SUOMEN AIKAKAUSLEHDEN- TOIMITTAJAIN LIITTO 4/2007 Mestarielokuvat lehtimaailmaa tutkimassa
sisältö 4-2007 3...Pääkirjoitus 4... Journalismi elokuvissa pääkirjoitus Meni tämäkin vuosi 2 LÖÖPPI 4-2007 s. 4 s. 14 s. 22 Kansi: Ammatti: reportteri, Michelangelo Antonioni 1975, kuvalähde: Suomen Elokuvaarkisto. 8...Helmijuttu uusi sarja alkaa! 10... Kertomisen keinot paljastettiin Pressiklubilla 12...Vihreä oksa -seminaari 14... SAL harrastaa: Vanhasta vapa parempi? 18... Ammatti: tietokirjallisuuden kustannustoimittaja 20... Lintulauta Annin kirjapalsta 22... Stipendijuttu: Sukellusvene Vesikko 24...Journalismi aikakauslehdessä -luentosarja 26... Loppukirissä viihdytään yhdessä 28... Kirja-arvio: Siivekäs vahtikoira 29... sarjakuva: SALilla Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto SAL ry:n jäsenlehti 14. vuosikerta Päätoimittaja: Ismo Lehtonen, puh. (09)-777 77 359, ismo@seiska.fi Toimitussihteeri: Kaija Plit, kaija.plit@sal-info.org Taitto: Unto Helo, jhelo@taik.fi Muu toimituskunta: Anna-Liisa Karhula, Marko Korhonen, Sinikka Pihlamaa, Timo Ripatti SAL ry. Hietalahdenkatu 2 B 23, 00180 Helsinki, puh. (09) 611 055, fax (09) 604 897, Puheenjohtaja: Ismo Lehtonen Asiamies: Kaija Plit Toimistonhoitaja: Jaana Virtanen, puh. (09) 611 535, jaana.virtanen@sal-info.org ISSN 1455-0032 Painopaikka: Painoyhtymä, Teollisuustie 21, 06150 Porvoo Mika Pollari Vuosi 2007 lähestyy loppuaan. Järjestöllisesti se on ollut eräänlainen välivuosi. Liittokokous oli viime vuonna ja lehdistön työehtosopimus on ollut voimassa. Kuitenkin ensi helmikuun ylimääräiseen liittokokoukseen ja samalla Journalistiliiton rakenteen muuttumiseen on valmistauduttu täyttä päätä, kustannustoimittajat saivat uuden sopimuksen ja lehdistö on tehostanut yhteistoimintaansa uuden Poolin avulla. Journalistiliiton syysvaltuustossa marraskuun lopulla Poolin rahoitus varmistettiin. Kulut korvataan harkinnanvaraisesta tuesta niin, että tämä ei ole muilta hankkeilta pois. Järjestely on voimassa ainakin ensi vuoden, mutta sen jälkeen Poolin edunvalvontatyöhön toivotaan rahaa omalta momentilta. Valtuustossa esille nousi myös varaluottamusmiesten asema, jonka parantamista sal on määrätietoisesti ajanut jo vuoden. Valtuustossa oltiin yksimielisiä siitä, että varaluottamusmiesten subjektiivinen oikeus koulutukseen tulisi kirjata työehtosopimukseen. Käytännössä koulutukseen pääsy on nykyäänkin melko helppoa, mutta sen varmistaminen paperilla ei olisi pahitteeksi. Valtuusto hyväksyi myös yksimielisesti sal:n aloitteen keskustelupalstan saamiseksi Journalistiliiton sivuille. Valmisteluja ollaan kuulemma jo tekemässä, ja uudistus toteutetaan samalla, kun koko sivusto modernisoidaan. Toivottavasti palstalle syntyy myös aitoa ja avointa keskustelua. Aiheista tuskin on pulaa. *** Kuten lukijat huomaavat, vuosi toi tullessaan myös hieman uudistuneen Lööpin. Olemme pyrkineet määrätietoisesti tekemään sal:n lehdestä yhä kiinnostavamman niin sisällöllisesti kuin ulkoasultaankin, ja työ jatkuu edelleen. sal:n syysseminaarissa lehden kehittäminen oli yhtenä teemana ja sieltä saatuja ideoita on toteutettu. Näkyvin uudistus on epäilemättä värillisyys, johon tämän Lööpin myötä siirrytään. Samalla lehteen on saatu myös uusia palstoja ja osioita vanhojen ja hyväksi havaittujen rinnalle. Toivottavasti uudistunut lehti kiinnostaa. Uusia ideoita ja juttuaiheita otetaan mielellään vastaan. Käykää myös tutustumassa sal:n uudistuneisiin nettisivuihin, jotka tarjoavat nekin uutta sisältöä uudella ilmeellä. Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni toivottaakseni kaikille sal:laisille mukavaa loppuvuotta ja rauhallista joulua! Palaamme asioihin jälleen ensi vuonna. Ismo Lehtonen 3 LÖÖPPI 4-2007
Suomen Elokuva-arkisto 4 LÖÖPPI 4-2007 Kun paperitähti taivaasta putosi Kaikki elokuvan mestariteokset eivät kerro lehtimaailmasta. Mutta jotkut kertovat. teksti: timo ripatti Jos pitäisi nimetä yksi ylitse muiden, se olisi omastakin mielestäni Citizen Kane (Orson Welles, 1941) teos, jonka katsoo uusia asioita löytäen uudestaan ja uudestaan. Welles näyttää kohtauksia lehtikeisari Charles Foster Kanen elämästä, mutta henkilökuva ja loppuratkaisun selvittäminen jäävät katsojan tehtäväksi. Kane osoittautuu itsensä karikatyyriksi, hän on samalla arvoituksellinen hahmo ja epäsuhtainen sekoitus ulkokuoria. Ei ihme, että Citizen Kanen esikuvana pidetty William Randolph Hearst yritti kaikin keinoin estää elokuvan esittämisen ja levittämisen. Sitä ei esimerkiksi saanut mainita sanallakaan hänen omistamissaan viestimissä. Itse elokuvaa voi luonnehtia kokeiluksi. Orson Welles oli tutkinut useita erilaisia elokuvailmaisun tyylisuuntia ja pyrki yhdistämään ne kaikki. Klassikoksi on noussut elokuva Citizen Kane (Orson Welles, 1941). Presidentin miehet (Alan J. Pakula, 1976), jossa avokonttorissa työskentelevät Washington Post -lehden rivitoimittajat onnistuvat kertomaan totuuden valheista, joita ylläpidettiin aina presidentin kansliasta asti. Elokuva ei kuitenkaan tallenna historiaa, vaan muokkaa sitä. Dokumenttifilmin muotokieli hämää täydellisesti siltä tosiseikalta, että fiktiostahan tässä on kysymys, vaikkakin tosiasioihin perustuvasta. Saman ohjaajan paria vuotta aikaisemmin tekemä Ansa Parallax View kertoo paljon synkemmästä journalistin urakehityksestä. Tutkijasta tulee hutkittu ja hänet lavastetaan lopulta senaattorin murhaajaksi. Jos juoni on hyvä, se kelpaa useampaankin filmatisointiin. The Front Page, 1931, sai uuden kuosin vuonna 1974, ja muunneltuna sen juonta on käytetty 1940 (His Girl Friday) ja 1988 (Switching Channels). The Front Page -nimellä se on tuotettu myös televisiolle, vuosina 1945, -48 ja -70, ja 50-luvun taitteessa myös tv-sarjana usa:ssa. Musikaali Windy City (1982, Victoria Palace Theatre, Lontoo) pohjautuu myös tähän samaan elokuvaan. Joka ikisessä näistä teoksista ollaan avustamassa kuolemaan tuomittua vankikarkuria, jos ei ihan vapauteen, niin ainakin uutisvälineen haastateltavaksi. Yksinoikeudella tietysti. Ammatti: reportteri, Michelangelo Antonioni 1975, kertoo asekauppiaan henkilöllisyyden varastaneesta, elämäänsä kyllästyneestä reportterista (Jack Nicholson), joka alkaa tutkia kansainvälistä asekauppaa sisältä käsin. Elokuva on psykologinen jännäri, jossa on käytetty hyvin säästeliäästi nykyajan elokuvan tehostearsenaalia. Malliesimerkki jännityksen kasvattamisesta vähäeleisin keinoin. Sähköinen media tv osaa kertoa itsestään, ja elokuva siinä sivussa radiostakin. Radio tekee murron (Matti Kassila, 1951) ja Radio tekee hulluksi (Matti Kassila, 1952) ovat ansaitusti suomalaisen elokuvaviihteen virstanpylväitä. Vanhin elävien kuvien uutismiehestä kertova filmi on epäilemättä The Cameraman (Buster Keaton, 1928). Se on mykkäfilmi, ensimmäinen, johon Keaton oli tehnyt käsikirjoituksen etukäteen uuden työnantajansa mgm:n painostuksesta. Elokuvan parhaimmat kohtaukset on kuitenkin improvisoitu. Kiina-ilmiö (The China Syndrome, 1979) antoi nimen kokonaiselle uhkakuvalle, joka siihen mennessä oli enimmäkseen tiedemiesten sanastoa. tv:n uutisreportteri Kimberly Wells (Jane Fonda) ja kuvaaja Richard Adams (Michael Douglas) joutuvat todistamaan outoa tapahtumasarjaa Ventanan ydinvoimalassa lähellä Los Angelesia. Reaktori joudutaan pysäyttämään, ja Adamsin salaa kuvaama filmimateriaali osoittaa, että ydinvoimalan turvajärjestelyissä on vakavia puutteita. Teknisestä ulkonäöstään huolimatta voimalan luotettavuus riippuu talonmiestasoisista toimenpiteistä. Lopullinen tuho olisikin kiinni kahden uhkakuvan kohtaamisesta, nimittäin täydellisen järjestyksen ja täydellisen epäjärjestyksen. Kohtalon ivaa on, että elokuvan julkaisemisen aikaan koettiin läheltä piti -tilanne Pennsylvanian Three Mile Islandilla. 5 LÖÖPPI 4-2007
Uutislähdettä ei tarvitse paljastaa, eikä sitä tarvitse ollakaan. Suomen Elokuva-arkisto 6 LÖÖPPI 4-2007 Useimmiten elokuva kertoo päähenkilönsä tärkeimmistä päivistä, hyvässä tai pahassa. Jos ihmisen elämä olisikin jatkuvasti sellaista kuin se elokuvissa toteutuu, se ylittäisi kenen hyvänsä kestokyvyn. Todellisuudessahan suurin osa oikeista poliiseista ei koskaan joudu laukaisemaan asettaan väkijoukossa, elokuvapoliisilla taas on pitkä lista tapettuja jos ei jostain käsittämättömästä syystä omallatunnollaan, niin ainakin ansiolistallaan. tv-sarjoissa tämä väkivallan kierre vielä korostuu. Vaikka päähenkilö ei olisikaan varsinaisesti The Cameraman (Buster Keaton, 1928). rikostutkimuksen ammattilainen, vaan vaikkapa dekkareita kirjoittava täti-ihminen (Murder, She Wrote, Murhasta tuli totta, 1984 96), olisi meille tavallisille ihmisille kestämätön henkinen taakka todistaa ja tutkia 264:n enemmän tai vähemmän läheisen ihmisen väkivaltaista kuolemaa, vuodesta toiseen ja joka viikko. Mutta entäs se aikakauslehtipuoli? Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada, David Frankel, 2006) on ehkä eniten tätä päivää ja tätä todellisuutta. Satiirin tunnistaa, jos on koskaan voinut tutustua tuohon anorektikkojen ja mielialapillereiden maailmaan. Ajankuvalle tyypillisesti ei vastavalmistuneelle journalismin opiskelijalle löydy vakituista työtä, eikä elokuvassa nähdä edes viittausta työsopimuksesta. Mikäs sen parempi lähtökohta tuhkimotarinalle Koko filmin pelastaa Meryl Streepin roolityö tyrannimaisena päätoimittaja Miranda Priestleyna. Hän kykenee ajoittain varastamaan shown vaikka ei olisi edes paikalla. Esikuva lienee Voguelehden Anna Wintour. Suomen Elokuva-arkisto tv-sarjan toimitusharjoittelija ei ole yhtään paremmassa asemassa kuin elokuvasiskonsa, vaikka hänkin pääsee korkealle siis oikein yritysjohdon pompoteltavaksi. Ruma Betty (America Ferrera) on oikea kouluesimerkki kliseisestä näkemyksestä toimitustyön sisällöstä. Tytön rumuuskin on yksioikoisuudessaan kuin liikennemerkkigrafiikkaa symboliksi kelpaavat huolittelemattomat kulmakarvat, hammastuet ja neuroottisiin laihduttajiin verrattuna normaali vartalo. Tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen. Ihan jännittää, miten sarja tästä etenee. Kun taivas putoaa (Risto Jarva, 1972.) Suomi pelastaa Ulkomainen elokuvakoneisto valitsee roolihenkilökseen mieluummin tv- tai sanomalehtitoimittajan kuin aikakauslehti-ihmisen, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Yhdenlaisen aikakauslehtityön dramatisoinnin ja samalla mediakritiikin helmeksi osoittautuu Risto Jarvan Kun taivas putoaa vuodelta 1972. Elokuva on mustavalkoinen, kuvattu 16 mm:n kalustolla, ja sen käsikirjoittajakaartiin kuului mm. Jussi Kylätasku, jolle tämä oli ensimmäinen kokemus elokuvan kirjoittamisesta. Kun taivas putoaa puhuu Jarvalle tyypillisesti ihmisen äänellä. Ihminen, kertoja, on tässä skandaalilehden miestoimittaja, jonka ajatuksia ja menetelmiä elokuva seuraa. Katsojalle saattavat tulla mieleen Hymy-lehden ja sen erikoistoimittajan Veikko Ennalan edesottamukset, eikä tämä ole lainkaan yhteensattumaa. Vai miltä kuulostaa: elokuvan päähenkilö, toimittaja Olli Meri, kirjoittaa Ajan Totuus -lehdelle yhä irvokkaampia skandaalijuttuja, tavoitteena maksimoida lehden levikki. Vuorollaan joutuu maalitauluksi kansanedustajan naisystävä. Lehti tuhoaa lääkintävoimistelijana työskentelevän naisen uran, ja asunnottomana hän joutuu lopulta lehden hyväksikäyttämäksi kunnallispoliitikon houkutuslinnuksi. Elokuvassa on tajunnanvirranomaisesti Meren kyynis-filosofisia pohdintoja sananvapaudesta, ja tässä hänellä on päätoimittajan täysi tuki: uutislähdettä ei tarvitse paljastaa eikä sitä tarvitse ollakaan. Hymy-lehti tunnisti elokuvasta itsensä, ja kiirehti jakamaan Risto Jarvalle kulttuuripalkinnon voidakseen vesittää elokuvan sanoman. Tuohtunut Jarva luovutti palkintorahat Filmihullu-lehdelle, ja Hymyn vastaveto oli tehdä paljastusjuttu elokuvan päänäyttelijöistä. Kulttuuripalkinto oli ainutkertainen ja sitä ei enää koskaan jaettu uudestaan. Intimiteettisuojalaki Lex Hymy saatiinkin sitten muutaman vuoden päästä. Tätä elokuvaa on sanottu Jarvan parhaimmaksi teokseksi. Jos elokuvan sisältö liittyi skandaaleihin, oli skandaalimaista myös sen innoton ja teilaava vastaanotto. Kun taivas putoaa sai toiseksi vähiten katsojia, vain noin 22 000, kaikista valtakunnanlevitykseen vuonna 1972 tehdyistä elokuvista. Televisioesitys yhdeksän vuotta myöhemmin keräsi kuitenkin reilusti yli miljoona katsojaa. Uudempi kuvaus julkisuuden ansasta on Paperitähti (1989, Mika Kaurismäki). Pirkko Hämäläinen näyttelee valokuvamallia, jota käyttävät hyväkseen hämäräkauppoja tekevä liikemies Ulf (Hannu Lauri) ja alkoholisoitunut valokuvaaja Ilja (Kari Väänänen). Hämäläinen sai suorituksestaan parhaan naispääosan Jussi-patsaan vuonna 1990. 7 LÖÖPPI 4-2007
8 LÖÖPPI 4-2007 Risto Lindstedt Teksti: Meri Martikainen Iida-Maaria Lindstedt Työskennellyt toimittajana vuodesta 1967. Suomen Kuvalehden palveluksessa vuodesta 1976, toiminut toimitussihteerinä, -päällikkönä ja kirjoittavana toimittajana. Sai Aikakauslehtien Liiton palkinnon vuoden 2006 parhaana kirjoittavana toimittajana. Julkaissut neljä tietokirjaa, viimeisin Mika Waltarista (WSOY 2007). 59-vuotias neljän lapsen isä, 10 lapsenlapsen isoisä eli taata. Harrastaa joutilaisuutta ja kuvailee luonteensa ryhtymisrajoitteiseksi. Tätä oli poikkeuksellisen helppo kirjoittaa Uuden sarjamme ensimmäisessä osassa Suomen Kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt esittelee Helmi-juttunsa. Sen, joka jäi tekijänsämieleen tavalla tai toisella. Palkittu ja kiitetty toimittajakonkari Risto Lindstedt ei suostu hevin kutsumaan valitsemaansa juttua hyväksi. Vaatimattoman miehen huulilta voi vaivoin kuulla sanan kelvollinen. Tämä on mielestäni esimerkki jutusta, joka on vapautettu kaikista yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarpeista. Se ei pyri muutoksiin eikä paljastuksiin. Tyypillinen esimerkki jutusta, joka syntyy, jos on syntyäkseen. Sellainen valppaus-juttu, Lindstedt muotoilee varovasti. Moninkertainen ammattilainen valitsi Helmi-jutukseen Suomen Kuvalehdessä 34/2006 julkaistun reportaasinsa Marian syntymäpäivä. Juttu kertoo toimittajan ja hänen tyttärensä suhteesta, sivujuonteena kulkee komilaisten ystävien tapaaminen, Marian syntymäpäivä. Oli aihe, lupa ja tilaisuus Lindstedt sai juttuideansa, kun hänen 21-vuotiaan Iida-Maaria-tyttärensä opiskelukaverit kutsuivat suomalaisen toverinsa Komiin kesävierailulle. Tytär oivalsi pyytää isää matkaseuraksi ja antoi luvan kirjoittaa. Lapsi kuvasi reportaasin valokuvat. Kirjoitin jutun kesälomallani. Toimituksella ei ollut mitään odotuksia jutun suhteen, oli vain aihe, jolle oli saatu lupa, Risto Lindstedt muistelee. Isän ja tyttären matka Komiin ja takaisin kesti puolitoista viikkoa. Vanhempi Lindstedt kirjoitti muistiinpanoja päivittäin. Koska kirjoittaminen oli vaivatonta, toimittaja sai kirjoitettua matkan aikana jopa valmiita kappaleitakin. Lopullinen jutun rakenteen hiominen tehtiin kotona. Tätä oli poikkeuksellisen helppo kirjoittaa, kun se oli vapaata journalismia ja tarina mieluinen. Kyllä sillä, ettei toimituksella ollut jutulle mitään odotuksia, täytyi myös olla positiivinen vaikutus. Parhaissa teksteissä ollaan läsnä Painostuksen alaisena Lindstedt suostuu pohtimaan, miksi hän saattaisi kutsua juuri tätä lehtijuttuaan hyväksi. Tämä on poikkeuksellisella tavalla vapaa, ja aihe määrää selvästi tekstin tyylilajin. Olisi mahdotonta kuvata isän ja tyttären suhdetta kuvaamatta tunteita. Tässä kuuluvat monessa kohtaa sydämen lyöntiäänet ja jutussa on huumoria, mestari myöntää. Lindstedt suostuu vielä sanomaan, että hänen valitsemassaan lehtitekstissä ollaan aika läsnä. Toimittaja uskoo, että jos tekijä ei viihdy tekstissä, on kohtuutonta vaatia, että lukijakaan viihtyisi. Mitä jutussa mainittu tytär piti valmiista reportaasista? Tai tyttären äiti? Sanotaan niin, että tytär ei ollut tekstistä pahoillaan. Tunnisti itsensä, isänsä ja tapahtumien kulun. Vaimoa taisi vähän itkettää. Agraarisanaston rehabilitointimissio Persoonallisen sanaston käytöstä tunnettu Risto Lindstedt myöntää keikkuvansa toisinaan sillä rajalla, jossa nokkelasta kielenkäytöstä tulee itsetarkoitus. Agraarikulttuurista nousevaan sanastoon pitäisi suhtautua pidättyvästi, mutta kun ei pysty. On huvittavaa, miten äärimmäisen herkkiä verbejä ja tarkkoja substantiiveja meillä on ollut varaa hylätä! Valitsemansa Helmi-jutun kieliasuun Risto Lindstedt on kohtuullisen tyytyväinen. Tässä on oltu sangen huolellisia, ettei tekstistä löydy ilmaisuja, jotka eivät ole syntyneet tekstin tekohetkellä. En koskaan muutenkaan keksimällä keksi outoja sanoja. Lindstedt vahvistaa kuulijan ennakkoluulon, että herra toimittaja on sangen kiinnostunut suomen kielestä ja reagoi uusiin löytämiinsä ilmaisuihin. Toisinaan hän jopa tallentaa ne muistikirjaansa. Viimeksi ihastuin Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen biisissä olleeseen sanaan mörkökeiju. Tässä jutussa käytetty sana leuhoo on Väinö Linnalta. Pystyn usein luettelemaan jälkikäteen, keneltä minkäkin sanan olen napannut, Lindstedt vakuuttaa. Entä onko veteraanitoimittaja koskaan julkaissut juttua, jota hän voisi moittia huonoksi? Tuskin olen kenenkään elämää pilannut, mielen olen voinut pahoittaa. Vain yhden kerran minulta on juttu pistetty hyllylle, se oli päätoimittaja Mikko Pohtolan aikana, kun yritin verbaalista teloittamista silloisen opetusministeri Urpo Leppäsen kohdalla, Lindstedt hymyilee. Silloin opin, että raivoissaan ei kannata koskaan kirjoittaa. Journalismin kuninkuuslaji on reppari. Marian syntymäpäivä Maria Jefimovna Rotševalla oli syntymäpäivä. Pyöreävuosijuhlia vietettiin Njasha-Boshin kylässä, Petšora-joen varrella pohjoisessa Komissa. Käytiin tyttären kanssa Mariaa onnittelemassa. Teksti: Risto Lindstedt, Komin tasavalta Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 34/2006 Yhtyneet Kuvalehdet ja Risto Lindstedt S umu leuhoo saaren takaa. Pavel kääntää veneen lähemmäksi rantatörmää. Sen rintuuksien vaaleat hietaläikät vielä erottuvat. Lapsi kysyy silmillään, miten menee. Nyökkään. Vuorokausi on vaihtumassa. Njasha-Boshin kylä nukkuu, koirillakaan ei ole enää sanottavaa toisilleen. Maria valvoo, kuuntelee ja lähtee vastaan, kun perämoottorin kireä vängytys kantautuu joelta kylälle. Rantautujat näkevät, miten usmakan keskellä juoksee sinimekkoinen tyttö. Nuoruus kulkee kevein kengin. Askel, askel, hyppy, askel. Äiti oli sittenkin väärässä. Hän oli toppuutellut tyttärensä toiveita. Kunhan puhuivat, kukaan ei voi olla niin hullu, että lähtee näin kauaksi. Äidin oli viimeinkin uskominen, kun esikoispoika Pavel oli soittanut ja kertonut, että vieraat ovat nyt veneessä. Luulin jo kaukana käyneeni. Ei pidä luulla, pitää mennä. Helsingistä Moskovaan 15 tuntia, sieltä Komin pääkaupunkiin Syktyvkariin 27 tuntia ja edelleen 12 tuntia Iraeliin, ja vielä kaksi tuntia taksilla ja tunti veneellä. Mielenmaiseman kilometrit ovat erilaisia kuin kartoissa. Lapsi ja Maria halaavat ikään kuin näkemäikävä olisi pitkäänkin kehittynyt, vaikka kurssitovereiden kesäloma alkoi vasta kuukautta aikaisemmin. Veneestä rantautuu kolmaskin halattava, Syktyvkarista junaan noussut Sergei, Marian tuore poikaystävä. Hän on tullut näytille. Pavelilla on sivuvaunullinen moottoripyörä rannassa. Tuntuu perilläolemiselta heivauttaa rinkka kuormaan. Nuoriso askeltaa kylään noustaessa hyvässä etumatkassa. Köpöttelen perässä. Tottapahan tulevat etsimään, jos eksyn näillä vierailla kujilla ja oudoilla veräjillä. ( ) Lue koko juttu SAL:n nettisivuilta: www.sal-info.org! 9 LÖÖPPI 4-2007
Kertomisen keinot paljastettiin Pressiklubilla Hyvin kerrottu, draamaa sisältävä tarina kiehtoo ihmisiä, ollaan sitten leiritulilla tai lehden ääressä. Jotkut toimittajat ovat armoitettuja tarinaniskijöitä luonnostaan. Usein näin ei ole, ja tällöin toimittaja voi hyödyntää työssään erilaisia kerrontatekniikoita. Lukija ei halua lukea juttuja -periaate on muistettava koko ajan. Lukija hylkää nopeasti epäkiinnostavan aiheen. 10 LÖÖPPI 4-2007 Teksti: Paula Immonen Kuva: Kaisa Ihalainen SAL:n järjestämässä Narratiivisuus lehtijutuissa -jäsentilaisuudessa Ilkka Malmberg havainnollisti kuulijakunnalle, kuinka toimittaja voi urosjuttujen ja naarasjuttujen sekä mistä kerrotaan ja miten kerrotaan -nelikentän avulla hahmottaa itselleen tyypillistä kertomisen aluetta. Naarasjutut kertovat ihmisläheisistä asioista ja arjen tapahtumista. Urosjutut kertovat arjen ylittävistä suurista ja vakavista asioista, esimerkiksi huippupolitiikasta. Kun kirjoittaja painottaa jutussa sitä, mitä kerrotaan, on juttu sisällöltään yleensä asiapitoinen ja lähestymistavaltaan suoraviivainen. Miten kerrotaan -painotus korostaa kertomisen tapaa ja tyyliä. Usein ajatellaan, että lukija kestää hyvin perustarinasta poikkeamista, kun kyseessä on emotionaalisesti latautunut juttu. Asia on Malmbergin mielestä päinvastoin: lukija sietää parhaiten sivupolkuja lukiessaan juttua, joka vetoaa vain vähän tunteisiin. Jos lukija on huolissaan esimerkiksi tarinan päähenkilön kohtalosta, ei hän malta seurata sivupolkuja vaan loikkii niiden yli kohti jutun lopussa häämöttävää ratkaisua. Kerronnalliset keinot saattavat joissakin jutuissa ärsyttää lukijaa. Esimerkiksi asiajuttuun ei kannata ympätä väkisin tilanteen kuvailua tai dramatiikkaa. Lukija houkutellaan kappaleesta toiseen Lukijalla on kiire, muistutti Malmberg. Lukija ei halua lukea juttuja -periaate on muistettava koko ajan, sillä lukija hylkää nopeasti epäkiinnostavan aiheen. Toimittaja taistelee tilasta: hän joutuu jatkuvasti punnitsemaan, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois. Toimittajan on harkittava jokaisen kappaleen kohdalla, säilyykö lukijan kiinnostus. Vaikka jokainen jutun rivi on tärkeä, juttu ei voi olla pakattu täyteen asiaa. Ilmaa tarvitaan, jotta lukija jaksaa lukea koko jutun. Ilmaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kirjoittaa saman asian eri tavalla kahteen kertaan ja havainnollistaa lukumäärät esimerkeillä. Hyvä rytmi edellyttää vaihtelua, on sijoitettava vuorotellen kuumaa ja kylmää, nopeaa ja hidasta, lyhyttä virkettä ja pitkiä polveilevia jaksoja. Sitaatit ovat tärkeitä, sillä ne tuovat juttuun ihmisen äänen. Sitaatteja kannattaa kuitenkin käyttää harkiten, usein riittää lyhyt suora lainaus. Kun on tarkoitus vahvistaa jutun narratiivisuutta, tulisi virkkeiden olla dramaattisia, selkeitä ja kuvailevia. Tällöin kannattaa suosia verbejä, sillä verbit synnyttävät draamaa. Tarinallisuutta edistävät konkreettiset asiat, eivät mielentilat. Perinteinen ohje kuuluukin: Näyttäkää, älkää selittäkö. Ajasta toiseen ja pinnalta kätköihin Usein kertomuksen eteneminen kronologisesti on luontevaa, mutta tarinan aika voi kulkea toisinkin. Malmberg suositteli kokeilemaan myös eri aikamuotojen käyttöä. Vaikka lehtimaailmassa suosituin aikamuoto on preesens, voi imperfekti olla toisinaan oiva vaihtoehto. Rekonstruktio-tekniikkaa käytetään nykyisin paljon. Tällöin jutun aiheena on jokin aiemmin tapahtunut asia, josta yleisö jo tietää perusasiat, mutta siihen haetaan uusi näkökulma. Esimerkkeinä tällaisista jutuista Malmberg mainitsi muun muassa oman juttunsa Maunulasta löytyneestä muumiosta. Juttu ei ollut enää uutisarvoltaan tärkeä, sillä tapahtuma oli jo tiedossa. Malmbergin juttu kertoi muumioksi muuttuneen miehen elämäntarinan ja kuvasi samalla suomalaista yhteiskuntaa. Suosittua on myös piilotarinoiden käyttäminen. Malmbergin juttu Porvoon kirkon palosta ei niinkään kertonut tuhopolton tekijästä, vaan se kuvasi ennen kaikkea kristinuskon vaikutuksia suomalaisiin. Suurelle yleisölle tarkoitetuissa lehdissä piilotarinoiden käyttäminen on Malmbergin mukaan välttämätöntä, sillä monet aiheet esimerkiksi sokerijuurikkaan viljelyn historia Suomessa eivät muuten olisi riittävän myyviä. Minämuotoista kerrontaa on syytä käyttää silloin, kun muut tavat kertoa ovat epäluontevia, painotti Malmberg. Jos on joutunut vaikkapa sotatantereella tulituksen keskelle, on luontevaa raportoida siitä, että tilanne tuntuu itsestä pelottavalta. Toimittajakin saa näyttää olevansa inhimillinen. Niin inhimillinen ei toimittajan kuitenkaan pidä olla, että sortuisi valehteluun. Kova työpaine ja kilpailu lukijoista saattaa joskus altistaa jopa asioiden sepittämiseen. Totuudessa pysyminen pienimmissäkin yksityiskohdissa on Malmbergistä ehdottoman tärkeää: Lehtijuttu on faktoista tehtyä kudelmaa, ja juuri tästä syystä toimittajalla on hieno ja vaativa ammatti. 11 LÖÖPPI 4-2007
Vihreä oksa Seitsemännessä Vihreä oksa -seminaarissa kerrottiin muun muassa aikakauslehtien konsepteista ja työprosesseista, sekä päätoimittajan vaihtumisen aiheuttamista muutoksista. Kehuja on kyllä ihana lukea, mutta haukkujen avulla löytyy kehittämiskohteita Anni Lintula 12 LÖÖPPI 4-2007 TTeksti: Katja Mahal KUVA: hanne huotari Avun toimituspäällikkö Riitta Lehtimäki ja Aikakauslehtien liiton markkinointi- ja tutkimusjohtaja Saara Itävuo valaisivat aikakauslehtialan trendejä. Lehtimäen ja Itävuon yhteisesityksessä painotettiin sitä, miten teoria ja käytäntö voivat tukea toisiaan lukijaa hyödyttäen. Aikakauslehtiväelle heidän viestinsä on varsin rohkaiseva: pirstoutuneessa maailmassa aikakauslehdet pitävät pintansa, vaikka niiden rooli muuttuukin. Konseptin kautta kohti omaa ääntä Taideteollisen korkeakoulun aikakauslehtijournalismin professori Maija Töyry kertoi omassa puheenvuorossaan, miten jokainen lehti voi onnistua tavoitteessaan olla erilainen kuin toiset. Mediakonsepti ja toimivat työprosessit auttavat luomaan kiinnostavaa moniäänisyyttä. Ilman konseptia lehdestä tulee helposti yksiääninen. Aikakauslehtialalla ongelmana on, että ei ole totuttu kouluttamaan henkilökuntaa. Toimittajat taas ovat tottuneet kirjoittamaan jutun alusta loppuun yksin, omien oppiensa mukaan. Tämä vaikeuttaa juttujen suunnittelemista ja varsinkin editoimista, eli vuorovaikutusta työprosessin sisällä. Aikakauslehtikoulutuksessa aikuiskoulutus on keskeisessä asemassa. Koulutusohjelmamme ovat käytännönläheisiä, niissä kehittyvät sekä kirjoittaja että hänen lehtensä. Jokaisella osallistujalla on oma tausta ja me lähdemme siitä, mitä koulutukseen tulevat oikeasti tekevät, emmekä kehittele leikkijuttuja, Töyry kertoi. Töyry on havainnut, että huono ilmapiiri toimituksessa liittyy useimmiten siihen, että työprosessi muuttuu. Työprosessin muuttaminen on todella vaikeaa, Töyry korosti. Uuden päätoimittajan virta kannattaa hyödyntää Muutoksen vaikeudesta kertoi Markkinointi & Mainonta -lehden tuore päätoimittaja Saila-Mari Kohtala. Lehdentekijät voivat voittaa, mikäli selviävät uudistumismyllystä: lehden, joka puhuu ihmisen kielellä ja sisältää niin tärkeitä asioita, että sitä haluaa lukea kiireistä huolimatta. Kiinnostavan talousjutun avain on muistaa, että jokainen lukija on ihminen. Ei ole robottimaisia jakkupukuihmisiä, Kohtala väläytti. Erityisesti talousalalla vallitsee pätemisen kulttuuri, mikä vaikeuttaa uudistumista. Se estää tyhmien kysymyksien esittämisen. Tyhmät kysymykset ovat kuitenkin hyvän journalismin lähtökohta. Miten voi rakentaa lukijoille holistisia näkökulmia, ellei ensin itse ihmettele asioita, Kohtala kysyi. Kohtala rohkaisee nuoria toimittajia pitämään kiinni raikkaasta kriittisestä journalismista. Kokeneet journalistit ovat usein nihilistejä, tai kokevat, että nuoleskelu on ainoa tapa pärjätä työssä. Kritiikin avulla hyvä lehti Demi-lehden toimittaja Anni Lintulan ja hänen työyhteisönsä ote lukijoihin on raikas ja avoin. Meillä jokainen lukee päivittäin lukijapalautetta. Me suhtaudumme jokaisen palautteeseen vakavasti. Kehuja on kyllä ihana lukea, mutta haukkujen avulla löytyy kehittämiskohteita. Demi on lehti, joka on onnistunut kasvamaan ja vakiinnuttamaan asemansa nopeasti. Kymmenen vuoden työn jälkeen lehti tavoittaa puolet 12 19 -vuotiaista tytöistä. Onnistumme, koska kirjoitamme siitä, mistä tytöt haluavat lukea, Lintula kiteytti. Lintula paljasti omat reittinsä tyttöjen päähän: omat kokemukset ja päiväkirjamerkinnät kertovat aiheista, jotka toistuvat sukupolvesta toiseen. Demin tai muiden nettisivujen keskustelupalstoilta näkee tämän hetken kuumat aiheet. Vasta kun puhuu erilaisten ihmisten kanssa, pystyy palvelemaan erilaisia tarpeita. Lintulan näkemyksen mukaan moni lehti sortuu siihen, että kirjoittaa vain toimittajien kaltaisille lukijoille. Nuorten tarkkaileminen kaupungilla kuuluu yhtä lailla hänen tiedonkeruutapoihinsa kuin kioskilla lehteä selailevan lukijan olan yli vilkuilu. Lehtikioskilla saa oivaa tietoa siitä, mikä lehdessä eniten kiinnostaa, Lintula vinkkasi. Vuosittain järjestettävä Vihreä Oksa aikakauslehdistön ABC -seminaari on Aikakauslehtien liiton, Aikakauslehtien päätoimittajien ja SAL:n yhteinen koulutustilaisuus. Tämän vuoden seminaari oli jo seitsemäs ja se keräsi paikalle yli sata hiljattain aikakauslehtialalle tullutta osaajaa. 13 LÖÖPPI 4-2007
Tällä palstalla sallilaiset kertovat harrastuksistaan. Mikä harrastus antaa sinulle intoa ja potkua? Kerro siitä Lööpille! Kerro kaikille sallilaisille! Yhteystiedot Lööpin etusisäkannessa. Vanhasta vapa parempi? Nykyteknologia tuottaa toinen toistaan keveämpiä ja voimakkaampia vapoja alati kasvavan perhokalastajajoukon käsiin. Miksi siis joku haluaa harrastaa lajia käyttäen välineitä, jotka ovat raskaita ja vanhanaikaisia, kun niillä ei edes saa kalaa yhtään sen paremmin? Etelä-Englannin Testjoki on perhokalastuksen historian merkittävin virta. Tämän Kimbridgen alueen kirjolohen ongin vasemmassa reunassa pilkottavalla 60-vuotiaalla Hardy-vavalla. Pelle Klippinge tä kärkeen ratkaisee vavan toiminnan sen käyttäytymisen heitettäessä ja kalastettaessa sekä sille sopivimman siiman. Materiaalina on 1900-luvun alusta käytetty lähes yksinomaan Kiinasta peräisin olevaa tonkinin bambua Arundinaria amabilis. Se on lujuusominaisuuksiltaan lyömätön. Yleisin muoto on kuusikulmainen, eli kuudesta säleestä koostuva vapa. Näin 2-osaiseen vapaan tarvitaan 12 sälettä, 3-osaiseen 18. Usein vapoihin valmistetaan myös varakärki, jolloin säleitä tarvitaan 2-osaiseen 18 ja 3-osaiseen 24. Työn tarkkuudesta kertokoon se, että joissakin vavoissa kärjen kuuden yhteen liimatun niputetun säleen yhteishalkaisija voi olla alle kaksi milliä. Höyläystarkkuutena pyritään tavallisesti tuhannesosatuumaan, joka on 0,0254 millimetriä. Käsi saa olla kohtalaisen vakaa. Kone ei pysty valmistamaan sälebambuvapaa alusta loppuun, joten vavat syntyvät valtaosin käsityönä. Valmistuminen vie jopa satoja työtunteja, joten ne ovat varsin kalliita. Työtä voisi ehkä parhaiten verrata viulunrakennukseen. Taito ei unohdu Bambu on elävä materiaali, josta taidolla valmistetulla vavalla heittäminen ja kalastaminen on runollinen nautinto, eroten selvästi tehtaissa massatuotettujen nykyaikaisten suksisauvojen kliinisen tehokkuuden tuntumasta. Muovi on muovia ja bambu on puuta. Tai siis oikeastaan ruohokasvi. Bambun sielu on varmasti ollut tärkein tekijä siinä, että huolimatta synkistä ennusteista ei sen enempää 1950-luvun lasi- kuin 70-luvulla ilmestynyt hiilikuitukaan onnistunut sitä syrjäyttämään. Bambuvapoja ei enää valmistu suurissa tehtaissa, kuten aikana ennen tekokuituvapoja, mutta niitä höylätään pienissä verstaissa ympäri maailman. Myös Suomessa on nykyään kymmeniä vapojen kotirakentajia, jotka osaltaan pitävät huolen siitä, ettei vavanrakennuksen taito pääse kuolemaan. Monet heistä ovat ystäviäni, ja yrittäneet monesti saada minutkin tarttumaan höylään, mutta en ole vielä tähän päivään mennessä ainoatakaan vapaa itse rakentanut. Olen sen sijaan jäänyt koukkuun vanhojen vapojen kunnostamiseen. Mestariteoksia ja kansanvapoja Myös vavanrakentajien joukossa on stradivariuksensa, ajat sitten kuolleet mestarit, joiden vavat ovat paitsi suurenmoisia käsityötaidon näytteitä, myös äärimmäisen hienoja kalastusvälineitä. Amerikkalaisten alan legendojen, kuten Everett Garrison, Harold Gillum, Lyle Dickerson, Paul Young ja James Payne, vapojen yhteydessä on myyntilistoilla jo pitkään kummitellut termi investment potential. Niitä ostavat kuulemma myös sijoittajat, jotka eivät edes kalasta. Olen korjannut joidenkin edellä mainittujen mestarien vapoja ja heittänyt useimpien tekeleillä. Tälläkin hetkellä pöydällä edessäni on työn alla oleva kuvankaunis aito Payne. Onki, joka maksanee enemmän kuin autoni. Se ei ole kovin kummoinen auto, mutta auto silti. En kuitenkaan omista tällaisia aarteita, sillä niistä puuttuu edullisempien vapojen romantiikka. Erityisen kiinnostavia ovat mielestäni keskihintaluokan isompien valmistajien laatuvavat sekä ne vielä hiukan halvemmat, joista eräs amerikkalainen alan harrastaja käyttää osuvaa nimitystä blue collar cane. Näissä jokamiesluokan vavoissa on jotain selittämättömän viehättävää. Ne ovat olleet tavallisen kansan harrastusvälineitä, jotka ovat ehkä maksaneet murto-osan tilaustyönä valmistuneen stradivariuk- 14 LÖÖPPI 4-2007 Teksti JA KUVAT: Anssi Uitti Olen vakuuttunut siitä, että vanhat hyvät ajat eivät olleet yhtään se parempia kuin nykyiset. Silti olen parantumaton romantikko ja nostalgiahörhö. Tämä ilmenee mieltymyksenä vanhoihin esineisiin, kirjoihin, autoihin, huonekaluihin ja rakennuksiin. Perhokalastus on ollut pikkupojasta lähtien harrastuksistani tärkein, elämäntapa, intohimo ja loputon mielihyvän lähde. Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista, että retrohenkisyys ja nostalgia-aiheet nousivat esille myös perhokalastuksessani jo kauan sitten. Moni pitkään kalastanut ja jo yllin kyllin kaloja saanut hakee jotain erikoista. Joku kääntyy hyönteistieteen puoleen, yksi lähtee kehittämään omia perhomallejaan, kolmas hakee sitä elämää suurempaa kalaa kiertäen maailmaa Uudesta- Seelannista Kamtšatkan kautta Tulimaahan. Halkaistua ruokoa Olen puolestani sukeltanut rakkaan harrastukseni historiaan. Kerään vanhoja kirjoja ja kunnostan vapoja ja muita välineitä. Useimmat vavoistani ovat yli 50-vuotiaita, vanhimpiin on vapamestari sipaissut viimeisen lakkakerroksen ennen ensimmäistä maailmansotaa. Valtaosa vanhoista vavoistani on sälebambua. Tämä vapatyyppi kehitettiin nykyiseen muotoonsa Amerikassa 1800-luvun puolivälin tienoilla. Sälebambuvapa valmistetaan halkomalla bambusalko säleiksi, jotka sitten höylätään muotissa tarkasti haluttuun muotoon ja liimataan yhteen vapa-aihioksi. Kartio, eli vavan kapeneminen tyves- Silkkisiimalla kalastava tarvitsee siimakuivurin, jolle kallis käsityönä punottu siima laitetaan kalastuksen jälkeen kuivamaan. Kelalla märkä siima saattaa lahota pilalle yhdessä yössä. 15 LÖÖPPI 4-2007