TERVALEPÄN KASVATUS JA KÄYTTÖ

Anna Koukonen TERVALEPÄN KASVATUS JA KÄYTTÖ Opinnäytetyö Metsätalouden koulutusohjelma Toukokuu 2007

SISÄLTÖ KUVAILULEHDET 1 JOHDANTO...1 2 TERVALEPÄN LEVINNEISYYS, KASVUPAIKAT JA YLEISYYS...2 2.1 Leppien suku...2 2.2 Leppä Suomessa ja maailmalla...3 2.3 Kasvupaikat...5 3 TERVALEPÄN TUNNISTAMINEN...7 3.1 Juuristo, runko, oksat, kuori ja versot...7 3.2 Kukat ja hedelmät...9 3.3 Lehdet...10 4 LISÄÄNTYMINEN...11 4.1 Suvullinen lisääntyminen...11 4.2 Suvuton lisääntyminen...13 5 TERVALEPPÄ JA METSIEN MONIMUOTOISUUS...13 5.1 Tervaleppä elättää monenlaisia eliöitä...13 5.2 Tervaleppäkorpi...15 6 TERVALEPPÄ KANSANPERINTEESSÄ...16 6.1 Nimen historiaa...16 6.2 Tervaleppä kansan kertomuksissa ja uskomuksissa...17 6.3 Tervalepän käyttö entisajan tarvepuuna...19 6.4 Rohdoskäyttö...19 7 PUUAINEEN OMINAISUUDET...20 7.1 Tervalepän puuaineen väri...20 7.2 Tervalepän solurakenne...21 7.3 Tervalepän puuaineen tekniset ominaisuudet...21 8 TERVALEPÄN KÄYTTÖ...22 8.1 Tukkipuu...22 8.2 Kuitupuu...24 8.3 Muu käyttö...24 9 METSÄNHOITO...24 9.1 Tervalepän viljely...24 9.1.1 Taimituotanto...24 9.1.2 Viljelyä edeltävät toimenpiteet...26 9.1.3 Istutus...27 9.2 Taimikoiden ja metsiköiden käsittely...28 9.2.1 Taimikonhoito...28 9.2.2 Harvennukset...29 9.2.3 Päätehakkuu...30 9.3 Luontainen uudistaminen...31 9.4 Tuhot ja niiden torjunta...31

9.4.1 Lehtiä tuhoavat hyönteiset...31 9.4.2 Puuainesta tuhoavat hyönteiset...32 9.4.3 Nisäkkäät...33 9.4.4 Lahottajakäävät...33 9.4.5 Lepänruoste...35 9.4.6 Halla ja pakkanen...36 9.5 Tervalepikon kasvuodotukset...36 10 PÄÄTELMÄT...37 LÄHTEET...39

KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä 29.5.2007 Tekijä Anna Koukonen Koulutusohjelma ja suuntautuminen Metsätalouden koulutusohjelma Metsä- ja puutalouden markkinointi Nimeke Tervalepän kasvatus ja käyttö Tiivistelmä Suomen puulajisto on jo ilmastollisista syistä niukka ja taloudellista merkitystä on perinteisesti ollut vain männyllä, kuusella ja koivulla. Suomessa kuitenkin kasvaa luonnostaan muitakin puulajeja, joista yksi mielenkiintoisimmista on tervaleppä (Alnus glutinosa). Metsätaloudellista merkitystä tervalepällä ei juuri ole ollut, mutta kiinnostus sen kauniin punertavan puuaineen hyödyntämiseen on lisääntynyt erikoistuotteissa. Tämän hetkiset vanhat tervalepikot ovat suurelta osin luonnonsyntyisiä, mutta kiinnostus puulajin viljelyyn on kasvanut. Perinteisten puulajien rinnalle kaivataan vaihtoehtoja. Tervaleppä on perinteinen suomalainen puulaji ja oikealla kasvupaikalla oikein hoidettuna menestyy siinä missä muutkin puulajit. Joillekin erittäin kosteille aloille ei mikään muu puulaji edes sovi niin hyvin kuin tervaleppä. Tervalepän ekologisista ja biologisista ominaisuuksista on saatavilla paljon tietoa. Toisaalta taas kasvatuksesta ja viljelystä tietoa on erittäin niukasti ja se on hajanaista ja osin vaikeasti saatavilla. Täytyy muistaa myös, että kasvatuskokeita on tehty tervalepällä hämmästyttävän vähän ja kokemukset sen kasvatuksesta ovat hajanaisia. Tietoa ja taitoa tervalepän kasvatuksessa on oltava, sillä epäonnistuminen on lähes yhtä helppoa kuin onnistuminen. Viljelytoimet, istutustiheys, taimikonhoito, oikea-aikaiset ja tarpeeksi voimakkaat harvennukset ja karsinta takaavat onnistuneen lopputuloksen jos kasvattaja tietää mitä tehdä ja milloin. Tässä työssä on koottu yhteen olemassa olevasta tiedosta eräänlainen käsikirja tervalepästä, sen ominaisuuksista, kasvatuksesta ja käytöstä. Asiasanat (avainsanat) tervaleppä, muut kotimaiset lehtipuut, tervalepän viljely, Alnus glutinosa Sivumäärä Kieli URN 48 Suomi URN:NBN:fi:mamk-opinn200724768 Ohjaavan opettajan nimi Pasi Pakkala

DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis May 29, 2007 Author Anna Koukonen Degree programme and option Degree Programme in Forestry Forest Product Marketing Name of the bachelor's thesis Cultivation and uses of Black alder (Alnus glutinosa) Abstract Black Alder (Alnus glutinosa), also known as European alder or Common alder is a native tree species in Finland, but rarely cultivated because of financial benefits. There are three main species cultivated for industrial purposes: spruce, birch and pine. Others, such as alders, are often thought as wastage. Though, as the interest towards using the alder for miscellaneous wooden products is rapidly increasing also the interest towards cultivating alder is multiplying. It has to be taken into consideration that Black alder is not an easy tree to cultivate. The climate is not favourable for black alder here in Finland. Finland is the most Northern distribution area for Black alder and it is very exacting species for our latitudes. There are many difficulties, but the principal requirement is skill. Growing up a stand of Black alder requires a huge amount of information, knowledge, effort and a hint of good luck. In Finland Black alder is used for carpentry, furniture industry and for mechanical wood-processing industry. However, the amount of used timber is quite small. The main finished products are specialities and kind of luxury products. For example Black alder is used for panelling and seats in sauna. This bachelor s thesis includes a handbook of Black alder: the information and experiences concerning features, uses and cultivation of Black alder. Subject headings, (keywords) Black alder, other native deciduous trees, cultivation of Black alder, Alnus glutinosa Pages Language URN 48 Finnish URN:NBN:fi:mamk-opinn200724768 Tutor Pasi Pakkala

1 1 JOHDANTO Kiinnostus tervalepän käyttöön ja kasvatukseen on viime vuosina lisääntynyt. Tervalepän kaunis puuaine sopii hyvin erikoistuotteisiin esimerkiksi sisustuksessa. Tervaleppäiset saunapaneelit ja lauteet ovat arvokkaita ja ne luetaan luksustuotteiksi. Sisustaminen ja kotiin panostaminen näkyy myös tervalepän kysynnässä. Tervalepän käyttö tuotteiden raaka-aineena on ympäristön kannalta vain positiivista, sillä se on Suomessa luontainen, mutta silti harvalukuinen puulaji. Suomen puulajisto on luonnostaan niukkaa, joten siihen tuo oman rikkautensa tervaleppä. Tervalepän metsätaloudellinen merkitys on vähäinen, mutta puu on kuitenkin suomalaisen maiseman oleellinen osa. Tervaleppää käytetään nykyisellään hyvin vähän ja se on suurelta osin sahureille niukkuusartikkeli. Puusepän- ja huonekaluteollisuus käyttäisivät tervaleppää enemmänkin, mikäli hyvälaatuista tukkipuuta olisi saatavavilla. Tällä hetkellä kotimainen kysyntä on niin suurta, että tervaleppätuotteita tuodaan paljon esimerkiksi Virosta. Peltojen metsitys on lisääntynyt ja moni kaipaa vaihtoehtoja perinteisten männyn, kuusen ja koivun rinnalle. Lisäksi tervaleppä soveltuu kasvatettavaksi sellaisille aloille, joilla muut puulajit eivät menesty, kuten tulvavaikutteisille rannoille. Biologiset ominaisuudet tervalepältä tunnetaan hyvin, mutta kasvatus ja viljely on hyvin vähän tutkittu aihe. Kasvatus epäonnistuu usein vähäisen tiedon ja kokemusten puutteen takia. Kokeellista tutkimustietoa on hämmästyttävän vähän saatavilla. Useimmat tervalepikot ovat luonnonsyntyisiä tai viljeltyinä hoito on retuperällä. Näin puuston laatu jää huonommaksi kuin oikein hoidettuna voisi olla. Tietoa tervalepän kasvatuksesta saa, mutta se on hajanaista ja osin vaikeata tavoittaa. Valitettavasti tervaleppä päätyy monesta paikka edelleen polttopuuksi. Opinnäytteen tarkoitus on koota tervalepästä olemassa olevasta tiedosta ja kokemuksista eräänlainen käsikirja: sen ominaisuuksista, kasvattamisesta ja käytöstä.

2 TERVALEPÄN LEVINNEISYYS, KASVUPAIKAT JA YLEISYYS 2 2.1 Leppien suku Tervaleppä (Alnus glutinosa) kuuluu koivujen heimoon (Betulaceae) (Fagerstedt 2004 s. 118). Koko leppien (Alnus) kasvisuku sisältää noin 30 lajia puita ja pensaita, jotka ovat levittäytyneet koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealle vyöhykkeelle, tosin joitakin lajeja tavataan myös Andeilla. Leppien suku jaetaan kolmeen alasukuun: Alnus, Clethropsis ja Alnobetula. (Wikipedia, lepät 2007.) Suurin leppien sukuun kuuluva laji on pohjoisamerikkalainen punaleppä (Alnus rubra), jolla kokonsa vuoksi on jo taloudellistakin merkitystä (UPM-Kymmene, Puukeskus 2000-2006). Suomessa kasvaa kaksi leppälajia, harmaaleppä (Alnus incana) ja tervaleppä (Relve 1996, 39). Nämä kaksi leppälajia voivat myös risteytyä keskenään ns. hybridilepäksi (Kuva 1) (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Tervalepällä tunnetaan myös alalajina pilaritervaleppä (Alnus Glutinosa subsp. pyramidalis) (Wikipedia, tervaleppä 2007). Suomessa tervaleppää ei lueta jalopuuksi, mutta esimerkiksi Keski-Euroopassa se luetaan sellaiseksi (Napola 2004, 10 11). KUVA 1. Tervaleppä ja harmaaleppä risteytyvät keskenään hybridilepäksi. Puulla korkeutta yli 23,5 metriä. Helsinki, Alppipuisto.

3 Lepistä tunnetaan myös liuskalehtisiä muotoja, jotka tosin luonnossa ovat harvinaisia, mutta niitä on viljelty jo pitkään ja käytetty esimerkiksi puutarhoissa erikoisen ulkomuotonsa vuoksi. Joitakin muotoja (Alnus glutinosa f. incisa Willd) tervalepästä ei edes esiinny luonnossa, vaan ne ovat jalostuksen tulosta. Fennoskandiassa tavataan viisi liuskalehtimuotoa, joiden lehtimuoto vaihtelee liuskaisuudessaan. (Piirainen 1992, 175 186.) Fin Taimi Oy markkinoi myös tervalepän visamuotoa taimitarhoillaan (Kurki 2002). 2.2 Tervaleppä Suomessa ja maailmalla Tervalepän levinneisyys on laaja. Sen levinneisyysalue ulottuu läpi lähes koko Euroopan (Kuva 2). (Keinänen & Tahvanainen 1995, 88). Maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan internetsivut (Helsingin yliopisto 1997) tarkentavat vielä, että Euroopan länsi- ja koillisosat eivät kuulu esiintymisalueeseen, mutta puuta voi löytää Länsi-Siperiasta, Kaukasukselta, Vähä-Aasiasta ja Lähi-idässä. KUVA 2. Tervalepän levinneisyys Euroopassa.

4 Tervaleppä saapui Suomeen kaakosta ja etelästä noin 7 000 vuotta sitten (Holmåsen 1991, 76). Alkuperäksi on pystytty geneettisesti todentamaan Itä-Euroopan Karpaattien vuoristoalue. Tervalepän siemenet kelluvat, minkä takia ne levisivät jääkauden jälkeen nopeasti vettä pitkin uusille kasvupaikoille. (Napola 2004, 10 11.) Puulaji on levinnyt aina Oulun läänin pohjoisosiin ja Lapin läänin puolelle saakka (Hokajärvi 1998, 10). Tosin Hokajärvi (1998, 11) toteaa, että tervaleppä on pohjoisimmilla esiintymisalueillaan harvinainen ja Metsähallituksen mailla jopa paikoin rauhoitettu. Yleisenä puulajia esiintyy lähinnä Kokkolasta rannikkoa myöten Poriin ja sieltä Tampere-Varkaus-Uukuniemi -linjaa etelämpänä (Kuva 3) (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Suomessa leppävaltaisia metsiä on vain 0,4 % (Fagerstedt ym. 2004, 118). Kahdesta Suomesta esiintyvästä leppälajista tervaleppä on selvästi harvalukuisempi, vaikkakin elää vanhemmaksi ja kasvaa suuremmaksi (Relve 1996, 39). Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tervalepän osuus maamme puuvaroista on vain 0,2 %. Toisaalta täytyy ottaa huomioon, että esimerkiksi Ahvenanmaalla osuus nousee jopa 6 prosenttiin. (Napola 2004, 10 11.) Uusvaara (1997, 9-10) on sitä mieltä, että tervaleppä on Suomessa väistyvä ja jatkuvasti vähentyvä. Tervaleppä saattaa korvissa ja rannoilla muodostaa yhtenäisiä metsiköitä, mutta kuten harmaaleppä, se esiintyy useimmiten sekapuuna (Fagerstedt ym. 2004, 118). Tervaleppämetsiköitä metsämaalla on noin 1000 hehtaaria. Etelä-Suomen tervaleppävarannot olivat kahdeksannen valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yhteensä 3,6 miljoonaa kuutiometriä. (Louna & Valkonen 1995, 20.) Tervaleppää viljellään Suomessa vuosittain keskimäärin sadan hehtaarin alalle, mikä tarkoittaa noin 20 000 taimen tarvetta vuosittain. Viljely on keskittynyt lähinnä Eteläja Keski-Suomeen. (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007.) Tervalepän yleisyyttä paikallisesti osoittavat myös historialliset tekijät: sekä luonnon oma historia, että ihmisen vaikutus. Paikallisesti aika tekee luonnon omaa tehtävää ja tervaleppä lahoaa ja häviää vähitellen osana luonnollista kehityskulkua. Monesti ihmiset kaatavat esimerkiksi tontiltaan lepät, eivätkä anna niiden vesoa. Hakkuissa ja raivauksissa tervaleppiä saatetaan kaataa, joskin tällöin leppä harvoin häviää alueelta kokonaan. Joskus myös veden pinnan lasku ja säännöstely näkyvät tervalepän

yleisyydessä tietyillä alueilla. (Airola 1992, 19 24.) Lepät kestävät myös kuloja suhteellisen hyvin (Junikka 2005). 5 Tervalepän esiintymisalueista kertoo sekin, että puu on valittu vuonna 1996 Kymenlaakson maakuntapuuksi. Esimerkiksi Kymenlaakson Kymijoen varrella tervaleppää tavataan varsin komeina puustoina. (Kymenlaakso tunnukset 2004.) Hirvensalmella puolestaan sijaitsee Suomen ainoa tervaleppäkuja (Hirvensalmi, luontokohteet 2006). KUVA 3. Tervalepän levinneisyys Suomessa verrattuna muihin jalopuihin. 2.3 Kasvupaikat Tervalepälle luontaisia kasvupaikkoja ovat lähteikkökorvet, rannat ja muut kohteet, joille on tyypillistä liikkuva vesi (Hokajärvi 1998, 11). Kasvupaikan täytyy olla lehtomainen ja runsasravinteinen (Keinänen & Tahvanainen 1995, 89). Toisaalta tervalepän sanotaan viihtyvän myös ohutturpeisilla soilla (Valkonen ym. 1995). Parhaat edellytykset tervalepän kasvulle ovat, kun pohjavesi on liikkuvaa ja hapekasta. Löyhät hietamaat, tulvamaat ja lähdesuot ovat juuri sellaisia kasvupaikkoja. (Uusvaara 1997, 9-10). Meren- ja järvenrannat ja ojien reunamat ovat myös tyypillisiä tervalepän kasvupaikkoja (Kuva 4) (Fagerstedt ym. 2004, 118).

6 Seisovaa vettä tervaleppä ei siedä (Napola 2004, 10 11). Tällöin jäykkä savimaa ei sovellu tervalepälle (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). Kasvupaikan tulee myös olla valoisa (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Toisaalta se kestää myös jonkin verran varjostusta (Puuproffa, tervaleppä 2004 2007). Tervalepän luontaisilla kasvupaikoilla ph-arvo on yleensä 4-7 (Uusvaara 1997, 9-10). Keväthalla ja pakkanen vahingoittavat tervaleppää helposti Hokajärven (1998, 11) mukaan, jolloin keväthallalle alttiit kasvupaikat eivät puulajille sovellu (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). KUVA 4. Tervaleppä viihtyy merenrannalla. Luontaisten kasvupaikkojen lisäksi on todettu, että tervaleppä soveltuu hyvin myös pelloille ja muihinkin metsityskohteisiin, joilla boniteetti on riittävän hyvä. Viljelyn tulisi kuitenkin olla kokeiluluontoista uusilla kasvupaikoilla. Erikoiskohteita, joilla kasvupaikka vastaa tervalepän vaatimuksia, ovat esimerkiksi pintavalutuskentät ja rantojen suojavyöhykkeet. (Hokajärvi 1998, 11.) Tervaleppä muodostaa pienialaisia tervaleppävaltaisia metsiköitä, tervaleppäkorpia, jotka ovat metsälain nojalla rauhoitettuja. Kasvupaikalle tyypillisiä kasveja ovat muun muassa hiirenporras, nevaimarre, muut suuret saniaiset ja luhtakasvit, kuten vehka ja kurjenmiekka. (Suomen Metsäsertifiointi ry 2005.)

7 Tervaleppiä kasvaa suurten vesistöjen rannoilla kapeana vyöhykkeenä, sillä edellytyksellä tosin, että aiemmin mainitut vaatimukset täyttyvät. Pienimpien järvien ja lampien rannoilla puuta esiintyy laikuittain. Soiset kasvupaikat ovat harvinaisempia, sillä tervaleppää esiintyy esimerkiksi Hämeenlinnan ympäristössä vain puolella soista ja kasvustot ovat pieniä. Joskus tervaleppää esiintyy kuivemmallakin kasvupaikalla, usein viljeltynä, mutta myös sen vuoksi, että kasvuympäristö on saattanut muuttua alkuperäisestä. (Airola 1992, 19 24.) 3 TERVALEPÄN TUNNISTAMINEN 3.1 Juuristo, runko, oksat, kuori ja versot Tervalepän juuristo leviää laajalle ja muodostaa runsaasti sivujuuria (Holmåsen 1991, 75). Juuret kasvattavat röpelöisiä muodostelmia, jotka sisältävät Frankinia sädesienibakteeria (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Korallinmuotoiset, jopa nyrkin kokoisiksi kasvavat mukulat juuristossa sitovat sienirihmastonsa avulla ilmasta typpeä. Mukulat muodostuvat typistyneistä ja yhteenkasvaneista sivujuurista. (Metsä vastaa, tervaleppä 2002.) Osa typestä vapautuu maaperään lahoavista nystyröistä ja lehtikarikkeesta, jolloin maaperän ravinteisuus paranee (Fagerstedt ym. 2004, 118). Sädesieni ja leppä elävät symbioosissa (Holmåsen 1991, 75). Typen suhteen tervaleppä on siis omavarainen ja tiputtaa lehtensäkin vihreinä (Saaristomeri, lajit 2006). Typensidontakyvystä kertoo nobelisti A.I. Virtasen arvio siitä, että yksi elinvoimainen leppäkasvusto sitoo yhtä paljon typpeä vuodessa kuin kokonainen apilapelto (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). Tiheissä kasvustoissa tervalepästä kasvaa suorarunkoinen ja korkea puu. Erityisesti sille suotuisissa oloissa puusta voi kasvaa jopa 20 metrinen (Kuva 5). Huonoilla kasvupaikoilla rungosta muodostuu usein monihaarainen. (Fagerstedt ym. 2004, 118.) Monirunkoisuus voi johtua myös siitä, että puut ovat alun perin lähteneet kasvamaan kantovesoista (Holmåsen 1991, 74). Ryhmissä kasvaessaan tervalepälle on ominaista voimakas tyvilenkous (Keinänen & Tahvanainen 1995, 88).

8 Latvus muodostuu tiheässä kasvustossa muodoltaan pitkäksi ja tasasuhteiseksi (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Vapaasti kasvaessaan latvuksesta kehittyy leveä ja vahvaoksainen, mikä tekee tervalepästä hieman tammea muistuttavan (Holmåsen 1991, 75). Tervalepälle ominaisia ovat myös vesioksat, joita sanotaan myös runkovesoiksi (Valkonen ym. 1995, 19). Vesioksia syntyy erityisen paljon voimakkaan harvennuksen jälkeen, kun puu saa paljon valoa (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). KUVA 5. Yksi Suomen suurimmista tervalepistä. Helsinki, Tullisaari. Korkein yksirunkoinen tervaleppä lienee Kemiössä ja sillä on korkeutta 27,5 metriä. Paksuin yksirunkoinen tervaleppä sijaitsee Kiteellä ja tällä tyvekkäällä jättiläisellä on paksuutta ympärysmitaltaan 325 senttiä. (Karhu 1995, 27 28.) Ruotsissa paksuin mitattu yksirunkoinen tervaleppä on 528 senttiä (Holmåsen 1991, 76). Hirvensalmella sijaitsevalla tervaleppäkujalla puut ovat yli satavuotiaita ja niiden sanotaan olevan yli 30-metrisiä (Hirvensalmi, luontokohteet 2006).

9 Nuorella tervalepällä kuori on sileä ja punaruskea, mutta muuttuu harmaanruskeaksi ja halkeilevaksi (Kuva 6) (Holmåsen 1991, 75). Rungon uurteet ovat sekä vaaka- että pitkittäissuuntaisia ja kuori on hyvin rosoinen (Fagerstedt ym. 2004, 118). Vanhemmiten puun kuori myös paksuuntuu kaarnaksi (Wikipedia, tervaleppä 2007). KUVA 6. Tervalepän runko on uurteinen ja rosoinen. Tervalepän versot ovat talviasussaan punertavia ja kaljuja. Silmut niissä ovat perällisiä ja tahmeita. (Holmåsen 1991, 75). Ruskeat ja harmaapilkkuiset silmut ovat pituudeltaan 8-9 mm (Fagerstedt ym. 2004, 118). Silmut ja nuoret versot ovat hartsin peittämiä (Virtuaalinen metsäkoulu, erikoispuiden kasvatus 2007). 3.2 Kukat ja hedelmät Talvioksissa on havaittavissa edellisen vuoden mustanruskeita, perällisiä, kovettuneita ja käpymäisiä eminorkkoja. Niistä irtoaa talven aikana lepän siipipalteelliset pähkylät. (Holmåsen 1991, 75.) Leppä onkin ainut käpyjä muodostava lehtipuu (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). Kävyt muistuttavat ulkonäöltään männynkäpyjä, mutta pienoiskoossa (Wikipedia, lepät 2007). Vielä pähkylöiden irrottuakin pysyvät kävyt kauan kiinni oksistossa (Kuva 7) (Holmåsen 1991, 75). Pitkänomaiset uudet hedenorkot ja käpymäiset eminorkot näkyvät myös talviasuisessa jo syksyllä. Näkyvissä onkin usein sekä uusi hedelmistö että vanhat eminorkot. (Fagerstedt ym.

10 2004, 118.) Tulevan kevään hedekukinnot ovat kovia ja lieriömäisiä ja eminorkot munanmuotoisia. Väriltään ne ovat molemmat punaruskeita erisävyisinä. (Holmåsen 1991, 75.) Eminorkot muodostuvat usein hedekukintojen alapuolelle versossa (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Maalis-huhtikuussa kevään alkuaikoina hedenorkot tulevat kellanruskeiksi ja muuttuvat pehmeän taipuisiksi (Holmåsen 1991, 75). Hedenorkot myös venyvät pituutta (Fagerstedt ym. 2004, 118). Hedekukinto on pituudeltaan 3-5 cm pitkä (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Eminorkot pysyvät pieninä ja niistä työntyvät pienet, väriltään tummanpunaiset luotit. Hedelmöityttyään eminorkot kasvavat, muuttuvat mustanruskeiksi ja puutuvat. (Holmåsen 1991, 75 76.) KUVA 7. Kukkivassa lepässä on edelleen nähtävillä edellisen vuoden kävyt. 3.3 Lehdet Lehdet ovat kaljuja, hieman kiiltäviä ja tummanvihreitä. Lehden alaosa on hieman tummaa yläpintaa vaaleampi (Fagerstedt ym. 2004, 118). Lisäksi ne ovat aluksi tahmeita, tervamaisia (Holmåsen 1991, 77 78). Lehden alapinnalla suonihangoissa on karvatupsuja, mutta myös lehti voi olla harvakarvainen (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997; Fagerstedt ym. 2004, 118). Lehtilavat ovat 8-10 cm pitkiä.

11 Muodoltaan lehdet ovat leveän vastapuikeita, tylppä- tai lanttopäisiä ja kahteen kertaan sahalaitaisia (Kuva 8) (Fagerstedt ym. 2004, 118). Lehdet leventyvät selvästi kärkeä kohti ja usein kärjessä on lovi (Virtuaalinen metsäkoulu, erikoispuiden kasvatus). Lehden kärjen on sanottu olevan ikään kuin tervatipan notkolle painama (Tampereen luontopolkuja, Iidesjärvi 2004). Tervalepän lehdet tippuvat vihreinä syksyllä, sillä puun ei tarvitse ottaa muiden lehtipuiden tavoin talteen lehtien typpipitoisia yhdisteitä. Tämä johtuu symbioosista Frankinia sädesienen kanssa. (Lohjan kaupunki, luonnon muistomerkit 2007.) KUVA 8. Helpointa tervaleppä on tunnistaa vastapuikeasta lehdestä. 4 LISÄÄNTYMINEN 4.1 Suvullinen lisääntyminen Tervaleppä on yksikotinen puu, mikä tarkoittaa, että sen hede- ja emikukinnot ovat samassa puussa (Kuva 9) (Helsingin yliopisto, maatalous- metsätieteellinen tiedekunta 1997). Myös lepän kukat ovat yksikotisia (Fagerstedt ym. 2004, 118).

12 KUVA 9. Hedenorkot ovat pitkiä ja taipuisia, kun taas hedelmöittymätön eminorkko on pieni ja punertava. Tervaleppä kukkii huhtikuussa ja kevään ensimmäisinä lämpiminä päivinä siitepöly vapautuu ja kulkeutuu eminorkkoihin (Valkonen ym. 1995, 19; Fagerstedt ym. 2004, 118). Tuulipölytteisenä lajina sen siitepöly aiheuttaa monille ihmisille allergisia oireita (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Aikaisin tapahtuva kukinta on alttiina hallalle ja kevätpakkasille: vuonna 2006 keväällä kovat pakkaset vahingoittivat kukintoja ja uusien kasvainten kärkiä. Keskenkasvuiset hedenorkot paleltuivat. (Kevään poikkeussää koetteli metsäpuita 2006, 11.) Hedelmöityksen jälkeen emi muuttuu käpymäiseksi (Holmåsen 1991, 75 77). Siemenet kypsyvät lokakuussa ja varisevat useimmiten sulaan maahan (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Hedelmät ovat niin pieniä, että tuuli ei tartu niihin, mutta ilmaa sisältävinä ne voivat levitä laajallekin alueelle sulamisvesien mukana (Holmåsen 1991, 75 76). Tervaleppä alkaa tuottaa siementä aikaisin, jo kymmenen vuoden ikäisenä. Siemeniä puu tekee vuosittain, mutta runsaita siemenvuosia on harvoin. (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007.) Maksimaalinen siemenentuotto ajoittuu vuosille puun ollessa 30 40-vuotias (Metsäekologian ja metsänhoidon perusteet, kurssimateriaali 2007). Tervalepän siementen itävyys on heikkoa (Holmåsen 1991, 76). Onnistunut pölytys voi kuitenkin nostaa itävyyttä 30 50 prosenttiin (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007).

4.2 Suvuton lisääntyminen 13 Tervaleppä uudistuu siementen lisäksi tyvivesoista, mutta harmaalepälle ominaisia juurivesoja tervaleppä ei kasvata (Kuva 10) (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Uudistuminen tyvi- ja kantovesoista onnistuu yhtä hyvin kuin uudistuminen siemenestä. Vesoista muodostuneet taimet ovat yleensä terveitä ja kehittyvät hyvin, tosin monirunkoisuutta esiintyy useammin. (Valkonen ym. 1995, 19; Holmåsen 1991, 74.) KUVA 10. Tervaleppä ei muodosta lainkaan juurivesoja, mutta kasvattaa joskus runsaastikin kantovesoja. 5 TERVALEPPÄ JA METSIEN MONIMUOTOISUUS 5.1 Tervaleppä elättää monenlaisia eliöitä Tervaleppä vaatii omanlaisensa, vaateliaan kasvupaikan. Sitä voidaan luonnonvaraisena pitää melkeinpä vesikasvina. Usein se kasvaakin luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi tärkeäksi katsotulla paikalla. Lähteiden ja purojen reunat, rehevät korvet, kosteat lehdot ja rantakosteikot ovat ominta kasvualustaa tervalepälle ja näissä elinympäristöissä elää monia harvinaisia kasveja ja eliöitä.

14 Tervaleppä on lyhytikäinen puulaji ja tuottaa nopeasti monimuotoisuuden kannalta arvokasta lahopuuta monen eliölajin tarpeisiin. (Karjalainen 1991 41 43; Napola 2004, 10.) Metsiemme sekapuuna kasvaa jo luonnostaan taloudellisesti merkittävimpien puulajien seassa tervaleppää. Uudistamisen jälkeinen maanmuokkaus saattaa jopa lisätä leppää taimikossa. Koska taimikonhoidolla ja vesakontorjunnalla on vähäarvoiset puulajit pyritty poistamaan, ei talousmetsään jää lepästä riippuvaisille lajeille elintilaa. Taimikonhoidossa tulisi säästää myös mahdollisia tervaleppiä, varsinkin jos ne eivät vie kasvutilaa pääpuulajeilta. (Karjalainen 1991, 41 43.) Leppäpökkelöt ovat hyviä pesäpaikkoja monille selkärankaisille kolo- ja avokolopesijöille. Tiaiset saattavat tehdä lahoon puuhun asumuksensa, samoin uhanalainen pikkutikka, joka suosii usein rantametsien tervaleppiä pesäkoloissaan. (Karjalainen 1991, 40.) Pikkutikka on harvinaistunut nimenomaan metsänhoidossa ja maataloudessa tapahtuneiden muutosten seurauksena: pikkutikalle tärkeät lahot ja kuolevat lehtipuut ovat vähentyneet. (Ajosenpää ym. 1998). Muita lintuja, jotka viihtyvät erityisesti tervalepän elinympäristöissä, ovat mustarastas, mustapääkerttu ja satakieli (Ympäristökeskus, tervaleppäkorvet 2007). Hyönteisistä lepissä elää harvinaistunut leppäkauniainen, joka etsii aurinkoisella paikalla kasvavia leppiä. Tämä lehtimetsissä elävä jalokuoriainen suosii selvästi leppää elintavoissaan. (Karjalainen 1991, 40.) Erityisesti suojeltavia hyönteisiä ovat myös leppäjäärä ja leppäkelokärsäkäs (Ympäristökeskus, uhanalaiset hyönteiset luonnonsuojeluasetuksessa 2005). Sienistä tervelepässä elää kymmenkunta uhanalaista lajia. Erittäin uhanalaisiin lukeutuva lepänoksahärmä kasvattaa rihmastonsa lepän oksiin ja silmuihin. Lajiston harvinaistumisesta kertoo sekin, että Karjalainen (1991, 40) sanoo lajin olevan silmälläpidettävä, kun 14 vuotta myöhemmin laji on Ympäristökeskuksen internetsivujen (Uhanalaiset hyönteiset luonnonsuojeluasetuksessa 2005) mukaan jo erityisesti suojeltava laji. Tervaleppäkorvissa viihtyvien lajien seuralaisina elää monia piensieniä, jotka nekin ovat uhanalaisia. Esimerkiksi nuokkuhelmikän-, vankkasaranja ruokohelvennoet ovat uhanalaisia korpisoiden sieniä. (Karjalainen 1991, 40.)

15 Tervaleppä kasvaa rehevillä soilla, jotka ovat monen uhanalaisen ja harvinaisen lajin elinympäristöjä. Tervaleppäkorvissa kasvaa esimerkiksi erittäin uhanalainen luhtaorvokki. Monet harvinaiset ja uhanalaiset maksasammalet viihtyvät myös korpisoilla, sillä niiden pienilmasto on tarpeeksi kostea ja viileä. Nämä sammalet kasvavat mieluusti lahopuussa. (Karjalainen 1991, 68 69.) 5.2 Tervaleppäkorpi Tervaleppäkorvessa tervalepän latvuspeittävyys on vähintään puolet kokonaispeitosta. Sekapuuna saattaa kasvaa hieskoivua ja harmaaleppää. (Miettinen 2001.) Luontaiset tervaleppävaltaisia metsiköitä kuuluu sekä metsä- että luonnonsuojelulain piiriin. Luokituksena käytetään kosteuden ja turpeen paksuuden mukaan jaottelua tervaleppämetsiin, -soihin ja -luhtiin. Kosteat tervaleppälehdot ovat syntyneet soiden ja luhtien kuivuessa ja ovat usein metsälain elintärkeitä elinympäristöjä. Varsinaisia luonnonsuojelulain piiriin kuuluvia tervaleppäkorpia ovat kurjenmiekkavaltaiset, nevaimarrevaltaiset ja hiirenporras-vehkavaltaiset tervaleppämetsiköt. Usein niihin liittyy myös lähteisyys. Puustoisuus vaihtelee paljon vähäpuustoisesta runsaspuustoiseen. (Meriluoto & Soininen 1998, 115 117.) Luonnontilaisena säilynyt tervaleppäkorpi on jätettävä käsittelemättä kokonaan. Toisaalta harvapuustoinen tervaleppäkorpi on taloudellisesti kannattamatonta hakata, sillä puuta on vähän ja se on usein heikkolaatuista. Runsaspuustoisessa korvessa hakattaessa ongelmaksi muodostuu lisääntynyt valoisuus ja tuulisuus. Tällöin kosteaa ja varjoisaa pienilmastoa tarvitsevat eliöt katoavat ja jäljelle jääneet puut altistuvat myrskytuhoille. (Meriluoto & Soininen 1998, 115 117.) Kotitarvehakkuille voi saada poikkeusluvan, mikäli ympäristöviranomainen katsoo, ettei se heikennä kohteen suojeluarvoa. Hakkuut on tehtävä poimintahakkuina. (Ympäristökeskus, tervaleppäkorvet 2007.) Korjuu on tehtävä talvisaikaan, eikä suojelullisesti arvokkaimpiin yksilöihin saa kajota (Miettinen 2001). Liikkuminen kohteessa tulisi kesäaikaan rajoittaa pitkospuille (Ympäristökeskus, tervaleppäkorvet 2007). Tervaleppäkorpea ei saa ojittaa tai muuten muuttaa vesitaloutta alueella. Esimerkiksi koneuria tulee välttää, eikä ympäröiviin puroihin ja lähteisiin yms. saa tehdä muutoksia. (Miettinen 2001.)

16 Tervaleppäkorpia uhkaavat suojelusta huolimatta ihmisen toimet. Toisaalta myös luonnollinen metsän kiertokulku lisää kuusen määrää tervalepikossa ja sammaloittaa valoisaa pohjakerrosta. Kuusettuminen on ongelma varsinkin lehtokohteilla ja rahkasammal estää suvullisen lisääntymisen ja happamoittaa maaperää. (Miettinen 2001.) 6 TERVALEPPÄ KANSANPERINTEESSÄ 6.1 Nimen historiaa Suomalais-ugrilaisissa kielissä leppä-sana puun nimenä on ikivanha. Esimerkiksi volgalaisen mordvalaisten sana lepe, kuulostaa huomattavan samanlaiselta. (Relve 1996, 38.) Toisaalta Sammallahti (1977, 5) esittää, että leppä-sana olisi levinnyt Volgalaisiin kieliin balttilaisvaikutteisena. Balttien ja esisaamelaistenkin välillä on ollut vuorovaikutusta, mikä näkyy hyvin juuri leppä-sanan leviämisenä ja esiintymisenä. Norjansaamessa leppä læi'be, liettuassa líeba, lätissä lieba ja muinaispreussissa leipa tarkoittavat leppää muistuttavaa lehmusta. Leppä sanalla on myös toinen, nykyään jo unohdettu ja pois käytöstä jäänyt merkitys. Alkujaan leppä on tarkoittanut samaa kuin veri. (Relve 1996, 38.) Leppä-sanaa veren synonyymina käyttävät mm. otsjakit edelleen. Myös viron kielessä leppä tarkoittaa punaista ja verta. (Helsingin kaupunki, puiston puut 2007.) Lepän kuorineste on voimakkaan punaista ja jos lepän tyveä vahingoittaa, alkaa haava pian punoittaa voimakkaasti (Kuva 11). Tästä lienee tullut leppä-sanan käyttö veren synonyymina. (Relve 1996, 38 39.) Veri-sanaa on varottu käyttämästä varsinkin eläimiä teurastettaessa, sillä on uskottu veren valuttamisen epäonnistuvan tai, että eläin arvaisi kohtalonsa ja heittäytyisi hankalaksi. Siksi on käytetty vanhaa kiertoilmaisua, joka varsinkin savolaismurteissa säilyi hyvin pitkään. (Punarieskaa 2003, 23.) Myös esimerkiksi leppäkertun ja leppälinnun nimi on johdettu tästä muinaisesta verta tarkoittavasta sanasta. Lepällä ja kertulla ei ole mitään yhteistä, mutta leppäkertun punainen väri selittänee

kovakuoriaisen nimeä. (Relve 1996, 38.) Leppälintu on tarkoittanut montaa erilaista lintua, jolla on värityksessään punaista (Hyvärinen 2006, 5). 17 KUVA 11. Tervalepän kuorihaavalla on omalaatuinen punainen väri. 6.2 Tervaleppä kansan kertomuksissa ja uskomuksissa Leppä nimen tarkoittaessa myös verta, on siitä johtunut monenlaisia tarinoita kansan keskuuteen. Virossa on esimerkiksi uskottu, että jos paimenella on leppäinen paimenkeppi, se tuo sudet karjan kimppuun. Uskottiin myös, että jos lehmää löi leppäkepillä, tuli sille punatauti ja lehmä alkoi lypsää verta. (Helsingin kaupunki, puiston puut.) Lehmiin liittyy myös uskomus, että leppälinnun lentäessä lehmän mahan alta, alkaa lehmä lypsää punaista, veristä maitoa. Tätä vaivaa lääkittiin myös lepänoksilla ja lypsyastiaan laitettiin lepänoksia, joiden läpi maito lypsettiin. (Relve 1996, 44.) Saamelaiset uskoivat riistan verellä ja lepän kuorella olevan yhteyden: he palvoivat leppää, sillä siinä asui riistaonnea säätelevä jumala (Saamelaismuseo Siidan lastensivut 2002).

18 Suomalais-ugrilaisille kansoille leppä oli sielupuu, joka sekä suojasi että karkotti. Lepällä oli maagisia voimia, sen avulla voitiin karkottaa tai tehdä kuuliaiseksi pahoja henkiä, haltijoita ja vainajien sieluja. Lisäksi lepän avulla voitiin vahvistaa omaa sielua. (Helsingin kaupunki, puiston puut 2007.) Suomesta ja Virosta on säilynyt tietoja verilepistä, joita on palvottu pyhinä puina Suomalaisille ja virolaisille leppä on ollut pyhä puu, samoin myös kelteille (Coloria, keltit 2006). Puulajien perusolemuksesta kertoo vanha kansanruno (Yrttitarinat ja loitsut, tarinoita puista 2007): Koivupuu Jumalan luoma, kuusipuu Jumalan luoma, mäntypuu Jumalan luoma, kaikki puut Jumalan luomat. Pihlaja pirun tekemä, haapa Hiien huoripoika, leppä lemmeksen tekemä. Lepänurvuista ennustettiin viljasatoa seuraavalle vuodelle. Jos lepässä oli keväällä runsaasti uusia hedenorkkoja, leipäurpuja, tiesi se hyvää viljasatoa. Jos taas lepässä oli paljon vanhoja ja mustuneita eminorkkoja, nälkäurpuja, tiesi se katovuotta. (Relve 1996, 42 43.) Leppää käytettiin myös lemmenrohtoihin. Kun tyttö tahtoi jonkun rakastuvan itseensä, tuli hänen etsiä leppiä, joiden rungot ovat kietoutuneet yhteen. Löydettyään sellaisen, tuli tytön leikata kuoren pala kohdasta, jossa rungot koskettavat toisiaan. Leikkaus piti tehdä vasemmalla kädellä kolmella vedolla. Irti leikattu kuorenpala tuli syöttää rakastetulle salaa jonkin ruuan seassa. (Relve 1996, 44.) Leppää käytettiin paljon kansantaikuudessa. Kun haluttiin taikatarkoitukseen esine, tehtiin se leppäpuusta. Erikoiseksi lepän teki käsitys sen alkuperästä paholaisen luomana, tai Jeesuksen ristinpuuna. Puu on herättänyt myös huomiota värinsä vuoksi. Ihmishahmoja lepästä veistettiin moniin tarkoituksiin: esittämään vihollista, jolle kostetaan, parannettavaa ihmistä tai metsänhenkeä, jota kiristetään palauttamaan kadonnut karja takaisin. Samoin siitä tehtiin myös eläinhahmoja. (Issakainen 2006, 23.)

19 6.3 Tervalepän käyttö entisajan tarvepuuna Tarvepuuna on käytetty pääasiassa vain tervalepän puuainesta. Puuta on osattu arvostaa astioiden ja huonekalujen materiaalina. Tervalepän kaunis väri ja kuviointi kiehtoivat jo ennen vanhaan. Puuta sanottiinkin köyhän miehen mahongiksi. (Relve 1996, 40 41.) Entisaikoina tervaleppää on käytetty helppotyöstöisenä puulajina mm. ruoka-astioissa jo senkin vuoksi, ettei se anna ruokaan sivumakuja. Vanhimpia jäänteitä tervalepästä tehdyistä astioista ovat Novgorodin alueelta löydetyt, noin 1 000 vuoden ikäiset maljojen ja kulhojen jäänteet. (Relve 1996, 40 41.) Muita käyttötarkoituksia ovat olleet mm. rasiat, puukengät ja pakkilaatikot. Onpa tervaleppää käytetty värjäämistarkoituksiinkin. (Metsä vastaa, tervaleppä 2002.) Tervalepän ominaisuuksiin kuuluu myös se, ettei se kosteassa tai vedessä seistessään lähde lahoamaan (Relve 1996, 41). Tervaleppää onkin käytetty monissa Euroopan vanhoissa kaupungeissa vesirakenteisiin. Esimerkiksi Venetsian vanha osa on rakennettu pääosin tervaleppäpaalujen varaan. (Nokian metsäopetuspolku 2006.) Vettä kestävänä tervaleppää on käytetty myös muihin vesirakenteisiin, kuten vesijohtoihin (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). 6.4 Rohdoskäyttö Leppä on vanha, jo lähes unohdettu rohdoskasvi. Itä-Suomessa on käytetty lepän käpyjä vaivoihin, kun taas Länsi-Suomessa on käytetty kaarnaa ja lehtiä. (Kress 2000). Venäjällä on käytetty lepän emikukintojakin kansanlääkityksessä (Idän metsätieto, muut metsän tuotteet 2003). Lepät ovat olleet kansan keskuudessa rohtoina moneen vaivaan. Nuoria lehtiä on pidetty antiseptisinä ja niitä onkin käytetty haavojen ja tulehdusten hoitoon. Myös reuman hoidossa lepän lehdillä on ollut osansa. Leppävihdoilla on hoidettu ihoa. Ja

20 kylpyveteen lisättynä lepän oksat ovat auttaneet paiseisiin. Lepän lehtiä on pidetty virtsaneritystä lisäävinä ja niitä on käytetty monenlaisen syövän hoitoon. (Piippo 1991, 27 28.) Lepän lehdillä on myös ajateltu olevan limakalvoja vahvistava vaikutus (Issakainen 2006). Myös lepän kuorta on irrotettu antiseptisenä aineena. Kuoresta keitettyä lientä on pidetty hyvänä tulehdusten, haavojen, palovammojen, paiseiden, ruusuajosten ja mustelmien hoidossa. Lepänkaarnaa on käytetty myös peräpukamia helpottavissa istumakylvyissä ja kaarnakeitettä kurlattu ientulehduksiin. Ranskassa lepän kaarnaa on käytetty yleisesti kuumeen alentamiseen. Kuorikeitettä on pidetty limakalvoja supistavana, virkistävänä, diureettisena, hiostavana ja matoja häätävänä. Osaltaan näihin ominaisuuksiin on voinut vaikuttaa kuoren runsas määrä parkkiaineita. (Piippo 1991, 27 28.) 7 PUUAINEEN OMINAISUUDET 7.1 Tervalepän puuaineen väri Tervalepän puuaines on kaadettaessa valkeaa tai hieman punertavaa. Valon ja ilman vaikutuksesta se alkaa kuitenkin nopeasti muuttua punaruskeaksi. Pinta- ja sydänpuun värillä ei ole eroa ja vuosilustotkin erottuvat vain heikosti. (Fagerstedt ym. 2004, 118.) Värin voimakkuuteen vaikuttavat kaatoaika, kasvupaikka ja kuivatustapa (Puu proffa, tervaleppä 2004 2007). Talvikuukausina kaadettu tervaleppä on selvästi vaaleampaa kuin kesäkuukausina kaadettu. Välittömästi kaadon jälkeen sahattu puuaines muodostuu kirkkaaksi, kun sahauksen viivästyessä puuaines jää haaleammaksi. Ongelmia värin muodostumisessa voidaan välttää koneellisella kuivauksella. (Ryhänen 1998.) Tervaleppä sahataan mieluusti sulana huhti-toukokuussa, sillä jäisenä sahattuna sen väri jää liian haaleaksi (Halla 2003, 13).

21 7.2 Tervalepän solurakenne Leppä on hajaputkiloinen tai heikosti kehäputkiloinen laji. Putkilot ovat pieniä ja soikean kulmikkaita. Putkilot sijaitsevat tiheänä jonoina säteensuunnassa. Joskus kevätpuussa ne tosin voivat olla myös rykelminä. Yksiriviset ydinsäteet muodostavat ydinsädetihentymiä. Ne erottuvat säteen suuntaisessa leikkauspinnassa tummina tai kiiltävinä. Vuosilustojen raja kiemurtelee poikkileikkauksessa ydinsädetihentymien kohdalla. Kuitujen seassa on myös pitkittäistylppyä yksittäisinä soluina, lyhyinä tangentin suuntaisina riveinä tai rykelminä. Tylppysoluissa voi olla tumma sisältö. (Fagerstedt 2004, 116 120.) Tervalepällä on havaittu, että kosteus kasvaa ytimestä pintaan päin, toisin kuin esimerkiksi koivulla. Samoin tiheys laskee ytimestä pintaa päin, lukuun ottamatta rungon tyviosaa. (Kärkkäinen 2003, 129 144.) Tervalepän kuidut jäävät esimerkiksi koivun kuituja 10 20 % lyhyemmiksi (Helsingin yliopisto, maatalousmetsätieteellinen tiedekunta 1997). Kasvutavaltaan tervaleppä on varsijatkoinen, jolloin puu ei ainakaan kasvutavan takia haaraudu helposti (Valkonen ym. 1995, 31). 7.3 Tervalepän puuaineen tekniset ominaisuudet Tervalepän puuaines on kevyttä, pehmeää, taipuisaa ja sitkeää eikä se halkeile tai vääntyile paljoakaan (Uusvaara 1996, 9-10). Puuaines on tasasyistä, mikä tekee siitä helpon työstää ja värjätä (Hokajärvi 1998, 12). Vaikka puu onkin helppoa työstää, täytyy työkalujen olla erittäin terävät, jotta pinta pysyisi sileänä (Fagerstedt ym. 2004, 120). Puuaines ei myöskään kestä kovaa kulutusta (Hokajärvi 1998, 21). Käyttöä haittaavia vikoja ovat myös puuaineen pehmeys ja tilavuuspainon vaihtelu (Valkonen 2007). Toisaalta usein tervalepän puuaineessa on tummansävyistä alkavaa lahoa. mikä ei varsinaisesti haittaa jalostusta, sillä se on ominaisuuksiltaan käyttökelpoista ja hyvällä sommittelulla se saadaan piiloon kalustemateriaalissa (Puuproffa, tervaleppä 2000 2007). Runkoon tulleista kolhuista muodostuu harvoin lahovikaa (Puiden kasvatus pellon suojavyöhykkeellä 2006).

22 Tervalepän kuiva-tuoretiheys on 420 kg/m 3 (Fagerstedt ym. 2004, 119). Tiheys kohoaa latvaa kohti ja oksien ero runkopuuhun on vain pari prosenttia (Kärkkäinen 2003, 147 151). Puuaine on pehmeämpää kuin koivulla, mutta kovempaa kuin harmaalepällä. (Fagerstedt ym. 2004, 119). Toisaalta Kärkkäinen (2003, 169) kertoo, että esimerkiksi Latviassa ainakin pienet harmaalepät ovat joskus tervaleppää tiheämpiä. Teknisiltä ominaisuuksiltaan tervaleppä on helppo kuivata, sillä se ei vääntyile tai halkeile voimakkaasti kuivattaessa. Tervaleppä kutistuu säteen suuntaan 4,4 % ja tangentin suuntaan 7,3 %. Kosteuseläminen on vähäistä, kunhan puuaineen ensin kuivattaa hyvin. Puuaine on tasa-aineista, mutta hieman karkeaa (Fagerstedt ym. 2004, 118 119). 8 TERVALEPÄN KÄYTTÖ 8.1 Tukkipuu Hyvälaatuinen tervaleppä on oksaton yli viiden metrin korkeudelle ja suorarunkoinen. Rinnankorkeusläpimitta tulee olla yli 25 cm. Hyvälaatuisessa puussa ei ole halkeamia, kyhmyjä, vesioksia tai tyvilahoa. Puuaineessa ei ole oksia, eikä kovaa sydänlahoa. (Keinänen & Tahvanainen 1995, 89.) Valkosen ym. tutkimus (1999, 71 84) osoitti, että tervalepikoiden puut ovat usein kohtuullisessa kunnossa hoidosta riippumatta: heikoimmassakin tutkitussa metsässä puista 48 prosenttia arvioitiin laadultaan normaaleiksi. Mutkaisuus oli useimmiten laatua alentanut vika, kun taas oksaisuutta ja haarautumista ei juuri esiintynyt. Tukkipuukokoista kotimaista alkuperää olevaa leppää käytetään vuosittain teollisuudessa 5 000 10 000 m 3, ja tuontipuuta, joka usein on puolivalmisteita, 1 000 m 3. Määrät ovat arvioita, sillä määriä ei ole tarkasti tilastoitu. (Valkonen 2007.) Valkonen ym. (1995, 21) esittääkin pienemmät määrät tervalepän vuosittaiselle käytölle: noin 4 000 kuutiota pyöreää puuta vuosittain, joka hankitaan pääasiassa kotimaasta. Pieniä määriä tervaleppää tuodaan myös Ruotsista ja Saksasta (Louna &

23 Valkonen 1995, 17). Tuontimäärät Baltiasta, erityisesti Virosta kasvavat kuitenkin jatkuvasti. Mekaaninen jalostus sekä harmaa- että tervalepällä on nykyisellään hyvin vähäistä. Puuvarat ovat selvästi vajaakäytössä, mutta toisaalta puuryhmät ovat hajallaan ja usein suojelluilla tai hankalasti korjattavilla alueilla. (Valkonen ym. 195, 21; Verkasalo 1998, 254 258.) Erikoispuuna tervalepästä tehdään paneeleita, laudelautoja, lämpökäsiteltyjä tuotteita, listoja ja jalosteita huonekaluteollisuuteen (Kuva 12) (Keinänen & Tahvanainen 1995, 90). Kosteutta hyvin kestävänä tervaleppää on käytetty jonkin verran myös ulkorakenteissa (Helsingin yliopisto, maatalous- ja metsätieteellinen tiedekunta 1997). Vanereihin tervaleppää käytetään leikattuna ja sorvattuna ja lastu- ja kuitulevyihin (Uusvaara 1997, 10). Tervaleppää käytetään myös koriste- ja käyttöesineiden valmistukseen. Se soveltuu myös hyvin soitinten valmistukseen, esimerkiksi kitaroiden runkoihin. (Keinänen & Tahvanainen 1995, 90.) Erikoispuulajien, kuten tervalepän loppukäyttäjää saattaa olla vaikeaakin löytää, joten kasvattajan tulisi pohtia mahdollista sopimusta ostajan tai loppukäyttäjän kanssa jo perustaessaan metsikköä (Timonen 2003). KUVA 12. Tervaleppä on kauniin punertavaa saunan lauteina ja paneelina.

8.2 Kuitupuu 24 Leppää arvioidaan käytettävän selluteollisuudessa muutamia kymmeniätuhansia kuutiometrejä vuosittain (Verkasalo 1998). Tervalepällä massan saanto ja lujuus jäävät koivusta lyhyempien kuitujen vuoksi (Helsingin yliopisto, maatalous- ja metsätieteellinen tiedekunta 1997). Prosessitekniset ominaisuudetkaan eivät tervalepällä ole kovin hyvät. Pieniläpimittaista leppää käytetään myös kuitu- ja lastulevyissä. (Louna & Valkonen 1995, 17.) Toisaalta Hokajärvi (1998, 12) määrittelee tervalepän arvottomaksi kuitupuumittaisena, sillä se ei hänen mukaansa kelpaa selluteollisuudelle lainkaan. Myös Äijö artikkelissaan Etsintäkuulutettu erikoispuu (1999) on sitä mieltä, että ilman arvokkaiden osien talteenottoa lepällä on arvoa lähinnä polttopuuna. 8.3 Muu käyttö Tervaleppää käytetään myös muihin kuin metsätalouden käyttötarkoituksiin. Tervalepän sanotaan olevan paras mahdollinen savustukseen käytettävä puu. (Relve 1996, 45.) Myös puuhiiltä käytetään elintarvikkeiden valmistukseen grillihiilinä. Tervaleppä palaa hitaasti, mikä sopii hyvin grillihiiliin. (Helsingin yliopisto, maatalous- ja metsätieteellinen tiedekunta 1997.) Puuhiili on myös hyvää raakaainetta ruudinvalmistukseen (Metsä vastaa, tervaleppä 2002). 9 METSÄNHOITO 9.1 Tervalepän viljely 9.1.1 Taimituotanto Tällä hetkellä tervalepän taimituotannossa ei ole käytettävissä jalostettua siementä, vaan kaikki siemen on pääosin peräisin siemenkeräysmetsiköistä. Käytännössä

25 siementen alkuperä on hyvin rajattu. Siemenviljelyksiltä kerätyn siemenen etu metsäsiemeneen on sen suurempi koko ja parempi itävyys. Myös alkuperä ja perinnölliset ominaisuudet tiedetään paremmin. (Metla metinfo, metsänjalostus 2007.) Forelia on yhteistyössä Metsäntutkimuslaitoksen kanssa ollut perustamassa kahta uutta siemenviljelysmetsikköä, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on noin neljä hehtaaria. Vartetaimista perustettavat metsiköt tuottavat arvioiden mukaan 2010-luvun alkuvuosina siementä Suomen tämän hetken viljelytarpeisiin. (Napola 2004, 11.) Siemenviljelysmetsiköitä on suunnitteilla myös rannikkoseudun tarpeita varten ja yksi myös Ahvenanmaan tarpeisiin (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Tervalepän osuus koko maan taimituotannosta on tällä hetkellä 0,1 prosenttia, mutta uusien siemenviljelysten myötä määrän odotetaan kasvavan (Napola 2004, 11). Vuonna 1998 taimituottajille tehdyn kyselyn mukaan kaikista jalopuista, mukaan lukien tervaleppä ja pihlaja, tervalepän osuus oli 45 prosenttia. Huomioon on toki otettava, että tilastojen ulkopuolella esimerkiksi 4H-yhdistys ja metsänomistajat itse kasvattavat taimia pienimuotoisesti (Villa 2000, 12.) Uusia siemenviljelyksiä perustettaessa emopuiksi on valittu huolella ns. pluspuita eri puolilta Suomea. Valittujen puiden tulee olla suorarunkoisia, järeitä, ohutoksaisia, eikä vesioksia saa olla paljoa. Yhtä siemenviljelystä varten puita valitaan 40. Puiden geneettisen vaihtelun takaamiseksi emopuut on valittu lisäksi 20 eri metsiköstä. (Napola 2004, 11.) Liettuassa pluspuiden valintakriteereinä ovat 70 vuoden ikä, metsikön keskiarvoa 25 prosenttia paksumpi läpimitta, suora runko, ohuet oksat ja kapea latva (Napola 2003, 28 32). Pluspuita on Suomessa valittu Etelä- ja Keski- Suomesta 200 kappaletta, minkä lisäksi vanhoilta koealoilta on valittu ehdolle puolisen sataa toisen polven pluspuuta (Metla Metinfo, metsänjalostus 2007). Vartetaimet kasvatetaan niin, että emopuista kerätään varteoksia latvojen keskiosista. Vesioksia ei tule vartteisiin ottaa, sillä ne kukkivat muita oksia myöhemmin. Vartteet liitetään normaaleihin nuoriin taimiin. Vartetaimet ovat istutuskelpoisia kahden vuoden iässä. (Napola 2004, 11 30.) Erityisesti pellonmetsityksessä olisi tärkeää valita mahdollisimman suuret taimet, jotka nopeakasvuisina pystyvät kilpailemaan heinikkoa vastaan. Esimerkiksi Forelia

26 myy tervalepän taimia 100 kappaleen erissä. Taimien koko on 20 40 cm ja ne ovat isopaakkutaimia. Hintaa kertyy 67,70 taimierälle. (Puiden kasvatus pellon suojavyöhykkeellä 2006.) Siemenaineiston oikea alkuperä on myös erittäin tärkeää viljelyn onnistumisen kannalta (Villa 2000). Toisaalta kasvupaikka vaikuttaa arvokkaan erikoispuun taimen menestymiseen enemmän kuin kasvupaikkavyöhyke (Kurki 2002). 9.1.2 Viljelyä edeltävät toimenpiteet Metsäkeskus Keski-Suomi neuvoo metsänomistajille suunnatussa oppaassaan (Vääränen 1999) ottamaan selvää maapohjan koostumuksesta ja vesitaloudesta. Pintamaan ravinnetilan lisäksi on hyvä selvittää samat asiat myös maaperän alakerrostumista ennen tervalepän viljelyä. Erityisesti pellonmetsityksessä olisi tärkeää selvittää myös maan ravinnetila (Valkonen ym. 1995, 31). Ennen tervalepän viljelyä maa muokataan asianmukaisesti ja riittävästi (Puiden kasvatus pellon suojavyöhykkeellä 2006). Valkosen ym. tutkimus jalopuiden ja tervalepän viljelytuloksista (1995, 54 65) osoitti, että tervalepän taimien elinvoimaisuus oli selvästi heikompi muokkaamattomilla viljelyaloilla. Tutkimus paljasti myös, että mikään muokkaustapa ei takaa onnistunutta lopputulosta, jos alan vesitaloutta ei saada muokkauksella kuntoon. Erityisesti mätästyksen vaativilla kohteilla vesitalous täytyy saada kuntoon, jotta tervaleppä menestyisi. Erityisesti pellon metsityksessä ja muillakin kohteilla, on tärkeää kemiallinen heinän ja vesakon torjunta (Vääränen 1999). Valkosen ym. tutkimuksessa (1995, 54 65) ei kuitenkaan huomattu, että pintakasvillisuuden ennakkotorjunnasta olisi ollut mainittavaa hyötyä, varsinkaan jos kemiallinen torjunta oli tehty, mutta taimet jätetty suojaamatta. Puuntuotannon maksimoimiseksi ei tervaleppiä kannata istuttaa saarekkeiksi tai kaistaleiksi avoimen paikan reunoille, sillä laatupuuta haluttaessa taimikolla tulee olla riittävää kilpailua alkuvaiheessa. Metsikön reunapuista tulee usein kelvottomia

jalostukseen: oksat ovat vankkoja ja toispuoleisia ja rungot ovat vinoja ja mutkaisia. (Valkonen ym. 1995, 31.) 27 9.1.3 Istutus Tervalepän uudistamisessa istutus on varmin tapa onnistua varsinkin uudella kasvupaikalla (Vääränen 1999). Valkosen ym. tutkimus (1999, 54 65) kertoo, että erikoispuut kuten tervaleppä kannattaisi istuttaa ryhmiin. Suositeltu istutustiheys on 1 600-2 000 tainta hehtaarille (Väärälä 1999). Suurempaakin istutustiheyttä voidaan käyttää, jolloin saavutetaan varmemmin suorat ja hento-oksaiset rungot. Usein tervalepän kanssa kannattaa istuttaa sekapuuna muitakin lajeja, kuten tammea, kuusta tai koivua. Sekapuita istuttamalla säästetään myös rahaa, sillä erikoispuiden taimet ovat kalliita, eikä niistä harvennusvaiheessa saa tuloja toisin kuin kuusesta ja koivusta. Tuhoriski jakaantuu myös useammalle puulajille. (Valkonen ym. 1995 54 65.) Istutusvaiheessa taimet olisi hyvä suojata tyvisuojilla (Väärälä 1999). Erilaisia suojia on lukuisia, mutta suojaputkia ei tervalepällä ole tarvetta käyttää, sillä myyrätuhot eivät ole kovin yleisiä tervaleppätaimikossa (Puiden kasvatus pellon suojavyöhykkeellä 2006). Myyrätuhoja saattaa tosin esiintyä paikallisesti. Pintakasvillisuudelta taimia voidaan suojata myös ahkeralla mekaanisella tai kemiallisella raivauksella (Väärälä 1999). Taimikko voidaan myös aidata hirvien varalta. Tosin hirvituhoriski tai jänikset eivät ole lepikossa suurin uhka taimikon menestymiselle. Suurimman riskin istutuksen epäonnistumiselle lepikossa aiheuttavat liika kuivuus tai liika kosteus maaperässä. (Valkonen ym. 1999, 54 65.) Taimien suojaus on kallista, joten kannattaakin miettiä tarkkaan miten taimikon kanssa toimitaan. Esimerkkinä pellolle tervalepän taimia istutettaessa myyrätuhoriski on kaksikymmenkertainen metsämaahan verrattuna. Vaikka tuhoriski olisikin vähäinen, saattaa se olla kuitenkin kohtalokasta istutetulle suojaamattomalle taimikolle. (Valkonen ym. 1999, 54-91.)

9.2 Taimikoiden ja metsiköiden käsittely 28 9.2.1 Taimikonhoito Istutusta seuraavina vuosina on huolehdittava hyvin heinäyksestä. Tervaleppä on valopuu, joten se on varsinkin nuorena arka pintakasvillisuuden kilpailulle. Tervalepän taimi sietää lievää varjostusta vain taimena. (Puiden kasvatus pellon suojavyöhykkeellä 2006.) Vesakko täytyy perata taimien ympäriltä (Väärälä 1999). Jos vesakontorjunta ja heinäys on tehty ajallaan, kasvaa tervaleppä nopeasti ohi muusta kasvillisuudesta (Valkonen ym. 1999, 43). Keskimäärin tervaleppä on kymmenen vuoden kuluttua istutuksesta 5,6 metriä pitkä, mutta terveenä säilynyt ja suotuisissa oloissa kasvanut puu on keskimäärin 8,6 metriä pitkä. Ensimmäisen kymmenen vuoden kasvu istutetulla tervalepällä vastaakin pellolle istutetun koivun kehitystä (Kuva 13). Suojaputken sisällä tervalepän taimi kasvaa ensimmäiset vuotensa 50 100 prosenttia nopeammin kuin suojaamaton ikätoverinsa. Taimi on ikään kuin pienoiskasvuhuoneessa putken sisällä. Taimi kasvaa kuitenkin nopeasti ja suojaputken hyöty on lyhytaikainen. (Valkonen ym. 65 87.) KUVA 13. Hirvensalmelle vuonna 1998 istutettu tervalepikko on hyvässä kasvussa.