meidät sanomaa, että S ei tiedä, että kyseessä on lato. Näyttäisi siltä, että pelkkä tosiseikka, että valtaosa seudun ladoista on kulisseja, estää S:n uskomuksen tuossa on lato muodostamasta tietoa; olennaista tässä tilanteessa ei siis ole se, että S ei ole tietoinen siitä, että hänen ympäristönsä on episteemisesti vihamielinen vaan se tosiseikka, että hänen ympäristönsä on episteemisesti vihamielinen (mitä tulee latouskomuksiin). Vaikka S tietäisi joutuneensa tällaiselle seudulle, se muuttaisi ainoastaan hänen omaa suhtautumistaan latouskomuksiin, ei tällaisten uskomusten episteemistä luonnetta (sitä ovatko ne oikeutettuja, tietoa, jne.) Näyttää siis siltä, että vaihtoehdot voivat olla relevantteja siis sellaisia että S:n kyvyttömyys sulkea ne pois estää häntä omaamasta tietoa pelkästään sillä perusteella että S:n ympäristö on tietynlainen, riippumatta siitä, onko S:llä tätä koskevaa evidenssiä. Korvaavan kolmannen ehdon strategia: naturalistinen analyysi Muistamme, että toinen reaktio Gettierin esittämiin vastaesimerkkeihin on korvata oikeutusehto jollakin toisella ehdolla. Tämä ajatuksen mukaan oikeutus ei ole tiedon välttämätön ehto: S voi tietää, että p vaikka S ei olisikaan oikeutettu uskomaan, että p. Voimme kutsua tätä vaihtoehtoista tapaa lähestyä tiedon analyysia ja Gettier-ongelmaa korvaavan kolmannen ehdon strategiaksi. Haluamme siis, edelleen ymmärtää, mitä (propositionaalinen) tieto on, miten meidän tulisi määritellä tai analysoida se, että episteeminen agentti, S, tietää että p. Toisin kuin justifikationismista siis ajatuksessa, että oikeutus ( justifikaatio ) on tiedon välttämätön ehto emme enää tarkastele sitä, miten uskomus p suhtautuu S:n muihin uskomuksiin, joiden olisi pitänyt olla tosia, ja totuuksiin,
jotka S:n olisi pitänyt uskoa, jotta S:n voisi sanoa tietävän että p. Ajattelemme sen sijaan, että tiedossa on kyse totuuden rekisteröinnistä hieman samaan tapaan kuin lämpömittari rekisteröi ulkoilman lämpötilan. Kun tietoa lähestytään tällaisesta näkökulmasta, tiedon ajatellaan olevan luonnollinen seuraus moitteettomasti toimivasta episteemisestä työkalusta, siis episteemisestä agentista, jonka havainto-, muisti-, introspektio ja rationaalinen kyky ovat kunnossa eli toimivat moitteettomasti. Voisimme sanoa, että tämän ajatuksen mukaan episteeminen agentti on episteemisesti luotettava. Tällaista lähestymistapaa tiedon analyysiin kutsutaan usein naturalistiseksi analyysiksi. Olennaista siinä on se, että tiedon ehtoja etsitään joistakin luonnollisista asiaintiloista. Uskomuksen ja sen todeksi tekevän asiaintilan välillä vallitsee jokin luonnollinen suhde, joka tekee uskomuksesta toden. Tätä lähestymistapaa voidaan kehittää kahteen suuntaan: 1) Kausaalinen teoria, joka korostaa kausaation siis syy-seuraussuhteen osuutta toden uskomuksen tuottamisessa; 2) Reliabilismi, joka korostaa niiden prosessien luotettavuutta, joiden tuloksena tosi uskomus syntyy Justifikationismin näkökulma tietoon on toisenlainen. Justifikationismin näkökulmasta S, episteeminen agentti tai tiedon subjekti, on ensisijaisesti rationaalinen ja episteemisesti vastuullinen olento. Tästä näkökulmasta uskomuksen, p, olennainen ominaisuus on sen oikeutettuus, koska tämä ominaisuus kytkee p:n totuuteen. Episteemisessä vastuullisuudessa puolestaan on kyse niistä velvollisuuksista, jotka määrittelevät tiedonhankintaa, eli toimintaa, joka määrittyy viime kädessä totuuden ja epätotuuden käsitteiden kautta. Sanomme esimerkiksi, että S on oikeutettu uskomaan, että p jos ja vain jos S:n on sallittua uskoa että p, ts. ei ole niin, että S:n pitäisi olla uskomatta että p. Palaamme tähän aiheeseen, kun puhumme lisää episteemisestä oikeutuksesta (kts...) Takaisin naturalismiin... 1) Kausaalinen teoria Kausaalinen teoria syntyi reaktiona Gettier-tapauksiin. Kausaalisen teorian perusajatus on
yksinkertainen: kausaalinen teoria S tietää, että p jos ja vain jos p on tarkoituksenmukaisessa kausaalisessa yhteydessä S:n uskomukseen että p. Ajatellaan Gettierin ensimmäistä vastaesimerkkiä (case I). Eräs diagnoosi olisi sanoa, että niillä tosiseikoilla, jotka tekevät Smithin uskomuksista tosia ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän uskoo niin. Smith uskoo, että paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, koska hän on laskenut Jonesin taskussa olevat kolikot (ja hän uskoo, että Jones saa paikan). Siis Smithin uskomus ei kytkeydy asianmukaisella tavalla siihen tosiseikkaan, joka tekee todeksi väitteen paikan saavalla henkilöllä on kymmenen kolikkoa taskussaan, nimittäin siihen tosiseikkaan, että Smithillä itsellään on kymmenen kolikkoa taskussaan. Smithin uskomuksen ja relevantin tosiseikan väliltä puuttuu siis kausaalinen yhteys (Smith ei tiedä, että hänellä on taskussaan kymmenen kolikkoa ja uskomus paikan saajalla on kymmenen kolikkoa taskussaan perustuu osaltaan siihen, että Smith on laskenut Jonesin taskussa olevat kolikot). Yksinkertaisin ja ilmeisin esimerkki määritelmässä mainitusta tarkoituksenmukaisesta yhteydestä on havainto. Havaitakseni, että edessä on lammas, on lampaan läsnäolon ja lammasta koskevan uskomukseni välillä oltava kausaalinen yhteys. Jos näen pellolla lammasta muistuttavan kiven, ja muodostan havaintoni perusteella uskomuksen pellolla on lammas, uskomukseni ei ole asianmukaisessa yhteydessä siihen tosiseikkaan, joka tekisi uskomukseni todeksi, jos se olisi tosi. Uskomukseni ei siis ole tietoa, vaikka kiven takana olisikin oikea lammas. Kausaalisen teorian ilmeisin ongelma on sen rajoittuneisuus. Jos teorian ajatellaan olevan yleinen kuvaus tiedosta, miten silloin käy esimerkiksi tulevaisuutta koskevien uskomuksieni? Entä yleisten uskomusten, sellaisten kuin kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. On ilmeistä, ettei sitä ole aiheuttanut se tosiseikka, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Entä sellainen tieto, jota filosofit kutsuvat aprioriseksi? Apriorinen tieto on tietoa, jonka oikeuttaminen on aistihavainnosta riippumatonta tai (a priori = edeltää aistikokemusta erotuksena aposteriorisesta tai a posteriori tiedosta, eli tiedosta, joka tulee kokemuksen jälkeen). Ajatellaan esimerkiksi sellaista uskomusta kuin että jos Joonas on pitempi kuin Kalle ja Kalle on pitempi kuin Einari, niin Joonas on pitempi kuin Einari. Tällainen uskomus ei selvästikään
perustu kyseisten henkilöiden parissa suoritettuihin mittauksiin (tai sen ei ainakaan tarvitse perustua niihin). Pikemminkin sanoisimme, että kyseinen uskomus on, kuten entisajan filosofit tapasivat sanoa, itsessään ilmeinen eli evidentti: jokainen joka ymmärtää, mistä uskomuksesta on kyse, siis jokainen joka ymmärtää väitteen jos Joonas on pitempi kuin Kalle ja Kalle on pitempi kuin Einari, niin Joonas on pitempi kuin Einari, tajuaa että uskomus on tosi. Ei ole luontevaa eikä ehkä mielekästäkään sanoa, että kyseinen tosiseikka aiheuttaisi kausaalisessa mielessä uskomukseni. Myös empiiristen uskomusten kohdalla kausaaliseen teoriaan liittyy vakava vaikeus. Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne. Reino kertoo Mirjalle, että hän on juuri hetki sitten tavannut, joka oli hyvin vihainen, ja Mirja uskoo tämän väitteen todeksi. Oletetaan, että Reinon uskomus on tosi; hän on siis todella nähnyt Pirjon, joka on sättinyt Reinoa ja yrittänyt heittää tätä lähimmällä käteen osuvalla esineellä. Kuvitellaan kuitenkin, että Reino on tavallisesti hyvin epäluotettava henkilö, jonka kertomuksilla on vähän tekemistä todellisuuden kanssa, mutta Mirja ei ole tästä seikasta tietoinen. Pelkästään se tosiseikka, että Reino on yleensä epäluotettava, aiheuttaa sen, ettei Mirjan uskomus ole tietoa. Vaikka Reino tietääkin Pirjon olevan vihainen ja tietää tämän sen perusteella, että hän on nähnyt Pirjon heittelevän esineitä ympäriinsä, sättivän Reinoa, jne., hänen tietonsa ei välity minulle. Sillä Reino olisi hyvin voinut valehdella (voisimme sanoa, että Reino valehtelee on relevantti vaihtoehto kyseisessä tilanteessa). Vaikka kuvitellussa tilanteessa kausaaliset yhteydet näyttävät olevan voimassa tarkoituksenmukaisella tavalla: Pirjon käyttäytyminen synnyttää Reinossa erän uskomuksen, Reinon uskomus osaltaan aiheuttaa sen, että hän kertoo Mirjalle havainnostaan, se että hän kertoo Mirjalle saa tämän uskomaan. Mutta vaikka Reinolla on tosi, oikeutettu uskomus, että Pirjo on vihainen, Mirja ei kuitenkaan tiedä, että Pirjo on vihainen. Esimerkin opetus näyttää olevan tämä. Syy siihen, miksi Mirja ei tiedä Pirjon olevan vihainen Reinon kertomuksen perusteella, on se, että Reinon kertomus ei ole luotettava. Sen sijaan aistihavainto on normaalisti luotettava; ainakin normaalitapauksissa voimme pitää tosina uskomuksia, jotka perustuvat aistihavaintoon. Ja oletettavasti havainto on luotettava myös siinä mielessä, että sillä on taipumus tuottaa enemmän tosia kuin epätosia uskomuksia. Tuntuu siis järkevältä ymmärtää tieto luotettavalla tavalla perustetuksi todeksi uskomukseksi. 2) reliabilismi