Paskapuhetta - nimensä veroinen teos

Paskapuhetta - nimensä veroinen teos Jouni Hynysen uusin teos kantaa nimeä Paskapuhetta ja sitä se tosiaan onkin. Hynynen on perisuomalainen Karjalan kasvatti, joka ei sanaista arkkuaan säästele. Ja kun miehen mieltä painaa riittävän moni asia, lopputuloksena on 151 sivua räväkän suoraa analysointia ja arvostelua Suomen politiikasta, miehistä ja naisista, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja viihdeteollisuudesta. Mukaan mahtuu myös elämänohjeita, fantasioita Jutta Urpilaisesta ja liuta kirosanoja. Toisin sanoen kirja on kannesta kanteen viihdyttävän suorapuheista ja räikeää tekstiä, jossa edetään tauotta täysillä eteenpäin. Mutta kyllä Hynynen osaa todella kirjoittaakin, ja plussaa tulee myös hyvistä kannanotoista ja huomioista, jotka on vain puettu humoristiseen asuun. Vain elämää -ohjelman tuotantoyhtiö väittää tekevänsä iloista laatuviihdettä. Tuossa väitteessä ei mene kuin kolme asiaa pieleen. Iloinen, laatu ja viihde. Jos televisiosta haluaa nähdä todellista suomalaista viihdettä, kannattaa satsata Tuuri-ohjelmaan tai esimerkiksi eduskuntatai presidenttivaalien valvojaisiin. Niistä voi nimittäin bongata sellaisen sketsihahmogallerian, että voi nauraa vedet silmissä. Kirjaa lukiessa on hyvä pitää mielessä, että täysin tosissaan ei kannata kaikkea ottaa, sillä rivopuheinen Hynynen on kuitenkin loppujen lopuksi rääväsuinen huumorimies. Kaiken varalta hän on silti liittänyt mukaan oman sähköpostiosoitteensa, mihin hän kehottaa mielensä pahottaineita lukijoita laittamaan vihaisen palautteen. Minkäänlaista juonta tai yhteneväistä aihetta teoksessa ei

siis ole, vaan paskaa puhumalla edetään kylmästi alusta loppuun saakka. Aiheet on suunnattu ehkä enemmän mieslukijoille ja tietenkin Kotiteollisuus-faneille, mutta muutamassa kohdassa huumori menee hiukan liian mauttomaksi tai tylsän junttimaiseksi. Onneksi kakkavitsejä ei ole kuitenkaan viljelty liikaa ja jutun taso pysyy kaiken kaikkiaan hauskan puolella. Tietynlaista rohkeutta kirjan kirjoittamiseen on varmasti vaadittu, sillä vihapostista Hynysen sähköposti on mitä luultavammin täyttynyt julkaisupäivämäärän jälkeen, koska karkeita analyysejä ja suoraa haukkumista ovat opuksen sivut pullollaan. Tai ehkä kyseessä on vain silkka välinpitämättömyys. Joka tapauksessa on hyvä taas osata ottaa asiat huumorilla, eikä turhan tosissaan. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa luettevaa, mikä luultavasti kertoo jotain omastakin huumoritasosta. Nimestään huolimatta kirjassa on myös asiallisiakin näkemyksiä ja analyysejä. Ja kyllähän suomalaisen luontoon kuuluu valitusten kuuntelusta saatu nautinto. Kirjaa voisi jättää suosittelematta kukkahattutädeille, mutta muiden käteen helppolukuinen teos saattaa istua oikein mukavasti. Kaikki on siis päin persettä. Sinä katsot ikkunasta pimeään yöhön, omaan kuvaasi, joka heijastuu ikkunasta. Ja yhtäkkiä tajuat, että olet peilikuvasi, tietokoneen, telkkarin ja puhelimen kanssa ihan vitun yksin. Ja se johtuu siitä, ettet ole muistanut, kerennyt tai jaksanut pysähtyä ja ajatella. Olet ottanut kaiken vastaan mukisematta. Tää oli tässä. Mie lähen nyt kaljalle. Kaikki uuniin! Paitsi Eppu Normaali.

Sherlock: The Abominable Bride Monen elokuvateatterista kylmään pakkaseen valuvan ihmisen kasvoja koristaa leveä hymy ja innostus. Syy tähän riemuun on 3.1.2016 Suomessa ensi-iltansa saanut Uusi Sherlock -sarjan neljännen tuotantokauden avaava erikoisjakso Sherlock: The Abominable Bride. Se on jakso, jota hartaimmat fanit ovat odottaneet jo lähemmäs toista vuotta. Myöhemmät neljännen tuotantokauden jaksot tullaan näkemään oletetusti vuonna 2017. Sherlock: The Abominable Bride on tosiaan kaikki odotukset täyttävä. Jaksossa tunnettu yksityisetsivä Sherlock ja tämän luotettu kollega tohtori Watson palaavat alkuperäiselle vikroriaaniselle aikakaudelleen. Oli etukäteen tiedossa, että erikoisjaksossa kaksikko pääsisi seikkailemaan Sherlock Holmes -tarinoille tunnusomaisella aikakaudella. Tämä seikka oli unelmien täyttymys monille Uusi Sherlock -sarjan ja Sherlock Holmes -tarinoiden ihailijoille. Erikoisjakso poikkeaa sarjan tavallisista jaksoista mielenkiintoisella tavalla pysyen silti uskollisena sarjan omaperäiselle tyylille ja tarinan kululle. Sarjan ja erikoisjakson käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss ovat onnistuneesti luoneet todentuntuisen maailman Sherlockille niin moderniin nykyaikaan kuin hevosvankkurienkin keskelle. Kaikki tuntuu olevan täysin luonnollista vaikka sarjan jaksot ovat ennen näyttäneet Sherlockin elämää tällä vuosisadalla. Aluksi katsojaa toden teolla hämmennetään ja hänet saadaan epäilemään jakson yhteenkuuluvuutta, mutta pian kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.

Kuva: Finnkino Benedict Cumberbatch loistaa jälleen roolissaan huippuälykkäänä sosiopaattina ja lontoolaisena yksityisetsivänä. Tukenaan Sherlockilla, kuten aina, on hänen kollegansa tohtori John Watson upeasti Martin Freemanin tähdittämänä. Jaksossa molemmista päähahmoista tulee esille uusia piirteitä, ja näemme meille sarjan seuraajille jo tuttujen ihmissuhteiden syvenevän. Kaiken kaikkiaan ikonisen yksityisetsivä Sherlock Holmesin seikkailujen seuraaminen tämän luontaisessa ympäristössä, 1800-luvun Lontoossa, oli minulle sarjan suurena ihailijana mitä miellyttävintä. Tämä jakso on selkeästi osa Uusi Sherlock -sarjaa vaikka olinkin aluksi epäileväinen jakson ja sarjan yhteenkuuluvuudesta. Suurin huoleni oli siinä, että jakso erkanisi eikä liittyisi sarjaan muuten kuin näyttelijäkaartin perusteella. Nyt voin kuitenkin helpottuneena sanoa, että Moffat ja Gatiss ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Jakso ei tosiaan tuottanut odottajilleen pettymystä vaan antoi uutta puhtia ja kärsivällisyyttä neljännen kauden muiden jaksojen odottamiseen. Joten kaikki vähäänkin kiinnostuneet: Yle TV2 esittää erikoisjakson 17.1.16 kello 21. Telkut auki silloin!

Oma lapsi katoaa; voiko kauheampaa tragediaa olla? Markku Pääskysen romaanissa Sielut (2015) 11-vuotias Maija katoaa koulumatkallaan. Maija on kiltti ja iloinen tyttö, eikä hän koskaan karkaisi kotoa. Maijan vanhempiin Kristianiin ja Ainoon iskee hätä, jonka voimaa on vaikea kuvailla, ja heidän on tarrauduttava toisiinsa pysyäkseen kasassa kaikkien kamalien ajatusten keskellä. Poliisi ei suostu auttamaan Maijan etsimisessä, sillä Maijan katoamisesta ei ole vielä kulunut kahtatoista tuntia. Kristian kiertelee pitkin pienen kaupungin kujia kyselemässä ja etsimässä ja huutelee tyttärensä nimeä. Samaan aikaan Moision mielisairaalasta katoaa omituinen nainen, joka kiertelee samassa karussa metsässä, jossa Maija saattaa olla, ja samaan aikaan myös muuan pankinryöstäjät lähtevät ajamaan Maijan kotikaupunkiin. Mitä jos Maija on siepattu? Vanhempien lisäksi Maijan kaksi koulukaveria, Taito ja Ilari, etsivät häntä samalla, kun he yrittävät istuttaa metsää löytämistään siemenistä. Lopulta koko naapurusto etsii pientä iloista tyttöä, joka on mystisesti kadonnut. Aino, odottaa lasta ja tietää, kuinka hyvä isosisko Maijasta tulisi. Maijan on löydyttävä. Tarinan aikana paitsi naapurit oppivat tuntemaan toisensa paremmin, myös Kristian ja Aino tulevat tutummiksi toisilleen. Heidän sielunsa koskettavat toisiaan, kun pelko yltyy kauhuksi ja ajatukset harhailevat merkityksettöminä Maijan ympärillä. He tukeutuvat toisiinsa ja laittavat Maijan itsensä edelle. Ehkä he ymmärtävät lapsensa poissaollessa, kuinka paljon he rakastavat toisiaan ja kuinka hauras onni on kuinka ihminen voi hetkessä kadota jäljettömiin, mutta hänen sielunsa jää silti leijumaan siihen samaan ilmaan, jota hekin hengittävät.

Sielut on kirjoitettu pääosin puhekielellä, ja siinä kuvaillaan asioita monipuolisesti ja moniaistisesti. Teos on samalla filosofinen ja arkinen, ja siinä tulee esille monien erilaisten henkilöiden näkökulmia samasta asiasta. Teos etenee hitaasti, ja siksi siitä on helppo saada kiinni. Se on omalla tavallaan hyvin syvällinen ja pohdiskeleva, ja siinä on paljon opettavaisia asioita, jotka lukijan pitää itse tekstistä ymmärtää. Romaanin teemoja ovat mielestäni ystävyys, menettämisen pelko sekä rakkauden pysyminen, ja jollakin tavalla anteeksi antaminen ja hyväksyntä. Mielestäni Sielujen sanoma on se, että koskaan ei saa luovuttaa, vaikka kuinka sattuisi ja vaikka mikään ei tuntuisi menevän oikein. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikelle löytyy järkevä selitys. Aikaa ei kuitenkaan voi kelata taaksepäin, eikä tekemätöntä saa tehdyksi. Lapsen katoaminen on yksi kamalimmista asioista, joita vanhempi voi kokea, mutta vaikka ihminen on fyysisesti poissa, voi hänen sielunsa tuntea yhtä vahvana ja elossa kuin että hän olisi läsnä. Teoksessa on vahvasti myös esillä se, että rakkaus ei koskaan katoa, se vain voimistuu tunteiden riehuessa sisällä kovempina kuin koskaan. Teos on mielestäni mielenkiintoinen ja sen lukemista oli vaikea lopettaa, sillä oli jännittävää odottaa, mistä Maija löytyy, vai löytyykö häntä koskaan. Oli myös jännittävää huomata, minkälaisia vaiheita ja tunteita Kristian ja Aino kokevat tarinan edetessä, ja kuinka heidän sielunsa koskettavat toisiaan joka tunti yhä enemmän ja kovemmalla voimalla. Suosittelen Sieluja jokaiselle, joka haluaa oppia jotain uutta elämästä ja maailmasta ja elää mukana tarinassa kaikilla aisteillaan.

Star Wars Episode VII: The Force Awakens Abrams teki sen taas J.J Abrams herätti jälleen kerran scifi-klassikon henkiin valkokankaalla. Star Wars The Force Awakensia voidaan pitää neljäntenä oikeana Star Wars elokuvana. 2000-luvun CGI-hirvitykset on heitetty leikkaushuoneen lattialle ja Star Warsin kerran suureksi tehneet käytännön efektit on kaivettu naftaliinista. Star Wars The Force Awakens on Disneyn ensimmäinen yritys tuoda Star Wars -saaga valkokankaalle omistuksensa alaisena. Yritys, joka onnistui valtavista ennakkoluuloista ja 2000- luvun alkupuolen pettymyksien aiheuttamasta pelosta huolimatta loistavasti. Tarinallisesti elokuva sijoittuu kolmekymmentä vuotta Jedin paluun (1983) jälkeen. Tarina lähtee käyntiin klassisilla Star Wars -alkuteksteillä ja sitä seuraa ensimmäinen näyttävä toimintakohtaus. Elokuva esittelee nopeasti elokuvan keskeisimmät hahmot, Reyn ja Finnin, jotka lähtevät vauhdikkaalle pakomatkalle Imperiumin jäänteistä muodostuneen Ensimmäisen ritarikunnalta. Elokuva sisältää kaiken mitä hyvän Star Wars elokuvan kuuluu sisältää, eli jättimäisiä superaseita, laseraseita, huikeita avaruustaisteluita ja ennen kaikkea sitä pitkään kaivattua huumoria hahmojen välillä. Loppujen lopuksi hieman yllättävienkin tapahtumien ja älykkäiden juonenkäännösten myötä Finn ja Rey kehittyvät elokuvan aikana mielenkiintoisiksi hahmoiksi ja sopivat melkein täydellisesti Star Wars- universumiin muiden uusien ja vanhojen hahmojen rinnalle. Star Wars The Force Awakens myös onnistuu muutamien mysteerien avulla luomaan mielenkiintoisen pohjan tuleville elokuville sekä seisomaan omana itsenäisenä tarinana.

Elokuvan mainosjuliste. Kuva: Lucasfilms Elokuva vilisee aikaisemmista osista tuttuja viittauksia ja näyttelijöitä, kuten Han Solo (Harrison Ford), Prinsessa Leia (Carrie Fisher), Luke Skywalker (Mark Hamill), rakastettava robottikaksikko C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 (Kenny Baker) ja Chewbacca (Peter Mayhew). Elokuvan pääosissa on paljon vanhoja kasvoja. Todelliset tähdet ovat uudet hahmot kuten Daisy Ridleyn romunkerääjä hahmo Rey, John Boyegan esittämä loikannut iskusotilas Finn, Oscar Isaacin näyttelemä vastarintaliikkeen mestaripilotti Poe Dameron ja Adam Driverin näyttelemä häikäilemätön Kylo Ren. Uudet hahmot olivat mielenkiintoisia ja uniikin tuntuisia luonnollisia lisiä Star Wars universumin tähtikaartiin. Odotammekin innolla näkevämme heidän tulevia suorituksiaan seuraavissa osissa. Elokuva rytmitys pysyi enimmäkseen eheänä loistavan leikkauksen, älykkään kameratyön ja hyvin tehdyn käsikirjoituksen ansiosta rikkoutuen vain satunnaisesti symboliikan korostuksen takia. Tarina eteni jouhevasti ja onnistui jopa yllättämään katsojan useampaan otteeseen. Tosin elokuvan dramaattisin hetki oli lievästi pettymys johtuen sen ennalta-arvattavuudesta. Elokuvan toimintaosiot olivat samaan aikaan todella näyttäviä ja helposti seurattavia

kokonaisuuksia loistavan ohjauksen ansioista, ja ne pitivät katsojat jännityksessä alusta loppuun asti. Suurin osa kohtauksista oli merkityksellisiä, pääpaino pysyi henkilöhahmoissa eikä toimintaa ollut vain toiminnan vuoksi. Kuvauspaikat ja elokuvan taiteellisemmat osiot, eli niin sanotut täyteosiot tuntuivat tärkeiltä ja olivat visuaalisesti kauniita kuten myös näyttäviäkin. Suurin osa kohtauksista oli kuvattu oikeissa paikoissa höystettynä oikeilla erikoistehosteilla. CGI-tehosteet toimivat nimensä mukaan vain lisäyksinä oikeisiin kohtauksiin, ja elokuvaan on tämän ansiosta saatu hieman todentuntuisempi ilmapiiri toisin kuin viimeisimpiin Star Wars -elokuviin. Kaikki vanha on uutta ja kaikki uusi on vanhaa. Elokuvaa kuvaa ehkä parhaiten lause kaikki vanha on uutta ja kaikki uusi on vanhaa. Vanhat hahmot toimivat eräänlaisena siltana uusille, vielä toistaiseksi tuntemattomille hahmoille, ja vanhoja elokuvia matkiva tyyli on sulautettu yhteen nykyaikaisiin elokuvamenetelmiin. Yleinen tunnelma on siis turvallisen vanha ja alkuperäisiä Tähtien sotia kunnioittava, mutta silti tarpeeksi virkistävä ja uudelta tuntuva, että elokuva onnistuu herättämään jo hieman pölyttyneen saagan uuteen ja kiiltävään loistoon. Kirkas loisto luo kuitenkin pitkän varjon ja mieleen nousee kysymys seuraavien modernisoitujen Star Wars -elokuvien laadusta. Onko tämä vain alkusoittoa samankaltaiseen rahastukseen kuin Hobittielokuvat? Vielä tässä vaiheessa uskallan kuitenkin sanoa, että J.J Abramsilla on kuitenkin ammattilaisen rautainen ote ja uskon, pienellä varauksella tietenkin, että Abrams tulee pitämään pop-kulttuurin suurimman klassikkosaagan elossa vielä seuraavissakin osissa.

Myllerrystä mielen sopukoissa Tunteet hallitsevat kaikkien elämää, mutta harvemmin pysähdymme ajattelemaan, miten tunteet vaikuttavat meihin, tai millaista elämä olisi ilman tiettyjä tunteita. Pixarin uusi Inside Out mielen sopukoissa on ihmisen eri mielentiloista kertova, naurua ja liikutusta herättävä elokuva. Pete Docterin ohjaama animaatio sijoittuu 11-vuotiaan Rileytytön pään sisälle, jossa asuu viisi eri tunnetilaa: ilo, suru, viha, pelko ja inho. Tunteet ohjaavat häntä pään sisältä käsin ja elämä sujuu hyvin, kunnes Riley muuttaa perheensä mukana San Fransiscoon, mikä aiheuttaakin varsinaisen tunnemylläkän. Uusi elämä uudessa kaupungissa ei ole ollenkaan Rileyn mieleen ja niin kaikki alkaa kääntyä huonompaan suuntaan. Tunnetilat alkavat menettää tilanteen hallinnan, kun ilo ja suru lentävät vahingossa pois keskusohjaamosta. Näin alkaa ilon ja surun pitkä matka takaisin ohjaamoon läpi pään sisään varastoitujen muistojen ja mielentilojen. Kokonaan uusi maailma Elokuvan päähenkilöt, tunteet, ovat eläviä ja tuntevia otuksia, joilla on oma elämä, persoonallisuus ja vieläpä omat tunteet. Elokuvan päähenkilöt, tunteet, ovat eläviä ja tuntevia otuksia, joilla on oma elämä, persoonallisuus ja vieläpä omat tunteet. Tämä herättääkin kysymyksen: miten tunteet voivat tuntea? Ehkä niidenkin pään sisällä elää tunnetiloja ja tämä jatkuu paradoksimaisesti loputtomiin, mikä on hiukan hämmentävää. Animaatiossa kuitenkin jätetään leikkimielisyydelle varaa, joten kaiken ei tarvitse olla täysin järkeenkäypää. Pixar on onnistunut animaatiossa kuvaamaan kekseliäästi ja hauskasti Rileyn pään sisäistä maailmaa, johon mahtuu tuhansittain varastoituja muistopalloja, unia tuottavia elokuvastudioita, persoonallisuussaaria, mielikuvitusmaailma ja jopa

lapsuudenaikainen vanha mielikuvituskaveri, karamelleja itkevä Bing Bong. Tapahtumapaikoista ei olla tehty turhan monimutkaisia, mutta niissä on silti käytetty hyvin mielikuvitusta ja katsojan on helppo uppoutua kuvitteelliseen mielen maailmaan. Tunteita täynnä Huumorin lisäksi elokuva onnistuu herkistämään katsojaa. Loppupuolella olevat nyyhkykohtaukset saavat herkemmälle katsojalle tipan linssiin. Elokuvaan mahtuu paljon tunteisiin ja mieleen liittyviä yksityiskohtia ja vitsejä, jotka saavat vanhemmatkin ihmiset nauramaan. Vaikka animaatio onkin tehty lapsille, se sopii yhtä hyvin aikuisillekin, sillä huumori on oikeasti hauskaa ja osuvaa. Elokuva ansaitsee myös plussan kekseliäiden hahmojen ja miljöön lisäksi hyvin etenevästä juonesta. Tarina on yksinkertainen ja ehkä hiukan ennalta arvattava, mutta tylsiä kohtia ei elokuvassa juurikaan ole ja juoni toimii hyvin aukotta. Huumorin lisäksi elokuva onnistuu herkistämään katsojaa. Loppupuolella olevat nyyhkykohtaukset saavat herkemmälle katsojalle tipan linssiin, sillä Pixar on onnistunut myös surullisimmissakin kohtauksissa. Kaiken kaikkiaan hyvin toteutettu animaatio oli ajatuksia herättävä kokemus, jossa piili syvällisempiäkin merkityksiä. Ehkä pääopetuksena oli se, kuinka ilo ja suru eivät olekaan toistensa vastakohtia, vaan enemmänkin liittolaisia. Tarvitsemme molempia tunteita ja ne tarvitsevat toisiaan. Myös toinen mieleenpainuva asia oli kuinka surua alussa pidettiin haitallisena ja turhana tunteena, mutta lopussa huomataan surunkin olevan myös tärkeä tunne, eikä sitä pidä sulkea pois. Inside Out on elokuva, jota ei kannata arvioida kannen perusteella. Suosittelen elokuvaa aivan kaikenikäisille katsojille.

Dialogiin kirjoitettu virhe John Greenin kulttisuosiota nauttiva The Fault in Our Stars löytynee lähestulkoon joka toisen lukemista harrastavan länsimaalaisen nuoren kirjahyllystä. Romaani, jonka nimi kääntyy suomalaisittain muotoon Tähtiin kirjoitettu virhe, on päässyt muun muassa The New York Timesin bestseller-listan kärkeen, ja nostanut samalla kirjoittajansa maailmanlaajuiseen suosioon. Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Hazel Lancaster, sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää ja suhtautuu kutakuinkin kaikkeen joko pessimistisesti tai välinpitämättömästi. Hazelin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän tapaa 17-vuotiaan Augustus Watersin, johon lopulta rakastuu. Lukijaa siis odottaa sydäntäraastavan kaunis rakkaustarina, eikö? No ei. En liioittele lainkaan sanoessani, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe herättänyt minussa lukijana kuin kiusaantuneisuutta. Kirjan hahmot ovat valtavan yksiulotteisia, mikä tekee heihin samaistumisen tai myötäelämisen liki mahdottomaksi. Tarinankerronta ei ole muutenkaan suoranaisesti kielellisen lahjakkuuden riemujuhlaa: romaanin puuduttavan tylsät lauserakenteet saivat monin paikoin ajatukseni harhailemaan jossakin huomisen kouluruuan ja Narnian välimaastossa. Kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille.kaikkein tuskallisinta luettavaa ovat kuitenkin minäkertojana toimivan Hazelin sisäisten monologien sijaan kirjan henkilöiden väliset vuoropuhelut. Puheenvuorot eivät ole pelkästään väkinäisiä ja epärealistisen pitkiä, vaan ne sisältävät lukemattomia mukamas syvällisiä pohdintoja

esimerkiksi maailmankaikkeudesta tai ikuisuuden olemuksesta. Päähenkilöiden käyttämät kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille, ja se on jo paljon se. Augustuksen ja Hazelin välinen suhde ei sekään ole uskottavimmasta päästä. Augustus huomaa Hazelin ensimmäisen kerran tämän lähtiessä kotiin syöpää sairastavien tukiryhmästä. Sen sijaan että pitkiä repliikkejä rakastava Augustus vaikkapa esittelisi itsensä, hän tuijottaa Hazelia ensin etäisyydeltä ja kutsuu tämän sitten kotiinsa. Hienovaraista. Pariskunnan vuorovaikutus on alusta loppuun melkoisen käsikirjoitetun oloista, enkä saanut heistä kumpaankaan minkäänlaista tuntumaa koko kirjan aikana. Kun Augustus on päässyt käyttämään tarpeeksi montaa B-luokan metaforaa, ollaankin jo kirjan loppuvaiheilla, ja on puolipakollisen traagisen juonenkäänteen vuoro. Henkilökohtaisesti olin enimmäkseen helpottunut romaanin viimeisten sivujen lähestyessä. Virhe on kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.tähtiin kirjoitettu virhe oli lukijalle enemmän kuin hienoinen pettymys, ja odotin romaanin saavuttaman suosion vuoksi siltä paljon enemmän. Karikatyyrimaisia hahmoja tai ennalta-arvattavaa juonta tuskin tulee ikävä, joskin kirjan tahaton komiikka oli paikoin viihdyttävää luettavaa. Mielestäni John Greenin on täysin turhaa syyttää taivaankappaleita, virhe on nimittäin kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin. Jump Streetin päässä on

umpikuja Chris Millerin ja Phil Lordin ohjaama 22 Jump Street on yksi vuoden odotetuimmista jatko-osista. Valitettavasti 22 Jump Street osoittautuu pettymykseksi. Kömpelö, yli kolmekymppinen poliisikaksikko Morton Schmidt (Jonah Hill) ja Greg Jenko (Channing Tatum) pääsee jälleen yliopistoon rikoksen perässä. Tällä kertaa kaksikko joutuu valeidentiteettiensä varassa soluttautumaan koulun piireihin selvittääkseen huumekuolemaa. Jump Streetin historia juontuu 1980-luvulle, jossa Johnny Depp tähditti yliopistomaailmaan sijoittuvaa samannimistä televisiosarjaa 21 Jump Street. Elokuvat on tehty kyseisen sarjan pohjalta, mutta nämä kehnot teokset eivät ole menestyneet maailmalla. Toimintakomedia 22 Jump Street on jatko-osa kuitenkin ainakin Suomessa suosiota niittäneelle 21 Jump Streetille, joka ei päässyt elokuvateattereihin asti. Sen sijaan 22 Jump Street tuotiin valkokankaalle, mutta valitettavasti se ei palvele katsojaansa edes edeltäjänsäkään tavoin. Vain ajoittain onnistuvat vitsit eivät pelasta elokuvaa. Hillin tai Tatumin onnistumiset kameran edessä ovat yhden käden sormilla laskettavissa, eikä elokuva tahdo edetä sujuvasti. Aina silloin tällöin vitsi-kriisiä lieventää osuvasti rooliinsa poliisipäällikkö Dicksoniksi valittu Ice Cube räväkällä kielenkäytöllään ja toiminnallaan. Välillä tuntuu, että elokuva on tehty kokonaan improvisoimalla. Lopputuloksesta huomaa, että ohjaajien huomiosta kamppaili samaan aikaan valmistuva The LEGO Movie. Monin puolin kylmäksi jättänyt 22 Jump Street tulee unohtumaan ihmisten keskuudesta nopeasti, eikä Jump Streetin kadulle karun vastaanoton jälkeen enää luultavasti palata. Elokuvassa vitsien tai näyttelijäsuoritusten saralla onnistumista seurasi lähes aina epäonnistuminen. Ponnahduslauta komedian

kärkikahinoihin tämä ei missään nimessä ollut, mutta uskon vielä kuulevani Tatumista ja Hillistä paremmissa merkeissä. Arvosanaksi 22 Jump Street saa 2/5. Smaugin autioittama maa Ylitettyään petolliset Sumuvuoret kolmentoista kääpiön, hobitin ja velhon saattue jatkaa matkaa. Kohteena ovat yksinäiset vuoret. Hobitti Smaugin autioittama maa on jatkoa Peter Jacksonin elokuvalle Odottamaton matka ja väliosa trilogian loppuhuipennukseen Sinne ja takaisin. Nyt Matka on lähtenyt jo vauhtiin, Elokuvasarja, joka on kasvanut omaksi mikrokosmoksekseen Taru Sormusten Herrasta elokuvien myötä, jatkuu tässä uusimmassa Peter Jacksonin ohjaamassa elokuvassa. On niin örkkejä, hukkia, nahanvaihtajia, kaamea haamu, juoppoja viranhaltijoita kuin lohikäärmekin, aidoin koskaan nähty. 13 kääpiötä, Bilbo-hobitti ja Gandalf velho jatkavat yhä matkaansa läpi petollisen Erämaan, örkkejä paossa. Edellisen osan iso, ruma ja paha kalpea örkki Azog (Manu Bennet) on edelleen ruma, iso ja paha ja kaiken lisäksi taittanut matkan edellisen elokuvan jyrkänteeltä aivan sankarien niskaan. Nämä joutuvat hakeutumaan suojaan epätodennäköisen ystävän taloon pyrkiessään valtaamaan takaisin kotimaansa sen ryövänneeltä lohikäärmeeltä. Azogilla on kuitenkin tärkeämpää puuhaa kuin yhden kääpiön metsästäminen; maailman valtaaminen mystiselle mestarilleen, joka asuu Dol Guldurin gulaggimaisessa noitalinnassa. Kiireen pakottamana hän delegoi kansanmurhan loppuunsaattamisen poikansa Bolgin (Lawrence Maokorare)

niskoille. Pojasta polvi pahenee, ja Bolg onkin Downsyndroomainen örkki, jonka suosikkisana on: Tappakaa! ja joka heiluttelee kaksi kertaa itsensä kokoista asetta. Ai niin, hän on myös ruma. Jos sarjan fanit aikaisempien elokuvien kohdalla ovat haukkoneet henkeään huomatessaan ohjaajan ja käsikirjoittajien ottaneen vapauksia kirjojen tulkitsemisessa laajakangasformaatin suhteen, nämä tulevat tässä elokuvassa hämmentymään entistä pahemmin. Suurta ihmetystä herätti Evangeline Lilyn, Lost-sarjan entisen näyttelijän, sijoittaminen Tauriel nimiseksi metsänhaltijaksi Synkmetsään, kuningas Thranduilin (Lee Pace) kaartin kapteeniksi. Koska Smaugin autioittama maa todellakin ottaa aikaisempiin elokuviin nähden yhä suurempia vapauksia, voi olla varma, etteivät monet tosifanit tätä purematta niele. Kirjan lukeminen ei tarinan ymmärtämisen vuoksi onneksi ole kaikille pakollista, koska elokuva on, kuten jo sanottu, oma kertomuksensa. Siksi elokuva jättää taatusti yllätyksiä myös kirjan lukijoille. On syytä muistaa, että Peter Jackson on tehnyt lastenkirjasta oman versionsa, synkemmän ja omaan elokuvakaanoniinsa sopivan, eikä se välttämättä miellytä kaikkien odotuksia. Kesken kaiken matkaa ja örkkien iloista perheneuvottelua Gandalfin pitää kuitenkin lähteä toisiin tehtäviin, velvollisuus kutsuu häntä valtiatar Galadrielin haltiahahmossa. Hänen on selvitettävä toisen höynähtäneen, mutta viisaan ukon, Sylvester McCoyn kanssa Do Guldurin linnakkeessa asustavan pahuuden olemus. Näin hobitin keveys vihjaa kevyesti Taru Sormusten Herra elokuvien suurempaan patetiaan. Kääpiöt joutuvat eroamaan tutusta ja turvallisesta Gandalfista matkan kriittisimmässä vaiheessa. Yksinäisellä Vuorella heitä kuitenkin odottaa vielä viimeinen vihollinen, joka haastaa sen, mitä itse kukin pitää totuutena. Matkalle he kohtaavat äreän nahanvaihtajan (Mikael

Persbrandt), ärhäkän ja isolationalistisen haltiakuninkaan (Lee Pace), osoituksen, että Hollywood elokuvien toimintakohtaukset räjähtelevine autoineen eivät ole mitään verrattuina 15 joessa virtaavaan tynnyriin, sekä kelvottoman Järvikaupungin isännän (Stephen Fry). Valtiatar Galadrielin (Cate Blanchett) sijaan metsänhaltia Tauriel (Evangeline Lily) pitää käsissään elokuvan feminiinistä puolta, iskien haltiafilosofian mukaan ensin toiselle örkkiposkelle veitsillään ja lasauttaen sitten nuolen sekä pään että valkokankaan läpi. Katsojalle esitetään monia uusia henkilöhahmoja. Tauriel ei jää pelkäksi tyttömäiseksi fanitytöksi, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä, tai joka määritellään vain miesten kautta. Vaikka kyllä romantiikkaakin löytyy Uudet hahmot ja pidennetty materiaali toimivat elokuvassa paremmin kuin voi myöntääkään. Hyviä puolia voi löytää lukuisia. 3-D efektit ovat huimaavia. Itse kävin katsomassa elokuvan HFR:nä, jossa kankaalla näkyy 48:n kuvaa sekunnissa. Monet arvostelijat kalttasivat ensimmäisen elokuvan juuri tämän vuoksi. Voin omasta puolestani sanoa, että ikokemus on alussa hämmentävä, mutta siihen tottuu. Hahmojen liikkumiseen tottuminen saattaa kestää hetken aikaa, mutta viimein tuntuu kuin tosiaan olisit osa elokuvaa. Kun Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) syö käristettyä lihaa ja juustoa, tuntuu kuin istuisit häntä vastapäätä. Elokuva on toteutettu elävällä tarkkuudella. Weta Digital Companyn tehosteet saavat luotua eksoottiset paikat aina synkistä keskiaikaisista metsistä, haltiasaleihin ja aina dickensiaaniseen Lontoota muistuttavaan Järvikaupunkiin, oman ilmapiirinsä erikoistehoisteiden, mallien ja valaistuksen hienovaraisella käytöllä. Henkeäsalpaavia maisemiakin näytetään. Niin ulkona kuin sisällä Yksinäisessä Vuoressa katsoja haukkoo henkeään, sillä tässä kleptomaanikon

toiveunessa kultavuoret ja timanttiläjät saisivat Roope Ankankin rahasäiliön vaikuttamaan 8-vuotiaan poikasen säästöpossulta. Kirsikkana kakun päällä on Smaug, Hirvein ja Kauhein kaikista kamaluuksista, jonka kynnet ovat kuin miekat, siivet kuin pyörremyrsky ja henkäys yhtä kuin kuolema. Tämä venyttelevä, vihan, ylpeyden ja lipevyyden välillä tasapainotteleva kärmes puhuu Beneditch Cumberbatchin äänellä ja lumoaa ei vain pientä Hobittia syvällä vuorenalaisissa holveissa, vaan myös yleisön. Viimeinen kohtaaminen pedon kanssa uhkaa romahduttaa koko vuoren ja 3-D varmasti tekee elämyksestä entistä hurjemman. Howard Shoren musiikki on jälleen kerran oma lukunsa. Herkät kappaleet vaihtuvat viulujen kauhunvihlaisuihin ja luovat omalta osaltaan fantasiamaailmasta elämään. Tosin elokuvan pituus 2 tuntia 44 minuuttia, voi olla liikaa, mutta se riippuu katsojasta itsestään. Itse elokuvassa minua jäi vaivaamaan, että kolmestatoista kääpiöstä liian vähän on yksilöitä. Ainoastaan Richard Armitagen upeasti kuvaama ahneuden peikon kalvama Thorin, viisas Balin (Ken Stott) nuori Kili (Aidan Turner) tämän veli Fili (Dean O Gorman) ja raisu Dwalin (Graham McTavish) tuntuvat vahvasti näkyvissä olevilta persoonilta. Muut ovat enemmän tai vähemmän persoonattomia ja toivottavasti heille löydetään viimeisessä osassa enemmän aikaa. Taistelukohtauksia on paljon, mutta merkittäviä menetyksiä katsoja ei koe, kääpiöt selviävät niin tynnyrijahdista kuin vuorenalaisista saleista pienin ruhjein. Lisäksi elokuvassa löytyy lähes väkisin puristettu rakkaustarina. Kenties sillekin löytyy sijansa kolmannessa elokuvassa, jossa Jackson saa vapaasti tappaa juonihenkilönsä. Smaugin autioittama maa toimii selkeästi kohottajana kohti eeppistä päätössä, kun ihmiset, kääpiöt ja haltiat joutuvat taistelemaan nousevaa pahuutta vastaan. Moni voi ärtyä elokuvan cliffhangerimaisesta lopetuksesta, koska jatkoa suodaan vasta vuoden päästä.

Tuskinpa Hobitti-trilogia oscareita saa, eikä tämä osa ainakaan Taru Sormusten Herran emotionaalisille ja temaattisille syvyyksille yllä. Mutta viihdyttävää, hauskaa ja tunteita herättävää katsomista talvisäässä se on kieltämättä. Kaiken kaikkiaan elokuvissakäyvän lukiolaisen arvosanana tälle elokuvalle on: Magna cum laude.