Ilmastomuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Sattuma ja esihistorialliset geenit Onko ruoka turvallista? Erojen yhteiskunta

Ilmastomuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Sattuma ja esihistorialliset geenit Onko ruoka turvallista? Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana Tiedekeskuksen uusi rooli Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus FEDERAT D elegatio 1 2 0 1 6

IETEESSÄ TAPAHTUU 1 2016 TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. OSOITTEENMUUTOKSET ja tilaukset: Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 22869254 Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Seuraava numero ilmestyy maaliskuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.2.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2016 PÄÄKIRJOITUS Ilmastonmuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Petteri Taalas 1 Sattuma on muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä Tarja Sundell 3 Rikka rokassa onko ruoka turvallista? Marina Heinonen 6 Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana Briitta Koskiaho 9 Tiedekeskuksen uusi rooli Tapio Koivu ja Mikko Myllykoski 19 KATSAUKSIA Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus ja uusi uljas maailma Risto Heiskala 27 Iloista ironiaa politiikasta ja demokratiasta Jermu Laine 34 Historiatieteen olympialaiset Jinanissa Marjatta Hietala 38 Tieteenhistoriaa Liivinmaalla ja Kuurinmaalla Anto Leikola 41 LYHYESTI Ilari Hetemäki 42 TIETEEN KOHTAAMISIA Turhaa kompurointia Pauliina Raento 45 MUISTIKUVIA Onko kaikki hyvin? Miten perheesi voi? Ilpo Haahtela 47 KESKUSTELUA Kotona filosofiassa Anja Viinikka 48 Vielä lisää lintujen laulun nuotinnoksista Kaarina Laitila 49 KIRJALLISUUS Suomen peruskoulun huikea tarina Helena Saarikoski 50 Amerikkalaisen unelman raunioilla Heikki Hiilamo 52 Ihmisyyttä tarkastelemassa Frank Martela 53 Vierailla sotatantereilla Aki Alanko 56 Antoisa suomennos Darwin-klassikosta Petter Portin 58 Asunnottomat suomalaisina muukalaisina Leena Eräsaari 60 Korpit valokuvaajan ajatuksissa ja elämän luontokuvissa Mattias Tolvanen 63 Antikvaari ja esteetikko Timo Salminen 65 HAKEMISTOT 2015 69

PÄÄKIRJOITUS Ilmastonmuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Petteri Taalas Maailman valtioiden päämiehet tunnustivat joulukuussa 2015 solmiessaan Pariisin ilmastosopimuksen, että ilmastonmuutos on vakava uhka ihmiskunnan hyvinvoinnille. Tämä on samalla tiedeviestinnän riemuvoitto. Ilmastotutkimuksen parhaat asiantuntijat ovat tiedostaneet ilmastonmuutoksen riskit jo yli 30 vuotta sitten perustettuaan Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n (engl. World Meteorological Organization) alaisuuteen Hallitustenvälisen ilmastopaneelin, IPCC:n. Se on koonnut tieteellisen tiedon jo viiteen yhteenvetoraporttiin johtavien tutkijoiden johdolla. Ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyy taloudellisia intohimoja erityisesti fossiilisesta energiasta tulonsa saavissa yrityksissä. Niinpä tieteellisiä tuloksia kohtaan on kohdistettu hyökkäyksiä, jotta valtiot eivät ryhtyisi rajoittamaan kasvihuonekaasujen päästöjään. Sama ilmiö on koettu aiemmin, jolloin pyrittiin kiistämään tupakan terveysvaarat; jopa saman lobbausorganisaation masinoimana. Myös mediatoimijat ovat olleet painostuksen kohteena; on vaadittu tasapuolisuutta tiedeviestinnän suhteen. Tasapuolisuus on tarkoittanut esimerkiksi TV-ohjelmaa, missä ilmastoasiantuntija on pantu väittelemään tieteelliset tulokset kieltävän henkilön kanssa. Tällä toisella asiantuntijalla on saattanut olla jopa professorin titteli, mutta osaamisalue on ollut vaikkapa biologia, geologia, maantiede tai sähkötekniikka. Näin on luotu suurelle yleisölle kuva erilaisista koulukunnista. Ilmastonmuutos on jo havaittavissa useilla mittareilla mitattuna. Maailman keskilämpötila on noussut asteella sitten 1800-luvun, Suomessa yli kahdella. Arktisen alueen jää- ja lumipeitteet ovat kutistuneet huomattavasti. Kaikkien vuoristojäätiköiden sulaminen on kiihtynyt, mikä vähentää vesien määrää useissa maailman suurissa joissa vaikeuttaen maataloustuotantoa ja käyttöveden saatavuutta. Kasvihuonekaasujen, kuten hiilidioksidin, metaanin ja typpioksiduulin, pitoisuudet ovat jatkuvasti kasvaneet. Yli 90 % näiden tuottamasta lisälämmöstä on varastoitunut maailman meriin. Tämä on johtanut lämpölaajenemiseen ja on myös pääsyy valtamerien pinnan nousuun noin 20 cm:llä. Valtaosa maailman luonnonkatastrofeista liittyy säähän. Helleaaltojen, rankkasadetulvien, kuivuuden ja trooppisten myrskyjen määrissä on havaittu kasvua maailmanlaajuisesti, ja näiden aiheuttamat taloustappiot ovat kasvaneet voimakkaasti. Sen sijaan ihmishenkiä on menetetty vähemmän, kiitos parantuneiden sääpalvelujen. Suomessa ilmastonmuutos on muuta maailmaa nopeampaa johtuen arktisesta sijainnistamme. Sijaitsemme alueella, missä lämpötilan nousu on noin kaksinkertaista muuhun maailmaan verrattuna. Pohjoisille alueille on ennakoitu myös sademäärien kasvua. Molemmat muutokset ovat suurimpia talvikaudella. Ilmastonmuutos lisää Suomen metsien kasvua puurajan siirtyessä samalla kohti pohjoista ja tunturialueilla ylöspäin. Samoin maatalouden kasvukausi on pitenemässä. Sademäärien kasvu ja leudommat talvet lisäävät hieman vesivoimakapasiteettia. Ilmastonmuutoksen torjunta sekä siihen sopeutuminen tarjoavat uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n kesällä 2015 julkistaman tutkimuksen yli 3 000 suomalaisyritystä näkevät ilmastonmuutoksen torjunnan hyvänä mahdollisuutena. Markkinoita on syntymässä monille yhteiskunnan sektoreille. Mikäli Pariisin sopimusta ryh- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 1

dytään toteuttamaan maiden lupaamalla tavalla, uusia tilaisuuksia on todella odotettavissa. Samalla perinteinen energiamarkkina on muutoksen kourissa uusiutuvan ja hajautetun tuotannon vallatessa alaa. Myös lämmitysenergian tarve on vähenemässä, mikä näkyy energiayritysten tulosten heikkenemisenä. Ilmastonmuutoksen torjunta ei tule olemaan helppoa. Talouskasvu on tähän mennessä korreloinut voimakkaasti kasvihuonekaasujen päästöjen kasvun kanssa. Erityisesti Aasiassa on köyhyys vähentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä ja samalla keskiluokka on kasvanut. Tämä on tarkoittanut lisää autoja, väljempää asumista, ulkomaanmatkoja ja lihapitoisempaa ruokavaliota. Nämä kaikki ruokkivat päästöjen kasvua. Tämän yhteyden murtaminen on eräs keskeinen haaste. Pohjoismaat ovat kyenneet murtamaan talouskasvun ja päästöjen kasvun välisen korrelaation. IPCC:n vuonna 2014 julkaistun raportin mukaan tarvitaan useita keinoja päästöjen vähentämiseksi. Tärkein näistä on energian säästö. Muita merkittäviä keinoja ovat uusiutuva energia, hiilen talteenotto ja ydinvoima. Kiinan ja Intian kasvavaa energiantarvetta tyydyttämään ja vanhanaikaista hiilivoimaa korvaamaan tarvitaan ydinvoimaa, vaikka sen tulevaisuus Euroopassa näyttääkin toisenlaiselta. Ilmastomuutoksen torjuntaan tarvitaan yksityissektorin investointeja. Tämä oli keskeinen viesti myös Pariisin ilmastokokoukselta. Hyvä uutinen on, että torjunnan hinta on laskenut merkittävästi. Kahden asteen tavoitteen on arvioitu leikkaavan maailman talouskasvua 0,06 % vuosittain vuoteen 2100 mennessä. Onko Suomi viime kädessä ilmastonmuutoksesta hyötyvä valtio? Ilmastomme muuttuu siis maa- ja metsätalouden kannalta ja lämmitysenergian tarpeen suhteen myönteiseen suuntaan. Myös arktisen alueen vapautuminen liiketoiminnalle on mahdollisuus suomalaiselle pohjoiselle osaamiselle. Ilmastonmuutoksen suuret kysymykset liittyvät sen vaikutuksiin maailman talouteen ja planeettamme kykyyn tuottaa ravintoa kasvavalle väestölle. Ilmastonmuutos tullee olemaan kallis maailmantalouden kannalta. Vesivarojen ehtyminen maailman suurista joista ja ravinnontuotannon heikkeneminen keskeisten viljelyalueiden sademäärien vähetessä ja haihdunnan kasvaessa ovat laskelmien mukaan kasvava ongelma Välimeren alueella, suurimmassa osassa Afrikkaa, Australiassa, Kiinassa, Intiassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Merkittävä osa maailman väestöstä asuu rannikoille rakennetuissa kaupungeissa, joita meriveden pinnan nousu ja myrskytulvat uhkaavat. Afrikan väestön on arvioitu kasvavan miljardista neljään tällä vuosisadalla. Ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja siitä seurannut ruoan hinnan nousu ovat osaltaan olleet vaikuttamassa niin sanotun Arabikevään syntyyn ja tältä osin myös parhaillaan käynnissä olevaan pakolaiskriisiin. Mikäli ilmastonmuutoksen torjunnassa ei onnistuta, nykyinen pakolaisuus on pieni ongelma tuleviin riskeihin verrattuna. Voidaan todeta, ettei Suomikaan ole ilmastonmuutoksen voittaja maailmantalouden ja maailman ravinnontuotannon kärsiessä merkittävästi. Meillä on syytä jatkaa hyvin edennyttä päästöjen vähentämistä ja samalla hyödymme uusista liiketoimintamahdollisuuksista. Tässä nopeat saattavat syödä hitaat. Koko maailman mittakaavassa keskeinen kysymys on Pariisin sopimuksen toimeenpano tason nostaminen tähänastisista maiden antamista lupauksista. Nyt vallassa oleva sukupolvi ei vielä tule näkemään tilanteen paranemista, sillä haitat lisääntyvät aina 2060-luvulle asti. Jos kykenemme vastuulliseen päästöjen vähentämiseen, ilmastonmuutoksen eteneminen voidaan pysäyttää lastemme ja lastenlastemme elinaikana. Ennustaisin erittäin mielelläni paranevaa ilmastoa vuosisadan loppupuolelle. Kirjoittaja on Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

Sattuma on muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä Tarja Sundell Suomalaista väestöhistoriaa tutkimalla voidaan selvittää sitä, miten väestön määrä on vaihdellut esihistorian aikana. Populaation koko ja erityisesti sen vaihtelut vaikuttavat oleellisesti geneettisen variaation määrään. Varsinkin ahtaan populaation pullonkaulan merkitys on suuri, sillä sellainen voi eliminoida aiemmin olemassa olleesta geneettisestä vaihtelusta jopa valtaosan. Yhdistämällä arkeologista ja geneettistä tietämystä voidaan rakentaa tarkempaa kuvaa esihistoriallisen väestön vaiheista. Monitieteisellä lähestymistavalla on mahdollista muodostaa synteesi, joka kantaa pidemmälle kuin yksittäisen tieteenalan tulkinnat. Arkeologisen ja geneettisen aineiston mukaan meillä on ollut ainakin yksi populaation pullonkaula neoliittisella kivikaudella. Tämä kivikautinen populaation pullonkaula vaikuttaa yhä meidän geneettiseen monimuotoisuuteeemme tänäkin päivänä, tuhansien vuosien jälkeen. Sattuma vaikuttaa väestöjen geneettiseen koostumukseen geneettisen ajautumisen kautta. Geneettinen ajautumisen määritelmän mukaan sattumanvaraisuus vaikuttaa suuresti pienten väestöjen geenivalikoimaan ja -tiheyteen. Mitä pienempi väestö on alun perin, sitä enemmän sattuma vaikuttaa tulevien sukupolvien geenivalikoimaan. Väestöä, johon ei tule sen ulkopuolelta uusia geenejä, kutsutaan isolaatiksi. Kokonaista kansaakin voidaan kutsua isolaatiksi, jos väestöön tuleva geenimateriaali on vähäistä verrattuna väestön geenien kokonaismäärään. Pieniväestöisessä isolaatissa geneettisen ajautumisen vaikutukset ovat suuria. Geneettisen ajautumisen erikoislajeja ovat populaation pullonkaula ja perustajavaikutus. Populaation pullonkaula (myös geneettinen pullonkaula) on evolutiivinen tapahtuma, jossa huomattava osuus populaatiosta estyy lisääntymästä ja populaatio supistuu oleellisesti. Pullonkaula voi tapahtumana olla nopea tai hidas. Nopean pullonkaulan syitä ovat muun muassa sota, epidemia tai nälänhätä, kun taas hitaan pullonkaulan syy voi olla esim. asteittainen ilmaston kylmeneminen ja sitä seuraava ruokaresurssien väheneminen. Luonnollisesti, ainoastaan pullonkaulasta selviytyneiden yksilöiden perimä siirtyy seuraaviin sukupolviin, jolloin populaation kaikkien geenien erilaisten muotojen joukko yksipuolistuu eli geneettinen variaatio vähenee. Perustajavaikutus taas puolestaan syntyy silloin kun alkuperäisestä, suuremmasta väestöstä eroaa pienempi populaatio, esim. siirtokunta, eikä näiden välillä enää tapahdu merkittävää geenivirtaa. Uudessa väestöyksikössä esiintyy perustajaväestöön verrattuna geenivariantteja, joiden tiheydet ovat pelkästään sattuman vuoksi joko suuremmat tai pienemmät. Vastaavasti melkoinen osa perustajaväestön harvinaisuuksista jää kokonaan pois uudesta väestöstä. Väestöhistorian tutkiminen geneettisin menetelmin Geneettisissä populaatiotutkimuksissa tarvittavaa aineistoa saadaan kolmesta eri lähteestä: 1) muinais-dna:sta, jota saadaan hyvin säilyneistä orgaanisista jäännöksistä, ja joka on voinut periytyä tai jäädä periytymättä nykyisin eläviin jälkeläisiin 2) nykyisin elävien ihmisten DNA:sta, jonka vuorostaan on täytynyt periytyä esivanhemmilta 3) geneettisistä simulaatioista. TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 3

Periaatteessa muinais-dna:sta voidaan saada tarkkaa tarkkaa tietoa muinaisen yksilön perimästä. Realistisen veästöarvion saamiseen tarvittaisiin kuitenkin kymmeniä tutkittavia yksilöitä, mikä ei yleensä ole mahdollista. Esihistoriallisten ihmispopulaatioiden luulöydöt yleistyvät vasta pysyvän, maata viljelevän rautakautisen asutuksen alettua. Tämä koskee erityisesti Suomea. Suomen happamassa maaperässä luumateriaali ja siinä oleva DNA säilyy erittäin huonosti. Meillä on jäljellä vain erittäin vähän kivikautista orgaanista materiaalia, ja tämäkin on laadultaa yleensä liian hajonnutta tarkempia tutkimuksia varten. Paremmin säilyneitä ruumiskalmistoja on Suomesta jäljellä vasta rautakaudelta. Myös nykyihmisten perimästä voidaan tehdä johtopäätöksiä väestöjen historiasta ja esimerkiksi sekoittumisista. Nykyisten suomalaisten geneettinen variaatio tunnetaan hyvin. Siinä missä äidin puolelta peritty mitokondriaalinen DNA:mme (mtdna) ei juurikaan poikkea eurooppalaisesta mtdna-geenipoolista, on isältä pojalle periytyvässä Y-kromosomissa huomattavissa eroja maamme sisällä. Etenkin itäsuomalaisten Y-kromosomaalinen monimuotoisuus on alentunut verrattuna naapuriväestöihin. Toisin sanoen suhteellisen harvoilla miehillä on ollut kontribuutiota niihin Y-kromosomilinjoihin, jotka tänä päivänä elävät itäsuomalaisessa väestössä. Maamme itä- ja länsiosilla on osittain erilaiset populaatiohistoriat, jota myös arkeologinen, historiallinen ja geneettinen data tukee. Todennäköisesti varhaiset migraatiot suomalais-ugrilaisilta alueilta vaikuttivat koko maahan, kun taas myöhemmillä migraatioilla Skandinaviasta oli vaikutusta pääasiassa maan länsiosissa (Palo ym. 2009). Esivanhempiamme on alun perin ollut hyvin vähän, joten heidän kantamansa geenit ovat edustaneet vain pientä osaa muinaisen Pohjois-Euroopan väestön koko geeniperimästä. Sattuman kautta jotkin harvinaiset geenit ovat geneettisen ajautumisen myötä päässeet rikastumaan, kun taas meiltä puuttuvat täysin eräät muualla maailmassa yleisesti löytyvät geenit, myös tautigeenit. Erilaisten väestöhistoriallisten tapahtumien vaikutuksia nykyisen väestön geenipooliin voidaan tutkia myös simuloimalla. Tutkimme sitä, tuottaako simulointi oletetulla väestömallilla samanlaista geneettisen muuntelun määrää ja rakennetta kuin mitä on nähtävissä tämän päivän Suomessa? Yksilöinä simulaatioissa käytetään kromosomeja, joita koskevat kaikki samat evolutiiviset lainalaisuudet kuin mitkä perimäämme oikeastikin koskevat. Simulointi on hyvä tapa tutkia esihistoriallisia väestömuutoksia silloin, kun muut keinot eivät ole käytettävissä. Erityisesti simulaatioiden etuihin kuuluu niiden toistettavuus ja mukailtavuus; erilaisia malleja ja skenaaroita on mahdollisuus testata loputtomasti. Simulaatioissa voidaan käyttää kahta eri lähestymistapaa: 1) Ajassa eteenpäin: voidaan määritellä esim. perustajaväestö, alipopulaatiot, syntyvyys, kuolleisuus ja migraatiotodennäköisyydet. 2) Ajassa taaksepäin: lähdetään nykyväestössä havaituista kromosomeista ja variaatiosta sekä simuloidaan nykyisten kromosomien edeltäjiä. Arkeologisen todistusaineiston mukaan Suomessa on ollut asutusta lähes 11 000 vuoden ajan. Olemme simuloineet koko Suomen asuttamisen historian tuhansia vuosia ajassa eteenpäin, siitä lähtien kun ensimmäiset pioneerit tulivat maahamme heti mannerjäätikön sulamisen jälkeen (Sundell ym. 2010, 2013), aina nykypäiviin asti. Simulaatiot on tehty simupop-nimisellä populaatiosimulaattorilla (Peng ja Kimmel 2005). Simulaatiomme sisältää 24 erilaista mallia, joissa väestön koko vaihtelee, maahamme tulee sekä jatkuvaa geenitihkua naapuriväestöistä (arkaaista eurooppalaista sekä skandinaavista ja saamelaista) että migraatioaaltoja (tyypillinen kampakeramiikka 3900 3500 eaa. ja nuorakeramiikka 2900 2300 eaa.). Simulaatiossa Suomi on myös jaettu maantieteellisesti osiin väestöjen eriämisineen ja mukaan on lisätty myös erikokoisia pullonkauloja sekä historiallisen ajan eksponentiaalien väestönkasvu. Tekemissämme Suomen väestön simulaatiomallinnuksissa, ne mallit, jotka sisältävät syvän pullonkaulan ja joissa on mukana pieni mutta jatkuva geenitihku, tuotta- 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

vat samanlaista geneettisen muuntelun määrää ja rakennetta kuin mitä on nähtävissä tämän päivän Suomessa. Arkeologinen kiviesineanalyysi Arkeologit ovat jo pitkään tienneet, että neoliittisella kivikaudella on ajanjakso, jolta on jäänyt jälkipolvelle selvästi vähemmän löytöjä kuin sitä varhaisemalta ajalta (Lavento 2001). Arkeologisten löytöjen määrän mukaan Suomessa on ollut kivikaudella merkittävä väestömaksimi noin 3900 3500 eaa., jonka jälkeen väestön määrä on alkanut laskea, ja se on ollut alimmillaan noin 1700 eaa. Tutkiaksemme tarkemmin oletettujen populaation väestömaksimin ja populaation pullonkaulan ajankohtaa, inventoimme ja analysoimme yhteensä 7 506 Suomen kansallismuseon kiviesinekokoelmasta löytyvää, typologisesti määriteltyä kiviesinettä, joille kaikille löytyy tarkka paikkatieto Museoviraston ylläpitämästä muinaisjäännösrekisteristä. Kiviesineanalyysin mukaan sekä kiviesineiden että kiviesinetyyppien määrässä on selvä nousu, joka ajoittuu ajanjaksoon 3900 3500 eaa. (tyypillisen kampakeramiikan tulo Suomeen), ja tätä seuraava huomattava lasku esineiden sekä esinetyyppien määrässä. Myös kiviesineanalyysimme omalta osaltaan todistaa neoliittisen populaation pullonkaulan Suomessa. Tätä arkeologista havaintoa tukee myös geneettinen tutkimus, jonka mukaan Suomessa olisi ollut populaation pullonkaula noin 3900 vuotta sitten (Sajantila ym. 1996). Sitä, että Suomessa on ollut neoliittisella kivikaudella merkittävä populaation pullonkaula, tukevat ainakin seuraavat seikat: kiviesineiden ja esinetyyppien määrän romahtaminen myöhäisneoliittisella kivikaudella 3200 1900/1800 eaa. (Sundell 2014; Sundell ym. 2014) kivikaudelta varhaismetallikaudelle siirryttäessä myös väestön asuinpaikkojen ja asumusten määrä romahtaa nykysuomalaisten alentunut geneettinen monimuotoisuus erityinen suomalainen tautiperintö (The Finnish Disease Heritage), joka koostuu 36 harvinaisesta periytyvästä sairaudesta, jotka ovat Suomessa asukaslukuun verraten yliedustettuja tai joita ei esiinny missään muualla. Eri tieteenalat, kuten arkeologia ja genetiikka, tarjoavat itsenäisiä heijastuksia samasta menneestä. Yhdistämällä näiden tieteiden tutkimusmenetelmiä saadaan aikaan synteesi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sattuman seurauksena syntyneellä esihistoriallisella populaation pullonkaulalla voi olla suuri merkitys väestön myöhempään geneettiseen rakenteeseen. Suomen neoliittisella kivikaudella ollut syvä pullonkaula alentaa vielä tänäkin päivänä geneettistä monimuotoisuuttamme. Lähteet Lavento, M. 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Nine Variations and Fugue on a Theme of C. F. Meinander. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 109. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Palo, J. U., Ulmanen, I., Lukka, M., Ellonen, P. & Sajantila, A. 2009: Genetic markers and population history: Finland revisited. Eur J Hum Genet (2009): 1 11. Peng B & Kimmel M. SimuPOP: a forward-time population genetics simulation environment. Bioinformatics. 2005, 21: 3686 3687. Sajantila, A., Salem, A-H., Savolainen, P., Bauer, K., Gierig, C., Pääbo, S. 1996: Paternal and maternal DNA lineages reveal a bottleneck in the founding of the Finnish population. Proc. Natl. Acad. Sca. USA. Vol. 93: 12035 12039. Sundell. T. 2014. The past hidden in our genes. Combining archaeological and genetic methodology: Prehistoric population bottlenecks in Finland. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Sundell, T., Kammonen, J., Halinen, P., Pesonen, P. & Onkamo, P. 2014. Archaeology, genetics and a population bottleneck in prehistoric Finland. Antiquity, volume: 88, 342. 1132 1147. Sundell T., Kammonen J., Heger M., Palo J. & Onkamo P. 2013. Retracing Prehistoric Population Events in Finland Using Simulation. Teoksessa Earl, G., Sly, T., Chrysanthi, A., Murrieta-Flores, P., Papadopoulos, C., Romanowska, I. & Wheatley, D. (toim.). Archaeology in the Digital Era. Papers from the 40th Annual Conference of Computer Applications and Quantitative Methods in Archaeology (CAA). 93 104. Sundell T., Heger M., Kammonen J. & Onkamo P. 2010. Modelling a Neolithic Population Bottleneck in Finland: A Genetic Simulation. Fennoscandia Archaeologica XXVII: 3 19. Kirjoittaja on filosofian tohtori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 8.1.2015 pidettyyn esitelmään. TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 5

Rikka rokassa onko ruoka turvallista? Marina Heinonen Älä syö mitään, mitä isoäiti ei tunnistaisi ruoaksi, neuvoo syöjän käsikirja. Aitoon ruokaan eivät kuulu lisäaineet ja muut kemikaalit, opastaa toinen. Pitäisi syödä puhtaasti ilman, että ruoka on prosessoitua. Tässäkö ovat turvallisen ruoan mittarit? Kuka kohta enää uskaltaa tunnustaa ostavansa ruokaa kaupasta, vaikka ruoka on Suomessa erittäin turvallista. Ruoan prosessointikin tarkoittaa tavallista ruoan valmistusta, jota tehdään myös kotikeittiössä. Elintarvikkeen joskus pitkä lista eri ainesosista ei kuvasta keinotekoisuutta, sillä kaikki ruoassa on kemiaa mukaan lukien vitamiinit ja muut ravintoaineet. Sen sijaan ruokaan vahingossa joutuneet vieraat kemialliset aineet tai luontaisesti esiintyvät myrkyt voivat olla terveydelle haitallisia. On harhaluulo, että ruoan teollinen prosessointi tekee ruoasta vähemmän ravinteikasta kuin kotona tehty. Ruoan prosessointi on ruoan valmistamista, joka voi olla kasvisten pilkkomista, keiton valmistamista, kalan paistamista tai pullan leipomista. Pastöroitu maito, margariini, pastakastike ja appelsiinimehu ovat prosessoituja elintarvikkeita. Valmisruokia, kuten makaronilaatikkoa tai pinaattilettuja, kutsutaan eineksiksi, joista usein ajatellaan, että ne ovat ravintosisällöltään köyhiä ja täynnä lisäaineita. Monet einekset eivät kuitenkaan sisällä lisäaineita, ja ravintosisällön kuluttaja voi itse tarkistaa tuotteen pakkauksesta. Mitä isoäiti söi? Älä syö mitään, mitä isoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi (Pollan 2011). Tällä väittämällä tarkoitettaneen vain tuttujen perinteisten raaka-aineiden syömistä. Isoäidin ruokavalio koostui suurelta osin kotimaisista kasviksista, kuten perunasta ja muista juureksista, marjoista ja sienistä, lihasta, kalasta, munista sekä maidosta, leivästä ja voista. Näistä aineksista voi myös nykypäivän kuluttaja halutessaan koostaa ruokavalionsa. Sen sijaan ruoan ainesosien turvallisuudesta tällainen isoäiti-mittari ei kerro mitään. Luontaisuus ei myöskään ole tae ruoan turvallisuudesta. Elintarvikkeiden turvallisuus on valmistajien vastuulla, mikä tarkoittaa että kaikkien ruoan ainesosien tulee olla turvallisia. Elintarvikkeisiin tarkoituksella lisättävien paranteiden, kuten lisäaineiden, aromien ja entsyymien, turvallisuus arvioidaan ennen niiden käytön sallimista. Tämän lisäksi niin sanottu uuselintarvikeasetus (EC/258/1997) määrää, että sellaisten elintarvikkeiden ja elintarvikkeiden ainesosien, joita eurooppalaiset eivät ole ennen toukokuuta 1997 syöneet merkittäviä määriä, turvallisuus on arvioitava ennen niiden käyttöönottoa. Uuselintarvikkeita ovat esimerkiksi kolesterolia alentavat kasvisterolit, bioteknisesti valmistettu lykopeeni (tomaatin väri) tai UV-käsitelty leipä. Mutta miksi rajoittua vain tuttujen raakaaineiden valikoimaan? Kestävän kehityksen -periaatteen mukaisesti kannattaa hyödyntää esimerkiksi koko kasvin erilaisia ainesosia elintarvikkeiden jalostuksessa. Isoäidille luultavasti tuttua olivat maissituotteet, kuten säilötyt tai pakastetut esikeitetyt maissijyvät ja maissitärkkelys kastikkeen suurustajana. Sen sijaan isoäiti ei käyttänyt maissitärkkelystä jugurtin sakeuttamiseen tai maissista saatavaa glukoosi-fruktoosisiirappia juomien makeuttamiseen. Ruokaa voi nykypäivänä valmistaa yksittäisistä ainesosista, kuten vehnätärkkelyksestä, maitoproteiinista ja glukoosista, sen sijaan, että leivottaisiin perinteisesti käyttäen vehnäjauhoja, maitoa ja sokeria. Teollinen ruoantuotanto mahdollistaa myös laajan valikoiman elintarvikkeita, jotka 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

eivät sisällä laktoosia tai gluteenia tai sisältävät pelkästään kasvikunnan ainesosia. Elintarvikkeen joskus pitkä lista eri ainesosista ei kuvasta keinotekoisuutta, sillä kaikki ruuassa on kemiaa mukaan lukien vitamiinit ja muut ravintoaineet. Rasva, suola ja sokeri ruoan lisäaineita haitallisempia Tyydyttynyt rasva, suola ja sokeri ovat usean eri sairauden riskitekijöitä. Mikäli ruokavaliota hallitsevat namit, virvoitusjuomat, keksit, jäätelö, sipsit ja makkara, terveyden kannalta haitallista on runsas sokerin, suolan ja tyydyttyneen (kovan) rasvan saanti ei lisäaineiden saannin kasvanut määrä. Tästä huolimatta, ruoan lisäaineista on tullut huonon ruoan mittari yhtälailla tieteeseen perustumattomin syin kuin, että syö värikkäästi -suositusta pidetään hyvän ruokavalion mittarina. Aitoon ruokaan eivät kuulu lisäaineet ja muut kemikaalit väittää bloggari (Shingler 2011). Mediakeskustelun perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että aito ruoka tarkoittaa esimerkiksi runsaasti kovaa rasvaa sisältäviä maitotuotteita. Lisäaineet eivät kuitenkaan tee ruoasta huonoa tai hyvää, vaan ruoan terveellisyyttä mitataan ravintoaineiden tiheydellä ja tieteellisesti toteennäytetyillä vaikutuksilla terveyteen. Kuluttajien toiveita kuunnellen esimerkiksi arominvahvenne natriumglutamaatti (E 621) on poistettu monesta lihaleikkeestä. Natriumglutamaattia ei kuitenkaan ole todettu terveydelle haitalliseksi (Walker & Lupien 2000). Myös aspartaami (E 951) saa osakseen tieteellisesti perusteetonta kritiikkiä, vaikka sen ADI-arvo on niin suuri, että aikuinen voisi päivittäin juoda neljä litraa aspartaamilla makeutettua virvoitusjuomaa. Lisäaineiden käyttö mahdollistaa laajan valikoiman terveydelle edullisempia elintarvikkeita, jotka ovat esimerkiksi makeita, mutta vähäkalorisia tai sisältävät arominvahvennetta, mutta vähemmän suolaa tai sisältävät kasviöljyä eläinkunnan tyydyttyneen rasvan sijaan. E-koodi on lisäaineille sovittu eurooppalainen tapa merkitä eri lisäaineet sen sijaan, että pakkausmerkinnöissä käytettäisiin usein hyvinkin pitkää ja vaikeaselkoista kemiallista nimeä. Elintarvikkeisiin tarkoituksella lisätyt säilöntä-, väri-, makeutus- ja muut lisäaineet eivät osana normaalia ruokavaliota aiheuta riskiä terveydelle. Toki allergia ja erilaiset yliherkkyysoireet on otettava yksilöllisesti huomioon, mutta nämä oireet eivät ole syy kieltää lisäaine. Lisäaineiden turvallisuuden arvioinnista vastaa Euroopan Elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) ja lisäaineiden käytöstä, kuten siitä millaisia määriä ja minkä tyyppisiin elintarvikkeisiin saa lisätä, päättää Euroopan komissio (Commission Regulation 1129/2011). Lisäaine on turvallisuuden kannalta riski vain silloin kun hyväksyttävän päiväsaannin raja (ADI) ylittyy, kuten pikkulasten nitriitin (E 250) ja bentsoehapon (E 210) sekä niiden suolojen saannin osalta. Nitriitin lisäämiselle makkaroihin ja muihin lihatuotteisiin on selkeä ruoan mikrobiologista turvallisuutta parantava tarve. Nitriittialtistusta olisi kuitenkin aiheellista vähentää erityisesti leikki-ikäisten terveysriskien vähentämiseksi (Evira 2013). Eviran suosituksen mukaan leikki-ikäisille tulisi antaa makkaraa enintään kahdesti viikossa. Uuden turvallisuusarvion mukaan myös sorbiinihapon (E 200) ja sen suolojen määrä sekä lasten että aikuisten ruokavaliossa ylittää ADI-arvon (EFSA 2015). Yksi sorbiinihapon ja sorbaattien merkittävimmistä saantilähteistä on leipä. Luontaisuus ei ole tae turvallisuudesta Puhtaasti syöminen on haasteellista, mikäli sillä tarkoitetaan ruokaa, joka on täysin vapaa vieraista aineista. Ruoka saattaa sisältää erilaisia vieraita kemiallisia aineita, jotka ovat vahingossa joutuneet ruokaan joko ympäristön saastumisen, kasvinsuojeluaineiden tai eläinten lääkityksen jääminä, pakkauksista irronneiden aineiden, ruoan pilaantumisen tai ruoan liiallisen kuumentamisen seurauksena. Vierasaineita on löydetty viljasta, kalasta ja maidosta sekä kasviperäisistä ravintolisistä, mutta valvonnan tehokkuus ja ruokavalion monipuolisuus useimmiten riittää turvallisuusriskin välttämiseen. Ympäristömyrkkyjen, kuten raskasmetallien ja dioksiinien, korkeiden pitoisuuksien vuoksi Evira on antanut ohjeen syödä kalaa vaihtelevas- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 7

ti vain kahdesti viikossa. Lukuun ottamatta kasvinsuojeluaineiden jäämiä, vieraita aineita voi yhtä hyvin esiintyä luomuruoassa kuin teollisesti prosessoiduissa elintarvikkeissa. Myös kotoisessa ruoanvalmistuksessa, esimerkiksi makkaraa grillattaessa tai kalaa savustettaessa, ruokaan voi muodostua syöpävaarallisia aineita, kuten polyaromaattisia hiilivetyjä (PAH). Sen sijaan näiden PAH-yhdisteiden määrä on valvottua savuaromeissa, joita käytetään savun aromin tuomiseen esimerkiksi kala- tai lihavalmisteisiin. Lähes kaikki ruoka myös homehtuu, eivätkä homemyrkyt, kuten pähkinöissä usein esiintyvä aflatoksiini tai rusinoiden okratoksiini, ole terveydelle hyväksi. Elintarvikkeissa homeiden ja homemyrkkyjen muodostumista pyritään estämään muun muassa säilöntäaineilla, kuten sorbiinihapolla ja bentsoehapolla sekä niiden suoloilla. Luontaisuus ei takaa ruoan turvallisuutta. Monet kasvikunnan tuotteet, kuten sienet, salaatti, pavut, vihertyneet perunat, vihreät tomaa tit ja kaneli sisältävät luontaisesti myrkyllisiä aineita, jotka suurina määrinä ovat terveydelle haitallisia. Esimerkiksi pinaatti, punajuuri ja rucolasalaatti sisältävät suuria määriä nitraattia, joka elimistössä muuntuu osin nitriitiksi. Nitriitti haittaa hapenkuljetusta veressä. Lapsiperheiden ruokavaliosuosituksissa (ks. thl.fi) on pikkulapsille annettu kanelin syöntirajoituksia, sillä erityisesti kassiakaneli (ei Ceylonin kaneli) sisältää maksalle myrkyllistä kumariinia. Vihertyneitä perunoita taas haittaa korkea glykoalkaloidipitoisuus (solaniini), joka aiheuttaa vatsavaivoja, kuten myös liottamatta ja keittämättä nautitut pavut. Ravintolisät, kuten erilaiset kasviperäisiä jauheista ja uutteita sisältävät valmisteet, houkuttelevat erityisesti kuluttajia, jotka ovat kiinnostuneita hyvinvoinnistaan. Markkinoilta on kuitenkin toistuvasti jouduttu poistamaan ravintolisiä, joissa on ollut uuselintarvikkeen ainesosia eli sellaisia ainesosia, joiden turvallisuudesta ei ole tietoa. EC 258/97. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 258/97 uuselintarvikkeista ja elintarvikkeiden uusista ainesosista. EFSA (2012) Guidance for submission for food additive evaluations. EFSA Journal 10(7): 2760. EFSA (2015) Scientific Opinion on the re-evaluation of sorbic acid (E 200), potassium sorbate (E 202) and calcium sorbate (E 203) as food additives. EFSA Journal 13(6): 4144. Evira (2013) Kvantitatiivinen riskinarviointi lasten ja aikuisten altistumisesta nitraatille ja nitriitille. Saatavilla www.evira.fi Pollan M (2011) Oikean ruoan ohjeet. Syöjän käsikirja. Atena Kustannus Oy. Shingler N (2011) Marjoja & maskaraa. Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit. Otavan kirjapaino Oy. Walker R & Lupien J R (2000) The safety evaluation of monosodium glutamate. J. Nutrition 130:1049S 1052S. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston professori (ravin non turvallisuus). Artikkeli perustuu Tieteiden päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään. Kirjallisuus Commission Regulation 1129/2011. Amending annex II to regulation (EC) no 1333/2008 of the European Parliament and of the Council by establishing a Union list of food additives. 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana Briitta Koskiaho Pohjoismaat ovat oiva esimerkki sellaisista taloudelliseen ja sosiaaliseen edistymiseen pyrkivistä yhteiskunnista toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, jotka ovat olleet suhteellisen homogeenisia. Sosiaalipolitiikkaan sisältyvä sosiaalisten ja tuloerojen vähentämispyrkimys on saanut yleisen hyväksynnän. Viimeistään vuonna 2015 olemme havahtuneet myös Suomessa ymmärtämään sen, että homogeenisuus on vähenemässä, kun yhtäkkiä pakolaiset ovat vaeltamassa myös tähän maahan. Se tulee osaltaan muuttamaan myös tuloja omaisuuseroja. Tärkeätä on tarkata, ettei maahan synny eriarvoistavaa kierrettä. Kysymys inklusiivisesta ja eksklusiivisesta eli yhteenkuuluvuuden ja erojen yhteiskunnasta on ajankohtaistunut. Inklusiivisuuden ja eksklusiivisuuden sisältö Inklusiivinen yhteiskunta voidaan ymmärtää muuten eriytyneessä, fragmentoituneessa, yhteiskunnassa ihmisten välittömän elinympäristön muodostamaksi yhteisöksi ja alhaalta päin rakentuvaksi yhteisöjen yhteiskunnaksi. Se voidaan myös ymmärtää jonkinlaisena rajankäyntinä. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tehdään eroja sen suhteen, kuka kuuluu meihin ja kuka ei. Inklusiivisuudella voidaan tarkoittaa myös yhteisiä arvoja, ihmisoikeuksia, intressejä ja yhteisesti neuvoteltavia toimenpiteitä sekä osallistumisen mahdollisuuksia (Auman 2013). Risto Eräsaari (Eräsaari 2005) ymmärtää inklusiivisuuden meidän yhteiskunnaksemme. Hän toteaa, että sen sosiaalipolitiikka on ajattelutapa, jossa yhteiskunta esiintyy sekä tekijänä että teon kohteena, sekä edellytyksenä että tuloksena. Yhteiskunta on kiertäviin syy-yhteyksiin ja itseensä viittaavuuteen nojaava, itse itsensä oikeuttava kehä, hän arvioi. Dan Auman korostaa sitä, että kysymys ei ole harmonisesta yhteiskunnasta vaan yhteisesti jaetusta, missä on erilaistumisen integraatiota (engl. diversity integration). Siinä vallitsevat tietyn asteiset ryhmäarvot ja yhteiset intressit. Ehkä Eräsaarella on mielessään pieni yhteiskunta, kuten Suomi. Auman taas ajattelee suuria monikulttuurisia yhteiskuntia, kuten Yhdysvaltoja. Yhteiskunnassa, jossa voi olla kymmeniä kansalaisuuksia ja lukuisia etnisiä ryhmiä, ymmärretään arvot ja ihmisoikeudet usein eri tavoin. Huangin mukaan kysymys ei näin suuressa kokonaisuudessa voi koskaan olla harmonisesta yhdenmukaisesta yhteiskunnasta vaan yhteiskunnasta, missä tietyistä yhteisistä intresseistä ja näkökulmista voidaan päästä yhteisymmärrykseen eli yhteisesti jaettuun yhteiskuntaan (shared society; Huang 2014, McCartney & Naudé 2012). Tämä näkemys on lähellä sitä, minkä voi ajatella olevan ominaista myös kumppanuuden sosiaalipolitiikalle (Koskiaho 2014). Siinä voi olla erilaisia näkökulmia mutta neuvotellen päästään yhteisymmärrykseen. Taustana on neuvottelijoiden luottamus toisiinsa. Pohjana on vahva demokratia, demokraattiset instituutiot ja kansalaisten osallistumismahdollisuudet. Usein inklusiivisuus ymmärretään eksklusiivisuuden, poissulkemisen, vastakohtana tai rajankäyntinä näiden kahden välillä: kuka kuuluu ryhmään ja kuka luetaan ulkopuoliseksi (Levitas 1999). Ensinnäkin poistyöntäviä tekijöitä eli ongelmia kytkeytymisessä toisiin ovat erilaiset sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys, heikot selviytymisen taidot, matalat tulot, heikko asumistaso, eläminen korkean rikollisuusasteen ympäristössä, huono terveys ja perheen hajoamisen aiheuttamat ongelmat. Toiseksi poistyöntämistä aiheutuu yksilön tai TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 9

ryhmän kyvyttömyydestä osallistua tehokkaasti yhteiskuntaan ja sen kulttuuriseen elämään. Eksklusiivisuutta on yhteiskunnan perusvirroista vieraantuminen. Kolmanneksi kysymys voi olla köyhyyden ja syrjäytymisen, deprivaation, dynaamisesta prosessista, jossa jotkut yksilöt tai ryhmät sysätään niiden yhteiskunnan ja kulttuurin järjestelmien ulkopuolelle, jotka määrittävät henkilön integroitumisen yhteiskuntaan. Julkinen sektori voi pyrkiä esimerkiksi näennäistyöllistämiskeinoin helpottamaan työnsaantivaikeuksia, mutta autettava voi joutua vain heikosti palkatun tilapäistyön vangiksi. Se edistää ekskluusiota ja estää osallistumista, ellei työllistämiskeinoihin yhdistetä muuta tukea. Neljänneksi poissulkemiskeskustelu voi olla moraalista alaluokkakeskustelua, jolloin ekskluusiota tarkastellaan eettisessä ja kulttuurisessa diskurssissa. Köyhyydelle annetaan moraalinen sisältö ja etsitään kulttuurisia syitä ongelmille. Ekskluusion haitat nähdään myös moraalisina. Ruotsalainen sosiologi Göran Therborn analysoi epätasa-arvoa synnyttäviä mekanismeja (Therborn 2013). Tällöin hän tarkastelee sekä taloudellista, sosiaalista että kulttuurista epätasa-arvoistumisprosessia. Poissulkemisen lisäksi hän ottaa esille etäännyttämisen, jossa toiset palkitaan ja toisia ei, jolloin näitä sysätään kauemmaksi. Therborn tarkastelee myös hierarkisointia, jossa ihmiset, ryhmät tai organisaatiot jaetaan luokkiin. Eteenpäin pyrkivässä yhteiskunnassa tällainen kategorisointi voi olla tuhoisaa, joten inklusiivisuuteen pyrkiminen on tätä hedelmällisempää. Kannattaa miettiä erojen tekemisen sijasta osallistumisen mahdollisuuksien laventamista. Osallistumisen perussuunnat Inklusiivisuutta edistävän yhteiskunnan osallistumisen perussuuntina voi pitää työhön, poliittiseen demokratiaan ja kansalaisyhteiskunnalliseen toimintaan osallistumista. Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt hyvinvointivaltioidea on levännyt sen varassa, että yhteiskunnassa eletään melkein täystyöllisyyden yhteiskunnassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät aikuisikäiset osallistuvat omalla työllään yhteisen hyvän aikaansaamiseen. Hyvinvointivaltion keskeiset ongelmat koskevatkin sitä, että teollistumisen ajan yhteiskunnassa luodut täystyöllisyyden oletuskriteerit eivät enää päde kuin vain sen osan kohdalla, jolla on vakinainen ja täysipäiväinen työsuhde tai kohtuullisen toimeentulon takaava yrittäjyys. Kuitenkin vain alle puolet suomalaisista työikäisistä kuuluu tähän joukkoon. Työkansalaisuus on aidointa hyvinvointivaltion kansalaisuutta, koska työn tekemisestä saadaan verotuloja julkisten menojen kattamiseen. Kuitenkin kautta aikojen juuri työstä poispääsemiseen tai työn vähentämiseen liittyy monia utopioita, kuten oikeus laiskuuteen ja laiskuuden yhteiskunnan utopiat. Jo Karl Marx pohti tätä kysymystä ja hänen vävynsä Paul Lafargue on tullut kuuluisaksi 1880-luvun alussa ilmestyneen kirjansa Le Droit à la Paresse (Oikeus laiskuuteen) myötä (Lafargue 1883). Sosiologi Stephan Lessenich käsittelee Lafarguen teoksen pohjalta laiskuuden ja työn välistä suhdetta nyky-yhteiskunnassa kapitalismin eräänlaisena dilemmana (Alminger & Baron 2014). Kapitalismissa työntekijöiltä vaaditaan yhä intensiivisempää työntekoa. Työn tuottavuus kohoaa tekniikan kehittyessä ja nopeuttaessa työprosesseja. Onkin kysytty, miksi ihmisten pitää edelleenkin tehdä työtä otsansa hiessä? Miksi ihmisillä ei ole virallisesti todettua oikeutta laiskuuteen tai vaikkapa esimerkiksi kolmen tunnin työpäiviin? Toisaalta osa työikäisistä ei enää ole tässä kurimuksessa, kun monen ongelmana on usein edelliselle vastakkainen eli pätkätyö, nollasopimukset tai työttömyys taikka varhainen eläköityminen. Osa ei jaksa enää hakeakaan työtä, jolloin ekskluusion vaara lisääntyy. Tämä joukko on viime vuosina kasvanut (Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus 2015). Hallitus suunnittelee kuitenkin Suomessa vuonna 2016 työehtojen kiristämistä ja työajan pidentämistä kokoaikaisissa työsuhteissa oleville. Toinen osallistumisen perusmuoto työn lisäksi on poliittinen osallistuminen. Sen manifestaatio on virallisiin vaaleihin osallistuminen. Saksalai- 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

nen sosiologi Claus Offe on pohtinut demokraattista osallistuvaa epätasa-arvoisuutta nykyisessä menoleikkauksia tekevässä yhteiskunnassa (Offe 2014). Hän viittaa siihen, että muodollinen poliittinen osallistuminen on periaatteessa mahdollista kaikille kansalaisille. Käytännössä eteen tulee monia kulttuurisia, tapoihin ja tottumuksiin liittyviä esteitä. Sosiaalistaloudelliset olot aiheuttavat ekskluusiota, joka piiloutuu ja jota on vaikea mitata. Lopputuloksena on, että huonoissa oloissa elävien poliittinen osallistuminen esimerkiksi vaaleihin on heikompaa kuin muiden kansalaisten, vaikka demokratiaan pitäisi kuulua, että kaikki täysvaltaiset kansalaiset ovat päättämässä yhteiskunnallisten peruslinjojen muodostamisesta. Ekskluusion etenemisen myötä näin tapahtuu entistä vähemmän. Kolmas yhteiskunnallisen osallistumisen perussuunta on kansalaisyhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen, kuten vapaaehtoistyö tai naapuruustyö. Tähän osallistumisen muotoon suuntautuu entistä enemmän paineita, kun julkinen sektori vähentää sosiaalista vastuutaan ja toimintaansa. Voidaan puhua kumppanuuden sosiaalipolitiikasta silloin, kun tämä kolmas sektori tekee tai joutuu tekemään yhteistoimintaa julkisen sektorin ja markkinatoimijoiden kanssa (Koskiaho 2014). Tämä vaade on lisääntymässä. Osallisuuden tunne yhteiskunnan jäsenyydestä ja osallistumisen yhteiskunnallisiin toimintoihin sisältävät oletuksen yhteiskunnallisten perusarvojen yhteisyydestä. Jos ollaan kovin erimielisiä siitä, mikä on kaikille hyväksi, ei ole kovin suuria edellytyksiä hedelmälliseen yhteistoimintaan. Arvojen samansuuntaisuus on yhteydessä sosiaalisen aseman suhteelliseen yhtäläisyyteen, merkittävien sosiaalisen aseman erojen puuttumiseen, demokraattisessa yhteiskunnassa. Viime vuosikymmeninä eurooppalaisissa maissa on koko ajan tapahtunut sisäistä eriytymistä sosiaaliseen asemaan kuuluvien tekijöiden osalta. Taloudellisten erojen kehittyminen Viimeisten vuosikymmenten kehitystä voidaan luonnehtia globaaliksi epätasa-arvoistavan kehityksen trendiksi. Rikkaat ovat rikastuneet eivätkä kansakuntien enemmistö ole viime aikoina kyennyt kuromaan rikkaiden taloudellista etumatkaa umpeen. OECD-maissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurin kolmeenkymmeneen vuoteen. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin 1980-luvun lopulle asti aikaa, jolloin omistuksen ja tulojen mukaan laskettu ylin kymmenys väestöstä eri maissa eli tilassa, jossa sen suhteellinen osuus pysyi vakiona. Tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa, jossa suurin osa maailman rikkaimmista asuu, sekä tulojen ja omistuksen suhteen rikkaimman kymmenyksen että rikkaimman prosentin osalta (Stierli ym. 2014). Vasta 1990-luvulle saavuttaessa rikkaat alkoivat kerryttää varojaan suhteellisesti sotaa edeltävälle tasolle eli alkoivat irtaantua muista. Tämä on se seikka, jonka vuoksi inkluusion kannalta kannattaa tarkastella tulo- ja varallisuuden ääripäitä. Tulojen kannalta rikkain kymmenys väestöstä OECD-alueella ansaitsee 9,5 kertaisesti verrattuna köyhimpään kymmenykseen. 1980-luvulla tämä suhde oli 7:1, mikä on sen jälkeen jatkuvasti suurentunut, todetaan OECD-raportissa 2014 (Cingano 2014). Taloudellisen kriisin ja sen jälkeisenä aikana vuosina 2007 2011/2012 keskimääräinen talouksien reaalitulo pysähtyi ja laski useimmissa maissa, Espanjassa, Irlannissa, Islannissa ja Kreikassa jopa enemmän kuin 3,5 % vuodessa. Melkein kaikissa maissa, missä tulotaso putosi, alin tulokymmenys kärsi eniten. Vuosien 2007 2008 taloudellisen kriisin alkuvaiheessa vaurauden yleinen kasvu notkahti, minkä jälkeen Eurooppa ja Afrikka jäivät matalan vaurauden kasvun vaiheeseen, todetaan Credit Suissen tutkimuslaitoksen globaalia vaurautta vuonna 2014 koskevassa tutkimusraportissa (Stierli ym. 2014). Pohjois-Amerikka, Kiina ja Latinalainen Amerikka lähtivät vaurastumaan ja osittain myös Intia. Kasvu ylitti vuoteen 2014 mennessä vuosien 2000 2007 lukemat kuitenkin vain Pohjois-Amerikassa. Eurooppa näyttää laahaavan kaikkien muiden maanosien perässä viime vuosien kasvuvauhdin osalta. Vuoden 2015 sveitsiläisessä raportissa tarkastellaan maailman alueiden kotitalouksien vaurauden muutosta ja todetaan, että vuosina 2014 2015 muutos on ollut positiivinen Pohjois-Amerikas- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 11

sa ja Kiinassa, kaikkialla muualla negatiivinen. Euroopassa negatiivinen muutos on ollut toiseksi suurin Latinalaisen Amerikan jälkeen eli -12,4 % (Stierli ym. 2015). Taloudellinen vauraus on alkanut viime vuosina keräytyä yhä harvempiin käsiin läntisessä maailmassa (Stierli ym. 2014). Erityisasemassa tässä ovat yhdysvaltalaiset rikkaat. Ylin prosentti kerää kaikesta omistuksesta 40 % Pohjois- Amerikassa ja Euroopassa yli 30 %. Ylimmän kymmenyksen käsiin päätyy kaikesta omistuksesta yli 70 % Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa hieman vähemmän eli 70 %. Eniten dollarimiljonäärien lukumäärä tullee ennusteen mukaan kasvamaan vuosina 2014 2019 Afrikassa ja Kiinassa. Tämä kasvu on 90 %, sen ollessa samana jaksona ennusteen mukaan Euroopassa 53 % ja Pohjois-Amerikassa 38 %. Luvut antavat aihetta sille päätelmälle, että vaurauden kasvu siirtyisi vähitellen pois Euroopasta ja Pohjois- Amerikasta muualle maailmaan. Vaurauden kasvun takana on taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan innovatiivisuus (Stierli ym 2014). Vuoden 2015 aikana Kiinasta on kuitenkin kaikunut viestejä siitä, että maan talous ei kasva enää entistä vauhtiaan, vaikka se edelleen on moninkertainen eurooppalaisten maiden kasvuun verrattuna. Suomen roolina on aivan viime aikoina ollut läntisen Euroopan heikosti selviytyvän osa, koska maan talouden kasvuvauhti on melkein kokonaan hiipunut kansantuotteen muutoksella mitaten. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa pian puolet kaikesta maailman omaisuudesta, jos heidän osuutensa kasvu jatkuu nykyistä vauhtia, arvioi kansainvälinen avustusjärjestö Oxfam vuonna 2015. Oxfamin raportin Wealth: Having it all and wanting more mukaan rikkaimman prosentin osuus maailman varallisuudesta oli 48 % vuonna 2014, kun se viisi vuotta aiemmin oli 44 %. Tätä tahtia luku on yli puolet vuonna 2016. Loput maailman rikkaimmasta 20 prosentista omistaa 46 prosenttia omaisuudesta. Muu väestö eli 80 % maailman väestöstä omistaa vain 5,5 % varallisuudesta eli 1/700 siitä, mitä rikkain prosentti omistaa. Oxfamin päätelmät ovat samansuuntaiset kuin sveitsiläistenkin. Sosiaalipolitiikan rahoituksen kannalta ylimpien tuloluokkien karkaamisella käsistä ja muiden kuin ylimmän kymmenyksen, desiilin, suhteellisen aseman huononemisella on merkitystä. Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa (Berkerley) on viime aikoina kiinnitetty tähän yleiseen kehitystrendiin huomiota oman maan kannalta (Responding to Rising Inequality 2014). Toisen maailmansodan jälkeen aina vuoteen 1980 elettiin aikaa, jolloin alempi tuloryhmä eli enemmistö, 90 % väestöstä, kykeni kasvattamaan tulo-osuuttaan suhteellisesti jopa enemmän kuin kaikkein rikkain prosentti. Sen jälkeen kaikkein rikkaimmat alkoivat lisätä osuuttaan, 1990-luvulla tulot yli kaksinkertaistuivat mutta alimpien tuloluokkien tulot polkivat paikoillaan. Seurauksena on sosiaalisten ongelmien, kuten lapsiköyhyyden, lisääntyminen; vuonna 2012 Yhdysvalloissa oli köyhiä lapsia 22 % kaikista lapsista. Läntisissä kehittyneissä maissa on jouduttu kehitykseen, missä eletään palkkojen alentamisen trendin aikoja, samalla kun sosiaali- ja terveyspalveluja leikataan. Epätasa-arvon politiikka on kasvanut julkisen sektorin toiminnoissa, koska etuuksien ja palvelujen saaminen joko maksaa entistä enemmän tai sitten niiden saamiseen liittyy kasvava määrä erilaisia ehtoja. Kuitenkin tilastotiedot kertovat myös, että äärimmäinen köyhyys on vähentynyt Afrikan maissa aivan viime vuosina. Toivoa näyttää siis olevan myös paremmasta maailmasta. Läntisten maiden viimeaikaista prosessia voidaan tulkita kahdella tavalla. Ensimmäisen tulkinnan mukaan kysymys on ollut uusliberalistisen talousopin omaksumisen syvenemisestä. Euroopassa oppia on otettu yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta kansalaisten oman ja kansalaisyhteiskunnan vastuun kasvattamisesta myös sosiaalisen kysymyksen hoitamisessa. Toisaalta amerikkalaisten demokraattipresidentti Barack Obaman ponnistukset saada omaan maahansa eurooppalaisen järjestelmän kaltaista terveydenhuoltoa ovat osoitus päinvastaisesta ideoiden liikehdinnästä Euroopasta Yhdysvaltoihin. Ponnistukset ovat kuitenkin olleet vähällä valua tyhjiin, kun erityisesti republikaa- 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016

nit ovat vastustaneet uudistusta ja siihen liittyvää solidaarisuutta köyhiä amerikkalaisia kohtaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa väestöllinen eriarvoisuus on kasvanut huomattavasti. Hyvinvointivaltiollisesta taustasta huolimatta myös Euroopan maissa eriarvoistuminen nähdään enenevänä uhkana kansakuntien legitimiteetille ja samalla osoituksena kansainvälisen sosiaalipolitiikan vaikeuksista. Erojen Suomi Pohjoismaat muodostavat poikkeuksen muista OECD-maista aikavälin 2007 2011/2012 taloudellisessa kehityksessä. Niissä kehityserojen muutokset eivät ole olleet niin suuret kuin muualla. Suomessa talouden kriisiytyminen alkoi vasta muiden maiden jälkeen. Samalla tavoin 1990-luvun lama saapui Suomeen vasta Keski- Euroopan maiden jälkeen. Alin tulokymmenys on jopa parantanut asemaansa talouskriisin aikana. Sen tuloista valtaosan muodostavat kuitenkin sosiaaliset tuet. Kotitalouksen käytettävissä olevan tulon keskimääräinen vuosimuutos (%) oli Suomessa (Cingano 2014): 1980-luvun puoliväli 2007/2008 koko väestö 1,7 alin tulokymmenys 1,2 ylin tulokymmenys 2,5 2007/2008 2011/2012 koko väestö 1,2 alin tulokymmenys 1,5 ylin tulokymmenys 1,0 Ylin tulokymmenys näyttää menettäneen suhteellista asemaansa. Gini-kerroin mittaa suhteellista tulojen erilaisuutta välillä 0 1 eli tasaisesta tulonjaosta eriarvoistuneeseen tulonjakoon. Gini-kerroin oli Suomessa 0,270 vuonna 2007 ja 0,261 vuonna 2011. Tulonjako pysyi vuosina 2007 2011 vielä varsin vakaana, joskin kerroin oli jo laskusuunnassa (Cingano 2014). Suomalaisten kaikkien kotitalouksien reaalitulojen kertymisen nykyinen heikko kausi alkoi tulonjakotilastojen mukaan 2010 (Käytettävissä oleva rahatulo keskimäärin 37 700 euroa, 2015). Siitä lähtien käytettävissä olevien tulojen positiiviset vuosimuutokset ovat olleet entistä vähäisemmät, alle 1 %. Vuonna 2013 tulomuutos kääntyi jopa negatiiviseksi. Tätä ei ollut tapahtunut vuosikymmeniin (Suomen virallinen tilasto SVT: Kotitalouksien varallisuus 2015). Tulojen ohella omistaminen ja siihen liittyvä vauraus tai sen puute on talouden tasaisuuden tai eriarvoisuuden osoitin. Suomen tilastokeskuksen mukaan Suomessa rikkain prosentti kerää varallisuuden suhteen 13 % varallisuudesta eli omistuksista ja 8 % kokonaistuloista, Ruotsissa luvut ovat 29 % ja 7 %. Ylimmän kymmenyksen varallisuus oli Suomessa vuonna 2013 yli 45 % eli vajaat puolet kokonaisvarallisuudesta. Ylin kymmenys on kahdessakymmenessä vuodessa lisännyt nettovarallisuuttaan (velat pois lukien) kuusi prosenttiyksikköä, kun kaikki muut varallisuusluokat ovat menettäneet varallisuuttaan (0,2 1,6 prosenttiyksikköä). Suomalaiset omistavatkin asuntonsa kokonaan tai osittain omistusasuntojen luvatussa maassa. Velaton asunto ja sen myötä korkein keskimääräinen varallisuus on eläkkeelle jääneellä ikäryhmällä (65 74-vuotiaat) yli 175 000 euroa, seuraavina varallisuusryhminä ovat 55 64-vuotiaat ja yli 75-vuotiaat nuorimpien ikäryhmien ollessa näitä vähävaraisempia. Keskimääräinen varallisuus on yli 110 000 euroa (Puolella kotitalouksista nettovarallisuutta yli 110 000 euroa vuonna 2013, 2015). Suurituloisin prosentti suomalaisista sai vuoden 2013 tuloistaan lähes puolet omaisuustuloina: Ryhmän bruttotuloista keskimäärin 46 % tuli omaisuustuloista ja lähes 40 % palkasta (Suomen virallinen tilasto SVT: Kotitalouksien varallisuus 2015). Sekä tulo-, omaisuus- että kulutusverojen avulla julkinen sektori on kerännyt yhteiseen käyttöön osan siitä varallisuudesta, joka on syntynyt henkilökohtaisista säästöistä. Varat ovat kuitenkin usein sidottuina omaan asuntoon eikä muuta varallisuutta juuri ole. Suomalaiseen eetokseen on kuulunut sosiaalinen nousu koulutuksen avulla. Siten on ollut mahdollista päästä myös parempiin tuloihin kuin aiemmat sukupolvet. Palkkatulojen avulla on kuitenkin entistä vaikeampi päästä ylimmän tulokymmenyksen ryhmään. Kotitaloudet ovat TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2016 13