Kohtaamisia 1970-luvun Turun Ylioppilaskylässä

E l ä m ä ä m e h i l ä i s k e n n o s s a Kohtaamisia 1970-luvun Turun Ylioppilaskylässä

Visa Suonpää 2004 Julkaisija: k & h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto Turun Ylioppilaskyläsäätiö Paino: Tema Team, Turku ISBN 951-29-2582-6

4 kompaktikaupunki on kontaktikaupunki vapautunut ja vieraantunut ihminen demokraattinen ympäristö kuva 1. Ylioppilaskylän suunnittelijat, Erkki Valovirta ja Jan Söderlund, kuuluivat samaan sukupolveen kuin ne nuoret, joille he olivat suunnittelemassa asuinympäristöä. Nuoret arkkitehdit olivat kiinnostuneet konstruktivismista ja strukturalismista, sillä ne operoivat käsitteillä, joihin sisältyi muutoksen, joustavuuden ja liikkeen ajatus. Vapaus oli keskeinen käsite osana konstruktivistista puheenmuodostusta. Konstruktivismi oli nimetty demokratian ja vapauden ajan arkkitehtuuriksi. Hyvin selkeänä tämä positio tulee esiin vuonna 1971 Taide-lehdessä julkaistussa tekstissä, jonka Erkki Valovirta oli allekirjoittanut arkkitehtitovereidensa kanssa: Nykyinen kaupunkiympäristö sellaisena kuin se on nyt asukkaitten käyttöön valmiiksi ohjelmoitu tukahduttaa kaiken toiminnanhalun ja aloitteidenteon. Me haluamme mielellämme antaa oman persoonallisen leimamme omaan ympäristöömme. Mutta tämä on laein, asetuksin ja järjestyssäännöin kielletty. Elämme asiantuntijoiden ja suunnittelijoiden mielivallan alla. Ympäristömme ei ole demokraattinen Milloin viimeksi istutit omenapuun? Ympäristön käyttäjät, asukkaat vaatikaa itsellenne oikeuksia. Vaatikaa oikeuttanne luovaan toimintaan. Valovirran ja kumppaneiden julkilausuma korosti ihmisen oikeutta olla luova. Luovuutta ei pitänyt nähdä vain harvojen nerojen ominaisuutena, vaan sen tuli olla jokaisen terveen ihmisen kehitykseen kuuluva ominaisuus, joka saattoi kehittyä virikkeellisessä ympäristössä. Valovirta oli ottanut myös omassa työssään selkeästi kantaa arkkitehdin roolin uudelleenmäärittelyyn. Diplomityössään (1969) hän siirsi asiantuntijan valtaa asukkaalle. Asiantuntijan tehtäväksi jäi lähinnä infrastruktuurin luominen (kuva 5). Diplomityönsä esittelyssä hän arvosteli liian tarkkoja rakentamiseen liitettyjä ohjeita, joiden mukaan yhdyskuntia pyrittiin kehittämään. Hän pelkäsi, että erilaisten kehitysja tarve-ennusteiden pohjalta tehdyt kaavat olivat joustamattomia ja suorastaan haitallisia, sillä näihin sisältyi yhdyskunnan kuva tulevaisuudesta. Ennustetun todennäköisyyden perusteella ei voinut luoda todellista pitkäjänteistä ja joustavaa suunnitelmaa, joka ottaisi muuttuneet olosuhteet huomioon. Liian kauas asetetut tavoitteet muuttui-

6 kuva 2. vat helposti dogmeiksi ja kahlitsivat vapaan ajattelun mahdollisuutta. Valovirta tutki yhtä mahdollista tulevaisuuskuvaa, jossa asukkailla on jatkuvasti mahdollisuus vaikuttaa asuinympäristönsä muodostumiseen. Valovirta korosti, että asukkaiden oma panos ympäristön kehityksessä on ratkaiseva. Suunnittelijan tehtävä ei ollut luoda viihtyisä vaan joustava ympäristö. Ympäristö ei voinut eikä sen tullutkaan olla valmis. Asukkaiden tarpeet ja toiminnat tulisivat muokkaamaan ympäristöä paremmin vastaamaan niitä. Suunnittelijan tehtävänä ei ollut rakentaa koteja, vaan pelkästään rakennuksia. Koti oli pikemminkin yksilön tai perheen toiminnan tulos. Suunnittelun päämääränä oli järjestelmä, joka loisi edellytykset mahdollisimman monenlaisten asumistarpeiden toteuttamiselle. Konstruktivismin keskeinen periaate oli joustavuus ja muunneltavuus. Ideaalina järjestelmänä pidettiin struktuuria, joka leviää kaikkiin suuntiin rajattomasti. Järjestelmän tuli olla niin joustava, että sen avulla oli mahdollista toteuttaa mahdollisimman suuri määrä erilaisia ja eri käyttötarkoitusta palvelevia taloja (kuva 3). Ihanteena oli riippumattomuus käyttötarkoituksesta. Avoin sarjallinen muoto tulkittiin merkitykseltään neutraalina ja tyhjänä. Konstruktivismi oli (esteettiseltä ilmeeltään) anonyymia arkkitehtuuria, jonka käyttäjä itse saattoi täyttää persoonalliseksi ympäristöksi. Asuntonäyttely 66 oli konstruktiivisen arkkitehtuurin läpimurto Suomessa. Näyttelyn työryhmä kirjoitti, kuinka väärät mielikuvat hyvinvoinnista ja mukavuudesta olivat alentamassa ihmiset automaateiksi. Raha, valta, auto, mainos jne. olivat kohonneet itseisarvoiksi, joiden tarjoamat illuusiot estivät ihmisiä näkemästä ympärillään vallitsevaa kaaosta. Talonpoikaiskulttuurin välitön kosketus materiaaleihin ja työsuorituksiin oli katkennut nykyiseltä sukupolvelta ja ympäristön esteettisen ja toiminnallisen laadun ymmärrys kadonnut. Lähiöiden asukkaat joutuivat korvaamaan alkuperäiset kokemukset toisenkäden elämyksillä, erilaisilla viihdeohjelmilla. Valheelliset asuinympäristöt saattoivat aiheuttaa aistien aliravitsemuksen. Sosiologiset tutkimukset olivat osoittaneet, että asuntoalueen ympäristötekijöillä oli huomattava vaikutus ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen ja viihtymiseen. Alueen suunnittelulla voitiin vaikuttaa erilaisten pienryhmien muotoutumiseen, osanoton kehittymiseen ja poliittiseen kiinnostukseen. Ihmisen persoonallisuus oli jatkuvasti ympäristön vaikutuksen alainen. Hyvin yksitoikkoisessa ympäristössä ihmisen henkinen aktiviteetti laski, kyky johdonmukaiseen ajatteluun vaikeutui ja pahimmassa tapauksessa henkinen tasapaino järkkyi. Näyttelyn kritiikin kohteena oli erityisesti suomalainen metsälähiö ja funktionalistinen arkkitehtuuri, joka loi erotteluja, etäisyyttä ja eristäytymistä. Ranskalaisen arkkitehdin Le Corbusier n muotoilemat periaatteet olivat tulleet laajasti tunnetuksi funktionalistisen kaupunkisuunnittelun manifestin, ns. Ateenan julistuksen kautta (1933). Kaupunkitilan nelijako, vihervyöhykkeiden toisistaan erottamat funktionaaliset osat työnteko, asuminen, liikenne ja virkistäytyminen, olivat myös suomalaisten metsälähiöiden perusteita. Tämä jäsentelyn taustalla oli kaupunkikäsitys, jonka mukaan urbaani ympäristö oli ollut varsinainen ongelmien ja vaarojen lähde eikä niinkään positiivisten mahdollisuuksien näyttämö. Tekniikan ja suunnittelun avulla luotiin läpinäkyvämpi funktionaalinen ongelmanratkaisu, joka ei sisältänyt minkäänlaista väljyyttä ihmisten omia projekteja varten. Ihmisten oletettiin sulautuvan rationaalisesti osaksi yhteisiä tavoitteita toteuttavaa kokonaisuutta. Myös elokuvissa metsälähiöiden ongelmat tuotiin esiin. Jaakko Pakkasvirran elokuva Vihreä leski (1968) toi valokeilaan yksinäiset lähiöiden perheenäidit. Elokuva kuvattiin Tapiolassa, ja se herätti suuren keskustelun Suomessa. Samaan aikaan huoli Otaniemen teekkarikylän vihreistä leskistä tuotiin esiin. Suomen ensimmäinen kampus, Otaniemen teekkarikylä, oli ollut esimerkki puhuttaessa opiskelijoiden vieraantumisesta. Kampuksen ongelmat olivat rinnakkaisia lähiöiden ongelmien kanssa. Otaniemen eristyneisyys yhteiskunnasta, luontevien kontaktien puute, yhteisöllisyyden tunteen puute, steriiliys ja opiskelijoiden mielenterveysongelmat olivat nousseet keskeisinä kysymyksinä esille. Le Corbusier n kaupunkisuunnitelmissa korostuivat panoraaman kaltaiset katseella, yhdellä silmäyksellä nopeasti hallittavissa olevat suuretkin tilat (kuva 4). Suurten kerrostalojen väliin jäävät aukeat tilat sallivat valon läpäistä rakennukset. Pimeät sisäpihat oli eliminoitu. Piilopaikkoja ei ollut, vaan kaikki oli näkyvilla ja haltuun otettavissa sekä hallittavissa. Tilat jatkuivat ja virtasivat avoimina ilman rajoja. Jopa metsäinen luonto joutui metsälähiön kuva 3.

8 kuva 4. kokonaisvaltaisen katseen alle. Metsä oli kytketty osaksi hygieenistä moraalista ja rationaalista projektia. Panoraama korosti katsetta ja katseen erillisyyttä kohteesta. Rakennusten hahmottaminen katutasosta ei onnistunut. Suomalaiset metsälähiöt olivat kuin jättimäisiä, toisistaan etäällä olevia veistoksia, joita ei voinut kävellen hahmottaa. Kävelyä luontevampi keino siirtymiseen paikasta toiseen oli auto. Autoilijan liikkuvan katseen Le Corbusier ja suomalaiset tulevaisuuden asumisen suunnittelijat asettivat ainoaksi oikeasi tavaksi kokea kaupunki. Christopher Alexander kiinnitti tunnetussa kirjassaan A City is not a Tree (1965) huomiota yhteiskunnan hajaantumiseen, joka oli skitsofrenian ja uhkaavan itsetuhon ja anarkian merkki. Neuroosit olivat lisääntyneet ja ihmisten väliset kontaktit vähentyneet. Myös uudet kommunikaatiovälineet olivat vähentäneet ihmisten välisiä kontakteja. Luonnon keskelle hajalleen rakennetut lähiöt koettiin 60-luvun puolivälissä liian steriileiksi (hygienia, valo, ilma). Valkoinen väri propagoi vielä rakennusten puhtautta ja ajattomuutta. Ihmiset asuivat lähiöissä eristettynä muusta yhteiskunnasta kuin parantoloissa. Asuntojen, kauppojen ja työpaikkojen erotteleminen toisistaan synnytti autioita keskuksia ja nukkumalähiöitä. Liian väljästi rakennettu alue ei kyennyt ylläpitämään elämää. Luonnonläheisillä ja väljästi suunnitelluilla asuma-alueilla ihmiset eivät tavanneet toisiaan kaduilla, kahviloissa tai kaupoissa ostoskeskusten ja katutilojen puuttuessa. Ylioppilaskylä asettuu murrokselliseen tilaan, missä metsälähiön läpinäkyvyyttä ja katsetta korostava tilakäsitys kiellettiin. Tilan konstruoimisen toisenlaista ideaalia edusti kompakti ja tiivis arkkitehtuuri. Ylioppilaskylän liikennöintisuunnitelman tekijä dipl.ins. Pentti Murole oli esitellyt kompaktikaupungin ideansa, joka loi hyvin erilaisen kokemuksellisen tilan kuin metsälähiö (kuva 2). Murole sanoi, että liikkumisen kompaktikaupungissa tulisi olla happening, jossa on korkea tapahtuma- ja elämysintensiteetti. Happening oli, kuten konstruktivistinen kuvataide ja arkkitehtuuri, 1960-luvulla perusluonteeltaan avoin järjestelmä, joka oli tilallisesti ja ajallisesti muuntuva, osallistumisen kautta täydentyvä, ihmisen vapaata osallistumista edellyttävä tapahtuma. Happening oli demokraattista taidetta, missä yhteistyö ja yhteisvastuu korostuivat. Vakiintunut tapa havaita ja tulkita pakotettiin muuttumaan. Happening pyrki murskaamaan modernin subjektikokemuksen synnyttämän vieraantumiskokemuksen, murskaamaan itseriittoisen, universaaliksi nähdyn, ja kiinteärajaisen taideobjektin (yhdistää taide ja elämä) ja toteuttamaan ihmisten aidon tarpeen. Yleisöä rohkaistiin kokemaan olemassaolonsa vastakohtana vieraantuneen jälkikapitalistisen elämättömän elämän subjektille. Näyttämöllisyyden vaihtoehdoksi asettui muutosta ja tapahtumista korostava arjen tilanne, joka ei ottanut täydellisesti haltuun tapahtumien välisiä suhteita vaan se salli myös konfliktin mahdollisuuden. Muutoksessa ei saanut olla mitään pelättävää. Metsälähiön asukas muuttui passiivisesta katsojasta kokijaksi, joka herätti oman ympäristönsä eloon tullen osaksi omaa ympäristöänsä. Kokeminen tuli olla suoraa eikä välillisesti vieraannuttavaa. Kompaktikaupunki korosti ihmisen vapautta ja vapautumista, aitoa ja oikeaa ihmisyyttä. Tämän aidon ja oikean vastakkaisena ilmiönä nähtiin ihmisen vieraantuminen omasta itsestään ja ympäristöstään. Vieraantuminen liittyi ihmisen oman määräysvallan ja oman itseänsä toteuttamisen mahdollisuuksien vähentymiseen ympäristössä. Tällainen arkkitehtuuri koettiin näyttämöllisenä ympäristönä ja vihollisena. jota kohtaan frustraatio kohdistui helposti vandalismina. Ympäristön rakenteisiin ja sen esinemaailmaan ei syntynyt kiintymystä, sillä asukkaiden vaikutusmahdollisuudet oli rajattu pelkän kuluttajan tai vastaanottajan rooliin. Kompaktikaupunki oli palaamista vanhaan kaupunkirakenteeseen. Uuden ihanteen mukaan oli luotava kaupunkimainen ympäristö matalahkoilla rakennuksilla. Tämän ympäristön tunnusmerkkeinä olivat myös hyvät viheralueet ja lyhyet etäisyydet palvelupisteisiin. Suhteellisen tiiviin asutuksen ansiosta ympäristöstä oli muodostunut elävä asumispaikka. Kompaktikaupungin suhde luontoon oli täysin erilainen kuin metsälähiön. Kompaktikaupungin tiivis ja tehokas rakentaminen itse asiassa takasi ympäröivälle luonnolle mahdollisuuden jäädä sivilisoimisen ulkopuolelle. Kompaktikaupunki jätti kontrolloimattoman ja näkymättömän vyöhykkeen koskemattomaksi. Ylioppilaskylän kohdalla luonnon sijasta kyseessä oli perinteikäs kulttuurimaisema. Periaatteena oli, että suuri keskittymä antaisi tilaa toisenlaiselle järjestykselle eikä yrittäisi alistaa sitä omille merkityksilleen. kuva 5.

10 sosiaalinen, taloudellinen, tekninen struktuuri tehokkuus säästää ympäristöä, luo sosiaa-- lisuutta sosiaalista taidetta kuva 6. Tehokkuus oli osa uutta aikaa. Nuoren arkkitehtikunnan asenteet olivat muuttuneet huomattavasti 1960-luvun loppupuolella suhteessa teolliseen rakentamisen. Konstruktivistit korostivat, että rakennustuotanto oli saatettava sopusointuun oman aikansa kanssa. Teollistamisen myötä tehokkuus tulisi rakentumaan hyvin kokonaisvaltaisesti ja positiivisesti osaksi ihmisten asumista. Arkkitehdit uskoivat, että teollisen tuotannon avulla oli mahdollista nostaa sekä tuotteen laatua että määrää. Struktuurin tuli olla samanaikaisesti sosiaalinen, taloudellinen ja tekninen elementti. Konstruktivistien ihailema Mies van der Rohe oli esittänyt jo vuonna 1924, että sosiaaliset, ekonomiset, teknilliset ja taiteelliset ongelmat olivat helposti ratkaistavissa, kunhan rakennustapojen teollistamiseen löydettiin oikeat materiaalit. Tämä uusi materiaali oli betoni, joka mullisti rakennustuotannon 60-luvulla. Vuonna 1967 Mies van der Rohen tulevaisuudenkuva saattoi toteutua. Ylioppilaskylä rakennettiin valmiselementeistä, mistä syystä oli mahdollista siirtyä ympärivuotiseen rakentamiseen. van der Rohe oli ehdottanut, että rakennusosat valmistettiin tehtaassa ja paikalla tapahtuisi pelkkä kokoonpano. Rakentaminen oli edullisempaa, kun talven vaikutusta betonivalussa ei tarvinnut ottaa huomioon. Kokoonpano oli myös nopeampaa ja yksinkertaisempaa, eikä siihen tarvittu käsityövaltaista ammattityövoimaa. Tästä syystä myös monet kylän asukkaat saattoivat osallistua rakennustyöhön. Tiivis rakentaminen toi myös taloudellisia säästöjä. Suurten nosturien hyöty korostui myös tiiviimmän rakenteen toteutuessa (kuva 10). 1960- ja 70-lukujen taitteessa rakentamisen uudet näkemykset kiteytyivät ns. BES-tutkimuksessa (betonielementtisysteemi). Jan Söderlund toimi BES-tutkimusryhmässä, jonka tavoitteena oli kehittää yhdenmukainen, avoin ja elävä suomalainen elementtijärjestelmä rakennusliikkeiden käyttöön. Kyseessä oli standardisoimistehtävä. Vertailukohdaksi oli esitetty autojen teollinen tuotanto, jonka tasolle myös käsityövaltainen asuntotuotanto oli nostettava. Laadun, tekniikan ja esteettisen tason oli oltava oikeassa suhteessa aikaansa tarpeisiin, teknilliseen taitoon ja menetelmiin. Teollisin menetelmin oli tuotettava asuntoja, jotka olivat rikkaampia, vaihtelevampia ja laadultaan korkeatasoisempia kuin perinteisemmällä tavalla rakennetut asunnot. Rakennusten piti olla helposti muunneltavissa, saneerattavissa, purettavissa ja uudelleenkoottavissa. Kiinteät ja lopulliset ratkaisut eivät voineet tulla kysymykseen. Tiiviin asumisrakentamisen katsottiin ratkaisevan monta ongelmaa yhdellä kertaa. Tiivis tila loi elävämpiä asumisyhteisöjä. Tiiviin rakenta- misen suurimpana etuna katsottiin olevan kuitenkin sosiaalisten struktuurien kehittyminen. Tiivis rakentaminen katsottiin myös ympäristöä säästäväksi ratkaisuksi, sillä asutuksen keskittäminen jätti enemmän luontoa koskemattomaksi. Ylioppilaskylässä tällä kriteerillä oli merkitystä hautausmaan ja joen läheisyyden takia. kuva 7. kuva 8. kuva 9. kuva 10.

12 kuva 11. Arkkitehtuurin tuli olla ihmisen mittaista. Tehokkuus yhdistettiin ihmisen omaan mittasysteemiin moduuliverkon avulla. Moduuliverkon lähtökohtana oli perusmitta eli ns. kantamoduuli ja sen kerrannaisista rakentuva standardisoitu mittasysteemi. Moduuliverkko palvelisi ihmisen tarpeita: työskentelyä, laiskottelemista, syömistä, liikkumista, nukkumista ja moninaisia muita toimintoja, mutta se tulisi olemaan myös avain rakennustarviketuotannon teollistamiseen ja asuntorakentamisen tehostamiseen. Teollistaminen avasi aivan uuden perspektiivin sosiaalisen ympäristön hahmottamiseen. Howard Smithin Ylioppilaskylään suunnittelemat julkisivujen ja sisätilojen värisommitelmat olivat sosiaalista taidetta ihmisille, yhteiskuntaan erottamattomasti kiinnittyvää taidetta. Sosiaalinen asuntotuotanto saattoi parhaimmillaan laajeta sosiaaliseksi taiteeksi. Taide toimi osana sarjallista ajattelua. Uuden taidekäsityksen mukaan taiteen tuli olla kaikkien ulottuvilla. Taide oli siirtynyt multippelien aikakauteen. Ainutkertaisen taideteoksen myytti oli murrettu. Taide ei saanut olla vain joidenkin harvojen omaisuutta. Ylioppilaskylässä toteutui Victor Vasarelyn ajatus taiteen ja rakennusteollisuuden läheisestä yhteydestä, missä arkkitehdin käytössä olevien erilaisten materiaalien kudelma, plastiset aakkoset, antaa käyttöön rajattomat mahdollisuudet yksilöllisiin ratkaisuihin. Aulis Blomstedt, arkkitehti ja Otaniemen teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston professori (1958 66), oli se auktoriteetti, jonka suhteen nuoret konstruktivistit ja struksturalistit keskustelivat. Valovirta ehti jopa työskennellä Blomstedtin toimistossa 1960- luvun alkupuolella. Blomstedt esitti, että oli löydettävä suurin yhteinen tekijä ihmisen asumisen ja sarjavalmistuksen välillä. Jäykkä avaruusverkko tai moduulirasteri tulisi olla suunnittelun apuna. Blomstedtin mielestä suorakulmainen muoto oli arkkitehtuurin normi, joka saattoi antaa elämälle elastisen vapauden. Hän vertasi suorakulmaista arkkitehtuuria Gaudin suunnittelemaan orgaani-seen arkkitehtuuriin, missä oli vaikea löytää esim. sängyn tai muiden huonekalujen paikkoja. Elastinen standardisointi sen sijaan ei hallitsisi ihmistä vaan antaisi hänelle mahdollisuuden itse ohjata omaa elämäänsä. Kritiikin kärki osui myös Alvar Aaltoon, jonka edustama arkkitehtuuri nähtiin esteettistä muotoa korostavana, formalistisena eliittikulttuurina. Tyypillistä tälle arkkitehtuurille oli suljettu, esteettinen ja joustamaton arkkitehtuuri, joka ei ottanut huomioon asukkaiden ja yhteiskunnan muuttuvia tarpeita ja vapautta määritellä omia tarpeitansa. Erot uuden ja vanhan opiskelijaasuntojen rakentamisen välillä tulivat hyvin esiin tarkasteltaessa Erik Bryggmanin 1950-luvun alussa suunnittelemaa Ylioppilastalo A:ta, jonka kaikki yksityiskohdat olivat arkkitehdin itse suunnittelemaa ovista ja huonekaluista lähtien. Sen sijaan Ylioppilaskylä oli korostuneesti anonyymia arkkitehtuuria, missä arkkitehdin henkilökohtaiset mieltymykset eivät saaneet näkyä. kuva 12.

14 liikkuminen korttelissa yhteisö ja yhteiskunta kylä harmonian paikkana Metsälähiössä ihmisten oma liikkumavara oli ollut pieni. Metsälähiö tarjosi vain yhden oikean katsomistavan, asukkaan vaihtoehtona oli kulkea luontopolkua pitkin, katsella ja havaita ohjeistuksen mukaan. Ylioppilaskylän ruutuverkossa vaihtelut ja variaatiot olivat moninaisempia ja hienovaraisempia. Avoin moduuliverkko oli nähtävissä peli- tai leikkikenttänä, jossa oli jatkuvasti olemassa lukemattomia vaihtoehtoja tai törmäyspisteitä. Konstruktivistien ruutuverkko ei ollut hierarkkinen järjestelmä, kuten mo-dernistinen arkkitehtuuri oli ollut. Struktuurien toistosta syntyi eräänlainen labyrintti, jossa ei ollut keskipistettä. Ylioppilaskylä oli täynnä erilaisia kulkureittejä, joista valita. Nämä reitit tarjosivat lukuisia paikkoja, joissa tulla nähdyksi tai olla näkymätön. Erityisesti luhtikäytävät muodostivat tällaisen rakenteen. Ylioppilaskylä palautti osan niistä intiimeistä ja pimeistä paikoista, jotka olivat olleet kortteliasumiselle tunnusomaisia. Korttelien sisäpihoilla pienimuotoiset kokoontumiset saattoivat tapahtua ilman, että kylän kaikki asukkaat tiesivät niistä. Ylioppilaskylässä läpinäkyvyyden idea ei toteutunut samalla tavalla kuin metsälähiössä. Asukkaat kutsuivat kylän kulkuväyliä raiteiksi. Vertaus sopii hyvin yhteen niiden mielikuvien kanssa, joita kylän sisäisen sosiaalisen struktuurin syntymiseen asetettiin. Kylään kohdistui paljon ihmisten välisiin kohtaamisiin ja kollektiivisemman elämäntavan syntymiseen liittyviä toiveita. Retorisessa mielessä kylä oli paikka, joka salli ihmisen eheytymisen ja alkuperäisen kokonaisena olemisena maailmassa. Ihmisen mittainen tila antoi mahdollisuuden luoda oma perusta asumiselle ja elämiselle. Kylässä saattoi myös toteutua todellinen yhteys kanssaihmisten kesken. Kylä viittasi nimensä tasolla esimoderniin, traditionaalisempaan ja luonnollisempaan asumisyhteisö- Ylioppilaskylän rakentaminen ajoittuu vaiheeseen, jolloin eri puolilla maailmaa harrastettiin sosiaalisia muotoon. Ferdinand Tönnies oli esittänyt vuonna 1955 tunnetun Gemeinschaft/Gesellschaft-jaottelun. Tönniesin kautta klassinen sosiologia omaksui hyvin positiivisen ja normatiivisen ajatuksen yhteisöstä (Gemeinschaft) kylän ja perheen harmoniana, lämpimien ihmissuhteiden ja huolenpidon paikkana. Sen sijaan yhteiskunnan (Gesellschaft) toimintaa ohjaava voima oli kylmä rationaalisuus. Ylioppilaskylän kollektiivinen yhteistyö toimisi vastapainona kapitalistiselle yksilö keskeiselle ajattelulle. asumiskokeiluja. Vapaakaupungeissa, kollektiiveissa ja kommuuneissa etsittiin tasa-arvoisen ja demokraattisen yhteisöelämän määritelmiä. Urbaani ja agraari elämäntapa yritettiin sovittaa yhteiseksi näkemykseksi. Kollektiivikokeilujen yhtenä tavoitteena oli synnyttää todellista ja vapaata ihmisten kohtaamista ilman modernin kaupungin tuomaa välillisyyttä. Kommuuneissa etsittiin aidon ihmisyyden mahdollisuutta. Ylioppilaskylä oli omalta osaltaan urbaani utopia ihanteellisesta yhteisömallista, missä ihmisten välinen kohtaaminen ja aitojen ihmissuhteiden mahdollisuus realisoituisivat. kuva 13.

16 kuva 14. kuva 15. kuva 16. Sosiologi Kalevi Piha katsoi, että yhteisöelämän keskeinen elementti oli alueellinen läheisyys. Läheisyys voitiin määritellä fyysisenä, funktionaalisena, psyykkisenä ja ajallisena läheisyytenä. Esim. fyysisellä läheisyydellä tarkoitettiin asukkaiden konkreettista asumisetäisyyttä. Funktionaalisen eli toiminnallisen etäisyyden analyysissa kohteena olivat yhteiset kulkuväylät, joiden yhteydessä ihmiset tapasivat toisiaan; ilmoitustaulut, roskapontöt jne. Kaikissa tapauksissa johtopäätöksenä oli, että läheisyyden lisääntyessä asukkaiden kontaktit lisääntyivät. Tämä voitiin esittää lauselmana: ystävien lukumäärä kasvoi sitä mukaa kuin ihmisten välinen etäisyys toisistaan väheni. Ylioppilaskylässä tämän rationaalisen lauselman toimivuutta saattoi tarkastella hyvin havainnollisesti. Monen opiskelijan seurustelukumppani, kihlattu tai aviopuoliso löytyi samasta asuinkerroksesta, omasta tai lähikorttelista. Törmäyspisteitä vastakkaisille sukupuolille oli riittämiin. Seurustelu ja parien muodostus oli hyvin vilkasta. Tapasin tulevan mieheni yokylässä. Asuimme samassa käytävässä ja siinä pikku hiljaa tutustuimme. Kolmen vuoden seurustelun jälkeen haimme yhteiseen kaksioon, minkä saimmekin upouudesta talosta, hautausmaan toiselta puolen (itäinen puoli). [...] Muuttaminen kuitenkin merkitsi sitä, että yhteisöllisyys loppui. Elimme siellä kuin missä tahansa kerrostalossa toisia asukkaita tuntematta. Yhteiskeittiö oli keskeinen elementti erityisesti yksin asuvien yhteisöllisen elämän kannalta. Yhteiskeittiöllisiä yksiöitä oli käytössä vain läntisellä puolella. Yhteiskeittiössä kohtasivat ihmiset eri kieliryhmistä, paikkakunnilta, korkeakouluista, tiedekunnista, poliittisista ja uskonnollisista ryhmistä (kuva 18). Yhteiskeittiö oli merkitykseltään myös symbolinen, olihan ylioppilaskylä ollut eri ylioppilaskuntien ja oppilaskuntien yhteinen hanke, joka mursi vanhat rajat ja ennakkoluulot ja loi uutta, eheyttävää vuorovaikutusta ja solidaarisuutta eri leirien kesken. Yhteiskeittiö oli monenlaisen yhteisöllisen toiminnan näyttämö. Yhteiskeittiöiden ympärille organisoitiin myös asukkaiden välistä yhteistoimintaa, kuten TV:n ja sanomalehden hankintaa. Kylässä asuminen saattoi ehkä vaikuttaa seurustelun etenemiseen, kun oli niin lyhyt matka toisen luo. Minusta asumismuoto kylässä oli silloin ihan hyvä. Oli oma rauha, oma WC ja suihku. Jos halusi seuraa, silloin voi mennä yhteiseen keittiötilaan ja tiesi, että kyllä sinne aina joku tulee aika pian. Keittiötilassa oli myös yhteinen TV. Ensimmäisen vuoden asukkaat olivat sen yhteisesti hankkineet. Minä osallistuin kuluihin maksamalla vuoden lupamaksun. Läntisen puolen yhteiskeittiö ei edellyttänyt pakollista sosiaalisuutta samalla tavoin kuin Itäisen puolen soluasuminen. Kortteleissa 13 ja 14 yhteiskeittiöiden puuttuminen oli tuonut esille niiden tarpeellisuuden ja merkityksen. Kyseisten korttelien yksiöt olivat saaneet ikävän kuuloisen lempinimen: itsemurhayksiö. yhteiskeittiö opiskelijoiden kohtaamispaikka kuva 17. kuva 18.

18 julisteseinä huone, hotellihuone liiketaloudellinen, sosiaalinen yksikkö opiskelijan tarpeet Konstruktivistien propagoiman anonyymin, neutraalin ja tyhjän tilan tuli sallia asukkaan itse täyttää se merkityksillä. Tyhjä minimalistinen tila täyttyi merkityksillä vasta ihmisen astuttua tilaan, hänen omasta toiminnastaan. Tila ei ollut merkityksiltään kiinteä ja samana pysyvä vaan pikemminkin aktiivinen ja liukuva. Konstruktivismin suosimat tasalevyiset huoneyksiköt nähtiin ennalta ohjelmoitujen huonetyyppien vastakohtana. Sen sijaan funktionaaliset huoneratkaisut, jotka olisivat kertoneet asukkaille, mitä heidän pitäisi missäkin huoneessa tehdä, oli yksilöllisen vapauden toteutumisen näkökulmasta väärä suunnitteluperiaate. Asumisen kautta tapahtui normittaminen sekä yhdenmukaisen perhe- ja työnjakomallin standardisoiminen. Seurauksena oli asumismuotojen tasoittuminen. Funktionaaliset huoneet olivat olettaneet ihmisen tarpeet muuttumattomiksi ja pysyviksi. Suunnittelijan rooli ja asukkaan toiminnallinen olemus olivat muuttuneet monin tavoin muutamassa vuosikymmenessä. Vertailu 50-luvun TYY:n ylioppilastalojen ja Ylioppilaskylän 1970-luvun huoneratkaisujen välillä on havainnollistava. Suhteessa tilojen valvottavuuteen ja ulkoiseen kontrolliin ero on suuri. Ylioppilaskylässä haluttiin antaa suurempi tila asukkaalle. Ylioppilastaloissa asumisratkaisuna olivat kahden hengen huoneet, Ylioppilaskylässä yhden hengen huoneet. Ylioppilaskylän huoneet merkitsivät opiskelijalle riippumattomuutta yhteisön ylhäältä käsin suorittamasta moraalisesta ja siveellisestä kontrollista ja valvonnasta. Opiskelija oli vapaa tekemään ja ajattelemaan itse ilman ulkoa asetettuja päämääriä. Asumisviihtyvyyden kannalta Ylioppilaskylä erosi huomattavasti Ylioppilastalojen 50-luvun standardeista. Aikaansa nähden yhden hengen huoneet olivat opiskelija-asuntoloissa harvinaisia, ja ne oli todettu tutkimuksissa opiskelijan työrauhan kannalta paremmiksi kuin kahden hengen toveriasunnot. Jokaisessa yksiössä oli suihku, WC ja pesuallas, jotka nähtiin tulevaisuuden asumisena. Suurin osa varsinkin maaseudulta tulevista opiskelijoista oli asunut vielä tämän tason alapuolella. Esimerkiksi Ylioppilastalojen kahden hengen huoneissa ei ollut sen enempää WC:tä kuin suihkuakaan. Miehillä ja naisilla oli omissa kerroksissaan kerroskeittiö ja yhteissuihku. Tuon ajan talojen varustelutaso maaseudulla, mistä enemmistö käytävämme asukkaista tuli, ei ollut kovin korkea, joten useimmalle meistä muutto tähän ympäristöön merkitsi asumistason kohoamista. Kotiini oli vasta edellisenä vuonna tehty sisävessa ja sauna sekä asennettu keskuslämmitys. Koin suorastaan haltioituneen tunteen tajutessani saaneeni näin hyvän asunnon. Ero alivuokralaisasunnon ja Ylioppilaskylän asunnon välillä oli hyvin suuri. Alivuokralaisasunto oli tavallisesti valmiiksi sisutettu huone, jonka sisustus noudatti usein perinteisiä arvoja (ks. kuva 21). Vuokranantaja hallitsi opiskelijan ajan- ja tilojen käyttöä. Vuokranantaja sääteli ja valvoi alivuokralaisen sosiaalisia suhteita. Usein vieraiden vastaanottaminen saattoi olla kokonaan kiellettyä. Asukkaan käytössä oli usein vain yksihuone. kuva 19. lamppu tuolit ja pöydät: Artek verhot puhelin: vuokrattavissa säätiöltä

20 kuva 20. 1960-luvun loppupuolella vielä noin neljännes opiskelijoista oli asunut alivuokralaisasunnossa. Ylioppilaskylässä jokaisessa kerroksessa oli 12 huonetta, ja niissä asui sekä tyttöjä että poikia. Kohtaamisia eri sukupuolten välillä tapahtui väistämättä. Omat huoneet sallivat seurustelumuotoja, joita ei ollut voinut haaveillakaan alivuokralaisasunnossa. Tällä oli vielä suurempi vaikutuksensa kuin yhteiskeittiöllä. Ylioppilastalossa naisille ja miehille oli sen sijaan osoitettu omat kerrokset, joita valvottiin ja kontrolloitiin. Näin pyrittiin ehkäisemään ennalta erilaisten siveellisten ongelmatilanteiden syntyminen. Tilojen sisään oli näin kirjoitettu moraalinen koodi, joka oli lähes kokonaan poistettu Ylioppilaskylästä. Kontaktien luominen oli helppoa ja mutkatonta. Jos halusi tavata jonkun tytön, meni tapaamaan ja aamulla lähtiessä tyttö huikkasi, että soittele siitä sun tentistäs, miten se meni. Ylioppilaskylän yksiöt eivät olleet anonyymeja ja neutraaleja, sillä yksiöiden huoneet olivat valmiiksi kalustettu enemmän tai vähemmän kiinteillä kalusteilla. SYL (Suomen Ylioppilaskuntien Liitto) oli pitänyt tärkeänä opiskelijan asunnon kalustettavuutta. Valmiit huonekalut ja tilaratkaisut olivat kahlitsevia. Nuoren oli saatava sisustuksessa tuoda esiin oman persoonallisen luonteensa. Monet opiskelijat olivat kuitenkin tyytyväisiä valmiiksi kalustettuun asuntoon: Kylän asuntoon oli helppo muuttaa sikäli, että tarpeellinen kalustus oli valmiina. Itse toin räsymatot lattialle ja juuttikangasseinälle raanun ja jotain muuta helposti ripustettavaa. Minulla näkyy olleen kangas, jossa olivat palkintomitalini (suunnistuksesta) ja itse askartelemani (lovileikkausta lukioaikana) rukinlapa sekä pienen siskontytön piirustus. Huoneitten varustetaso oli hyvä, joka huoneessa oli puhelinkin. Niissä oli sikäli eroja, että minulla oli säätiön keskuksen alainen puhelin ja siihen ei voinut soittaa yöllä. Poikakaverilla neloskorttelissa oli suora linja, joten sinne voi soittaa rajoituksetta. Elämä yksiössä oli säännösteltyä, sillä kyseessä oli puolijulkinen asuminen. Huoneet olivat kesäisin kesähotellin käytössä. Hotelliasuminen oli luonteeltaan samalla tavalla väliaikaista kuten opiskelijasuminenkin. Huonetiloihin ei katsottu syntyvän läheistä suhdetta. Asukkaat asuivat valmiissa kodissa, missä ei ollut kovin paljoa tilaa yksityiselle puheelle, omille luoville projekteille. Hotellihuone oli ymmärrettävissä erityisenä inhimillisen vieraantumisen ja sivullisuuden näyttämönä. Hotellihuoneessa ihmisen ulkopuolisuus ja kodittomuus korostuivat entistä enemmän. Hotellihuoneessa oli valmiin kalustuksen lisäksi yleensä Raamattu (kuva 21). Varsinainen vapaan yksilöllisen ilmaisun kenttä Ylioppilaskylässä oli ns. julisteseinä, persoonallisen itseilmaisun julistusseinä. Toinen murtuma kontrolloidussa yhtenäiskulttuurissa oli verhot. Asukkaiden vaatimuksesta yhtenäisistä verhoista vähitellen luovuttiin ja tilalle tuli monenkirjavien verhojen lippumeri. kuva 21. kuva 22. kuva 23. kuva 24. kuva 25. kuva 26. kuva 27.

22 sänky pöytä h h h sänky Sänky tu pöytä tu kuva 28. sohva h sänky laveri hylly (h) h sänky itserakennetut huonekalut vanhat huonekalut tu laatikko tuoli (tu) pöytä tuoli piironki tuoli pöytä tuoli maalatut vanhat huonekalut Venäläisen perhe Tannerin perhe Opiskelijoita yhdisti opintojen lisäksi ennen kaikkea köyhyys. Kalustamattomissa perheasunnoissa syntyi runsas omatoiminen sisustuskulttuuri. Mielikuvitus ja luovuus oli otettava avuksi, jotta asunnon sisustusongelmat saatiin ratkaistuiksi. Itsetehdyt huonekalut olivat Ylioppilaskylässä lapsiperheiden keskuudessa hyvin tavanomaisia. Mm. Tammen kirjasarjassa neuvottiin kuinka tehdä kestäviä ja tyylikkäitä huonekaluja. Tee itse -lehti esitteli halpoja ja helppotekoisia vaihtoehtoja valmistuotteille. Tee se itse -kulttuuri mahdollisti uudenlaisia yksilöllisiä ratkaisuja, joissa asukkaiden omat tarpeet olivat määrääviä. Asiantuntijoiden ja valistajien rooli esteettisen ympäristön muokkaajana ei ollut enää 70-luvulla niin keskeinen kuin se oli vielä 50- ja 60-luvuilla ollut. Omakätinen työ, itselle tekeminen ja koko työprosessin hallitseminen saivat uuden merkityksen aikana, jolloin keskustelu ihmisen vieraantumisesta omasta työstään ja työnsä tuotteesta oli ajankohtainen. Rinnakkain tämän kehityksen kanssa oli lisääntynyt kulutustuotteiden tarjonta. 70-luvun myötä kulutuskriittisempi ajattelu ja vapaus irrottautua passiivisen kuluttajan osasta koettiin tärkeäksi. noista huolimatta. Molempien perheiden huonekaluista monet tehtiin itse lastulevystä. Lastulevy oli halpa materiaali, jonka käyttö oli jatkuvasti lisääntynyt huonekalujen rakentamisessa. Venäläisten perheen moderni olohuone oli rakennettu käyttämällä standardikokoista kaksijakoista moduulikonstruktiota. Kirjahylly, tv-taso ja pöytätaso oli rakennettu yhdestä samanalaisesta elementistä (kuvat 27, 28). Sänky ja pöytä olivat ra-kennetut myös vanerilevystä mallien mukaan (kuva 31). Vaahtomuovista oli leikattu sopivat palat, jotka oli päällystetty kirkkain kankain. Perinteisten, jäykkien ja yhtä tarkoitusta varten tehtyjen huonekalujen ei katsottu palvelevan lapsiperhettä yhtä hyvin kuin joustavien, muunneltavien ja yksilöllisten moduuliratkaisuiden. Ajatus muutoksesta oli keskeinen: asunto ei ollut koskaan valmis. Myös Kemppaisten perheessä useat huonekalut olivat omatekoisia. Lastulevy-sänky oli saanut erityismuotoilun, reiän sivuunsa perheen kissan kulkua varten (kuva 29). Smedsien kotona 70- ja 80-lukujen taitteessa (kuva 33) Lundian kirjahyllyn sijasta sisustettiin vaihtoehtoisen muodikkaasti mustaksi maalattujen juomapullokorien avulla. kuva 29. kuva 30. kuva 31. 10 B:n ensimmäisessä kerroksessa asuneiden naapuruksien Venäläisten ja Tannerien kodeissa huonekalut muistuttivat sarjavalmisteisia huonekalumalleja. 70-luvun teollisesti valmistetut huonekalut olivat hyvin yksinkertaisia myös itse tehtäviksi. Itsetehdyt huonekalut olivat vaihtoehto lisääntyvästä tarjonnasta ja halpenevista hin- Jos ei ollut mahdollista ostaa tai itse tehdä uutta kalustetta, muunnettiin vanha uutta modernia aikaa vastaavaksi, useimmiten maalaamalla kirkkailla perusväreillä, kuten usein tapahtui tummille mööbeleille ja polkupyörille (ks. kuvat 28, 30), jotka olivat yleisin kulkuväline opiskelijoiden keskuudessa. kuva 32. kuva 33. kuva 34.

24 lapset loivat oman ympäristönsä leikin kautta avoimet ja tyhjät tilat kuva 35. Kompaktikaupungin näkökulmasta tiiviimmin rakennettu ympäristö oli lapsen kannalta parempi paikka, sillä vilkkailla alueilla lapsetkin oppivat mukautumaan yhteiskunnan järjestykseen ja toimintaan paremmin kuin steriilien ja mielenkiinnottomien lähiöiden teillä ja leikkikentillä. Lasten ympäristöä tarkasteltiin sen demokraattisuutta ja luovuutta rakentavina tiloina. Olennaista oli myös se, kuinka lasten ja aikuisten väliset suhteet rakentuivat erilaisissa ympäristöissä. Lasten tapa ottaa tiloja haltuun oli toisenlainen kuin yhteiskunnan sääntöihin ja arvostuksiin mukautuneiden aikuisten. Erilaiset merkitystasot saivat uudet sisällöt lasten toiminnan tuloksena. Tässä mielessä lapset osasivat jo lähtökohtaisesti omien merkityksiensä tuottamisen ilman, että tiloihin jo aikaisemmin kiinnitetyt merkitykset dominoisivat. Teiden, rakennusten ja muiden elementtien merkitykset laajenivat tai katosivat. Leikki avasi uudenlaisia tiloja ja muutti kokonaisia merkitysjärjestelmiä toisiksi. Funktionaalisesti avoimet tilat olivat lasten suosiossa, sillä ne eivät määritelleet heidän tarpeitaan tai yrittäneet mukautua heidän osaansa. Sääntöjen hallitsemat esiohjelmoidut vyöhykkeet olivat lasten näkökulmasta mielenkiinnottomia. Tällainen alue oli esim. lapsia varten suunniteltu, korttelipihaan sijoitettu hiekkalaatikko, jota oli helppo valvoa keittiön ikkunasta. Sitä enemmän lapsiryhmät viettivät aikaa kuljeskelemalla luonnontilaisilla alueilla; joen pusikoituneilla varsilla, pelloilla, hautausmaalla, hiekkakuopalla, rakennustyömaalla jne. Kielletyt vyöhykkeet muodostivat erityisen houkuttelevan kentän. Kesäisin turistit, jotka olivat ulkopuolisia, tavallisuudesta poikkeavia, olivat lasten aivan erityisen kiinnostuksen kohteena. Aitojen molemmin puolin tapahtui ylityksiä, lapset saattoivat saada esim. venäläisiltä turisteilta rintanappeja. Lasten tavallista hupia oli myös katsella vierasmaalaisia ihmisiä kongressikeskuksen ja sosiaalikeskuksen tilat yhdistävässä putkessa. Uima-altaan aidan takaa saattoi nähdä myös kansallisia kuuluisuuksia kuten Fredin tai Kimin. Toinen lapsia kiinnostanut ihmisryhmä oli pultsarit, joiden pesiä löytyi joen rannalla olevista pusikoista. Ylioppilaskylässä lasten vapaata liikkumista rajoittivat niin vanhemmat kuin säätiön tekemät järjestelytkin. Keskustelu kylän lapsivihamielisyydestä on monimerkityksellisyydessään kiinnostavaa. Asukkaat näkivät vihamielisyytenä sen, ettei lapsien leikkipaikkoja ja muita oleskelupaikkoja saatu aidatuksi. Sen sijaan turisteja varten uima-altaan ympärille oli pystytetty korkea muuri, joka sulki kyläläiset turistien vyöhykkeeltä pois. Lapset loivat yhteisöllisyyttä ottamalla kontakteja niin toisiin lapsiin kuin aikuisiinkin ilman kategorisia rajoja. He eivät vielä osanneet lukea aikuisten välisiä kompleksisia sosiaalisia suhteita vaan lähestyivät muita asukkaita ilman ennakkoluuloja. Seikkailu saattoi avautua koska tahansa ja vietellä mukaansa myös aikuiset. kuva 36. kuva 37. kuva 38. kuva 39. kuva 40. kuva 41. kuva 42. kuva 43. kuva 44.

26 tilan haltuunottoja kyläsuunnistus kyläradio Ylioppilaskylän loivat aikuiset toiminnallaan omaehtoisia tiloja ja tilanteita siinä missä lapsetkin. Kadut saattoivat muuttua yhtäkkiä tanssiaisten tapahtumapaikaksi. Sisäpiha olisi ollut pelkkä aukea tila talojen keskellä, elleivät asukkaat olisi ottaneet sitä yhteiseksi kohtaamispaikakseen. Lapsiperheiden kannalta korttelipihassa keskeistä oli hiekkalaatikko. Autojen puuttuminen antoi tilaa tehdä asioita kävelyteillä. Tässä mielessä tilanne muistuttikin entistä kortteliasumista, missä jalankululla oli suuri merkitys kontaktien luomisessa. Julkisen ja yksityisen tilan välinen ero oli häilyvä kuten vanhoissa kaupunkitiloissa, missä kadut olivat olleet monien tapahtumien näyttämö kodin sijasta. Tilanpuutteen takia asuminen levittäytyi helposti asunnon ulkopuolelle, mm. perheasuntojen takapihoille, jotka palvelivat seurustelutiloina ja jopa viljelymaana. Yksityinen alue levittäytyi julkiselle alueelle ja päinvastoin. Ylioppilaslehden päätoimittaja Matti Vimpari oli jo harjannostajaisia uutisoidessaan esittänyt näkemyksiä kylän visuaalisesta ilmeestä: Kylään tutustuttuani aloin kysellä: kuinka ihmeessä ne tulevat kesähotellivieraat, jotka viipyvät kylässä yön tai kaksi, löytävät vastaanotosta lähdettyään oman huoneen. Mutkaa, kulmaa, kongia ja aukiota on joka paikassa, toinen toisensa näköisiä. Maalaamisessa edes olisi pitänyt olla johdonmukainen, että voitaisiin puhua punaisesta korttelista, sinisesta jne. (Vimpari, TYL 26.9.1969) Vieraantunut arkkitehtoninen tila oli tulkittavissa paikaksi, jossa asukas ei kyennyt hahmottamaan omaa si- jaintiaan eikä kaupunkikokonaisuutta jossa eli. Vieraantumisen kritiikistä syntynyt arkkitehtuuri joutui kuitenkin itse syytetyksi samoista syistä. Asukkaiden kokemukset toistuvista struktuureista olivat hämmennys ja aluksi kykenemättömyys hahmottaa tilallisia suhteita. Vapaaaikatoimikunta järjesti uusia asukkaita varten tapahtumia, joiden tarkoituksena oli helpottaa sopeutumista kylässä asumiseen. Kyläsuunnistus oli leikinomainen tapahtuma jossa uusia asukkaita rohkaistiin löytämään omia merkityksellisiä tiloja. Suunnistus ja rastien etsiminen tapahtui tietenkin ainoalla mahdollisella tavalla, kävelemällä. Sirun roskis oli eräs spontaani merkityksillä leikittely. Sirun roskis oli Ylioppilaskylän Itäisen puolen reunalla sijainnut roskakori, jonka sivuun oli maalattu sana Siru. Tämä pieni yksityiskohta oli kiinnittänyt niin monen asukkaan huomion, että siitä muodostui vähitellen paikka, mihin oli helppo sopia tapaamisia ja jonka taksitautoilijat myös tunsivat hyvin. Hyvä esimerkki yhteisöllisen ja julkisen tilan käytöstä oli ylioppilaskylän asukkaan ylläpitämä ULA-radiolähetin, jota pystyi kuuntelemaan vain Ylioppilaskylässä. Lähetysten pääasiallinen sisältö oli jazz-musiikkia. Pienen yhteisön sisällä, rajatulla alueella tapahtunut kommunikaatiovälineiden haltuunotto oli mikrotason interventio. missä pelkän vastaanoton sijasta syntyi myös omaa puhetta tylsyyden voittamiseksi ja yksityisten motivaatioiden esiintuomiseen. Perspektiivi oli käännetty yksilön hyväksi merkityksellisiä tiloja luovaksi tapahtumaksi. kuva 45.

28 kuva 46. 6 Ylioppilaskylässä oli käynnissä keskustelu siitä, kuinka aito yhteisöllisyys ja ihmisten välinen kommunikaatio saattoi toteutua. Modernin elämän fragmentoituminen sekä kulutusyhteiskunnan välineellistyminen ja esineellistyminen olivat toimineet perusteluina myös konstruktivistisen arkkitehtuurin ja kompaktikaupungin läpimurrolle. Kulutuskriittisen näkemyksen mukaan sosiaaliset suhteet oli korvannut kulutustavaroiden, medioiden, mainosten ym. viihdekulttuurin elämystuotanto. Säätiö rakensi imagoansa mainoksilla, mainosesitteillä ja erilaisilla kampanjoilla. Se pyöritti Pohjoismaisessa mittakaavassa hyvin suurta hotellitoimintaa. Ikituuri Oy ei mainostanut kesähotellia vain yösijana vaan myös paikkana, jossa ihmisten erilaiset halut ja taipumukset saivat täyttymyksensä. Hotellivieraat olivat vapaita ilmaisemaan omia tunteitaan, impulssejaan ja seksuaalisia mieltymyksiään. Ennen 70-luvun alkua kukaan ei olisi voinut kuvitella tällaista aisteja puhuttelevaa elämyskeskusta. Mainokset esittelivät aikuisten huvitteluja elämyskeskuksen monine ravintoloineen. Club Ikituurin, tuttavallisemmin peilisalin, sanottiin mullistavan kävijänsä maailmankuvan. Erityisesti Cabaret oli pohjoismaisittain suuri nähtävyys punaisine seinineen, strippareineen, mikrohameisine tarjoilijoineen, värillisine ja kineettisine valaistuksineen. Uima-altaalla ja drinkkibaarissa tunnelma oli kansainvälinen kuin etelän lomamatkakohteissa.tämä kuvasto oli rakennettu lähinnä turisteja ajatellen. Turkuun on kaikessa hiljaisuudessa putkahtanut aivan uusi nähtävyys, sellainen uudentyyppinen ja moderni, johon jokaiselle on tilaisuus itse osallistua. Milloin tahansa, mihin aikaan tahansa. Se on myös muodikas nähtävyys, osallistuminenhan on suurinta muotia nykyään. (TS 19.6.1971) Opiskelijoiden mahdollisuus osallistua tähän spektaakkeliin oli hyvin rajallinen. Ravintolat olivat Turun kalleimpia. Opiskelijat olivat yksinkertaisesti liian köyhiä ottaaksen osaa kuvastojen elämään. Yhteiskunnallinen osallistuminen rinnastui viihteen spektaakkeliin osallistumiseen. Opiskelijan elinympäristö fragmentoitui turistinähtävyydeksi ja paikoiksi, missä katse jälleen kerran dominoi elämänkokemusta. Ylioppilaskylä oli nähty opiskelijoiden itsensä hallinnoimana, eräänlaisena suoran demokratian tai lähidemokratian alueena. Nyt opiskelijat tunsivat itsensä ulkopuolisiksi. Ylioppilaskylässä jatkuvasti kasvanut kesähotellitoiminta oli 70-luvun alkupuolella vaatinut runsaasti resursseja ja investointeja kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Alkoi syntyä kahden kerroksen väkeä -asetelma, kylää kehitettiin enemmän turistien kuin asukkaiden tarpeiden mukaan. Varsinainen riita syntyi vuokrien korotuksista, jonka yhteydessä niin säätiö kuin Vuokralaisyhdistys (VY) syyttelivät toisiaan. VY organisoi vuoden 1974 marras-joulukuussa vuokraboikotin, jossa noin puolet asukkaista jätti maksamatta vuokrankorotuksensa. Molemmat tahot syyttivät toista toimintata- epädemokraattisista voista. business must go on spektaakkeli aisteille jokaisen mielihalujen ja taipumusten mukaan kuva 47.

30 kuva 48. kuva 49. VY:n puheenjohtaja Marja-Riitta Ritanoro-Niva kirjoitti Iso-Forum-lehdessä vuonna 1974: Selaillessani vanhoja Säätiön hallituksen ja Vuokralaisyhdistyksen pöytäkirjoja tein kiinnostavia havaintoja. Niin kauan kuin kun pöytäkirjoja on pidetty ovat samat asiat puhuttaneet asukkaita ja säätiötä. Kiistakapuloina ovat olleet päivähoitokysymys, Ylioppilastalojen saneeraus, henkilökuntapolitiikka, ja säätiön yleiset liiketaloudelliset toiminnot kuten ravintolapolitiikka, kylän kaupan hinnat, kesähotelli ja viimeksi keskustahanke. VY vastusti keskustahanketta ylimitoitettuna ja pelkäsi lisääntyvän autoistumisen tuovan melu- ja saasteongelmia. Myös järjestyshäiriöt kasvaisivat ravintolatoiminnan kasvamisen myötä. Lasten päivähoito jäisi edelleen tavoitteista jälkeen liiketoiminnan laajentuessa. Lisäksi asuntohallituksen halvoilla lainoilla rakennetut ravintolat eivät Ikituuriin haltuun siirtyessään palvelisi enää opiskelijoiden tarpeita. Säätiön kuva yhteisen edun ajajana, ylioppilaiden itsensä omistamana ja hallitsemana sosiaalisena organisaationa, jonka ensisijaisena tehtävänä oli rakentaa tai hankkia opiskelijoille asuntoja, alkoi 70-luvun mittaan muuttua. Säätiön liiketaloudellinen luonne tulkittiin muutoksena kohti autoritääristä tuotanto-organisaatiota jossa yksilö ei ollut yhteisön tasa-arvoinen jäsen. Säätiö itse näki Ylioppilaskylän paikkana, joka ei ollut erillinen vyöhyke modernin liiketaloudellisen toiminnan alueesta. Säätiön toiminnanjohtajan Jorma Karskelan mukaan vuokratason pitäminen halpana onnistui vain harjoittamalla huomattavaa liiketoimintaa. Karskelan tapa toimia säätiön johdossa oli jatkuvien arvostelujen kohteena. Karskela sanoikin, ettei säätiö voinut olla demokraattinen; moderniin kapitalismiin ja yrityskulttuuriin ei istunut täydellinen kansanvalta. Karskelalle taloudellisen hyvinvoinnin luominen oli asukkaan itsemääräämisoikeutta tärkeämpää. Hän toimi säätiön johtajana kuin teknokraattinen suunnittelija, joka asetti objektiiviset päämäärät ja tavoitteet, ja arvioi sitten, miten niihin oli mahdollista päästä. Karskelan lähestymistapaa kuvaa hyvin seuraava teksti vuodelta 1971, jonka otsikkona oli Kansalainen vastaan suunnittelija: Kehityksen suunta on melko selvä. Yhteiskunnallisen päätöksenteon painopiste on siirtymässä lainsäädännöstä hallintoon, kansanvallasta asiantuntijavaltaan. Erääs- sä tunnetussa julistuksessa sanotaan seuraavasti: Suunnittelun puute johtaa kaaokseen kaupungeissa, kumoaa yhteiskuntien järjestyksen ja saa aikaan historiallisten traditioiden tuhon. Karskelan edustama ajattelutapa oli vieras vasemmistolaisen VY:n näkemyksille. Keskustelussa Ylioppilaskylän demokraattisesta olemuksesta ja tavasta järjestää yhteisiä asioita tuotiin välillä esiin hyvinkin jyrkkiä näkökulmia. Kaikkein radikaaleimmissa kannanotoissa ehdotettiin jopa säätiön lakkauttamista. Tämän ajatuksen mukaan säätiötä parempi ja demokraattisempi muoto olisi ollut yhdistys. kuva 50. kuva 51. kuva 52. kuva 53.

32 kuva 54. Vuokralaisyhdistys ja säätiö levittivät omia tiedotteitaan ja julkaisivat julkilausumia. Vuokralaisyhdistys turvautui myös mielenosoituksiin ja adressien keräämiseen. Kuvat ja vastakuvat kamppailivat tilan hallinnasta. Molemmat osapuolet organisoivat erilaisia tilan haltuunottoja, happeningejä. Säätiö oli erikoistunut hyvin näyttäviin tapahtumuiin, jotka useimmiten oli rakennettu yhteistyötahojen kohtaamista varten. VY:n tapahtumista mielenosoitukset ja erilaiset oheistapahtumat olivat näkyvimpiä. Vuonna 1974 säätiö järjesti Ufohipat, joiden vastapainoksi VY suunnitteli järjestävänsä kylän asukkaille Rahvaan juhlat. VY julkaisi keväällä 1974 oman Iso-Foorumi-tiedotelehtensä, jonka kansi irvaili keskustasuunnitelman tulevaisuudenkuvalla, massiivisella liikennekeskittymällä, joka jättäisi kylän parkkitalojen puristukseen. Kuvalla viitattiin paljon huomiota herättäneeseen Viatek Oy:n liikennesuunnitelmaan ja autoliikenteen kasvuennusteeseen. Ylioppilaskylä, joka oli jalankulkijoiden ja polkupyöräilijöiden hallitsema kaupunginosa, muuttuisi autojen hallitsemaksi alueeksi. VY oli vastustanut kaiken yksityisautoilun ja jopa bussilinjan kulkua läpi Ylioppilaskylän. Säätiö julkaisi loppusyksystä omaa toimintaansa ja tulevaa kongressikeskusta esittelevän tiedotelehden nimeltä Kylä joen rannalla. Lehti pelasi kylään liittyvillä positiivisilla mielikuvilla. VY:n mielestä kallis tiedote palveli vain porvarien vaalityötä. Säätiön luoma kuva Ylioppilaskylän elävästä ja toimivasta sosiaalisesta kokonaisuudesta ei miellyttänyt VY:tä, vaan se koki kuvan onnellisesta opiskelijayhteisöstä valheellisena. Varsinkin kongressikeskuksen valmistuttua kokemus kahden kerroksen väestä vahvistui. Rintamalinjoja muodostui helposti kaikkialle arkipäiväiseen elämään. Nämä arjen tilanteet saivat helposti kansainväliset ja globaalit mittasuhteet. Esim. VY:n kannanotoissa kiinnitettiin huomiota mm. Etelä- Afrikan apartheid-järjestelmää tukevien hedelmien myymiseen Kylän Valinnassa. VY poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana kuului Suomi Neuvostoliitto- seuraan ja Suomen rauhanpuolustajiin, joihin se kehotti myös kaikkia asukkaita liittymään. Opiskelijat nähtiin kapitalistisen sorron uhreina siinä missä kolmannen maailman köyhät, naiset, lapset, etniset ja sosiaaliset vähemmistötkin. 70-luvulla samaistumiskohteet eivät enää löytyneet saman kansallisen identiteetin, isänmaan ja kirkon tunnustamisena, vaan vasemmistolainen aatemaailma lähti liikkeelle luokkakantaisemmasta ja kansainvälisemmästä näkökulmasta. Opiskelijoiden kohdalla köyhyys saattoi olla myös rikkautta. Köyhyys oli yhdistänyt opiskelijoita. Säätiön luoman kuvaston elämysmaailmaan osallistuminen oli kaikille hankalaa. Opiskelijan jokapäiväinen elämä ja arki muuttuivat kuitenkin omaehtoisemman elämänhallinnan kokeilukentäksi. Omalla toiminnallaan opiskelija loi itselleen kodin, joka vastasi paremmin hänen omia tarpeitaan. Voikukkaviini, omatekoiset konstruktiot, huonekalut, radiot ym. rakensivat toisenlaisen tapahtumallisen tilan opiskelijan arjesta, joka ei ollut ylhäältä ohjelmoitu. kuva 55. kuva 56.

34 muuttuva ja liikkeessä oleva Ylioppilaskylä uudenlainen opiskelijan kuva uudelleenarviontia 1970-luvun alussa Ylioppilaskylää oli esitelty useissa ulkomaisissa arkkitehtijulkaisuissa strukturalismin laajana ja puhdaslinjaisena esityksenä. Julkisuus oli ollut hyvin myönteistä. Useiden ulkomaisten vieraiden vierailuohjelmaan kuului kierros ylioppilaskylässä. Vuonna 1977 asukkaiden keskuudessa tehdyn tutkimuksen mukaan Ylioppilaskylä ei kuitenkaan ollut aivan sellainen kontaktikaupunki kuin suunnittelupöydällä oli ajateltu. Sosiaalisten suhteiden rakentuminen ei ollut sen runsaampaa kuin esim. keskustan vuokra-asunnoissa. 70-luvun loppua lähestyttäessä alettiin jopa puhua kylän slummiutumisesta. Eräs kirjoittaja nimitti kyläyhteisöä Turun mehiläiskennosäätiöksi, ja totesi samalla että kylä toimi erinomaisena tutkimusympäristönä sementtirännifobian ja satelliittiapatian havainnoimiseen. Samoihin aikoihin Jan Söderlund, toinen kylän suunnittelijoista, alkoi myös suhtautua kriittisemmin oman aikansa arkkitehtuuriisuunnitteluun. Hän haaveili kaupungista, joka olisi visuaalinen seikkailu Venetsian tapaan. Söderlundin mielestä suurin osa arkkitehtuurista oli suunniteltu ilmasta, ei katutasosta nähtäväksi. Kuvat olivat olleet parempia kuin todellisuus. Hän suhtautui myös strukturalismiin uusin silmin: Kolmiulotteisen hologrammikuvan kaksiulotteisen filmin jokainen osa sisältää saman informaation kuin koko filmi. Vaikka filmi leikataan kahteen osaan kuva ei muutu. Struktuurikaupunkia voidaan verrata tällaiseen filmiin. Käveleminen tällaisessa kaupungissa on lähes yhtä vähän mielenkiintoista kuin lukea kirjaa, jossa ensimmäisessä kappaleessa ilmaistaan koko kirjan sisältö. Söderlund totesi kuitenkin, että pienessä mittakaavassa struktuurit voivat synnyttää vaikuttavan ja inhimillisen ympäristön. Hänen omat kokemuksensa stuktuurien käytöstä saattoivat vaikuttaa taustalla. Ylioppilaskylän itäisen puolen struktuurit olivat kasvaneet liian suuriksi koska kokonaisvaltaisempi suunnittelu oli ollut mahdotonta. Ylioppilaskylän itäinen puoli suunniteltiin sitä mukaa, kun uutta rakennusalaa saatiin hankittua. Ylioppilaskylä oli ollut osa konstruktivistista utopiaa ja tulevaisuudenkuvaa, jonka mukaan kaikki oli jatkuvassa muutoksessa, mikään ei koskaan valmistunut lopullisesti. Arkkitehdit joutuivat olemaan futurologeja. Arkkitehtuuri oli ennusteiden tekemistä ja tulevaisuuden näkemistä. Tulevaisuus ei ollut enää pysyvä ja eheä kuva kaukaisesta onnelasta vaan tarjolla oli lukematon määrä teitä, jotka johtivat erilaisiin tulevaisuuksiin. Konstruktivistien käsitys muuttuvasta ja liikkeessä olevasta arkkitehtuurista, missä ainoa periaate oli joustavuus, osoittautui kuitenkin hyväksi lähtokohdaksi. Konstruktivistinen elementtitekniikka on ollut helppo muuntaa uuden käyttötarkoituksen mukaan, kuten alunperin oli tarkoituskin. Konstruktivistien anonyymi ja neutraali arkkitehtuuri ei halunnut kertoa millainen ihminen on 2000-luvulla, vaan hän saa itse tehdä nämä johtopäätökset. kuva 57. Vuonna 1977 entinen hallintopäällikkö Mikko Sedig tuli Jorma Karskelan tilalle säätiön uudeksi toiminnanjohtajaksi. Neuvostoliiton Turun konsuli vierailulla kesällä 1972. Vas. säätiön yritystoimenjohtaja Lasse Aarnio, Alexander Rannich puolisoineen, säätiön hallituksen jäsen Armas Lahoniitty, hallintopäällikkö Mikko Sedig (1972 74) ja hotellin omistaja Lasse Waris.

36- kuva 58. Näkemys opiskelijoiden asumisesta ehti muuttua jo kymmenessä vuodessa. Ylioppilaskylän vuonna 1994 alkaneen saneerauksen yhteydessä oli kurottava umpeen 30 vuoden aikaero. Saneerauksen avuksi perustettiin YPSOT (Ylioppilaskylän peruskorjauksen suunnittelu- ja ohjaustyöryhmä), joka koostui suunnittelijoista ja asukkaista. Työryhmän puitteissa määriteltiin uusia asumisen linjauksia 2000-luvun nuorelle opiskelijalle. Työryhmän johtopäätöksissä aika oli ajanut yhteisöllisen ja kollektiivisen ajattelutavan ohi. Opiskelijan elämäntapa on jatkuvasti individualisoitunut ja privatisoitunut. Nämä muutokset ovat Ylioppilaskylässä tulleet havainnollisesti esiin. Itäisen puolen soluasunnot on saneerattu hyvin varustelluiksi yksiöiksi. Soluasunnot olivat asukkaiden näkökulmasta olleet pahinta mahdollista pakkososialisoimista. Läntinen puoli säästyi suuremmilta muutoksilta, mutta yhteiskeittiöitä muutettiin suurelta osin yksiöiksi. Yhteiskeittiöt olivat keskeinen tekijä yhteisöllisyyden rakentamisen kannalta. Kaiken kaikkiaan 70-luvun yhteisökäsityksen mukaisia rakenteita on purettu. Entiset itsemurhayksiöt eivät oikein vastaa enää vanhaa nimitystään. Yksiöt muutettiin parvekkeellisiksi asunnoiksi. Pientä huonetilaa kompensoi parvekkeen antama lisätila (kuva 57). Nähtäväksi jää, miten ylioppilaskylän arkkitehtuuri tulevaisuudessa joustaa ja mukautuu uusiin tulkintoihin asumisesta ja opiskelijan tarpeista. Vuonna 1970 Tapani Eskola ennusti, että asunnot muuttuvat enemmän koneen kaltaisiksi. Erilaiset laitteet huolehtisivat lämmon säätelystä, ravinnon valmistuksesta, opetuksesta ja viihdytyksestä. Asunnot muuttuisivat enemmän eräänlaisiksi ympäristönsäätelylaitteiksi. Kuva on tuttu myös 70-luvun tieteisutopioista. Tietokoneen ylläpitämä ja säännöstelemä koti on se tulevaisuuden kuva, joka meille tarjotaan nykyäänkin. Tietoverkko on opiskelijan tärkeä työväline ja sosiaalinen kontaktipinta. Elämäntavoissamme on virtuaalinen tila kasvanut. Mm. virtuaaliset opintoympäristöt ja kaskusteluyhteisöt ovat vähentäneet ihmisten välisiä suoria, kasvoista kasvoihin tapahtuvia kontakteja. Kontaktikaupungin näkökulmasta tilanne olisi kauhistuttava. 70-luvun yhteiskuntasuunnittelija tai sosiologi voisi nähdä nykyisen elämäntapamme hyvin huolestuttavana vieraantumiskehityksenä: kokemukset ovat toisenkäden elämysten täyttämiä ja ihmisten yhteys omaan todelliseen minäänsä on kadonnut. Elämäntavan yksityistyminen, arjen audiovisualisoituminen on saanut ihmiset vetäytymään entistä enemmän kodin seinien sisäpuolelle. Yhteisöllisyys koetaan pääasiassa television tai tietokoneen näyttöpäätteen kautta. Uudet yhteisöt ovat luonteeltaan pikemminkin valittuja kuin annettuja, pikemminkin vaihtuvia ja kevyitä kuin raskaasti sitovia, elämänmittaisia ja yhdenmukaistavia. Ylioppilaskylästä ei yhteisöllisyys ole kadonnut mihinkään, vain käsitys yhteisöllisyydestä on muuttunut yksilöllisyyden painotusten lisääntyessä. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois vaan muuttuvat alati, rinta rinnan. kuva 59.

38 Summary Life in a honeycomb encounters in the Turku Student Village of the 1970s Although a campuslike community, separated from the surrounding city structure, was considered a problematic form of living, it was still viewed as regards to the Student Village as being the only rapid and practical option as far as the issue of student housing was concerned. The problems of campuses were parallel to those of the suburbs; isolation from ambient society, depravation of natural contacts and communal feeling were signs of alienation threatening the inhabitants of the so called forest suburbs. The central idea of the Turku Student Village can be summarized with a compact city is a contact city. As the closeness of inhabitants was increased, the amount of contacts between inhabitants also increased. The idea of the compact city drew from the concept of living in blocks or quarters, where pedestrianism played a significant role in forming contacts. Many students did in fact find their boy- or girlfriends, fiancé(e)s or spouses from the same floor or from one s own or the neighboring block. Jan Söderlund and Erkki Valovirta were young architects who implemented a very unconditional architectural whole based on ideas from the structuralist and constructivist schools. Constructivism had been chosen as the architecture of democracy and freedom. The surroundings were not nor should they be finished. The integral principles of constructivism were flexibility and modifiability. Independence from the intended use was the ideal. Constructivism was a neutral and anonymous architecture, which the user by own accord could complete into a personal environment. The home was more a result of the activities of the individual or the family. However, the Student Village did not turn out to be exactly such a contact city as the architects had planned it to be. According to a study made in 1977, the number of the tenants contacts was no larger than for example the numbers for students living in town. The opportunities to produce personal environments were also limited. The studios in the Village were furnished, since one of the largest summer hotels in the Nordic countries used the premises during summers. The tenants lived in finished homes where there was not all that much space for individual expression nor for creative projections. The only area of individual expression offered by the studio was a poster wall, a wall for declaration of personal self-expression. Another fracture to the controlled culture of consistency was the drapes. Uniform drapes were abandoned on demand of the tenants, and they were replaced by a gaudy sea of color. The image of the Foundation began to change during the 1970s from a social organization with the primary goal of building or supplying housing for students, being owned and administered by the students and taking care of the interests of the community. The economical characteristics of the Foundation were interpreted as a shift from an open and democratic community towards an authoritative production organization where the individual no longer was an equal member of the community. Rhetorically the Village was a place which allowed for the integration of the person and an existence of the original completeness of the self in the world. This was not achieved on the level of the tenants experiences. There was an ongoing discussion in the Student Village concerning how a genuine communality and interpersonal communication could be achieved. According to a consumption critical viewpoint, social relationships had been replaced by the production of experiences introduced by consumer goods, medias and advertisements. Cabaret in particular was on a Nordic scale a great attraction with its red walls, striptease artists, waitresses in miniskirts and colorful, kinetic lighting. The students had a very limited opportunity to participate in this spectacle. The restaurants were among the most expensive in Turku. In the Student Village the student s living environment was fragmented due to the summer hotel activity into a tourist attraction and places where the look dominated life experience. The tenants in the Student Village created personal spaces and situations through their actions despite all the problems. The streets could for example suddenly turn into a dance venue. There were also occurrences within the community where communication equipment was taken over, interventions on a micro level, where instead of only receiving, individual expression was also created. The perspective was changed into an event creating meaningful spaces for the individual. The Student Village is a utopia which is continually being built and will never be finished. The constructivist conception of a changing and mobile architecture has proven to be a good solution. The constructivist element technique has been easy to modify in order to meet new living needs. Great changes have occurred in the Student Village in the beginning of the 21st century. The earlier collective mode of thinking has given way to a more private way of living. Cell apartments and shared kitchens, the former marks of communal living, have yielded for the studio. This corresponds to the situation in Finnish society even on a more general level. Lähdeluettelo Arkistolähteet Turun Ylioppilaskyläsäätiön arkisto (TYSA) Annettu materiaali, C2 C2/9 VY esittää virheellisiä tietoja asukkaiden vahingoksi, 7.1.1975 C4/18 Kylä Joen Rannalla Vuokralaisyhdistyksen arkisto (VYA) Vuokralaisyhdistyksen toimintasuunnitelmat ja suunnitelmat 1974 76. Forum 25.1.1974 Vuokralaisyhdistyksen vastaus Ylioppilaslehden syytökseen. Tästä on kyse. Pöytäkirjat 1974, toimintakertomukset ja suunnitelmat 1974 1976. Forum 3.5.1974. Forum 16.11.1974. Iso-Foorum. Vuokralaisyhdistyksen lehti, kevät 1974. Heinäkuun Forum 28.7.1974. VY:n hallituksen kokouksen pöytäkirja 15.5.1974 Lähdekirjallisuus Askolin, Veikko: Taiteen ja yhteiskunnan vuorovaikutus. Taide ja yhteiskunta. Kurkikirja Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1971. Asuntonäyttely 66. Suomen rakennustaiteen museo 1966. Mikkola. Kirmo: Arkkitehtuuri väline vai päämäärä. Taide vai yhteiskunta. Kurkikirja Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1971. Piha, Kalevi: Asuntoyhteisö, sen muodostuminen ja rakenne: sosiologinen tutkimus asunnonhakijoista, uudelle asuntoalueelle muuttaneiden käyttäytymismuutoksista ja naapuruussuhteiden jäsentymisestä Turun kaupungissa. Turun yliopiston sosiologian laitos. Vammala 1962. Rakennuttajan käsikirja. Toim. Tapani Eskola. WSOY. Porvoo Helsinki 1970. Väänänen, Kirsi: Ylioppilaskylässä asuvien opiskelijoiden ihmiskontaktit. Turun yliopiston psykologian laitos, pro gradu 1977. Julkaisematon lähdekirjallisuus: Turun Ylioppilaskylän suunnittelukilpailu 1967 (TYSA). Tutkimuskirjallisuus Elovirta, Anja: Happening fragmentteja eräistä tapauksista. Performance, aktio, happening. Jälkiä katoavasta taiteesta. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XIII. Yliopistopaino. Helsinki 1995. Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Gaudeamus Kirja Otatieto Oy TTKK Arkkitehtuurin osasto. Tampere 1994. Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Suomen Tiedeseura. Helsinki 1991. Ketonen, Kimmo: Ylioppilaat omalla asialla. Turun yliopiston ylioppilaskunta 1945 1997. Turun yliopiston ylioppilaskunta 2001. Metsähonkala, Mikko: Valta ja vallattomuus. Koordinoitu konflikti arkkitehtuurissa. Rakennustieto. Tampere 1997. Nyman, Kai: Sinisilmäisyyden aika. suunnittelun myyttejä 1950 2000. RAK. Gummerus. Jyväskylä 2003. Lapintie, Kimmo: Asuinyhteisö utopiana. Yhteisö. Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen. SoPhi. Yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian julkaisuja 16. Jyväskylän yliopisto. Jyvaskylä 1998. Lehtonen, Heikki: Yhteisö. Vastapaino. Jyväskylä 1990. Lehtonen, Mikko: Kyklooppi ja kojootti: subjekti 1600 1800-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Vastapaino. Tampere 1994. Lempinen, Petri: Opiskelijalle rakentamassa: Turun Ylioppilaskylä haaneesta asuinalueeksi 1959 1980. Otus. Helsinki 2001. Mellais, Marjatta: Taiteellista vapautta vai vapaata taidetta? 1960-luvun vapaan kuvataiteen provokatiivista tarkastelua. Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. SKS. Helsinki 2003. Marin, Marjatta: Kolme leikkiympäristöä. Helsingin yliopiston tutkimuslaitos 1970. Passinmaki, Pekka: Kaupunki ja ihmisen kodittomuus: filosofinen analyysi rakentamisesta ja arkkitehtuurista. Eurooppalaisen filosofian seura. Tampere 2002. Relander, Jukka: Taistolaisuuden psykohistoriaa. Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. SKS. Helsinki 1999. Saarikangas, Kirsi: Asunnon muodonmuutoksia: puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS. Helsinki 2002. Saarikangas, Kirsi: Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuuri, asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena. Eletty ja muistettu tila. SKS. Helsinki 2002. Sarantola-Weiss, Minna: Sohvaryhmän läpimurto. Kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. SKS. Helsinki 2003. Sarjakoski, Helena: Rationalismi ja runollisuus. Aulis Blomstedt ja suhteiden taide. Rakennustieto Oy. Helsinki 2003. Sanoma- ja aikakauslehdet Allardt, Erik: Nykyprotesteista ja motivaatiosta. Sosiologia 6/1970. Asiantuntijoiden enemmistö: Kampuksen eristyneisyys uhkaa nuoren ylioppilaan kehitysta. Helsingin Sanomat 10.3.1968. Auvinen, Riitta: Vastuu ympäristöstä. Arkkitehtilehti 1/1977. Kalpa, Harri: Iloinen Ikituuri. Turun Sanomat 10.6.1972. Kansanvallan toteuduttava myös ylioppilaskylässä! Turun Päivälehti 21.8.1976. Kastemaa, Antero: Turun ylioppilaskyläsäätiö lakkautettava. Kansan Uutiset 19.3.1974. Lappo, Osmo: Joustavuuden vaatimus nykyajan arkkitehtuurin ongelmana. Arkkitehtilehti 1/1968. Lundsten, Bengt: Jyväskylän Kortepohjan asemakaava. Rakennustaito 15/1967. Murole, Pentti: Ihmisen kulkemisen suunnittelusta. Arkkitehtilehti 3 4/1967. Mikkola, Kirmo: Vastuu ympäristöstä. Arkkitehtilehti 1/1977. Opiskelijoiden asumalähiöiden ongelma: Tehdäänkö ylioppilaista vihreitä leskiä. Helsingin Sanomat 10.3.1968. Palenius, Pentti: Esimerkki moduulin käytöstä asuinrakennusteollisuudessa. Rakennustaito 16/1967. Pallasmaa, Juhani: Rakennustaiteesta ympäristön säätelyyn. Arkkitehtilehti 8/1969. Periäinen, Tapio: Kaupungin rakenteesta I. Arkkitehtilehti 7 8/1967. Sumu, Ilkka: Asuntopäivät ja Asuntonäyttely 66. Asuntoreformi 4/1966. Söderlund, Jan: Louvain-la-Neuve. Tavoitteena ihmisen mittainen kaupunkiympäristö. Arkkitehtilehti 8/1978. TKY:n puheenjohtaja: Otaniemessä tavallista enemmän mielenterveyshäiriöitä. Helsingin Sanomat 10.3.1968. Turun mehiläiskennosäätiö. Turun Ylioppilaslehti 2/1979. Täytyykö ympäristön olla ankea? Taidelehti 5/1971. Valovirta, Erkki: Halpoja asuntoja paljon ja nopeasti. Arkkitehtilehti 5/1969. Vimpari, Matti: Varmuuden vuoksi: Ollos vihitty! Turun Ylioppilaslehti 23/1969. Kuvaluettelo Kannen kuva. Lapset itäisessä Ylioppilaskylässä (TYSVA). Kuva 1. Arkkitehdit Jan Söderlund ja Erkki Valovirta Ylioppilaskylän pienoismallin äärellä, 1967 (TYSVA). Kuva 2. Pentti Muroleen piirros kompaktikaupungin ja tavallisen met sälähiön eroista (Arkkitehtilehti 3 4/1967). Kuva 3. Tapio Periäinen: Kaupungin rakenteesta I (Arkkitehtilehti 7 8/1969). Kuva 4. Le Corbusier n piirros panoraamakaupungista teoksessa The City of To-morrow and its planning, 1929. Kuva 5. Erkki Valovirran piirros (Arkkitehtilehti 5/1969). Kuva 6. Arkkitehti Jan Söderlund (TYSVA). Kuva 7. Ylioppilaskylän rakennustyömaa, 1970-luku (TYSVA). Kuva 8. Läntisen Ylioppilaskylän työmaa, 1970-luku (TYSVA). Kuva 9. Läntisen Ylioppilaskylän työmaa, 1970-luku (TYSVA). Kuva 10. Itäisen Ylioppilaskylän työmaa, 1970-luku (TYSVA). Kuva 11. 3M moduuliverkko (Rakennustaito 16/1967). Kuva 12. Läntinen Ylioppilaskylä (TYSVA). Kuva 13. Valovirran ja Söderlundin piirros läntisen Ylioppilaskylän korttelimallista (Arkkitehtilehti 3/1970). Kuva 14. Kihlajaiset Ylioppilaskylä 6 D:n ylimmän kerroksen kerroskeittiössä (PHVA). Kuva 15. Kerrosjuhlat 3 B:ssä (IKVA). Kuva 16. Joulujuhlat 3 B:ssä (IKVA). Kuva 17. Kerrosjuhlat 3 B:ssä (PHVA). Kuva 18. Irma Kemppaisen syntymapäiväjuhlat 3B:n kerroskeittiössä (PHVA). Kuva 19. Läntisen puolen yksiön sisustus (TYSVA). Kuva 20. Läntisen puolen yksiön pohjakaava (Arkkitehtilehti 3/1970). Kuva 21. Alivuokralaisasunto, 1969 (TSVA). Kuva 22. Ylioppilastalon kahden hengen huone, 1960-luku (TYSVA). Kuva 23. Läntisen puolen yksiö (TSVA). Kuva 24. Läntisen puolen yksiö (TYSVA). Kuva 25. Läntisen puolen yksiö (TSVA). Kuva 26. Läntisen puolen yksiö (ATVA). Kuva 27. Seurustelua 6 D:n yksiössä (PHVA). Kuva 28. Ylioppilaskylä 10 B2:n ja 10 B 4:n kalustus. Kuva 29. Ylioppilaskylä 10 B2:n perheasunnon takapihalla (EKVA). Kuva 30. Sängyn rakentaminen lastulevystä (IKVA). Kuva 31. Polkupyörät 10 B:n takapihalla (EKVA). Kuva 32. Ylioppilaskylä 10 B4:n olohuone (EKVA). Kuva 33. Ylioppilaskylä 10 B4:n makuuhuone (EKVA). Kuva 34. Ylioppilaskylä 38 A4:n olohuone (OSVA). Kuva 35. Lapset (TYSVA). Kuva 36. Läntisen puolen hiekkalaatikko (TYSVA). Kuva 37. Lapset 34 A5:n takapihalla (IKVA). Kuva 38. Lapset hiekkalaatikolla (MWVA). Kuva 39. Lapset Ylioppilaskylä 10 B:n takapihalla (EKVA). Kuva 40. Uima-altaan edustalla (MWVA). Kuva 41. Lapset TYS:n paperinkeräyslaatikossa (EKVA). Kuva 42. Lapset seikkailupuistossa, läntisen ja itäisen Ylioppilaskylän välissä (EKVA). Kuva 43. Lapset rakennusjätteiden keskellä (EKVA). Kuva 44. Syntymäpäivät 34 A5:ssä (IKVA). Kuva 45. Läntisen puolen julisteseinä (TYSVA). Kuva 46. Uima-allas (TYSVA). Kuva 47. Jorma Karskela (TYSVA). Kuva 48. Pertti Dali Dahlmanin suunnittelema Kesähotelli Ikituurin symbolimerkistö (TYSA). Kuva 49. Suunnitelma tulevasta Kongressikeskuksesta (TYSA). Kuva 50. Säätiön kauppa, lihatiski (läntinen puoli) (TYSVA). Kuva 51. Diskoteekki (TYSVA). Kuva 52. Cabaret (TYSVA). Kuva 53. Rapulautanen (TYSVA). Kuva 54. Mielenosoitus vuonna 1974 (TYLVA). Kuva 55. Iso-Foorumi, VY:n lehden kansi, 1974 (VYA). Kuva 56. Kylä joen rannalla -lehden kansi, 1974 (TYSA). Kuva 57. Neuvostoliiton Turun konsuli vierailulla (TYSVA). Kuva 58. Ylioppilaskylä 13 B vuonna 2004 (TYSVA). Kuva 59. Säätiön 70-luvulla käyttämä logo, jonka lähtökohtana oli ensimmäiset korttelia esittäneet arkkitehtuuripiirrokset. Lyhenteet Anu Tuomisen valokuva-arkisto (ATVA) Eeva Kinosin valokuva-arkisto (EKVA) Irja Kemppaisen valokuva-arkisto (IKVA) Marita Waenerbergin valokuva-arkisto (MWVA) Owe Smedsin valokuva-arkisto (OSVA) Philip Hedlundin Valokuva-arkisto (PHVA) Turun Ylioppilaskyläsäätiön valokuva-arkisto (TYSVA) Turun Ylioppilaskyläsäätiön arkisto (TYSA) Turun Ylioppilaslehden valokuva-arkisto (TYLVA) Turun Sanomien valokuva-arkisto (TYVA) Vuokralaisyhdistyksen arkisto (VYA)