GERONTOLOGINEN SOSIAALITYÖ DEMENTIAA SAIRASTAVIEN VANHUSTEN PARISSA

GERONTOLOGINEN SOSIAALITYÖ DEMENTIAA SAIRASTAVIEN VANHUSTEN PARISSA Sointu Tuovinen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityön pääaine Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Kuopion yliopisto Lokakuu 2005

KUOPION YLIOPISTO, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Sosiaalityön pääaine TUOVINEN SOINTU: Gerontologinen sosiaalityö dementiaa sairastavien vanhusten parissa. Opinnäytetutkielma, 75 sivua ja 2 liitettä. Opinnäytetutkielman ohjaajat: professori Juha Hämäläinen ja ma. professori Sari Rissanen Lokakuu 2005 Avainsanat: gerontologinen sosiaalityö, dementia, dementoituva vanhus, vuorovaikutukselliset menetelmät Vanhusten määrä lisääntyy Suomessa lähivuosina. Tähän liittyy osaltaan myös se, että dementoivia sairauksia sairastavien määrä lisääntyy vanhusväestön keskuudessa. Tämä aiheuttaa monenlaista hoivan, erilaisten yksilöllisten palvelujen, mutta myös sosiaalityön tarvetta sekä siihen liittyen uusia työmuotoja. Tutkimukseni tarkoituksena oli perehtyä dementiaa sairastavien vanhusten parissa tehtävään gerontologiseen sosiaalityöhön. Käytän tässä lyhennettä dementiasosiaalityö. Tutkimuksella selvitettiin, mitä erityistä dementia aiheuttaa vanhussosiaalityöhön. Tavoitteena oli myös kuvata dementiasosiaalityötä. Tutkimus on tehty laadullisella menetelmällä. Kyseessä on haastattelututkimus, jossa haastattelin viittä (5) dementiasosiaalityötä tekevää sosiaalityöntekijää ja yksi (1) sosiaalityöntekijä antoi lisäksi vastauksensa sähköpostin välityksellä. Tein haastattelut touko-kesäkuussa 2005. Aineiston analysointi on tehty teemoittelun avulla käyttäen lisäksi analyysikehikkona toimintateoreettista mallia. Tutkimuksen mukaan dementiasosiaalityö on osa gerontologista sosiaalityötä, mutta dementia aiheuttaa lisäksi erityisiä piirteitä vanhussosiaalityöhön. Kaikkein eniten haastatteluissa korostuivat dementiapotilaan/asiakkaan oikeanlainen, kunnioittava kohtaaminen, eettisten seikkojen huomioiminen työskentelyssä, moniammatillisen yhteistyön merkitys sekä omaisten tukeminen. Näihin seikkoihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Dementiasosiaalityö vaatii monenlaista tietämystä dementiaan ja vanhuksiin liittyen sekä monenlaisia taitoja; tutkimuksessa näistä korostuivat lähinnä vuorovaikutus- ja kohtaamistaidot sekä kommunikatiiviset taidot. Työtehtävistä dementoituvien vanhusten parissa korostuivat dementoituvien kokonaistilanteen arviointi sekä jatkohoitoon liittyvät seikat ja järjestelyt. Työ on pitkälti konkreettista asioiden järjestelyä, neuvomista ja ohjaamista sekä etuuksista huolehtimista. Työmuodoista tärkeinä esille tulivat asianajo ja valtaistaminen. Resurssien vähäisyyden vuoksi ei jää riittävästi aikaa identiteettiä tai vuorovaikutusta tukeviin vuorovaikutuksellisiin menetelmiin, joita voisi käyttää enemmän dementiasosiaalityössä. Joitakin tällaisia menetelmiä on esitelty työssäni. Tähän tulisi jatkossa kiinnittää huomiota. Samoin omaisten tukeminen tulisi ottaa tärkeäksi kehittämisalueeksi työssä. 2

UNIVERSITY OF KUOPIO, Faculty of Social Sciences Main subject Social Work TUOVINEN SOINTU: Gerontological Social Work with Elderly People with Dementia Thesis, 75 pages, 2 appendices Thesis instructors: Professor Juha Hämäläinen and Acting Professor Sari Rissanen October 2005 Key words: gerontological social work, dementia, an elderly person with dementia, interactional methods The proportion of elderly persons in the Finnish population will increase over the next few years. One consequence of this will be a rise in the number of elderly people with dementia-causing diseases. There will be an increasing demand for care and individualised services, as well as a need for new working methods in social work. The purpose of this thesis was to investigate gerontological social work among elderly persons with dementia. The abbreviation dementia social work is used. The aim of this study was to determine the implications of dementia for gerontological social work. The aim also was to describe dementia social work. Qualitative research methods were used in this study. It is an interview-based study in which five (5) social workers working in dementia social work were interviewed in person, and one (1) social worker answered questions by e-mail. The interviews were conducted during May and June 2005. Thematising has been used to analyse the material. The activity theoretical model was also used as a framework in the analysis. This study shows that dementia social work is a part of gerontological social work, but in addition, dementia gives the work special characteristics. The interviews highlighted the fact that patients or clients with dementia should be treated correctly and with respect, the importance of being aware of ethical issues, the significance of multi-professional co-operation, and the need to support the immediate family. Social workers must have a detailed knowledge of both dementia and the elderly when undertaking dementia social work. This study shows that the most important skills are interactional and meeting skills as well as communication skills. The most common tasks for those working with elderly persons with dementia are holistic assessment and the making of arrangements for future care. The work consists mainly of the making of concrete arrangements, advising, guidance and the provision of benefits. Advocacy and empowerment emerged as important. Due to a lack of resources, there is insufficient time for interactional methods to support identity and interaction, all of which are methods which could be used more in dementia social work. Some of these methods have been presented in this thesis. These methods should be considered in the future. In the same way, the support of immediate family members should become an important development area in dementia social work. 3

Sitten, kun en enää muista nimeäni Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen Sitten, kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen. Sitten, kun en enää ole tuottava yksilö, kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä välittäkää minusta, antakaa rakkautta, koskettakaa hellästi, kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan. Mutta siihen on vielä aikaa, antakaa minulle arvokas vanhuus! -tuntematon- 4

SISÄLLYS 1 JOHDANTO 7 2 TUTKIMUSASETELMA 9 2.1 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelma 9 2.2 Teoreettinen viitekehys: sosiaaligerontologia 10 3 TOIMINTAYMPÄRISTÖ 11 3.1 Vanhustyö 11 3.2 Sosiaalityö 12 3.3 Vanhussosiaalityö eli gerontologinen sosiaalityö 14 3.3.1 Gerontologisen sosiaalityön muotoutumisesta 14 3.3.2 Mitä on gerontologinen sosiaalityö? 15 4 DEMENTIA SAIRAUTENA 17 4.1 Dementian määrittelyä ja dementian vaikeusasteet 17 4.2 Dementiaa aiheuttavat sairaudet 18 4.3 Dementoivien sairauksien hoito ja dementoituvan kuntoutusmahdollisuudet 19 5 VUOROVAIKUTUKSELLISIA MENETELMIÄ DEMENTIATYÖSSÄ 20 5.1 Psykososiaalinen työ ja vuorovaikutuksellinen tukeminen 20 5.2 Toiminnalliset menetelmät 22 5.2.1 Muistelutyö 23 5.2.2 Musiikin käyttö 23 6 TUTKIMUKSEN EMPIIRINEN TOTEUTTAMINEN 25 6.1 Tutkimusmenetelmä 25 6.2 Haastateltavien valinta, haastattelujen suorittaminen ja aineiston keruu 26 6.3 Aineiston käsittely ja analyysi 28 5

7 TUTKIMUKSEN TULOKSET 31 7.1 Tavoitteet ja niiden asettelu dementiaa sairastavien vanhusten parissa tehtävässä sosiaalityössä 31 7.1.1 Tavoitteet ja niiden luonne 32 7.1.2 Tavoitteiden asettajat 33 7.1.3 Dementian ja eettisten seikkojen huomioiminen tavoitteiden asettelussa 35 7.2 Työn toteutus 37 7.2.1 Avun tarve vanhussosiaalityöntekijältä, työtehtävät ja työmenetelmät 37 7.2.2 Yhteistyötahot ja moniammatillinen työ 44 7.2.3 Dementiaa sairastavien vanhusten kanssa toimittaessa tarvittavat tiedot ja taidot 44 7.2.4 Omaisten tukeminen 48 7.3 Työn arviointi 50 7.3.1 Työn toteutuksen onnistumisen arviointi 50 7.3.2 Valmiuksien ja osaamisen arviointi sekä työn kehittäminen 53 7.3.3 Työn muutosten arviointi 56 7.4 Yhteenveto: dementiasosiaalityön erityispiirteet 59 8 POHDINTA 65 LÄHTEET 69 LIITTEET 6

1 JOHDANTO Dementoituvien vanhusten hoito on yksi suurimmista vanhustyön haasteista 2000- luvulla (Koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998, 173). Jyrkämän (2003a, 16) mukaan tällä hetkellä vähintään keskivaikeaa dementiaa sairastavia on Suomessa noin 70 80 000 ja tämä määrä tulee lisääntymään lähivuosina yli 100 000:een. Erkinjuntti ja Huovinen (2001, 55) toteavat, että kaikkien dementiaa sairastavien määrän arvellaan lisääntyvän lähitulevaisuudessa yli 130 000:een. Yleensäkin vanhusten määrä lisääntyy tulevaisuudessa huomattavasti. Erityisesti vanhimpien ikäryhmien osuus lisääntyy. Tämän vuoksi ikääntyneisiin liittyvät kysymykset muodostuvat tulevina vuosina hyvin tärkeiksi. Teollistuneissa maissa 1980 1990-luvun vaihdetta pidetään uuden vanhenemisen aikakauden alkuna. Sen taustalla vaikuttavat muun muassa kolme seikkaa: ihmisten pidentynyt elinikä, vanhuuden moninaisuus ja vaihtelevuus (diversiteetti) ja eri sukupolvien vaatimukset. Uusi vanhuus on suuri haaste kaikille ikääntyneiden kanssa työtä tekeville. (Koskinen ym. 1998, 12 14.) Vanhusasioista tarvitaan siis lisää tutkimusta ja tietoa. Tulevaisuudessa ikääntyneiden ihmisten elämäntyylit, voimavarat ja omat kokemukset vanhenemisesta eroavat varsin paljon nykyvanhojen vastaavista ja siten on tärkeää suunnitella huolellisesti vanhustyötä ja vanhusten palvelujärjestelmiä. Tulevaisuuden vanhustyötä ei voida enää nähdä pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon kysymyksenä, vaan laajempialaisena yhteistyönä muun muassa niin, että yhteistyössä ovat mukana kaikki kunnan hallintokunnat. Viime vuosina on ilmennyt tarvetta vanhustyön uudistamiseen. (Koskinen ym. 1998, 40.) Olen aina ollut kiinnostunut vanhuksista ja vanhustyöstäkin jo pitkän aikaa. Työskenneltyäni vanhustyössä muun muassa kodinhoitajana ja lähihoitajana vanhusten kodeissa, palvelutalossa ja sairaalassa, olen nähnyt monenlaisia ja monenkuntoisia vanhuksia. Viimeksi olen tehnyt vanhustyötä palvelutalossa asuvien vanhusten parissa ja siellä erityisesti dementiaa sairastavien vanhusten kanssa. Nyt sosiaalityötä opiskellessani kiinnostuin erityisesti siitä, mitä voisi olla sosiaalityö dementoituvien vanhusten parissa. 7

Mielestäni aihetta on liikaa medikalisoitu. Medikalisoitumista ovat kritisoineet useatkin tutkijat ja kirjoittajat. Teoksessa Seniori-ja vanhustyö arjen kulttuurissa (2003, 7) kirjan toimittajat Marjatta Marin ja Sinikka Hakonen tuovat esille sen, kuinka kirjan artikkeleiden kirjoittajien mukaan vanhenemisen ongelmat ovat painottuneet liikaa medikaalisiksi kysymyksiksi, joita on tarkasteltu hoito-, terveys- ja lääketieteiden (erityisesti geriatrian) näkökulmasta ja niinpä he haluavat painottaa kirjallaan sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden merkitystä seniori- ja vanhustyössä ja kaiken kaikkiaan ihmiselämässä. Koskinen ym. (1998, 40) esittävät, että tulevaisuudessa tehtävän vanhustyön pohjaksi tulee omaksua laajempi sosiokulttuurinen eikä ensisijaisesti suppea lääketieteellinen näkemys vanhuudesta ja vanhenemisesta. Samoin Koskinen (21.11.2003) korostaa, että dementia on entistä enemmän sosiaalinen kysymys. Se on perheenjäsenten välinen kysymys, omaishoitajan ja dementoituneen välinen kysymys tai hoitajien ja sairaiden potilaiden välinen vuorovaikutuskysymys. Ei siis pelkästään medikaalinen kysymys. Aivan viime vuosiin asti Simo Koskinen on ollut ainoa vanhussosiaalityön tutkija maassamme. Tähän aihepiiriin liittyen on 2000-luvun alussa tehty muutama pro gradu -työ ja ainakin yksi lisensiaatintyö, joten toivon, että tulevaisuudessa vanhuksiin liittyviä asioita tutkitaan lisää ja nimenomaan sosiaalisesta tai sosiaalityön näkökulmasta. Erityisesti dementiatyön ja sosiaalityön yhdistävää tutkimusta on vielä vähemmän löydettävissä. Jonkin verran sitä tulee esille edellä mainituista vanhussosiaalityön tutkimuksista, mutta mielestäni maassamme ei ole tehty juuri tutkimusta tai ole löydettävissä sellaista kirjallisuutta, joka liittyisi pelkästään dementian ja sosiaalityön yhdistelmään. Ulkomaisessa kirjallisuudessa sosiaalityöstä liittyen dementiaan ovat kirjoittaneet muun muassa Mary Marshall ja Margaret Anne Tibbs. Tutkimuksen vähäisyyden vuoksi haluan tuoda esille uutta, vähemmän tutkittua näkökulmaa vanhussosiaalityöhön. 8

2 TUTKIMUSASETELMA Tutkielmani aihepiirinä on dementoituvien vanhusten parissa tehtävä sosiaalityö. Eräs vanhussosiaalityön taustatieteistä on muun muassa gerontologia, lähinnä sosiaaligerontologia, joka on erityisesti kiinnostunut ikääntymisestä sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti. Tämä on teoreettinen konteksti, johon tutkielmani sijoittuu. Toiminnallisesti ja sisällöllisesti tutkielma liittyy vanhustyön ja sosiaalityön yleiseen kontekstiin, jotka yhdessä ovat tärkeinä osa-alueina muodostamassa vanhussosiaalityön moniammatillista kontekstia. 2.1 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelma Pro gradu -tutkielmani aihe on Gerontologinen sosiaalityö dementiaa sairastavien vanhusten parissa. Aihe on mielestäni hyvin tärkeä ja ajankohtainen vanhusten määrän lisääntyessä ja myös dementoivien sairauksien lisääntyessä. Oma näkemykseni ja hypoteesini on, että edellä mainitun kehityksen johdosta tarvitaan monien eri ammattiryhmien yhteistyötä dementoituneiden ja heidän omaistensa tukemiseksi. Pelkkä perushoitotyö ja hoiva eivät riitä, vaan tarvitaan myös sosiaalista näkemystä, jota sosiaalityöntekijä voi tuoda kyseiseen tilanteeseen. Korostan työssäni sitä, etten halua medikalisoida asiaa, vaan päinvastoin tuoda esille sitä, mitä muuta ihmisessä on sairauden takana: ei pelkkä sairausnäkemys, vaan päinvastoin voimavaranäkemys. Pro gradu -työssäni etsin vastausta seuraavaan kysymykseen: Mitä erityisyyttä dementia tuo vanhussosiaalityöhön ja vanhussosiaalityöntekijän työskentelyyn? Tutkielmassani analysoin dementiaa sairastavien vanhusten parissa tehtävää gerontologista sosiaalityötä toimintateoreettisen viitekehyksen kautta. Näitä seikkoja analysoimalla pyrin tuomaan esille dementian aiheuttamaa erityisyyttä vanhussosiaalityöhön ja vanhussosiaalityöntekijän työskentelyyn. Samalla tarkoituksenani on tuoda esille ja kuvata gerontologista sosiaalityötä dementiatyön näkökulmasta. 9

2.2 Teoreettinen viitekehys: sosiaaligerontologia Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassani on sosiaaligerontologinen viitekehys. Sosiaaligerontologia on gerontologian eli vanhenemisen tutkimuksen yksi osa-alue. Muita gerontologian osa-alueita ovat esimerkiksi psykogerontologia, kliininen gerontologia eli geriatria ja biogerontologia. (Hervonen & Pohjalainen 1990, 19.) Sosiaaligerontologian peruslähtökohtana on näkemys vanhenemisen sosiaalisuudesta. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena sosiaaligerontologiassa on ikääntyminen yhteiskunnassa sekä ikääntyminen ajallis-paikallisena ja kulttuurisena ilmiönä. (Jyrkämä 2003b, 267.) Sosiaalinen tai sosiaalisuus tarkoittaa vanhenemisen tutkimuksen yhteydessä juuri sitä tosiasiaa, että ihmisten vanheneminen tapahtuu aina jossakin yhteiskunnassa. Vanheneva ihminen toimii jäsenenä yhteisöissä ja ryhmissä. Näin ollen yhteiskunta kokonaisuudessaan luo puitteet ja ympäristön vanhenemiselle. Yhteiskunta myös vaikuttaa siihen, minkälaiseksi vanheneminen ja vanhana oleminen muodostuu. Lisäksi yhteiskunta jaksottaa ja vaiheistaa ihmisen elämänkulkua. Sosiaaliseen vanhenemiseen liittyy erilaisia taite- tai murroskohtia, joihin myös yhteiskunnalla on omat vaikutuksensa. Vanheneminen ei kuitenkaan ole pelkästään yhteiskunnallisten vaikutusten vastaanottamista. Yksilöt ja ryhmät voivat itsekin toimia ja muuttaa käsityksiä siitä, mitä vanhana olemisella heidän yhteiskunnassaan ymmärretään. Sosiaalinen vanheneminen voidaankin nähdä monien eri tasojen vuorovaikutuksena; esimerkiksi yksilön ja hänen sosiaalisten verkostojensa vuorovaikutuksena, ympäristön ja yksilön tai yhteiskunnan ja yksilön välisenä suhteena tai vuorovaikutuksena. (Jyrkämä 2001, 276 277.) Sosiaaligerontologista tutkimusta on tehty mikro-, väli- sekä makrotasolla. Mikrotaso tarkoittaa lähinnä yksilötasoa. Siinä tutkitaan niitä muutoksia, joita biologinen ja psykologinen vanheneminen aiheuttavat yksilön ja yhteiskunnan välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Tällöin tutkitaan muun muassa vanhenemisen vaikutuksia käyttäytymiseen, sosiaalisiin rooleihin ja elämäntyyliin. Välitason tutkimuksissa tutkimuskohteena ovat esimerkiksi vanhojen ihmisten elämänkulut. Tällöin tutkitaan sekä yksilön että yhteiskunnan tasoja. Makro- eli yhteiskunnallisella tasolla tutkitaan esimerkiksi väestön vanhenemiseen liittyviä demografisia seikkoja ja väestön ikääntymisen aiheuttamia muutoksia yhteiskunnan poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. (Hervonen & Pohjolainen 1990, 76; Koskinen 1993, 22.) 10

Sosiaaligerontologista tietämystä tarvitaan kaikessa vanhustyössä, niin avo- kuin laitospalveluissa ja vanhustyössä toimivien eri ammattiryhmien työskentelyssä. Ohjaukselliset asiakastilanteet erilaisissa toimintaryhmissä tai päiväkeskuksissa, palveluohjaus ja henkilökohtainen tuki voisivat olla esimerkkejä aivan konkreettisista palvelutapahtumista, joissa sosiaalityön tai sosiaalipalvelutyön kautta sosiaaligerontologista tietämystä käytetään. (Suomi 2003a, 107.) Sosiaalipalvelutyöllä tarkoitetaan sosiaalipalveluissa tehtävää ammatillista työtä. Sosiaalipalvelut puolestaan ovat hoivapalveluja, joihin voi kuulua kasvatuksellista tukea, fyysistä huolenpitoa, sosiaalisen vuorovaikutuksen edistämistä sekä erilaista ohjausta ja neuvontaa. Esimerkkinä vanhuksille tarkoitetuista sosiaalipalveluista ovat muun muassa koti- ja tukipalvelut, asumispalvelut ja päivätoiminta. (Koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998.) 3 TOIMINTAYMPÄRISTÖ 3.1 Vanhustyö Vanhustyöllä tarkoitetaan moniammatillista toimintaa vanhusten parissa erilaisissa organisaatioissa, toimintayksiköissä ja arkielämässä. Ammatillisen vanhustyön päämääränä on edistää ikääntyneen hyvinvointia ja elämänlaatua sekä lisätä hänen elämänhallintaansa ja turvallisuuttaan. (Koskinen ym. 1998, 55.) 1970-luvulta lähtien on muotoutunut nykyaikainen vanhustyö, joka yhdistää eri ammatteja ja ihmisiä, jotka toimivat vanhusten parissa. Vanhustyön ammatillista perustaa on lisännyt ja vahvistanut gerontologisen tutkimuksen eli vanhenemista koskevan tieteellisen tiedon laajeneminen. (Koskinen ym. 1998, 48 49.) Vanhustyön ammatillisen toiminnan perusta ovat ammatin ja koulutuksen sekä myös kokemuksen kautta saavutetut tiedot ja taidot, jotka antavat ammatilliselle toiminnalle sisällön ja vastuualueen. (Laitinen Junkkari, Rissanen & Isola 1999, 23). Modernin vanhustyön keskeisiä sisällöllisiä tekijöitä ovat vanhojen ihmisten omien voimavarojen käyttö ja ikääntyneiden elämän kaikinpuolinen tukeminen. Käytännön vanhustyöltä edellytetään tavoitteellisuutta ja suunnitelmallisuutta, yhteistyötä eri ammattiryhmien ja omaisten kanssa, erilaisten palvelujen hyväksikäyttöä, aktivoivia ja kuntouttavia työmuotoja ja terapioita, luovan ammatillisen suhteen käyttöä ja työn jatkuvaa kehittämistä. (Koskinen ym. 1998, 95 98.) Vanhustyössä toimii suuri joukko eri 11

ammattien edustajia, muun muassa lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia, hoitajia ja toimintaterapeutteja (Koskinen ym. 1998, 60). Myös fysioterapeuteilla, erilaisilla viriketyöntekijöillä tai vapaa-ajanohjaajilla on vanhustyössä suuri merkitys. Vanhustyön tietoperusta pohjautuu useiden tieteenalojen tuottamaan tietoon (Laitinen Junkkari ym. 1999). Koskisen ym.(1998, 41 42) mukaan kaiken vanhustyön pohjalla tulee olla asiakas- ja kansalaislähtöisyys. Viime vuosiin saakka vanhuspalvelut ja vanhustyö on useimmiten järjestetty hallinto- ja tuottajakeskeisesti niin, että on sivuutettu vanhojen ihmisten todelliset tarpeet. Tällöin vanhan ihmisen kohtaaminen on ollut kovin holhoavaa, passiivista, virallista ja ulkokohtaista. Asiakaskohtaisessa vanhustyössä lähdetään ikääntyneen ihmisen elämän todellisuudesta siltä pohjalta, miten se ihmiselle itselleen näyttäytyy. Tällaisessa työskentelyssä mahdollistetaan hänen toimintansa oman elämänsä subjektina eli vahvistetaan vanhan ihmisen autonomisuutta ja tämän lisäksi korostetaan ihmisen turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Myös Laitinen Junkkari ym. (1999, 19 20) kirjoittavat vanhusten hyvän hoidon ja yleensä vanhustyön vanhuskäsityksen merkityksestä. Hyvän hoidon määrittämisen taustana ja lähtökohtana on ajatus siitä, millainen vanhuskäsitys meillä yhteiskunnassamme on. Perinteisesti vanhukset on mielletty yhdeksi suureksi ryhmäksi; heitä ei ole nähty erilaisina yksilöinä. Vanhuus on perinteisesti määritetty myös ongelmalähtöisesti, jolloin esimerkiksi vanhus -sana on saanut kielteisen sävyn ja vanhuuden on katsottu tuottavan terveydellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Viime aikoina asiassa on kuitenkin edetty myönteisempään suuntaan. On alettu nähdä vanhukset entistä enemmän yksilöinä ja pyritty huomioimaan myös heidän voimavaransa. Vanhustyössä on tärkeä lähteä siitä, että vanhuus ei ole ongelma, vaan ainutlaatuinen elämänvaihe. 3.2 Sosiaalityö Sipilä luonnehtii sosiaalityötä arkielämän normaaliutta, sujuvuutta ja jatkuvuutta ylläpitäväksi työksi (Sipilä 1989, 61 62). Sosiaalityölle on ominaista tehtäväalueen ja työvälineiden eriytymättömyys ja rajaamattomuus. Tämä liittyy siihen, että sosiaalityötä tehdään mitä erilaisimpien ryhmien ja yksilöiden kanssa. Sosiaalityön kenttä on näin ollen hyvin laaja, sillä sosiaalityön kohteena voi olla yksilön talous tai hänen psyykensä, per- 12

he, ihmisten väliset sosiaaliset suhteet, kylät ja kaupunginosat, julkisuus ja hallinnolliset laitokset. (Sipilä 1989, 63.) Sosiaalityötä on määritelty myös laissa. Sosiaalihuoltolain (1982/710) 3. luvun 18. mukaan sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön suorittamaa ohjausta, neuvontaa ja sosiaalisten ongelmien selvittämistä sekä muita tukitoimia, jotka ylläpitävät ja edistävät yksilöiden ja perheen turvallisuutta ja suoriutumista sekä yhteisöjen toimivuutta. Perinteisesti sosiaalityö on käsitetty laaja-alaiseksi vuorovaikutustyöksi, jossa työn lähtökohtana on ihminen itse omassa tilanteessaan. Sosiaalityön keskeiseksi teemaksi on nähty asiakkaan tosiasiallisen elämäntilanteen ja sen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen yhteyksien ymmärtäminen niin kokonaisvaltaisesti kuin mahdollista. Pyrkimyksenä on jäsentää yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa elämisen ongelmia. Tavoitteena on mahdollistaa asiakkaan omien voimavarojen käyttö ongelmien ratkaisuyrityksissä. (Karvinen 1996a, 33 & Karvinen 1996b, 167.) Myös Payne (1997, 15 21) korostaa sosiaalityötä vuorovaikutuksellisena prosessina, johon vaikuttavat työntekijä, asiakas ja konteksti. Työ ei ole pelkästään yksisuuntaista, työntekijästä lähtevää, vaan myös asiakkaat muuttavat sosiaalityöntekijää ja sosiaalityötä tuoden vuorovaikutukseen mukaan oman maailmansa. Sosiaalityön kontekstina on yleensä toimisto tai laajemmin organisaatio, joka koostuu samoihin tavoitteisiin pyrkivistä ihmisistä. Mary Marshall (1990) jakaa sosiaalityön suoraan ja epäsuoraan auttamiseen. Suora auttaminen tarkoittaa perinteistä sosiaalityötä eli asiakastyötä, jossa kohteena on joku tietty henkilö tai ryhmä. Tällainen työ voi olla esimerkiksi ohjausta tai neuvontaa, erilaisten palvelujen järjestämistä tai toisten ammattilaisten kanssa neuvottelemista asiakkaan asioissa. Epäsuorana auttamisena voidaan pitää vaikkapa resurssien kehittämistä tai yleiseen mielipiteeseen vaikuttamista. Tässä tapauksessa sosiaalityön avulla koetetaan auttaa ihmisryhmiä, joilla on jokin tietty ongelma. (Marshall 1990, 3 4.) Myös Nathanson ja Tirrito (1998, 2) kuvaavat sosiaalityön kaksitahoista roolia: sosiaalityöntekijän tulee auttaa ihmistä käyttämään ja saamaan palveluja, mutta samalla pyrkiä myös sovittamaan sosiaali- ja terveyspalvelut systeeminä ihmisten tarpeita vastaaviksi. 13

3.3 Vanhussosiaalityö eli gerontologinen sosiaalityö 3.3.1 Gerontologisen sosiaalityön muotoutumisesta Simo Koskinen (1993) on tehnyt review-tutkimuksen gerontologisen sosiaalityön muotoutumisesta. Tutkimuksessa kuvataan lähinnä sitä, mitä aiheesta on kirjoitettu kansainvälisissä julkaisuissa. Tätä kautta on pyritty tuomaan esille sitä, miten vanhuuden ja sosiaalityön väliseen suhteeseen on alettu paneutua entistä enemmän ja miten sosiaalityö vanhusasiakkaiden kanssa on historiallisesti muotoutunut. Tutkimus rajautui koskemaan Englantia, Saksaa ja Yhdysvaltoja. Gerontologinen sosiaalityö ja sen muotoutuminen ovat olleet sidoksissa vanhusten määrän kasvuun, vanhuuden näkemiseen yhteiskunnalliseksi kysymykseksi ja vanhuspolitiikan kehitysvaiheisiin (Koskinen 1993, 20). Koskisen tutkimuksessa edellä mainittujen lehtikirjoitusten pohjalta ilmeni, että gerontologinen sosiaalityö on muotoutunut pikkuhiljaa kolmen kehitysvaiheen kautta. Ensimmäisenä kehityskautena voidaan pitää 1920 1940 lukuja. Tätä vaihetta Koskinen nimittää vanhussosiaalityön esivaiheeksi. Tällöin ikääntyneisiin suhtauduttiin vielä varsin kielteisesti. Ensimmäiset vanhuksia koskevat kirjoitukset ilmestyivät 1920-luvulla Yhdysvaltojen Sosiaalityön vuosikirjassa. (Koskinen 1993, 17, 56.) Yhtenäistä käsitettä sosiaalityö alettiin vanhusten kyseessä ollen käyttää 1950-luvun lopulla. 1950 1960-lukuja pidetäänkin gerontologisen sosiaalityön muotoutumisvaiheena. 1950-luvulla sosiaalityöstä vanhusten parissa kirjoitettiin vielä varsin vähän, mutta 1960-luvulla kirjoittelu lisääntyi. Tällöin ikääntyneistä alettiin kiinnostua sosiaalityön asiakkaina. Tätä kiinnostusta edesauttoi sosiaaligerontologisen tutkimuksen lisääntyminen juuri samoihin aikoihin. (Koskinen, mt. 17, 21, 56.) Kolmanneksi vaiheeksi Koskinen (1993, 17) esittää 1970 80-luvun, joita hän kuvaa sosiaaligerontologian vakiintumisvaiheeksi. Suhtautuminen vanhuksiin on muuttunut vähän kerrassaan myönteisemmäksi ja vanhukset on ruvettu näkemään tärkeänä sosiaalityön asiakasryhmänä omine erityisine tarpeineen (Koskinen, mt., 136). Voidaan sanoa, että ikääntyvässä yhteiskunnassa on viime aikoina nähty tärkeänä yhdistää vanhenemista ja sosiaalityötä koskeva tietämys. Nykyisessä yhteiskunnassa tapahtuu 14

monia muutoksia, ikääntyminen yhtenä esimerkkinä, joihin sosiaalityön täytyy vastata sekä ammattina että tutkimusalana. (Koskinen 2003, 351 352.) 3.3.2 Mitä on gerontologinen sosiaalityö? Sosiaalityöstä ikääntyvien parissa on kehittynyt sosiaalityön yksi erityisalue, mikä taas on merkinnyt vanhustyön lisääntyvää ammatillistumista. Sosiaalityötä toteutetaan yhä enenevässä määrin ikääntyvässä yhteiskunnassa. Gerontologisen sosiaalityön käsite on viime vuosina yleistynyt. Sen synonyymina käytetään yhä myös käsitteitä sosiaalityö ikäihmisten tai vanhusten kanssa, vanhustenhuollon sosiaalityö tai vanhussosiaalityö. (Koskinen 2003, 351 ja 355.) Gerontologinen sosiaalityö muotoutuu siitä erityisyydestä, jonka työskentely vanhusasiakkaiden kanssa aiheuttaa. Ikääntyneiden ihmisten erityiset tarpeet erottavat gerontologisen sosiaalityön esimerkiksi nuorempien kanssa tehtävästä sosiaalityöstä. (Nathanson & Tirrito 1998, 1, 14; Koskinen1994, 29; Koskinen 2003, 354.) Tämänhetkisen käsityksen mukaan gerontologinen sosiaalityö rakentuu sosiaalityön yleisen viitekehyksen, hyväksytyn vanhuspolitiikan, vanhuutta koskevan tieteellisen tiedon, uudenlaisen vanhuspalvelujen järjestämisajattelun ja konkreettisen vanhustyön kontekstiin. (Koskinen 2003, 352 361). Seuraavassa kuviossa Koskinen (2003, 354) havainnollistaa tätä gerontologisen sosiaalityön muotoutumista ja rakentumista. kuvio 1 Gerontologisen sosiaalityön muotoutuminen (Koskinen 2003, 354) 15

Vanhussosiaalityön sisällöksi määrittyvät vanhusten yksilöllinen tukeminen, heidän sosiaalisen verkostonsa lujittaminen, palvelujen kehittäminen ja koordinoiminen sekä kunnan vanhuspolitiikkaan vaikuttaminen (Koskinen ym.1998, 178). Samoin kuin sosiaalityössä yleensä, myös vanhussosiaalityössä käytännön työmuodot voidaan jakaa yksilö-, ryhmä- ja yhdyskuntatyöhön. Yleisimpiä toimintaympäristöjä vanhussosiaalityöntekijöillä ovat päivä- ja palvelukeskukset, terveyskeskukset, vanhainkodit ja erilaiset hoitokodit, kuntoutuslaitokset, kuntien sosiaali- ja terveysvirastot, psykiatriset ja muut erikoislääkärijohtoiset sairaalat ja vanhustyössä toimivat järjestöt. (Koskinen ym. 1998, 178 180; ks. myös Nathanson ja Tirrito 1998.) Vanhussosiaalityötä tehdään moniammatillisesti eli sosiaalityöntekijä toimii yhteistyössä monien eri tahojen kanssa. Muun muassa Marshall (1990, 2 3) korostaa, että sosiaalityötä vanhusten kanssa ei voida tehdä erillään muista professioista, koska esimerkiksi kotipalvelun tai sairaanhoidon kanssa tulee neuvotella asiakkaan asioista. Ikääntyneiden ongelmat eivät näin ole ainoastaan yhden ammattialan kysymys. Uudenaikaisessa vanhustyössä ja erityisesti gerontologisessa sosiaalityössä tulee paneutua syvällisesti ikääntyneitten ihmisten erityisiin elämänvaikeuksiin ja kriiseihin sekä pyrkiä ratkaisemaan niitä yksilöllisesti. Aiemmin vanhustyössä oli käsitys, että ikääntyneet ihmiset tarvitsevat ainoastaan konkreettisia palveluja ja käytännöllistä apua. Nykyisen vanhustyön näkemyksen mukaan ikääntyneillä on oikeus saada erilaista asiantuntija-apua samalla lailla kuin nuoremmillakin. (Koskinen ym. 1998, 42.) Vanhussosiaalityön tarve tulee lisääntymään tulevaisuudessa varsinkin pitkäaikaishoidossa ja dementiatyössä (Koskinen 2003, 360). Kari Salosen (2002) tutkimuksen mukaan vanhussosiaalityön ammatillisia työkokonaisuuksia ovat arviointi- ja sijoitustyö, neuvonta- ja ohjaustyö, tiedonhankinta- ja selvitystyö, yhteistyö, kannustava ja tukeva työ, edustaminen ja huolehtimistyö. Nämä työkokonaisuudet eroavat jonkin verran toisistaan avohuollon ja laitoshuollon vanhussosiaalityöntekijän työssä. Piia Piiraisen (2000) tekemässä vanhussosiaalityöntekijöiden haastattelututkimuksessa tuli myös esiin edellisen kaltaisia työkokonaisuuksia. Piirainen kertoo interventiomuodoista, joita vanhussosiaalityöntekijät olivat käyttäneet työssään. Tällaisia olivat asumiseen ja palveluihin liittyvät tehtävät, sosiaaliturvaetuusasiat, keskustelu ja tuki, vaikut- 16

taminen ja asiakkaan etujen ajaminen. Vaikuttamisella tarkoitetaan yleisesti vanhustenhuollon asioihin vaikuttamista, kuten saataviin palveluihin, hoidon laatuun, henkilökunnan riittävyyteen ja niin edelleen. 4 DEMENTIA SAIRAUTENA 4.1 Dementian määrittelyä ja dementian vaikeusasteet Dementialla tarkoitetaan elimellisen aivoja vaurioittavan sairauden laaja-alaista henkisten toimintojen heikentymistä, joka aiheuttaa vaikeuksia selviytyä jokapäiväisessä elämässä (Sulkava ym.1994, 13; Erkinjuntti ja Huovinen 2001, 54). Erkinjuntti ja Huovinen (2001, 54 55) esittävät yleisesti käytetyn dementian määritelmän, joka on Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen esityksen mukainen. Sen mukaan: Dementia on useiden älyllisten toimintojen heikentymistä. Sen oireita ovat muistihäiriöt, kuten uuden oppimisen vaikeutuminen ja vaikeus palauttaa mieleen aiemmin opittua, ja siihen liittyy ainakin yksi seuraavista häiriöistä: dysfasia eli kielellinen häiriö; apraksia, tahdonalaisten liikkeiden häiriö: liikesarjojen suorittamisen vaikeus, vaikka motoriikka on kunnossa; agnosia, havaintotoiminnan häiriö: nähdyn esineen tunnistamisen vaikeus tai nähdyn merkityksen käsittämisen vaikeus, vaikka näköhavainnon jäsentäminen on normaali; toiminnan ohjaamisen häiriö mm. suunnitelmallisuudessa, kokonaisuuden jäsentämisessä, järjestelmällisyydessä ja abstraktissa ajattelussa. Älyllisten toimintojen muutokset rajoittavat merkittävästi sosiaalista tai ammatillista toimintaa ja toiminta heikkenee huomattavasti entisestä tasostaan. Merkittävää on, että oireet kehittyvät pikku hiljaa, vähintään useiden kuukausien kuluessa. Dementia voidaan jakaa kolmeen eri vaikeusasteeseen: lievään, keskivaikeaan ja vaikeaan. Lievässä dementiassa sosiaaliselle ja ammatilliselle toiminnalle aiheutuu haittaa, mutta henkilöllä on kuitenkin kyky itsenäiseen elämiseen jäljellä. Arvostelukyky ja esimerkiksi henkilökohtaisesta puhtaudesta huolehtiminen ovat säilyneet suhteellisen hyvin. Keskivaikeassa dementiassa potilas sen sijaan tarvitsee säännöllisesti toistuvaa 17

ohjausta ja valvontaa. Itsestä huolehtiminen on sattumanvaraista ja päivittäisissä elämäntilanteissa voi tulla vaaratilanteita. Vaikeassa dementiassa potilas tarvitsee jatkuvaa valvontaa, koska päivittäisissä toiminnoissa on niin paljon puutteita. Potilas ei esimerkiksi pysty huolehtimaan henkilökohtaisesta puhtaudestaan, puhe on sekavaa tai henkilö ei puhu ollenkaan. (Sulkava ym. 1994, 16.) Huomioitavaa on, että eri sairaudet aiheuttavat erilaisia dementiaoireita. Tämän vuoksi potilaiden taidot säilyvät eriasteisesti. Koskaan ei tulisi tyytyä pelkkään dementiadiagnoosiin, vaan tulisi selvittää, mikä dementiaoireen aiheuttama sairaus potilaalla on. (Sulkava ym. 1994, 13.) 4.2 Dementiaa aiheuttavat sairaudet Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa aiheuttava tauti. Kaikista keskivaikeasti tai vaikeasti dementoituneista potilaista Alzheimerin tautia sairastaa 65 75 %. Toistaiseksi ei ole varmuutta Alzheimerin taudin syystä. Tauti etenee hitaasti, tasaisesti ja tietyin tyypillisin vaihein. Vaiheet voidaan jakaa alkuvaiheeseen (kesto 1 3 vuotta), keskivaiheeseen (kesto 2 4 vuotta) ja loppuvaiheeseen (kesto 1 4 vuotta). Taudin eteneminen on kuitenkin yksilöllistä. Taudin tärkeimpänä vaaratekijänä pidetään korkeaa ikää. Ikäryhmässä 65 74-vuotiaat tautia sairastaa noin kaksi prosenttia, kun taas yli 85-vuotiaista jo joka neljäs. (Erkinjuntti & Huovinen 2001, 60.) Alzheimerin tautia sairastavan henkilön aivot degeneroituvat eli kuihtuvat. Hermoratoja tuhoutuu ja aivojen tukikudos vähenee. Tällöin lähimuisti alkaa heiketä, asioiden mieleen painaminen vaikeutua ja esimerkiksi ajantaju heiketä. Vähitellen myös paikantaju heikkenee ja henkilö eksyy helposti, hänen on vaikea löytää oikeita sanoja, päivittäiset toiminnot alkavat vaikeutua ja sairaudentunto heikkenee. Lopulta hän on jatkuvan avun tarpeessa yleensä vuodepotilaana. Tällöin myös puhuminen ja puheen ymmärtäminen vaikeutuvat huomattavasti. Pitemmän aikaa sairastettuaan potilas myös laihtuu, vaikka hän saisikin riittävästi ravintoa. (Sulkava ym. 1994, 17 21; Erkinjuntti & Huovinen 2001, 60 61.) Vaskulaarinen dementia on toiseksi yleisin dementian syy maassamme. Suomessa se aiheuttaa noin 15 20 prosenttia dementiasairauksista. Vaskulaarisella dementialla tarkoitetaan erityyppisten verenkiertohäiriöiden aiheuttamaa aivokudoksen vauriota. Syinä ovat siis useimmiten aivoverenkiertohäiriöt, aivoinfarktit, aivoverenvuodot ja aivoverisuonten sairaudet. Vaskulaarista dementiaa sairastavan potilaan oireiden luonne riip- 18

puu siitä, missä paikassa aivoja vaurio on ja kuinka laaja se on. Muisti säilyy yleensä paremmin kuin Alzheimerin tautia sairastavilla. Potilailla esiintyy usein puhehäiriöitä, nielemisvaikeuksia, liikkeiden kömpelyyttä ja joskus oireina ovat myös pakkoitku tai pakkonauru. Tunnusomaista taudinkuvalle on, että henkinen suorituskyky heikkenee varsin nopeasti, äkillisesti. Se on myös portaittaisesti pahenevaa. Taudin etenemistä voitaneen hillitä, muta parantavaa hoitoa ei toistaiseksi ole. (Sulkava ym. 1994, 33, 36; Erkinjuntti & Huovinen 2001, 72.) Muita dementiaa aiheuttavia sairauksia ovat muun muassa Lewyn kappale -dementia (10 15 prosenttia kaikista dementiatapauksista) ja frontotemporaaliset degeneraatiot, joilla tarkoitetaan erityisesti aivojen frontaali- eli otsalohkoja vaurioittavia dementoivia sairauksia. Myös Parkinsonin taudissa ilmenee eteneviä muistihäiriöitä. (Erkinjuntti & Huovinen 2001, 88 91.) Muita dementiaan johtavia syitä ovat esimerkiksi tulehdukset, alkoholismi (seurauksena yleensä B12-vitamiinin puutos) ja aivovammojen jälkitilat. (Erkinjuntti & Huovinen 2001, 60.) On muistettava, että noin 15 prosentilla dementiapotilaista oireiden takana on jokin hoidettava sairaus. Tällaisia aiheuttavat esimerkiksi edellä mainittu B12-vitamiinin puutos, B1-vitamiinin puutos, kilpirauhasen vajaatoiminta, hyvänlaatuiset kasvaimet ja eräät lääkkeet. (Sulkava ym. 1994, 40.) 4.3 Dementoivien sairauksien hoito ja dementoituvan kuntoutusmahdollisuudet Dementoivat sairaudet ovat siis eteneviä aivosairauksia; niihin liittyy hermosolujen tuhoutumista ja samalla hermoverkostojen toimintakyky heikkenee. Mahdollisuudet hoidossa ja kuntoutuksessa kuitenkin ovat lisääntyneet ja tällöin voidaan dementoituvan toimintakykyä ja arkiselviytymistä myös yleensä lisätä. Vaikka parantavaa lääkehoitoa ei olekaan, nykyisellä lääketieteellisellä hoidolla pystytään hidastamaan oireiden pahenemista sekä toimintakyvyn heikentymistä. On tärkeää saada diagnoosi mahdollisimman pian, jolloin myös lääkehoidon nopea aloittaminen parantaa potilaan tilannetta. (Pirttilä 2004, 11, 20.) Pelkkä lääkehoito ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös muunlaista kuntouttavaa toimintaa. Kuntoutuksen tavoitteena dementoituvalla voidaan pitää toimintakyvyn parantamista tai ainakin ylläpitämistä sekä elämänhallinnan ja elämänlaadun lisäämistä. Täytyy muistaa, että dementoituvilla potilailla on aina säilyneitä kykyalueita, joita voidaan hyödyntää kuntoutuksessa riippumatta siitä, mikä dementoiva sairaus on kyseessä. Erit- 19

täin tärkeää kuntoutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa on kuitenkin huomioida sairaustyyppi ja oirekuva sekä sairauden vaikeusaste ja dementoituvan elämäntilanne. Tärkeitä periaatteita kuntoutuksessa ovat sen oikea-aikaisuus ja yksilöllisyys. (Pirttilä 2004, 11 12) Dementoituvien kuntoutus on kehittynyt paljon viime vuosina ja varsinaisen hoidon lisäksi on tullut erilaisia toimintamuotoja, kuten sopeutumisvalmennus, kuntouttava päivätoiminta, toimintakykyä tukeva lyhytaikaishoito, vertaistukitoiminta ja omaisten virkistystoiminta. Dementoituvien kuntoutuksessa voidaan käyttää myös muistikuntoutusta sekä monenlaisia terapiamuotoja, kuten fysio- ja toimintaterapiaa ja erilaisia taideterapioita. (Pirttilä, 2004.) Dementoituvan ihmisen kanssa voidaan järjestää erilaista yksilöja ryhmämotoista toimintaa. Toiminnan tarkoituksena on dementoituvan ihmisen aktivoiminen huomioiden hänen elämänhistoriansa ja yksilöllisyytensä. Kyseisen toiminnan avulla voidaan harjaannuttaa erilaisia asioita, kuten dementoituvan muistia, keskittymiskykyä, kielellisiä kykyjä, aisteja sekä sosiaalisia taitoja. (Haikarainen, Heimonen & Raatikka1997, 82.) Dementiapotilaille sopivia kuntoutusmenetelmiä on kuitenkin tutkittu varsin vähän, samoin niiden vaikuttavuutta. Tässä on varmasti yksi syy siihen, että dementiapotilaiden hoidossa kokonaisvaltainen, suunnitelmallinen kuntoutus jää vielä varsin vähäiseksi. Kuitenkin, jo nykytiedonkin mukaan, suunnitelmallinen kuntoutus tulisi kuulua osaksi dementiapotilaan hoitoa ja elämää. (Pirttilä 2004, 19 21.) Kuvaan seuraavassa luvussa joitakin kuntouttavia, vuorovaikutukseen perustuvia menetelmiä, jotka sopivat dementiatyöhön. 5 VUOROVAIKUTUKSELLISIA MENETELMIÄ DEMENTIATYÖSSÄ 5.1 Psykososiaalinen työ ja vuorovaikutuksellinen tukeminen Sosiaali- ja terveysalalla käytetään hyvin monenlaisia käsitteitä kuvaamaan vuorovaikutuksen avulla tapahtuvaa auttamistyötä asiakassuhteissa. Psykososiaalisella työllä tarkoitetaan työtä, jossa kohteena ovat yksilön tai ryhmien psyykkiset ja sosiaaliset kysymykset. Ongelmien tarkastelussa huomioidaan ihmisen ympäristö ja siinä olevat vuoro- 20

vaikutusmahdollisuudet. Psykososiaalista työtä ei aina voi erottaa psykoterapiasta. (Ahonen-Eerikäinen 1994.) Vilen, Leppämäki ja Ekström (2002, 11 29) käyttävät käsitettä vuorovaikutuksellinen tukeminen (englannin kielessä counselling ). Muita suunnilleen samaa tarkoittavia käsitteitä, joita on käytetty, ovat esimerkiksi ohjaaminen, counching-työ, keskusteluhoito, keskustelutyö, tukiviestintä ja terapeuttinen työskentely. Eri sosiaali- ja terveysalan ammatti-ihmiset käyttävät näitä hyväkseen työssään eli he pyrkivät ammatillisten valmiuksiensa pohjalta tukemaan asiakasta vuorovaikutuksellisin keinoin. He eivät anna psykoterapiaa, jollei heillä ole siihen koulutusta, mutta vuorovaikutuksellisella tukemisella he voivat auttaa ihmisiä löytämään omia voimavarojaan, tunnistamaan tarpeitaan ja sen kautta lisäämään elämänhallintaansa. Tärkeää työskentelytavassa on yhdessä kokeminen ja kokemusten jakaminen. Sitä voidaan toteuttaa yksilön kanssa keskustellen tai toimien tai vaikkapa vertaisryhmissä. Asta Suomi (2003b, 122) esittelee puhe- ja tunnetyön käsitteen. Sen käsitteen perustana on ajatus, että puhetyö rakentaa ja eheyttää identiteettiä. Se sisältää myös näkemyksen, että puheessa on aina tunnemaailma läsnä, mutta lisäksi tunteita on mahdollista kokea ja ilmaista ilman puhetta. Aiemmin ajateltiin, että puhetyö koskettaa vain ymmärtäviä ja puhuvia asiakkaita. Nyt korostetaan päinvastoin sitä, että puheen ja tunteen käyttö kohtaamisessa on erityisen tärkeää juuri silloin, kun asiakas on puhumaton. Tämä on erittäin tärkeä muutos ajattelussa. Toki aina puheen tukea antava merkitys on tärkeää asiakkaalle, mutta erittäin tärkeää esimerkiksi juuri silloin, kun asiakas on niin pitkälle dementoitunut, ettei hän kykene puhumaan. Tunteet ja se sävy, millä tavalla asiakkaalle puhutaan, liittyvät juuri olennaisesti tähän, koska dementoituneella tunnekokemukset säilyvät hyvin pitkälle sairauden etenemisestä huolimatta. He pystyvät tunnistamaan äänensävyjä ja erilaisia tunnekokemuksia. Nämä kokemukset vaikuttavat heidän tunnetilaansa siten, että ne voivat joko auttaa dementoitunutta henkilöä tuntemaan olonsa turvalliseksi tai päinvastoin ympäristö ja siinä toimivat ihmiset voivat olla jollakin tavalla uhkaavia ja aiheuttaa dementoituneille lisää joko epävarmaa tai negatiivista oloa ja käyttäytymistä. Dementia tulee konkreettisimmin esille juuri jokapäiväisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja näin ollen dementiatyössä korostuu vuorovaikutuksen laatu dementoituvan vanhuksen kanssa (Koskinen ym.1998, 173). 21

Suomen (2003b, 122 123) mukaan asiakkaan kanssa käytävä keskustelu voi olla johonkin hyvin konkreettiseen asiakkaan tilanteeseen liittyvää, jolloin keskustellaan asiakkaan voinnista, elämäntilanteesta, muistellaan elämää ja niin edelleen. Samalla voidaan kerätä tietoa ja suunnitella palveluita. Puhe- ja tunnetyötä ei voi määrittää erilliseksi vanhustyön menetelmäksi, vaan se liittyy muihin menetelmiin, kuten muistelutyöhön, verkostotyöhön tai muuhun vanhustyöntekijän tekemään työhön. Puhe- ja tunnetyötä ei kuitenkaan tulisi arkipäiväistää seurusteluksi ja unohtaa sitä vanhustyöstä pois. Monesti vanhustyö on niin tehostunutta, ettei tällaiselle identiteettiä rakentavalle ja ylläpitävälle työlle tahdo jäädä riittävästi aikaa. 5.2 Toiminnalliset menetelmät Kuten aiemmin on tullut esille, vanhustyössä toimii monia toimijoita ja eri ammattikuntien edustajia, joiden yhteinen tavoite on se, että vanhuksella olisi mahdollisimman hyvä olo ja vointi ja hän pystyisi elämään mahdollisimman hyvää elämää sekä käyttämään omia voimavarojaan sen toteuttamiseksi. Asia voitaneen näin pelkistäen sanoa kaikkien toimijoiden näkökulmasta. Suomen (2003a, 107) mukaan sosiaaligerontologisessa vanhustyössä on työmenetelmiä, jotka eivät ole vielä vakiintuneet. Monet niistä voivat olla tuttuja hoitotyön tai toimintaterapian puolelta, toiset taas terapia- tai sosiaalityöstä. Tämä osaltaan tuo esille juuri sitä, että vanhustyössä on monia eri ammattikuntia tai viitekehyksiä, joiden mukaan toimitaan. Seuraavassa esittelen joitakin tällaisia työmenetelmiä. Usein niitä käytetään esimerkiksi dementiaa sairastavilla vuorovaikutuksen välineenä, mutta lisäksi ne vahvistavat sosiaalista identiteettiä ja toimintakykyä ja erityisen tärkeää niissä on sosiokulttuurinen ja voimavaralähtöinen näkökulma (Suomi 2003a, 107; Koskinen 21.11.2003). Edellä mainittu puhe- ja tunnetyö voidaan nähdä yhtenä tällaisena menetelmänä. Seuraavassa tarkastelen lähemmin muistelutyötä ja musiikin käyttöä dementiatyössä. Monia muita menetelmiä voidaan myös käyttää, kuten kuvataidetta tai draamaa. Tässä tarvitaan työntekijän innostusta ja mielikuvitusta menetelmien kehittämiseksi ja aikaa sen toteuttamiseen. 22

5.2.1 Muistelutyö Sinikka Hakonen (2003, 130) korostaa Colemanin (1994, 8) näkökantaa, jonka mukaan jokaisen ihmisen omaelämäkerta ja elämäntarina ovat ainutlaatuisia. Hakonen (2003, 130) kuvaa muistelua niin, että se voi olla joko spontaania, hyvin arkisissakin tilanteissa syntyvää tai se voi olla erityinen ammatillinen työmuoto. Muistelun päämääränä tai lähtökohtana on stimuloida ja motivoida asiakasta muistelemaan kiinnostavia aiheita. Muistelua voidaan tehdä yhden asiakkaan kanssa tai ryhmissä. Jos puhutaan ammatillisesta työmuodosta, muistelu on myös tavoitteellista, pitkäjänteistä toimintaa. Muistelulla on tärkeä merkitys. Muistelussa korostuu voimavaralähtöinen ajattelu. Nähdään tärkeänä ylläpitää elämän merkityksen jatkuvuutta ilman, että ikääntyminen nähtäisiin vain negatiivisina muutoksina ja ongelmina. Muistelutyö ikään kuin rakentaa siltaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Esimerkiksi kodin muutoksissa ihmiset kaipaavat entistä kotiaan, asuinympäristöään ja niihin liittyneitä ihmisiä. Elämäntilanteen muutoksissa muistelusta saa voimavaroja. Muisteleva ihminen voi tuntea itsensä arvostetuksi oman tarinansa kertomisen ja kuulemisen kautta. Muistelu tuo vanhuksen oman äänen kuuluviin ja tällä tavoin ylläpitää ja lisää hänen voimavarojaan ja itsemääräämistään. Muistelu myös rohkaisee ihmistä luomaan uusia sosiaalisia suhteita ja säilyttämään entisiä. (Hakonen 2003, 130 131, Faith Gibsonia 1994 mukaillen.) Olen itsekin käyttänyt muistelua pienimuotoisesti työskennellessäni dementoituneiden vanhusten parissa. Käytettäessä muistelua työmuotona, siinä täytyy huomioida muutamia asioita. Täytyy huomioida vanhuksen dementoitumisen aste, sekä ryhmissä tehtävässä muistelutyössä se, ettei ota liian monta vanhusta samaan ryhmään ja huomioi sen, ketkä sopivat samassa ryhmässä toimimiseen. On myös muistettava se, että kaikki vanhukset eivät välttämättä halua muistella, eikä ketään voikaan siihen pakottaa. 5.2.2 Musiikin käyttö Musiikkia voidaan käyttää vuorovaikutuksellisen tukemisen välineenä. Musiikkia voidaan käyttää monella eri tavoin, eikä sitä työssään käyttävän tarvitse olla muusikko, vaan kiinnostus musiikkiin riittää. Markkanen (1992, Vilenin, Leppämäen ja Ekströmin 2002, 223 mukaan) jakaa musiikkiterapian harjoittamisen kolmeen erilaiseen tasoon, jotka ovat: toiminnallinen, tukea antava ja paljastava eli persoonallisuutta muokkaava. 23

Toiminnallisella tasolla tarkoitetaan sitä, että musiikin avulla korvataan passiivinen olotila mielekkäällä toiminnalla, esimerkiksi musiikin soittamisella. Tukea antavassa musiikkituokiossa pyritään synnyttämään positiivisia tunnekokemuksia ja yleensäkin laajentamaan tunne-elämää. Tavoitteena voi olla myös jonkin kognitiivisen osa-alueen tukeminen, kuten muistin parantaminen. Ilman terapiakoulutusta olevan työntekijän kannattaa pysytellä kahdessa ensimmäisessä tasossa, koska muuten voi saada vahinkoa aikaan. Musiikki voi avata monenlaisia tuntemuksia hyvinkin voimakkaasti ja tällöin täytyy osata toimia tilanteessa oikein, ettei aiheuteta asiakkaalle vahinkoa. Vilen, Leppämäki ja Ekström (2002, 231) esittävät Jukkolan (1999) kokemuksia hänen toteuttamastaan musiikkiterapiasta vanhainkodissa. Jukkolan kokemusten ja hoitohenkilökunnan havaintojen pohjalta dementoituneiden levottomuus-, depressio- ja vaelteluoireet vähenivät huomattavasti musiikkiterapian myötä. Taipaleen (1998, 71) mukaan musiikilliset valmiudet säilyvät dementoituneilla hyvin pitkään ja monet heistä pystyvät laulamaan mukana vanhoja, kauan sitten oppimiaan lauluja, vaikka eivät juuri muuten pystyisi tuottamaan enää puhetta. Itse olen huomannut saman asian työskennellessäni dementiayksikössä. Varsinkin laulaessamme joitakin vanhoja kansanlauluja tai muita vanhuksille tuttuja lauluja, hyvinkin pitkälle dementoituneet henkilöt ovat olleet mukana ja pystyneet laulamaan monia säkeistöjä ulkoa. Itse musiikkituokio ja sen vuorovaikutuksen laatu täytyy sopeuttaa dementiatasoon eli siihen toimintakykyisyyteen, mikä dementoituneella on jäljellä. Lievästi dementoituneet kykenevät myös keskustelemaan. Musiikki voi aktivoida heitä keskustelemaan nuoruudestaan, rakastumisestaan, perheestään ja lapsistaan, mutta ehkä myös vaikeista asioista. Keskivaikeasti dementoituneilla musiikin osuus on olennaisempi, vaikka keskusteluakin voi musiikin pohjalta vielä syntyä. Vaikeasti dementoituneet voivat osallistua oman kykynsä mukaan, kuuntelemalla ja vaikkapa hyräilemällä. Monesti dementoituvat vanhukset haluavat laulaa samoja tuttuja lauluja yhä uudestaan. Muistamisen ilo tuo ikääntyneelle tyytyväisyyden ja itsevarmuuden tunnetta (Vilen, Leppämäki & Ekström 2002, 231 232). Samoin vuorovaikutus ja yhdessä olo toisten kanssa sekä ohjaajan antama huomio tuovat dementoituneelle turvallisuuden tunnetta ja tunnetta siitä, että hänestä välitetään, että hän on tärkeä. Musiikki tuo dementoituneelle elämyksiä, jotka vaikeasti dementoitunutkin pystyy tunnistamaan, koska tunnetilat ja elämykset säilyvät kaikkein pisimmälle dementoituneiden muistissa. 24

6 TUTKIMUKSEN EMPIIRINEN TOTEUTTAMINEN 6.1. Tutkimusmenetelmä Valitsin aineistonkeruumenetelmäksi laadullisen haastattelututkimuksen ja tarkemmin teemahaastattelun. Siinä haastattelu etenee yksityiskohtaisten kysymysten sijaan tiettyjen teemojen varassa. Valitsin tällaisen menetelmän sen vuoksi, että saisin tutkittavien äänen paremmin kuuluviin. Teemahaastattelussa korostuu haastateltavien tulkinnat asioista ja heidän eri asioille antamansa merkitykset. Olennaista on myös se, että merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa. (Hirsjärvi ja Hurme 2001, 48.) Tutkimusmenetelmää valitessani ajattelin, että tutkimusaiheeni gerontologinen sosiaalityö dementiaa sairastavien vanhusten parissa on sen verran vähän tutkittu aihe, että teemahaastattelun avulla voisin saada tutkittavat tuottamaan itse tietoa mahdollisimman paljon. Eskolan ja Vastamäen (2001) mukaan teemahaastattelun aihepiirit, teema-alueet, on etukäteen määritelty, mutta menetelmästä puuttuu kuitenkin strukturoidulle haastattelulle olennainen kysymysten tarkka muoto ja järjestys. Haastatellessaan tutkija siis varmistaa, että kaikki etukäteen suunnitellut teemat käydään haastattelussa läpi, mutta niiden järjestys ja laajuus vaihtelevat haastattelusta toiseen. Kyseessä on siis eräänlainen keskustelu. Se tapahtuu tosin tutkijan aloitteesta ja tutkijan ehdoilla, ainakin siten, että haastattelussa ohjat ovat tutkijalla. Tarkoituksena on kuitenkin, että tutkija saa vuorovaikutuksessa haastateltavan kanssa selville häntä kiinnostavat, tutkimuksen aihepiiriin liittyvät asiat. Haastattelun teemat voidaan etsiä esimerkiksi kirjallisuudesta. Teemat voidaan johtaa myös teoriasta, jolloin teoreettinen käsite operationalisoidaan eli muutetaan mitattavaan muotoon eli teemahaastattelun kyseessä ollen haastatteluteemoiksi. Haastatteluteemoja valitessa voi käyttää myös niin sanottua luovaa ideointia ja aihepiirin tuntemusta. Itse käytin haastattelun teemoja valitessani useampaakin edellä mainituista tavoista. Ensiksi perehdyin vanhustyöhön ja vanhussosiaalityöhön liittyvään kirjallisuuteen eli aiempiin tutkimuksiin ja niihin teorioihin, joita olen tässä tutkimuksessani käyttänyt. Lisäksi olen käyttänyt hyväkseni kokemustani, jota olen saanut työskenneltyäni vanhusten parissa hoito- ja sosiaalityössä. Haastattelurunkoon teemojen pääotsikot muotoutuivat lähinnä toimintateoreettisen viitekehyksen pohjalta ja näihin teemoihin liittyvät alaotsi- 25