Liikuttava tai ei niin liikuttava rakkaustarina

Transkriptio

1 Liikuttava tai ei niin liikuttava rakkaustarina Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää. Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus) on sydäntä särkevä rakkaustarina, joka ei tuota pettymystä romantiikan ystävälle. Kirja käsittelee taitavasti yhteiskunnan moraalisia kysymyksiä ja kykyä sopeutua vastoinkäymisiä kohdatessa. 26-vuotias Louisa Clark asuu vanhempiensa kanssa eikä uskalla kurkistaa ulos omalta mukavuusalueeltaan. Menetettyään mukavan työnsä kahvilassa hän joutuu perheen taloudellisesti epävakaan tilanteen vuoksi etsimään uuden työn. Työ neliraajahalvaantuneen ja ärtyisän Will Traynorin omahoitajana pakottaa Louisan kyseenalaistamaan koko entisen elämäntyylinsä. Will Traynor, entinen extreme-urheilija, businessmies ja naistennaurattaja, rakasti elämäänsä ennen kohtalokasta onnettomuutta. Nyt hänen päivänsä kuluvat tyhjin katsein pyörätuolissa. Häntä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna. Louisan työtehtäviin kuuluu suurimmaksi osaksi Willin piristäminen, mikä osoittautuukin ajateltua hankalammaksi. Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä, ja Louisa on Willin jatkuvan piikittelyn kohteena. Louisa on jo lähellä lopettaa puolen vuoden määräaikaistyönsä, kunnes yhteys alkaakin syntyä. Rakkauden roihahtaminen ei ehkä yllätä ketään. Kirjaa ei malta laskea kädestään sen aloitettuaan, vaikka mitäänsanomaton suomennos kirjan nimestä herättääkin ennakkoluuloja. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta. Kirja

2 on höystetty juuri sopivalla määrällä huumoria, rakkautta ja yhteiskunnallista pohdintaa. Kirjassa paikoittain esiintyvä Loun ja hänen isosiskonsa välinen kinastelu kuulosti kotoisan tutulta, ja Clarkin perheen keskinäinen kommunikointi herätti naurahduksia. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Moyes on onnistunut löytämään sopivan tasapainon kepeyden ja raskaan aiheen välille. Juonen eteneminen ei silti aina ollut sutjakkaa vaan paikoittain tökkivää. Kirjassa käsiteltiin hienosti vaikeita moraalisia kysymyksiä, toisin kuin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa, jossa tällainen synkistely oli suurimmaksi osaksi jätetty pois. Perheen sisäiset ongelmat oli myös häivytetty, mikä oli pienoinen pettymys, ja myös loppuratkaisusta oli tehty helpommin käsiteltävä. Näin ollen katsojalle jäi elokuvasta kevyempi mieli kuin kirjan alkuperäinen juoni olisi antanut olettaa. Elokuvan tunnelma oli lämpimän mukaansa tempaava eikä edes karkkien puuttumista ehtinyt huomata kyyneleiden valuessa poskia pitkin. Moyes itse on toiminut elokuvan käsikirjoittajana, joten elokuva on ainakin kirjailijan toiveiden mukainen. Elokuvassa Louisaa näyttelevän Emily Clarken ja Williä näyttelevän Sam Claflinin välillä lentelee selvästi kipinöitä, eikä romantiikassa ole säästelty. Näyttelijöiden upeat roolisuoritukset herättävät tarinan henkiin, ja esimerkiksi Loun ja Willin välillä oleva sarkasmin sävyttämä huumori korostuu. Aurinkoisen Louisan vaatetyyli piristää katsojia suuresti, ja myös pelkästään silmiinpistävän komean Willin tuijottelu käy hyvästä viihteestä. Sekä kirja että elokuva tuovat mukavaa piristystä pimeneviin syysiltoihin. Jos loppuratkaisu ei tyydytä, kirjasta on julkaistu myös jatko-osa Jos olisit tässä, joka on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen.

3 Tarina ensin, vaikuttaminen sitten Kirjailija Pauliina Susi vieraili Järvenpään lukiolla kertomassa uusimmasta romaanistaan Takaikkuna (2015). Vuonna 1968 syntynyt Susi on valtiotieteiden maisteri, vapaa toimittaja ja kahden lapsen äiti.aikaisemmin hän on kirjoittanut kuunnelmia, novelleja eri kokoelmateoksiin sekä neljä menestynyttä romaania. Esikoisteos Ruuhkavuosi (Tammi, 2005) sekä sitä seurannut Lukot (Tammi, 2008) käsittelevät ihmissuhteita. Äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta vitsiä vääntävän Ruuhkavuoden pääosassa on kolmekymppinen Minna, joka päättää yhden vuoden aikana rakentaa talon, tehdä gradun ja hankkia lapsen. Sanomattakin tietää, että onhan siinä hirveä urakka. Ammensin kyllä ideoita omista kokemuksistani, Susi sanoo ja hymyilee vinosti. Luulisi, että kotoa käsin työskentelevällä kirjailijalla olisi aina aikaa perheelle, mutta Susi sanoo toista: kirjailijan ammatin huono puoli on siinä, että työasioita ei voi jättää työpaikan oven taakse ja vaihtaa vapaalle kotiin tullessa. Työ- ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan

4 Kuva: pauliinasusi.fi Romaanien kirjoittamisen lisäksi Susi on tekee töitä vapaana toimittajana. Freelancerin hommien välillä hän on työskennellyt toimitussihteerinä esimerkiksi Sara- ja Kotiliesi-lehdissä sekä Helsingin yliopiston Yliopistolainenlehden päätoimittajana. Samasta yliopistosta hän aikoinaan valmistui valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiologia ja sivuaineenaan viestintä. Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja markkinoinnin tuntemus on selvästi vaikuttanut hänen kolmen uusimman jännitysromaaninsa, Pyramidin (Tammi, 2009), Nostalgian (Tammi, 2010) ja Takaikkunan teemaan. Ne sijoittuvat kylmään bisneksen maailmaan, jossa aika on rahaa ja harvat pääsevät huipulle. Takaikkunan aihe on hyytävän ajankohtainen: stalkkaus ja verkkorikollisuus. Taustatyötä tehdessäni opin paljon internetin vaaroista, Susi toteaa. Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Pyrkiikö hän kirjoittamalla vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin vai tuottamaan puhdasta viihdettä? Kirjoittamisessa on ensisijaisesti kyse tarinoiden kertomisesta. Kun syntyy hyvä tarina, sen haluaa tietenkin jakaa muille, Susi sanoo. Haluan kyllä kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, sillä ne kiinnostavat minua. Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Kirjailijan tai toimittajan ammatista haaveilevia

5 nuoria Susi kehottaa lukemaan, kirjoittamaan ja seuraamaan maailman tapahtumia aktiivisesti. Hän itse on nauttinut kirjoittamisesta pienestä lähtien ja tiesi jo lukiossa haluavansa valtiotieteelliseen ja sitä kautta toimittajaksi. Ahkeruus ja päämäärätietoisuus kannattavat, on unelmana sitten kärkevien kolumnien tai hömppäkirjojen kirjoittaminen. Dialogiin kirjoitettu virhe John Greenin kulttisuosiota nauttiva The Fault in Our Stars löytynee lähestulkoon joka toisen lukemista harrastavan länsimaalaisen nuoren kirjahyllystä. Romaani, jonka nimi kääntyy suomalaisittain muotoon Tähtiin kirjoitettu virhe, on päässyt muun muassa The New York Timesin bestseller-listan kärkeen, ja nostanut samalla kirjoittajansa maailmanlaajuiseen suosioon. Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Hazel Lancaster, sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää ja suhtautuu kutakuinkin kaikkeen joko pessimistisesti tai välinpitämättömästi. Hazelin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän tapaa 17-vuotiaan Augustus Watersin, johon lopulta rakastuu. Lukijaa siis odottaa sydäntäraastavan kaunis rakkaustarina, eikö? No ei. En liioittele lainkaan sanoessani, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe herättänyt minussa lukijana kuin kiusaantuneisuutta. Kirjan hahmot ovat valtavan yksiulotteisia, mikä tekee heihin samaistumisen tai myötäelämisen liki mahdottomaksi. Tarinankerronta ei ole muutenkaan suoranaisesti kielellisen lahjakkuuden riemujuhlaa: romaanin puuduttavan tylsät

6 lauserakenteet saivat monin paikoin ajatukseni harhailemaan jossakin huomisen kouluruuan ja Narnian välimaastossa. Kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille.kaikkein tuskallisinta luettavaa ovat kuitenkin minäkertojana toimivan Hazelin sisäisten monologien sijaan kirjan henkilöiden väliset vuoropuhelut. Puheenvuorot eivät ole pelkästään väkinäisiä ja epärealistisen pitkiä, vaan ne sisältävät lukemattomia mukamas syvällisiä pohdintoja esimerkiksi maailmankaikkeudesta tai ikuisuuden olemuksesta. Päähenkilöiden käyttämät kielikuvat vetävät kankeudessaan vertoja jopa eduskunnan kyselytunnille, ja se on jo paljon se. Augustuksen ja Hazelin välinen suhde ei sekään ole uskottavimmasta päästä. Augustus huomaa Hazelin ensimmäisen kerran tämän lähtiessä kotiin syöpää sairastavien tukiryhmästä. Sen sijaan että pitkiä repliikkejä rakastava Augustus vaikkapa esittelisi itsensä, hän tuijottaa Hazelia ensin etäisyydeltä ja kutsuu tämän sitten kotiinsa. Hienovaraista. Pariskunnan vuorovaikutus on alusta loppuun melkoisen käsikirjoitetun oloista, enkä saanut heistä kumpaankaan minkäänlaista tuntumaa koko kirjan aikana. Kun Augustus on päässyt käyttämään tarpeeksi montaa B-luokan metaforaa, ollaankin jo kirjan loppuvaiheilla, ja on puolipakollisen traagisen juonenkäänteen vuoro. Henkilökohtaisesti olin enimmäkseen helpottunut romaanin viimeisten sivujen lähestyessä. Virhe on kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.tähtiin kirjoitettu virhe oli lukijalle enemmän kuin hienoinen pettymys, ja odotin romaanin saavuttaman suosion vuoksi siltä paljon enemmän. Karikatyyrimaisia hahmoja tai ennalta-arvattavaa juonta tuskin tulee ikävä, joskin kirjan tahaton komiikka oli paikoin viihdyttävää luettavaa. Mielestäni John Greenin on täysin turhaa syyttää taivaankappaleita, virhe on nimittäin kirjoitettu jonnekin aivan muualle kuin tähtiin.