SYKÄRINJÄRVEN VEDENLAATU JA SEDIMENTTIANALYYSIT

SYKÄRINJÄRVEN VEDENLAATU JA SEDIMENTTIANALYYSIT Nina Lehtinen Päivi Salmi

SISÄLLYSLUETTELO Johdanto 4 1 Yleistä Sykärinjärvestä 5 2 Järvien luokittelu ja niiden tilaan vaikuttavat tekijät 7 2.1 Järviveden laatuun vaikuttavat tekijät 8 2.1.1 Humus 8 2.1.2 Happamoituminen 8 2.1.3 Rehevöityminen 9 2.1.4 Muut vesistöihin vaikuttavat tekijät 9 3 Sykärinjärven tutkimuksessa käytetyt menetelmät 10 3.1 Kemiallinen hapenkulutus 10 3.2 Veden väri 11 3.3 Veden happamuus 12 3.4 Alkaliteetti 13 3.5 Fosfori vesiekosysteemissä 14 3.6 Kokonaistyppi 15 3.7 Happipitoisuus ja hapen kyllästysaste 17 3.8 Kiintoaine 18 3.9 Sähkönjohtavuus 19 3.10 Veden kovuus 20 4 Sedimenttitutkimuksen tulokset 21 4.1 Happoliukoiset metallit 21 4.1.1 Kadmium 22 4.1.2 Kupari 22 4.1.3 Sinkki 22 4.1.4 Lyijy 23 4.1.5 Kromi 23 4.2 Orgaaninen aines 23 4.3 Rakeisuus 24 4.4 Typpi- ja fosforipitoisuus 24 5 Mitä järven kunnostus vaatii? 25 Lähteet 5.1 Sykärinjärvelle ehdotetut kunnostustoimenpiteet 25

JOHDANTO Hyvinkään Sykärinjärven vedenlaatu- ja sedimenttiselvitys laadittiin vuosien 2004-2005 aikana. Selvityksen tarkoituksena on tuottaa tietoa Sykärinjärven tilasta mahdollisia jatkotoimenpiteitä varten. Vuosien 2004-2005 aikana selvitystä varten Sykärinjärvestä otettiin vesinäytteitä yhteensä 5 kertaa ja ne analysoitiin Laurea-ammattikorkeakoulun laboratoriossa Hyvinkäällä. Lisäksi Helsingin yliopiston maantieteen laitos analysoi Sykärinjärvestä sedimenttinäytteen syksyllä 2004. Sykärinjärven vedenlaatu- ja sedimenttiselvitys oli osa laajempaa Sykärinkulman kehittämishanketta, jossa tämän selvityksen lisäksi laadittiin asukaslähtöinen kehittämissuunnitelma Sykärinkulmalle vuonna 2005. Koko hankkeen toteutuksesta ja hallinnoinnista vastasi Laurea-ammattikorkeakoulu yhteistyössä Sykärinkulman asukasyhdistyksen ja Ridasjärven kalastuskunnan kanssa. Hanke sai rahoitusta Hyvinkään-Riihmäen seudun yhteistoimintayhdistys YliSet ry:ltä alueellisesta maaseutuohjelmasta. Vedenlaatuselvityksen toteutuksesta ja koordinoinnista vastasi Laurea-ammattikorkeakoulun lehtori (FL) Rauni Varkia. Lisäksi vesinäytteiden keräykseen ja analysointiin osallistuivat Laurea-ammattikorkeakoulun luonnonvara- ja ympäristöalan opiskelijat vesikurssilla. Tämän raportin laativat kestävän kehityksen opiskelijat Nina Lehtinen ja Päivi Salmi. 4

1 YLEISTÄ SYKÄRINJÄRVESTÄ Sykäri eli Laitilanjärvi sijaitsee Hyvinkään kaupungin sekä Hausjärven kunnan alueella ja se on osa Vantaanjoen valuma-aluetta. Järvi on Keravajoen latvajärvi. Sykäri on pinta-alaltaan noin 2 km 2 ja sen rantaviivan pituus on noin 9,6 km. Sykärinjärven valuma-alue on pitkänomainen, kooltaan noin vajaa 20 km 2 (kuva 1). Järven itärannan kallioselänteet muodostavat Vantaanjoen ja Mustijoen vesistöjen vedenjakajan joka jatkuu sieltä Lehtitien Latvatien risteyksen kautta Sälinkääntien pohjoispuolelle ja yhtyy kallioitten jaksoon Hyypiönkallion koillispuolella. Sykärinjärven rannoilla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. 1700-luvulla ihmisten vaikutus alueella kasvoi maatalouteen sopivan ympäristön houkutellessa alueelle torppareita. Maatalouselinkeinojen tilalle on 1950-luvulta alkaen tullut vapaaajanasutusta, ja nykyään suuri osa pelloista on viljelemätöntä ja metsittynyttä. Soiden ojittaminen metsän kasvun parantamiseksi on ollut merkittävin muutos Sykärin ympäristössä. Tämä on lisännyt järveen huuhtoutuvien ravinteiden määrää. Järven ympäristössä on kuitenkin ollut asutusta jo kauan ennen kuin sen tilaa alettiin seurata, joten nykyisen tilan vertaaminen normaalitilaan on mahdotonta. Sykärin keskisyvyys on vain 0,6 m. Syvin kohta on n. 2 m. Mataluutensa takia talvija kesäkerrostuneisuutta ei synny. Valuma-alueen kallioiden väliset painanteet ovat sisältämiensä savikerrostumien vuoksi vettä pidättäviä ja näin ollen suurimmaksi osaksi soistuneita. Suot on pääosin ojitettu metsän kasvun parantamiseksi. Soiden vuoksi järven vesi on ruskeaa humuspitoista vettä, etenkin Hyypiönsuon valumavedet vaikuttavat Sykärinjärveen. Veden viipymä järvessä on noin 4-5 kk, mikä tarkoittaa, että veden vaihtuvuus on suhteellisen hyvä. Vantaanjoen ja Helsingin Seudun vesiensuojeluyhdistyksen 1992 suorittaman järvi-inventoinnin mukaan Sykärinjärvi on lievästi kuormitettu, rehevähkö järvi, jonka käyttökelpoisuusluokka on välttävä. Uudenmaan ympäristökeskuksen 2001 tekemässä selvityksessä järven laatu oli tyydyttävä yleisessä laatuluokituksessa. Järvi saa fosforikuormituksensa pääosin maataloudesta (41 %) sekä luonnonhuuhtoumana (32 %) ja loput tulevat asutuksesta ja loma-asutuksesta (8 %) sekä laskeumasta ja metsätaloudesta. Järvessä on havaittu ainakin v. 1996 sinibakteeria (sinilevä) sekä joskus ilmoituksia limalevästä (Gonyostomum semen). Tässä raportissa käytetään vertailuaineistona vuodesta 1973 alkaen tehtyjä mittauksia (ympäristöviranomaisten HERTTA-tietokanta) sekä Uudenmaan ympäristökeskuksen raporttia vuodelta 2001. 5

Maanmittauslaitos Lupa no 633/MYY/05. Kuva 1. Sykärinjärven valuma-alue. Näytteenottopiste on merkitty mustalla neiliöllä. 6

2 JÄRVIEN LUOKITTELU JA NIIDEN TILAAN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT Tehtäessä tarkempaa kartoitusta järven tai vesistön tilasta, käytetään mittareina usein joko virkistyskelpoisuusluokitusta tai yleistä luokitusta (taulukot 1 ja 2). Virkistyskelpoisuusluokitus on erikseen luonnonvesille ja pistekuormituksen alaisille vesille. Luokitus tehdään värin, kokonaisfosforin, sameuden ja kiintoaineen perusteella. Taulukko 1. Luonnonvesien virkistysluokitus Erinomainen Hyvä Tyydyttävä Väri mg Pt/l alle 60 60 250 yli 250 Kok.P µg/l alle 12 13 70 yli 70 Sameus FTU alle 1,5 1,5 10 yli 10 Kiintoaine mg/l alle 2,0 2,0 8,0 yli 8,0 Yleisluokituksessa tarkastellaan väriä, sameutta, kokonaisfosforia, päällysveden happipitoisuutta, kemiallista hapenkulutusta ja ph:ta. Erinomaisessa ja hyvässä luokassa ei esiinny alusveden hapettomuutta. Tyydyttävässä luokassa se on mahdollista, ja välttävässä luokassa alusvesi on hapetonta. Huonossa luokassa koko vesimassan happitalous on voimakkaasti häiriintynyt. Luokissa välttävä ja huono voi esiintyä myös terveydelle haitallisia aineita (raskasmetallit, elohopea, klooriyhdisteet jne.). Taulukko 2. Yleisluokituksen raja-arvoja ERINOMAI- HYVÄ TYYDYT- NEN TÄVÄ Väri mg Pt/l alle 50 50 100 alle 150 VÄLTTÄ- VÄ HUONO Sameus FTU alle 1,5 Kok.P µg/l alle 12 12 30 30 50 50 100 yli 100 Happi kyll.-% 70-120 40-150 (päällysvesi) COD mg/l alle 3,5 3,8 10 10 20 20 30 yli 30 ph 6,5 7,5 7

2.1 Järviveden laatuun vaikuttavat tekijät Järvien ja niiden valuma-alueiden fyysisen ympäristön laajimpia muutoksia ovat suo- ja metsäojitukset sekä muut vesiuomien perkaukset. Kyseiset toimenpiteet vaikuttavat monin tavoin järvien luonnontalouteen, mm. ravinne- ja humuskuormat kasvavat, tulvahuiput terävöityvät ja kuivuuskausien minimivirtaamat pienentyvät. Tyypillisiä muutoksia ovat myös vedenkorkeuden säännöstely ja järvien lasku, jotka saattavat perusteellisesti muuttaa järven ekosysteemiä. 2.1.1 Humus Humus on luonnossa tapahtuneen orgaanisen aineen hajotustoiminnan tuloksena syntynyt suurimolekyylisten ja heikosti luonnossa hajoavien yhdisteiden sekoitus, jonka väri vaihtelee keltaisesta mustaan. Humus on peräisin valuma-alueelta. Humus aiheuttaa veden ruskean värityksen, joka lisää muun muassa ylimpien vesikerrosten lämpenemistä. Lämpeneminen voi vaikuttaa kaikkiin vesipatsaan kemiallisiin ja biologisiin ilmiöihin. Humus sitoo tehokkaasti ioneja. Se muodostaa kestäviä komplekseja raskasmetallien kanssa ja poistaa biologisesta kierrosta muun muassa fosforia. Humus sisältää heikkoja happoja, jotka alentavat veden ph-lukua, mutta toisaalta sen emäksiset ryhmät toimivat puskurina. Tämän vuoksi humusvedet ovat tyypillisesti vastustuskykyisiä ulkoisille muutoksille, mutta jos muutoksia tapahtuu, ne ovat tavallisesti huomattavia. Humuspitoisuuden ja muun orgaanisen aineen määrän muutoksia voidaan seurata tutkimalla muun muassa kemiallista hapenkulutusta ja veden väriä. 2.1.2 Happamoituminen Happamoitumisella tarkoitetaan sitä, että maaperän tai vesistöjen kyky vastustaa eli neutraloida ilmasta tulevaa hapanta laskeumaa alkaa heikentyä. Happamoittavia yhdisteitä laskeutuu maan pinnalle sateen mukana märkälaskeumana tai hiukkasissa ja kaasuissa kuivalaskeumana. Ekosysteemi voi ajan myötä menettää puskurikykynsä happamoitumista vastaan, mikäli kuormitus on liian suuri. Sadevesi on luontaisestikin hieman hapanta, mutta tietyt ilmansaasteet tekevät siitä entistä happamampaa. Fossiilisten polttoaineiden, kuten kivihiilen, öljyn ja turpeen palaessa syntyy savukaasuja, jotka sisältävät rikin ja typen oksideja. Nämä oksidit reagoivat kemiallisesti ilmassa synnyttäen happoja jotka huuhtoutuvat sateen mukana alas. Kaikkein herkimpiä happamoitumiselle ovat karut vesistöt ja metsämaat, sillä niiden luontainen puskurikyky happamoitumista vastaan on heikko. Rehevien alueiden maaperässä ja kivilajeissa on usein paljon kalkkia, joka parantaa puskurikykyä ja ehkäisee happamoitumista. Suomen kallioperässä kalkkia on kuitenkin niukasti. 8 Luonnossa happamoitumisesta on haittaa monelle kasville ja etenkin vesieliöille. Happamoitumisen vaikutukset vesieliöihin eivät aina johdu suoranaisesti veden happamuudesta. Happamissa olosuhteissa maaperässä ja vedessä liukoiseen myrkylliseen muotoon muuttuneet metalliyhdisteet,kuten alumiini ja raskasmetallit, ovat eliöstölle, esimerkiksi kaloille, hyvin haitallisia.

Vesieliöt sietävät kohtalaisia happamuuden vaihteluita ph 7:n molemmin puolin. Vasta veden ph:n laskiessa pysyvästi vesieliöiden lajikoostumus muuttuu ja lajimäärä vähenee. Nuoret vesieliöt ovat aikuisia herkempiä pienemmillekin happamuuden muutoksille. Järvet voivat olla myös luontaisesti happamia humusyhdisteitä johtuen. Näissä järvissä eliöstö on kuitenkin pitkien aikojen saatossa sopeutunut happamimpiin olosuhteisiin. Lisäksi humusyhdisteillä on kyky sitoa alumiinin ja raskasmetallien myrkyllisimpiä olomuotoja, vähentäen näiden aineiden myrkyllisiä pitoisuuksia vedessä. Järven happamoitumisen edetessä monien kalalajien lisääntyminen heikkenee ja hyvin happamissa oloissa se voi lakata kokonaan. Happamoitumiselle kaikkein herkimmät lajit häviävät ensimmäisenä, ja lajimäärä alkaa pienentyä. Kalasto taantuu hiljalleen harvalukuiseksi, vanhojen yksilöiden kalayhteisöksi, jossa jäljellä olevat kestävämmät lajit vielä pystyvät sietämään happamia olosuhteita. 2.1.3 Rehevöityminen Järvien biologisen tuotannon kasvu, rehevöityminen, on Etelä- Suomen järvien tilan yleisin muutosilmiö ja on ollut havaittavissa aiempien tilakartoitusten mukaan myös Sykärinjärvessä. Rehevöityminen on hitaasti, jopa vuosikymmenten aikana etenevä prosessi, joka lopulta voi johtaa mm. voimakkaisiin sinileväkukintoihin, kalaston muuttumiseen ylitiheäksi särkikalojen hallitsemaksi ns. roskakalastoksi ja järvien käyttöarvojen huomattavaan vähenemiseen. Sykärin klorofylli-a-pitoisuudet, jotka kuvaavat rehevöitymistä, ovat olleet Uudenmaan ympäristökeskuksen (2001) tutkimusten mukaan 10 20 µg/l välillä. Tämän mukaan Sykäri on rehevä järvi. Rehevöitymisen perimmäinen syy on aina ulkoisen ravinnekuormituksen kasvu liian suureksi järven sietokyvyn kannalta. Keskeisessä asemassa ovat vesien levätuotantoa säätelevät pääravinteet, fosfori ja typpi. Kuormituksen kasvun pääsyinä ovat maa- ja metsätalouden toimenpiteet, mutta myös haja- ja loma-asutuksen kiinteistöjen jätevesien päästöillä on vaikutuksensa. 2.1.4 Muut vesistöihin vaikuttavat tekijät Myös ilmaperäiset saastelaskeumat vaikuttavat järvien rehevöitymiseen, sillä Lounais-Suomessa ilmansaasteiden vuotuinen typpikuorma on 500-1000 ja fosforikuorma 5-20 kg/km 2. Suoraan järviin vuosittain lankeava ilmaperäinen fosfori voikin vastata suurta osaa järvien vesimassan sisältämän fosfaattifosforin koko määrästä. Ns. luonnonhuuhtouman osalta vaikea tutkimusongelma on ilmaperäisen laskeuman vaikutus kaikkialla alkuperäisiin, puhtaan luonnontilan tuloksiin eli aitoa luonnontilaa ei ole löydettävissä. 9

3 SYKÄRINJÄRVEN TUTKIMUKSESSA KÄYTETYT MENETELMÄT Sykärinjärven tutkimus käsitti vesinäytteiden oton Sarvikallion läheisyydessä vuosina 2004 2005. Ottopisteen koordinaatit ovat x=3393653 ja y=6730522. Näytteitä otettiin 4 kertaa vuodessa. Vuosien 2004 ja 2005 näytteet on otettu metrin syvyydestä, ellei toisin mainita. Näytteet otettiin Limnos-näytteenottimella ja ne joko varastoitiin kylmätiloihin tai analysoitiin välittömästi Laurea-ammattikorkeakoulun laboratoriossa. Vesinäytteistä happipitoisuus, ph ja sähkönjohtokyky analysoitiin järvellä. Alkaliteetti, kiintoaines, väri, kokonaisfosfori ja ortofosfaattifosfori sekä kokonaistyppi analysoitiin laboratoriossa. 3.1 Kemiallinen hapenkulutus Kemiallinen hapenkulutus (CODMn) mittaa vedessä olevien kemiallisesti hapettuvien orgaanisten aineiden muun muassa humuksen määrää. CODMn -määrityksessä hapettuvat osittain myös humusyhdisteet, joten se kuvaa samalla vesien humusleimaisuutta. Humusvesissä CODMn-arvo on 10-20 mg O 2 /l. Värittömien vesien CODMn-arvo on 4-10 mg O 2 /l. Jätevedet (esim. metsäteollisuuden), lisäävät kemiallista hapenkulutusta. CODMn-arvot vaihtelevat valumaolojen mukaan. Järven perustason määrää valuma-alueen suopinta-ala. Mitä enemmän soita on vesistön valumaalueella, sitä humuspitoisempaa vesi on. 1970-luvun vilkkaalla ojituskaudella arvot olivat voimakkaassa nousussa koko maassa. Nyt tilanne on tasaantunut, mutta ojitukset ovat heikentäneet monen järven tilaa Sykärinjärven kemiallinen hapenkulutus Vuoden 2004 ja 2005 määritys Sykärinjärven kemiallisesta hapenkulutuksesta suoritettiin standardin SFS 3036 mukaan. Vuodesta 1973 vuoteen 2001 otettujen näytteiden perusteella pitoisuus on ollut keskimäärin 13 25 mg O2/l, mikä kertoo kemiallisen hapenkulutuksen olleen melko normaali. Luku on kohonnut hieman vuosituhannen vaihteessa. Vuoden 2001 korkeaan orgaanisen aineen määrään on saattanut vaikuttaa tuon kesän helteet ja heinäkuun runsaat sateet mitkä ovat lisänneet huuhtoumaa (kuvio 1). Kuvio 1. Sykärinjärven kemiallinen hapenkulutus 17.2.2005 24.7.2001 15.6.1999 19.7.1984 24.5.1984. 22.3.1984 27.8.1973 Kemiallinen hapenkulutus 10 0 0 5 5 10 10 15 15 20 20 25 30 mg/l mg/l

3.2 Veden väri Värittömien vesien väriarvot ovat 5-15 mgpt/l. Lievää humusleimaa osoittaa lukema 20-40 mgpt/l. Humuspitoisten vesien väriarvo on 50-100 mgpt/l. Erittäin ruskeilla vesissä väri voi olla 100-200 mgpt/l. Tällainen väri näkyy jo paljaalla silmällä selvänä veden ruskeutena (suovedet). Väri vaihtelee jonkin verran eri vuosina valumaolojen mukaisesti. Runsassateisina aikoina ja niiden jälkeen väriarvot nousevat. Kuivina kausina väriarvot pienenevät. Vaihteluväli voi olla kaksinkertainen. Myös kesällä väri yleensä vähenee ilmeisesti ultraviolettisäteilyn hajottaessa humusta. Veden väri Sykärinjärvessä Sykärin veden väri määritettiin spektrofotometrilla sekä komparaattorilla. Molemmilla tavoilla saadut tulokset vastasivat suhteellisen hyvin toisiaan. Sykärin vesi on erittäin ruskeaa. (kuvio 2). Uudenmaan ympäristökeskuksen vuonna 1998 tekemässä tutkimuksessa veden väri vaihteli välillä 200-240 Pt/l. Kuvio 2. Veden väri Sykärinjärvessä Veden väri 19.9.2005 4 30.3.2005 17.2.2005 18.10.2004 0 50 100 150 200 250 300 mg Pt/l 11

3.3 Veden happamuus (ph) Veden happamuus tai emäksisyys ilmaistaan ph-lukuna. Asteikko on logaritminen, joten yhden ph-yksikön muutos merkitsee 10-kertaista muutosta veden vetyionipitoisuudessa. Luonnonvesien ph:ta säätelee veden hiilidioksidin, bikarbonaatin ja karbonaatin määrä. Veden happamuudesta kertoo alhainen ph-luku, neutraalin arvo on 7. Monet Suomen järvet ovat luonnostaan lievästi happamia, keskimäärin järvien ph on 5,7-6,5. Ruskeat humuspitoiset vedet ovat happamimpia ja soiden osuus valuma-alueen pinta-alasta vaikuttaa merkittävästi ph-tasoon. Suovaltaisilla valuma-alueilla vesi on yleensä orgaanisten happojen happamoittamaa. Toisaalta humus puskuroi happaman laskeuman vaikutuksia ja näin nämä järvet eivät happamoidu yhtä helposti kuin kirkkaat järvet. Hyvin voimakas leväkukinta saattaa vähentää happamuutta ja nostaa ph-arvon jopa välille 8-10. Tällöin veden sanotaan olevan alkaalista. ph Sykärinjärvessä Vuosien 2004 2005 mittauksissa (kuvio 3) Sykärinjärvellä veden ph mitattiin Knickin ph-mittarilla näytteenottopaikassa. Kuvio 3. Sykärinjärven ph. ph 30.3.2005 27.2.2005 1.9.2004 2.6.2004 24.7.2001 ph 15.6.1999 22.3 1984 27.8 1973 0 2 4 6 8 Näytteiden perusteella vaikuttaa siltä että happamuus on jonkin verran lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana. Lisääntyneen kasvillisuuden hajotessa syntyy lisää happamoittavia yhdisteitä (esim hiilidioksidia). Talvisin ph yleensä nousee, koska hiilidioksidia kuluttavaa yhteyttämistoimintaa ei juuri ole. 12

3.4 Alkaliteetti Alkaliteetti mittaa veden kykyä vastustaa ph-muutoksia. Mitä alhaisempi vesistön puskurikyky on, sitä herkemmin se happamoituu. Puskurikyky on riippuvainen valuma-alueen laadusta. Happamoitumisalttius lisääntyy, mikäli valuma-alue on kallioinen tai sitä peittää vain ohut moreenikerros. Valuma-alueen peltovaltaisuus vähentää happamoitumisriskiä. Happamoituminen näkyy ensin alkaliteetin pienenemisenä ja vasta sen jälkeen ph-arvoissa. Hyvän puskurikyvyn omaavassa vedessä alkaliteetti on yli 0,20 mmol/l ja kun se on 0,10-0,20 mmol/l puskurikyky on tyydyttävä. Sykärinjärven alkaliteetti Sykärinjärven alkaliteetti määritettiin SFS stantardin 3005 mukaan, titraamalla 0,01 mol/l HCl:llä näytevesi ph-arvoon 4,4. Tulos on ilmoitettu kuluneen titrausliuoksen määrän mukaan arvoina mmol/l. Järven puskurikyky on tyydyttävä (kuvio 4). Kuvio 4. Sykärin alkaliteetti (mmol/l) eli puskurikyky Alkaliteetti mmol/ 0,2 0,15 0,1 0,05 0 0,12 0,07 0,09 0,12 0,16 0,18 0,12 0,12 22.3.1984 19.7.1984 24.7.2001 1.9.2004 18.10.2004 17.2.2005 30.3.2005 19.4.2005 13

3.5 Fosfori vesiekosysteemissä Fosforipitoisuus on erittäin tärkeä vesistön ravinteisuuden arvioinnissa. Fosfori on vesistöissä liuenneena fosfaatti-ionina(po 4 3- ), metalleihin sitoutuneena (esim. rautafosfaatti) tai orgaaniseen aineeseen sitoutuneena. Kokonaisfosfori tarkoittaa kaikkia näitä olomuotoja yhdessä. Fosfaatti on leville käyttökelpoinen fosforin muoto. Orgaaninen fosfori voi olla sitoutuneena orgaaniseen ainekseen tai veteen liuenneena. Useimmat levät eivät pysty hyödyntämään orgaanista fosforia. Järvien koko vesimassan sisältämistä suhteellisesti ottaen melko pienistä fosforimääristä on leville käyttökelpoista fosfaattifosforia vain vähäinen osa: talvella koko vesimassasta ja kesällä pimeässä alusvedessä likimain neljäsosa, kesän levätuotannon aikana päällysvedessä usein lähellä nollatasoa olevat määrät. Kesällä biologisissa hajotusprosesseissa vapautuva fosfaattifosfori tulee suurelta osin nopeasti sidotuksi uudelleen orgaaniseen levä- yms. ainekseen. Esimerkiksi yhden ainoan 40 kg:n lannoitesäkin fosforisisällön kulkeutuminen järveen saattaa täydellisesti mullistaa pienehkön järven fosforitalouden, jopa moninkertaistaa veden fosfaattifosforin pitoisuuden. Fosfori on Suomen sisävesissä yleensä tuotantoa rajoittava minimiravinne eli se ravinne, josta ensisijaisesti on puutetta. Näin ollen juuri fosforin lisäys vesistöihin lisää planktonlevien ja rantakasvien kasvua eli rehevöittää vesistöjä. Pelkkä fosforipitoisuus ei kuitenkaan kerro järven tilaa. Paljon fosforia sisältävä järvi voi olla hyvin arvokas kalavesi, jos järven ekosysteemi on muutoin tasapainossa. Tämä edellyttää mm. pohjan pysymistä hapellisena. Luonnontilaisten karujen vesien kokonaisfosforipitoisuus on alle 12 µg P/l. Karuissa humusvesissä luonnollinen taso on hieman suurempi (10-15 µg P/l). Lievästi rehevien vesien fosforipitoisuus on välillä 12-25 µg P/l. Tuotannon lisääntyminen näkyy myös alusveden happivajeen kasvuna ja veden lievänä samentumisena. Järvi on rehevä, jos sen fosforipitoisuus on yli 25 µg P/l (taulukko 3). Leväkukinta on todennäköistä fosforipitoisuuden saavuttaessa tason 50 µg P/l. Humusvesissä fosforipitoisuus saa olla hieman korkeampi, koska veden ruskeus rajoittaa tuotantoa huonojen valaistusolojen takia. Valoisa tuottava kerros jää humusvesissä ohueksi. Yli 50 µgp/l sisältävät vedet luokitellaan jo erittäin reheviksi. Ylirehevien järvien fosforipitoisuus nousee yli 100 µgp/l. Näissä leväsamennus on jatkuvaa ja sinileväkukinta säännöllistä. Taulukko 3. Fosfori rehevöitymisen mittarina (pitoisuudet µg /l) REHEVYYSTASO FOSFORI karu alle 12 lievästi rehevä 12-25 rehevä 25-75 erittäin rehevä yli 75 14

Fosforipitoisuudet Sykärissä Kokonaisfosfori määriteltiin standardin SFS 3026 mukaan. Sykärinjärvellä tehdyt mittaukset osoittavat järven olleen keskimäärin selvästi rehevä ensimmäisestä mittauksesta lähtien, vuodesta 1973 (kuvio 5). Kuvio 5. Fosforipitoisuudet (µg/l). Kokonaisfosfori 100 80 60 40 20 0 29 16 43 27 32 36 91 36 56 78 27.8.1973 22.3.1984 24.5.1984 19.7.1984 15.6.1999 24.7.2001 1.9.2004 14.10.2004 17.2.2005 30.3.2005 3.6 Kokonaistyppi Kokonaistyppeen sisältyvät typen eri esiintymismuodot. Kaikki vedet sisältävät sekä liuennutta että orgaanista typpeä. Eniten sitä on kaasumaisessa muodossa liuenneena. Liuenneena siinä on suhteellisen pieniä määriä ammoniumina, nitraattina, nitriittinä, ureana ja liuenneina orgaanisina yhdisteinä. Orgaanisesti sitoutunut typpi ei tavallisesti ureaa lukuun ottamatta ole kasveille käyttökelpoista ennen kuin bakteerit ja sienet ovat hajottaneet sitä. Vesistöihin tulee typpeä jätevesien, valumavesien ja sadevesien mukana. Valuma-alueen peltovaltaisuus lisää myös typpikuormitusta. Sateen mukana maahan laskeutuvan typen alkuperä voi olla luonnollinen tai ihmisperäinen kuormitus. Energiantuotannon, liikenteen ja teollisuuden päästöistä ilmakehään syntyy suuria määriä typen oksideja. Mätänemisprosessi vapauttaa ilmakehään ammoniumtyppeä. Sadeveden vuotuinen kokonaistyppilaskeuma Suomessa on 4 21 mg neliömetriä kohden. Koko maassa sadeveden arvioidaan aiheuttavan 14 % typen kuormituksesta vesistöihin. Luonnontilaisten kirkkaiden vesien typpipitoisuus on 200-500 µg/l. Humusvesissä taso on hiukan korkeampi 400-800 µg/l. Hyvin ruskeissa vesissä typpeä on luonnostaakin yli 1000 µg/l. Runsaasti viljellyillä alueilla joki- ja ojavesien typpipitoisuudet ovat 2000-4000 µg/l, joskus jopa yli 5000 µg/l. Typpipitoisuus kertoo myös järven rehevyydestä (taulukko 4). Typpipitoisuus vaihtelee luontaisesti siten, että alimmat arvot sattuvat loppukesään ja maksimipitoisuudet kevätylivalumaan ja runsassateisiin kausiin. Kesällä on vallalla perustuotanto, joka kuluttaa typpivarastoja. Talvella typen käyttö on vähäistä, jolloin pitoisuustaso pysyy korkeampana. 15

Taulukko 4. Typpi rehevöitymisen mittarina (pitoisuudet µg/l.) REHEVYYSTASO TYPPI (µg/l) karu alle 400 lievästi rehevä 400 800 rehevä 800-1500 erittäin rehevä yli 1500 Typpipitoisuudet kasvavat syvemmälle siirryttäessä. Alusveteen vapautuu mineralisaation seurauksena typpiyhdisteitä. Hapettomissa oloissa typpi esiintyy ammoniumina (nitraattia vähän). Nitriittiä ei esiinny luonnonvesissä yleensä yli 10 µg/ l. Sedimentin hapettomuuden takia ammoniumia vapautuu myös pohjalietteestä ja se näkyy myös kokonaistypen pitoisuusnousuna hapettomissa syvänteissä. Kyseessä ei siis aina ole välttämättä jätevesikuormitus. Kokonaistyppipitoisuudet Sykärinjärvessä Kokonaistyppi määritettiin Hach-menetelmällä. Ruskeavetisillä järvillä typpipitoisuudet voivat olla luontaisestikkin korkeita, mutta näyttää, että Sykärinjärven pitoisuudet ovat kasvaneet 2000-luvulla. Syynä voi olla osittain useamman näytteen oton ajoittumien talveen, jolloin hapettomuuden seurauksena typpeä pelkistyy runsaammin veteen eikä perustuotano kuluta typpivarastoja. (kuvio 6). Sykärinjärven tilaa tulisi seurata säännöllisesti ja pyrkiä miettimään keinoja typpikuormituksen vähentämiseksi. Kuvio 6. Sykärinjärven kokonaistyppi Kokonaistyppi µgn/l 2000 1500 1000 500 0 580 710 590 680 1400 1200 1000 1700 24.5.1984 19.7.1984 15.6.1999 24.7.2001 1.9.2004 18.10.2004 17.2.2005 30.3.2005 16

3.7 Happipitoisuus ja hapen kyllästysaste Hapen pitoisuuden vaihtelu on riippuvainen ilmanpaineesta, veden lämpötilasta ja kaikista biokemiallisista prosesseista. Biokemiallisia prosesseja ovat kaikki veden elollisen luonnon happea tuottavat ja kuluttavat prosessit kuten yhteyttäminen ja hengittäminen. Hyvä happipitoisuus on osoitus vesistön hyvästä kunnosta. Veden happitasapainoa ylläpitää ilmakehästä veteen tapahtuva hapen liukeneminen. Liukoisuus riippuu lämpötilasta. Kylmään veteen liukenee enemmän happea kuin lämpimään. Talvella, jolloin lämpötilat ovat 0,5 1,0 C, normaali päällysveden happipitoisuus on 12 13 mg /l. Happikyllästysaste on tällöin 80-90 %. Kesällä vastaavasti lämpötilassa 18-20 C normaali happipitoisuus on 8-9 mg/l. Happikyllästysaste on tällöin myös 80-90 %. Happipitoisuuksia vertailtaessa on siten kiinnitettävä huomiota myös happikyllästysasteeseen. Hapenpuutetta ilmenee rehevissä järvissä tavallisimmin talvisin, jolloin jää estää lisähapen liukenemisen veteen. Myös kesäisin lämpötilakerrosteisuuden vallitessa alusvesi ei saa happitäydennystä, vaan happea kuluu alusvedessä sedimentin aiheuttaman hapenkulutuksen ja päällysvedestä sedimentoituvan (pohjalle vajoavan) aineksen hapenkulutuksen takia. Happipitoisuus on heikommillaan kerrosteisuusajan lopulla (maaliskuussa lopputalvella ja elokuussa loppukesällä). Nämä ajankohdat sopivat siten parhaiten happitilanteen tutkimiseen. Sykärin happitilanne Sykärin happipitoisuus oli tutkimusajan talvimittauksissa alhainen. Viimeisessä mittauksessa joka ajoittuu kerrostuneisuusajan lopulle, happipitoisuus oli 4,2 mg/l mikä ilman lämpötilan ollessa 0,3 C, on suhteellisen alhainen. Hapenkylläisyysaste oli tällöin vain 30 % kun sen tulisi olla 80-90 % (kuvio 7). Alle 4 mg/l pitoisuudet voivat haitata elimistöä. Kuvio 7. Sykärinjärven happipitoisuus (mg/l)(pylväät) ja hapen kylläisyysprosentti (viiva) sekä lämpötilat mittausajankohtana. mg/ 10 9 8 7 6 5 4 3 2 1 0 120 100 80 60 40 20 0 27.8.1973 22.3.1984 24.5.1984 15.6.1999 24.7.2001 2.6.2004 17.2.2005 30.3.2005 kylläisyysprosen pvm 27.8.1973 22.3.1984 24.5.1984 15.6.1999 24.7.2001 2.6.2004 17.2.2005 30.3.2005 C 11,3 0,8 18,6 23,4 23 2,4 0,3 17

3.8 Kiintoaine Kiintoaine kuvaa vedessä olevan hiukkasmaisen aineksen määrää. Pelloilta tapahtuvan eroosion myötä suuria määriä arvokasta pintamaata valuu vesistöihin. Vesistöihin karkaava kiintoaine aiheuttaa mm. sameutta, liettymistä sekä ojien ja purojen umpeenkasvua. Umpeenkasvua myötä uomia joudutaan aika ajoin ruoppaamaan, josta aiheutuu suurta hetkellistä kuormitusta. Erityisesti eroosion vähentämistoimenpiteillä olisi mahdollista parantaa veden laatua ja vähentää kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sekä lisätä virkistyskäytön edellytyksiä. Yhdyskuntien ja teollisuuslaitosten parantuneen puhdistustekniikan myötä hajakuormituksen suhteellinen osuus vesistöihin tulevasta kiintoaine- ja ravinnekuormituksesta on kasvanut. Tehomaatalous ja maankäytön muutokset ovat lisänneet eroosiota, siirtyminen karjataloudesta peltoviljelyyn on vähentänyt laidunmaita ja talviaikainen kasvipeitteisyys pelloilla on vähentynyt. Tämä on lisännyt ravinteiden ja maa-ainesten huuhtoutumista. Kasvipeite on vähimmillään juuri kevään ja syksyn sateisina aikoina. Viimeaikaisten havaintojen perustella ilmaston lämpeneminen on lisännyt talviaikaista valuntaa ja hajakuormitusta. Suurin osa vuotuisesta kuormituksesta tapahtuu lyhyellä aikavälillä valuntahuippujen aikaan, jolloin pellot ovat pääosin muokattuina ilman kasvipeitettä. Tehokkaimpien vähennysten aikaan saamiseksi hajakuormituksen ja eroosion torjuntatoimet tulisi keskittää juuri näihin ajankohtiin. Puhtaassa, kirkkaassa vedessä kiintoainetta on alle 1 mg/l. Avovesiaikana kiintoainesta on levien lisääntymisen takia runsaammin (1-3 mg/l). Myös syvänteiden pohjalla kiintoainepitoisuus on suurempi kuin pintavedessä. Kiintoainepitoisuutta lisäävät jätevesikuormitus, runsas biomassa näytteessä tai eroosion kuljettama aines. Kiintoainepitoisuuden hyvän ja välttävän raja-arvo on 8 mg/l. EU:n kalavesidirektiivin mukaan sisävesien kiintoainepitoisuuden suositusarvo on alle 25 mg/l, jolloin kalastolle tai kalastukselle ei aiheudu haittaa. Kiintoaineen vaikutusten määrä riippuu ajasta; mitä pitempi altistusaika on, sitä suuremmat ovat vaikutukset. Kiintoainepiitoisuudet Sykärinjärvessä Veden kiintoaine määritettiin standardin SFS 3037 mukaan. Sykärin kiintoinepitoisuudet ovat olleet suhteellisen korkeita kaikissa mittauksissa. Vuoden 2001 runsaat sateet näkyvät selvästi kiintoaineen lisääntymisenä niin, että pitoisuus oli EU:n kalastoa haittaavan kalavesidirektiivin pitoisuusrajalla. Tuloksiin vaikuttaa selkeästi näytteidenoton ajankohta (kuvio 8). Jäiden aikaan kiintoainepitoisuudet saattavat olla alhaisempia kuin keväällä ja syksyllä. Kuvio 8. Sykärinjärven kiintoainepitoisuudet (mg/l) 30 20 10 0 14 5,6 25 9 17 6 1,2 18 22.3.1984 19.7.1984 24.4.2001 1.9.2004 18.10.2004 17.2.2005 30.3.2005

3.9 Sähkönjohtavuus Sähkönjohtavuus mittaa vedessä olevien liuenneiden suolojen määrää. Suuri arvo kertoo korkeasta suolapitoisuudesta. Sisävesissä sähkönjohtavuutta lisäävät lähinnä natrium, kalium, kalsium, magnesium sekä kloridit ja sulfaatit. Yleisesti ottaen Suomen vedet ovat vähäsuolaisia johtuen kallioperän hitaasta rapautumisesta. Alhainen sähkönjohtavuus ja puskuroivien ionien puuttuminen vesistä vähentävät vesistön kykyä vastustaa happamoitumista. Suomen järvivesien keskimääräinen sähkönjohtavuus on 5-10 ms/m, jokivesissä 10-20 ms/m ja jätevesissä yli 50. Suolojen määrää lisäävät jätevedet ja peltolannoitus. Voimakkaasti viljellyillä alueilla järvien sähkönjohtavuus on luokkaa 15-20 ms/m. Voimakas muutos syvänteen alusvedessä on yleensä merkki jätevesien kertymisestä pohjalle. Sähkönjohtavuudella voidaan siten selvittää jätevesien kulkeutumista vesistössä. Pitkällä aikavälillä vesien sähkönjohtavuus on kohonnut kulttuurivaikutusten lisääntyessä (jätevedet, lannoitteet, sadevedet jne.). Nousu on 1990-luvulla kuitenkin pysähtynyt. Sähkönjohtavuus kasvaa järvissä pinnasta pohjalle siirryttäessä. Orgaanisen aineen hajotessa vapautuu suoloja veteen, jotka lisäävät sähkönjohtavuutta. Sähkönjohtavuus kohoaa varsinkin talvella lievästi pohjalla. Sähkönjohtavuusarvojen vuodenaikaisvaihtelu on vähäistä. Sykärinjärven sähkönjohtokyky Sähkönjohtoluku on määritetty Knickin sähkönjohtavuusmittarilla ja tulokset on ilmoitettu ms/m-arvoina. Sykärinjärven sähkönjohtavuus on tyypillinen Suomen sisävesille eli se on hyvin alhainen ja 80-luvun lähtien luku on laskenut jonkin verran (kuvio 9). Kuvio 9. Sykärinjärven sähkönjohtokyky (ms/m) ms/m 30.3.2005 27.2.2005 1.9.2004 2.6.2004 24.7.2001 ms/m 15.6.1999 19.7.1984 22.3 1984 27.8 1973 0 1 2 3 4 5 6 7 19

3.10 Veden kovuus Veden kovuus tarkoittaa rasvahappoja saostavien kationien määrää. Veden kovuus määräytyy sen sisältämien kalsium- ja magnesiumsuolojen määrästä. Sadevesi on pehmeää, koska siihen ei ole liuennut mineraaleja. Kun kalsium- ja magnesiumvetykarbonaattipitoista vettä keitetään, hiilidioksidia vapautuu ja karbonaatit saostuvat, tällöin puhutaan ohimenevästä kovuudesta joka voidaan poistaa keittämällä. Jos kovuutta aiheuttavat ionit ovat peräisin magnesium- ja kalsiumsulfaatista (MgSO 4 tai CaSO 4 ), puhutaan pysyvästä kovuudesta. Veden kokonaiskovuudella tarkoitetaan ohimenevän ja pysyvän kovuuden summaa. Se ilmaistaan saksalaisina kovuusasteina dh. Veden kovuus on 1 dh, kun siinä olevien magnesium- ja kalsiumionien yhteistä ainemäärää vastaava kalsiumoksidimäärä on 10 mg/l. Kovaa vettä pidetään parempana juomavetenä ja se on parempi esimerkiksi putkille. Toisaalta kova vesi aiheuttaa ongelmia mm. pyykinpesussa. Suomessa vedet ovat yleisestikin hyvin pehmeitä, saksalaisella kovuusasteikolla yleensä 0,2-1,4 dh, sillä täällä ei juuri esiinny kalsium- ja magnesiumkarbonaattipitoisia maalajeja, joista veteen voisi liueta kalsiumia tai magnesiumia. Veden kovuus Sykärinjärvessä Sykärinjärven näytteiden kovuus määritettiin standardin SFS 3003 mukaisesti. Aiempia näytetuloksia ei ollut saatavilla. Järven vesi on hyvin pehmeää, mikä on tyypillistä happamien kivilajien kallioperäalueella (kuvio 10). Kuvio 10. Sykärinjärven kovuus dh dh 1 0,8 0,6 0,4 0,2 0 1.9.2004 18.10.2004 17.2.2005 30.3.2005 19.4.2005 20

4 SEDIMENTTITUTKIMUKSEN TULOKSET Metallipitoisuudet voivat sedimentissä olla moninkertaiset veteen verrattuna. Metallit kertyvät ja sitoutuvat sedimenttiin. Pohjan hapettomuus voi saada aikaan pohjaan sitoutuneiden metallien muuttumisen liukoiseen muotoon jolloin ne vapautuvat veteen ja päätyvät ravintoketjuihin. Sedimenttianalyysillä voidaan myös paljastaa millainen järven sisäinen ravinnekuormitus tulee olemaan. Etelä-Suomen järvissä sinkki ja kadmiumpitoisuudet ovat olleet korkemmat maan keskiarvoon verrattuna. Raskasmetalleja päätyy vesistöön teollisuudesta, mutta niitä kulkeutuu myös kaatopaikoilta sekä yhdyskuntien jätevesistä. Pohjasedimentin typpi- ja etenkin fosforipitoisuus on tärkeää tietää ennen kunnostustoimenpiteiden valintaa. Mikäli fosforipitoisuus on suuri, tällöin myös sisäisen kuormituksen (sedimentistä vapautuu hapettomissa oloissa fosforia veteen) riski on suuri. Tämä on otettava huomioon kunnostusmenetelmiä valittaessa. Sedimenttinäytteet otettiin syksyllä 2004 Limnos-näytteenottimella ja määritettiin Helsingin yliopiston luonnonmaantieteen laboratoriossa. Näytteistä tutkittiin happoliukoiset metallit, typpi ja fosfori sekä orgaanisen aineksen pitoisuus ja raekoko. 4.1 Happoliukoiset metallit Taulukkoon 5 on merkitty sedimenttien ohje- ja raja-arvoja sekä Sykärin tuloksia. Ohjearvo kertoo raskasmetallin suurimman pitoisuuden, jota pidetään ihmiselle ja ympäristölle vaarattomana, kun taas raja-arvolla ilmaistaan haitta-aineen pitoisuus jonka ylittäminen yleensä edellyttää aleen kunnostustoimenpiteitä. Taulukko 5. Raskasmetallien ohjearvot, raja-arvot, sekä pitoisuudet Sykärin sedimentissä. Pitoisuudet ilmoitettu µg/g (mg/kg). RASKAS- METALLI Kadium Kromi Kupari Lyjy Sinkki OHJEARVO RAJA- ARVO SYKÄRIN SEDIMENTTI 0,5 10 alle 5 100 400 30,1 30,2 100 400 12,2 17,2 60 300 15,1 39,2 150 700 119 153,3 21

4.1.1 Kadmium Kadmium on raskasmetalleista liikkuvin. Kadmiumyhdisteet ovat vesiliukoisia, joten ne voivat helposti liikkua veden mukana paikasta toiseen. Kadmium luokitellaan sekä ympäristölle että terveydelle vaarallisiin aineisiin. Se kertyy munuaisiin ja sen puoliintumisaika on 19 38 vuotta. Se on karsinogeeninen eli syöpää aiheuttava. Kadmiumpäästöjä voivat aiheuttavat erilaiset metalliteollisuuden laitokset. Kadmiumia pääsee luontoon myös joistain fosforilannoitteista, maaleista ja keramiikan valmistusaineista. Eniten luontoon joutuu kadmiumia akuista ja romuautoista. Euroopan unionin haitallisia aineita rajoittavan direktiivin mukaan kadmiumia ei saa käyttää sähkölaitteissa enää vuoden 2006 heinäkuun jälkeen. Kadmium päästöt ovat vähentyneet, mutta eliöiden kadmiumpitoisuudet ovat yleisesti nousseet. Yksi syy tähän voisi olla happamoitumisen aiheuttama kadmiumin mobilisointi maaperässä. Kohonnut kadmiumpitoisuus on ollut tyypillinen juuri Etelä- Suomen järvissä. Kohonnut kadmiumpitoisuus voi vaikuttaa mm. järven kunnostusmenetelmän valintaan. Sykärinjärven kadmiumpitoisuus oli tutkimuksessa alle 5 µg/g. Tarkempaa määritystä kadmiumpitoisuudesta ei laboratoriossa kyetty määrittämään, joten pitoisuus on ainakin alle ohjearvon. 4.1.2 Kupari Maankuoressa kuparia on keskimäärin noin 0,07 promillea eli 70 grammaa tonnissa. Suurina pitoisuuksina kupari on myrkyllistä. Kupariyhdisteitä käytetään sieni- ja bakteerimyrkkyinä. Kuparia käytetään lisäksii elektroniikassa ja sähkötekniikassa sähköjohteena. Ympäristön happamoituminen lisää sen liukoisuutta. Sykärin kuparipitoisuus oli pieni. 4.1.3 Sinkki Sinkki on yksi liikkuvimmista metalleista. Sen liukeneminen ja kulkeutuminen lisääntyvät ph:n laskiessa. Orgaaninen aines sitoo sitä tehokkaasti. Sinkkiä käytetään galvanointiin, eli sillä päällystetään terästä, esim. nauloja. Sitä käytetään myös useissa metalliseoksissa, kuten pronssi, messinki ja uushopea. Sinkkiä leviää ympäristöön pieniä määriä muun muassa fossiilisten polttoaineiden käytön, maatalouden sekä liikenteen kautta. Sinkki ei keräänny elimistöömme kuten esimerkiksi kadmium, elohopea ja lyijy, vaan ylimääräinen sinkki poistuu eritteiden mukana. Myös kasvit ja eläimet tarvitsevat sinkkiä. Kotieläimet saattavat kärsiä sinkin puutteesta, jos sitä ei ole riittävästi rehuissa. Sinkin puute on siis yleisenpää kuin sen liiallinen saanti, mutta suurina määrinä sekin on haitallista. 22 Sykärin sinkkipitoisuudet vaihtelivat 119-153 µg/g, eli ne olivat hieman yli ohjearvon. Suomen keskiarvoa hieman suuremmat sinkkiarvot ovat yleisiä juuri Etelä- Suomen järvissä.

4.1.4 Lyijy Lyijy sitoutuu tehokkaasti humukseen eikä helposti kulkeudu maaperässä. Siksi Suomen humusperäisen maan lyijypitoisuudet säilyvät pitkään ennallaan, vaikka lyijykuorma onkin vähenemässä lyijyttömään bensiiniin siirtymisen johdosta (90- luvun alusta). Lyijylle ei tunneta biologista funktiota. Se aiheuttaa myrkytysoireita, kuten neurologisia häiriöitä. Esimerkiksi linnut voivat halvaantua syömistään lyijyhauleista. Lyijy kertyy maksaan, munuaisiin, luihin ja hampaisiin, ja sen biologinen puoliintumisaika on luiden aineenvaihdunnan hitauden takia pitkä, 5-20 vuotta. Lyijyä joutuu ympäristöön mm. lasi ja keramiikkateollisuuden ja akkuteollisuuden päästöistä sekä kaatopaikoilta. Lyijypitoisuudet Suomessa ovat pienentyneet huomattavasti. Sykärinjärven lyijypitoisuus oli pieni 4.1.5 Kromi Kromia käytetään mm. metallien pinnoitukseen, puun kyllästykseen sekä kromipitoisten väriaineiden valmistukseen. Kromi on elimistölle tärkeää ja kaikki elävät organismit tarvitsevat kromia. Suurissa pitoisuuksissa sekin on myrkyllistä sekä ihmisille että kasveille. Kromi häiritsee kasvien kasvua, juurten muodostumista ja sinilevän typensidontaa. Kromipitoisuudet Sykärinjärvessä olivat alle ohjearvon. 4.2 Orgaaninen aines Sedimentin orgaaninen aines toimii järven rehevöitymisen indikaattorina. Orgaanisen aineksen määrän kasvu sedimentissä kertoo yleensä järven rehevöitymisestä. Sykärinjärven orgaanisen aineen määrää kuvaava hehkutushäviö määritettiin standardin SFS 3008 mukaan. Tutkimuksessa orgaanisen aineksen pitoisuus vaihteli kolmessa näytteessä 26,4-27,2 %. Sykärin pohjasedimetti luokitellaan tämän perusteella liejuksi. Orgaanisen aineksen pitoisuus Sykärin pohjasedimentissä on tyypillinen matalalle rehevähkölle järvelle. 23

4.3 Rakeisuus Sykärinjärven raekoko määritettiin laserdifraktiometrillä. Raekoon mukaan Sykärinjärven pohjasedimentti on hienoa hietaa (taulukko 6). Raekoon tunteminen vaikuttaa mm. järven kunnostustoimenpiteiden valintaan. Taulukko 6. Pohjasedimentin raekoko Keskimäärin 50 % -läpäisy 40 60 µm (näyte 1) 40 µm (näyte 2) 30 µm (näyte 3) 4.4. Typpi- ja fosforipitoisuus Sykärin pohjasedimentin fosforipitoisuudet kolmessa näytteessä vaihtelivat 583-639 µg/g. Kokonaistyppipitoisuudet vaihtelivat 8661 8727 µg/g. Pitoisuudet eivät ole mitenkään hälyttävät, joten sisäisen kuormituksen riski ei todennäköisesti ole kovin suuri Sykärillä. Toisaalta nykyiset Sykärin veden suhteellisen korkeat typpi- ja fosforipitoisuudet voivat ajan myötä lisätä sedimentinkin pitoisuuksia, joten myös sedimentin puhtauden kannalta tärkeää on vähentää ulkoista kuormitusta (jätevesiä yms.). 24

5 MITÄ JÄRVEN KUNNOSTUS VAATII? Ihmiset, joita järven kunnostus koskettaa, on hyvä saada mukaan yhteiseen työhön järven kunnostamiseksi. Osallisina järveä koskevissa asioissa voivat olla esimerkiksi vesialueen omistajat, valuma-alueen asukkaat, kalastajat ja muut alueen hyvinvoinnista kiinnostuneet. Usein järveä ei hoideta hetkessä kuntoon vaan tuloksiin pääseminen vaatii vuosien työtä. Kunnostettu järvi vaatii myös hoitoa säilyttääkseen kunnostuksella saavutetun tilan. Kunnostustoimenpiteet vaativat usein rahaa sekä talkootyötä. Rahoitusta järven kunnostukseen voi hakea valtiolta, alueelliselta ympäristökeskukselta tai vaikkapa kunnalta. Monia kunnostustoimenpiteitä varten on haettava lupa alueelliselta ympäristökeskukselta. Myös tieto omasta vaikutuksesta lähijärven kuntoon on tärkeää, sillä se ohjaa toimintaan, jonka avulla jokainen voi pienentää omista toimista aiheutuvaa kuormitusta. Maa- ja metsätalouden päästöjen lisäksi esimerkiksi haja- ja lomaasutuksen vesistökuormitus voi olla yllättävän suuri: Se riippuu esimerkiksi pesuaineiden käyttötavoista, vesikäymälöiden ja muiden vesikalusteiden yleisyydestä, jätevesien käsittelymenetelmistä, maaperä-, ojaverkosto- ja pohjavesitekijöistä sekä rakennusten etäisyydestä vesistöstä. Haja-asutusalueiden jätevesien käsittelyvelvoitteet tulevat vähentämään haja- sekä loma-asutuksen jätevesikuormitusta myös Sykärinjärvellä. Myös järvien rantatonttien pihanurmikoille tai muille kasvualustoille levitettyjen, helppoliukoisia kasvinravinteita sisältävien keinolannoitteiden käyttöön olisi syytä suhtautua kriittisesti, koska sateiden vaikutuksesta lannoitteiden äkilliset huuhtoutumisriskit ovat suuret ja ne voivat olennaisesti lisätä järven kuormitusta. 5.1 Sykärinjärvelle ehdotetut kunnostustoimenpiteet Oikeiden kunnostusmenetelmien valinta on tärkeää järven kunnostushankkeen onnistumiselle. Kunnostusmenetelmistä löytyy harvoin yhtä sopivaa keinoa, usein riittäviin tuloksiin päästään yhdistämällä eri menetelmiä. Valittavat toimenpiteet on usein taloudellisestikin kannattavinta toteuttaa monessa vaiheessa. Sykärinjärven veden laadun parantamiseksi olisi tärkeää vähentää ulkoista ravinnekuormitusta. Kiinteistöjen jätevesipäästöjen vähentämiseen kannattaa kiinnittää huomiota. Maa- ja metsätalouden päästöihin on huomattavasti vaikeampi vaikuttaa, joten mikäli ravinnekuormitus kiinteistökohtaisista toimenpiteistä huolimatta tulevaisuudessa lisääntyy ja happikatoja alkaa esiintyä, voidaan ensiapuna käyttää ilmastusta happitilanteen parantamiseksi. Tämä vähentää myös mahdollisten ravinteiden liukenemista sedimentistä järveen. Tämän jälkeen kyseeseen voisi tulla erilaisten laskeutusaltaiden rakentaminen järveen laskeviin ojiin tai tehokalastukset järvessä (biomanipulaatio). 25

LÄHTEET Ilmavirta Veijo toim. (1990). Järvien kunnostuksen ja hoidon perusteet. Yliopistopaino, Helsinki. Ketola Tellervo (2003) Vesistövaikutusten arviointi lupamenettelyssä. Suomen Ympäristökeskus. Edita prima, Helsinki. Lakso Esko, Ulvi Teemu toim. (2005). Järvien kunnostus. Edita, Helsinki Mustonen Seppo toim. (1986). Sovellettu hydrologia. Vesiyhdistys, Helsinki. Oravainen Reijo (1999). Opasvihkonen vesistötulosten tulkitsemiseksi Kymijoen vesi ja ympäristö ry:n sivuilla http://www.kvvy.fi Rekolainen Seppo (1992). Maatalouden aiheuttama fosfori- ja typpikuorma vesistöihin. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja. Helsinki. Ruth Olli (1998). Mätäjoki - nimeään parempi. Helsingin kaupungin ympäristökeskus, Helsinki. Salminen Reija, Uusitalo Terhi (2004). Raskasmetallit päästöt ja pitoisuudet ilmassa/vesistössä ja niiden vaikutukset ympäristöön Suomessa. Seminaariesitelmä, Helsingin yliopisto, Ilmakehätieteiden osasto. http://www.atm.helsinki.fi/ SFS 3008 (1990) Sedimentin kuiva-aineen ja hehkutusjäännöksen määritys Hehkutuskevennysanalyysi. SFS 3047 (1980) Sedimentin metallipitoisuudet. Happoliukoisten metallien määritys SFS 3026 (1986) Veden kokonaisfosforin määritys. S. 11. Suomen standardoimisliitto, Helsinki. SFS 3036 (1981). Veden kemiallisen hapen kulutuksen määritys. 5s. Suomen standardoimisliitto, Helsinki. SFS 3003 (1987). Veden kalsiumin ja magnesiumin summan määritys. (Kovuus) Suomen ympäristökeskus www.ympäristö.fi > Ympäristöntila > Särkelä Asko, Pasi Valkama 2004 Kuntatekniikka lehti 4/04 Särkkä Jukka (1996). Järvet ja ympäristö. Limnologian perusteet. Gaudeamus. Tammer-Paino Oy, Tampere. Tikka Juha. Vesianalyysitulosten tulkinta http://www.mikkeli.fi/fi/sisalto/02_palvelut/04_ymparisto/13_ympsuojelu/vesiasiat/vesistot/vedenlaatukri.html Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry (1992). Vesien- suojeluyhdistyksen toiminta-alueen järvi-inventointi. Julkaisu nro. 30. Veden laadun mittaaminen http://www.edu.fi/oppimateriaalit/ymparistokemia/ vesilaatu.html

Sykärinkulman asukasyhdistys ry Ridasjärven kalastuskunta