Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Transkriptio

1 Ihmeotukset ja niiden olinpaikat Kuluva vuosi on ollut Harry Potter -kirjasarjan kannalta tuloksekas. Faneille on tarjoiltu toinen toistaan kutkuttavampia uutisia: Harry Potter ja kirottu lapsi - näytelmä, kolme uutta miniromaania ja elokuva nimeltä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (engl. Fantastic Beasts and Where to Find Them) sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo Lisko Scamanderin saapumisesta New Yorkiin maailmanympärimatkaltaan, jossa hän keräsi tietoa taikaolennoista ja niiden hoidosta oppikirjaansa varten. Amerikkalaisen velhomaailman taikaeläinten vastaisten lakien takia Scamander joutuu kuitenkin ongelmiin heti laivasta astuttuaan. Matkalaukkusekoilun tuloksena osa Scamanderin keräämistä olennoista karkaa kaupungin yöhön, mutta ihmeotukset eivät ole New Yorkin taikapopulaation paljastumisen kannalta ainoa uhka. Elokuvan tyyli ja tunnelma erottavat sen jo alussa Harry Potter -elokuvasarjasta. Juoni tuntuu kevyemmältä, mutta katsoja huomaa sen syvenevän loppua kohti kiihtyvällä tahdilla Scamanderin ja ystävien kompastellessa jatkuvasti uusiin käänteisiin. Elokuvassa olevat motiivit voivat kuitenkin jäädä hämäriksi niille, joilla Harry Potterissa kerrottu historia ei ole lähimuistissa. Taikamaailman luomiseen käytetään paljon vaivaa, ja sen eläinkuntaan on selvästi panostettu. Jopa näkymättömälle taikaolennolle on onnistuttu luomaan persoona! Nimensä mukaisesti ihmeotukset ovat elokuvan parhaimmistoa. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on teknisesti loistava, kuten ohjaaja David Yatesilta voi olettaa. Hän on vastuussa Harry Potter -sarjan jälkimmäisen puolikkaan henkiinherättämisestä, mutta tällä kertaa Yates on päässyt todella toteuttamaan itseään luomalla uudelle mantereelle täysin omanlaisensa

2 taikayhteisön. Elokuva on kuvattu kauniisti, ja ääni- ja värimaailma tukee tarinaa viimeiseen asti. Kuvaukset pidettiin kokonaan Warner Brosin studioilla Lontoossa, ja vaikka CGItiimi on tehnyt upeaa työtä, joissakin kohdissa Yhdysvaltojen taikamaailma tuntui liiankin keinotekoiselta. Näyttelijät suoriutuivat odotusten mukaan kuitenkaan niitä ylittämättä. Parhaiten mieleen painuivat Eddie Redmaynen näyttelemä Lisko Scamander ja Dan Foglerin esittämä Jacob Kowalski. Muissa rooleissa nähtiin Katherine Waterston (Porpentina Tina Goldstein), Alison Sudol (Queenie Goldstein), Colin Farrell (Percival Vaka) ja Carmen Ejogo (Seraphina Picquery). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tulee ensi-iltaan 23. marraskuuta ja se on kielletty alle 12-vuotiailta. Se kestää 2 tuntia ja 13 minuuttia ja sille on suunnitelmissa neljä jatkoosaa. Mielipiteitä herättävä Suicide Squad gurmee vai karmee? Suicide Squad on viime aikoina herättänyt paljon puhetta sekä eroavia mielipiteitä. Elokuvan pääosissa nähdään Margot Robbie Harley Quinnin roolissa, Jared Leto Jokerina, Will Smith Deadshottina, Cara Delevigne Lumoojattarena. Jai Courtney nähdään esittämässä Kapteeni Bumerangia, Adewale Akinnuoye- Agbaje Killer Crocoa, Jay Hernandez Diablona sekä Viola Davis Amanda Walleria.

3 Näyttelijäsuoritukset vaihtelivat kehnosta odotukset ylittävään Erityisesti Jared Leton selviytyminen Jokerin roolista on aiheuttanut paljon kiistaa. Heath Ledger esitti todella vaikuttavasti Jokeria elokuvassa The Dark Knight, näyttäen Jokerin anarkistisena ja kaaosta viljelevänä nerona. Suicide Squad- elokuvassa nähtävä Jared Leto tuo Jokeria esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana. Kaikkiin tämä raikas mafiatyylinen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt. Myös paljon keskustelua herättänyt aihe on Harley Quinnin ja Jokerin välinen suhde. Elokuvassa Harley ja Jokeri ovat pariskunta, ja kun Harley joutuu vankilaan Jokeri lähtee pelastamaan häntä. Kun heidän suhdettaan verrataan alkuperäisissä sarjakuvissa ja tv-sarjoissa esiintyvään suhteeseen, ne eroavat suuresti. Harley suhtautui alkuperäisissä tuotannoissa Jokeriin pakkomielteisesti ja oli täysin tämän armoilla. Jared Leto tuo Jokerin esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana Jokeri käytti häntä vain hyväkseen ja kun Harley osoittautui ärsyttäväksi tai turhaksi, Jokeri heitti tämän ikkunasta ulos. Kun tätä vertaa elokuvan hellyyttävään sekopäiseen pariskuntaan, muutos on liian suuri. Toki se antaa pariskunnille yhteisen asuidean seuraavalle Halloweenille, mutta todellisuudessa se pilaa hahmojen suhteen ja vääristää niiden persoonaa alkuperäisen tuotannon kannalta. Will Smith kuitenkin suoriutui Deathshotin roolista loistavasti. Hän sai vangittua hahmon luonteen uskottavasti. Muut hahmot jäivät taustalle, eikä heidän tarinaansa kerrottu tarpeeksi, jotta he olisivat olleet juonen kannalta oleellisia. Batmanin lisäys elokuvaan toi yhtenäisyyttä muiden leffojen välille. Keskiverron juonen pelastivat erikoistehosteet Elokuva rakenteeltaan oli kohtalainen, rytmitys huono ja leikkaukset välillä sekavia. Toisaalta värimaailma oli

4 miellyttävä ja neon-värit olivat mukava lisä. Jokaisessa toimintapohjaisessa leffassa pitää olla taustalla hyvä soundtrack, joka tukee kohtauksia ja tuo eeppisyyttä klassisella rockilla ja vanhoilla klassikoilla. Toimintakohtaukset olivat hyvin suunniteltuja, eikä väkivallalla mässäilty liikaa. Lisäksi on aina plussaa kun toimintaan on saatu yhdistettyä huumoria. Elokuvan loppua kohti edetessä juoni hiipui, mutta tällä kertaa ei saatu nähdä perinteistä lopetusta, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Vaikka elokuva huijaa katsojia ja itse hahmoja luulemaan olevansa oikeasti hyvien puolella ja se tuo pahiksista tahallaan esiin inhimilliset ja hyvät puolet, elokuvan lopetus muistuttaa, ettei kuitenkaan niin ole. Lapsuuden kirjava kalakaarti taas valkokankaalla En koskaan ajatellut liikuttuvani kalojen ja muiden merenelävien välisistä suhteista ja tunteista, mutta näköjään sekin päivä koitti. Doria etsimässä (Finding Dory) on Pixarin uusi paljon kohuttu animaatio-elokuva, joka sai ensi-iltansa Suomessa Elokuvan nimi kuitenkin saattaa viedä hieman harhaan. Pääetsittävänä ei nimittäin ole Dori, vaan hänen vanhempansa, joiden olemassaolon Dori yhtenä päivänä muistaa. Dori ei tunne itseään enää kokonaiseksi ja lähtee kaipuun vauhdittamana matkaamaan pitkin valtamerta tuttujen klovnikalojen Marlinin ja Nemon kanssa. Matkan aikana katsojalle luonnollisesti esitellään liuta uusia tuttavuuksia. Niistä itselleni ylivoimaisesti parhaiten jäi mieleen väriä vaihtava mustekala

5 Hank, joka on erittäin ristiriitainen persoona, jolla on synkkä menneisyys. Itse olisin halunnut kuulla Hankin historiasta enemmän, mutta hahmon tausta jätettiin kutkuttavasti pimentoon. Elokuvan edetessä Dorin ja hänen ystäviensä on kohdattava pelkonsa, opittava avaamaan mielensä uusille ajattelutavoille ja opittava elämään hetkessä. itselleni ylivoimaisesti parhaiten jäi mieleen väriä vaihtava mustekala Hank, joka on erittäin ristiriitainen persoona, jolla on synkkä menneisyys. Elokuvan aikana seikkaillaan enimmäkseen Kalifornian rannikolla olevassa kalojen kuntoutuslaitoksessa ja sen karanteenissa. Vaikka paikkojen vaihtuvuus ei olekaan huima, löytyy pieneltäkin alueelta aina uusia ulottuvuuksia. Elokuva on mukavan vauhdikas alusta asti, eikä juoni missään vaiheessa jää paikoilleen. Vaikka loppuratkaisu saattaa vaikuttaa ennalta-arvattavalta, tulee kuitenkin kohtia, joissa lopputuloksesta ei olekaan aivan varma. Juoneen on hyvin saatu niin nopeita kohtauksia kuin myös syvällistä pohdintaa. Vaalittiin vanhaa, mutta raikkaalla otteella Elokuvassa on suhteellisen paljon viittauksia Nemoa etsimässä -elokuvaan, joten elokuvasta saa parhaiten kaiken irti katsomalla ensin sen edeltäjän. Silloin esimerkiksi ymmärtää paremmin sen, miksi Marlin edes suostui järkevänä kalana lähtemään vaaralliselle matkalle. Elokuvassa on myös muutama samanlainen kohtaus kuin sen edeltäjässä. Se on kuitenkin suurin piirtein onnistunut välttämään vanhojen ideoiden kierrättämisen. Lopun herkkä kohtaus saattaa saada herkemmille tipan linssiin, mutta 3D:nä katsottaessa ei lasien takaa onneksi vesiputouksia erota. Lopun herkkä kohtaus saattaa saada herkemmille tipan linssiin, mutta 3D:nä katsottaessa ei lasien takaa onneksi vesiputouksia erota.

6 Elokuva on kaunis kokemus niin teknisesti kuin myös sisällöllisesti. Suomalaiset äänet onnistuvat loistavasti ja leffa on viihdyttävä katsojan iästä riippumatta. Tosin, jos käyttäytyy kuin vieressäni istunut perheenisä, jonka kiinnostus pysyi enemmän kännykän käytössä kuin elokuvan seuraamisessa, jäävät juonen tärkeät teemaat ymmärtämättä Whatsappin laulaessa. (Vanhemmat, jos teini selviää ilman somea kahden tunnin ajan, pärjäätte tekin!) Jump Streetin päässä on umpikuja Chris Millerin ja Phil Lordin ohjaama 22 Jump Street on yksi vuoden odotetuimmista jatko-osista. Valitettavasti 22 Jump Street osoittautuu pettymykseksi. Kömpelö, yli kolmekymppinen poliisikaksikko Morton Schmidt (Jonah Hill) ja Greg Jenko (Channing Tatum) pääsee jälleen yliopistoon rikoksen perässä. Tällä kertaa kaksikko joutuu valeidentiteettiensä varassa soluttautumaan koulun piireihin selvittääkseen huumekuolemaa. Jump Streetin historia juontuu 1980-luvulle, jossa Johnny Depp tähditti yliopistomaailmaan sijoittuvaa samannimistä televisiosarjaa 21 Jump Street. Elokuvat on tehty kyseisen sarjan pohjalta, mutta nämä kehnot teokset eivät ole menestyneet maailmalla. Toimintakomedia 22 Jump Street on jatko-osa kuitenkin ainakin Suomessa suosiota niittäneelle 21 Jump Streetille, joka ei päässyt elokuvateattereihin asti. Sen sijaan 22 Jump Street tuotiin valkokankaalle, mutta valitettavasti se ei palvele katsojaansa edes edeltäjänsäkään tavoin. Vain ajoittain onnistuvat vitsit eivät pelasta elokuvaa.

7 Hillin tai Tatumin onnistumiset kameran edessä ovat yhden käden sormilla laskettavissa, eikä elokuva tahdo edetä sujuvasti. Aina silloin tällöin vitsi-kriisiä lieventää osuvasti rooliinsa poliisipäällikkö Dicksoniksi valittu Ice Cube räväkällä kielenkäytöllään ja toiminnallaan. Välillä tuntuu, että elokuva on tehty kokonaan improvisoimalla. Lopputuloksesta huomaa, että ohjaajien huomiosta kamppaili samaan aikaan valmistuva The LEGO Movie. Monin puolin kylmäksi jättänyt 22 Jump Street tulee unohtumaan ihmisten keskuudesta nopeasti, eikä Jump Streetin kadulle karun vastaanoton jälkeen enää luultavasti palata. Elokuvassa vitsien tai näyttelijäsuoritusten saralla onnistumista seurasi lähes aina epäonnistuminen. Ponnahduslauta komedian kärkikahinoihin tämä ei missään nimessä ollut, mutta uskon vielä kuulevani Tatumista ja Hillistä paremmissa merkeissä. Arvosanaksi 22 Jump Street saa 2/5. Smaugin autioittama maa Ylitettyään petolliset Sumuvuoret kolmentoista kääpiön, hobitin ja velhon saattue jatkaa matkaa. Kohteena ovat yksinäiset vuoret. Hobitti Smaugin autioittama maa on jatkoa Peter Jacksonin elokuvalle Odottamaton matka ja väliosa trilogian loppuhuipennukseen Sinne ja takaisin. Nyt Matka on lähtenyt jo vauhtiin, Elokuvasarja, joka on kasvanut omaksi mikrokosmoksekseen Taru Sormusten Herrasta elokuvien myötä, jatkuu tässä uusimmassa Peter Jacksonin ohjaamassa elokuvassa. On niin örkkejä, hukkia, nahanvaihtajia, kaamea haamu, juoppoja viranhaltijoita kuin lohikäärmekin, aidoin koskaan nähty.

8 13 kääpiötä, Bilbo-hobitti ja Gandalf velho jatkavat yhä matkaansa läpi petollisen Erämaan, örkkejä paossa. Edellisen osan iso, ruma ja paha kalpea örkki Azog (Manu Bennet) on edelleen ruma, iso ja paha ja kaiken lisäksi taittanut matkan edellisen elokuvan jyrkänteeltä aivan sankarien niskaan. Nämä joutuvat hakeutumaan suojaan epätodennäköisen ystävän taloon pyrkiessään valtaamaan takaisin kotimaansa sen ryövänneeltä lohikäärmeeltä. Azogilla on kuitenkin tärkeämpää puuhaa kuin yhden kääpiön metsästäminen; maailman valtaaminen mystiselle mestarilleen, joka asuu Dol Guldurin gulaggimaisessa noitalinnassa. Kiireen pakottamana hän delegoi kansanmurhan loppuunsaattamisen poikansa Bolgin (Lawrence Maokorare) niskoille. Pojasta polvi pahenee, ja Bolg onkin Downsyndroomainen örkki, jonka suosikkisana on: Tappakaa! ja joka heiluttelee kaksi kertaa itsensä kokoista asetta. Ai niin, hän on myös ruma. Jos sarjan fanit aikaisempien elokuvien kohdalla ovat haukkoneet henkeään huomatessaan ohjaajan ja käsikirjoittajien ottaneen vapauksia kirjojen tulkitsemisessa laajakangasformaatin suhteen, nämä tulevat tässä elokuvassa hämmentymään entistä pahemmin. Suurta ihmetystä herätti Evangeline Lilyn, Lost-sarjan entisen näyttelijän, sijoittaminen Tauriel nimiseksi metsänhaltijaksi Synkmetsään, kuningas Thranduilin (Lee Pace) kaartin kapteeniksi. Koska Smaugin autioittama maa todellakin ottaa aikaisempiin elokuviin nähden yhä suurempia vapauksia, voi olla varma, etteivät monet tosifanit tätä purematta niele. Kirjan lukeminen ei tarinan ymmärtämisen vuoksi onneksi ole kaikille pakollista, koska elokuva on, kuten jo sanottu, oma kertomuksensa. Siksi elokuva jättää taatusti yllätyksiä myös kirjan lukijoille. On syytä muistaa, että Peter Jackson on tehnyt lastenkirjasta oman versionsa, synkemmän ja omaan elokuvakaanoniinsa sopivan, eikä se välttämättä miellytä kaikkien odotuksia. Kesken kaiken matkaa ja örkkien iloista perheneuvottelua

9 Gandalfin pitää kuitenkin lähteä toisiin tehtäviin, velvollisuus kutsuu häntä valtiatar Galadrielin haltiahahmossa. Hänen on selvitettävä toisen höynähtäneen, mutta viisaan ukon, Sylvester McCoyn kanssa Do Guldurin linnakkeessa asustavan pahuuden olemus. Näin hobitin keveys vihjaa kevyesti Taru Sormusten Herra elokuvien suurempaan patetiaan. Kääpiöt joutuvat eroamaan tutusta ja turvallisesta Gandalfista matkan kriittisimmässä vaiheessa. Yksinäisellä Vuorella heitä kuitenkin odottaa vielä viimeinen vihollinen, joka haastaa sen, mitä itse kukin pitää totuutena. Matkalle he kohtaavat äreän nahanvaihtajan (Mikael Persbrandt), ärhäkän ja isolationalistisen haltiakuninkaan (Lee Pace), osoituksen, että Hollywood elokuvien toimintakohtaukset räjähtelevine autoineen eivät ole mitään verrattuina 15 joessa virtaavaan tynnyriin, sekä kelvottoman Järvikaupungin isännän (Stephen Fry). Valtiatar Galadrielin (Cate Blanchett) sijaan metsänhaltia Tauriel (Evangeline Lily) pitää käsissään elokuvan feminiinistä puolta, iskien haltiafilosofian mukaan ensin toiselle örkkiposkelle veitsillään ja lasauttaen sitten nuolen sekä pään että valkokankaan läpi. Katsojalle esitetään monia uusia henkilöhahmoja. Tauriel ei jää pelkäksi tyttömäiseksi fanitytöksi, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä, tai joka määritellään vain miesten kautta. Vaikka kyllä romantiikkaakin löytyy Uudet hahmot ja pidennetty materiaali toimivat elokuvassa paremmin kuin voi myöntääkään. Hyviä puolia voi löytää lukuisia. 3-D efektit ovat huimaavia. Itse kävin katsomassa elokuvan HFR:nä, jossa kankaalla näkyy 48:n kuvaa sekunnissa. Monet arvostelijat kalttasivat ensimmäisen elokuvan juuri tämän vuoksi. Voin omasta puolestani sanoa, että ikokemus on alussa hämmentävä, mutta siihen tottuu. Hahmojen liikkumiseen tottuminen saattaa kestää hetken aikaa, mutta viimein tuntuu

10 kuin tosiaan olisit osa elokuvaa. Kun Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) syö käristettyä lihaa ja juustoa, tuntuu kuin istuisit häntä vastapäätä. Elokuva on toteutettu elävällä tarkkuudella. Weta Digital Companyn tehosteet saavat luotua eksoottiset paikat aina synkistä keskiaikaisista metsistä, haltiasaleihin ja aina dickensiaaniseen Lontoota muistuttavaan Järvikaupunkiin, oman ilmapiirinsä erikoistehoisteiden, mallien ja valaistuksen hienovaraisella käytöllä. Henkeäsalpaavia maisemiakin näytetään. Niin ulkona kuin sisällä Yksinäisessä Vuoressa katsoja haukkoo henkeään, sillä tässä kleptomaanikon toiveunessa kultavuoret ja timanttiläjät saisivat Roope Ankankin rahasäiliön vaikuttamaan 8-vuotiaan poikasen säästöpossulta. Kirsikkana kakun päällä on Smaug, Hirvein ja Kauhein kaikista kamaluuksista, jonka kynnet ovat kuin miekat, siivet kuin pyörremyrsky ja henkäys yhtä kuin kuolema. Tämä venyttelevä, vihan, ylpeyden ja lipevyyden välillä tasapainotteleva kärmes puhuu Beneditch Cumberbatchin äänellä ja lumoaa ei vain pientä Hobittia syvällä vuorenalaisissa holveissa, vaan myös yleisön. Viimeinen kohtaaminen pedon kanssa uhkaa romahduttaa koko vuoren ja 3-D varmasti tekee elämyksestä entistä hurjemman. Howard Shoren musiikki on jälleen kerran oma lukunsa. Herkät kappaleet vaihtuvat viulujen kauhunvihlaisuihin ja luovat omalta osaltaan fantasiamaailmasta elämään. Tosin elokuvan pituus 2 tuntia 44 minuuttia, voi olla liikaa, mutta se riippuu katsojasta itsestään. Itse elokuvassa minua jäi vaivaamaan, että kolmestatoista kääpiöstä liian vähän on yksilöitä. Ainoastaan Richard Armitagen upeasti kuvaama ahneuden peikon kalvama Thorin, viisas Balin (Ken Stott) nuori Kili (Aidan Turner) tämän veli Fili (Dean O Gorman) ja raisu Dwalin (Graham McTavish) tuntuvat vahvasti näkyvissä olevilta persoonilta. Muut ovat enemmän tai vähemmän persoonattomia ja toivottavasti heille löydetään viimeisessä osassa enemmän aikaa. Taistelukohtauksia

11 on paljon, mutta merkittäviä menetyksiä katsoja ei koe, kääpiöt selviävät niin tynnyrijahdista kuin vuorenalaisista saleista pienin ruhjein. Lisäksi elokuvassa löytyy lähes väkisin puristettu rakkaustarina. Kenties sillekin löytyy sijansa kolmannessa elokuvassa, jossa Jackson saa vapaasti tappaa juonihenkilönsä. Smaugin autioittama maa toimii selkeästi kohottajana kohti eeppistä päätössä, kun ihmiset, kääpiöt ja haltiat joutuvat taistelemaan nousevaa pahuutta vastaan. Moni voi ärtyä elokuvan cliffhangerimaisesta lopetuksesta, koska jatkoa suodaan vasta vuoden päästä. Tuskinpa Hobitti-trilogia oscareita saa, eikä tämä osa ainakaan Taru Sormusten Herran emotionaalisille ja temaattisille syvyyksille yllä. Mutta viihdyttävää, hauskaa ja tunteita herättävää katsomista talvisäässä se on kieltämättä. Kaiken kaikkiaan elokuvissakäyvän lukiolaisen arvosanana tälle elokuvalle on: Magna cum laude.