Dialogit Ernest Hemingwayn novellissa The Battler sekä sen suomennoksissa Kehäkettu ja Nyrkkeilijä

Dialogit Ernest Hemingwayn novellissa The Battler sekä sen suomennoksissa Kehäkettu ja Nyrkkeilijä Aino Ojatalo Tampereen yliopisto Kieli ja käännöstieteiden laitos Käännöstiede (englanti) Pro gradu tutkielma Syyskuu 2009

Tampereen yliopisto Käännöstiede (englanti) Kieli ja käännöstieteiden laitos OJATALO, AINO: Dialogit Ernest Hemingwayn novellissa The Battler sekä sen suomennoksissa Kehäkettu ja Nyrkkeilijä Pro gradu tutkielma, 71 sivua + englanninkielinen lyhennelmä, 5 sivua Syksy 2009 Tutkielmani käsittelee dialogin kääntämistä, erityisesti puheen illuusion luomista ja kielellistä variaatiota fiktiivisessä puheessa. Tutkimusaineistonani ovat dialogit Ernest Hemingwayn novellissa The Battler sekä sen kahdessa suomennoksessa. Aineistooni kuuluvat suomennokset ovat Jouko Linturin Kehäkettu vuodelta 1958 ja Kalevi Nyytäjän Nyrkkeilijä vuodelta 1991. Tarkoituksenani on selvittää, millaisin keinoin Hemingway on englanniksi luonut illuusiota puhekielestä ja millaisia puhekielistämiskeinoja Linturi ja Nyytäjä ovat suomennoksissaan käyttäneet. Lisäksi tarkastelen, kuinka lähdetekstissä ja sen kahdessa suomennoksessa on toteutettu kielellistä variaatiota, joka vaikuttaa teoksen henkilöhahmoista tehtävään tulkintaan. Vertailen kahden eri aikana tehdyn suomennoksen välisiä mahdollisia yhtäläisyyksiä ja eroja niissä esiintyvien puhutun kielen keinojen ja kielellisen variaation osalta, ja pohdin uudemman käännöksen suhdetta vanhempaan uudelleenkääntämisen näkökulmasta. Ennen aineistoni analyysia käsittelen tutkimukseni teoreettista taustaa. Luvussa kaksi esittelen tutkimukseni kannalta olennaisia käsitteitä sekä käsittelen puhutun kielen erityispiirteitä. Lisäksi tarkastelen puheen piirteiden kääntämistä sekä äänne ja muoto opillisia, lauseopillisia ja sanastollisia keinoja, joilla voidaan luoda puheen illuusiota erityisesti englannin ja suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Luvussa kolme tarkastelen dialogin kielellistä puhuja ja tilannekohtaista variaatiota ja sen funktioita. Kartoitettuani tutkimukseni teoreettista taustaa esittelen tutkimusmenetelmäni ja aineistoni. Varsinaisessa analyysiosuudessa tarkastelen, millaisia puhutun kielen keinoja Hemingwayn lähdetekstin sekä Linturin ja Nyytäjän suomennosten dialogeissa on käytetty ja pohdin kielellisen variaation toteutumista näissä dialogeissa. Tutkimukseni perusteella Hemingwayn lähdetekstin The Battler dialogeissa on käytetty monipuolisempia puheenomaisuutta luovia keinoja kuin tutkimieni suomennosten dialogeissa. Lähdeteksti on myös puhekielisempi kuin kumpikaan suomennoksista. Suomennoksissa puheen illuusiota on luotu eniten sanastollisin keinoin. Suomennosten puhekielisyyksissä ei ole merkittäviä eroja, mutta Nyytäjän suomennos vuodelta 1991 on muutaman piirteen osalta puhekielisempi kuin Linturin suomennos vuodelta 1958. Aineistoni viittaa siihen, että joissakin tapauksissa dialogin kielellisen variaation, erityisesti puhujakohtaisen variaation, välittäminen käännöksiin voi olla haastavaa. Avainsanat: dialogi, puheen illuusio, kielellinen variaatio, (uudelleen )kääntäminen

SISÄLLYS 1. JOHDANTO... 1 2. PUHUTTU JA KIRJOITETTU KIELI... 4 2.1 Kielen variantit ja fiktiivinen puhe... 4 2.2 Puhuttu kieli suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa... 5 2.3 Puhutun kielen illuusio... 8 2.4 Puheen kääntäminen... 8 2.5 Puheen illuusion luomiskeinot kirjallisuudessa... 11 2.5.1 Äänne ja muoto opilliset keinot... 12 2.5.2 Lauseopilliset keinot... 14 2.5.3 Sanastolliset keinot... 15 2.5.4 Muut keinot... 17 3. DIALOGI JA KIELELLINEN VARIAATIO... 19 3.1 Puhujakohtainen variaatio ja henkilökuvausfunktio... 19 3.2 Tilannekohtainen variaatio ja tilannekuvausfunktio... 22 4. TUTKIMUSMENETELMÄ JA AINEISTO... 24 4.1 Tutkimuksen kuvaus... 24 4.2 The Battler novelli... 26 5. AINEISTON ANALYYSI... 29 5.1 Puhutun kielen illuusio aineistossa... 29 5.1.1 Äänne ja muoto opilliset keinot... 29 5.1.2 Lauseopilliset keinot... 31 5.1.3 Sanastolliset keinot... 39 5.1.4 Muut keinot... 47 5.2 Kielellinen variaatio aineistossa... 48 5.2.1 Puhujakohtainen variaatio... 48 5.2.2 Tilannekohtainen variaatio... 53 5.3 Uudelleenkääntämisnäkökulma... 57 5.4 Yhteenveto analyysista... 59 6. LOPUKSI... 62 LÄHTEET ENGLISH ABSTRACT

1. JOHDANTO Kaunokirjallisuus on tekstilaji, jossa voi esiintyä kerronnan lisäksi myös suoraa puhetta, usein dialogin muodossa. Koska kaunokirjallisuutta käännetään, käännetään luonnollisesti myös siinä esiintyvää dialogia kieleltä toiselle ja kulttuurista toiseen. On tavallista, että lähde ja kohdekieli, ja myös niiden puhekieliset piirteet, eroavat toisistaan, mikä asettaa kääntäjille haasteen. Liisa Tiittula (2001, 8) huomauttaa, että kirjoitetussa kielessä ei voida toistaa aitoa puhekieltä sellaisenaan, koska kirjoitus ja puhe eroavat toisistaan muun muassa tehtävänsä suhteen. Kun puhuttua kieltä esitetään kirjallisessa muodossa, olennaista onkin luoda illuusiota puhutusta kielestä (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387) sen sijaan, että pyrittäisiin välittämään kaikki puhutun kielen piirteet. Kirjailijat luovat teoksiinsa oman illuusionsa lähdekielen puhutusta kielestä, ja kääntäjän tehtävänä on valita omat keinonsa tuon illuusion välittämiseksi kohdekielelle. Puheenomaisuutta voidaan luoda kirjoitettuun tekstiin eri kielen tasoilla: äänne ja muotoopillisilla piirteillä sekä sanaston ja lauserakenteiden avulla (Tiittula 2001, 9). Lisäksi puhekielimäisyydet voivat sijaita eri kohdissa lähde ja kohdetekstiä (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 392). Sen lisäksi, että puhekielimäisyydet voivat erota eri kielissä paljonkin, eräs dialogin kääntämiseen liittyvä erityispiirre on Tiina Puurtisen (1998, 171) mukaan se, että subjektiiviset tulkinnat korostuvat erityisesti aitoa puhetta jäljittelevän kirjoitetun puheen yhteydessä. Kääntäjä on siis omaa tulkintaansa tekevä lukija siinä missä muutkin tekstien kuluttajat, ja käännöksen lukijoille välittyy lähdetekstin dialogista ehkä parhaiten kääntäjän siitä tekemä tulkinta. André Lefevere (1992b, 9) pitää kääntämistä yhtenä uudelleenkirjoittamisen lajina ja on sitä mieltä, että uudelleenkirjoittamiseen liittyy aina manipulaatiota. Vaikka kääntäjä ei tietoisesti manipuloisikaan lähdetekstiä, voitaneen käännöksiä pitää tutkimuskohteina, jotka ovat aina vain osittain lähdetekstejä vastaavia. Norman Pagen (1973, 51) mukaan yksi dialogin tärkeimmistä tehtävistä on esittää ja kehittää teoksen henkilöhahmoja. Tätä henkilöhahmon persoonan luomista voidaan kutsua karakterisaatioksi (Oittinen 2004, 102). Henkilöhahmo voi rakentaa itse omaa karakterisaatiotansa käyttämällä tietynlaista puhekieltä (Oittinen 2007, 50) sen lisäksi, että häntä voidaan karakterisoida kaunokirjallisten teosten kertojaosuuksissa. Karakterisaation

2 osalta on olennaista, kuinka kirjailija on laittanut fiktiiviset henkilöhahmonsa puhumaan, koska kirjallisuuden henkilöhahmoista ei välity samanlaista kokonaiskuvaa kuin esimerkiksi elokuvan henkilöhahmoista, jotka voi sekä kuulla että nähdä. Kaunokirjallisen dialogin lukijan täytyy tyytyä kuulemaan henkilöhahmojen puhe. Käännetyn dialogin lukija on pitkälti kääntäjän ratkaisujen varassa, joten ei ole yhdentekevää, kuinka kääntäjä tulkitsee ja kääntää lähdetekstin dialogin. Tarkastelen tutkielmassani puheen illuusion luomista lähdetekstin ja sen kahden käännöksen dialogeissa. Lisäksi tarkastelen, kuinka aineistoni dialogeissa on toteutettu kielellistä puhujakohtaista ja tilannekohtaista variaatiota henkilöhahmojen karakterisoinnissa. Tutkimusaineistonani on Ernest Hemingwayn novellin The Battler (1925) sekä sen kahden suomennoksen dialogit. Suomennokset ovat oletettavasti novellin vanhin ja uusin käännös, ja ne ovat tehneet Jouko Linturi nimellä Kehäkettu (1958) ja Kalevi Nyytäjä nimellä Nyrkkeilijä (1991). Valitsin tutkimusaineistoni lähdetekstin Hemingwayn tuotannosta, koska hänen kirjoittamaansa dialogia on kehuttu siitä, että se tarjoaa todellisuuden illuusion, jota todellisuus itse ei voisi tarjota (P. Young 1965 teoksessa Page 1973, 10). Tammen vuonna 1991 julkaiseman Hemingwayn novellikokoelman Ensimmäiset 49 kertomusta yhteydessä puolestaan mainitaan, että dialogilla on tärkeä osuus Hemingwayn novellien kerronnan kuljettamisessa. Hemingwayn novelleista valitsin juuri novellin The Battler, koska suhteellisen suuri osuus sen tekstistä on dialogia. Koska tutkimusaineistooni kuuluu kaksi saman novellin suomennosta, kiinnitän huomiota myös siihen, kuinka nämä kaksi käännöstä suhteutuvat toisiinsa dialogiensa osalta. Onko niissä suuria eroavaisuuksia tai yhtäläisyyksiä puhekielisyyksiensä suhteen, ja miten kääntäjät ovat toteuttaneet kielellistä variaatiota? Tarkastelen käännösten dialogin piirteitä myös siitä lähtökohdasta, että pyrin osoittamaan, mihin Nyytäjän uudempi käännös sijoittuu kääntämisen kentässä. Tutkin, onko se aineistoni perusteella esimerkiksi uusi käännös novellista The Battler tai mahdollisesti uudistettu käännös Linturin suomennoksesta. Puhekielisyyttä on tutkittu käännöstieteessä melko paljon (esim. Tiittula & Nuolijärvi 2007; Ben Shahar 1994). Viime vuosina uudelleenkääntämisen tutkimus on saanut lisää huomiota, esimerkiksi Outi Paloposki ja Kaisa Koskinen (2004) tutkivat uudelleenkääntämisen ilmiötä

3 suomennosten osalta. Kiinnostus uudelleenkääntämiseen liittynee osaltaan siihen, että viime vuosina on ilmestynyt paljon uudelleenkäännöksiä, kuten J. D. Salingerin klassikkoromaanista Catcher in the Rye. Aineistona käyttämäni The Battler novelli on klassikkokirjailija Hemingwayn kirjoittama, mutta itse novelli ei liene erityisen klassikkotekstin asemassa. Ennen tutkimusaineistoni analyysia käsittelen tutkimukseni teoreettista taustaa. Luvussa kaksi esittelen tutkimukseni kannalta olennaisia käsitteitä ja luon katsauksen puhutun kielen historiaan suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa kuvatakseni sitä kirjallista kontekstia, johon The Battler novellin dialogien suomennoksetkin sijoittuvat. Lisäksi käsittelen puhutun kielen erityispiirteitä suhteessa kirjoitettuun kieleen, puheen piirteiden kääntämistä sekä keinoja, joilla voidaan luoda illuusiota puheesta englannin ja suomenkielisessä kirjallisuudessa. Luvussa kolme tarkastelen dialogin kielellistä variaatiota ja sen funktioita. Tutkimukseni taustoja kartoitettuani siirryn tutkimusmenetelmäni ja aineistoni esittelyyn ja aineistoni analyysiin.

4 2. PUHUTTU JA KIRJOITETTU KIELI 2.1 Kielen variantit ja fiktiivinen puhe Sampo Nevalainen (2003, 3) jakaa kielimuodot toisaalta kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen ja toisaalta yleiskieleen ja arkikieleen. Suomen yleiskieli on standardisoitua, normien mukaista kieltä, jonka kirjoitettua varianttia kutsutaan kirjakieleksi ja puhuttua varianttia yleispuhekieleksi. Rune Ingo (1999, 148) mainitsee, että alun perin kirjakielen ja puhekielen nimitykset syntyivät niiden esiintymisympäristön mukaan: kirjakieltä käytettiin kirjoissa ja puhekieltä puheessa. Samassa yhteydessä Ingo kuitenkin huomauttaa, että puhekielen esiintymisympäristö on laajentunut kaunokirjallisuuteen. Pirjo Hiidenmaan mukaan yleiskielen yksi piirre on se, että se on kaikkien ymmärrettävissä. Yleispuhekieli puolestaan on kaikille kielenkäyttäjille yhteinen, normeja mukaileva puhuttu kielimuoto. Yleispuhekieltä käytetään esimerkiksi uutislähetyksissä. (Hiidenmaa 2005, 6 7.) Arkisessa puheessa käytettävä, murteista vaikutteita saava arkipuhekieli eroaa huomattavasti yleispuhekielestä. Puhekielellä on monta varianttia, eikä niitä ole tarpeellista pyrkiä erottamaan toisistaan. Yhteistä näille kaikille varianteille on kuitenkin se, että ne eivät ole täysin normien säätelemän yleispuhekielen mukaisia. (Nevalainen 2003, 3 4.) Nevalainen (2003, 4) käyttää ilmauksia puhekielisyydet ja puhutun kielen keinot viittaamaan niihin kirjoitettuun kieleen tuotuihin piirteisiin, jotka yleensä esiintyvät arkipuhekielessä. Käytän näitä ilmauksia tässä työssä samassa merkityksessä, kuten myös ilmauksia puheenomaisuus ja puhekielimäisyys (esim. Tiittula 2001, 8 9). Cilla Ekholm Tiainen (2003, 71) erottaa toisistaan käsitteet puheenomaisuus (puhuttu kieli) ja puhekielisyys (puhekieli), mutta itse käytän niitä tässä työssä rinnakkaisina käsitteinä viittaamaan erityisesti arkipuhekielelle tyypillisiin piirteisiin, joita on tuotu kirjoitettuun kieleen. Muun muassa Norman Page (1973) sekä Geoffrey N. Leech ja Michael H. Short (1981) ovat käyttäneet englanninkielistä käsitettä fictional speech, jonka Ekholm Tiainen (2003) on suomentanut fiktiiviseksi puheeksi. Tässä tutkielmassa käsittelen fiktiivistä puhetta eli kaunokirjallisuuteen luotua henkilöhahmojen puhetta. Viittaan tässä työssä fiktiiviseen puheeseen myös ilmauksilla dialogi, repliikki, puhe ja puhuttu kieli niissä yhteyksissä, joissa käsittelen kaunokirjallisuuden fiktiivistä puhetta. Toki dialogilla, repliikillä, puheella ja puhutulla kielellä voidaan viitata myös aitoon puheeseen, mutta pyrin

5 ilmaisemaan tekstin kontekstissa, milloin viittaan fiktiiviseen puheeseen ja milloin aitoon puheeseen. 2.2 Puhuttu kieli suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa Suomenkielistä puhetta esiintyy paitsi alun perin suomeksi kirjoitetussa kirjallisuudessa myös suomennoskirjallisuudessa. Tiittulan ja Nuolijärven (2007, 387) mukaan puhuttua kieltä voi esiintyä kirjallisuudessa dialogeissa sekä kertojaminän kielimuodossa. Puhutun kielen suhteen olennaista on se, kuinka kääntäjä ja kirjailija luovat puhutun kielen illuusiota. Tavat esittää puhuttua kieltä kaunokirjallisuudessa ovat vaihdelleet 1800 luvun lopulta 2000 luvulle asti, ja myös ihmisten suhtautuminen puhuttuun kieleen kirjallisuudessa on vaihdellut. Kohdekulttuurin normien muutokset ovat vaikuttaneet käännösteksteihin, mutta toisaalta kohdekulttuurin kielelliset normit ovat saaneet vaikutteita käännöksistä, joten esimerkiksi suomennokset kuuluvat suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden kontekstiin. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387.) Puhekielellä on ollut suuri vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen, koska jo silloin kun suomen kirjakieltä vakiinnutettiin, puhekielestä valittiin sopivimmat variantit kirjakieleen. 1800 luvulla kirjakieltä pyrittiinkin vakiinnuttamaan sekä kirjoitetun että puhutun kielen pohjalta, eikä tuolloin luotu puheen illuusiota kirjakielen ehdoilla. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387.) Paikallismurteita alettiin käyttää suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1880 luvulla. Esimerkiksi Juhani Aho ja Maria Jotuni, kuten monet muut 1800 luvun lopun ja 1900 luvun alun suomalaiset kirjailijat, olivat kotoisin Itä Suomesta ja käyttivät itämurteiden piirteitä kansankuvaustensa dialogeissa. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387.) Osmo Hormia mainitsee Juhani Ahon kirjailijana, jolta saatiin ensimmäiset mallit luontevalle, puheenomaiselle dialogille. Nykysuomalaisesta ja länsisuomalaisesta näkökulmasta nähtynä itäsuomalaisen puhekielen muunnelmat olivat rajatulle yleisölle suunnattuja, mutta niistä oli tullut suomalaisen kirjallisen dialogin vahva perinne. (Hormia 1971, 16 17.) Puheenomaisuuden luomisessa käytettiin tuolloin lähinnä muoto ja lausepiirteitä, itämurteista sanastoa tai äännepiirteitä käytettiin vain vähän (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387). Joitakin länsisuomalaisen dialogin piirteitä voi havaita F. E. Sillanpään romaaneista: esimerkiksi Hurskas kurjuus sisältää murteellisia vuorosanoja, ja sen repliikeissä on

6 hämäläistä sävyä. Myöhemmissä romaaneissaan Sillanpää kuitenkin häivytti kirjoittamistaan dialogeista murretaustan, eikä länsisuomalainen dialogiperinne päässyt käynnistymään hänen toimestaan. Lisäksi sotien välisen ajan näkyvimmät länsisuomalaiset kirjailijat, kuten Pentti Haanpää ja Mika Waltari, eivät ilmeisesti olleet kiinnostuneita siitä, oliko heidän kirjoittamissaan dialogeissa uskottavaa puheenomaisuutta, joten länsisuomalainen dialogiperinne jäi syntymättä. (Hormia 1971, 17 18.) Kun suomen kirjakieli alkoi vakiintua, kaunokirjallisuuden dialogitkin alkoivat kirjakielistyä 1920 luvulta eteenpäin, ja kirjakielistyminen jatkui aina 1950 luvulle saakka (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 390 391). Hormian (1971, 21) mukaan 1950 luvun jälkimmäisellä puoliskolla itämurteisiin perustuva dialogiperinne oli kuivunut, länsimurteisiin perustuvaa dialogiperinnettä ei ollut syntynyt eikä kaupunkilaispuhekielen mukaista dialogia ollut kokeiltu arvostetuimmassa kirjallisuudessa. Suomentajatkin käyttivät dialogeissa pitkälti kirjakieltä, mutta 1950 luvulla oli jo kuitenkin merkkejä puhekielisyyksien tulosta suomennosten dialogeihin. Esimerkiksi Olli Nuorron vuonna 1950 ilmestynyt suomennos D. H. Lawrencen romaanista Lady Chatterley sisälsi puhekielisiä persoonapronomineja sekä sananvalintoja. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 391 392.) Vuonna 1960 yli puolet suomalaisista asui kaupungeissa tai taajamissa ja heillä oli käytössään uudenlainen puhekieli. Yksikään kirjailija ei kuitenkaan ollut tuonut sitä näkyviin dialogeissaan. (Hormia 1971, 22.) 1960 luvulla Pentti Saarikoski teki käännöksiä, joissa on Helsingin puhekieltä eli slangia. Hän suomensi muun muassa J. D. Salingerin romaanin Catcher in the Rye eli Sieppari ruispellossa (1961), joka puhekielisyydellään herätti paljon huomiota ja ristiriitaisia tunteita. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 392 393.) Saarikosken muissakin saman aikakauden käännöksissä on havaittavissa hänen uudistushalunsa kirjallisuudessa käytettyä suomen kieltä kohtaan. Esimerkiksi hänen käännöksensä novellista Sikiö (1960), joka on osa Anders Cleven Katukiviä teosta, sisältää samantyylistä stadin slangia kuin Sieppari ruispellossa. (Koskinen 2007, 504.) Heikki Paunosen (2000, 40 41) mukaan Saarikosken suomennos Salingerin teoksesta Catcher in the Rye oli merkittävä siinä mielessä, että se vapautti vakavasti otettavat kirjailijat käyttämään slangia ja puhekieltä. Puhutun kielen käytön lisäännyttyä kirjallisuudessa 1900 luvun jälkimmäisellä puoliskolla kirjailijat alkoivat kuvata erilaisia ympäristöjä ja ihmisiä eri kielimuotojen avulla. Esimerkiksi Väinö Linna käytti monipuolisesti murteita teoksessaan Tuntematon sotilas (1954), Lassi

7 Sinkkonen hyödynsi erilaisia Helsingissä puhuttuja kielimuotoja teoksessaan Solveigin laulu (1970) ja Orvokki Autio kirjoitti romaaninsa Viistotaival (1980) eteläpohjalaisella murteella. Viime vuosikymmeninä laajentunutta puhekielen käyttöä kirjallisuudessa kuvaa myös se, että puhuttua kieltä käytetään dialogien lisäksi myös kertojaosuuksissa. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 394.) Aila Mielikäisen (2001, 5) mukaan puhekielestä ja slangista on tullut luonteva osa kaunokirjallista ilmaisua viime vuosikymmeninä. Erilaisten puhekielen ilmiöiden lisääntyminen suomalaisessa kirjallisuudessa näkyy esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijan Riitta Erosen (2004, 143 145) Mitä, missä, milloin 2005 teokseen kokoamasta sanalistasta. Erosen mukaan vuosien 2003 ja 2004 syksyjen välisenä aikana käyttöön tulleita tai mediassa paljon esillä olleita sanoja olivat muun muassa slangintaa, stadintaa ja murteistaa (myös: murrentaa). Henna Makkonen Craigin ja Johanna Vaattovaaran mukaan esimerkiksi murteistaminen on kielensisäistä kääntämistä, sillä murrekäännökset eli murrennokset ovat käännöksiä, joiden lähdetekstinä on ollut samankielinen yleiskielinen teksti. Suomessa on käännetty murteelle esimerkiksi tunnettujen kansansatujen kokoelma Parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille (Harju 2002, Kirjapaja) ja slangiksi esimerkiksi Snögeli ja seittemän snadii starbuu (Garam 2001, WSOY) eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä. (Makkonen Graig & Vaattovaara 2007, 401, 405.) Nykyisen suomalaisen kirjallisuuden konteksti on mahdollistanut erilaisten puhevarianttien käytön myös käännöskirjallisuudessa. Puhekieltä koskevan muutoksen voi nähdä samojen teosten eri aikoina tehdyissä suomennoksissa, kuten Mark Twainin teoksen The Adventures of Huckleberry Finn vuosien 1927 (Yrjö Kivimies) ja 1972 (Jarkko Laine) käännöksistä, joista jälkimmäisessä on puhekielisempää dialogia. (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 394 395.) Linturin käännös Hemingwayn novellista The Battler ilmestyi 1950 luvulla, jolloin Tiittulan ja Nuolijärven (2007, 391) mukaan dialogit olivat vielä enimmäkseen kirjakielisiä. Nyytäjän käännös ilmestyi 1990 luvun alussa, jolloin kaunokirjallisuuden myös käännetyn dialogeissa käytettiin enemmän puhekielen piirteitä kuin 1950 luvulla. Näin ollen on mielenkiintoista tutkia, osoittautuvatko Nyytäjän vuoden 1991 suomennoksen dialogit puhekielisemmiksi kuin Linturin suomennoksen dialogit vuodelta 1958.

8 2.3 Puhutun kielen illuusio Puhuttu ja kirjoitettu kieli kuuluvat periaatteessa eri tekstilajeihin, mutta on kuitenkin olemassa kirjoitetun kielen lajeja, joissa esiintyy spontaanin puhutun kielen piirteitä, esimerkiksi kaunokirjallisuuden dialogit (Tiittula 1992, 11 13). Puhekieltä ei voi toistaa sellaisenaan kirjoitetussa muodossa, koska puhe ja kirjoitus poikkeavat toisistaan tehtäviltään ja muodoiltaan (Tiittula 2001, 8). Esimerkiksi M. A. K. Halliday (1985, 93) on huomauttanut, että kirjoitus ei välitä kaikkia puheen prosodisia piirteitä ja että puhuttu kieli ei esimerkiksi osoita lauseiden ja kappaleiden vaihtumisia eikä siirtymistä suoraan lainaukseen. Kirjoitettu kieli on tiiviimpää kuin puhe, kun taas toisaalta spontaani puhe on väljempää kuin kirjoitettu puhe, koska se sisältää enemmän virheitä ja epäröintiä (Halliday 1985, 62, 76). Kun puhuttua kieltä esitetään kirjoitettuna, olennaista onkin se, kuinka kääntäjä ja kirjailija luovat puhutun kielen illuusiota (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 387). Kuten Leech ja Short (1981, 151) toteavat, ei ole olemassa täysin realistista fiktiivistä tuotosta. Näin ollen kirjailijan tai kääntäjän on käytettävä kirjoitukselle tyypillisiä keinoja, joilla voi luoda kuvitelman aidosta puheesta (Tiittula 2001, 8). Puheen tavallinen esiintymisympäristö on dialogi, jota tuotetaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Puheelle tyypilliset ominaisuudet puolestaan liittyvät esimerkiksi aikaan ja ääneen. Näitä piirteitä ovat muun muassa puhujan rytmi, tempo ja tauot sekä intonaatio, painotus ja äänensävy. Tällaisia piirteitä on vaikea välittää edes tarkan litteraation avulla. (Tiittula 2001, 8.) Todellista litteroitua puhetta voidaan puolestaan pitää lähes mahdottomana ymmärtää (Juva 1998, 53). Tässä valossa onkin luontevaa, että kirjallisuuden dialogeissa kannattaa pyrkiä luomaan ainoastaan illuusiota puheesta sen tiettyjä piirteitä hyödyntämällä. 2.4 Puheen kääntäminen Monet keskusteluissa käytettävät piirteet ovat puheessa huomaamattomia, mutta kirjoitettuna ne voivat kiinnittää huomiota puhekielisyydellään ja poikkeavuudellaan (Tiittula 2001, 8). Näin ollen kirjailijan ja kääntäjän dialogeissa käyttämät puhekielisyyttä tavoittelevat keinot voivat joko luoda melko neutraalia illuusiota puheesta tai saada jotkut henkilöt puhumaan leimallisesti ja huomiota herättävästi.

9 Tiittulan (2001, 9) mukaan suhtautuminen puhekieleen voi olla eri kulttuureissa ja kielissä erilaista, joten kääntäjän on pohdittava, mikä funktio puhekielimäisyydellä on eri kulttuureissa. André Lefevere huomauttaa, että kieli on aina tilannesidonnaista, ja myös hän mainitsee, että eri kulttuureissa tietty kielenkäyttö luetaan sopivaksi tai epäsopivaksi tietyssä tilanteessa. Kääntäjän pitäisikin kiinnittää huomiota siihen, onko lähdekulttuurin ja tekstin tietty kielen rekisteri soveltuva myös kohdekulttuurissa ja kielessä käytettäväksi. (Lefevere 1992a, 58.) Puhutun kielen kääntäminen on haastavaa, koska puheenomaisuutta kuvastavat piirteet ovat erilaisia eri kielissä. Puhekielisyyttä voidaan luoda kirjoitettuun tekstiin äänne ja muotoopillisilla piirteillä sekä sanaston ja lauserakenteiden avulla. (Tiittula 2001, 9.) Esimerkiksi suomenkieliset tekstit voi lukea foneettisesti vain yhdellä tavalla, kun taas esimerkiksi englanninkieliset tekstit voi lukea useammalla eri tavalla, jolloin korrektilta näyttävä kieli voidaan lukea puheenomaisesti (Juva 1998, 51; Tiittula 2001, 9). Lähde ja kohdekielessä voidaan käyttää erilaisia keinoja puhekielen illuusion luomiseen, ja puhekielimäisyydet voivat sijaita eri kohdissa lähde ja kohdetekstiä (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 392). Tärkeää on se, että ilmaus kuulostaa luontevalta puheelta myös käännöksessä. Vähemmän olennaista on se, millä kielen piirteellä puhekielimäisyyttä luodaan. (Tiittula 2001, 9.) Ingo (1999, 159) on havainnut, että kääntäjät tekevät hyvin erilaisia ratkaisuja puhekielisyyksien kääntämisessä ja huomauttaa, että periaatteessa kohdekielelle voidaan siirtää lähdetekstin kaikki puhekieliset tyylipiirteet, ei mitään niistä tai jotakin siltä väliltä. Aina käännöksen dialogi ei kuitenkaan välitä lähdekielisen dialogin piirteitä parhaalla mahdollisella tavalla, sillä Rina Ben Shaharin mukaan kääntäjät keskittyvät usein tekstin referentiaaliseen funktioon ja sanojen sanakirjamerkityksiin. Tällöin he saattavat lisätä joillekin dialogin osille tarpeetonta semanttista painoarvoa ja sivuuttaa samalla lähdetekstin dialogissa olleita muita, ei referentiaalisia kielen funktioita. (Ben Shahar 1994, 198.) Kääntäjien näkökulmasta puhekielisyyksien käyttöä ja sen kehitystä kaunokirjallisuudessa on pohtinut muun muassa suomentaja Kersti Juva. 1990 luvun loppupuolella julkaistussa artikkelissaan Juva toteaa, että käännetyssä dialogissa oli tuolloin edelleen yleistä käyttää muodollista kirjasuomea, vaikka suomeksi alun perin kirjoitetut romaanit ja näytelmät olivat siirtymässä puhekielisempään ilmaisuun. Omassa käännöstyössään Juva kertoo pyrkineensä tuomaan dialogia puhekielisemmäksi vähitellen, mutta toteaa myös, että pitkää

10 dialogikääntämisen perinnettä ei ole helppo katkaista väkisin. (Juva 1998, 50 51.) Vaikka Juva onkin ehkä yksi tunnetuimmista suomentajista, voitaneen tuota hänen pyrkimystään dialogin puhekielistämisestä pitää yleisemminkin merkkinä siitä, että kääntäjät seuraavat aikaansa ja jossakin määrin miettivät käännösten konventioiden suhdetta omakielisessä kirjallisuudessa vallitseviin virtauksiin. Käännöksiä pidetään usein konservatiivisempina ja normatiivisempina eli yleiskielen normien mukaisempina kuin lähdetekstejä (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 392). Muun muassa Birgitta Englund Dimitrova on tullut lähdetekstejä ja käännöksiä vertailleessa tutkimuksessaan siihen tulokseen, että käännökset ovat yleensä normatiivisempia kuin niiden lähdetekstit. Näin ollen kielen jatkumolla murteista kirjakieleen käännös siirtyy kirjakielisempään suuntaan lähdetekstiin nähden, esimerkiksi lähdetekstin leimallinen puhekieli muuttuu käännöksessä neutraaliksi kieleksi. (Englund Dimitrova 1997, 63.) Nevalainen mainitsee käännöskirjallisuuden puhekielisyyksiä käsittelevässä artikkelissaan konservatiivisuuden eräänä hypoteesina käännösuniversaalista eli lainalaisuudesta, joka on yhteinen kaikille käännöksille kieliparista riippumatta. Konservatiivisuushypoteesin lähtökohtana on, että käännöksissä suositaan kirjoitetulle kielelle tavallisia ilmaisukeinoja ja yleiskielistä sanastoa ja vältetään esimerkiksi harvinaisia sanoja, kuten murre ja uudissanoja. (Nevalainen 2003, 3.) Nevalainen (2003) tutki korpustutkimuksen avulla alun perin suomeksi kirjoitetussa kaunokirjallisuudessa ja käännetyssä kaunokirjallisuudessa käytettyjä puhutun kielen piirteitä. Tutkimuksessaan hän havaitsi, että kääntäjien ja suoraan suomeksi kirjoittavien henkilöiden strategiat puhekielisyyden luomiseksi poikkesivat toisistaan. Suomennoksissa oli käytetty lähinnä sanastollisia keinoja, kun taas alun perin suomeksi kirjoitetuissa teoksissa korostui äännepiirteiden käyttö. Hänen tutkimuksensa perusteella suomeksi kirjoittavat kirjailijat vaikuttaisivat hyödyntävän kielen eri tasoja puheen illuusion luomisessa tehokkaammin kuin kääntäjät. Tutkimuksensa tuloksien tulkinnassa Nevalainen toi esille kolme asiaa. Yksi niistä on se, että hänen käyttämänsä korpukset eivät välttämättä olleet verrannollisia puhekielisyyksien osalta. Toiseksi hän ehdotti, että suomentajat saattavat olla puhekielisyyksien käytössä varovaisempia kuin suoraan suomeksi kirjoittavat henkilöt, ja kolmantena mahdollisena selityksenä havainnoilleen hän piti sitä, että lähdeteksteissä ei ole ollut riittävää herätettä puhekielisyyksien käytölle käännöksissä. (Nevalainen 2003, 19.)

11 Edellä kävi ilmi, että puheen illuusiota voidaan luoda eri tavoilla ja että puhekielimäisyyden aste voi vaihdella lähde ja kohdetekstin välillä. Luvussa 2.5 käsittelen tarkemmin kirjoitetun kielen keinoja puheen illuusion luomiseksi erityisesti suomen sekä englannin osalta, koska ne ovat aineistossani esiintyvät kielet. 2.5 Puheen illuusion luomiskeinot kirjallisuudessa Puhekielisyyttä voidaan luoda kirjoitettuun tekstiin äänne ja muoto opillisilla keinoilla, lauseopillisilla keinoilla, sanaston avulla tai esimerkiksi käyttämällä tiettyjä typografisia keinoja, kuten kursiivia (Tiittula 2001, 9; Page 1973, 27). Pagen (1973, 10) mukaan fiktiivisen puheen luomisessa on kyse siitä, että aidon puheen piirteitä hyödynnetään kaunokirjallisuudessa sopivissa määrin tiettyjen tyylillisten konventioiden mukaan. Ben Shahar (1994, 197) huomauttaa, että kirjallisessa dialogissa käytetyt kielelliset keinot esimerkiksi elliptiset eli kieliopillisesti puutteelliset rakenteet voivat poiketa huomattavasti kirjoitetun kielen normeista, vaikka ne ovatkin dialogin yhteyteen muodostuneiden kirjoituskonventioiden mukaisia. Konventio sanan käyttäminen voi saada dialogin kirjoittamisen ja kääntämisen vaikuttamaan yksinkertaiselta toimenpiteeltä, jossa valitaan käyttöön sopivimmat konventioiden mukaiset kielelliset keinot. Näin yksinkertaista puheen illuusion luominen kirjallisuudessa ei todennäköisesti ole, koska konventiot voivat vaihdella eri kielissä ja muuttua ajan mittaan. Lisäksi jokainen kirjailija tai kääntäjä tekee omat, aina jossakin määrin subjektiiviset, ratkaisunsa valitsemiensa puhekielistämiskeinojen suhteen. Irmeli Pääkkönen ja Markku Varis (2000, 29) toteavat, että tavoitellessaan puhekielen tuntua kirjailijat usein valitsevat muutamia aidon puhutun kielen piirteitä ja käyttävät niitä johdonmukaisesti tekstissään. Tiittula (2001, 9) puolestaan viittaa ilmauksella systemaattisuuden puuttuminen siihen, että kaunokirjallisen tekstin puheenomaisuuden ja toisaalta kirjakielimäisyyden aste saattaa vaihdella suuresti eri kielen tasoilla. Puheenomaisuuden asteen vaihtelua tekstin sisällä Ekholm Tiainen (2003, 74) kutsuu kaunokirjallisten konventioiden sallimaksi epäjohdonmukaisuudeksi. Vaikuttaisi siltä, että kaunokirjallisissa teksteissä käytettyjä puhekielisyyksiä eivät ohjaa tarkasti rajatut konventiot vaan pikemminkin mahdollisuuksia tarjoavat konventiot, joista kirjailijat ja kääntäjät valitsevat tarkoitukseensa sopivimmat enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti.

12 2.5.1 Äänne ja muoto opilliset keinot Aidossa puheessa monet äänne ja muoto opillisiin piirteisiin perustuvat puhekielisyydet ovat melko huomaamattomia eli leimattomia. Kirjoituksessa samat puhekielisyydet kuitenkin voivat kiinnittää vastaanottajan huomion eri lailla kuin aidossa puhetilanteessa, joten kirjoitus voi leimata puhujan. (Tiittula 2001, 8.) Ekholm Tiaisen (2003, 75) mukaan on joukko sellaisia puhutun kielen äänne ja muoto opillisia piirteitä, jotka soveltuvat kääntämiseen eivätkä liitä puhujaa esimerkiksi maantieteellisesti mihinkään suomalaiseen puhujaryhmään. Nämä piirteet Ekholm Tiainen (2003, 75 76) on koonnut luetteloon, joka pohjautuu Hämäläisen [1970], Mielikäisen [1986], Pääkkösen ja Variksen (2000, 29) sekä Tiittulan (2001, 8) artikkeleihin: pronominien minä ja sinä poikkeavat muodot (esim. mä, sä, mu, su ) pronominien tämä, nämä, tuo ja nuo muodot tää, nää, toi ja noi verbien olla, tulla ja mennä lyhyet muodot (esim. oon, tuun, meen, ei oo, ei tuu, ei mee) painottomien i loppuisten diftongien i:n kato (esim. punanen, kirjottaa) i:n loppuheitto erityisesti s:n jälkeen (esim. hajos, suureks) sekä muiden vokaalien loppuheitto (esim. mut, et) a:n ja ä:n loppuheitto erityisesti sanojen olla ja ei edellä (esim. meill oli, täst ei) n:n loppuheitto (esim. kuitenki, minu/nu hevone) partisiipin t:n loppuheitto (esim. ollu, antanu) vokaalia seuraavan a:n tai ä:n muuttuminen edeltävän vokaalin kaltaiseksi (esim. hirvee, kauhee, oikeestaan) ts:n vastineet (esim. katso kato, metsä mettä) t:n heikon asteen vastineet (esim. meijän, tehään) kysymyspartikkelin ko(s) korvautuminen ks:llä (esim. tuutteks te, palaaks jossain) Vaikka edellä mainitut puhekielen piirteet ovat melko leimattomia, huomauttaa Ekholm Tiainen (2003, 76), että tämänkaltaisilla yleiskielen normeista poikkeavilla kielen piirteillä tulisi aina olla jokin funktio kaunokirjallisessa tekstissä, koska ne saavat lukijan etsimään tulkintaa. Äänneopillisten keinojen joukkoon kuuluvat lisäksi esimerkiksi lukusanojen puhekieliset muodot, kuten yks, kaks, kol ja nel, potentiaalin välttäminen (esim. lienee taitaa olla) sekä komitatiivin ja abessiivin välttäminen (esim. lapsineen lastensa kanssa; rahatta ilman rahaa) (Ingo 1999, 150).

13 Kristiina Hietasaari (2006) on koonnut pro gradu työhönsä puhekielen piirteitä englannin kielen osalta teoksista Longman Grammar of Spoken and Written English [Biber et al. 2000] sekä A Survey of Modern English [Gramley & Pätzold 1992]. Alla on luettelo muutamista englannin kielen äänne ja muoto opillisista piirteistä, joita voidaan hyödyntää fiktiivisessä puheessa ja joille lukija todennäköisesti hakee tulkintaa (Hietasaari 2006, 27 28): them em you ya ing in (esim. comin ) possessiivipronomini my korvattu pronominilla me (esim. me Mum) isn t, aren t, hasn t, haven t, m not muotojen tilalla muoto ain t them sana korvaa määräisen artikkelin the (esim. Where did you put them glasses?) never sana korvaa sanan not (esim. No, I didn t No, I never.) verbin s muotoa käytetään sekä monikon että yksikön 1. ja 2. persoonassa (esim. I says, they gets) be verbin imperfektimuotona was muodon were sijaan (esim. you was, they was) Käsittelen edellä olevan listan kaksi viimeistä piirrettä aineistoni osalta lauseopillisten keinojen enkä äänne ja muoto opillisten keinojen yhteydessä. Nämä kaksi piirrettä edustavat mielestäni inkongruenttia ilmausta (vrt. esim. suomen ne tulee), jossa predikaatti ei ole subjektiin nähden kieliopillisesti oikeassa muodossa. Hietasaari (2006, 21) on itsekin katsonut suomen inkongruenssin Ingon (1999, 150) ja Ekholm Tiaisen (2003, 83) tapaan lausepillisiin keinoihin kuuluvaksi, joten on hieman ristiriitaista, että hän kuitenkin esitteli nämä englannin kielen vastaavat piirteet äänne ja muoto opillisina piirteinä. Ekholm Tiaisen (2003, 78) mukaan äänne ja muoto opillisiin keinoihin voidaan lukea myös silmämurre. Leechin ja Shortin (1981, 168) mukaan silmämurre (eye dialect) on kyseessä silloin, kun standardipuheesta poikkeavan puheen illuusio luodaan normeista poikkeavalla kirjoitusasulla, kuten kirjoittamalla and sana muotoon an tai n. Hietasaari luokittelee englanninkieliselle puheelle tyypilliset lyhennetyt verbimuodot, kuten it s, I m, aren t ja didn t silmämurteen alalajiksi, koska ne ovat niin laajassa käytössä, etteivät ne kiinnitä erityistä huomiota fiktiivisessä puheessa. Täydelliset verbimuodot (esim. it is, I am) sen sijaan kiinnittäisivät fiktiivisessä puheessa enemmän huomiota kirjakielisyydellään. (Hietasaari 2006, 27.)

14 2.5.2 Lauseopilliset keinot Monet lauseopilliset keinot soveltuvat sävyltään neutraalin puheen illuusion luomiseen (Ekholm Tiainen 2003, 79 80). Lauseita ja virkkeitä voi esimerkiksi rakentaa kevyiksi ja helppolukuisiksi, jolloin fiktiivinen puhe vaikuttaa puheenomaiselta ilman lukijan huomiota herättäviä visuaalisia poikkeamia, kuten puuttuvia kirjaimia. Ekholm Tiainen (2003, 82) käyttää ilmaisua lauseopilliset yleispuhekielisyydet viittaamaan lauseopillisiin piirteisiin, joita esiintyy arkipuhekielessä ja joita ei helposti yhdistetä mihinkään tiettyyn Suomen alueen kielivarianttiin. Ekholm Tiainen (mts. 83) on koonnut luettelon tällaisista lauseopillisista yleispuhekielisyyksistä: inkongruenssi (esim. ne tulee, ne ei oo ostanu) possessiivisuffiksin poisjättäminen (esim. meidän talo, mun mielestä) passiivi monikon 1. persoonan asemesta (esim. me tullaan) alkaa verbin ja 3. infinitiivin illatiivin käyttö (esim. alkaa tekemään) lyhyt 3. infinitiivin illatiivi (esim. rupes/alko/sattu tekeen tai kirjottaan) Mainittakoon, että tiettyjen kielen piirteiden luokittelu ei ole yksioikoista. Esimerkiksi Ingo (1999, 150) luokittelee osan edellä luetelluista lauseopillisista piirteistä (esim. possessiivisuffiksin puuttuminen) muoto opillisiksi piirteiksi. Tiittulan (1992, 85) mukaan lauseet ovat puheessa tavallisesti yksinkertaisempia ja lyhyempiä kuin kirjoitetussa kielessä. Sen sijaan useista lauseista koostuvat kokonaisuudet ovat puhutussa kielessä pidempiä (Tiittula 1992, 88), ja esimerkiksi englannissa tavallisia ovat so, then, and ja but sanoilla yhdistetyt lauseketjut (Biber et al. 2000 teoksessa Hietasaari 2006, 29). Kirjoitettua kieltä voidaan pitää informaatiosisällöltään tiiviimpänä kuin puhuttua kieltä. Esimerkiksi Halliday toteaa, että kirjoitetussa kielessä on suhteellisesti huomattavasti enemmän leksikaalisia elementtejä (item) kuin puhutussa kielessä. Leksikaalisia elementtejä ovat sisältösanat, ja niihin eivät kuulu kieliopilliset sanat, kuten pronominit, prepositiot, konjunktiot, apuverbit ja (englannin) artikkelisanat. (Halliday 1985, 61.) Puhutussa kielessä käytetään yleensä vähemmän raskaita attribuuttirakenteita, nominaalistuksia ja lauseenvastikkeita kuin kirjoitetussa kielessä. Lisäksi puheelle ovat tyypillisiä niin sanotut lohkorakenteet, joissa lauseen substantiivi on siirretty lauseen

15 ulkopuolelle, ja lauseessa sen paikalla on pronominaalinen adverbi tai pronomini: tämmönen suomalainen välittömyys se tarttuu ja sitä arvostetaan (vrt. tämmönen suomalainen välittömyys tarttuu). (Tiittula 1992, 86, 90.) Puhuttu kieli on usein elliptistä eli yksittäisistä lauseista puuttuu jokin syntaktinen elementti. Elliptisten lauseiden tulkinta riippuu puhekontekstista. Puhutussa kielessä teema eli edellä mainittu asia voidaan jättää seuraavasta lauseesta pois, kuten seuraavassa esimerkissä: Mihin sä meet? Porvooseen. (vrt. mä meen Porvooseen). (Tiittula 1992, 92 93.) Vaikka elliptisyys eli toistojen välttäminen onkin puheelle tyypillinen piirre, mainitsee Tiittula (1992, 77), että toisto helpottaa puheen tuottamista ja ymmärtämistä sekä sitoo toisiinsa diskurssin eri osia ja puhujia. Aidossa puheessa lauseiden yksiköitä rajataan syntaktisten keinojen lisäksi myös muun muassa intonaation ja painotuksen avulla. Näitä prosodisia keinoja voidaan kirjoituksessa korvata välimerkkien ja konjunktioiden avulla. (Tiittula 1992, 82.) Page (1973, 9) kuitenkin kokee, että välimerkkien käyttö jää joskus vain yritykseksi tavoitella puheen prosodisia piirteitä. Tiittula (2001, 8) huomauttaa, että puheenomaisuutta voidaan luoda ilman varsinaista puhekieltäkin hyödyntämällä sopivia lauserakenteita ja niiden synnyttämää rytmiä. Myös Juva (1998, 53) on korostanut puheenomaisen rytmin merkitystä kirjoittaessaan, että rytmillä ja sananvalinnalla voi saada aikaan ihmeitä. 2.5.3 Sanastolliset keinot Kirjailija tai kääntäjä voi luoda dialogiin puhekielimäisyyttä valitsemalla puhekielelle tyypillisiä sanoja. Sanastolliset piirteet ovat kirjoituksesta usein selkeämmin havaittavissa kuin esimerkiksi kieliopilliset tai lauseopilliset piirteet, ja monet pitävätkin sanastollisia eroja kaikkein erottuvimpina puhutun ja kirjoitetun kielen välisinä eroina (Page 1973, 53; Tiittula 1992, 54). Kielessä on sanoja, kuten kiva ja firma, jotka mielletään ensisijaisesti puhekieleen kuuluviksi, kun taas esimerkiksi sanoja saapua ja aterioida pidetään enemmän kirjoitetun kielen sanoina (Tiittula 1992, 54). Ingo (1999, 159) pitää sanastoa tärkeimpänä analyyttisen kielen, kuten englannin (ks. esim. Ingo 2000, 31), tyylipiirteenä puhekielisyyttä luotaessa. Fiktiivisessä dialogissa puheen illuusiota voidaan luoda muun muassa slangin avulla. Page (1973, 82) mainitsee, että slangin käyttäminen on vaivaton tapa tuoda dialogiin puhekielen tuntua. Hän kuitenkin huomauttaa, että slangi vanhenee nopeasti ja menettää siten tehonsa

16 dialogissa. Myös Suojanen on havainnut, että puhekielen ja erityisesti slangin käyttöä vähentää pelko sanaston vanhenemisesta. Alun perin slangisanaksi mielletty sana voi siirtyä yleiseen puhekieliseen käyttöön ja muuttua melko neutraaliksi. (Suojanen 1993, 138, 141.) Spontaanissa puheessa käytetään tyypillisesti fraasi ilmauksia, kuten kliseitä, idiomeja, sananlaskuja ja arkipäivän sanontoja (Tiittula 1992, 28; Gramley & Pätzold 1992 teoksessa Hietasaari 2006, 31). Tiittula (1992, 55) tuo sanaston yhteydessä esille sen, että puheessa on tavallisesti vähemmän yhdyssanoja ja taivutusaineksia kuin kirjoitetussa kielessä. Puheelle tyypillisiä sanoja ovat puhujakeskeisyyttä ilmaisevat pronominit (Tiittula 1992, 56). Ingon (1999, 151) mukaan kolmansien persoonien pronominien hän ja he korvaaminen pronomineilla se ja ne on yksi sanastollinen keino tuoda dialogiin puheenomaisuutta. Pronominien lisäksi puheessa on usein muitakin deiktisiä elementtejä eli aikaan ja paikkaan viittaavia sanoja, kuten nyt, eilen, täällä ja siellä (Tittula 1992, 56; Yule 2003, 129 130). Jotta deiktiset ilmaukset voidaan ymmärtää, täytyy tuntea se puhujan fyysinen konteksti, johon ne on sidottu (Yule 2003, 129). Puhutussa kielessä pronominin viittaussuhde voidaan ymmärtää kielellisen kontekstin lisäksi myös kielenulkoisen kontekstin avulla: pronominin tarkoitetta voidaan selventää esimerkiksi kädenliikkeellä (Tiittula 1992, 56). Puheen tuntua jäljittelevässä dialogissa tätä kielenulkoista kontekstia ei ole käytettävissä pronominien ja muiden deiktisten ilmausten tulkinnassa samalla tavalla kuin aidossa puhetilanteessa. Toki dialogia ympäröivässä tekstissä voidaan erikseen viitata esimerkiksi johonkin henkilöhahmon eleeseen, joka helpottaa deiktisen ilmauksen tulkintaa. Tiittulan mukaan puhutussa kielessä käytetään paljon konjunktioita, mutta niissä on vähemmän vaihtelua kuin kirjoitetun kielen konjunktioissa. Puheelle tyypillisiä konjunktioita ovat esimerkiksi suomen mutta sekä ja, samoin kuin englannin vastaavat konjunktiot and sekä but. Tavallisimmilla konjunktioilla on monia funktioita, esimerkiksi kontrastiivisuuden ilmaiseminen tai lauseiden yhdistäminen toisiinsa. Konjunktiot ovat tärkeitä dialogin etenemisen ja puhujien vuorovaikutuksen kannalta. (Tiittula 1992, 57 59.) Puhuttuun kieleen kuuluu paljon erilaisia pragmaattisia aineksia, pikkusanoja, joista Tiittula käyttää kokoavaa nimitystä diskurssipartikkeli. Diskurssipartikkeleilla on usein vain vähän semanttista sisältöä, mutta ne ilmaisevat tekstissä eri diskurssifunktioita. Diskurssipartikkeli voi esimerkiksi ilmaista puhujien välistä suhdetta, jäsentää keskustelua, osoittaa epäröintiä (I

17 think) tai palautteen antoa (aha, joo), toimia pehmentimenä (niinku, sort of), vokatiivina tai kontaktisignaalina (kuule) sekä painottavana elementtinä (really). (Tiittula 1992, 60 62.) Jyrki Kalliokoski (1998, 193) korostaa partikkeleiden merkitystä puheen illuusion luomisessa, koska aidossa puheessa esiintyviä partikkeleita voidaan hyödyntää tekstissä kirjoituksen keinoin. Eräs diskurssipartikkeleiden tärkeä tehtävä on rakentaa keskustelua, ja esimerkiksi englannin kielessä keskustelua yhdistävänä elementtinä toimii muun muassa ilmaus you know (Tiittula 1992, 61). Tällaisia ilmauksia kutsutaan liitekysymyksiksi. Liitekysymyksessä on usein apuverbi ja persoonapronomini (esim. You know the others, don t you?), ja sen yhtenä funktiona on hakea myöntymystä puhuteltavalta (Huddleston et al. 2002, 238; Biber et al. 1999, 139). Ohessa on Gramleyn ja Pätzoldin [1992] mainitsemia muita kirjoitukseen soveltuvia englannin kielen sanastollisia keinoja (teoksessa Hietasaari 2006, 31): kokoavat fraasit: and things, that sort of thing arviointia ilmaisevat ilmaukset: about sixty people; ish pääte: tallish, shortish pehmentimet: kind of, sort of, like, something, and stuff liioittelua ja intensiivisyyttä ilmaisevat sanat: absolutely, definitely, terrible, great 2.5.4 Muut keinot Puheen illuusion luomiseksi voidaan käyttää myös joitakin muita kuin luvuissa 2.5.1 2.5.3 esiteltyjä keinoja. Puheen paralingvistisiin piirteisiin, kuten äänenpainoon, voimakkuuteen tai laatuun, voidaan viitata joko itse dialogissa tai dialogiin liittyvissä johtolauseissa (Page 1973, 26 27). Dialogissa paralingvistisiä piirteitä voidaan tuoda esille esimerkiksi kapiteelien eli suuraakkosten avulla tai käyttämällä kursiivia (mts. 27). Kapiteeleilla voidaan ilmaista muun muassa painokasta puhetta tai huutoa ja kursiivilla jonkin sanan erityistä painoarvoa dialogissa tai esimerkiksi sitä, että sana on jotenkin ympäröivästä puheesta poikkeava, kuten vieraskielinen. Luvussa 2.4 tuli esille, että Nevalainen (2003, 19) pitää lähdetekstistä puuttuvaa herätettä yhtenä mahdollisena syynä sille, että kääntäjät hyödyntävät suppeampaa kielen keinojen valikoimaa puheen illuusion luomisessa kuin suoraan suomeksi kirjoittavat henkilöt. Typografisten keinojen, kuten kursiivin, käyttö on visuaalisesti helppo havaita lähdetekstistä,

18 joten voisi olettaa, että typografiset keinot eivät jää pois käännöksien dialogista ainakaan sen vuoksi, että ne eivät kiinnitä kääntäjän huomiota. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä huomioida mahdolliset typografisten keinojen hyödyntämiseen liittyvät kielten väliset erot. Esimerkiksi eri kielillä ilmaistussa samassa virkkeessä ei välttämättä ole täyttä vastaavuutta sanojen suhteen, joten typografinen korostus voi olla tarpeen laittaa käännöksessä johonkin muuhun sanaan kuin lähdetekstissä. Typografian ja kääntämisen väliseen suhteeseen on kiinnittänyt huomiota esimerkiksi Jürgen F. Schopp, joka käsittelee väitöskirjassaan typografian merkitystä ammattimaisessa käännösprosessissa. Typografian kulttuurisidonnaisuutta tutkiakseen hän vertasi saksalaisten ja Suomessa laadittujen saksankielisten matkailuesitteiden typografisia piirteitä. Tutkimuksensa perusteella Schopp tuli siihen tulokseen, että typografiaa ei ollut huomioitu riittävästi käytännön käännöstyössä. Hän olikin sitä mieltä, että kääntäjäkoulutuksesta saatavia typografisia taitoja pitäisi laajentaa. (Schopp 2005, iiv iv.) Dialogia kommentoivassa tekstissä, lähinnä johtolauseissa, voidaan kuvata puhujan sanomisen tapaa, esimerkiksi ilmaisulla hän kirkaisi. Johtolauseessa voidaan ilmaista myös se, että puhujalla on jokin puhevika. Tällaisen tiedon sisäistäminen ei kuitenkaan välttämättä onnistu lukijalta, eikä hän huomioi mainittua puhevikaa kyseisen henkilöhahmon repliikkejä lukiessaan. Yksi dialogin ulkopuolisen puheen kuvauksen hyöty piilee siinä, että sen avulla kirjailija voi viitata puheen piirteisiin, joita ei pystytä välittämään kirjoitetun kielen symbolien avulla. Esimerkiksi äänensävyä olisi vaikea ilmaista itse dialogissa. (Page 1973, 27.)

19 3. DIALOGI JA KIELELLINEN VARIAATIO Kielellinen variaatio liittyy oleellisesti dialogiin, koska dialogissa käyvät keskustelua eri henkilöt, joiden persoonallisessa puhetavassa voi olla vaihtelua, kuten myös heidän välisissä suhteissaan. Tiittulan ja Nuolijärven (2007, 391) mukaan tekstien kielellisellä variaatiolla on merkitystä, koska se voi vaikuttaa teosten henkilöiden luonteeseen, heidän suhteisiinsa ja teoksen kokonaismerkitykseen. Muun muassa Basim Hatim ja Ian Mason (1990, 39) jakavat kielen puhujakohtaiseen (userrelated) ja tilannekohtaiseen (use related) variaatioon. Seuraavaksi käsittelen tarkemmin puhujakohtaista ja tilannekohtaista variaatiota sekä niiden tärkeimpiä funktioita, henkilökuvaus ja tilannekuvausfunktiota. Vaikka käsittelenkin henkilökuvausfunktion puhujakohtaisen variaation yhteydessä ja tilannekuvausfunktion tilannekohtaisen variaation yhteydessä, ei ole tarkoituksenmukaista katsoa näiden funktioiden olevan tiukasti sidoksissa vain kyseisiin kielen variaatioihin. Vaikka esimerkiksi jokin tilannekohtaista variaatiota heijastava puheen piirre kuvaisi ensisijaisesti tilannetta, on puhe kuitenkin aina jonkin yksittäisen puhujan ilmaisemaa, jolloin se voidaan liittää myös puhujakohtaiseen variaatioon. 3.1 Puhujakohtainen variaatio ja henkilökuvausfunktio Dialogilla on kaunokirjallisuudessa monia funktioita. Dialogi voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin, auttaa henkilöhahmon kehittämisessä tai kuvata jotakin tiettyä tilannetta. (Page 1973, 51.) Kenties tärkeimpänä dialogin funktiona Page (1973, 51) pitää henkilökuvausfunktiota eli sitä, kuinka dialogin avulla esitetään henkilöhahmoja. Henkilöhahmojen karakterisointi eli heidän taustansa, luonteensa, ulkonäkönsä ja puhetyylinsä kuvaaminen (Oittinen 2007, 50) toteutetaan kirjallisuudessa lähinnä kertojaäänen tai henkilöhahmojen omien repliikkien avulla (Page 1973, 51). Eri henkilöhahmoja voidaan kuvata kertojan näkökulmasta jo ennen kuin he puhuvat teoksessa ensimmäiset repliikkinsä. Kertojan rooli voi kuitenkin vaihdella eri teoksissa suuresti, ja esimerkiksi Ernest Hemingwayn teoksissa henkilöhahmoja ei juurikaan kuvata repliikkien ulkopuolisessa tekstissä suoraan, jolloin lukijan täytyy itse luoda oma kuvansa henkilöhahmoista näiden puheen ja käyttäytymisen perusteella. (Mts. 51.) Tämä asettaa oman lisähaasteensa Hemingwayn tekstien kääntäjille, sillä heidän tulkintansa teoksesta ja sen henkilöhahmoista vaikuttavat väistämättä myös lukijoiden tulkintaan.

20 Puhujakohtainen variaatio liittyy niihin kielen piirteisiin, jotka riippuvat yksittäisesti kielenkäyttäjästä eli puhujasta (Hatim & Mason 1990, 39). Esimerkiksi Leech ja Short (1981, 167) jakavat puhujakohtaisen variaation dialektiin ja idiolektiin. Yksinkertaistaen dialektilla viitataan niihin puheen piirteisiin, jotka yhdistävät puhujan johonkin ryhmään, ja idiolektilla puolestaan viitataan niihin piirteisiin, jotka erottavat yksittäisen puhujan muista kielenkäyttäjistä. Dialektia ja idiolektia ei kuitenkaan voida erottaa toisistaan täysin, koska idiolekti voi sisältää dialektisia piirteitä. (Page 1973, 52.) Dialektilla tarkoitetaan tietylle puhujayhteisölle ominaista kielen varianttia, johon kuuluu muista dialekteista erottuvia alueellisia, sosiaalisia tai muita piirteitä (Leech & Short 167). Page (1973, 53) huomauttaa, että dialekteihin kuuluvia alueellisia variantteja eli murteita ei pitäisi sekoittaa läheisiin puheen variantteihin, kuten slangiin tai kouluttamattoman henkilön puheeseen, joka kuuluu lähinnä sosiaalisen variaation piiriin. Kielen sosiaalinen variaatio kuvastaa puhujan yhteiskunnallista asemaa, johon voivat vaikuttaa esimerkiksi koulutus, ammatti ja etninen tausta (Gregory & Carroll 1978, 18). Kirjailijan tulisi huomioida lukijoidensa mahdollinen reaktio teoksissa esiintyviin dialekteihin Esimerkiksi jonkin (englannin kielen) murteen tunteminen voi edesauttaa lukijaa siinä, että muutamat kirjoitetun kielen murteelliset piirteet riittävät vihjeiksi, joiden avulla hän voi kuulla kyseisen murteen lukiessaan. Jos taas kirjallisuudessa tavoiteltu murre ei ole lukijalle entuudestaan tuttu, hän saa vain osittaisen kuvan murteesta niiden piirteiden perusteella, joita teksti tarjoaa. (Page 1973, 52 53.) Dialekteilla voi olla erilaisia funktioita kirjallisuudessa: ne voivat esimerkiksi lähentää henkilöhahmoja toisiinsa muun muassa murteeseen liittyvien lapsuusmuistojen kautta tai erottaa henkilöhahmoja toisistaan korostamalla heidän välistään sosiaalista kuilua (Page 1973, 72). Aiemmin suomenkielisessä kirjallisuudessa murteilla oli humoristinen funktio, vaikka murteet eivät sinällään olekaan humoristisia (Tiittula 2001, 9). Puhekielen avulla voidaan kuitenkin yhä leimata puhuja (mts. 9), joko käyttämällä murrepiirteitä tai muita puhekielisyyksiä. Murteisiin liittyy usein erilaisia mielleyhtymiä (Tiittula & Nuolijärvi 2007, 391), joiden synnyttäminen voi olla yksi kielellisen variaation funktio. Kääntäjän voi olla vaikea erottaa kirjailijan omaa idiolektia käännettävälle kielelle tyypillisistä piirteistä. Lisähaastetta kääntäjälle tuovat teoksen henkilöhahmojen puheelle