Yläkouluajan yksinäisyys. Pitkäkestoisen yksinäisyyden kokemisen yhteys nuorten fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin

Yläkouluajan yksinäisyys Pitkäkestoisen yksinäisyyden kokemisen yhteys nuorten fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin Venla Panula Pro gradu -tutkielma Erityispedagogiikka Kasvatustieteiden laitos Turun yliopisto Maaliskuu 2013

TURUN YLIOPISTO Kasvatustieteiden tiedekunta / Kasvatustieteiden laitos PANULA, VENLA: Pro gradu -tutkielma, 62 s., 16 liites. Erityispedagogiikka Maaliskuu 2013 Yläkouluajan yksinäisyys - Pitkäkestoisen yksinäisyyden kokemisen yhteys nuorten fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin Tässä tutkielmassa tutkitaan yksinäisyyden yhteyttä nuorten psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia, millaisia ilmiöitä yläkouluaikana koettuun yksinäisyyteen liittyy. Samalla haluttiin selvittää, millaisiin asioihin nuorten vanhempien tai koulun henkilökunnan olisi mahdollista puuttua, jotta yksinäiset nuoret saisivat tarvitsemaansa apua. Tutkittavina oppilaina olivat läpi yläkoulun yksinäisyyttä kokeneiden oppilaiden ryhmä ja heidän vastinpareinaan vähiten yksinäisyyttä yläkouluaikana kokeneiden verrokkiryhmä. Kummassakin ryhmässä oli 20 oppilasta, eli tutkimuksen otos oli yhteensä 40 oppilasta. Tutkimusaineistona oli useita erilaisia kyselylomakeaineistoja. Nuorten fyysistä terveydentilaa tutkittiin viidennen ja seitsemännen luokan kouluterveydenhoitajan terveystarkastuksessa keräämien lomakkeiden pohjalta. Psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia puolestaan tarkasteltiin yläkoulun aikana vuosittain toistetuin kyselylomakkein, joilla kartoitettiin muun muassa nuorten yksinäisyyttä, sosiaalista ahdistuneisuutta, masennusoireilua ja sosiaalista kompetenssia. Lomakeaineistoa kerättiin lähinnä oppilailta itseltään, mutta mukana on myös aineistoa oppilaiden luokanopettajilta ja vanhemmilta sekä koululääkäreiltä. Tämän tutkimuksen aineiston perusteella yksinäiset nuoret muun muassa harrastivat vähemmän liikuntaa ja olivat itseensä ja elämäänsä vähemmän tyytyväisiä kuin vähiten yksinäisyyttä kokeneiden verrokkiryhmä. Yksinäiset myös raportoivat kokeneensa enemmän sosiaalista ahdistuneisuutta, sosiaalista fobiaa ja masentuneisuutta kuin verrokkiryhmä. Kuitenkaan yksinäisten nuorten opettajat, vanhemmat ja koululääkärit eivät raportoineet ongelmista samalla tavalla kuin nuoret itse. Myöskään sosiaalinen kompetenssi ei näyttänyt juurikaan selittävän eroja ryhmien välillä, sillä ryhmien välillä ei ollut kovinkaan paljon eroja sosiaalisessa kompetenssissa. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella näyttää siltä, että tutkittujen nuorten läheiset aikuiset eivät tunnista nuorten itsensä kokemaa yksinäisyyttä tai pahoinvointia. Yksinäisyys ja siihen liittyvät ongelmat vaikuttavat olevan ulkopuolisille vaikeita tunnistaa, ja tunnistamisen vaikeuksista johtuen esimerkiksi opettajien ja kouluterveydenhuollon työntekijöiden voikin olla vaikea puuttua näihin ongelmiin. Avainsanat: yksinäisyys, sosiaalinen ahdistuneisuus, sosiaalisten tilanteiden pelko, masennus, sosiaalinen kompetenssi, hyvinvointi, terveys

UNIVERSITY OF TURKU Faculty of Education / Department of Education PANULA, VENLA: Master's Thesis, 62 p., 16 p. appendices Special Education March 2013 Loneliness during lower secondary school - The links between experienced chronic loneliness and adolescents' physical, mental and social well-being SUMMARY The purpose of this Master's Thesis is to study the connections of loneliness with adolescents' mental, physical and social well-being. The aim of this study was to examine the phenomena related to loneliness experienced during lower secondary school. Simultaneously, the purpose was to investigate the issues the adolescents' parents or school's personnel could learn to identify, in order to the lonely adolescents to get the help they need. The study sample consists of a group of adolescents who experienced loneliness throughout the course of lower secondary school, and matching with them a comparison group of adolescents who didn't experience loneliness at all during lower secondary school. Both groups consisted of 20 pupils, so the whole study sample was 40 pupils. The data of the study consisted of multiple different questionnaires. The physical well-being was studied based on questionnaires administered by the school nurse during fixed-term health check-ups on the fifth and seventh grades. The mental and social well-being were in turn examined based on questionnaires administered every year throughout junior high school. These questionnaires surveyed for example the experienced loneliness, social anxiousness, depressive symptoms and social competence of the adolescents. This questionnaire-based data was mainly collected from the adolescents themselves, but, in addition, some of the data were collected from the parents, teachers and school physicians of the adolescents in the study sample. Based on the data of this study the lonely adolescents exercised less and were less satisfied with themselves and their lives than the least-lonely comparison group. The lonely adolescents also reported having experienced more social anxiety, social phobia and depressive symptoms than the comparison group. Then again the teachers, parents and school physicians of the lonely adolescents did not report problems experienced by the adolescents the same way than did the adolescents themselves. Social competence did not either explain the differences between the two groups, because there were only little differences between the study groups in social competence. Based on the results of this study, it seems that the close adults of the studied adolescents do not recognize the loneliness or ill-being experienced by the adolescent. Loneliness and the problems related to it seem to be very difficult to identify by outsiders, and, due to the difficulties in identifying, it might be challenging to the teachers and the health care workers in schools to intervene with these problems. Key words: loneliness, social anxiety, social phobia, depression, social competence, well-being, health

Taulukot TAULUKKO 1. Tutkimuksessa käytetyt mittarit mittauspisteittäin...20 TAULUKKO 2. Tutkittavien sosiaaliset suhteet viidennellä luokalla...33 TAULUKKO 3. SPIN-mittarin tunnuslukuja mittauspisteittäin...45 TAULUKKO 4. Ryhmien tunnusluvut BDI-mittarilla eri mittauspisteissä...46 Kuviot KUVIO 1. Sosiaalinen yksinäisyys, ryhmien keskiarvot mittauspisteittäin...28 KUVIO 2. Emotionaalinen yksinäisyys, ryhmien keskiarvot mittauspisteittäin...28 KUVIO 3. Ulkoiletko/liikutko vapaa-aikanasi?...30 KUVIO 4. Oletko tyytyväinen itseesi?...31 KUVIO 5. Oletko tyytyväinen elämääsi?...32 KUVIO 6. Mitä mieltä olet terveydentilastasi, koetko sen olevan tällä hetkellä...?...39 KUVIO 7. Kuinka usein liikut kuntoa ylläpitääksesi / kohentaaksesi?...40 KUVIO 8. Yleinen sosiaalinen ahdistuneisuus, vaihtelu mittauspisteittäin...42 KUVIO 9. Sosiaalinen ahdistuneisuus erityisesti uusissa tilanteissa, vaihtelu mittauspisteittäin...43 KUVIO 10. Negatiivisen arvioinnin pelko, vaihtelu mittauspisteittäin...44

Sisällysluettelo 1 Johdanto... 1 2 Teoria... 3 2.1 Yksinäisyys... 3 2.2 Sosiaalinen ahdistuneisuus ja sosiaalinen fobia... 6 2.3 Nuorten masennus... 7 2.4 Sosiaalinen kompetenssi... 8 2.5 Yksinäisyyden yhteydet muihin ilmiöihin... 9 2.6 Kouluterveydenhuoltoa koskevat määräykset... 12 2.7 Tutkimuskysymykset... 14 3 Tutkimusmenetelmät... 16 3.1 Osanottajat... 16 3.2 Tutkimusasetelma... 18 3.3 Aineisto... 19 3.3.1 Kouluterveydenhuollon aineistot... 20 3.3.2. Psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin mittarit... 21 3.4 Aineiston analyysi... 25 4 Tutkimuksen tulokset... 27 4.1 Tutkittavien ryhmien yksinäisyys... 27 4.2 Hyvinvointi 5. luokalla... 29 4.3 Hyvinvointi 7. luokan terveystarkastukseen tullessa... 38 4.4 Yläkouluaika... 41 4.4.1 Sosiaalinen ahdistuneisuus... 41 4.4.2 Sosiaalinen fobia... 45 4.4.3 Masennus... 46 4.4.4 Sosiaalinen kompetenssi... 47 5 Tarkastelu... 50 5.1 Tutkimusprosessin arviointia... 50 5.2 Tulosten arviointi ja johtopäätöksiä tuloksista... 53 5.2.1 Hyvinvointi viidennellä ja seitsemännellä luokalla oppilaiden itsensä arvioimana... 54 5.2.2 Oppilaiden hyvinvointi viidennellä luokalla aikuisten raportoimana... 56 5.2.3 Psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi yläkoulun aikana... 58 5.2.4 Sosiaalinen kompetenssi yläkoulun aikana... 59 5.3 Tulosten merkitys... 60

5.4 Jatkotutkimusaiheita... 61 Lähteet... 63 Liitteet... 69 Liite 1. Mittareiden reliabiliteetit... 69 Liite 2. Yksinäisten ja vähiten yksinäisten ryhmien väliset erot PNDL-mittarilla... 71 Liite 3. Tutkittavien ryhmien väliset tilastolliset erot mittauspisteittäin sosiaalisen ahdistuneisuuden kolmella ulottuvuudella... 72 Liite 4. MASK-mittarin tunnusluvut mittauspisteittäin ja arvioitsijoittain... 73 Liite 5. Oppilaan lomake, 5. luokka... 75 Liite 6. Opettajan haastattelulomake, 5. luokka... 77 Liite 7. Huoltajan lomake, 5. luokka... 78 Liite 8. Terveyskysely, 7. luokka... 81

1 Johdanto Ystävyyssuhteiden merkitys korostuu nuoruusikään tultaessa. Sosiaaliset suhteet ikätovereihin ovat olennaisia ja jopa välttämättömiä nuoruusiässä (Kaltiala-Heino, Ranta & Fröjd 2010). Lapsuuden ystävyyssuhteissa tärkeitä ovat samoista asioista ja leikeistä pitäminen sekä käyttäytymisen normien oppiminen. Sen sijaan nuoruusiässä sosiaalisilta suhteilta odotetaan lojaaliutta, tukea ja läheisyyttä sekä arvojen ja ideologioiden jakamista (Heinrich & Gullone 2006). Nuoret siis kaipaavat ystävyyssuhteiltaan muutakin kuin yhdessä tekemistä, joka kyllä riittää lapsuuden ystävyyssuhteiden pohjaksi. Salmivallin (2005) mukaan nuoruusiän ystävyyssuhteissa korostuvat muun muassa läheisyys ja salaisuuksien jakaminen. Nuoruudessa irtaudutaan vähitellen omista vanhemmista, ja nuorelle onkin tärkeää löytää merkityksellisiä, läheisiä ihmissuhteita korvaamaan vanhempien kanssa koettua läheisyyttä. Ikätovereiden kanssa luodut ystävyyssuhteet tulevat nuoruusiässä yhä merkityksellisemmiksi samalla, kun läheisyys vanhempien kanssa vähenee. Näin ollen myös ystävyyssuhteiden puuttuminen tässä iässä voi aiheuttaa voimakkaitakin kielteisiä tunteita, jos vanhempien kanssa koettua läheisyyttä korvaavia ystävyyssuhteita ei tahdo löytyä. Nuoruusiän ystävyyssuhteissa nuoret oppivat uusia, tulevan elämän kannalta olennaisia taitoja. Salmivalli (2005) toteaa vastavuoroisten ystävyyssuhteiden olevan yhteydessä esimerkiksi prososiaalisempaan ja altruistisempaan käyttäytymiseen sekä korkeampaan itsevarmuuteen. Hän myös korostaa sitä, että vastavuoroisessa ystävyyssuhteessa lapset ja nuoret oppivat erilaisia taitoja kuin ryhmässä, esimerkiksi koululuokassa (Salmivalli 2005). Hänen mukaansa ryhmässä toimiminen opettaa yhteistyötaitoja, kun taas ystävyyssuhteissa opitaan muun muassa sitoutumista, uskoutumista ja luottamusta. Tältä pohjalta voisi siis sanoa, että ystävyyssuhteet ovat olennainen osa nuoren sosiaalisten taitojen kehitystä kohti aikuisuutta siirryttäessä. Nuoren elämässä läheiset ystävyyssuhteet ovat siis tärkeä osa kehitystä kohti aikuisuutta. Ystävyyssuhteiden puute tai jollakin tavalla puutteellisiksi koetut ystävyyssuhteet taas johtavat yksinäisyyden kokemiseen. Nuorten yksinäisyyteen tulisikin kiinnittää huomiota, sillä sen on todettu olevan yhteydessä muun muassa monenlaisiin psyykkisen hyvinvoinnin ongelmiin (esim. Heinrich & Gullone 2006). 1

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää yksinäisyyttä läpi yläkouluajan kokeneiden nuorten taustoja, sekä verrata heitä ryhmään nuoria, jotka eivät ole kokeneet yksinäisyyttä yläkoulun aikana. Tavoitteena on tutkia, onko näiden kahden ryhmän välillä löydettävissä eroja heidän fyysisessä, psyykkisessä ja sosiaalisessa hyvinvoinnissaan. Yksinäisyyden kautta tarkastellaan nuorten fyysistä terveyttä, ja sekä psyykkistä että sosiaalista hyvinvointia. Tarkoituksena on kuvata mahdollisia yksinäisyyden taustalla olevia tekijöitä, joihin voitaisiin kouluterveydenhuollon ja oppilashuollon keinoin puuttua. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, mitä muita ilmiöitä nuorten kokemaan yksinäisyyteen mahdollisesti liittyy. 2

2 Teoria Nuorten kokemaa yksinäisyyttä on tutkittu jonkin verran sekä Suomessa että ulkomailla. Yksinäisyyden tutkimuksen kannalta oleellista on se, miten yksinäisyys määritellään ja miten sitä mitataan. Yksinäisyydelle on olemassa erilaisia määritelmiä, jotka nivoutuvat toisiinsa. Lisäksi tutkimusten pohjalta yksinäisyyden on todettu olevan yhteydessä monenlaisiin muihin psyykkisen, sosiaalisen ja fyysisen hyvinvoinnin tekijöihin. Seuraavaksi tarkastellaankin yksinäisyyden määritelmää, sen yleisyyttä ja myös siihen liittyviä muita ilmiöitä. Lopuksi käydään läpi tutkimuksen kannalta oleellista tietoa siitä, millä tavalla kouluterveydenhuolto toimii Suomessa ja mitä tehtäviä sillä on. 2.1 Yksinäisyys Laine (1998a) määrittelee ystävyyden molemminpuoliseksi, läheiseksi tunnesuhteeksi. Kuten edellä todettiin, ystävyyssuhteet tarjoavat nuoruusikäiselle uuden kontekstin, jossa opetellaan sosiaalisia taitoja, sitoutumista ja luottamusta (Salmivalli 2005). Ystävyyssuhteissa nuori luo läheisiä kontakteja perheensä ulkopuolisiin henkilöihin ja tukeutuu yhä enemmän ikäisiinsä ystäviin kuin vanhempiinsa. Ystävyyssuhteiden luominen on kuitenkin haastavaa. Erityisen vaikeaa se saattaa olla yläkouluun siirryttäessä, jolloin alakoulusta tutut luokkatoverit vaihtuvat ja koulukin on usein paljon alakoulua suurempi, ja samalla ystävyyssuhteiden merkitys kasvaa. Nuori voi tuntea itsensä yksinäiseksi, jos hän ei ole tyytyväinen sosiaalisiin suhteisiinsa. Yksinäisyys ei johdu suoranaisesti sosiaalisten suhteiden puutteesta, vaan ihminen, jolla on runsaasti sosiaalisia suhteita, voi myös olla yksinäinen. Olennaista on yksilön kokemus siitä, että hänen sosiaaliset suhteensa ovat jollakin tavalla riittämättömiä (Heinrich & Gullone 2006). Yksinäisyyden kokeminen ja todellinen sosiaalisten suhteiden määrä voivat siis olla hyvinkin erillisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että suurikaan sosiaalisten suhteiden lukumäärä ei takaa, että yksilö ei olisi yksinäinen, vaan yksinäisyys on yksilön subjektiivinen kokemus (Junttila & Vauras 2009, Heinrich & Gullone 2006, Laine 1998b). Yksinäisyys on siis olemassa oleva tai koettu puute sosiaalisissa suhteissa, eikä suoraan seurausta sosiaalisten suhteiden vähyydestä. On tärkeää huomata yksinäisyyden (loneliness) ja yksin olemisen (aloneness) välinen ero. Yksinäisyys koetaan negatiivisena, ei-toivottuna tilana, kun taas yksin oleminen on välillä jopa tavoiteltavaa (esim. Heinrich & Gullone 2006). Ihminen voi olla yksin kokematta itseään yksinäiseksi ja toisaalta ihminen voi myös olla yksinäinen, vaikkei 3

olisikaan yksin. Yksin oleminen voi siis olla tavoiteltavaa, eikä sitä tavoitteleva tai siitä pitävä yksilö koe kielteisiä tunteita ollessaan yksin. Yksinäisyys sen sijaan on kielteisiä tunteita herättävää, ja siihen liittyy vahvasti tyytymättömyys sen hetkiseen tilaan omissa sosiaalisissa suhteissaan. Sharabi, Levi ja Margalit (2012) toteavat useimpien lasten kokevan lyhytaikaista yksinäisyyttä joskus. Yksinäisyys ei siis ole vain pienen vähemmistön kokema tila, vaan lähes kaikki kokevat itsensä yksinäiseksi jossain vaiheessa elämänsä aikana (esim. Heinrich & Gullone 2006). Yksinäisyys voidaankin jakaa hetkelliseen yksinäisyyteen (transient loneliness) ja suhteellisen pitkäkestoiseen yksinäisyyden kokemukseen (chronic loneliness) yksinäisyyden keston mukaan (Junttila 2010, Heinrich & Gullone 2006). Joidenkin lasten kohdalla hetkelliset yksinäisyyden tunteet saattavat muodostua krooniseksi tilaksi, joka on yhteydessä yksilön sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin (Sharabi, Levi & Margalit 2012, Junttila 2010). Pitkäkestoisella, kroonisella yksinäisyydellä voi siis olla kielteisiä vaikutuksia yksilön hyvinvoinnin eri osa-alueisiin. Yksinäisyys on moniulotteinen ilmiö, jonka intensiteetti, syyt ja olosuhteet voivat vaihdella paljonkin. Ihmiset kokevat yksinäisyyttä hyvin erilaisissa tilanteissa ja erilaisista tekijöistä johtuen (Heinrich & Gullone 2006). Yksinäisyys onkin usein jaoteltu kahteen ulottuvuuteen: sosiaaliseen ja emotionaaliseen yksinäisyyteen. Tämä on alun perin Weiss n 1970-luvulla hahmottelema jako, joka tunnistaa kaksi erilaista, eri syistä johtuvaa yksinäisyyden muotoa (DiTommaso & Spinner 1997). Emotionaalinen yksinäisyys (emotional loneliness) on seurausta läheisen ystävyyssuhteen puuttumisesta, sosiaalinen yksinäisyys (social loneliness) taas aiheutuu sosiaalisen verkoston puuttumisesta tai tunteesta, ettei yksilö kuulu mihinkään ryhmään (esim. Junttila & Vauras 2009, Hoza ym. 2000, DiTommaso & Spinner 1997). Emotionaalisen yksinäisyyden kokemus voi johtua todellisesta, objektiivisesta läheisen ystävyyssuhteen puuttumisesta, mutta yhtä hyvin taustalla voi myös olla yksilön subjektiivinen kokemus ystävyyssuhteen puuttumisesta (Qualter & Munn 2002). Yksinäisyyden jako näihin kahteen ulottuvuuteen nähdään tärkeänä, sillä läheisen ystävän puute ja huonot sosiaaliset suhteet ryhmän sisällä aiheuttavat erityyppisiä yksinäisyyden tunteita (Hoza, Bukowski & Beery 2000). Sosiaalinen yksinäisyys on usein toveriryhmässään hyljeksittyjen lasten kokemaa yksinäisyyttä (Hoza, Bukowski & 4

Beery 2000). Samassa tutkimuksessa todettiin myös, että läheisen ystävän puuttuminen on yhteydessä yksilön kokemaan ahdistukseen (emotionaaliseen yksinäisyyteen), joka eroaa yllä kuvatusta sosiaalisesta yksinäisyydestä (Hoza, Bukowski & Beery 2000). Nämä kaksi yksinäisyyden ulottuvuutta voivat myös esiintyä erikseen, eli sosiaalista yksinäisyyttä kokeva ei välttämättä koe emotionaalista yksinäisyyttä ja päinvastoin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että yksilö saattaa kaivata ympärilleen suurempaa sosiaalista verkostoa ja kokea siten sosiaalista yksinäisyyttä. Samalla hänellä saattaa silti olla yksi läheinen ystävä, ja tämä puolestaan suojaa häntä emotionaaliselta yksinäisyydeltä. Toisaalta yksilö voi myös kaivata läheistä ystävää ja kokea emotionaalista yksinäisyyttä, vaikka hänellä olisikin koulutovereiden muodostama verkosto ympärillään. Aikaisemmin lasten ja nuorten yksinäisyyden tutkimus on keskittynyt ystävyyssuhteiden lukumäärään, eikä ole ottanut huomioon yksinäisyyden psykologista puolta (Qualter & Munn 2002). Tällä Qualter ja Munn tarkoittavat sitä, että aikaisemmat lapsuuden yksinäisyyden tutkimukset ovat korostaneet ihmissuhteiden lukumäärää, ja läheisten ihmissuhteiden laadun tutkimus on jäänyt vähäiseksi. Näin ollen tutkimuksissa ei ole aikaisemmin huomioitu emotionaalista yksinäisyyttä, jossa korostuvat psykologinen etäisyys muista ja läheisen ihmissuhteen puuttuminen. Toisaalta on myös osattava erottaa torjutuksi tuleminen (rejection) ja yksinäisyys, sillä ne ovat erilaisia ilmiöitä, niitä mitataan eri tavoin ja niihin myös liittyy erilaisia tekijöitä (Qualter & Munn 2002). Näiden yksinäisyyden eri ulottuvuuksien ja yksinäisyyttä sivuavien ilmiöiden tunnistaminen tutkimuksissa on tärkeää, jotta arvioinneilla saataisiin parempaa ja tarkempaa tietoa mahdollisista interventiokeinoista yksinäisyyden ratkaisemiseksi kunkin yksilön kohdalla (Hoza, Bukowski & Beery 2000). Kouluterveyskyselyn mukaan Suomen kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista noin joka kymmenennellä ei ole yhtään läheistä ystävää. Samalla ajanjaksolla (2006/07 2010/11) noin kahdeksalla prosentilla kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista oli vaikeuksia koulukavereiden kanssa toimeen tulemisessa (Kouluterveyskysely 2011). Kouluterveyskyselyn 2000-luvulla kerättyjen tietojen mukaan niiden oppilaiden lukumäärä, joilla ei ole yhtään läheistä ystävää, on prosentuaalisesti hieman vähentynyt. Samaan aikaan kuitenkin vaikeudet koulukavereiden kanssa toimeen tulemisessa ovat hieman lisääntyneet (Kouluterveyskysely 2011). Viidennen luokan laajennettuun terveystarkastukseen liittyvässä tutkimuksessa saatiin 5

selville, että vanhempien mielestä kaikilla kyseiseen tutkimukseen osallistuneilla lapsilla on kavereita koulussa (Salonen ym. 2004). Kuitenkin kouluissa on yksinäisiä lapsia, kuten edellä kouluterveyskyselyn tuloksista todettiin. Tästä nouseekin kysymys siitä, eivätkö vanhemmat ole aina tietoisia siitä, että heidän lapsensa kokee yksinäisyyttä. 2.2 Sosiaalinen ahdistuneisuus ja sosiaalinen fobia Yksinäisyyden lisäksi tässä tutkimuksessa keskitytään muihinkin ilmiöihin, jotka liittyvät nuorten fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Yhtenä tämän tutkimuksen keskeisenä ilmiönä on sosiaalinen ahdistuneisuus, joka määritellään jatkuvaksi nolostumisen ja nöyryytyksen peloksi sosiaalisissa tilanteissa (Kashdan & Herbert 2001). Siihen liittyvät myös taipumus negatiivisen arvioinnin pelkoon sekä sosiaalisten tilanteiden välttelyyn (Kashdan & Herbert 2001). Sosiaalisesti ahdistunut yksilö pelkää, että muut pitävät häntä ahdistuneena tai jotenkin outona, ja sen takia saattaa pyrkiä välttelemään tilanteita, joissa hän asettuisi arvioinneille alttiiksi. Sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja sosiaaliseen fobiaan kuuluvat myös voimakkaat emotionaaliset ja fysiologiset reaktiot sosiaalisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi sydämen korkea lyöntitiheys ja hikoilu (Stein & Stein 2008). Koulutyössä sosiaalinen ahdistuneisuus vaikuttaa tuntityöskentelyyn osallistumiseen ja esimerkiksi esitelmien pitämiseen (Kaltiala-Heino, Ranta & Fröjd 2010). Sosiaalisesta ahdistuneisuudesta kärsivillä nuorilla usein on voimattomuutta ja riittämättömyyttä ilmentäviä skeemoja sosiaalisista tilanteista (Erath ym. 2010). He eivät siis usko kykenevänsä pärjäämään ja toimimaan oikein sosiaalisissa tilanteissa. On myös tutkittu sosiaalisen ahdistuneisuuden yhteyttä sosiaalisten tilanteiden jälkeen mitattuun koettuun itsetuntoon (Reijntjes ym. 2011). Kohonneen sosiaalisen ahdistuneisuuden, etenkin kohonneen negatiivisen arvioinnin pelon, on todettu vaikuttavan yksilön itsetunnon muutoksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen (Reijntjes ym. 2011). Kyseisen tutkimuksen mukaan kielteinen palaute sosiaalisen tilanteen jälkeen johtaa sosiaalisesti ahdistuneilla yksilöillä hetkellisen itsetunnon (state self-esteem) suurempaan laskuun ja myönteinen palaute samanlaisen tilanteen jälkeen johtaa suurempaan itsetunnon nousuun kuin niillä, jotka eivät kärsi sosiaalisesta ahdistuneisuudesta (Reijntjes ym. 2011). Sosiaalinen ahdistuneisuus ja erityisesti 6

negatiivisen arvioinnin pelko saavat aikaan sen, että yksilöt ovat reaktiivisempia sosiaalisista tilanteista saamalleen palautteelle, ja palaute vaikuttaa voimakkaasti yksilöiden kokemuksiin itsetunnostaan. Sen sijaan masennusoireiden ei todettu ennustavan samankaltaisia itsetunnon muutoksia (Reijntjes ym. 2011). Huonomman itsetunnon lisäksi sosiaalisen ahdistuneisuuden on todettu korreloivan myös alhaisten sosiaalisten taitojen, pienemmän ystävyyssuhteiden määrän ja korkeamman yksinäisyyden kanssa (Erath ym. 2010). Toisaalta taas läheinen ystävyyssuhde saattaa toimia suojaavana tekijänä sosiaaliseen ahdistuneisuuteen liittyvää psykososiaalista ahdinkoa vastaan (Erath ym.2010). Näin ollen nuorten yksinäisyys ja sosiaalisen ahdistuneisuuden kokeminen liittyvät tiiviisti yhteen. Rapee ja Spence (2004) esittävät, että sosiaalinen ahdistuneisuus ja sosiaalinen fobia esiintyvät samalla jatkumolla. Heidän mukaansa sosiaalinen ahdistuneisuus nähdään normaalina vaihteluna, kun taas sosiaalisella fobialla viitataan muodolliseen diagnoosiin, jolloin koetut oireet ovat johtaneet haittaan yksilön elämässä (Rapee & Spence 2004). Suomalaisista nuorista 3,2 % kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta (sosiaalisesta fobiasta), ja lisäksi 6,4 %:lla nuorista on sosiaalisten tilanteiden pelon oireita (Ranta 2008). Sosiaalisen ahdistuneisuuden ja sosiaalisen fobian on todettu olevan yhteydessä heikkoihin sosiaalisiin taitoihin (Rapee & Spence 2004; Spence, Donovan & Brechman- Toussaint 1999). Sosiaalisten taitojen heikkous taas voi johtaa ongelmiin ikätovereiden kanssa. Rapee ja Spence (2004) toteavat myös, että puutteet sosiaalisissa taidoissa voivat olla joko sosiaalisen fobian yksi aiheuttaja tai seurausta sosiaalisesta fobiasta. Heikot sosiaaliset taidot ilmenevät muun muassa sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden aloittamisen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen osallistumisen vähyytenä sekä kielellisten ilmaisujen lyhyytenä (Spence, Donovan & Brechman-Toussaint 1999). Sosiaalisen fobian on lisäksi todettu edeltävän usein muita häiriöitä, kuten masennusta ja päihteiden käyttöä (Rapee & Spence 2004). 2.3 Nuorten masennus Nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista ja mielenterveydestä puhuttaessa masennus on tärkeä huomioitava ilmiö, joka vaikuttaa nuoren jaksamiseen ja koulussa sekä kaveriporukoissa toimimiseen. Masennuksella tarkoitetaan pitkäkestoista surullisuuden 7

tai ilottomuuden tunnetta, joka heikentää toimintakykyä (Tamminen 2010). Alhaisen mielialan lisäksi masentunut yksilö on usein menettänyt kiinnostuksensa päivittäisiin toimintoihin, jotka ennen olivat hänelle mielekkäitä (Carr 2008). Kyse on siis pidempään jatkuneesta alakuloisuudesta, joten varsinainen masennus on erotettava puhekielessä käytettävästä masennuksesta, jolla tarkoitetaan hetkellistä ilottomuutta tai alavireisyyttä, joka ei haittaa yksilön toimintakykyä (vrt. Tamminen 2010). Muita masennuksen oireita ovat muun muassa keskittymiskyvyttömyys, huono tarkkaavaisuus, huono itsetunto, uupumus sekä unen ja ruokahalun häiriöt (Carr 2008, Kaltiala-Heino 2002). Masennuksen on todettu olevan yleisempää nuoruudessa kuin lapsuudessa, ja teini-ikäisistä nuorista tytöt kokevat huomattavasti enemmän masennusta kuin pojat (Costello ym. 2002). Tammisen (2010) mukaan masennusjaksot vaikuttavat kielteisesti lapsen normaaliin kehitykseen. Masennukselta suojaavia tekijöitä taas ovat muun muassa hyvä itsetunto, hyvät sosiaaliset taidot, fyysinen aktiivisuus, positiivinen kouluympäristö sekä hyvät sosiaaliset suhteet (Carr 2008). Näiden suojaavien tekijöiden perusteella voisi olettaa, että yksinäisillä nuorilla saattaisi olla suurempi riski sairastua masennukseen kuin niillä nuorilla, joilla on paljon ystäviä. Nuorilla on löydetty yhteys masennusoireilun ja ulkoistavan (externalizing) oireilun välillä niin, että kun todennäköisyys jompaankumpaan oireiluun nousee, myös toisen oireilun todennäköisyys nousee (Mezulis ym. 2011). Aikuisilla huonon suhteen laadun puolison kanssa sekä yksinäisyyden kokemusten on todettu olevan yhteydessä kohonneeseen masennusoireiluun (Nolen-Hoeksema & Ahrens 2002). Samassa tutkimuksessa todetaan, että huoli läheisistä ihmissuhteista on yhteydessä masennusoireisiin kaikissa aikuisiän vaiheissa (Nolen-Hoeksema & Ahrens 2002). 2.4 Sosiaalinen kompetenssi Edellä käsiteltyihin ilmiöihin liittyy kiinteästi myös taito toimia sosiaalisissa tilanteissa. Sosiaalista kompetenssia eli sosiaalista pätevyyttä pidetään toiminnan ja kehityksen oleellisena osatekijänä, joka ulottuu ensimmäisistä vuorovaikutussuhteista aina läheisiin ystävyyssuhteisiin saakka (Burt ym. 2008). Sosiaalisella kompetenssilla tarkoitetaan yksilön taitoa toimia toisten ihmisten kanssa ja muodostaa ja ylläpitää läheisiä ihmissuhteita (esim. Anderson-Butcher, Iachini & Amorose 2008; Burt ym. 2008). 8

Muun muassa Englund kollegoineen (2000) sekä Waters ja Sroufe (1983) korostavat, että se, mitä kulloinkin pidetään sosiaalisena kompetenssina, muuttuu lapsen ja nuoren kehityksen edetessä. Sosiaalista kompetenssia voidaan siis pitää kykynä sopeutua kuhunkin kehitykselliseen vaiheeseen ja muokata omaa toimintaansa kehityksen edetessä (Waters & Sroufe 1983). Tämä näkökulma korostaa sitä, että sosiaalinen kompetenssi ilmenee eri tilanteissa eri tavoilla, ja yksilö tarvitsee erilaisia taitoja selvitäkseen erilaisista tilanteista. On myös muistettava, että ryhmässä toimiminen edellyttää erilaisia taitoja kuin ystävän kanssa kahdestaan oleminen (Englund ym. 2000). Sosiaalisen kompetenssin on todettu koostuvan sekä prososiaalisesta käyttäytymisestä että antisosiaalisen käyttäytymisen välttämisestä. Prososiaalista käyttäytymistä ovat yhteistyötaidot ja empatia, vältettävää antisosiaalista käyttäytymistä taas impulsiivisuus ja häiritsevyys (Junttila ym. 2006). Toisten kanssa toimeen tuleminen sekä ihmissuhteiden muodostaminen ja niiden ylläpitäminen edellyttävät, että yksilö tietää, millaista käytöstä ihmiset odottavat häneltä vuorovaikutustilanteissa, ja että hän myös käyttäytyy näiden odotusten mukaisesti. Nuoruudessa ikätoverisuhteisiin liittyy useampia haasteita, kuten syvempi sitoutuminen ihmissuhteisiin, uusien läheisten ihmissuhteiden muodostaminen ja ihmissuhteiden verkostossa toimiminen (Englund ym. 2000). Näistä haasteista selviämiseksi nuoren tulee tietää, millä tavoin sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa kannattaa toimia. On todettu, että jo alakouluikäisillä lapsilla suosio ikätovereiden keskuudessa ennustaa alhaisempaa yksinäisyyttä ja aggressiivisuutta (Palmen ym. 2011). Lasten ja nuorten onkin tärkeää oppia sosiaalisen vuorovaikutuksen salat ja taito toimia sosiaalisissa tilanteissa, jotta ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen mahdollistuisivat. 2.5 Yksinäisyyden yhteydet muihin ilmiöihin Yksinäisyyden on todettu olevan yhteydessä monenlaisiin psyykkiseen, sosiaaliseen ja fyysiseen hyvinvointiin liittyviin tekijöihin. Yksinäisyyttä tutkittaessa on siis otettava huomioon, ettei yksinäisyys ole yksin, muista ilmiöistä irrallaan esiintyvä kielteinen kokemus, vaan sillä on yhteyksiä varsin monenlaisiin ongelmiin. Seuraavaksi käsitelläänkin yksinäisyyden yhteyksiä muun muassa masennusoireiluun, sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja terveyskäyttäytymiseen. 9

Lapset, joilla ei ole ystäviä, raportoivat kokevansa enemmän yksinäisyyttä kuin lapset, joilla on vähintään yksi ystävä (Parker & Asher 1993, Renshaw & Brown 1993). Yksinäiset lapset myös kokevat saavansa vähemmän tukea sekä läheiseltä ystävältä että vanhemmilta kuin ne lapset, jotka eivät koe yksinäisyyttä (Qualter & Munn 2002). Yksinäisyys ei kuitenkaan ole irrallaan esiintyvä ilmiö, vaan sen on todettu olevan ujouteen, vetäytyvään käyttäytymiseen ja huonoon itsetuntoon (Heinrich & Gullone 2006, Qualter & Munn 2002). Ystävyyssuhteiden on todettu olevan yhteydessä myös sosiaaliseen ahdistuneisuuteen. La Greca & Lopez (1998) ovat saaneet selville, että tytöillä ikätovereiden hyväksyntä ja läheiset ystävyyssuhteet ovat merkitseviä sosiaalista ahdistuneisuutta ennustavia tekijöitä. Nämä kaksi tekijää yhdessä selittävät jopa 43 % sosiaalista ahdistuneisuutta mittaavan SAS-A -mittarin pisteistä. Poikien ystävyyssuhteiden kokemisella ja sosiaalisella ahdistuneisuudella ei La Grecan ja Lopezin (1998) tutkimuksessa ole merkitsevää yhteyttä. Samassa tutkimuksessa on todettu paljon sosiaalista ahdistuneisuutta kokevien tyttöjen raportoivan, että heillä on vähemmän parhaita ystäviä, he tuntevat itsensä vähemmän kompetenteiksi ystävyyssuhteissaan ja kokevat niissä vähemmän kumppanuutta kuin tytöt, joilla sosiaalisen ahdistuneisuuden kokeminen on vähäistä (La Greca & Lopez 1998). Yksinäisyyden on myös todettu olevan yhteydessä epäsuotuisiin attribuutiotyyleihin jopa alakouluikäisillä lapsilla (Heinrich & Gullone 2006, Qualter & Munn 2002, Laine 1998b, Renshaw & Brown 1993). Yksinäisillä on taipumus käyttää internalisoivaa attribuutiotyyliä eli selittää kielteisten tapahtumien, myös yksinäisyyden, johtuvan heistä itsestään: heidän omista piirteistään tai teoistaan (Qualter & Munn 2002, Laine 1998b). Tähän attribuutiotyyliin liittyy yksinäisillä lapsilla myös se, että kielteisten tapahtumien syyt (tässä tapauksessa lapsen omat, sisäiset ominaisuudet) nähdään pysyvinä, eikä lapsi koe voivansa itse tietoisesti vaikuttaa asiaan (Laine 1998b, Renshaw & Brown 1993). Adamin ja kumppaneiden (2011) mukaan nuorten yksinäisyys ennustaa masentuneisuutta, mutta ei sinänsä yleistä terveydentilaa. Lapsuudessa koettu, neljä vuotta kestänyt yksinäisyys ennusti Qualterin ja kollegoiden tutkimuksessa nuoruudessa koettuja masennusoireita (Qualter ym. 2010). Heidän ajatuksensa oli, että yksinäisyys on lapselle stressitekijä, joka saattaa myöhemmin nuoruudessa laukaista 10

masennusoireilun. Viiden vuoden pitkittäistutkimuksesta Vanhalst kollegoineen totesivat, että nuoruusikäisillä yksinäisyyden kokeminen ja masennusoireilu vaikuttavat toisiinsa, ja sekä koettu yksinäisyys on yhteydessä myöhempään masentuneisuuteen että masennusoireilu on yhteydessä myöhemmin koettuun yksinäisyyteen (Vanhalst ym. 2012). Vuoden mittaisessa 15 26-vuotiaille suoritetussa pitkittäistutkimuksessa Lasgaard, Goossens ja Elklit (2011) sen sijaan saivat selville, että ensimmäisessä mittauspisteessä koettu masennus ennusti korkeampaa yksinäisyyttä vuoden kuluttua tehdyssä toisessa mittauksessa. Tässä tutkimuksessa ensimmäisen mittauspisteen aikaan koettu yksinäisyys ei ennustanut masennuksen lisääntymistä toisessa mittauspisteessä, mutta tutkijat totesivat, että tällaisen yhteyden selvittäminen vaatisi useampia mittauspisteitä ja pidemmän aikavälin (Lasgaard ym. 2011). Cacioppo kollegoineen (2006) totesivat, että aikuisillakin raportoidun yksinäisyyden korkeat arvot olivat yhteydessä masennusoireiden kohonneeseen tasoon. Lisäksi he löysivät yhteyden yksinäisyyden ja masennusoireiden välillä sekä miehillä että naisilla, tosin miehillä yhteyden todettiin olevan tilastollisesti merkitsevästi vahvempi kuin naisilla (Cacioppo ym. 2006). Myös nuorille tehdyn seurantatutkimuksen mukaan 42 % myöhemmän masennuksen varianssista selittyi ensimmäisen mittauspisteen yksinäisyydellä ja masennuksella (Wei, Russell & Zakalik 2005). Masennuksen lisäksi yksinäisyyden on todettu olevan voimakkaassa negatiivisessa yhteydessä hyvään terveyskäyttäytymiseen (Yarcheski ym. 2004). Yksinäiset eivät siis syystä tai toisesta toteuta yhtä hyvää terveyskäyttäytymistä kuin vähän tai ei lainkaan yksinäisyyttä kokevat. Yksinäiset lapset kokevat myös olevansa urheilullisesti taitamattomampia kuin ei-yksinäiset (Qualter & Munn 2002). Yksinäisyyden on todettu olevan negatiivisessa yhteydessä myös elämään tyytyväisyyteen (life satisfaction), eli yksinäiset ovat vähemmän tyytyväisiä elämäänsä kuin ne, jotka eivät koe yksinäisyyttä (Heinrich & Gullone 2006). Lisäksi lapsuus- tai nuoruusiässä (5 14 v) koetun masennuksen on todettu ennustavan tupakointia 17,5 vuoden iässä (Sihvola, Marttunen & Kaprio 2010). On myös todettu, että yksinäisyys on yhteydessä muun muassa huonoon unen laatuun ja yöunien lyhyempään kestoon (Cacioppo ym. 2002). Tätä kautta Cacioppo ja kollegat toteavat yksinäisyyden olevan yhteydessä huonompaan terveydentilaan, sillä unen puutteen on todettu olevan yhteydessä huonompaan terveyteen (Cacioppo ym. 2002). 11

Aikuisilla yksinäisyyden on todettu olevan yhteydessä vähäiseen fyysiseen aktiivisuuteen siten, että mitä yksinäisempi yksilö on, sitä passiivisempi hän on (Hawkley, Thisted & Cacioppo 2009). Samassa tutkimuksessa kolmen vuoden seurannassa ensimmäisenä vuonna koetun yksinäisyyden todettiin ennustavan merkitsevästi alhaisempaa todennäköisyyttä fyysisen aktiivisuuden nousuun seuraavina vuosina. Lisäksi yksinäisyyden nähtiin olevan yhteydessä seurannan aikaiseen siirtymiseen fyysisestä aktiivisuudesta passiivisuuteen, mutta yksinäisyydellä ei ollut yhteyttä siirtymisessä passiivisuudesta aktiivisuuteen (Hawkley, Thisted & Cacioppo 2009). Lauder kollegoineen (2006) eivät todenneet aikuisilla yksinäisyyden olevan yhteydessä passiiviseen (sedentary) elämäntyyliin, mutta yksinäiset aikuiset ovat kuitenkin vähemmän luottavaisia, että pystyvät kävelemään tai muulla tavoin liikkumaan vähintään 30 minuuttia päivässä useimpina päivinä viikossa (Lauder ym. 2006). Sosiaalisen tuen puute ja yksinäisyys sekä depressio ja ahdistuneisuus on myös nimetty aikuisiän sairastavuutta ja kuolleisuutta ennustaviksi riskitekijöiksi (Räikkönen, Paavonen & Pesonen 2008, 679). Näin ollen yksinäisyyden on todettu erityisesti aikuisilla olevan yhteydessä paitsi muihin psyykkisen hyvinvoinnin tekijöihin, myös fyysiseen hyvinvointiin. Aikaisempien tutkimusten pohjalta nuorten yksinäisyys näyttäisi siis olevan yhteydessä monenlaisiin muihin ilmiöihin. Tämän tutkimuksen pyrkimyksenä onkin käsitellä useita näistä yksinäisyyteen liittyvistä ilmiöistä, jotta saataisiin laaja käsitys siitä, millaisia asioita yksinäiset nuoret ovat kouluaikanaan kokeneet. 2.6 Kouluterveydenhuoltoa koskevat määräykset Tässä tutkimuksessa käsitellään nuorten psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia viidennellä luokalla sekä yläkoulun aikana. Peruskoulussa nuorten hyvinvoinnista huolehtii kouluterveydenhuolto, johon kuuluvat koulun terveydenhoitaja ja koululääkäri. Lisäksi koulupsykologi ja koulukuraattori voivat olla apuna nuorten hyvinvoinnin ylläpitämisessä tarpeen mukaan, kuten myös koulun oppilashuoltoryhmä. Määräykset kouluterveydenhuollosta sisältyvät terveydenhuoltolakiin. Kuntien tulee ylläpitää kouluterveydenhuoltoa, jonka tehtävinä ovat muun muassa oppilaan terveyden seuraaminen ja edistäminen vuosiluokittain (Terveydenhuoltolaki 1326/2010). 12

Asetuksella säädetään, että kouluterveydenhuollon terveystarkastuksissa tulee selvittää tarkastettavan ikävaiheen ja yksilöllisen tarpeen mukaan kasvua, kehitystä ja hyvinvointia haastattelulla, kliinisillä tutkimuksilla ja tarvittaessa muilla menetelmillä (Valtioneuvoston asetus neuvolatoiminnasta... 338/2011, 6 ; myös aiempi asetus VNa 380/2009). Lisäksi asetuksessa todetaan, että terveystarkastuksen yhteydessä olisi tehtävä arvio oppilaan terveydentilasta sekä mahdollisista jatkotutkimuksista yhdessä oppilaan ja hänen huoltajiensa kanssa. Kouluterveydenhuollon tehtävänä on seurata oppilaiden terveyttä kouluvuosien aikana. Terveydenhoitajan tulisi tehdä määräaikaiset terveystarkastukset kaikille oppilaille joka vuosiluokalla, ja vähintään kolmen näistä tulisi olla lääkärin kanssa yhteistyössä tehtyjä laajoja terveystarkastuksia (Kouluterveydenhuollon laatusuositus 2004; Neuvolatoiminta, koulu- ja opiskeluterveydenhuolto... 2009). Näiden määräaikaisten terveystarkastusten tarkoituksena on selvittää oppilaan fyysistä, neurologista ja psykososiaalista kehitystä sekä myös muun muassa oppilaan mielenterveyttä (Neuvolatoiminta, koulu- ja opiskeluterveydenhuolto... 2009). Kouluterveydenhuoltoon sisältyy oppilaan psyykkinen hyvinvointi, ei vain fyysinen terveydentila. Fyysisen terveydentilan lisäksi kouluterveydenhuollon tehtävänä on siis myös oppilaiden oppimisen, tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmien selvittäminen koulun oppilashuollon kanssa (Kouluterveydenhuolto 2002). Näin ollen tämän tutkimuksen aiheita tulisi käsitellä terveystarkastuksissa ja pyrkiä tunnistamaan yksinäisyyden, masentuneisuuden tai sosiaalisen ahdistuneisuuden oireita, sillä ne vaikuttavat lapsen koulutyöhön ja hyvinvointiin. Oppilaiden psyykkiseen hyvinvointiin keskittyvää seulontaa tehdäänkin kouluterveydenhuollossa muun muassa masennusta mittaavan RBDI-mittarin avulla (Mäki ym. 2011). Lisäksi terveystarkastuksissa kartoitetaan perheen tilannetta ja pyritään puuttumaan tilanteisiin, joissa lapsi ja perhe tarvitsevat tukea. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi vanhemman tai lapsen sairaus, lapsen laiminlyönti tai perheen huono toimeentulo (Neuvolatoiminta, koulu- ja opiskeluterveydenhuolto... 2009). Myös vanhempien mahdolliset mielialahäiriöt ovat oleellista tietoa kouluterveydenhuollolle, sillä vanhemman oireilun ja nuoren masennustilan ennusteen välillä on todettu yhteys (Mäki ym. 2011). Kouluterveydenhuollon järjestämissä terveystarkastuksissa tulee siis huomioida lapsen hyvinvointi monelta eri kantilta, mutta lisäksi tulee muistaa pohtia myös vanhempien 13

vointia ja perheen tilannetta. Koska kaverisuhteiden merkitys lapselle ja nuorelle lisääntyy koko peruskoulun ajan, on terveystarkastuksissa myös tärkeää keskustella nuoren kaverisuhteista (Mäki ym. 2011). Tällaisessa keskustelussa on mahdollista tunnistaa ne nuoret, joilla on ongelmia kaverisuhteissaan tai kokevat esimerkiksi kiusaamista. Muita terveystarkastuksissa käsiteltäviä asioita ovat muun muassa oppilaan fyysinen aktiivisuus sekä alkoholin käyttö, jota mitataan AUDIT-kyselyllä, ja muiden päihteiden käyttö, jonka apuvälineenä on ADSUME-mittari (Mäki ym. 2011). Koulun terveydenhoitajan ja koululääkärin lisäksi kouluterveydenhuoltoon kuuluu myös koulupsykologi, jonka ammattitaitoa voidaan tarvita, mikäli oppilailla todetaan esimerkiksi masennusoireilua, syömishäiriöitä tai muita vakavia oireita, jotka edellyttävät puuttumista. Kouluterveydenhuolto tavoittaa pääosin kaikki ikäluokan oppilaat joka vuosi toistuvissa terveystarkastuksissa. Sen seurauksena koulun terveydenhoitajalla on mahdollisuus seurata lapsen tai nuoren kehitystä ja hyvinvointia, ja etenkin huomioida tapahtuneet muutokset. Terveystarkastuksissa tulisi tarjota mahdollisuus keskusteluun, ja terveydenhoitajan olisi tärkeä tunnistaa ne oppilaat, joilla on ongelmia kaverisuhteissaan, perheessään tai mielialassaan. Terveydenhoitaja saattaa olla ainoa terveydenhuollon henkilö, joka tapaa oppilaan vuosittain ja myös kirjaa ylös oppilaan hyvinvointiin liittyviä asioita, joten hän voi myös verrata tilannetta aikaisempien vuosien terveystarkastusten tietoihin. Näin ollen muutokset oppilaan terveydentilassa ja mielialassa pitäisi voida myös tunnistaa, ja sitä kautta oppilas voisi myös saada tarvitsemaansa tukea kouluterveydenhuollolta. Totta kai myös opettajien olisi hyvä olla herkkä tunnistamaan tällaisia asioita, mutta se voi olla etenkin yläkoulun aineenopettajille vaikeaa, sillä he tapaavat nuoria vain luokkahuonetilanteissa. 2.7 Tutkimuskysymykset Tämän tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa yläkouluaikaiseen yksinäisyyteen liittyviä ja sitä selittäviä tai ennustavia tekijöitä. Tarkoitus on kartoittaa yksinäisyyttä läpi yläkouluajan kokeneiden nuorten tilannetta viidenneltä luokalta yläkoulun loppuun saakka, ja verrata heitä vähiten yksinäisten verrokkiryhmään. Tavoitteena on kuvata eksploratiivisesti näiden kahden ryhmän yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia erilaisten fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden suhteen. Tätä kautta pyritään 14