Mitä on antiikista meille periytynyt teksti? Toivo Viljamaa PRAEAMBULUM Klassillisten kielten opetusohjelmaan ja tutkintovaatimuksiin on aina kuulunut tärkeänä osana kreikan- ja latinankielisiä tekstejä. Siinä suhteessa oppiaine ei ole vuosikymmenten saatossa mitenkään muuttunut tai uudistunut. Tekstien olemassa olo on niin itsestään selvää, että uskoisi kaikille olevan selvää myös, mitä antiikista periytynyt teksti on. Tavallisesti miellämme tekstin seuraavasti: Teksti on kirjoitettu, kopioitu ja säilynyt. Se on peräisin joltakin (antiikin) auktorilta, eli teksti on julkaistu, tekstillä on historia ja teksti on menneisyyden muistomerkki. Harvemmin ehkä ajattelemme, että teksti on lopultakin valikoinnin, kopioinnin ja selittämisen tulos, että se on elävä vain silloin, kun se tavalla tai toisella esitetään ja sijoitetaan kontekstiinsa. Lainatakseni roomalaisen opettajan Quintilianuksen sanoja, teksti on rerum verborumque contextus. 1 Käsitteet teksti ja konteksti liittyvät toisiinsa. Antiikissa konteksti ei kuitenkaan näytä olevan pelkästään sellaista, mikä on tekstin ohessa tai mukana, vaan mieluumminkin konteksti on tekstin tarkempi määritelmä, kuten Quintilianus sanoo: teksti on kudottu yhteen sanoista ja asioista. Antiikista meille periytynyt teksti Tekstiä koskeva aihe implikoi kolmeen kontekstiin sijoitettuna kolme määritelmää: 1) Teksti on jotakin meille, eli mitä antiikin tekstit merkitsevät nyt. 2) Teksti on periytynyt, eli miten se on säilynyt ja mitä se on merkinnyt historiansa aikana. 3) Teksti on antiikista, eli mikä se on alkuperäisenä antiikissa ja mitä se silloin merkitsi. Meillä on siis ikään kuin kolme tekstiä : 1:o elävä teksti eli kussakin tilanteessa puhuttua tai luettu (selitetty) teksti. 2:o tekstin historia eli se käyttäytyminen, jonka välityksellä teksti on säilynyt ja joka on muovannut käsitystämme tekstin olemuksesta ja sisällöstä. 3:o alkuperäinen teksti eli se kielellisen ilmauksen muovaaminen, johon säilyneen tekstin oletetaan perustuvan. Kirjoitus perustuu Turun yliopiston klassillisen filologian 40-vuotisjuhlassa 9.12.2000 pidettyyn esitelmään. 1 Quintilianus, Institutio oratoria 11.2.2 sed non firme tantum continere, verum etiam cito percipere multa acturos oportet, nec quae scripseris modo iterata lectione complecti, sed in cogitatis quoque rerum ac verborum contextum sequi. 1
PRIMO: elävä teksti "Elävä teksti" on joko kirjoitettua tai puhuttua diskurssia. Se on tapa esittää ja esiintyä kulloisenkin tilanteen mukaan. Elävällä tekstillä on tyyli, ts. se kertoo esittäjästään, esitystilanteesta ja esittämisperinteestä. Tyyli tarkoittaa myös, että teksti on aina verrattavissa johonkin toiseen tekstiin ja että sillä on malli ja esikuva. Tekstillä on design, tarkoituksellinen suunnitelma ja muotoilu; se on siksi verrattavissa muihin esitysmuotoihin, esimerkiksi piirustukseen, maalaukseen, veistokseen tai rakennukseen. Kielellistä ilmausta aineksenaan käyttävä teksti vetoaa kuuloaistiin ja on ollakseen hyvä teksti muokattu niin, että se on ymmärrettävä, helppo esittää, miellyttävä korvalle ja vaikuttava esitystilanteessa. Tekstin muovaaja tekee valintoja, aina kun hän sijoittaa tekstin kontekstiin. Tässä ja nyt tehtäviä valintoja ovat mm., minkä auktorien tekstejä luetaan ja selitetään, mitä osia peritystä tekstistä painotetaan ja millä tekstillä katsotaan olevan merkitystä tällä hetkellä. Koko kuva antiikista hahmottuu näiden valintojen perusteella. Esimerkiksi: Mitä auktoreja käännetään nykykielille? Mikä on antiikin filosofian merkitys? Platon ja Aristoteles? Homeros, kansanperinne ja meidän myyttinen historiamme? Konkreettinen yhteys Homeroksen maaperälle Kreikkaan? Lakitekstit, oikeus- ja yhteiskuntarakenteemme perusteet: demokratia ja puhetaito? Korkeampi esittävä taide, tragedia, lyriikka? Kansalliset aatteet ja länsimainen ideologia: Vergilius ja Cicero? Nykykontekstiin sijoittuva tekstin valinta on resiprookkista: valinta ei vain muodosta kuvaa antiikista vaan myös perustuu perinteiseen kuvaan antiikista. Kysymyksiä ja valintoja ei voi tehdä tyhjästä ilman, ettei olisi ollut vuosisatoja jatkunut tekstien lukemisen ja selittämisen perinne, joka vaikuttaa siihen, millaisia kysymyksiä teemme antiikin teksteille. Yhden kuvan antiikista periytyneiden tekstien nykypäivästä antavat oppiaineessamme viime aikoina valmistuneet väitöskirjat ja vireillä olevat tutkimushankkeet. Niistä tulee esiin mm. seuraavia teemoja: Pakanallisen mytologian käyttö kristillisessä opetuksessa Sananmuodostus ja kielen uusiutuminen Kielivirheet ja kieliin kohdistuvat asenteet Kielioppi ja kielitieteen perinne Ennustaminen, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset instituutiot Väkivalta ja julmuus vallankäytön yhteydessä Ruumiinkuvaus ja nainen Rooman keisariajan kirjallisuudessa Vammaisuus ja suhtautuminen vammaisiin Hymnit ja eeppinen kerronta jumalten ja ihmisten maailmassa Tieteellinen esittämistapa luonnontieteellisissä teksteissä. 2
SECUNDO: tekstin historia Käsittelen tässä artikkelissa yksityiskohtaisemmin edellä mainitsemaani toista vaihetta, tekstin 2 historiaa. Textus (textum), teksti Konkreettisesti teksti ymmärretään tavallisimmin kirjoitetuksi, kirjaan painetuksi lyhyemmäksi tai pitemmäksi otteeksi jatkuvaa kieltä. Usein teksti samaistuu auktoriin eli se mielletään jonkun alkuperäisen tekijän tuotteeksi tai auktorin nykyaikaiseksi editoiduksi tekstiksi. Kaikkein äärimmäisimmässä merkityksessään se on autoritaarinen, formaalinen osa pysyvää muuttumatonta kieltä, pyhää sanaa. Tällaiset latinan sanan textus merkitykset syntyivät myöhäisantiikissa, jolloin oli tarpeen määritellä tiukasti ja säilyttää muuttumaton teksti. Myöhäislatinassa ja kristillisessä latinassa textus alkoi siis saada meille tuttuja merkityksiä: kirjoitettu varsinainen teksti, leipäteksti erotettuna selityksistä, viitteistä sekä nooteista, tekstirunko kirjalehden sivulla ja alkuperäinen auktori, oikea ja muuttumaton teksti. Esim. Hist. Aug. Maximi Duo 1.2.3 exceptis magnis imperatoribus, quorum res gestae plures atque clariores longiorem desiderant textum. Suurten keisarien lukuisten ja maineikkaiden tekojen kuvaaminen vaatii laajemman tekstin. Zeno Veronensis 2.21 Iudaicum populum uniuersum salutis suae amisisse praesidium diuini carminis textus ostendit. Jumalan sanan teksti. Servius ad Verg. Aen 7. 601 quis totius libri consideret textum. Koko kirjan teksti. Diomedes, Ars. Gramm. 1.419.18 Et fere quidquid motus animi orationi inseruerit, quo detracto textus integer reperitur. Kun tunteen ilmaukset jätetään pois puheesta, jäljelle jää varsinainen teksti. Tekstin historia on prosessi, jonka kautta tekstit ovat siirtyneet meidän päiviimme. Tätä prosessia voidaan kuvata seuraavilla käsitteillä. a) Filologian historia ( History of Scholarship ). Keskeinen osa tässä historiassa on oppineiden työ, jolla antiikin aikaiset ja keskiaikaiset käsikirjoitukset saadaan moderneiksi julkaisuiksi. Käsikirjoitusten tekstikriittinen analysointi ja siihen liittyvä editointi on oma tieteenalansa, ja välttämätön, jotta kopiointihistorian jättämät tekstit saataisiin mahdollisimman aidoiksi antiikin dokumenteiksi. Filologia alkaa tekstin tulkintana eli strategisena luentana. Ensiksi Homeroksen sisältämä itseinterpretaatio alkoi saada allegorisia muotoja. Tekstin tulkitsijoita olivat rapsodit, homeridit ja homeros-kriitikot (mm. Ksenofanes kolofonilainen ja Theagenes rhegionilainen), sitten sofistit (Portagoras, Prodikos, Gorgias) ja filosofit (Platon ja Aristoteles). Tulkitsijoiden työ synnytti allegorian, biografian ja gloossat. Platon painotti tulkinnan tiedollista puolta (epistēmē), Aristoteles taitoa (tekhnē). Strategisen luennan tekniikoita olivat: orthoepeia, semantiikka, poetiikka, dialektiikka, logiikka, retoriikka, imitaatio ja inspiraatio, ja tavallisia luennan kohteita olivat dithyrambi, draama ja eepos. 2 Olen käsitellyt latinan sanan textus merkitystä artikkelissani Text as hyphos in Quintilian. Institutio oratoria 9.4.3 23 In: Ad itum liberum. Essays in honour of Anne Helttula, ed. by O. Merisalo & R. Vainio (Jyväskylä 2007), s. 131 138. 3
b) Kirjan historia. Miten teksti siirtyy papyrukselle, koodeksiin ja painettuun editioon ja tietysti vielä sähköiseen julkaisuun? Jokaisessa vaiheessa tapahtuu valintaa ja sellaisia toimenpiteitä, jotka muuttavat tekstiä. 3 Antiikin ajan ja keskiajan aikaisia kirjoitusalustoja olivat kivi, puutaulu, valkaistu (album) vahataulu, ostrakon (saviruukun sirpale), papyrus (biblos), pergamentti (nahkalevy 2. vs. ekr. alkaen), koodeksi (4. vs. jkr.) ja paperi (7. 8. vs.; länsimaissa vasta 14. vs.). Perinteen mukaan Ateenan Peisistratos ja Samoksen Polykrates omistivat laajat kirjakokoelmat. Yksityiskirjastoja alkoi olla 5. vs:n lopulla. Tämä näkyy mm. Aristofaneen ja myös Platonin tuotannosta, joissa on viittauksina lainauksia eri kirjailijoilta. Ei tiedetä, oliko Ateenassa julkista kirjastoa. Luultavasti juhlissa esitettävien näytelmien kopioita säilytettiin teatterien yhteydessä; vastaava käytäntö lienee koskenut puheita. Kirjastoja syntyi akateemisten instituutioiden (Akatemia, Lykeion) yhteyteen kasvatus- ja tietotarpeita varten. Aristoteleen keräämästä kirjastosta kertoo mm. geografi Strabon. Akateemiset intressit koskivat filosofiaa ja kaunokirjallisuutta sekä puhetaitoa. Aristoteleen Poetiikka ja Retoriikka ovat hyviä osoituksia näistä kirjallisuuden tarpeista. Lykeion ja Akatemia toimivat sitten mallina Aleksandrian kuuluisalle kirjastolle. Aleksandrian Museionin (kirjallis-tieteellinen yhteisö) keskeinen osa oli kirjasto. Kirjastoa perustamaan kutsuttiin n. 295 Demetrios faleronilainen, peripateetikko Theofrastoksen oppilas. Kirjasto kasvoi nopeasti, 3. vs:lla kirjastossa oli 200 000 400 000 kääröä (näin kertovat myöhäisantiikin ensyklopedistit). Emme tiedä, kuinka paljon oli duplikaatteja. Joka tapauksessa tavoitteena oli saada täydellinen kreikankielisten kirjojen kirjasto. Meillä on myös tietoja ja anekdootteja kirjanhankintapolitiikasta, esim. Ptolemaios halusi tarkan kopion eräästä attikalaisesta tragediasta ja antoi virallisen kopion vakuudeksi 15 talenttia (lähde polyhistorioitsija Galenos); myös kerrotaan, että aleksandrialaiset kirjojen keräilijät joutuivat usein väärentäjien petkuttamiksi. Kirjojen järjestäminen oli valtava tehtävä. Kallimakhos kokosi eräänlaisen bibliografisen oppaan, 120 kirjaa käsittäneen katalogin Pinakes. Kirjojen kopioiminen oli vaativa tehtävä ja aitojen tekstien järjestäminen vaati suurta oppineisuutta ja tekstikriittisten menetelmien kehittämistä. Syntyi varsinainen filologia. Ensimmäiset filologit ovat Eratosthenes, Zenodotos, Aristofanes bysanttilainen ja Aristarkhos. c) Lukemisen historia (lectio) Käsikirjoituksiin perustuvassa tekstikriittisessä työssä lectio tarkoittaa "lukutapaa" eli käsikirjoitusten luettavia variantteja selityksineen, muuten lectio tarkoittaa tietenkin yleensä "lukemista" ja erityisesti "luentoa". Seuraavassa muutama perustelu sille, miksi tekstin historia on ensisijaisesti lukemisen historiaa: 3 Aihepiirin asiantuntija Suomessa on Jyväskylän yliopiston professori Outi Merisalo, MANU SCRIPTA. Länsimaisen kirjan historia keskiajalla (500 1500). JYY:n julkaisusarja 69, Kampus Kustannus, Jyväskylä 2003. 4
Käsikirjoitusten kopioiminen on lukemiseen perustuvaa kirjoittamista, jota tapahtui pääosin keskiajan luostareissa. Keskiaikana kasvatus perustui lukemiseen, esimerkiksi ns. 12. vuosisadan renessanssi oli auktorien lukemista. Kasvatukseen kuului kaksi vaihetta: kielenkäytön alkeet kirjaimien avulla ja hyvä sekä siveellinen käytös sopivalla tekstivalinnalla. Opetus perustuu oikeaan lukemiseen. Esimerkiksi karolingisen ajan kulttuurilukeminen piti oikeaa ääntämystä (ja tietysti myös oikeita kirjaimia) kielellisen identiteetin tunnusmerkkeinä. Lectio, luento, lukeminen on etenkin renessanssin ajan tyypillinen tapa välittää perinteistä tietoa, ja on edelleen suosittu tapa varsinkin kristillisessä opetuksessa. Katsaus antiikkiin tarkoituksena löytää kopioitsijoilla, lukijoilla ja oppineilla käytössä olleet käytänteet ja menetelmät eli diskursiiviset strategiat Arkaaisena aikana esittävä taide, kirjallisuus oli ennen kirjoittamista. Kirjoittamisen motiivina oli paitsi perinteisten tapojen muistiin hakkaaminen myös perinteisen runouden muistiin pänttääminen apuneuvoksi toistuville suullisille esityksille. Kirjallisuuden ydin oli tietysti Homeroksen runous. Antiikin käsityksen mukaan ensimmäinen Homeros-julkaisu valmistettiin Ateenassa 6 vs. puolivälissä Peisistratoksen määräyksestä. Peisistratoksen tarkoitus oli todennäköisesti varmistaa virallinen kopio Panathenaia-juhlia varten. Tapa lukea epiikkaa sen sijaan, että sitä kuultaisiin rapsodien laulamana ei kehittynyt nopeasti. Kirjat olivat vielä harvinaisuuksia 5. vuosisadalle saakka. Kuitenkin kirjallisten muotojen synty ja kehitys varmisti sen, että alkoi olla tarvetta ainakin yhden kopion olemassaoloon esim. viittaamista varten. Tunnetuin tapaus on filosofi Herakleitos, joka sijoitti teoksensa temppeliin ja näin varmisti sen, että joku lukee hänen ajatuksiaan. Teksti tai kirja on siis tehty käytettäväksi, luettavaksi. Kirjoja tarvitsivat erityisesti opettajat, sofistit. Platon kertoo Apologiassaan, että sofisti Anaksagoraan töitä voi ostaa drakhmalla. Opettajien perusoppikirjana oli Homeroksen teksti. Sen avulla he opettivat hyvää käytöstä, moraalia ja esiintymiskykyä eli puhetaitoa. Antiikin kirjojen fyysinen rakenne teki lukemisen työlääksi. Kirja oli papyruskäärö, joka oli heikko rakenteeltaan ja vaikea käsitellä. Siksi on varmaa, että antiikin aikaiset auktorit siteeratessaan, siis käyttäessään aiempaa tekstiä, käyttivät hyväkseen useimmiten muistia. Papyruksen teksti oli vaikealukuista myös siksi, että kirjoitus oli aluksi yhtäjaksoista, ilman sananrajoja, ilman muita ääntämistä tai esittämistä avustamia merkkejä. Lukeminen onnistui siis vain oppineelle. Teksti tai kirja tarvitsee siis aina kriittisen lukijan. Tarve saada aikaan luotettava teksti synnytti tekstikriittiset menetelmät. Ongelmat, joihin tekstinsiirtäjä joutui etsimään ratkaisuja, voitaisiin karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: ääntämistä ja kirjaimistoa koskevat ongelmat, kielellisesti tai sisällölliset vaikeat kohdat ja kolmanneksi moraalisesti tai esteettisesti tärkeät tai arveluttavat kohdat. Ratkaisun välineitä olivat grammatiikka, metriikka, etymologia ja allegoria. Kriittinen (filologinen) diskurssi editointimenetelmänä on lukemista pitäen silmällä tekstin aitoutta ja arvoa ja sen tuloksena on kriittinen notaatio, sananselitykset (ns. gloossat) ja välihuomautukset (interpolaatiot) sekä kommentit. Aitous -tavoite näkyy useimmiten atetointina (atethesis) eli epäaidoksi osoittamisena. 5
Ongelmat ja ratkaisut: * kirjaimisto: Vanhalla kirjaimistolla kirjoitetut siirrettiin uudelle (siis kirjoitustapoja ei säilytetty sellaisinaan, esim. arkaaisessa attikalaisessa epsilon oli sekä e, ei että pitkä ē, ja omikron oli sekä o, oi että pitkä ō. Selittämiseen käytettiin kielioppia (grammatiikka) ja metriikkaa, esim. Aristarkhos selittäessään Pindarosta: yks. nom. slòj (dooril. muoto) on väärin metrisistä syistä kohdassa pitää olla mon. akk. sloúj. * sisältö: Turmeltuneitten tekstikohtien tai sisällöllisesti ja kielellisesti vaikeitten kohtien selittämiseen käytettiin grammatiikan ja metriikan ohella etymologiaa sekä yleistä kulttuuritietoutta, mytologiaa, historiaa ja maantietoa. Moraalisesti tärkeät kohdat selitettiin allegorisesti tai vetoamalla filosofiseen kirjallisuuteen. Esteettinen tulkinta saattoi käyttää apunaan retoriikkaa ja poetiikkaa. * selitykset: Tekstin aitoutta ja merkitystä koskevista huomautuksista alkoi syntyä erityisteoksia, jotka koskivat auktoreita ja teoskokonaisuuksia, kielioppeja, metriikan oppikirjoja, elämäkertoja, ensyklopedioita, sanastoja, kirjallisuuden historioita jne. Tavallisimpia olivat auktoribiografiat, mutta syntyi myös tieteellisiä teoksia, esim. Aristofanes kirjoitti analogiasta eli kieliopillisesta säännöllisyydestä. Selitysteokset olivat normaalisti erillään varsinaisesta tekstistä. Varsinaisen tekstin marginaaliin taas pantiin merkkejä huomauttamaan jollakin tavalla mielenkiintoisesta seikasta. Merkin perusteella lukijaa ikään kuin kehotetaan etsimään selitys vastaavasta selitysteoksesta. * tekstikriittiset merkit. Tietomme merkeistä tulevat etupäässä myöhäisantiikin lähteistä, ns. skholioneista, jotka ovat merkkeihin liittyvien selitysten kokoelmia. Keskiajalla ne siirrettiin tekstien marginaaleihin. Aleksandrialaisten filologien työhön liittyvät tavallisimmat merkit ovat obelos (vaakasuora viiva) = rivi on epäperäinen, atetoitava diplē > = sisällöllisesti tai kielellisesti merkittävä kohta diplē periestigmenē (pisteillä varustettu diplē) = Aristarkhos poikkeaa Zenodotoksesta asteriskos * = aiheetta, väärin toistettu säe antisigma (käännetty sigma) = rivien järjestys muuttunut Tällainen monimutkainen systeemi, jossa merkin selitys täytyi etsiä erillisestä teoksesta, osoittaa, että merkeillä varustettu teksti oli tarkoitettu oppineeseen käyttöön kyseessä on siis filologien välinen keskustelu eli diskurssi. * diakriittiset merkit (lukemista helpottavat merkit). Merkkejä esiintyy jo Aristofanes bysanttilaisella. Mutta aksenttien merkitseminen tuli pysyväksi vasta 10. vs. jkr. Kriittisen lukemisen kriteerit ovat: a) sopimaton kieli (kielivirhe) tai sopimaton käytös, pršpeia (aprépeia), esim. Akilleuksen sankariarvolle eivät sovi tavalliset sanat ja jumalatar Athenen arvolle ei sovi tarjota tuolia ihmiselle Helenalle! Myös Areksen ja Afroditen kuuluisa rakkauskohtaus mielellään poistettiin eli atetoitiin. b) toinen kriteeri: kirjailija selittää itse itseään ( Omhron x `Om»rou). Tavoitteena on säilyttää auktorin integriteetti. Koska tämä tavoite pyrkii pitämään tekstiä sisäisesti yhdenmukaisena, se saattoi johtaa tekstin yksinkertaistamiseen. Homeros ei saisi nukahtaa. c) Kirjoittajan arvostamiseen liittyy myös kolmas periaate, kertaesiintymien eli ns. hapaksien huomioiminen. Kertaesiintymät voidaan selittää joko kirjoittajan luovuuden tuloksiksi tai virheiksi. Hapaksien esiin poiminen johtaa tosin helposti painottamaan erikoisuuksia ja se luo mielikuvaa omituisesta antiikin tutkimuksesta. Toisaalta kertaesiintymistä kasvaa kielen ja kulttuurin kehitystä kuvaavia kokoelmia. 6
d) Neljäs periaate on kulttuuriarvo eli tarve säilyttää ikään kuin alkuperäinen historia- ja kulttuurikonteksti. Ensiksi se näkyy vanhan tiedon ja taidon säilyttämisenä tekstien nooteissa ja huomautuksissa ja paisuu vähitellen kommentaareiksi, sanakirjoiksi, ensyklopedioiksi ja laajoiksi tutkielmiksi, antiikin kulttuurin tietopaketeiksi. Tekstien lukeminen on jatkunut antiikista alkaen nykypäiviimme saakka samanlaisena. Kukin aika on tietysti käyttänyt tekstejä oman aikansa tarpeisiin ja näin lukenut niitä aina uusissa konteksteissa. Tämän työn lopussa on liitteissä (LIITE 1 ja LIITE 2) kaksi tekstinäytettä. Liitteen 1 näyte on keskiaikainen käsikirjoitusjulkaisu, liitteen 2 näyte on viime vuosisadan painetusta editiosta. Molemmissa on leipäteksti ja nootteja. Kokonaissisältö on kuitenkin erilainen. Erilaisuus johtuu erilaisesta kontekstista. Keskiaikainen tekstijulkaisu on ikään kuin opettajan kappale, joka sisältää kaiken mahdollisen käsitellyn auktorin tekstiä koskevan kieli- ja kulttuuritietouden. Nykyaikainen tekstijulkaisu on enemmänkin oppilaan tai lukijan kappale, jonka leipäteksti ja apparaatti kertovat lyhyesti, millaisen analyysin eli lukemisen kautta kyseinen julkaisija on päätynyt käsillä olevaan tekstimuotoon. Se joka tuntee keskiajan kulttuuria voi ymmärtää myös käsikirjoituksessa olevat nootit kommentit; se taas joka tuntee sitä kulttuuria, johon nykyaikainen editio on tehty, ymmärtää siinä olevien noottien tarkoituksen. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa vain siitä, että molempien tekstien sisältö on syntynyt samojen periaatteiden mukaisesti, joita edellä olen kutsunut kriittiseksi diskurssiksi. TERTIO: alkuperäinen teksti Tekstit, jotka ovat meille säilyneet kirjoitettuina, saattavat antaa sen harhakuvan, että antiikin maailma oli kirjoituksen maailma ja että tekstit syntyivät kirjoitetuiksi. Tilanne on kuitenkin toisin päin. Tekstit syntyivät puhuttaviksi. Pääosa säilyneistä teksteistä on alun perin tarkoitettu esitettäviksi suullisesti. Asia on täysin selvä, jos ajattelemme sellaisten tärkeitten kirjallisuuden lajien luonnetta kuin epiikka, draama tai puhetaito. Siis antiikin tekstit alkuperäisinä saavat merkityksensä silloisen esitystilanteen ja suullisen esityksen kautta. Antiikista periytynyt runsas ja vaikuttava poetiikkaa, kirjallista kritiikkiä ja retoriikkaa koskeva kirjallisuus keskittyy hyvin voimakkaasti käsittelemään juuri sitä ongelmaa, mikä on oikea tapa käyttää kieltä suullisesti. Kirjoittamisen ja suullisen esityksen vuorovaikutus ja sitä koskeva filosofinen ja esteettinen pohdinta ovat siksi oppiaineessamme luonnostaan tärkeitä tutkimusaiheita. Antiikin sanataidetta (retoriikka, poetiikka, kirjallinen kritiikki) käsittelevä kirjallisuus: Platon (dialogit, sanan/kielen ja asian/todellisuuden erottaminen), Aristoteles (Poetiikka/Runousoppi, Retoriikka/Puhetaito), Theofrastos (Luonteista, Tyylistä), filologit (Homeros-analyysi), Demetrios (Tyylilajeista), Dionysios Halikarnassolainen (Attikalaisista puhujista, Puheen sommittelu ja tyylilajit, Imitaatiosta), Cicero (Puheet, Puhetaidosta ja Puhujasta), Horatius (Runousoppi), Quintilianus (Institutio oratoria/puhetaidon oppikirja), Pseudo-Longinus (Korkeasta tyylistä). Havainnollistan seuraavassa antiikin aikaisen tekstin syntyprosessia puhetaidon opettajalta Quintilianukselta otetulla esimerkillä. 4 4 Tämä luku pohjautuu Suomalaisen tiedeakatemian istunnossa pitämääni esitelmään Puhe tekstinä: antiikin teorioita sanataiteesta. In: Academia Scientiarum Fennica. Vuosikirja 1997: 149 154. 7
Koko latinankielisessä kirjallisuudessa, ennen myöhäisantiikkia ja keskiaikaa, latinan sanat textus ja textum, kudelma, esiintyvät vain yhdessä kohtaa varsin modernissa tekstin merkityksessä tarkoittamassa kielen kuultavien elementtien sommittelua eli kutomista ymmärrettäväksi ja nautittavaksi puheeksi. Esiintymä on roomalaisen puhetaidon opettajan Quintilianuksen Institutio oratorian luvussa, jossa hän käsittelee puheen kompositiota (9.4.13; 9.4.17). Quintilianus (9.4.13) sanoo, että kompositio, jolla sanat yhdistetään tekstiksi ja rytmikkäiksi lausekkeiksi, on yhtä merkittävää kuin sanojen valinta ajatuksen ilmaisemiseksi (quantumque interest sensus idem quibus verbis efferatur, tantum verba eadem qua compositione vel in textu iungantur vel in fine cludantur). Hän siis erottaa toisaalta kudelman, tekstin, joka on sanallisen esitystavan rakentamista, ja toisaalta sananvalinnan, joka on puheen sisältöön soveltuvien ilmausten etsimistä. Toisessa saman kappaleen kohdassa (9.4.17) Quintilianus puhuu Lysiaan yksinkertaisesti hiotusta puhekudelmasta (illud in Lysia dicendi textum tenue atque rasum). Sana contextus sen sijaan esiintyy useammin Quintilianuksella, mutta on muualla klassillisessa latinassa varsin harvinainen. Cicerolla se esiintyy vain kerran (de part. or. 82). Tavallisimmin sana esiintyy yhteydessä, jossa tarkoitetaan asioitten ja sanojen yhdistämistä puheeksi: rerum verborumque contextus, ks. edellä n. 1; factorum dictorumque contextus, sermonis contextus (Quintilianus) ja orationis contextus (Cicero). Sellaisena latinan tekstiä tarkoittava sana on käännös kreikan sanalle Ûfoj (esiintyy ennen Quintilianusta tyylikriitikko Dionysios Halikarnassolaisella). Hýphos-textus -metafora periytyy vanhoihin eeppistä laulua kuvaaviin kielikuviin ja viime kädessä Homerokseen, joka hymnin kutoi, Ûmnon Ûfaine. Määritellessään puheen tekstiksi Quintilianus näyttää käsittävän kielenkäytön varsin modernilla tavalla, jos hän viittaa sanalla teksti kielellisen käyttäytymisen kompleksisuuteen. Tosin hän käsittelee tarkoituksellista kieltä eli puheen sommittelua tiettyihin tilanteisiin, jolloin teksti ei tarkoita vain ainoastaan puhujan tavoittelemaan esitystä vaan on myös aiemmasta sanataiteesta saatu malli. Metafora on peräisin Aristoteleen teoksiin pohjautuvasta kreikankielisestä runoteoriasta ja retoriikasta. Poetiikassa Aristoteles lähtee siitä, että vain runous on varsinaisen poeettisen taidon tuote, ja Retoriikassa hän sitten painottaa runouden ja proosan eroa. Tässä peripateettisessa (aristotelisessa) viitekehyksessä poetiikan ja retoriikan kohtaamista voi kuvata seuraavasti. Kirjallisuuden (runouden) analysoija katselee ikään kuin taaksepäin historiaan ja tarkastelee olemassa olevia tekstejä löytääkseen niistä sanataiteen yleisiä periaatteita ja sääntöjä perinteessä. Puhetaidon opettaja sitä vastoin katsoo eteenpäin ja määrittelee sääntöjä, joita seuraamalla voi tulla hyväksi puhujaksi. Puhetaidon analyysiin kuuluu kuitenkin kaksi puolta. Ensiksi on puhetilanne, johan asiat ja sanat (res et verba) sijoitetaan. Se sisältää sanojen ymmärtämisen informaation lähteiksi ja puhujan ja kuulijan suhteen määrittelyn. Toiseksi on kielellinen materiaali, äänteet, tavut, sanat jne., ja säännöt, joilla materiaali rakennetaan puhetilanteen vaatimuksia vastaavaksi kompositioksi. Jälkimmäistä ei voi tehdä ilman jo olemassa olevia komposition malleja. Antiikin retoriikassa tämä johti poetiikan säännöstön siirtämiseen juuri siihen kohtaan retoriikkaa, joka käsittelee sanallista rakentamista. Kun aineisto, joka tarvittiin puheen rakentamisen säännöstöön, otettiin poetiikasta eli runouden rakentamisesta, menetelmä siirsi puhetaidon kriteerit myös aiemman kirjallisuuden analysointiin niin, että kompositiotavat, joita poetiikassa oli käsitelty esteettiseltä ja moraaliselta kannalta, siirtyivät puhetaidon malleiksi jopa niin pitkälle, että aiemmat kirjailijat muuttuivat tiettyjen ihanteina pidettyjen esityslajien eli tyylien 8
edustajiksi. Kuorolyyrikko Pindaros ja tragediankirjoittaja Aiskhylos olivat esimerkkejä ankaran yksinkertaisesta tyylistä, runoilija Sapfo ja traagikko Euripides olivat kaunistelevan hienon tyylin malleja ja Homeros saattoi edustaa tasapuolisesti molempia tyylejä. Jaottelu siirtyi sitten aiemman puhetaidon analyysiin: Lysias tuli yksinkertaisen selkeän tyylin malliksi, Isokrates edusti koristeellista rönsyilevää tyyliä, ja Demosthenes oli paras esikuva, koska hän käytti harmonisesti molempia tyylejä. Antiikin sanataiteen teorian mukaisesti teksti siis meidän näkökulmastamme antiikin aikainen alkuperäinen teksti on representaatio: sillä on tyyli, joka kertoo tekstin esittäjästä ja esitystilanteesta sekä esittämistraditiosta. Tekstiin tyylinä liittyvät seuraavat piirteet: (1) Paras tyyli on se joka sopii esittäjälle; (2) Tyyli on taito. Se on taito imitoida eli taito muokata sanoiksi esittämänsä asia ja samalla taito ottaa huomioon parhaat mallit; (3) Tyyli on käyttäytymistä. Tekstin kielellinen ilmaus liittyy aina sosiaaliseen kontekstiin. Kirjallisuushistorioitsija Aulus Gellius ( 2. vs. jkr.) kiteyttää Kreikan ja Rooman kirjallisuuden kolmen tyylin representaatioiksi. Koristeelliseen (uber, magnificus) liittyy arvokkuutta ja ylevyyttä, yksinkertainen (gracilis, subtilis) on viehättävää ja näiden sekoitus (mixtus, mediocris, moderatus) on taidokasta. Jo Varro oli löytänyt näiden kolmen tyylin edustajat latinankielisestä runoudesta: tragediankirjoittaja Pacuvius on uber, satiirikko Lucilius on subtilis ja komediankirjoittaja Terentius edustaa keskityyliä, mediocris. Nämä kolme erilaista tyyliniekkaa esiintyvät perinteen mukaan jo Homeroksen sankarien joukosta: suurisanainen vaikuttava Odysseus, selkeä lyhytsanainen Menelaos ja hillitty keskitien kulkija Nestor (Gellius, Noctes Atticae 6.14.3 7). Menelaoksen ja Odysseuksen erilaisia esiintymistyylejä Homeros kuvaa seuraavasti (Ilias 3. 205 224. Suomennos Otto Manninen) Tääll oli kerta jo ennen Odysseus oiva sun tähtes viestinä, urhea häll oli kumppalinaan Menelaos; Mutta kun astuivat kokoukseen Iliolaisten, seisoissaan rotevamp oli hartiokas Menelaos, taaspa kun istuivat he, ol arvokkaaampi Odysseus. Vaan puhuessaan, saattaissaan sanomansa jo julki, reimana laskettain Menelaos lausehet laati, paljoa ei, mut paikalleen, sill ei sanarunsas, nuoremmuuttaan myösp ei harhaan haasta ollut. Vaan puhumaan monineuvo kun nousi Odysseus sitten, kauan seisoi hän yhä tuijottain alas maahan, Vaan hänen rinnastaan kun raikui valtava ääni, kun sanat sinkosi kuin lumihiuteet talvisen tuiskun, ihmist ei sitä, ken kera kilvata saatti Odysseun; emmepä moist olis luulleet, kun näimme me ensin. Mense Maio 2010 Toivo Viljamaa 9
LIITE 1: Ote keskiaikaisesta Homeros-käsikirjoituksesta codex Venetus A (10. vs.) Lähde: Jeremy Norman s HistoryofScience.com Venetus A (Bibliotheca Marciana, Venetsia) on kuuluisin Homeroksen Iliaan sisältävä käsikirjoitus. Käsikirjoitus on 10. vuosisadalta, ja sen uskotaan sisältävän aleksandrialaisten filologien (Aristarkhos) tekemiä tekstikriittisiä huomautuksia. Varsinaisen tekstin marginaaleissa ja rivien välissä on oppineiden tekemiä nootteja ja huomautuksia (ns. skholioneja). Skholionit jakaantuvat pääosin kolmeen ryhmään: tekstikriittiset (kielelliset ja metriset) nootit, vaikeitten sanojen selitykset (gloossat) ja eksegeettiset kommentit (asiaselitykset). 10
LIITE 2: D. Iuni Iuvenalis Saturae. Ed. Oxford 1977, s. 53 Leipäteksti ja kriittinen apparaatti. Tekstissä crux critica tarkoittaa ratkaisematonta kohtaa (säe 109) ja hakasuluissa [] on poistettavaksi ehdotettu kohta (säe 113). Apparaatissa esitellään käsikirjoitusten (tässä tapauksessa tärkein käsikirjoitus on P) vaihtoehtoiset lukutavat ja oppineiden esittämät korjausehdotukset. 11