HAMMAS HAMPAALTA KOHTI KULTTUURIENVÄLISTÄ VIESTINTÄÄ Monikulttuurisen ympäristön asettamat haasteet dokumentin teossa Leena Koski Opinnäytetyö, kevät 2009 Diakonia-ammattikorkeakoulu Turun toimipaikka Viestinnän koulutusohjelma Medianomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Koski, Leena. Hammas hampaalta kohti kulttuurienvälistä viestintää. Monikulttuurisen ympäristön asettamat haasteet dokumentin teossa. 52 sivua. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikka, viestinnän koulutusohjelma, medianomi (AMK). Opinnäytetyöni tavoitteena oli tarkastella vuorovaikutusta monikulttuurisessa ympäristössä huomioiden kulttuurienvälisistä eroista johtuvat haastavat tilanteet, joita voi kohdata kuvattaessa televisiodokumenttia ulkomailla. Kirjallisen osan tutkimuskysymyksenä oli haasteet, joita dokumentin tekijä voi kohdata työskennellessään monikulttuurisessa ympäristössä. Vastatakseni tutkimuskysymykseeni, tutkin lähinnä opinnäytetyön tuoteosana tehtyä Hammas hampaalta -dokumenttia ja kulttuurienvälistä viestintää käsittelevää kirjallisuutta. Merkittävimmiksi kulttuurienvälisiksi haasteiksi kahden Lähi-idässä vietetyn kuukauden ja erityisesti kahden kuvausviikon aikana muodostui kommunikointi dokumentin kannalta keskeisten henkilöiden kanssa. Erityisesti ne tilanteet, joissa yhteistä kieltä ei ollut ja jouduttiin turvautumaan nonverbaaliseen viestintään. Omien kokemuksieni perusteella verbaalinen viestintä tuntui helpommalta kuin nonverbaalinen. Dokumentin tekijällä on oltava kulttuurista herkkyyttä, kiinnostuneisuutta ja avoimuutta toisia kulttuureja kohtaan. Näin erityisesti silloin, kun lähtee työskentelemään maahan, jonka kieliä ei juurikaan osaa. Kohdemaan kulttuuriin ja tapoihin kannattaa tutustua ennen matkaa. Se auttaa selviytymään ainakin kulttuurisokista ja muista vaikeuksista, joita voi kohdata matkalla. Asiasanat: dokumentti, televisiodokumentti, monikulttuurisuus, juutalaiset, israelilaiset, arabit, palestiinalaiset, viestintä, kulttuurienvälinen viestintä
ABSTRACT Koski, Leena. Tooth by Tooth towards the cross-cultural communication. The Challenges of multicultural environment in the process of television document. p. 52. Diaconia University of Applied Sciences, Turku unit. Degree programme in Communication and Media. Bachelor of Media. This thesis examined interaction in multicultural environment. The objective was to discuss the challenging situations caused by cultural differences encountered while filming a television document abroad. The research question in the thesis concerns the challenges that are faced while you are filming a television document in cross-cultural environment, especially if the cultures are diverse. To answer the research question, I concentrated on the television document, Tooth by Tooth, which was productive part of my thesis. In addition literature about cross-cultural communication was studied as well. The communication between us and the key persons of the document became the most remarkable cross-cultural challenge faced in the Middle East during the two month stay and the two-week-filming. Especially the situations, where we did not have any common language and we had to rely on non-verbal communication, paid our attention. Based on the experience, it can be concluded that verbal communication was easier than non-verbal communication. You have to have some sensitivity towards other cultures: interests and explicitness to manage to work in multicultural environment. Particularly in the case if you do not know the native languages of the country. It is also important to make yourself familiar with the culture and manners of the country or residential environment you are going to live in before the journey. It helps you to cope at least with the cultural shock and maybe other difficulties you might face. Keywords: document, documentary film, Jews, Muslims, Israeli, Arabs, Palestinians, verbal, nonverbal, cross-cultural communication / intercultural communication
SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 DOKUMENTTI JOURNALISTISENA PROJEKTINA 6 2.1 Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin erot 6 2.2 Dokumenttityypit 8 2.3 Dokumentin rakennemallit 10 3 HAMMAS HAMPAALTA 13 3.1 Suunnittelusta toteutukseen 13 3.1.1 Hammas hampaalta -dokumentti 14 3.1.2 Dokumentin päähenkilöt 15 3.2 Kuvausympäristön asettamia haasteita ja ongelmia 17 4 TILANTEISTA SELVIÄÄ YMMÄRTÄMÄLLÄ KULTTUUREJA 20 4.1 Israelilaiset kuin sabroja 21 4.2 Irti terroristileimasta 24 4.3 Israelilainen yhteiskunta 29 5 KOMMUNIKAATIO KULTTUURISEKAMELSKASSA 32 5.1 Suomalaiset kommunikoijina 33 5.2 Serkuskielten seemiläiset juuret 34 5.3 Verbaalinen viestintä kuvausmiljöössä 36 5.4 Nonverbaalinen viestintä verbaalisen viestinnän tukena 40 5.5 Suuren ja vähäisen kontekstin kulttuurit 43 5.6 Kulttuurien välinen valtaetäisyys 45 6 KULTTUUREJAKIN VOI OPPIA 49 LÄHTEET 50
1 JOHDANTO Opinnäytetyöni tuoteosa on yhdessä työparini Ella Airaksen kanssa toteutettu televisiodokumentti Jerusalemissa toimivasta hammasklinikasta. Dokumentin tarkoituksena on tuoda toisenlaista näkökulmaa Lähi-itään. Kirjallisessa osassa syvennyn kirjallisuuden avulla analysoimaan työprosessiamme viestinnän ja kulttuuristen kohtaamisten näkökulmasta. Esimerkkeinä käytän tilanteita, joihin törmäsimme tallentaessamme elämää klinikalla tuoteosaamme varten toukokuussa 2008 Jerusalemissa. Opinnäytetyöni kirjallinen osa kertoo vaiheittain kulttuurien ja kulttuurienvälisten erojen vaikutuksesta todellisuuden dokumentointiprosessiin. Opinnäytetyön keskeisimpiä kirjallisia lähteitä ovat Elina Saksalan televisiodokumenttia käsittelevä teos (Like, 2008) Asiaa ruudussa, Tv-dokumentin anatomia, Arja Mikluhan teos (Gummerus, 1998) Kommunikointi eri maissa sekä Salo-Leen, Malmbergin ja Halinojan toimittama teos (Yle, 1996) Me ja muut, kulttuurienvälinen viestintä. Kirjallisessa osassa tarkastelen dokumenttia journalistisena projektina vertaillen työtämme erilaisiin teorioihin televisiodokumenteista ja dokumenttielokuvista. Kolmannessa luvussa käsittelen Hammas hampaalta -televisiodokumenttia, sen tekoprosessin tarjoamia vaikeuksia ja haasteita, yksittäisiä tilanteita ja laajempia kokonaisuuksia sekä kulttuurisia ominaispiirteitä. Luvussa neljä tarkastelen Lähi-idän ja erityisesti Israelin monimuotoista ja monikulttuurista väestöä. Pohdin, miten selvitä erilaisista kulttuurienvälisistä tilanteista, joita kohtasimme tehdessämme tuoteosaa sekä mitä erilaiset käyttäytymismallit voivat merkitä. Lopun yhteenvedossa pohdin opinnäytetyön tuoteosan merkitystä itseni kannalta sekä sitä, kannattiko ottaa riski ja lähteä tekemään dokumenttia monikulttuuriseen ympäristöön toiseen maanosaan. Merkittävimmiksi kulttuurienvälisiksi haasteiksi muodostui kommunikointi dokumentin kannalta keskeisten henkilöiden kanssa. Englantia puhuvien kanssa viestintä oli mutkatonta, mutta haasteellisiksi osoittautuivat erityisesti ne tilanteet, joissa yhteistä kieltä ei ollut ja jouduttiin turvautumaan nonverbaaliseen viestintään.
6 2 DOKUMENTTI JOURNALISTISENA PROJEKTINA Dokumentin tekeminen on kuin kokoaisi moniulotteista stereoäänillä varustettua palapeliä, jossa suuri osa laatikon palasista on ylimääräisiä, joitakin puuttuu, muodot eivät aina täsmää eikä lopullinen kuva ole tiedossa, tai sitten se muuttuu pitkin matkaa (Saksala 2008, 11). Saksalan palapeli-vertaus käsittää dokumentin teon lähinnä prosessina, joka alkaa ideasta ja päättyy valmiiseen tuotteeseen. Hammas hampaalta -projektin kohdalla se tarkoittaa televisiodokumenttia. Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin eroja on vaikea määritellä. Molemmissa pyritään todellisuuden kuvaamiseen. Dokumentti-termiä on 1970-luvulla käytetty kuvaamaan joko laajasti asiaohjelmaa tai kapea-alaisesti taiteellista dokumenttielokuvaa (Saksala, 14). Dokumentin juuret ovat elokuvahistoriassa ja erityisesti dokumenttielokuvassa Nanook, pakkasen poika (1922), jossa Robert Flaherty kuvaa eskimoiden elämää. Tästä ensimmäisestä täyspitkänä pidetystä dokumenttielokuvasta voidaan havaita, että niin tvdokumenteissa kuin dokumenttielokuvissakin pyritään autenttiseen todellisuuden kuvaamiseen. (Glöfstad 2005.) Siihen pyrimme myös me omalla dokumentillamme. Yhtenä tavoitteenamme oli Lähi-idän arkielämän autenttinen kuvaaminen. 2.1 Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin erot Aaltosen (2006, 33) mukaan kaikki elokuvat ovat dokumentteja, mutta kaikki elokuvat eivät ole dokumenttielokuvia. Elokuva on todellisuuden dokumentoimista, jäljentämistä valokuvauksellisin menetelmin. Siinä mielessä jokainen elokuva on myös dokumentti. Fiktiota onkin kuvattu dokumentiksi näyttelemisestä. Aaltosen mukaan dokumenttielokuvilla on todellisempi viittauskohde kuin fiktioelokuvilla. Tv-dokumenteissa tai dokumenttielokuvissa ei anneta samalla tavalla tilaa tilastoille ja julkilausumille, kuin dokumentaarisessa asiaohjelmassa. Tv-dokumenteissa ja dokumenttielokuvissa painottuvat hiljainen tieto ja ihmisten tunnelatautuneet pohdinnat. (Saksala 2008, 19.) Tämän perusteella opinnäytetyömme tuoteosa on luokiteltavissa tvdokumentiksi dokumentaarisen asiaohjelman sijaan.
7 Aaltosen (2006, 33) mukaan raja fiktion ja dokumentin välillä on aina ollut veteen piirretty viiva. Samaa voidaan sanoa dokumenttielokuvasta ja tv-dokumenteista. Niissä on paljon samankaltaisuutta. Aaltosen (2006, 39) mielestä monet nykyiset dokumenttielokuvan määritelmät ovat poissulkevia. Niiden lähtökohtana on määritellä, mitä dokumenttielokuva ei ole. Saksalan (2008, 16) mukaan ratkaisevin ero dokumenttielokuvien ja tv-dokumenttien välillä on se, että dokumenttielokuvia esitetään televisiossa, mutta sitä vastoin elokuvateattereihin ei juuri viedä tv-dokumentteja. Toisen määritelmän dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin eroista Saksala (2008, 68) antaa, kun hän sanoo, että päinvastoin kuin dokumenttielokuva, tv-dokumentti on lähes poikkeuksetta journalistinen tuote. Olen tehnyt opinnäytetyönäni tv-dokumentin. Jatkossa sitä kuvaillaan samoilla termeillä kuin dokumenttielokuvaa, sillä raja tv-dokumentin ja dokumenttielokuvan välillä on häilyvä. Dokumenttielokuvan on aikaisemmin ajateltu vangitsevan todellisuutta itsessään ja esittävän sen katsojalle neutraalisti. Myöhemmin dokumenttielokuvasta tuli todiste elokuvantekijän ja todellisuuden kohtaamisesta. Dokumenttielokuva on siis tekijänsä kameran avulla hahmottama taiteellinen näkemys hallitsemattomasta maailmasta. (Aaltonen 2006, 28.) Opinnäytetyöni tarkoituksena on tuoda kameran linssin avulla uutiskuvista poikkeava kuva Lähi-idästä. Tavoitteenani on kertoa paikasta, joka ei sellaisenaan ylitä uutiskynnystä. Dokumenttielokuvan totuudellisuus ei ole riippuvainen kuvista tai materiaalista, vaan siitä, miten tekijä kuvia ja materiaalia käyttää. Näin ollen viimeinen fiktion ja dokumentin erottava tekijä on väite, jonka mukaan dokumentti esittää todellisuutta. Esittämistavalla tai muodolla ei ole väliä. Se voi olla vaikka animaatio. (Aaltonen 2006, 44.) Saksala (2008, 15) määrittelee eroja dokumentin ja asiaohjelmien, kuten reportaasin, välillä katsojan ja kuvakerronnan välisen yhteyden määrittelyllä. Dokumentissa ja muissa asiaohjelmissa katsojan ja tapahtuman välissä on välittäjä, toimittaja, joka tulkitsee katsojan puolesta sitä, mitä näytetään. Dokumentissa puolestaan katsojan ja kuvakerronnan välillä yhteys on suorempi: siinä missä reportaasi selostaa tapahtuvat tapahtumat, dokumentti näyttää.
8 Puhdas dokumentti on jollain tavoin elämyksellisempää, tunnelmaltaan latautuneempaa ja vaikutukseltaan merkittävämpää. Tämän tulkinnan mukaan tv-dokumentti perustuisi fiktiivisen elokuvan tavoin tunteen kuljetukseen, ja journalistinen tv-dokumentti, jossa toimittajalla on voimakas tulkitsijan rooli, ei ole tv-dokumentti vaan asiaohjelma. (Saksala 2008, 15.) Dokumenttielokuva pyrkii yhtäältä todellisuuden autenttiseen representaatioon, toisaalta lainaa usein fiktiivisen elokuvan kerronnallisia ja draamallisia elementtejä. Tyypillisimmillään dokumentaarinen kerronta tapahtuu tässä ja nyt. (Saksala 2008, 15.) 2.2 Dokumenttielokuvan tyylit John Webster (1996) määrittelee dokumenttielokuvalle viisi eri tyylisuuntaa. Vaikka Webster erittelee nimenomaan dokumenttielokuvan tyylisuuntia, saman kaavan mukaan voisi määritellä myös tv-dokumentteja sillä poikkeuksella, että totuuselokuvia Suomessa ei juurikaan tehdä (Saksala 2008, 17). Ensimmäinen tyylisuunta on Griersonilainen dramatisoitu tai jäsennelty todellisuus. Siinä autoritaarinen kertoja pyrkii selittämään sisältöä usein kuvan kustannuksella. Esimerkkinä Webster mainitsee luontoelokuvat. Toinen tyylisuunta edustaa totuuselokuvaa (cinema véritéksi tai direct cinema). Siinä dokumentin tekijän tavoitteena on puhtaasti objektiivinen tapahtumainkuvaus ja tapahtumat vangitaan niin kuin ne todella ovat. Kolmantena tyylisuuntana Webster mainitsee haastatteluihin perustuvan dokumentin tai niin sanotun puhuvan pään, jossa dokumentin päähenkilö selittää asioita omin sanoin. Tällaisia nähdään esimerkiksi poliittisissa dokumenteissa. Neljäs tyylisuunta edustaa kahden edellisen, totuuselokuvan ja puhuvan pään, yhdistelmää. Siinä puhuvia päitä sirotellaan jäsennellyn todellisuudenkuvauksen joukkoon. Viimeisenä eli viidentenä tyylisuuntana Webster mainitsee subjektiivisen dokumentin, jossa tekijä suhteuttaa aiheensa omaan maailmaansa ja omiin kokemuksiinsa. (Webster 1996.) Opinnäytetyön tuoteosana toteutettu Hammas hampaalta -dokumentti edustaa, kuten varmaankin valtaosa television journalistisista dokumenteista, totuuselokuvan ja haastatteluihin perustuvan dokumentin yhdistelmää. Dokumentissa kuvataan Dental
9 Volunteers for Israel -hammasklinikan tapahtumia objektiivisuuteen pyrkivänä tapahtumakuvauksena vapaaehtoisten hammaslääkärien ja suomalaisen naisen silmin. Tekijöiden mielipide tai ajatukset jäävät sisällön ulkopuolelle. Karkeasti jaoteltuna dokumentin tarina kulkee klinikalla työskennelleixden henkilöiden haastattelujen ja uutispoimintojen vuorottelulla. Toisaalta dokumentti on myös totuuselokuvan ja puhuvien päiden yhdistelmä. Autenttisen kuvamateriaalin sekaan on siroteltu puhuvia päitä (Kristiina Rämö, Milton Zweig ja Nathan Shapiro), jotka esittävät omia näkökantojaan ja kokemuksiaan muun muassa konfliktialueella työskentelystä, potilaiden hoidosta ja työmotiiveistaan. Hammas hampaalta -dokumentissa on myös piirteitä dokumenttielokuvasta. Saksalan (2008, 18) mukaan dokumenttielokuva on taiteellinen luomus, jossa tekijän persoonallinen ilmaisu on etusijalla. Oma persoonallinen ilmaisumme tulee näkyviin kuvissa, äänien käytössä sekä musiikin valinnassa, mutta ei niinkään sisällössä esimerkiksi haastateltavien vastauksissa. Parhaimmillaan dokumentti on television vahvin ohjelmamuoto. Se tarjoaa todellisuuden draamaa, elämän tragediaa ja komediaa (Saksala 2008, 27). Näitä löytyy arjen pienistä ja suuristakin hetkistä kuten linnunlaulusta, heinäsirkan sirityksestä, ohimenevän auton äänimerkistä tai merkittävän poliitikon vierailusta yhdistettynä muihin tapahtumiin. Olemme pyrkineet saamaan esille draamaa, elämän tragediaa ja komediaa kuvaamalla kaksi viikkoa pienessä ja tiiviissä työympäristössä, joissa työntekijät edustavat eri kansallisuuksia, kulttuureja ja uskontoja sekä vaihtuvat usein. Kuten monet muutkin dokumentteja tehneet, haluamme klinikalla ja sen ulkopuolella tapahtuvien asioiden avulla, valmiilla työllämme, yrittää auttaa katsojaa ymmärtämään käsittämätöntä maailmaa. Hyvän dokumentaristin pitää pystyä jäsentämään tieto sellaiseen muotoon, että katselukokemus on miellyttävä (Saksala 2008, 52). Asiasisältöä kuvittamalla ei synny dokumenttia, kaikki liittyy kaikkeen, kokonaisuus koostuu kuvallisesta kerronnasta. (Saksala 2008, 49).
10 2.3 Dokumentin rakennemallit Tv-dokumentteihin pätee samanlainen rakenne kuin satuihin, jotka ovat ihmiskunnan ensimmäisiä uutislähetyksiä ja opetusohjelmia. Niissä on klassisen draaman kaaren mukaisesti alku, keskikohta ja loppu sekä henkilöt, jotka edustavat aina tiettyjä arvoja: viattomuutta, pahuutta, sankaruutta ja niin edelleen. Suullisella tarinankerronnalla on pitkä historia. Satujen avulla siirrettiin tärkeää tietoa sukupolvelta toiselle. Niiden avulla tallennettiin historiaa jälkipolville. Sadut myös viihdyttivät niin, että joskus yksittäiset faktat unohtuivat, mutta juonellinen tarina säilyi muistissa. Haluamme kuulla ihmisistä ja samastua heihin tunnetasolla. Riimin tai sävelen myötä muistaminen vielä helpottuu. (Saksala 2008, 93.) Saksala (2008, 100, 104) kuvaa erilaisia rakenteellisia malleja. Klassisen draaman mallilla pyritään luomaan teokseen jännite tai imu, joka kuljettaa katsojaa mukanaan. Tarinaa voidaan kertoa myös kronologisesti, jolloin asioita käsitellään aikajärjestyksessä. Konfliktissa kaksi näkökantaa tai eturistiriitaa asetetaan kärjistetysti vastakkain. Tällaisina käsitepareina Saksala mainitsee perinteiset oikeisto vasemmisto tai vaikkapa eri nuorisokulttuurien edustajat, joiden välillä ulkopuolinen ei välttämättä näe isoa eturistiriitaa. Etsimismotiiviseen rakennemalliin luokitellaan seikkailuelokuvat. Niissä yleensä etsitään yhdessä ratkaisua ongelmaan tai mysteeriin tai sitten konkreettisesti jotakin esinettä. Retoriseen rakenteeseen perustuvan dokumentin alussa tuodaan esiin toisaalta toisaalta-väite, ja dokumentti etenee yleensä makrotasolta mikrotasolle. Suuri pieni ihminen -rakenteessa lähtökohdaksi tarvitaan jokin elementti, jossa ihminen nousee esiin ja luo lopulta tunteen katsojalle epäröidessään, oivaltaessaan jotakin tai perinteisesti itkiessään tai nauraessaan. (Saksala 2008, 104.) Saksalan malliajattelua soveltaen voidaan sanoa, että dokumenttimme edustaa rakennemalliltaan viimeiseksi mainittua suuri pieni ihminen -mallia. Siinä vapaaehtoiset hammaslääkärit, amerikkalainen Milton Zweig ja suomalainen Kristiina Rämö, vuorottelevat keskenään ja yhdessä klinikkaa edustavan israelilaisen Nathan Shapiron kanssa. He kertovat kokemuksiaan ja näkemiään tarinoita. Dokumentistamme löytyy myös konflikti, sillä dokumenttihan on Israelissa, joka tunnetaan uutisten kautta myös osana Lähi-idän konfliktialuetta. Dokumentin konfliktin synnyttämää eturistiriidan voi huomata lähinnä kuvissa näkyvien eri kulttuurien edustajien ja kulttuuristen
11 ominaisuuksien synnyttämien mielleyhtymien kautta. Näihin ominaisuuksiin voidaan lukea kielet (heprea ja arabia) tai uskonnollinen vaatetus. Esimerkiksi naisen voi tunnistaa muslimiksi huivista eli hijabista ja miehen juutalaiseksi muun muassa paidan tai takin alta pilkottavista tsitsit-tupsuista, päässä pidettävästä kipasta tai ohimokiharoista, peijoteista. Konflikti-näkökulman ymmärtämistä auttavat uutispoiminnat, joita on pudoteltu eri kohtiin 27-minuuttista työtä. Saksala (2008, 208) mainitsee tv-dokumentin tekijän tärkeimmiksi tehtäviksi kyseenalaistaa, puheenaiheistaa ja nostaa esille yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hänen mukaansa toimittajan on elettävä vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Lisäksi hänellä on oltava riittävästi aikaa löytää oikea näkökulma. Hänen [toimittajan] tehtävänsä on ennen muuta tutkia ilmiöiden taustoja ja pitkiä linjoja, tarjota pienten kertomusten kautta uusia näkökulmia ja syventää tietoa maailmasta jossa elämme. (Saksala 2008, 208.) Saksalan (2008, 104) mukaan katsoja kokee konfliktisen mallin joko kiusallisena tai palkitsevana: hän saa muodostaa käsityksensä itse vastapuolten argumenttien perusteella. Hammas hampaalta -dokumentti rakentuu suuren yhteiskunnallisen kysymyksen, köyhyyden, ympärille. Sitä ei välttämättä tule ensimmäisenä ajatelleeksi, kun dokumenttia katsoo. Köyhyys on kuitenkin yksi klinikan toiminnan lähtökohdista. Siellä autetaan Jerusalemin alueen köyhimpien perheiden lapsia hoitamalla ilmaiseksi heidän hampaitaan. Toisaalta dokumentissa tartutaan myös toiseen, ehkä edellistä selkeämmin näkyvään yhteiskunnalliseen aiheeseen, vapaaehtoistyöhön. Tämä näkyy niin suomalaisesta kuin kansainvälisestäkin näkökulmasta. Dokumentissamme esiintyvät argumentit ovat klinikalle tulleiden hammaslääkäreiden, klinikalla työskentelevien paikallisten hoitajien tai klinikan vastuuhenkilöiden näkökulmia siihen, kenen puolella he ja klinikka ovat, vai ovatko kenenkään puolella. Dokumentissa ei ole konfliktia päähenkilöiden välillä, vaan konfliktinäkökulmaa edustaa Jerusalemissakin aistittava, Lähi-idässä jo vuosikymmeniä kestänyt israelilaisten ja palestiinalaisten välinen konflikti. Hammas hampaalta -dokumentissa pureudutaan kuitenkin enemmän siihen, miten Lähi-idän ulkopuolella asuva vapaaehtoinen kokee konfliktin keskelle menemisen. Hammaslääkärit Zweig ja Rämö kertovat ajatuksistaan konfliktialueella asumisesta ja työskentelemisestä. Paikallisten
12 väliset jännitteet tai niiden puuttuminen välittyvät uutispoimintojen ja jossain määrin myös kuvakerronnan kautta. Ihanteellisimmaksi malliksi dokumentille on muodostunut malli, jossa kysymykset onnistutaan leikkaamaan pois. Haastateltavat puhuvat selvästi toimittajalle, eivät siis kameralle, mutta toimittajaa ei näy eikä kuulu. (Saksala 2008, 120.) Samanlainen malli toimii runkona myös Hammas hampaalta -dokumentissa. Haastattelijoiden äänet on leikattu kokonaan pois ja tarina kulkee tilanteiden, uutispoimintojen sekä haastateltavien tarinoiden ja vastausten avulla. Myös omassa dokumentissamme katsojalle mahdollistuu Saksalan (2008, 208) mainitsema ideaali tilanne, jossa tämä pääsee työn kautta kuumailmapallolennolle. Hammas hampaalta vie katsojan puolen tunnin matkalle toiselle mantereelle. Siellä oleva maailma näyttäytyy uudesta perspektiivistä ja asioiden suhteet muuttuvat.
13 3 HAMMAS HAMPAALTA Tein opinnäytetyöni tuoteosan, Hammas hampaalta -dokumentin, työparini Ella Airaksen kanssa. Kuvasimme dokumenttia Jerusalemissa toukokuussa 2008 kahden viikon ajan. Ajatus televisiodokumentin teosta opinnäytetyönä oli sekä minun että työparini pitkäaikainen suunnitelma. Päätimme ryhtyä urakkaan yhdessä, sillä tunsimme toistemme tapoja jo jonkin verran oltuamme Erasmus-vaihto-opiskelijoina Belgiassa kaksi vuotta aikaisemmin syksyllä 2006. 3.1 Suunnittelusta toteutukseen Lomaillessani Israelissa elokuussa 2007 vierailin Jerusalemissa sijaitsevalla Dental Volunteers for Israel -hammasklinikalla. Tuon vierailun aikana ajattelin, että klinikalla voisi kuvata opinnäytetyön. Juteltuani klinikan johtajien kanssa mahdollisuudesta kuvata DVI-klinikalla televisiodokumenttia ja valokuvattuani mahdollisen tulevan dokumenttimiljöön, esitin Suomeen palattuani ajatuksen siitä työparilleni. Pienten pohdintojen ja ohjaavan opettajan hyväksynnän jälkeen päätimme ryhtyä tekemään klinikasta dokumenttia opinnäytetyönämme, jos saisimme käytännön asiat sujumaan vaivattomasti. Suurin näistä oli matkustaminen Jerusalemiin. Dokumentin suomalaiseen pääosaan saimme hammaslääkäri Kristiina Rämön. Hänen työjaksonsa klinikalla ajoittui samaan ajankohtaan toukokuussa 2008 kuin olimme ajatelleet kuvausajankohdaksi dokumentillemme. Käytännön järjestelyihin liittyvät ongelmat ratkesivat, kun osallistuimme työparini kanssa oppilaitoksemme Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun toimipaikan, Suomen ulkoasianministeriön ja Betlehemin yliopiston Building Media Competence in Palestine -projektiin Betlehemissä maalis-huhtikuussa 2008. Kun muu projektiryhmä palasi Suomeen neljän Betlehemissä vietetyn viikon jälkeen (20.4.), muutimme työparini kanssa Jerusalemiin. Suomalaisen hammaslääkärin Kristiina Rämön saavuttua Israeliin,
14 olimme valmiita kuvaamaan häntä ja klinikkaa vajaan kahden viikon ajan 11.5 22.5.2008. 3.1.1 Hammas hampaalta -dokumentti DVI-klinikan perusti saksanjuutalainen Trudi Birger (1927 2002), joka antoi keskitysleirillä lupauksen: jos hän pelastuisi leiriltä elävänä, hän tulisi auttamaan kärsiviä ja varattomia lapsia. Birger selvisi Holokaustista, ja vuonna 1980 hän perusti Dental Volunteers for Israel eli DVI-vapaaehtoisjärjestön ylläpitämään Jerusalemissa sijaitsevaa hammasklinikkaa. (Weckström & Rämö 2007, 1006.) Tv-dokumentillamme haluamme olla tuomassa uutiskuvista poikkeavaa näkökulmaa Lähi-itään. Haluamme herätellä katsojan ajattelemaan uutistotuutta, jonka media Lähiidästä välittää: onko se totuus aina absoluuttinen totuus? Välittääkö Hammas hampaalta -dokumentti kenties uutiskuvia laajemman totuuden? Suomeen välittyvien uutisten perusteella on vaikea kuvitella, että Israelissa olisi paikka, jossa lapset leikkivät samalla pihalla etnisestä ja uskonnollisesta taustasta riippumatta. Hammas hampaalta näyttää toisenlaisen totuuden. Niin sanotun klinikkaelämän lomaan on leikattu räjähdyksiä ja uutispoimintoja muistuttamaan katsojia uutisten välittämistä tapahtumista. Dokumentissa käytettyä uutispaloja suomalaiset ovat voineet kuulla keväällä 2008 Yleisradion tai Suomen Tietotoimiston toimittamista uutisista tai lukea Helsingin Sanomista. Jerusalemin DVI-klinikalla uskonnolliset erimielisyydet ovat sivuseikka. Tosin ilmassa voi toisinaan aistia pientä jännittyneisyyttä, jos ei muuten, niin klinikan takapihalla seisoessa saattaa kuulla taivaalla lentävien hävittäjien tai helikopterin ääntä tai ambulanssin sireenin ujelluksen. Suomessa ambulanssin äänen kuullessaan, saattaa ensimmäisenä tulla mieleen, että jossakin joku tarvitsee sairaanhoitoa. Sama pätee Israeliin, mutta poikkeuksena Suomeen, siellä saattaa olla kyseessä terrori-isku. Näin ollen on siis vaikea sanoa, onko jännittyneisyys vain konfliktiin tottumattoman jännitystä vai aitoa jännittynyttä ilmapiiriä. Tekijöinä voimme aistia näitä asioita ikään kuin ulkopuolisina. Konkreettisia yhteenottoja, kuten tappeluja, klinikalla ei kahden viikon aikana ollut. Sen voi nähdä jo siitä, miten juutalaiset ja kristityt hammaslääkärit
15 eri puolilta maailmaa tulevan hoitamaan kaikkia klinikalle tulevia lapsia, myös muslimeja. Hammas hampaalta -dokumentin tarkoituksena on kertoa, kuinka eri kulttuurien ja uskontojen edustajat kohtaavat toisensa ilman erimielisyyksiä. Köyhyys yhdistää ihmisiä. Potilaina oleville lapsille ja heidän perheilleen hampaiden hoito on ensimmäinen askel kohti parempaa elämää. Kuten klinikan operatiivinen johtaja Moti Moskovitz (2008) totesi: klinikan tarkoitus on lapset. Kristiina Rämö oli vapaaehtoisjaksolla klinikalla toukokuussa 2008 kaksi viikkoa, jolloin seurasimme hänen työskentelyään klinikalla ja elämää Jerusalemissa. Halusimme olla kuvin näyttämässä ensinnäkin sen, että paikka ei ole niin vaarallinen, kuin Suomeen tulevien uutiskuvien perusteella voisi ajatella. Myös Jerusalemissa ihmiset elävät niin sanottua normaalia arkea huomioiden kuitenkin sen, että konflikti voi eskaloitua hetkenä minä hyvänsä. Katsoja pääsee matkustamaan Rämön mukana niin Jerusalemin vanhassa kaupungissa kuin ympäri Jerusalemia liikennöivissä kaupunkibusseissa, jotka tunnettiin itsemurhaiskujen kohteina 2000-luvun alkupuolella. Toiseksi halusimme dokumentillamme myös näyttää, mitä yksi ihminen voi saada aikaan: ruohonjuuritason auttamista hampaita paikkaamalla tai juurihoitoja tekemällä. Useassa kohdassa dokumenttia kuvat puhuvat enemmän kuin sanat. Esimerkiksi onnistuimme tallentamaan niin sisällä vierekkäin istuvat juutalais- ja arabiäidit kuin ulkona leikkivät lapset, joiden hampaista voi päätellä klinikan olemassaolon tarpeellisuuden. 3.1.2 Dokumentin päähenkilöt Hammaslääkärit matkustavat klinikalle töihin auttamisen halusta. Suurin osa hammaslääkäreistä tulee klinikalle töihin vuosilomansa ajaksi. He saavat palkaksi työstään ilmaisen asunnon. Klinikalla hoidetaan ilmaiseksi Jerusalemin 5 18-vuotiaita arabi 1 - ja juutalaislapsia. Näiden lasten hampaat jäisivät muuten varojen puutteesta hoitamatta. Kaikkia uskontoja yhdistää klinikalla yhteinen tilanne: köyhyys. Lapset tulevat klinikalle sosiaalikuraattorin lähettäminä. 1 Käytän tässä yhteydessä sanaa arabi muslimin sijasta, sillä arabit voivat olla uskonnoltaan joko muslimeja tai kristittyjä.
16 Kristiina Rämö tekee kahden viikon työjakson aikana juurihoitoja klinikalla käyville lapsipotilaille. Hoitojaksot ovat pitkiä ja raskaita lapsille, mutta lähtiessään he jaksavat kuitenkin hymyillä ja kiittää (Rämö, henkilökohtainen tiedonanto, toukokuu 2008). Kristiina Rämön kanssa klinikalla oli töissä myös amerikkalainen hammaslääkäri Milton Zweig, joka myös esiintyy dokumentissa. Hän otti voimakkaasti kantaa muun muassa juutalaisten uskonnollisuuteen. Rämön ja Zweigin vastauksissa voi huomata kulttuurien välisiä eroja tavassa ilmaista itseään. Kristiina Rämö vastaa harkiten ja pohtien jokaista sanaansa, kun taas Zweigin vastaukset olivat amerikkalaiseen tapaan avomielisiä ja suorasukaisia. Niistä on huomattavissa amerikkalainen tapa kommunikoida nopeasti sekä väitellä ja provosoida. He kommunikoivat humoristisesti, joka auttaa usein avaamaan oven tärkeämpiin kysymyksiin. Myös piikikkyys ja karkea hauskuus tulevat esiin joissakin Zweigin vastauksissa. (Amerikkalaisesta kommunikoinnista ks. Mikluha 1998, 417.) Edellä mainitut kuvaukset amerikkalaisten tavasta kommunikoida, ovat huomattavissa esimerkiksi kohdassa, jossa Milton Zweig kuvailee uskonnollisuuden merkitystä juutalaisissa perheissä, joissa useimmiten on yli kymmenen lasta. Vastaavanlaisiin kuvailuihin törmää harvemmin suomalaisessa kielellisessä ilmaisussa. Suomalaiset ovat huumorin ja ironian käytössä varovaisia (Mikluha 1998, 149). They have it because you know their religious upbringing says be fruitful and multiply, and they take it literally. Multiply like rabbits, they have kids, kids, kids and they can t support them. (Milton Zweig, dokumenttihaastattelu 2008; kursivointi L.K.) He tekevät näin, koska heidän uskonnollinen kasvatuksensa mukaan tulee olla hedelmällinen ja lisääntyä, ja he ottavat sen kirjaimellisesti. He lisääntyvät kuin kanit, heillä on lapsia ja sitten lisää lapsia ja he eivät voi huolehtia heistä. (Suom. E-M. A. & L.K.) Suomalaiselle ilmaisulle on tyypillisempi harvasanaisuus. Suomalainen puhekulttuuri on kuulijakeskeistä, jolloin jokaista lausetta rakennetaan pitkään ja hartaasti kuulijaa kunnioittaen. Tauoille annetaan aikaa, sillä suomalaiset tarvitsevat aikaa muodostaakseen seuraavan sanomansa sisällön ja kielen korrektiksi. (Mikluha 1998,
17 149.) Mikluhan (1998, 149) mukaan suomalaiset ilmaisevat vain ajatuksensa lopputuloksen, eivät koko ajatteluprosessia. Dokumentti kertoo hammasklinikasta ja sen merkityksestä siellä työskentelevien ulkomaalaisten hammaslääkärien ja paikallisten työntekijöiden kautta. Paikallisista työntekijöistä haastattelimme klinikan ulkomaisista suhteista vastaavaa ja Suomessakin vieraillutta Nathan Shapiroa. Kuvausten aikana Shapiron työt klinikalla päättyivät ja hän palasi takaisin turistioppaan tehtäviin. 3.2 Kuvausympäristön asettamia haasteita ja ongelmia Dokumenttia tehdessä eivät kameran ja muun kaluston käyttö ja varaus sujuneet täysin ongelmitta. Saimme yllättäen tietää, että voisimme mahdollisesti saada lainaksi Betlehemistä Al-Rowwadin kulttuurikeskuksesta laajakuvakameran (16:9). Asiaa selvitettiin keskuksessa työskentelevän brittinaisen kanssa. Jouduimme useaan otteeseen kyselemään, joko olisi tiedossa onko lainaaminen mahdollista ja jos on, minkälaista summaa vastaan. Lieneekö kulttuurieroilla jotakin tekemistä sen kanssa, että odotimme kolme viikkoa kielteistä vastausta. Lopulta kuvasimme dokumenttimme anamorfisen linssin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Suurimpia kuvausteknisiä ongelmia aiheuttivat ilmasto ja anamorfinen linssi. Ilmasto vaikeutti lähinnä onnistuneiden kuvien saamista, sillä kirkas auringonpaiste herkisti kuvat puhkipalamiselle ja ilman hiekkapöly linssin likaantumiselle. Anamorfinen linssi vääristi laajoja kokokuvia eikä sen kanssa tarkentaminen mahdollistanut erikoislähikuvien kuvaamista. Tuotantoa ei myöskään helpottanut minimibudjetti, jolla dokumenttia teimme. Päivät venyivät usein odotettua pidemmiksi. Kaksitoista tai neljätöistä tuntia kestäneiden kuvausten jälkeen saatoimme kävellä muutaman kilometrin matkan kotiin, sillä bussit eivät välttämättä enää kulkeneet eikä budjetissamme ollut varattuna rahaa jatkuvaan taksien käyttämiseen. DVI-klinikka sijaitsee Jerusalemissa niin sanotulla länsipuolella eli siinä osassa kaupunkia, joka on pääosin juutalaisten asuttamaa. Vaikka Jerusalemissa asukkaat
18 voivat liikkua vapaasti itäpuolelta länsipuolelle ja toisin päin, he eivät sitä käytännössä juurikaan tee. Raimo Halinojan (1996, 118) mukaan on syytä jo ennakkoon tutustua sen maan vallitseviin olosuhteisiin, jonne on matkustamassa. Mitä paremmin tuntee alueen uskontoa ja muita kulttuuritekijöitä, sen paremmin on mahdollista sopeutua ja menestyä. Vaikka kullakin kulttuurilla on omat sääntönsä ja tapansa toimia, ulkopuoliselta ei välttämättä odoteta niin suurta kulttuuriin kuuluvien sääntöjen noudattamista kuin oman kansan edustajalta. Kielen ja uskonnon asettamia kulttuurien välisiä eroja lukuun ottamatta pystyimme välttämään muita mahdollisia kulttuurien väliseen kanssakäymiseen liittyvien ongelmia, sillä olemme molemmat opintojemme aikana osallistuneet Erasmus-vaihto-ohjelmaan. Tilanteet koettiin lähinnä haastavina, ei ongelmallisina. Opiskelimme Belgiassa Antwerpenissa yhden lukukauden syksyllä 2006. Sen myötä tutustuin moniin uusiin niin eurooppalaisiin kuin Euroopan ulkopuolisiinkin kulttuureihin, joiden parissa elimme myös dokumentintekoprosessin aikana. Antwerpenissä asuimme arabiyhteisöjen asuinalueen laitamilla. Juutalaiseen kulttuuriin ja uskontoon tutustuimme, kun vaihtoopiskelijoille järjestettiin kierros kaupungin juutalaiskorttelissa sekä pidettiin luento Antwerpenin juutalaisyhteisöstä. Vertailu on ihmiselle luonnollista ajattelutoimintaa. Tulemme siitä usein tietoisiksi kuitenkin vasta vieraan kohtaamistilanteissa. Matkustaessamme vertailemme vierasta kaupunkia, sen elämää ja ihmisiä omaan kotiympäristöömme. (Salo-Lee, Malmberg & Halinoja 1996, 12.) Uusien ja erilaisten kulttuurien kohtaaminen ei tuntunut radikaalilta tai erityiseltä, koska olin asunut ulkomailla aiemminkin, Antwerpenissa maahanmuuttaja-alueen tuntumassa. Antwerpenissä oli edustettuna yli sata eri kulttuuria, muun muassa suuri juutalais- ja arabiyhteisö. Jerusalemissa ei siis kulunut turhaa aikaa sopeutumiseen, vaan pystyi keskittymään kuvaamiseen. DVI-klinikan entinen ulkomaisten suhteiden johtaja Nathan Shapiro (henkilökohtainen tiedonanto, 2008) kuvaili suomalaisia hyvin samanlaisiksi kuin israelilaisia. Shapiron mielestä suomalaiset ovat ystävällisiä ja avoimia. Käydessään Suomessa marraskuussa 2007 hän tunsi olonsa kotoisaksi, niin että haluaa vierailla Suomessa toistekin. Nämä
19 havainnot tukevat omia havaintojani siinä mielessä, että emme joutuneet verbaalista ja nonverbaalista viestintää suurempiin ongelmiin. Halinoja (1996, 119) jakaa vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen eri vaiheisiin, joista maassaoloamme koskivat lähinnä akkulturaatio eli sopeutumista edistävät tekijät. Niihin hän lukee kuuluvaksi muun muassa valtakulttuurin tuntemuksen sekä sellaiset persoonallisuuden piirteet kuin avoimuus ja riskinottokyky. Hänen mukaansa myös interetninen välimatka vaikuttaa. Sen ollessa pieni, eli kun kulttuurien väliset erot eivät ole suuret, sopeutuminen on nopeampaa. Samankaltainen vaikutus on ihon värillä, uskonnolla ja totutuilla elämäntavoilla. Kuvausten aikana olimme eurooppalaisia ja suomalaisia, mutta myös kristittyjä. Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, joten juutalaisen uskonnon tavat eivät omalla kohdallani olleet tuntemattomia. Osittain siksi koinkin sopeutumiseni suhteellisen helpoksi myös voimakkaasti uskonnollisessa valtiossa. Toisaalta oma uskonnollisuus oli eduksi myös muslimien kohtaamisissa, sillä kaikilla kolmella Lähi-idässä vaikuttavilla maailmanuskonnolla on yhteiset juuret patriarkka Abrahamissa. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui verbaalinen ja nonverbaalinen kommunikaatio, kun yhteisen kielen puuttuessa emme saaneet toivottua yhteyttä klinikalla käyviin asiakkaisiin. Näitä haasteita tarkastelen laajemmin seuraavissa luvuissa.
20 4 TILANTEISTA SELVIÄÄ YMMÄRTÄMÄLLÄ KULTTUUREJA Jo opinnäytetyötä suunniteltaessa oli tiedossa, että tulen kohtaamaan kulttuurieroista johtuvia yhteentörmäyksiä. Etukäteen valmistautuminen helpotti niiden kohtaamista. Todellisuudessa koskaan ei kuitenkaan voi olla täysin valmis ja tietää oikeita vastauksia ja ratkaisumenetelmiä yllättäviin tilanteisiin. Kulttuurienväliset erot olivat yksi suurimmista haasteista kaksi viikkoa kestäneissä kuvauksissa. Klinikalla hoidettavat potilaat olivat juutalaisia ja arabeja. Hammaslääkärit olivat uskonnolliselta taustaltaan lähinnä joko kristittyjä tai juutalaisia, ja etniseltä taustaltaan pääasiassa paikallisia eli israelilaisia tai amerikkalaisia ja eurooppalaisia. Näiden maanosien kulttuureista edustettuina olivat meksikolaiset, venezuelalaiset, yhdysvaltalaiset, ranskalaiset, suomalaiset ja britit. Dokumentin suomalaisen päähenkilön kanssa työskennellessä ei varsinaisesti voi sanoa, että välillämme olisi ollut kulttuurisia muureja. Kulttuurista herkkyyttä omaavalla ja kohdemaan olosuhteita etukäteen opiskelleella henkilöllä on sijoittautuminen toisen kulttuurin ilmapiiriin useimmiten melko vaivatonta. Etukäteen asioista tietävä suhtautuukin uuteen kulttuuriympäristöön uteliaasti ja yrittää oppia uusia asioita sekä tapoja. (Halinoja 1996, 117.) Tutustuminen molempiin kulttuureihin etukäteen auttoi sopeutumisessa juutalais- ja arabikulttuurien keskelle. En kokenut kulttuurisokkia. Jo Betlehemissä olon aikana sekä minä että työparini opimme muutamia sanoja arabiaa ja myöhemmin Jerusalemiin muutettuamme myös hepreaa.