Spekulatiivinen fiktio Tomi Sirviö 16.1.2013
Tieteiskirjallisuus Tieteiskirjallisuus on ihmisen määritelmän ja hänen maailmankaikkeudellisen statuksensa etsintää, joka nojaa edistykselliseen mutta hämmentyneeseen tietämykseemme (tiede) ja jolle on luonteenomaista goottilaisen (tai jälki-goottilaisen) romaanin moodi (Brian Aldiss). Kognitio on SF:n määräävä lajiominaisuus.
Kognitio? Kognitio on pyrkimystä tiedon hankintaan ja käyttöön. Kaunokirjallisuuden kognitiiviset kysymykset liittyvät mm siihen, miten tieto välittyy teoksen sisällä eli esim. miten henkilöhahmot ymmärtävät maailmankaikkeuden, tapahtumat jne. ympärillään. Myös: Miten lukija saa tietoa omasta maailmastaan kaunokirjallisuuden välityksellä (jos saa)? (Kajannes 2000, 9.)
SF:n kognitio on dynaaminen, muotoaan muuttava. Ei tyydy ainoastaan heijastamaan todellisuutta, pyrkii muuttamaan lukijan maailmankuvaa. Yleensä satiirinomainen. usko järjen mahdollisuuksiin ja metodologinen epäily yhdistyvät mikä on ilmeistä sukua modernille tieteelle. (Suvin 1979, 8 10.)
Novum kaikkialle tekstissä ulottuva ilmiö tai suhde, joka eroaa tekijän (ja ihannetapauksessa myös lukijan) todellisuudesta. Esim. avaruusalus, aikakone, avaruusmuukalainen, robotti tms. on perusteltu jollain tieteellisellä metodilla ja johdattaa lukijaa vääjäämättömästi soveltamaan tieteellisen kaltaista metodia tulkinnassaan Välittäjä ihmisen ja toiseuden välillä. (Suvin 1979, 64 67.)
Novumia määrittävät 1) Tiede SF:n tieteellinen horisontti (=maailmankuva) ei tarkoita Suvinin mukaan ideologista ilmiötä, jonka taakse olisi mahdollista nähdä, sillä kuvamme todellisuudesta on määrittynyt sen faktan mukaan, että olemassaolomme perustuu tieteiden sovelluksille. Jos yritämme kuvitella täysin koneetonta tai teknologiatonta maailmaa, Arkadiaa, ajattelemme sitä kuitenkin oman maailmamme ominaisuuksien avulla käsittein kuten nolla-tason teollistuminen. Ts. tieteiskirjallisuudessa todellisuus on tulkittavissa ainoastaan tieteellisen horisontin sisällä, ideologiat kuitenkin voivat vastustaa (dystopia) tai puoltaa (utopia).
Humanistiset tieteet SF:ssä ovat tasa-arvoisia niin sanottujen matemaattisten tieteiden kanssa niin kauan kun ne selittävät SF:ssä maailmoja koherentisti, eksplisiittisesti, eivätkä sorru yliluonnollistaviin selityksiin. Tiede on tietämyksen avoin rakenne: kaikki kuviteltavissa olevat rakenteet jotka eivät sodi tekijän aikakauden tieteellisten metodien filosofisia perusteita vastaan voidaan laskea SF:n tieteelliseksi ainekseksi. (Suvin 1979, 67 68.)
2) Kerronta Novum on SF:ssä niin keskeinen, että se määrittää koko narratiivista logiikkaa : aiheuttaa ontologisen muutoksen tekijän tai henkilöhahmon todellisuudessa. synnyttää eräänlaisen vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa hallitsee tekijän maailmaan nähden erilainen historiallinen aika, jota vastaavat vieraat sosiokulturaaliset normit, ihmisten väliset suhteet jne, aktualisoivat kerronnan kuluessa.
Uusi todellisuus edellyttää tekijän empiirisen todellisuuden läsnäoloa: peittelemättä/äänettömästi. Sillä uusi todellisuus voidaan ymmärtää ainoastaan tekijän empiirisenä todellisuutena, jota on muokattu tietyin tavoin. Uusi todellisuus ei ole ortodoksinen yksiyhteen-allegoria tekijän maailmasta. Kyseessä on pikemminkin kiertoliike, jossa liikutaan implisiittisen lukijan tai tekijän todellisuuden normista novumiin jonka kontekstissa ymmärretään juonen tapahtumat, minkä jälkeen liikutaan uusista asioista takaisin lukijan todellisuuteen ja nähdään se tuoreena uudesta, saavutetusta perspektiivistä.
Tämä värähtely tekijän nolla-maailman ja uuden todellisuuden välillä on motivoitava jotenkin. Tällaisia todellisuuden paikaltaan siirtäviä motiiveja on Suvinin mukaan kaksi: matka uuteen tapahtumapaikkaan esimerkiksi aikakoneella tai tekijän ympäristön uudenlaiseksi tapahtumapaikaksi muuttava katalysoija, kuten näkymättömäksi tekevä aine.
Matka mahdollistaa yleensä lukijan yhtäkkiseen uuteen todellisuuteen perehdyttämiseen, kun taas tekijän maailmaa muuttava katalysoija avaa uutta todellisuutta hitaammin tai vaiheittain. Tosin nämä kaksi keinoa ovat usein sotkeutuneet toisiinsa. Joskus keino kerrotaan takautuvasti. Usein näkyvä viittaus tekijän maailmaan puuttuu. Tällöin perustelu todellisuuden paikaltaan siirtymiseen on löydettävissä aikaisemmasta tieteiskirjallisuudesta. Tai lukijan on itse rakennettava se. (Suvin 1979, 71 72.)
3) Historia. Lukijat kaipaavat eri aikoina eri asioita, jotta he mieltäisivät tieteistarinat uskottaviksi; Esim. Naturalistisissa scifi-tarinoissa matka voi alkaa ainoastaan tekijän tilasta, johon on lopulta palattava takaisin kertomaan tapahtumat. Tapahtumien tulevaisuuteen sijoittaminen on uskottavin todellisuuden manipuloija kapitalistisen elämäntavan aikana, jota määrää tulevaan tuottoihin, palkanmaksuun jne. kääntyvä katse. (Suvin 1979, 72 73.)
Koska novumilla on paljon tekemistä uuden asian kanssa, on se väistämättä yhteydessä historiaan. Ilman historian tuntemusta, ei voi tietää, mikä on uutta. Novum on uusi kristallisoituneessa muodossa. Novumiin kuuluva uutuus on selitettävä vakuuttavasti ja konkreettisesti jokaisen tarinan spesifiin aikakauteen, paikkaan, toimijoihin sekä sosiaaliseen ja kosmiseen kokonaisuuteen kuuluvin termein, jotka voivat myös keksittyjä. Uusi aines määrittää novumia, Suvin kutsuu pseudonovumiksi sellaisia novumia muistuttavia motiiveja, jotka eivät kuitenkaan omaa vitaalisuutta. (Laser-aseet jne.)
Historia<Aika Suvinin mukaan tieteiskirjallisuus on sitä merkittävämpää mitä enemmän se välttää lopullisia ratkaisuja. Lopullisuutta edustavat kaikenlaiset historian loput, kuten staattiset dystopiat ja utopiat. Suvinin mukaan myös myyttien käyttö esimerkiksi juonikuvioina vähentää novumin uutuutta ja näin ollen myös kognitiivisuutta. Myytti on ihmisen luovuuden vapauden vastakohta, koska se on paluu vanhaan ja vanhan uudelleen lavastamista. (Suvin 1979, 83.) kaikki merkittävä tieteiskirjallisuus kommentoi tekijänsä omaa kollektiivista kontekstia (esimerkiksi myyttisen sijaan). Joskus tämä kommentointi on jopa yllättävän konkreettista. Mutta samaan aikaan novum mahdollistaa paon vanhoista normeista uuteen vaihtoehtoiseen aikavirtaan. Novum vähintään valmistaa lukijansa uusille todellisuuden normeille. (Suvin 1979, 84.)
Koska tieteestä on tullut paitsi vapauttamisen myös saastumisen, sotien yms. myötä katastrofin väline, 1990-luvulla Suvin vaatii novumeja, jotka etupäässä muodostaisivat ongelmia, eivät selittäisi niitä pois. Ihmiskunta tarvitsee radikaalisti vapauttavia novumeja, jotta selviytyisi kapitalistisen kehityksen uhkista. "Uutuuden täytyisi olla kriittinen vastakohta ihmisten välisten suhteiden heikentämiselle." Sen lisäksi novumin täytyisi muodostaa hedelmällinen suhde inhimilliseen menneisyyteen, mikä auttaisi lukijoita näkemään, mihin kehityksen kulku vie. (Suvin 1998/2010, 195; 206 207.)
Kapitalismi on ottanut myös scifin ja fantasian kuvaston osaksi loputonta kaupallista voittoa tavoittelevaa koneistoaan, minkä vastapainoksi tieteiskirjallisuuden tulisi sisältää novumeja, jotka tähtäävät haitallisten vastakohtaparien, kuten nainen vs. mies, henkilökohtainen vs. julkinen ja sisäinen vs. ulkoinen, tuolle puolen. Näin todellisuudesta (ja länsimaisesta tieteestä) voitaisiin erottaa se aines, jolla kapitalismi riistää ihmiskuntaa ja Maapalloa. (Suvin 1998/2010, 178; 209 210.)
Kognitiivinen vieraannuttaminen on nähty Suvinin jälkeisessä tutkimuksessa vain efektinä, joka ei tarvitse tieteellisiä perusteita toimiakseen tekstin tasolla: ihannelukija lukee scifiä kuin hän hyväksyisi sen tarjoamat "tieteelliset" teoria vaikka tietäisi "oikeassa" elämässä etteivät ne pidä paikkaansa. (Freedman 2000, 18).
Kognitiivisen efektin onnistuminen riippuu eniten tekijän karismasta eli siitä kuinka vakuuttavasti hän kykenee esittämään tieteellisen selityksen läpi tekstin (Mieville 2009). SF:n tieteellisyyttä on toki myös parodioitu. Esimerkkinä Kimmo Saneri: Pluto oli varastettu planeetta. Kaksisataaviisikymmentä miljardia vuotta se oli yhdessä museossa, jossa ei ollut päätä eikä häntää (92.)
Brian McHalen mukaan scifin perusta on ontologinen: se perustuu kahden maailman kohtaamiseen. Tieteisteos ei perustu siis vain yhdelle novumille, kuten Suvinilla, vaan kokonaiselle maailmalliselle niitä. 1)Maailmojen kohtaaminen tapahtuu SF:ssa ehkä yleisimmin avaruusaluksen avulla: ihmiset matkaavat vieraalle planeetalle. 2)Toinen maailmojen kohtaamisen tapa on edelliselle päinvastainen: muukalaissivilisaation edustajat tulevat meidän maailmaamme 3)Vieras maailma voi olla myös spatiaalisesti oma maailmamme mutta sijaita tulevaisuudessa. (Utopia/dystopia) 4)Muiden ulottuvuuksien maailmat. Maailmat ovat rinnakkaisia tai vaihtoehtoisia omallemme. (Ns vaihtoehtohistoriat.) 5)Kadonneet maailmat. (McHale 1987 59-62.)
Novumin kaksi rakennustapaa Pelkistäen voisi sanoa, että kirjailija voi valmistaa novumin kahdella eri tavalla: 1)hän voi ottaa jonkin ominaisuuden (esim. uhkakuvan) omasta reaalimaailmastaan ja venyttää sitä äärimmilleen. Tämä venyttäminen tapahtuu yleensä niin, että kirjailija rakentaa ominaisuuden ympärille tulevaisuuden yhteiskunnan tai peilaa sen korostetusti avaruuden vieraaseen sivilisaatioon. Tälläisen metonyymisen novumin ympärille rakentuu ekstrapolatiivinen tieteiskirjallisuus
2) Toinen tapa valmistaa novum on spekulatiivisen tieteiskirjallisuuden keino viedä lukija keskelle asioiden muuttuneita suhteita metaforan avulla ja tarjota hänelle kognitiota, jossa hänen on hylättävä kaikki omaksumansa konventiot ja aloitettava absoluuttisesta nollasta, mikä on tietenkin mahdotonta. Hänen on keskeytettävä kaikki moraalisuuteen ja teleologisuuteen eli päämäärähakuisuuteen liittyvät oletukset. Hänen on luettava intuitiivisesti.
Ekstrapolatiivinen tieteiskirjallisuus kysyy "mitä jos tämä jatkuu". Kun ekstrapolatiivinen tieteiskirjallisuuden novum on looginen ja lineaarinen prosessi, spekulatiivinen tieteiskirjallisuus rakentaa asioiden suhteet uudelleen ja kysyy "mitä jos?" (Malmgren 1991, 12 13, 49 50.)
Esimerkki ekstrapolatiivisesta SF:stä (Malmgren 1991, 32-41.) Esimerkki ekstrapolatiivisesta SF:stä. H.G. Wells: Aikakone (1895). Maailma 800 000 vuoden päässä on äärimmäisesti vieraannutettu: aikamatkaajan ja uuden maailman välillä ei ole yhteistä kieltä tai tapoja, ei tunnistettavia maamerkkejä, Mikä oudointa: Ihmiskunta on jakaantunut kahteen lajiin: eloit ja morlokit. Vaihe vaiheelta kuitenkin lukija/aikamatkaaja ymmärtää, että maailmalla on yhteys tekijän/aikamatkaajan omaan maailmaan.
Lukijan ja päähenkilön täytyy toimia kuin evoluution tutkijan: käyttää ekstrapolatiivista logiikkaa kytkeäkseen tulevaisuuden maailman tekijän viktoriaaniseen maailmaan. (SF on systemaattista spekulointia).
Päähenkilön/lukijan päätelmät vieraasta maailmasta tarinan kuluessa: A1: Kommunistinen paratiisi, joka perustuu täydelliseen valtaan luonnosta. A2: Saman paratiisin rappiotila, joka johtuu kamppailun poissaolosta (tylsyydestä). B1: Kapitalismi äärimmäisyydessään, perustuu kapitalistin ja työläisen täydelliseen erottamiseen. B2: Käänteinen kapitalistinen äärimmäisyys: Morlokit valta-asemassa, saalistavat eloita.
Kaksinkertainen inversio kukistaa totaalisesti Wellsin aikalaisten oletukset tieteestä, kehityksestä ja luokkasuhteista. Wells näyttää miten kävisi jos luokkajaot olisivat todella "luonnollisia" kuten viktoriaanisen aikakauden ihmiset olettivat: sosiaalinen darwinismi. Romaani ekstrapoloi viktoriaanisen ajan metonymian eli luokkajaon ja näyttää miten käy jos luokkien eriytyminen jatkuu. (Malmgren 1991, 32-41.)
Esimerkki Spekulatiivisesta SF:stä Esimerkki Spekulatiivisesta SF:stä. Stanislav Lem: Solaris (1961) Spekulatiivisen SF:n novum: Meriplaneetta joka palauttaa ihmisten kuolleita omaisia tai heidän kaksoisolentojaan (phi-olentoja) elämään.
Lem: Solaris Hämärärajainen alue, keskellä valtavaa tilaa, kaukana maasta ja taivaasta, ei pohjaa jalkojen alla eikä pään päällä taivasta, ei mitään. Olen vieraan aineen vanki, ja ruumiini on kuollutta, muodotonta massaa tai minulla ei ole oikeastaan ruumista lainkaan. Se vieras aine on minä. Ympärilläni on usvamaisia vaaleanpunaisia palloja, aineessa, joka on läpinäkymättömämpää kuin ilma, sillä esineet näkyvät selvästi vain aivan läheltä, vaikka lähestyessään ne ovat epänormaalin selväpiirteisiä ja niiden läsnäolo tunkeutuu tajuntaani lähes yliluonnollisen elävästi. Tämän kaiken aineellinen, käsin kosketeltava todellisuus on niin ylivoimaisen vahva, että myöhemmin herätessäni minulla on tunne kuin olisin juuri jättänyt todellisen havaitsemisen tilan, ja kaikki mitä näen avattuani silmäni on sumuista ja epätodellista.
Lem: Solaris Sillä tavalla uneni alkaa. Jokin odottaa joka puolella ympärilläni suostumustani, sisäistä antautumistani, ja minä tiedän, tai paremminkin on olemassa tieto, että minun ei pidä antaa periksi tuntemattomalle kiusaukselle, sillä mitä enemmän hiljaisuus tuntuu lupaavan, sitä kauheampi on se mikä toteutuu. Silti en oikeastaan tiedä sellaisesta mitään, sillä minä pelkäisin jos tietäisin, enkä kuitenkaan tunne vähäisintäkään pelkoa
Lem: Solaris Minä odotan. Minua ympäröivästä punertavasta usvasta ilmestyy jotakin näkymätöntä ja se koskettaa minua. En voi liikkua, olen vankina minua ympäröivässä vieraassa aineessa, en voi perääntyä, enkä kääntyä pois, ja minua kosketellaan koko ajan, vankilaani tunkeudutaan, ja kosketus on kuin käsi, se muovaa minua. Tähän asti luulin näkeväni, mutta minulla ei ollut silmiä; nyt minulla on silmät! Epäröivien sormien hyväily saa huuleni ja poskeni nousemaan esiin tyhjyydestä, ja hyväilyjen jatkuessa saan kasvot, hengitys väreilee rinnassani olen olemassa. Ja luotuna minäkin luon: eteeni ilmestyvät kasvot, joita en ole ennen nähnyt, kasvot, jotka ovat yhtä aikaa salaperäiset ja tutut. Ponnistelen kohdatakseni niiden katseen, mutta en voi liikahtaakaan omin voimin, ja me molemmat huomaamme toisemme keskittyneessä äänettömyydessä, mitenkään ponnistelematta. Olen herännyt jälleen henkiin, ja minusta tuntuu ettei voimillani ole rajoja. Tämä olento nainen? pysyy lähelläni, emmekä kumpikaan liiku. Sydämemme lyövät yhdessä, ja aivan yhtäkkiä meitä ympäröivästä pimeydestä, missä ei ole mitään eikä voikaan olla mitään, pujahtaa näkyviin hahmo, joka on täynnä määrittelemätöntä, kuvaamatonta julmuutta
Lem: Solaris Hyväily, joka loi meidät ja kietoi meidät kultaiseen vaippaan, muuttui lukemattomien sormien ryöminnäksi. Valkoiset alastomat ruumiimme sulavat mustien kiemurtelevien olioiden parveksi, ja minä olen me olemme massa limaisia vääntelehtiviä matoja, loputon, ääretön massa, ja tuossa äärettömyydessä ei, minä itse olen ääretön minä huudan äänettömästi ja kerjään kuolemaa, loppua. Mutta samaan aikaan minä hajaannun kaikkiin suuntiin, ja suruni laajenee kärsimykseksi, jollaista en ole koskaan valveilla tuntenut, läpitunkevaksi, kaikkialle hajaantuneeksi kaukaiset mustat ja punaiset lävistäväksi tuskaksi, kovaksi kuin kivi ja hetki hetkeltä kasvavaksi, surun vuoreksi joka näkyy toisen maailman silmiä huikaisevassa valossa. (Lem 1961/1999 219-221.)
Solariksen tutkijat käyttävät analogiaa/metaforaa ja puhuvat merestä autistisena lapsensa ja kosmisena joogina. He pääsevät lähemmäs tutkimuskohdettaan olkoonkin, että vain likiarvoisesti ja että on olemassa antroposentrismin vaara. Kritiikitön identifioituminen novumiin on avain todellisen toiseuden käsittämiseen. (Malmgren 1991, 13, 49 50.) Tulla itse novumiksi: Päähenkilö Kelvin eläytyy unissaan meriplaneettaan: äärettömyys, madot jne. Ympäristöään tutkiva Kelvin joutuukin nyt itse tutkimuskohteeksi ja tuntee oman läsnäolonsa kivullisuuden: Epäröivien sormien hyväily saa huuleni ja poskeni nousemaan esiin tyhjyydestä, luotuna minäkin luon.
Kelvin tunteen syyllisyyttä siitä, että hänen vaimonsa on tehnyt itsemurhan. Syyllisyys ohjaa kaikkia hänen havaintojaan ja tutkimustaan hänen tiedostamattaan. Hän kuitenkin pääsee eroon taakastaan eroon elämällä tapahtumat uudestaan Phi-olennon kanssa ja huomaamalla, että mitään ei todellakaan ollut tehtävissä. Hän pääse kokemuksen avulla irti ideologiastaan ja kognitiivisista ennakkoasetuksistaan ja on nyt valmis kommunikoimaan planeetan kanssa. Tätä ennen hänen aistii unessaan jonkin ilkeän läsnäolon ja se yhdistetään naiseen, joka luo hänet ihmiseksi koskettelemalla. Naisen hahmo on siis Kelvinin syyllisyys Rhean kuolemasta. Kelvin tuntee unissaan meren tuskan, kun ihmiset tunkevat omiin muotteihinsa, tiedostamattomiin ideologisiin ja ihmistunteisiin liittyviin raameihinsa. Romaani loppuu siis siihen kun Kelvin on taistellut omat ennakko-oletuksensa pois ja on lähempänä meriplaneettaa, jonka todellinen olemus jää auki. (Malmgren 1991.)
Vielä Solariksesta (ks. Freedman) Solaristutkimuksen suuntaukset sisäkkäisinä kertomuksina. Tiede vs uskonto. Avaruusteknologiasta jokapäiväisen arkisesti. Esim. alusten telakoituminen. Ihmiskategorian vieraannuttaminen: Meriplaneetan valmistamat Phi-olennot ovat sitä enemmän ihmisen kaltaisia, mitä enemmän he viettävät tutkijoiden kanssa aikaa ja mitä pitemmälle tarina kehittyy. (Freedman 2000, 97, 104 106.) Kognitio on jopa teoksen itse ehdottama teema (Freedman 2000, 96).
Vielä esimerkki ekstrapolatiivisesta Sf:sta Kimmo Sanerin novellissa "Ohjaukseksi heränneille" ekstrapoloidaan tapa, jossa yhteiskunta heittelee yksilöä oman mielensä mukaan. Siinä syväjäädytetty mies herää tulevaisuuden maailmassa, jossa hän tapaa mm. oman kaksoisolentonsa ja saa yli-inhimillisiä voimia, jotka kuitenkin katoavat juuri kun hän on tottunut niihin. Hänet huijataan kuitenkin takaisin tukikohtaan ja aiotaan lähettää Saturnuksen kuuhun. Tulevaisuuden maailma, jonka voi tulkita Maapalloksi, onkin vain väliasema ja päähenkilö odottaa oletettavasti uusi syväjäädytys ja uusi maailma, jonka valossa novellin tapahtumat ovat merkityksettömiä: "Saat nähdä kaikenlaista. Etupäässä uutta" (Saneri 1988, 82).
Vielä esimerkki Spekulatiivisesta SF:sta Spekulatiivisesta tavasta esimerkkinä käy Sanerin novelli "Auringon varjossa" jonka pohjana on metaforasta tai oikeammin personifikaatiosta rakennettu novum; aurinko nähdään elollisena olentona, se on lapsenkaltainen leikkijä, joka muuttelee "jatkuvasti pikkuplaneettojen ratoja" (177) ja alkaa novellin lopussa käyttämään myös Maapalloa lelunaan. Aurinko ajattelu on havaittavissa auringonpilkuista. Saneri on rakentanut novumin ympärille maailman, jossa aikuiset näyttävä lapsille televisiosta väkivaltaohjelmia, joissa "kaikki ei ollut lavastettua" (174), mikä kertoo novumin ympärille rakennetun maailman raaistuneesta ilmapiiristä.
Lähteet Aldiss, Brian & Wingrove, David 1986: Trillion Years Spree. The History of Science Fiction. London: Gollancz Paperbacks. Freedman, Carl 2000: Critical Theory and Science Fiction. Hanover: Wesleyan University. Kajannes, Katriina 2000: Kognitiivinen kirjallisuudentutkimus. Kirjallisuus, kieli ja kognitio. Kognitiivisesta kirjallisuuden- ja kielentutkimuksesta. Toimittaneet Katriina Kajannes & Leena Kirstinä. Helsinki: Helsingin yliopisto. McHale, Brian 1987: Postmodernist Fiction. London: Methuen. Mieville, China 2009: Afterword. Cognition as Ideology: A Dialectic of SF Theory. Red Planets. Marxism and Science Fiction. Edited by Mark Bould & China Mieville. London: Pluto Press. Saneri, Kimmo 1988: Ohjaukseksi heränneille. Avaruussirkus. Karisto: Helsinki. Saneri, Kimmo 1992a: Kaukainen planeetta. Valon takana. Karisto: Helsinki. Saneri, Kimmo 1992b: Auringon varjossa. Valon takana. Karisto: Helsinki. Suvin, Darko 1979: Metamorphoses of Science Fcition. On the Poetics and History of a Literary Genre. New Haven and London: Yale University Press. Suvin, Darko 1998/2010: Where Are We? How Did We Get Here? Is There any Way Out? Or, News from The Novum. Defined By a Hollow. Essays on Utopia, Science Fiction And Political Epistemology. Ralahine Utopian Studies. Oxford: Peter Lang.