LAPSET JA VANHUKSET. Sukupolvien yhteys elämän rikastuttajana

LAPSET JA VANHUKSET Sukupolvien yhteys elämän rikastuttajana Pauliina Martikainen ja Essi Uusitalo Opinnäytetyö, kevät 2009 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Länsi, Pori Sosiaalialan koulutusohjelma Diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + diakoni

TIIVISTELMÄ Martikainen, Pauliina ja Uusitalo, Essi. Lapset ja vanhukset. Sukupolvien yhteys elämän rikastuttajana. Pori, kevät 2009, 52s., 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Länsi Pori. Sosiaalialan koulutusohjelma, Diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + diakoni. Tutkimuksessa kartoitettiin lasten ja vanhusten välisen vuorovaikutuksen toteutumista lasten vanhempien näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka usein lapset tapaavat yli 65-vuotiaita vanhuksia ja mitä he tekevät vanhusten kanssa. Lisäksi selvitettiin ovatko lapset tekemisissä vanhusten kanssa vanhempien mielestä sopivasti ja toivoisivatko vanhemmat ulkopuolisen tahon järjestävän lapsille mahdollisuuden tavata vanhuksia. Tutkimusta vahvistamaan järjestettiin Auran seurakunnassa päiväkerho, jossa lapset ja vanhukset puuhailivat yhdessä. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena tutkimuksena. Aineisto kerättiin kyselylomakkeen avulla. Lomake koostui strukturoiduista ja sekamuotoisista kysymyksistä. Kyselylomake jaettiin Auran kunnan päivähoidossa, esikoulussa ja seurakunnan päiväkerhossa käyvien 4-7 -vuotiaiden lasten koteihin. Vastauksia palautettiin 44 kappaletta. Vastausprosentti oli 40 %. Kerätty aineisto analysoitiin SPSS 16.0 for Windows -tilasto-ohjelman avulla. Tutkimustulosten mukaan noin 50 prosenttia lapsista tapasi vanhuksia vähintään kerran kuukaudessa. Isovanhempiaan lapset tapasivat huomattavasti useammin kuin muita vanhuksia. Lapset tapasivat vanhuksia enimmäkseen ohimennen. Tavatessaan vanhuksia lapset ensisijaisesti juttelivat tai puuhailivat omiaan. Arvojen siirtäminen toteutui useimmiten lapsen ja vanhuksen välisessä vuorovaikutuksessa. Vanhemmat toivoivat vuorovaikutuksessa toteutuvan arvojen lisäksi myös perinteiden siirtämisen. Vanhempien mielestä olisi hyvä, että lapset tapaisivat enemmän sekä omia isovanhempiaan että muita vanhuksia. Eniten vanhuksia toivottiin tavattavan erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa sekä vanhuksen kotona. Sosiaalipedagoginen ja sosiokulttuuriseen innostamiseen perustuva työskentely painottaa yksilön tukemista yhteisöllisyyteen. Lasten ja vanhusten väliselle kanssakäymiselle ei aina löydy tapaa luonnostaan. Noin puolet vastaajista toivoi ulkopuolisen tahon järjestävän lapselle mahdollisuuden tavata vanhuksia. Toimintaa toivottiin järjestettävän eniten päivähoidon ja seurakunnan kautta. Lähes 70 prosenttia toimintaa toivoneista vastaajista voisi jollakin tavalla osallistua toiminnan toteuttamiseen. Asiasanat: lapset, vanhukset, vuorovaikutus, yhteisöllisyys, kvantitatiivinen tutkimus

ABSTRACT Martikainen, Pauliina and Uusitalo, Essi Children and Old People. Connection of Generations Enriches Life. 52p., 2 appendices. Language: Finnish. Pori, Spring 2009. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services and Education, Option in Diaconal Social Work. Degree: Barchelor of Social Services + Deacon. The study found out interaction between children and old people. The study surveyed how often children met over 65-year-old people and what they did together and what the parents though about the time that children were in connection with old people. In addition, it was charted if the parents wanted that some organization would make it possible for their children to meet old people. To make the study more overall, a children s day club in the Parish of Aura was organized, in which children and old people met. The study was quantitative. Data were collected by questionnaires, which included structured questions. The questionnaires were delivered to the parents of 4-7-year-old children who are in day care, preschool or the children s day club in Aura. In all, 44 responded. The response rate was 40 %. The data were analyzed by SPSS 16.0 for Windows statistics program. According to the results, approximately 50 per cent of the children meet old people at least once a month. The children met their grandparents more often than other old people. The children usually met old people in passing. When meeting old people, children usually talk with them or just have their own activities. When children and old people are together, especially the influence of values is strong. Parents also wished that both values and traditions would influence when generations meet. Parents wished that children could meet grandparents but also other old people more often. They wished Old people could be met often in different kinds of happenings or in the homes of old people. Both social-pedagogical work and work based on socio-cultural stimulation emphasize the supporting of a person to reach community spirit. Families do not always find natural connections with old people. Approximately 50 per cent of the respondents wished that some organization would make it possible for their children to meet old people. The respondents mostly wished that day care and the Parish would organize some activities. Almost 70 per cent of the respondents, who wished for activities, could take part in organizing activities. Keywords: children, old people, interaction, community spirit, quantitative study

SISÄLLYS TIIVISTELMÄ 2 ABSTRACT 3 1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 5 2 SUKUPOLVIEN VÄLINEN YHTEYS 6 3 LAPSET JA VANHUKSET KASVAMINEN YHTEISÖLLISYYTEEN 9 3.1 Eväitä elämään lapsuudessa 10 3.2 Lapsuuden muuttuva kasvualusta 11 3.3 Näkökulmia vanhuuteen 13 4 YHTEISÖLLISYYDEN JA VUOROVAIKUTUKSEN LISÄÄMINEN 15 4.1 Sosiaalipedagogiikka tukemassa yksilöä yhteisöllisyyteen 15 4.2 Sosiokulttuurinen innostaminen olemassa olevat voimavarat käytäntöön 17 5 AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA JA HANKKEITA 18 6 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 21 6.1 Tutkimuksen tavoitteet 21 6.2 Tutkimusympäristö ja tutkimuksen kohderyhmä 22 6.3 Aineistonkeruu ja analyysimenetelmät 23 7 TUTKIMUSTULOKSET 25 7.1 Lasten suhteet isovanhempiin 26 7.2 Lasten ja vanhusten välinen vuorovaikutus 28 7.3 Kehittämistarpeet 31 8 LASTEN JA VANHUSTEN KOHTAAMINEN PÄIVÄKERHOSSA 33 9 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA 36 9.1 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus 36 9.2 Suhde isovanhempaan ja suhde vanhukseen 38 9.3 Arvojen ja käytännön ristiriita 39 9.4 Sukupolvien yhteyden vahvistaminen toiminnan ja tutkimuksen avulla 41 9.5 Opinnäytetyöprosessin anti työn tekijöille 43 LÄHTEET 45 LIITTEET 48 Liite 1: Kyselylomakkeen saatekirje päiväkerholaisten koteihin 48 Liite 2: Kyselylomake 49

1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT Viime vuosina on herätty siihen, että on ryhdyttävä tukemaan lasten ja vanhusten välistä vuorovaikutusta. Aihe on ollut paljon esillä mediassa. Lapsen ja isovanhemman väliseen vuorovaikutukseen liittyen on tehty etenkin kvalitatiivisia tutkimuksia ja toiminnallisia opinnäytetöitä. Kuitenkin on tutkittu hyvin vähän sitä, kuinka usein lapset ovat tekemisissä vanhusten kanssa tai kokevatko vanhemmat tärkeäksi olla rakentamassa siltaa sukupolvien välille. Kiireinen ja yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme ei kannusta sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen. Nykyään puhutaan paljon siitä, että ihmiset eivät ole enää tekemisissä keskenään. Elämänpiiri on kaventunut koskettamaan vain pientä aluetta. Vaikka nykyään alle kouluikäinen lapsi on voinut jo matkustaa maapallon toiselle puolelle katsomaan nähtävyyksiä, hän ei välttämättä ole edes nähnyt naapurissa asuvaa vanhusta. Olisi tärkeää, että lapset ja vanhukset voisivat kohdata arkisessa kanssakäymisessä. Luonnollinen ja spontaani vuorovaikutus ei synny hetkessä. Molemmilla sukupolvilla on paljon annettavaa toisilleen. Lapset eivät yleensä pysty vaikuttamaan siihen, kuinka usein he tapaavat vanhuksia. Vanhukset voivat olla myös arkoja lähestymään lapsia, jos he eivät tiedä mitä lasten vanhemmat siitä ajattelevat. Tässä opinnäytetyössä keskitytään selvittämään tämän päivän tilannetta Varsinais- Suomessa Auran kunnassa. Tutkimustulokset kertovat, miten lasten ja vanhusten vuorovaikutus toteutuu ja miten vanhemmat toivovat sen toteutuvan, toivotaanko ulkopuolisen tahon järjestämää toimintaa ja minkälaista sen toivottaisiin olevan. Tutkimuksen avulla toivotaan löydettävän keinoja lisätä vanhusten ja lasten välistä vuorovaikutusta. Esimerkiksi seurakunta voisi olla taho, joka tukee sukupolvien yhteyttä. Opinnäytetyössä kerrotaan, miten vanhusten vierailu päiväkerhossa toteutettiin. Työssä pohditaan myös sitä, millainen vaikutus yksilöllisyyden korostamisella tai yhteisöllisyyden lisäämisellä voi olla perheiden hyvinvoinnin kannalta.

6 2 SUKUPOLVIEN VÄLINEN YHTEYS Sukupolvi-käsitettä voidaan käyttää monessa merkityksessä. Käsitteellä voidaan tarkoittaa sukupolvea sukulaisuusjärjestelmän osana, sitä voidaan käyttää synonyyminä ikäluokalle tai sillä voidaan tarkoittaa yhteiskunnallisen tason sukupolvea, jolloin yhteiset kokemukset ovat yhdistävänä (tai erottavana) tekijänä. (Purhonen 2008.) Sukupolvia määrittäviä tekijöitä tulisi sosiologi Leena Alasen mukaan (Alanen 2001, 109-110) hakea niiden välisistä suhteista. Erilaiset sisäiset ja välttämättömät suhteet sitovat sukupolvet vastavuoroisiin riippuvuussuhteisiin toisiinsa. Sitä kautta ne määrittävät toisiaan eikä ilman toista voi olla toistakaan. (Alanen 2001, 109-110.) Myös lasten ja vanhusten välisissä suhteissa kummankin sukupolven edustajalla on oma asemansa, joka tavallaan erottaa nämä toisistaan, mutta voi toimia samalla yhdistävänä tekijänä. Tässä opinnäytetyössä käytämme sukupolven käsitettä synonyyminä ikäluokille. Sukupolvina tutkimuksessa ovat siis alle kouluikäiset 4-7-vuotiaat lapset sekä yli 65-vuotiaat vanhukset. Tässä työssä käytetään yli 65-vuotiaista pääsääntöisesti sanaa vanhus. Kaikki yli 65- vuotiaat eivät koe itseään vielä vanhuksiksi, mutta vanhus on kuitenkin yleisesti käytössä oleva käsite vanhoista ihmisistä. Vanhus-sanan tilalla käytetään usein seniorikansalaista, ikäihmistä, vanhempaa aikuista tai kolmatta ikäkautta (Kurki 2007, 16-19). Käytetty termi kertoo, millä tavalla ikääntynyttä ihmistä halutaan kuvata. Tämän työn käsite vanhus viittaa ihmiseen, joka on vanha siinä mielessä, että hänelle on kertynyt jo paljon elettyjä vuosia ja elämänkokemusta. Useimmat yli 65-vuotiaat eivät ole myöskään enää työelämässä ja sen kiireet ovat jääneet taakse. Sosiaalinen vuorovaikutus on erilaisissa ympäristöissä tapahtuvaa ihmisten välistä toimintaa. Ihmisen sosiaalisten taitojen kehittyminen alkaa jo varhain lapsuudessa. Sosiaaliset taidot ja suhteet kuuluvat sosiaalisen vuorovaikutuksen käsitteeseen. Vuorovaikutustaitojen

7 osa-alueet, kuten yhteistoimintataito, kommunikaatio tai sanallinen tai sanaton viestintä, kehittyvät erilaisten ihmisten ollessa yhdessä. (Kauppila 2005, 19-20.) Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmisille ollakseen itse ihminen (Tabermann 1987, 63.) Sukupolvien välinen yhteys rikastuttaa molempien osapuolten elämää. Lapselle se tuo mahdollisuuden hahmottaa paikkansa osana suurempaa kokonaisuutta. Sukupolvien välinen kanssakäyminen on lapselle hyvin merkityksellistä - hän saa aikaa, turvallisuutta, elämyksiä ja elämänkokemusta. Vanhemmat puolestaan saavat tukea omaan vanhemmuuteensa. Myös vanhukset saavat piristystä ja uutta merkitystä arkeen, jonka myötä heidän hyvinvointinsa lisääntyy. (Mannerheimin lastensuojeluliitto i.a.) Isovanhempien välittämät arvot ovat luonnollinen osa lasten sosialisaatiota. Lapsenlapset kokevat saavansa isovanhemmiltaan tarvitsemaansa omanarvontuntoa ja luottamusta. Myös historian, elämänkokemuksen ja tradition välittäminen on tärkeää. Isovanhemmilla voi olla paljon aikaa lapsille. Ikääntymisen kriisissään isovanhemmat voivat saada helpotusta suhteista lapsenlapsiin saadessaan tuntea itsensä hyödylliseksi ja arvostetuksi. Isovanhempien ja lastenlasten yhteenkuuluvuuden tunne tunnetasolla on tärkeää. (Kurki 2007, 146.) Jos lapsen omat isovanhemmat asuvat kaukana tai heitä ei ole ollenkaan, eri sukupolvien kohtaaminen ei välttämättä kuulu arkipäivään. Ennen isovanhemmat asuivat usein nuoremman polven kanssa samassa pihapiirissä ja vuorovaikutus eri sukupolvien välille syntyi luontevasti. Kolmen polven perheissä asuminen on nykyään harvinaista. Alle kaksi prosenttia lapsista asui vuonna 2005 kolmen sukupolven perheessä. (Kartovaara 2007 a, 78-79.) Suurperhe-elämästä on siirrytty korostamaan yksilöllisyyttä ja ydinperhettä (Dieckmann 2002, 134). Yhteisöllisen isovanhemmuuden kehittäminen voisi tukea heikkeneviä lapsuuden verkostoja.

8 Vanhusten nuorille antamissa elämänohjeissa esiintyvät usein suhteellisuudentaju, rehellisyys, oman paikan löytäminen elämässä, toinen toisistaan huolehtiminen ja välittäminen sekä rakkauden voima. Vanhukset ovat huolissaan erityisesti lasten ja nuorten aseman muuttumisesta. Välittämisen ja yhteisöllisyyden koetaan vähentyneen yksilöllisyyden ja uusliberalismin vallatessa alaa. (Koivunen 2001, 47-49.)

9 3 LAPSET JA VANHUKSET KASVAMINEN YHTEISÖLLISYYTEEN Ihminen on ainutlaatuinen persoona, mutta tulee täydeksi vasta yhteisössä yhdessä toisten yhtä ainutlaatuisten persoonien kanssa (Kurki 2007, 59). Yhteisöllisyyteen kasvun perusedellytys on persoonaksi kasvun tukeminen. Samalla kun kasvatetaan itsenäinen ja vapaa persoona, autetaan ihmistä liittymään yhteisöön, jossa hän elää. (Kurki 2007, 42-43.) Edes perhe ei välttämättä ole aito yhteisö. Aito yhteisö vaatii syntyäkseen kasvun prosessin, joka tapahtuu normaaliin kehityskaareen ja sen mahdollisuuksiin liittyvien taitekohtien kautta. Kasvu yhteisöllisyyteen lähtee liikkeelle jo pienenä lapsena, jolloin muut ihmiset ovat lapselle persoonatonta massaa. Moni ihminen elää nykyään tällä tasolla sosiaalisesti ajatellen. Modernille maailmalle anonyymisyys, depersonalisaatio (itsensä kokeminen epätodelliseksi) ja yhdenmukaisuuden vaatimus ovat tyypillisiä ilmaisuja. (Kurki 2007, 40.) Yksilön ja yhteisön välisen suhteen rakentuminen on yksi varhaiskasvatuksen keskeisistä kysymyksistä. Yhteisöllisyyteen kasvaminen niin persoonallisella kuin yhteisölliselläkin tasolla on pitkä prosessi. Lapsen sosiaalisen kehityksen vaiheet on otettava huomioon pohdittaessa lapsen sosiaalista kasvatusta. Ensimmäisessä vaiheessa lapsi elää itseensä keskittynyttä, epäpersoonallista vaihetta. Lapsi kokee maailman itsensä laajentumana ja muut ihmiset hahmottamattomana massana. Seuraavassa vaiheessa on kasvaminen Minän ja Toisen suhteeseen. Selkeimmin tämä näkyy lapsen ja yleensä äidin suhteessa mukaan lukien lapsen perusympäristön. (Kurki 2001, 118, 128.) Kun pieni lapsi siirtyy Minän ja Toisen suhteeseen, persoonallinen ja sosiaalinen minä alkavat eriytyä. Lapsi erottaa itsensä muista ihmisistä. Sosiaalisuus syntyy ja kehittyy Minän ja Toisen välisessä vuorovaikutuksessa. Myös yhteisö välittyy näiden sosiaalisten suhteiden kautta. (Kurki 2007, 41.) Kolmanteen vaiheeseen lapsi siirtyy noin 6-vuotiaana, ja siinä lapsi siirtyy Minän ja Toisen suhteesta Meihin. Tämä vaihe vaatii edellisen vaiheen toteutumista. Lapsen on kyettävä ainakin osittain ylittämään yksilöllinen itsekkyytensä. (Kurki 2001, 129.) Tähän kuuluu yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteisten päämäärien omaksuminen. Me-hengen merkitys korostuu ja yh-

10 teisö on suljettu. Myönteisestä kehityksestä seuraa Minä-Sinä ystävyys. Tässä vaiheessa siirrytään kollektiivisuudesta kohti aitoja vuorovaikutussuhteita, tietoisen ja vapaaehtoisen osallistumisen yhteisöön. Vasta nuoruusiässä on mahdollista, että kehittyneissä muodoissaan ystävyys alkaa laajentua ja kehittyä aitoa yhteisöä kohti. (Kurki 2007, 41-42.) Viimeisessä vaiheessa toteutuu aito yhteisöllisyys, kaikkien Sinujen ystävyys. Jotta viimeinen vaihe saavutetaan, on kaikki edelliset vaiheet käytävä läpi. (Kurki 2001,129.) Ryhmän jäsenet eivät ole hävittäneet yksilöllisyyttään, mutta eivät ole myöskään eristäytyneitä. Ryhmän jäsenillä on yhteisiä kokemuksia, he jakavat arvoja ja ilmaisevat solidaarisuuttaan. (Kurki 2007, 42.) 3.1 Eväitä elämään lapsuudessa Lapsen ikä vaikuttaa siihen, miten lasten ja vanhusten välinen vuorovaikutus toteutuu. Alle kouluikäisen lapsen kasvu ja kehitys on valtavan nopeaa. Tässä iässä lapsi oppii uusia taitoja enemmän kuin missään muussa elämän vaiheessa. Hänen taitonsa kehittyvät ajattelun, tunne-elämän, havaintokyvyn, motoriikan, kielen ja sosiaalisten taitojen alueella. Kehityksessä on kaikille yhteisiä lainalaisuuksia, mutta jokainen lapsi on kuitenkin yksilö, ainutlaatuinen persoona ja tämä näkyy myös kehityksessä. Aiemmat kokemukset eri kehitysvaiheissa heijastuvat myöhempään kehitykseen. Näin ollen on mahdotonta luoda täysin yhtenäistä kuvaa tietyn ikäisen lapsen kehityksestä. Yksilön ominaisuudet ovat pääosin perinnöllisyyden ja ympäristön monimutkaisen vuorovaikutuksen tulos. Perimä antaa puitteet kehitykselle. Ympäristö vaikuttaa siihen missä määrin perimän suomia mahdollisuuksia käytetään hyödyksi ja mitkä perintötekijät painottuvat. (Jarasto & Sinervo 1997, 17-19.) 4-5-vuotiaiden ikäkauteen liittyy vahvasti sisäisen maailman rikastuminen ja mielikuvitusmaailma. Uudenlainen mielenkiinto satuihin herää tässä ikäkaudessa. Lapsi alkaa myös itse keksiä omia kertomuksia. Voimaa vaativa liikunta kiinnostaa lapsia. Liikunta tässä iässä on omien kykyjensä kokeilemista ja voiman säätelyn opettelemista. Lapsella käden ja silmän yhteistyö paranee. Uudenlainen askarteleminen kiinnostaa lasta, kuten viivan mukaan leik-

11 kaaminen ja ompelun alkeet. Lapsen ajattelu on vielä hyvin konkreettista. Tämä ikävaihe on lapsuuden kielellisesti aktiivisin vaihe. (Jarasto & Sinervo 1997, 52 53, 55-57.) Jo vuoden ikäisen lapsen voidaan sanoa olevan sosiaalinen olento. Hän hakee aikuisen huomiota. Lapsen sosiaalinen kehitys on voimakasta 4-5-vuoden ikävaiheessa. Lapsi kokeilee erilaisia sosiaalisia rooleja. Lapsen kiinnostus toisia lapsia kohtaan kasvaa. Myös oman ikäisten lasten seura on tärkeää tässä ikävaiheessa. (Jarasto & Sinervo 1997, 31, 60-61.) Viisivuotiaalla lapsella näkyy kypsyneisyys kehityksen eri osa-alueilla. 5-6-vuotisvaihe on usein aika tyyni kausi. Ikäkautta luonnehtii uuden luominen ja työn ilo. Lapsi osaa ilmaista tunnelmia ja elämyksiä ilmein ja elein. Sopeutuminen uusiin ja yllättäviin tilanteisiin on kehittynyt. Lapsi haluaa oppia ymmärtämään ilmiöiden välisiä yhteyksiä, syitä ja seurauksia. Lapsen kieli on kehittynyt jo hyvin pitkälle. Lapset ovat sosiaalisesti kiinnostuneita ja puheliaita. Ryhmäleikit kiehtovat lasta yhä enemmän. Lapsi osaa ottaa huomioon toisen ihmisen tunteita. (Jarasto & Sinervo 1997, 62 67.) Sosiaalisen elämän pelisääntöjä ja valmiuksia toimia erilaisissa tilanteissa lapsi oppii perheessänsä. Lapsi oppii ryhmään kuulumisen merkityksellisyyden kotonaan. Pohja tuleville ihmissuhteille muotoutuu lapsuuden kodista saatujen kokemusten pohjalta. (Jarasto & Sinervo 1997, 127, 129.) 3.2 Lapsuuden muuttuva kasvualusta Suomalainen lapsi 2007 -tutkimuksen mukaan lapsiperheen vanhemmat olivat työelämässä lapsettomia perheitä useammin. Noin 82 prosenttia alle 18-vuotiaiden lasten vanhemmista oli työelämässä vuonna 2005. Perheen nuorimman lapsen ollessa 6-vuotias äideistä noin 80 prosenttia oli työelämässä. Isillä vastaava luku oli noin 90 prosenttia. Parisuhteessa elävät äidit ja isät olivat yksinhuoltajavanhempia useammin työelämässä. (Hulkko 2007, 249-250, 252.)

12 Avoliittojen määrä näytti kasvavan avioliittojen vähentyessä. Avoliitot päättyivät avioliittoja useammin eroon. Noin 20 prosenttia lapsiperheistä oli yksinhuoltajaperheitä. Uusperheiden osuus lapsiperheistä oli 9 prosenttia. (Kartovaara 2007 b, 34-35, 37.) Vuonna 2005 syntyneiden lasten äitien keskimääräinen ikä oli 30 vuotta (Kartovaara 2007 c, 56). 68- vuotiaista naisista noin 70 prosentilla oli alaikäisiä lapsenlapsia. Vastaava luku miesten kohdalla oli vähän vajaa 70 prosenttia. (Kartovaara 2007 a, 75.) Vanhemmuus koostuu palasista. Omien vanhempien lisäksi monilla muilla ihmisillä on suuri merkitys lapselle. Naapurin tädillä, päivähoitajalla tai kummilla voi olla tietämättään tärkeä osa vanhemmuuden palapelissä. Perhe ei kykene itse tuottamaan kaikkia tarvitsemiaan voimavaroja vaan se tarvitsee tukea, aineellisia ja henkisiä edellytyksiä selviytyäkseen tulevaisuuden mukana tuomista tehtävistä. (Jarasto & Sinervo 1997, 134, 156.) Elintason kohotessa yhä useammalla lapsella on myös isoisoäiti ja isoisoisä elossa (Ijäs 2004,101). Monet asiat kuitenkin vaikeuttavat lapsen ja isovanhemman välistä yhteyttä. Pitkä välimatka, työelämä ja sairaudet voivat hankaloittaa tapaamisia. Avio- ja avoerot saattavat etäännyttää lapset isovanhemmistaan. Lapset tapaavat lähellä asuvia isovanhempiaan usein. Isovanhemmat pääsevät mukaan lapsen arkiseen elämään ja seuraamaan lapsen kehitystä. (Dieckmann 2002, 13, 56.) Kolmasosalla lapsista lähin isovanhempi asuu kolmen kilometrin säteellä. Kahdenkymmenen kilometrin säteellä kahdella kolmesta lapsesta asuu vähintään yksi isovanhemmista. Keskimääräinen matka mummolaan nousee kuitenkin yli seitsemäänkymmeneen kilometriin. Vuosi vuodelta yhä harvemmalla lapsella isovanhemmat asuvat samassa osoitteessa. Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä useammin mummi ja ukki asuvat eri osoitteissa. (Kartovaara 2007 a, 75-77.) Lapsella ei ole välttämättä mahdollisuutta tutustua sukuunsa syystä tai toisesta. Halu irtaantua kahlitsevista perhe- ja sukusiteistä on voinut olla yksi syy välien katkeamiseen. Näin on katkottu lapselle merkityksekkäitä ja elämän voimaa antavia siteitä romuttaen vanhoja traditioita. Juurettomuus ja perheen yksinäistyminen ovat osaltaan seurausta juurten katkaisemisesta. Ihminen kuitenkin tarvitsee ympärilleen sosiaalisen verkoston elämänmenon keskellä. (Jarasto & Sinervo 1997, 144-145.)

13 3.3 Näkökulmia vanhuuteen Vanhusten määrä on lisääntynyt eliniän kohoamisen ja lääketieteen kehityksen myötä. Vanhukset marginalisoituvat taloudellista voittoa tavoittelevissa yhteiskunnissa. (Koivunen 2001, 24.) Yhteiskunnallisen kehityksen myötä suhde vanhuuteen on muuttunut. Vanhuksia tarvittiin tekemään talousaskareita, hoitamaan lapsia ja välittämään suullista perintöä metsästykseen perustuvissa yhteiskunnissa. Maanviljelysyhteiskunnissa heitä tarvittiin opettamaan taitoja seuraaville työntekijöille. Teollisessa yhteiskunnassa vanhuksia ei enää koeta välttämättöminä vaan heitä jopa yritetään pitää huomaamattomasti pois tieltä. Tarvitaan asennemuutosta; vanha ihminen on nähtävä persoonana. Alkuperäiskulttuureissa vanhan ihmisen tehtävänä on välittää arvokkaasti viisautta ja ihmisyyttä nuorille polville. Vanhuutta voi odottaa iloiten, koska se tuo mukanaan arvokkuusroolin. Vanhuksella on aikaa pysähtyä dialogiin lapsen kanssa ja jakaa viisauden siemeniä. Suomessa esimerkiksi romanien ja saamelaisten kulttuureissa vanhoilla ihmisillä on vielä tärkeä rooli. (Kurki 2007, 26-27.) Kulttuuriantropologisen modernisaatioteorian mukaan vanhusten yhteisöllisen aseman odotetaan jälleen vahvistuvan, kun ikääntyneiden määrä lisääntyy, koulutustaso nousee ja kulutuspotentiaali kasvaa. (Koivunen 2001, 24.) Vanhuutta voidaan lähestyä monenlaisista näkökulmista. Vanhuuden myyttejä ovat tuottamattomuus, mielenkiinnon, sitoutumisen ja innostuksen puute, joustamattomuus, kyvyttömyys mukautua muuttuviin olosuhteisiin, ajatusten sekaantuminen, konservatiivisuuden tai toisaalta rauhan ja tyyneyden myytti. Vanhan ihmisen ajatellaan olevan hyödytön. Nuoruutta yliarvostetaan ja vanhuutta peilataan sen kautta. Vanhuus voidaan ymmärtää kronologisena (eläkkeelle siirtyminen tarkoittaa vanhuuteen astumista), funktionaalisena (vanhuus mielletään kyvyttömyydeksi) tai vitaalisena (vanhuus on kokemuksen mukanaan tuomaa yhteiskunnalle arvokasta ja sitä rakentavaa voimaa). Usein ihmistä arvioidaan ja mitataan hänen ikävuosiensa mukaan. Jokaisella ikäkaudella on omia erityispiirteitä, mutta vanhuus ei kuitenkaan ole mikään objektiivinen numeroina ilmaistava asia, jota voitaisiin mitata. Vanheneminen on yksilöllistä ja vaihtelee. Kolmas ikäkausi on elämistä ja kokemista yh-

14 dessä, dialogissa, sosiaalisissa ja yhteisöllisissä suhteissa, niin kuin muutkin ikäkaudet. (Kurki 2007, 13, 16-22.) Kuten sosiaalipedagogiikka, myös sosiaaligerontologia tarkastelee ikääntymistä yhteiskunnallisena, sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena ilmiönä. Sosiaalipedagogiikan kasvatusgerontologinen näkökulma on omaleimainen. Sen kysymykset ovat laajempia eivätkä kapeudu vain kasvatuksen ja koulutuksen kysymyksiksi. Ikääntyminen ymmärretään prosessina eikä tiettyyn ikään liittyvänä kysymyksenä; näkökulma on sukupolvienvälinen. (Kurki 2007, 9-13.) Ikääntyneiden ihmisten tekemän vapaaehtoistyön merkitys kasvanee entisestään tulevaisuudessa. Vapaaehtoistoiminnan keskeisimpiä etuja on hyvä mahdollisuus sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen. Kun ikäihmisten maailma yhdistetään lasten ja nuorten maailmaan, he ovat enemmän tekemisissä keskenään ja asenteet molempiin suuntiin voivat muuttua. Käytännön projekteissa on havaittu, että ikäihmiset ovat omimmillaan muun muassa juuri lasten ja nuorten yhteisöissä, omassa yhteisössään: naapurustossa, kylässä, lähiössä, tai korvaavina isovanhempina. (Kurki 2007, 133-134, 146.) Vanhuksetkaan eivät ole samanlaisia; heillä jokaisella on omat tarpeensa ja elämäntilanteensa. Yhteisönsä keskellä he ovat persoonia ja ainutlaatuisia yksilöitä. Siksi ei ole olemassa mitään valmista kaavaa, jonka avulla löydettäisiin jokaiselle mielekäs paikka yhteisössään. (Kurki 2007, 55.) Yhteisöllisyyden kokemisen edistäminen on myös kirkon vanhustyön perusperiaatteita (Kirkon vanhustyön strategia 2005, 16).

15 4 YHTEISÖLLISYYDEN JA VUOROVAIKUTUKSEN LISÄÄMINEN Sosiaalipedagogiikka kasvatusoppina ja teoriana painottaa kasvatuksen yhteiskunnallisia kytkentöjä sekä yhteisöllisyyttä ja ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta koskevia kysymyksiä. Sosiokulttuurinen innostaminen on lähtenyt sosiaalipedagogiikan perustalta. Osallistuminen on erittäin tiiviisti sidoksissa innostamiseen. (Hämäläinen & Kurki 1997, 16, 202-203.) 4.1 Sosiaalipedagogiikka tukemassa yksilöä yhteisöllisyyteen Sosiaalipedagogiikassa yhdistyy sosiaalinen ja pedagoginen ulottuvuus. Se on yhteiskuntatieteisiin perustuva kasvatuksellinen oppiala. (Kurki 2007, 30.) Sosiaalipedagogiikka kattaa koko elämänkaaren (Hämäläinen 1999, 77). Kussakin maassa sosiaalipedagogiikan painotukset ovat syntyneet poliittisten, taloudellisten ja inhimillisten tilanteiden kautta (Kurki 1996, 163). Yhteiskunnassa tapahtuvilla muutoksilla on vaikutuksensa sosiaalipedagogiikkaan (Hämäläinen 1999, 12). Sanalla sosiaalinen voidaan tarkoittaa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä. Lapsen sosiaalisella kehittymisellä tarkoitetaan toisten ihmisten kanssa sekä erilaisissa yhteisössä tarvittavien valmiuksien, kuten vuorovaikutus- ja yhteistyötaitojen kehittymistä. (Hämäläinen & Kurki 1997, 15.) Sosiaalipedagogiikan yleinen tehtävä on tukea sellaista sosiaalista kasvatusta, joka auttaa yksilöä kasvamaan yhteiskuntaan ja yhteiselämään toisten kanssa. Tätä on siis muun muassa isovanhemmuuden tukeminen ja vanhuuden vahvistaminen normaalina elämänvaiheena. (Kurki 2007, 30-31.) Sosiaalipedagogiikan perusongelma on luonteeltaan sosiaalieettinen koskien yhteiskuntaan integroitumista (Hämäläinen & Kurki 1997, 14). Pedagoginen vaikuttaminen tapahtuu yhteisöjen kautta. Sosiaalipedagogiikassa kiinnitetään huomiota yhteiskunnallisiin ja yhteisöl-

16 lisiin näkökulmiin kasvatuksessa ja kehityksessä. Siinä tarkastellaan miten ihminen kiinnittyy yhteiskuntaan ja yhteisöihin. (Hämäläinen 1999, 15-16.) Sosiaalipedagogiikan on määritelty kasvatustieteen näkökulmasta painottavan yhteisöllisyyteen kasvattamista sekä yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden keskinäisen yhteyden pohtimista (Kurki 1996, 171-172). Sosiaalipedagogiikan erityistehtävä on tukea syrjäytyneitä ja onnettomia heidän arkipäivässään, tavoitteena täydempi ja inhimillisempi elämä. Tämä tehtävä koskettaa erityisesti laitoksissa tai yksinäisiä kotonaan eläviä vanhuksia, mutta myös niitä, jotka ovat joutuneet ottamaan päävastuun lapsenlapsistaan. Sosiaalipedagogiikalla on myös normatiivinen luonne. Mitä on hyvä elämä, hyvä vanhuus? Ihmisen ainutkertaisen arvokkuuden säilyttäminen on perustavoite. (Kurki 2007, 31, 54.) Sosiaalipedagogisen työskentelyn keskeinen periaate ja tavoite on itseapuun ohjaaminen ja itsekasvatuksellisten prosessien käynnistäminen ja vahvistaminen niin yksilötasolla kuin ryhmissä ja yhteisöissä (Hämäläinen & Kurki 1997, 18-19). Ajattelun ja toiminnan yhdistäminen on osa sosiaalipedagogiikkaa. Sosiaalipedagogista työtä tehdään pääosin ihmisten arjessa. Keskeistä on ihmisten kohtaaminen niin keskustelujen, toiminnan kuin yhteisöjenkin kautta. (Hämäläinen 1999, 5, 61, 68.) Ylisukupolvinen näkökulma kuuluu vahvasti pedagogisiin strategioihin, joilla tähdätään sosiaalisten ongelmien lievittämiseen. Ongelmien syntymistä, ilmenemismuotoja, niiden vaikutuksia ja ratkaisemismahdollisuuksia tarkasteltaessa painotetaan sukupolvien rajat ylittävää näkökulmaa pitkällä aikavälillä. Kasvatuksen kautta siirtyy sukupolvelta toiselle kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan arvoja, rooleja, normeja ja tapoja. Se luo edellytykset yksilön kehittymiselle ainutkertaiseksi oman elämänsä subjektiksi. (Hämäläinen & Kurki 1997, 15, 24.)

17 4.2 Sosiokulttuurinen innostaminen olemassa olevat voimavarat käytäntöön Sosiokulttuurinen innostaminen on hyvin laaja-alaista toimintaa. Sen tavoitteena on saada sosiaalista muutosta aikaan suhteessa yksilöiden arkiseen elämään, työhön, naapuruuteen ja kansalaisaktiivisuuteen. Innostamista kuvataan monesta eri perspektiivistä riippuen katsojan näkökannasta. Innostaminen kohdistuu sosiaalisen kommunikaation edistämiseen, yhteiskunnan muutoksiin ja sopeutumisen muotoutumiseen. Tavoitteena on, että ihmiset kasvavat aktiivisiksi toimijoiksi niin omassa kuin yhteisöjenkin kehityksessä. (Hämäläinen & Kurki 1997, 199, 202-204.) Sosiokulttuurinen innostaminen on tukemista, joka pyrkii persoonallisten ja yhteisöllisten suhteiden elvyttämiseen, kehittämiseen ja lujittamiseen. Myös iäkkäät ihmiset tarvitsevat arvostetuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemista. Ihmisen tulisi voida tuntea, että hänen elämänsä muodostaa jatkumon ja kokonaisuuden. (Kurki 2007, 43.) Argentiinassa aloitettiin sosiokulttuurisen innostamisen kehyksessä vuonna 2002 Narracuentos -projekti kahdessa vanhusten päiväkeskuksessa. Projektissa keskityttiin tarinoiden kertomiseen. Sen yhtenä tavoitteena oli vahvistaa sukupolvien välistä ja sisäistä vuorovaikutusta. Projekti laajentui edetessään. Vanhuksia kutsuttiin päiväkoteihin ja kouluihin. He alkoivat tallentaa kertomuksia ja myydä sitten cd-levyjä, joita vuoteen 2007 mennessä oli kertynyt jo monta kappaletta. Kokemus on ollut erittäin positiivinen ja osoittanut, että on hyvin tärkeää saada vanhuksia yhteen nuorten kanssa. Molemmat oppivat toisiltaan. (Kurki 2007, 118-121.)