aassamme on vahvat perinteet ja syvällinen käytännön kokemus psykologisesta palvelutoiminnasta eri lajien valmennustoiminnassa. Ammattimainen toiminta perustuu jatkuvaan tiedon päivittämiseen ja tutkimustulosten seuraamiseen. amalla tavoin kuin lääkärin tai fysioterapeutin pitää jatkuvasti päivittää tietojaan mm. diagnostisista testimenetelmistä, erilaisten hoitomenetelmien vaikutuksista, kontraindikaatioista ja annostelusta, pitää myös urheilu- ja liikuntapsykologian asiantuntijan olla perillä siitä, missä maailmalla mennään oman ammattialan kehittämisessä. UPYn tehtävänä on tukea sekä käytännön toimintaa että liikuntapsykologisen tutkimuksen edistämistä, ja ennen kaikkea toimia siltana tutkimuksen ja käytännön sovelluksen välillä. UPYn toiminnassa onkin mukana sekä liikuntapsykologian tutkijoita että käytännön toimijoita, jotka kattavat hyvin monipuolisen ammatillisen osaamistaustan. L iikuntapsykologia on nuori ja niukasti resursoitu tutkimusalue uomessa. Yksi professorin ja yksi lehtorin virka liikuntatieteellisessä tiedekunnassa ja vanhemman tutkijan vakanssi KIHUssa edustavat maamme liikuntapsykologisen tutkimuksen päätoimisia resursseja. Toki myös monilla yksittäisillä tutkijoilla ja lehtoreilla on intressejä liikuntapsykologiaan, mutta heidän päätyönsä on kuitenkin jollakin muulla alueella. Kun tätä tilannetta verrataan liikuntapsykologisen tutkimuksen resursointiin muissa Euroopan maissa, voidaan todeta, että tulemme kaukana perässä. erkittävänä tietojen päivitysfoorumina toimivat liikuntapsykologian kansalliset ja kansainväliset seminaarit ja kongressit. Neljän vuoden välein järjestettävä Euroopan urheilupsykologikongressi järjestettiin Kreikan Halkidikissa 4.-9.9.2007. Kongressissa (www.fepsac2007. gr) pidettiin yli 600 tieteellistä esitelmää, suomalaisten toimesta liki kaksikymmentä. elvä tendenssi liikuntapsykologisessa tut- Puheenjohtajan palsta uomen urheilupsykologisen yhdistyksen tavoitteena on saada urheilu- ja liikuntapsykologinen tietämys ja osaaminen merkittäväksi osaksi valmentajien, liikunnanopettajien ja muiden liikuntaelämän vaikuttajien jokapäiväistä toimintaa. Jäsentemme tekemä työ perustuu vahvasti tutkimustietoon ja korkeaan ammattieettiseen toimintakulttuuriin. Jarmo Liukkonen liikuntapedagogiikan professori jarmo.liukkonen@sport.jyu.fi Jyväskylän yliopisto Liikuntatieteiden laitos PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto kimuksessa 2000-luvulla on ollut fyysisen aktiivisuuden edistäminen, erityisesti liikuntamotivaatio sekä liikunnan ja terveyden/ hyvinvoinnin välisten yhteyksien ja välittävien mekanismien tutkimus. uomi on ollut vahvasti edustettuna Euroopan urheilupsykologisessa yhdistyksessä (www.fepsac.com). Nelivuotiskaudeksi kerrallaan valittavassa hallituksessa on ollut uomen edustaja yhtämittaisesti 24 vuotta, kahdeksan ensimmäistä vuotta Friedrich Blanz, 12 seuraavaa allekirjoittanut, ja viimeiset neljä vuotta arja Kokkonen. Uudelle nelivuotiskaudelle valittiin puheenjohtajaksi Paul Wylleman Belgiasta ja sihteeriksi Urban Johnson Ruotsista. Heidän lisäkseen hallituksessa on seitsemän jäsentä hyvin kattavasti eri Euroopan maista. Urheilupsykologia tieteenalana onkin kehittynyt suuresti Euroopassa, mikä näkyi siinä, että ehdokkaita hallitukseen oli enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. uomen vuoro olikin luovuttaa hallituspaikkansa uusille tulokkaille. uomessa järjestetään vuosittain erilaisia koulutustapahtumia, joissa liikuntapsykologialla on merkittävä rooli. yös puhtaasti liikuntapsykologiaan keskittyviä koulutustilaisuuksia järjestetään vuosittain. Yksi merkittävimmistä oli viime toukokuussa Jyväskylässä UPYn, Nuoren uomen ja liikuntatieteiden laitoksen kanssa yhteistyössä järjestetty kansainvälinen otoristen taitojen oppimisen ja opettamisen symposiumi, joka kokosi yhteensä 250 osanottajaa. Tilaisuus oli samalla merkittävä esiintulo liikuntatieteelliseen tiedekuntaan perustetulle Liikuntataitojen tutkimusyksikölle (otor Behaviour Research Unit BRU; www.jyu.fi/motorskills). Yksikkö tutkii liikuntataitojen oppimista ja opettamista psykologisesta, havaintomotorisesta ja kognitiivisesta näkökulmasta, ja tarkoituksena on tuottaa käytännön psykopedagogista tietoa liikunnanopetukseen ja urheiluvalmennukseen. erkittävänä liikuntapsykologian koulutusuutisena voidaan pitää kansainvälisen, englanninkielisen liikuntapsykologian maisteriohjelman (http://www.jyu.fi/sport/en/study/programmes/seppro/etusivu/document_view) käynnistymistä liikuntatieteiden laitoksella professori Taru Lintusen johdolla. Ohjelmaan voivat osallistua myös suomalaiset kandidaattitason tutkinnon suorittaneet psykologian, sosiaalipsykologian ja liikuntatieteiden opiskelijat. Kansainvälinen opiskelijajoukko takaa monipuolisen kokemustenvaihdon liikunta- ja urheilupsykologisen tutkimuksen ja käytännön sovellutusten alueella. UPY on aina ollut avoin aatteellinen yhdistys, jonka toimintaan ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat saada tietoa ja vaihtaa kokemuksia liikunta- ja urheilupsykologiasta. UPY:n sisällä toimii asiantuntijaverkosto, jonka jäsenten tarjoamia palveluja urheilijat, valmentajat ja lajiorganisaatiot voivat käyttää. Valmentajalehti sisältyy UPYn jäsenmaksuun ja toimii yhdistyksen keskeisenä tiedotuskanavana. Tietoa yhdistyksestämme saa parhaiten kotisivuiltamme www.supy.fi, josta löytyy muun muassa jäseneksi liittymiskaavake ja tietoa ajankohtaisista tapahtumista. Tervetuloa joukkoon! 4/2007 25
1 2 3 4 5 6 7 1. Turvallisuus 5. Pätevyys 2. Itseys eli ITETUNTO itsensä tiedostaminen 4. Tehtävä- ja tavoitetietoisuus Valmentaja ja kanssapelaajat ovat tärkeitä peilejä suoritusta kehitettäessä. 3. Liittyminen TEKTI EA ROVIO, Lit, Työnohjaaja KUVA POHJOI-HAAGAN URHEILULUKION ARKITO Tämän seitsenosaisen sarjan tarkoituksena on pohtia itsetuntoa kehittävän ohjaamistavan käyttöä ryhmän valmentamisessa. Valmentamista tarkastellaan Borban ja Reasonerin itsetuntomallin viiden ulottuvuuden näkökulmasta: turvallisuus, itsensä tiedostaminen, yhteenkuuluvuus, tehtävä- ja tavoitetietoisuus sekä pätevyys. Teksti on suunnattu etenkin nuorten parissa toimivien tavoitteellisten ja vapaaehtoisempien ryhmien valmentajille ja ohjaajille. Esitettyjä periaatteita voi ja tulee toteuttaa myös aikuisurheilussa, sillä samat ihmisen käyttäytymisen lainalaisuudet pätevät myös näissä ryhmissä. Näkökulmat sopivat myös yksilölajien valmentajille, jotka valmentavat yksilöurheilijoita ryhmässä. Pätevyyden kokemukset LUOVAT JATKUVUUTTA eillä oli palaveri Vesan suorittamisesta. Hänen odotukset olivat nousseet hyvin menneen kevään myötä. Hän oli alkanut arvottamaan onnistumisiaan lopputuloksen, maalinteon kautta. Kun maaleja ei tullutkaan vanhaan tahtiin, seurasi tästä kova pettymys. iitäpä se ahdistus oli noussut pintaan. Puhuimme Vesalle itseluottamuksen rakentamisesta onnistumisten ja tehtävätavoitteiden avulla. aalinteko on lopputulostavoite, joka on saavutettavissa osatavoitteiden avulla. eidän tulee luoda ylöspäin kiertyvä suoritusspiraali. e tukee itseluottamusta. I tsetuntomallin viides ja viimeinen ulottuvuus on pätevyys (ks. Aho & Laine, 1997, 20-67). Tunne pätevyydestä syntyy onnistumisen kokemuksista. Pätevyyden tunteita kokeva yksilö havaitsee itsensä taitavaksi, arvostetuksi ja muille ihmisille tärkeäksi. Hän on avoin uusille kokemuksille, uskaltaa ottaa riskejä, sanoa mielipiteensä, sietää pettymyksiä, pitää epäonnistumisia oppimistilanteina ja haasteina. Pätevyyden tunteiden edellytys on omien hyvien ja huonojen puolien tunteminen. Yksilön tulisi tiedostaa, että myös hänellä on heikkouksia. Joitakin hän voi muuttaa, joitakin kompensoida vahvuuksilla ja jotkut on vain hyväksyttävä ja niiden kanssa on tultava toimeen. Etsimme syyllisiä ja näemme esteitä Valitettavan usein olemme ongelmakeskeisiä. Kuvaamme ongelmia, huomioimme kielteistä kehitystä, etsimme ongelmien taustatekijöitä, syitä ja syyllisiä sekä näemme esteitä ja rajoituksia. en sijaan voisimme ratkaisukeskeisesti kuvata tavoitteita, huomata ja selittää myönteistä kehitystä, pohtia aikaisempia onnistumisia, tutkia mahdollisuuksia ja voimavaroja sekä jakaa ansiota edistyksestä. (Ahola & Furman, 1999, 4). Joskus ei ole pahasta myöskään itsensä kehuminen (Aho& Laine, 1997, 58). Kyllä saavutuksistaan saa olla aidosti onnellinen ja sen saa myös osoittaa. Pätevyyden tunteen lähde ovat onnistumisen kokemukset. Pitkässä juoksussa suorituksen kehittäminen tulisi nähdä onnistumisista rakentuvaksi ylöspäin kiertyväksi suoritusspiraaliksi. Ongelmallista tässä spiraalissa on se, että asetettu tavoite ja taitojen äärirajoilla pyörivä suoritus on haaste ja uhka, sillä se voi hyvin helposti jäädä saavuttamatta. Oikein asetettuna realistinen ja haastavan vaikea tavoite sijoittuu urheilijan minä -pystyvyyden tunteen ylärajoille (Rovio, 2002, 81). inä -pystyvyys ja sitoutuminen inä -pystyvyydellä tarkoitetaan henkilön uskomusta siitä, että hän selviytyy menestyksekkäästi tietystä suorituksesta saavuttaakseen tietyn lopputuloksen. Itseluottamuksella tarkoitetaan uskomusta tai varmuuden astetta, joka henkilöllä on kyvykkyydestään menestyä urheilussa. inä -pystyvyys on kapeampi, tehtävästä ja tilanteesta riippuva, ja itseluottamus yleisempi ja laajempi näkemys suorituskyvykkyydestä. Pystyvyyden tunne ennustaa tavoitteen valintaa, tavoitteeseen sitoutumista ja suoritusta. itä korkeampi on urheilijan minä -pystyvyyden tunne, sitä haasteellisemmat tavoitteet hän asettaa, sitä paremmin hän tavoitteisiinsa sitoutuu ja sen paremmin hän tavoitteensa saavuttaa. Pystyvyyden tunne on tärkeä huomioon otettava seikka pätevyyden kokemuksia hankittaessa (Rovio, 2002, 81, 123.). Keinoja edistää urheilijan tunnetta omasta pystyvyydestään on useita (Rovio, 2002, 81-82). Tärkein näistä on onnistuneet suoritukset. Taitotasolle sopivat harjoitteet mahdollistavat onnistumisen kokemuksia. Jos harjoite on liian vaikea, urheilija vahvistaa vain huonoja suorituksia. Usein urheilijat arvottavat suoritustaan vaikeasti kontrolloitavien lopputulosten, esimerkiksi maalien tekemisen kautta. Urheilijan katsetta tulee suunnata maalisaldon tarkkailusta spesifimpiin asioihin, prosessitavoitteisiin, joista maalien tekeminen on kiinni. Lopputulostavoitteiden taka-alalle jättäminen sekä konkreettisempien ja saavutettavampien prosessitavoitteiden painottaminen tekee mahdolliseksi kokea onnistumisia. Pystyvyyttä voidaan edistää myös välillisillä kokemuksilla katselemalla ja ottamalla oppia muiden suorituksista. Toisaalta myös omien suoritusten videoiminen ja arvioiminen on erinomainen tapa hakea pystyvyyden tunnetta. Osittain päällekkäinen tai täydentävä keino edellisten kanssa on palaute. Valmentaja ja kanssapelaajat ovat tärkeitä peilejä suoritusta kehitettäessä. Jos paras tulos saavutetaan asettamalla haastavan vaikeita tavoitteita ja tällaiset tavoitteet horjuttavat urheilijan tunnetta pystyvyydestään muuttaa tämä näkökulma merkittävästi käsitystä valmentajan työstä (Rovio, 2002, 81, 123-124). Valmentaminen on tasapainottelua haastavan vaikeiden tavoitteiden ja pystyvyyden tunteen kanssa. Valmentajan tulee tukea urheilijaa tämän epäillessä mahdollisuuksiaan saavuttaa asettamansa tavoitteet. Valmentaminen ei voi olla autoritaarista käskyjen jakamista, vaan intensiivistä yhteistyötä urheilijan kanssa. Urheilijan pystyvyyden tunteen tukeminen on valmentajan tärkeimpiä tehtäviä, kun edistetään urheilijan suoritusta ja hankitaan pätevyyden kokemuksia. Lähdeluettelo saatavissa toimituksesta tai kirjoittajalta. UPYn vuosikous uomen urheilupsykologisen yhdistyksen vuosikokous on 22.11.2007 klo 13.00-14.00 LU talon Kilpa-kabinetissa osoitteessa Radiokatu 20, Helsinki. Välittömästi vuosikokouksen jälkeen alkaa UPY:n perinteinen syysseminaari. eminaari alkaa klo 14.00 ja päättyy 17.30. eminaari pidetään Kilpa-kabinetti. yysseminaarin teema: Urheilupsykologian haasteet tänään Tervetuloa UPY:n hallitus UPYn syysseminaari Perjantaina 17.11 klo. 14 17 Jyväskylässä Liikunta-ja terveystieteiden tiedekunnassa. Aiheena: otivaatio koululiikunnassa ja urheilussa viimeaikaisten tutkimusten valossa. Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma: jarmo.liukkonen@sport.jyu.fi 26 4/2007 4/2007 27
1 2 3 4 5 6 7 1. Turvallisuus 5. Pätevyys 2. Itseys eli ITETUNTO itsensä tiedostaminen 4. Tehtävä- ja tavoitetietoisuus 3. Liittyminen Tämän seitsenosaisen sarjan tarkoituksena on pohtia itsetuntoa kehittävän ohjaamistavan käyttöä ryhmän valmentamisessa. Valmentamista tarkastellaan Borban ja Reasonerin itsetuntomallin viiden ulottuvuuden näkökulmasta: turvallisuus, itsensä tiedostaminen, yhteenkuuluvuus, tehtävä- ja tavoitetietoisuus sekä pätevyys. Teksti on suunnattu etenkin nuorten parissa toimivien tavoitteellisten ja vapaaehtoisempien ryhmien valmentajille ja ohjaajille. Esitettyjä periaatteita voi ja tulee toteuttaa myös aikuisurheilussa, sillä samat ihmisen käyttäytymisen lainalaisuudet pätevät myös näissä ryhmissä. Näkökulmat sopivat myös yksilölajien valmentajille, jotka valmentavat yksilöurheilijoita ryhmässä. TEKTI EA ROVIO, Lit, Työnohjaaja KUVA JANNE HUUKONEN itä on tasapainoinen ryhmän OHJAAINEN JA VALENTAINEN? Tämän seitsemänosaisenjuttusarjan tarkoituksena on ollut pohtia itsetuntoa kehittävän ohjaamistavan käyttöä ryhmän valmentamisessa. Artikkelit on julkaistu noin vuoden aikana Valmentajalehdissä. Ryhmässä nuoresta kehittyy ryhmän toiminnan ammattilaisia ja erinomaisia tiimityöskentelijöitä työelämään sekä perusarvoiltaan hyviä vanhempia. K oska voittajia voi olla vain yksi ja vain pieni osa ammattilaisurasta haaveilevista nuorista saavuttaa tavoitteensa, ryhmän valmentamisessa ja ohjaamisessa ei voi olla keskeistä voittaminen ja mitalisade. Ei ole mielekästä, että nuorta sosiaalistetaan kymmenen tai viidentoista vuoden ajan esimerkiksi vasemmaksi laitapuolustajaksi. Tällainen rooli ei etenkään tämän päivän kilpailua korostavassa valmentamiskulttuurissa anna paljoakaan eväitä tulevalle elämälle. taan terveitä nuoria. Näin nuorista kehittyy ryhmän toiminnan ammattilaisia ja erinomaisia tiimityöskentelijöitä työelämään sekä perusarvoiltaan hyviä vanhempia. Valmentamisen tulisi kohdentua urheilijan itsetunnon kehittämiseen, sillä itsetunto heijastuu kaikkeen ihmisen käyttäytymiseen ja toimintaan; tapahtumien tulkitsemiseen, haasteiden vastaanottamiseen, tehtävistä suoriutumiseen ja lopulta myös onnistumiseen. Ryhmätilanne on merkittävä paikka yksilön itsetunnon kehittämiselle, sillä peilaamalla omaa toimintaansa muiden palautteeseen ja samastumalla tärkeisiin kohteisiin ihminen löytää yksilöllisyytensä ryhmässä. inä syntyy meistä. Erityisen tärkeä peili ja samaistumisen kohde on valmentaja. Hänen sanomisillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään on huomattava painoarvo. Valmentajan tulisi olla mahdollisimman tietoinen omista arvoistaan, asenteistaan sekä ohjaamisen tavoistaan, sillä ohjattavat omaksuvat valmentajan tapoja ja malleja: itä opitaan, mitä tehdään. Turvallisuus on toiminnan avainasia Tarkastelin valmentamista itsetuntomallin (Borba, Reasoner, Laine) viiden ulottuvuuden näkökulmasta. Lähtökohtana kaikelle ryhmän toiminnalle on turvallisuus. Vasta riittävä kokemus turvallisuudesta mahdollistaa sen, että yksilö antaa oman luovuutensa ryhmän käyttöön. euraavaksi tulee lisätä itsensä tiedostamista. Yksilön tulisi oivaltaa oman erilaisuu- Kasvatustavoite itsetunnoltaan terve urheilija Valmentamisen tulisi olla tasapainoista ryhmän toiminnan kehittämistä, jossa pitkäjänteisellä toiminnalla kasvatetaan itsetunnoltensa, kokea siitä ylpeyttä ja havaita erilaisuuden olevan rikkautta. Itsetuntomallin kolmas ulottuvuus on yhteenkuuluvuus, jolla tarkoitetaan yksilön samastumista ryhmään ja ryhmän hyväksyntää. Yhteenkuuluvuuden tunne lisää kokemusta hyväksytyksi tulemisesta ja ryhmän jäsen pystyy antamaan itsestään muille vuorovaikutustilanteissa. Tehtävä- ja tavoitetietoinen yksilö ottaa vastuuta, tekee aloitteita, ratkaisee itsenäisesti ongelmia, asettaa realistisia tavoitteita ja arvioi suoritusta tarkasti. Tavoitteellisuus ja tietoinen itsensä toteuttaminen on merkittävä asia ihmiselle, sillä ihmisen tietoista toimintaa ohjaa aina jokin tavoite tai tehtävä. yös ryhmät muodostuvat aina jonkin tavoitteen ympärille. Itsetuntomallin viides ja viimeinen ulottuvuus on pätevyys. Tunne pätevyydestä syntyy onnistumisen kokemuksista. Pätevyyden tunteita kokeva yksilö havaitsee itsensä taitavaksi, arvostetuksi ja muille ihmisille tärkeäksi, vaikka havaitsee itsessään myös heikkouksia. Itsetunnon vahvistaminen tulisi nähdä prosessiksi, joka vaatii kaikkien näiden viiden ulottuvuuden kehittämisen ja jossa edellinen ulottuvuus on perusta seuraavalle. Tasapainoinen ryhmän kehittäminen Lähtökohtanani on ollut ajatus, että valmentamisen tulisi olla tasapainoista ryhmän toiminnan kehittämistä, jossa edistetään sekä ryhmän että yksilöiden tehtävän suorittamista mutta samalla myös ryhmä- ja yksilöprosessia. Esittämieni itsetuntoa edistävien valmennusnäkemysten omaksuminen ja onnistunut toteuttaminen ei poissulje sitä, etteikö ryhmä voisi saavuttaa lopputulostavoitteita kuten otteluiden, turnauksen voittaminen tai mestaruus. Kasvatustyö ja mitalisade (siis voittaminen) eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita. Esimerkiksi ryhmän ollessa niin turvallinen, että ryhmän ujo ja arka, pelitaidoiltaan muita heikompi pelaaja uskaltaa julkisesti kritisoida ryhmän suorittamista on varmasti myös menestyvän ryhmän tunnuspiirre. itä sitten on tasapainoinen ryhmän toiminnan kehittäminen, jossa edistetään sekä ryhmän että yksilöiden tehtävän suorittamista mutta samalla myös ryhmä- ja yksilöprosessia? Tarkoitan tällä itsetuntomallin osa-alueiden omaksumista ja onnistunutta toteuttamista käytännössä. Ohjaajan päätehtävänä on vastuun ottaminen kaksoistavoitteen (asiatavoite ja kiinteys) saavuttamisesta säätelemällä ryhmädynaamisia tekijöitä. Ohjaajan tulee auttaa ryhmää määrittelemään sen perustehtävä, perustehtävän osa-alueet sekä selkiyttämään tehtävä- ja työnjakoa (tehtävä/ tehtävän suorittamisen osa-alue). Toinen osa-alue on ryhmän sisäinen toimivuus ja jäsenten hyvinvointi. Ohjaajan tulee auttaa ryhmää sen toimintaa tukevien sääntöjen luomisessa toimivien ryhmäsuhteiden luomisessa ja suhteiden tutkimisessa, tehtävä- ja prosessiongelmien käsittelyssä, kohtaamisessa ja läpikäymisessä. Näin ryhmän jäsenet oppivat ryhmätyöskentelytaitoja kuten vuorovaikutusta, kuuntelemisessa, tuen antamista, tunteiden jakamista, kohtaamaan ja läpikäymään ongelmia. Ohjaajan avustamana ryhmässä tulisi myös asettaa tehtävän suorittamiseen sekä ryhmän sisäinen toimivuuteen ja jäsenten hyvinvointiin liittyviä tavoitteita ja tehdä näille tavoitteille arviointijärjestelmä. Kehittämisen painopiste tulee olla tehtävän suorittamisessa eikä niinkään ihmissuhteissa, koska onnistunut tavoitteen suuntainen suorittaminen ylläpitää ryhmän jatkuvuutta. Ryhmä on myös ensisijaisesti syntynyt tehtävän ympärille. Edistyminen tehtävän suorittamisessa vaikuttaa myös ihmisten välisiin suhteisiin, koska tehtävän ja ihmissuhteiden yhteys on vastavuoroinen. itä kaikkea valmentaminen voisikaan olla? Ratkaistava ongelma on yksilöiden valmentaminen ryhmässä, niin että sekä ryhmä että sen yksilöt voivat menestyä. Ryhmä joukkueellinen yksilöitä. Ryhmän valmentaminen ei ole ryhmän tai joukon ohjaamista, vaan yksilöiden valmentamista ryhmässä. Kun kuitenkin kyse on ryhmästä, niin myös ryhmän kehittäminen tulee olla keskeinen ohjaustoimenpiteiden kohde. Painopistettä tulee kuitenkin tulevaisuudessa suunnata yksilöiden valmentamiseen ryhmässä. Tällä hetkellä yksilöitä valmennetaan samaan muottiin, heitä samankaltaistetaan. Erilaisuuksia tulisi valmentaa yhdessä. Valmennuksessa ja ryhmien ohjaamisessa tulisi siirtyä kaikkitietävästä valmentajakeskeisyydestä ryhmän jäsenet huomioivaan valmentamiseen. Kumpi on näistä on esimerkiksi vasemman puolustajan suorituksen asiantuntija: 10-15 vuotta tällä pelipaikalla ollut pelaaja vai saman ajan valmentanut valmentaja? Ei urheilijan kokemus- ja tietovarantoa voi hukata. Arveluttavaa on myös se, että urheilijalle kerrotaan, mikä on oikein ja mitä hän saa tehdä. Tarpeen vaatiessa tämä tehdään vaikka huutamalla, jos hän ei muuten ymmärrä (kuten eräs jalkapalloliigavalmentaja muutama vuosi sitten lehtihaastattelussa totesi). Urheilijan oman ajattelulla ja sen kehittämisellä ei näytä olevan mitään arvoa, vaikka hän kuitenkin tekee ratkaisut kentällä. Nykyisessä valmentajajohtoisessa tavassa hän oppii vain sen, että valmentaja tietää. Jos urheilija tietää, niin hänet leimataan usein hankalaksi tyypiksi ja hänelle osoitetaan vaihtopenkkiä. Tähän on yhteyteen sopii erään yliopiston dekaanin kahvipöytäheitto: joistakin opiskelijoita tulee siitä huolimatta hyviä opettajia, vaikka me opetamme heitä kuinka huonosti tahansa.. Ajatus on siirrettävissä ja sopii myös urheilukontekstiin. Valmentaja ei ole kaikkitietävä käskyttäjä Ryhmän yksilöt tulee ottaa mukaan suunnitteluun ja arviointiin. Valmentaja ei ole enää kaikkitietävä tiedonjakaja, vaan tiedon suunta on vastavuoroinen. Itse asiassa tieto sisällöistä (mitä urheilija haluaa kehittää ja oppia) pitäisi tulla urheilijalta. Valmentajan suunnittelee yksilöiden, pienryhmien ja koko ryhmän kanssa harjoitteet ja ohjaa ryhmäprosessia. Valmentaja ylläpitää rakenteita. Tutkivalla otteella valmentaja esittää ihmetteleviä kysymyksiä ja urheilijat pohtivat ratkaisuja. Harjoitteleminen on itsenäistä työskentelyä, pienryhmätyöskentelyä ja eriyttämistä. Kun urheilijat otetaan mukaan työskentelyyn ja valmentaja toteuttaa tasapainoisen ryhmän toiminnan kehittäminen periaatteita (ks. edellä), ongelmaksi muodostuu ryhmän yksilöiden tuottama valtava informaation määrä. Haaste onkin auttaa ryhmän jäseniä käsittelemään ja jäsentämään tätä informaatiota niin että se saadaan hyödynnettyä harjoittelussa ja lopulta pelaamisessa. Tähän valmentaja tarvitseekin aivan uudenlaisia ohjaamisen taitoja. Kysymys, jota ryhmien valmentamisessa on käyty aivan liian niukasti tai käydään aivan väärässä suunnassa (esim. millä taktiikalla tai harjoitteilla ryhmä menestyy) kuuluukin: mitä ryhmän (tai ryhmäilmiön) valmentaminen ja ohjaaminen on? 28 4/2007 4/2007 29
TEKTI ATU KAKI, PsL, Urheilupsykologi KUVA FIVB:N ARKITOKUVA Valmentajien työhyvinvointi U rheiluvalmennus on alkanut ammattimaistua uomessa ja samalla on myös alettu kehittää valmennuskoulutusta. Valmentajien ammatillinen koulutus ja osaamisen kehittäminen nähdään tärkeinä urheilua eteenpäin vievinä elementteinä. Valmentaminen on ammatti, johon voi kouluttautua esimerkiksi valmentajien ammattitutkinnon, valmentajan erikoisammattitutkinnon sekä yliopiston valmennuslinjalta. Nämä rakenteelliset muutokset ovat nostaneet esiin myös tärkeitä työn tekemiseen ja työssä jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi valmentajan työnkuvan kokonaisuus, työaika, valmentajan oikeudet, velvollisuudet ja vastuu sekä valmentajan UOEA työhön liittyvät epävarmuustekijät, kuten työn yhtäkkinen loppuminen. Valmentaminen on vaativaa ihmissuhdetyötä. Valmentajalla on valtaa ja hänen ratkaisut valituista valmennuslinjoista voivat heijastua monien vuosien päähän. Valmentajan vuorovaikutusinterventiot voivat auttaa urheilijaa tai pahimmillaan estää tekemästä huippusuoritusta halutulla hetkellä. Valmentaminen on johtamista, mikä näkyy muun muassa valmentajan taidossa rakentaa työskentelyilmapiiri riittävän turvalliseksi, avoimeksi ja innovatiiviseksi. Usein valmentaja vastaa tästä laajasta työkentästä yksin. kuvateksti kuvateksti kuvateksti!!! ikä on valmentajien työhyvinvointi uomessa? itkä tekijät toimivat voimavaroina työssä ja toisaalta mitkä tekijät ovat nk. vaativuustekijöitä valmentajien työssä? itkä työn vaatimukset ja voimavaratekijät ovat yhteydessä koettuun työuupumukseen ja toisaalta työn imuun? ikä saa valmentajan pysymään työssään ja toisaalta mikä saa lähtemään? Hyviä kysymyksiä, joihin kattavaa vastausta suomalaisista valmentajista eri lajeissa ei vielä ole. Tutkimusten mukaan valmentajien työssä pitkään jatkuva stressi ja tyytymättömyys ympäristön stressitekijöihin, kuten paine voittaa, sitoutuminen matkusteluun, eripura johdon kanssa ja valmentajan monet roolit, voivat johtaa valmentajan uupumiseen. Toisaalta kaikki valmentajat eivät uuvu omaan työhönsä, jolloin keskeistä olisikin tietää ja tutkia, mitkä ovat valmentajan työssä voimavaratekijöitä. itä valmentajien työhyvinvoinnista tiedetään? Valmentajien työhyvinvointi tutkimus on painottunut etupäässä työstressi ja uupumistutkimukseksi. Burn out määritetään useimmiten tutkimuksissa ihmisen kroonis- tuneeksi väsymisen ja uupumisen olotilaksi, joka on seurausta pitkään jatkuneesta henkisestä, fyysisestä ja emotionaalisesta stressistä. Valmentajien uupumisen määrästä on ristiriitaisia tuloksia. Joidenkin tutkimusten mukaan valmentajan työssä uupumisen määrä on sama kuin keskimäärin muissakin auttamistöissä, kuten hoitotyössä. Toisaalta joidenkin tutkimusten mukaan valmentajat ovat vähemmän uupuneita kuin muut. Useammissa tutkimuksissa osa-aikaiset valmentajat ovat uupuneempia kuin päätoimisesti valmennustyötä tekevät. Rooliristiriita esimerkiksi valmentajan ja toisen ammatin välillä voi aiheuttaa stressiä ja uupumisoireita. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa ajankäyttö ja sitoutuminen. Toinen keskeinen tutkimusalue valmentajien työhyvinvointi tutkimuksissa on valmentajien työtyytyväisyys. Työtyytyväisyydellä tarkoitetaan yleensä näissä tutkimuksissa valmentajan myönteistä affektiivista tilaa, joka on seurausta valmentajan kokemuksista työnsä rakenteesta, prosesseista ja työnsä lopputuloksesta. Tutkimusten mukaan valmentajien työtyytyväisyys on korkea, joskin eri kulttuurien välissä on eroja. Tutkimusten mukaan valmentajien koettu mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä lisää heidän työtyytyväisyyttään. Lisäksi urheiluorganisaatiolta ja johdolta saatu tuki lisää valmentajien työtyytyväisyyttä. Ylipäätään työhön liittyvät myönteiset kokemukset ja asiat lisäävät työtyytyväisyyttä, esimerkiksi itsenäinen ja vaihteleva työ sekä työstä saatu palaute ovat selkeässä yhteydessä valmentajien työtyytyväisyyteen. Tutkimusten mukaan myös työtyytyväisyys korreloi suoritukseen: tyytyväinen valmentaja tekee työnsä hyvin. Kansainvälisten ja tehtyjen suomalaistenkin tutkimusten mukaan valmentajat viihtyvät työssään ja voivat etupäässä melko hyvin. Väkisinkin herää kysymys, miksi sitten osa valmentajista jättää työnsä? Tutkimusten mukaan työstä lähtemisen syissä painottuvat hallinnolliset ja organisatoriset tekijät, muun muassa organisaation ja / tai johdon tuen puute. Lisäksi työn intensiivisyys ja kasvavat vaatimukset sekä käytetty aika, joka on pois perheeltä ja omasta vapaaajasta, lisäävät potentiaalista halua jättää valmentaminen. Toisaalta taas valmentajat pysyvät työssä, koska nauttivat ja rakastavat sinänsä urheilua. Lisäksi työssä motivoi lahjakkaat ja menestystä haluavat urheilijat. itä työhyvinvoinnilla tarkoitetaan? Työhyvinvointia määritetään etupäässä kielteisten ilmiöiden kautta, esimerkiksi stressitai uupumusoireiden avulla. Tällöin hyvinvointi tulee määritellyksi oireiden puuttumiseksi. Hiljattain työuupumuksen vastakohdaksi on luotu uusi aidommin työhyvinvointia kuvaava käsite työn imu (work engagement). Käsitteen työn imuksi on suomentanut Jari Hakanen. Työn imulla tarkoitetaan työntekijän energisyyttä, sitoutuneisuutta ja pystyvyyden kokemusta. Työn imu on suhteellisen pysyvä ja myönteinen tunne- ja motivaatiotila, johon kuuluu työntekijän kokemus omasta tarmokkuudestaan, omistautumisestaan ja työhön uppoutumisestaan. Eräs tapa tarkastella työhyvinvointia on katsoa sitä työn vaatimusten ja voimavaratekijöiden (Job Demands Resources) kautta. Työn vaatimuksiin katsotaan kuuluvaksi työn fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja organisatoriset tekijät, jotka edellyttävät valmentajalta ponnisteluja. Työn vaatimuksia ovat muun muassa aikapaineet, epäsuotuisa työympäristö ja emotionaalisesti vaativa vuorovaikutustyö. Voimavaratekijöillä taas tarkoitetaan työhön liittyviä fyysisiä, psykologisia, sosiaalisia ja organisatorisia tekijöitä, jotka auttavat saavuttamaan työlle asetettuja päämääriä, tukevat työn tekemistä, vähentävät työn vaativuustekijöitä ja siihen liittyviä fyysisiä ja psykologisia kustannuksia sekä mahdollistavat ihmisen henkilökohtaisen kasvun, oppimisen ja kehittymisen. Voimavaratekijät voivat olla organisaatiotasolla olevia tekijöitä (esim. työn turvallisuus, etenemismahdollisuudet), sosiaalisia ja vuorovaikutustekijöitä (esim. esimiehen ja kollegoiden tuki, ilmapiiri työyhteisössä), työn organisointiin liittyviä tekijöitä (esim. tehtäväkuvan selkeys, mahdollisuus osallistua päätösten tekoon) tai itse työhön liittyviä tekijöitä (esim. vaihtelevuus, merkittävyys, autonomia). Työn voimavaratekijät käynnistävät niin kutsutun motivaatiopolun, jonka katsotaan edistävän työntekijän sitoutumista ja toisaalta vaatimustekijät niin sanotun energiapolun, joka voi johtaa työssä jaksamisen ongelmiin. itä hyötyä on tutkia valmentajien työhyvinvointia? Tällä hetkellä uomessa toimii noin 90 000 valmentajaa, joista päätoimisia on jo reilusti yli 1 000. Ammattiryhmänä katsottuna valmentajat ovat suuri ryhmä, mutta kattavaa tutkimusta eri lajien valmentajien työhyvinvoinnista uomessa ei ole tehty. Tarve tämän alan tutkimukselle on suuri monestakin syystä. Ensinnäkin valmentajien työ on vaativaa, mihin kytkeytyy stressin ja uupumisen uhka. Toiseksi työ on parhaimmillaan myös erittäin palkitsevaa, mikä puolestaan edistää työmotivaatiota ja siihen sitoutumista. Kolmanneksi valmentajien työhyvinvoinnin tutkiminen on tärkeää, koska heidän hyvinvoinnillaan on kerrannaisvaikutuksia valmennettaviin. On hyvä muistaa, että viime kädessä hyvinvoiva valmentaja on myös urheilijan etu. Näin ollen valmentajien työhyvinvointitutkimus voi parhaimmillaan hyödyttää valmennuksen näkökulmasta valmentajien koulutuksen suunnittelua, valmentajien työnantajia ja valmentajia itseään antamalla tietoa valmentajien työhyvinvoinnista ja siihen yhteydessä olevista tekijöistä. Tutkimus voi siis kaikkinensa tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää valmennuksen kehittämiseksi. Kutsu tulla tutkimukseen mukaan Valmentajien työhyvinvointi uomessa on allekirjoittaneen väitöskirjatutkimus, jonka ohjaajana toimii prof. Ulla Kinnunen. Ohjausryhmään kuuluvat myös prof. ika Kivimäki ja prof. Taru Lintunen. Tutkimus tullaan tekemään kilpa- ja huippu-urheilussa toimiville päätoimisille ammattivalmentajille (n = 1000) ja oto-valmentajille (n = 1000). Tutkimus suoritetaan kyselytutkimuksena. Tutkimukseen osallistuminen on vapaaehtoista. Lisäksi raportoinnissa huolehditaan, että yksittäisiä vastaajia ei voida tunnistaa. Luonnollisesti tietoa kerättäessä tutkittaville kerrotaan, mikä on tutkimuksen tarkoitus ja käyttötapa. Kysely tehdään uomen Valmentajat ry:n ja uomen Ammattivalmentajat AVAL rekisterien avulla sekä hyödyntäen lajiliittojen rekistereitä. Toivon, että mahdollisimman moni valmentaja suhtautuisi tähän tutkimukseen myönteisesti ja vastaisi kyselyyn, kun sen saa, jotta saisimme riittävää tietoa suomalaisten valmentajien työhyvinvoinnista tämän päivän uomessa. Lisätietoja: satu.kaski@clearmind.fi Artikkelissa käytettyjä lähteitä voi kysyä erikseen allekirjoittaneelta. 30 4/2007 4/2007 31
TEKTI ATU KAKI, PsL, Urheilupsykologi KUVA JUHA ORRI Urheilu-uran loppu: KATATROFI VAI UUDEN ALKU? Jokaisen urheilijan urheilu-ura loppuu joskus, ainakin huipputasolla. Luonnollisesti urheilu ja liikunta voi säilyä osana omaa elämää myös huippu-uran jälkeenkin, esimerkiksi kuntoliikuntana. Parhaimmillaan urheilu jää osaksi urheilijan elämää, ammatiksi tai siivittää julkisuuden kautta uuteen elämänuraan. U rheilu-uran loppuminen on kuitenkin iso muutos urheilijalle. Useimmiten huippu-urheilu on yhtä suuri kuin elämä: elämässä ei ole mitään muuta kuin urheilu tai ainakin kaikki valinnat tehdään urheilun ehdoilla. Urheilu-uran päättyminen voi olla iso asia urheilijalle. Kun urheilija on voinut valmistautua urheilu-uran päättymiseen, on se usein helpompaa. Näin urheilun tilalle tulee muita asioita, kuten opiskelu, työ tai perheen perustaminen. Kun motivaatio luontaisesti hiipuu harjoitteluun ja kilpailemiseen, on tavalliseen arkeenkin siirtyminen helpompaa. iksi juuri minä? Aina ura ei kuitenkaan mene, kuten urheilija on suunnitellut. Loukkaantuminen tai sairastuminen voi katkaista hyvin alkaneen urheilu-uran kuin seinään. Tällaisesta kriisistä selviäminen on haasteellista ja aikaa vievää. Alun shokin jälkeen urheilija usein miettii: miksi juuri minä?. Tällainen yht äkillinen urheilu-uran päättyminen on kuin mikä tahansa elämänkriisi, joka katkaisee elämän kahteen osaan: oli elämä ennen sitä ja elämä sen jälkeen. Usein toipumista helpottaa, kun urheilijalla on kantava tukirakenne perheen ja läheisten lisäksi, esimerkiksi valmentaja, seura tai lajiliiton valmennustiimi. Kantava tuki taustalla auttaa urheilijaa pahimman yli kuuntelemalla, läsnä olemalla ja osoittamalla, että hänestä välitetään. ikäli urheilu-uran loppumiseen ei ole osattu valmistautua, tulee elämään väkisinkin jonkinlainen tyhjiö. Ilmiö on sama kuin työnarkomaanilla, joka joutuu yllättäen jättämään työnsä. Kyse ei ole pelkästä ajankäytöstä, vaan elämäntyhjiöstä. Tällaisessa tilanteessa ihminen joutuu pahimmillaan määrittelemään itsensä uudelleen: mitä minä nyt olen? Urheilijalle tällainen elämäntyhjiö voi murentaa koko elämän rakenteet. Kaikkien tuntema ja arvostama huippu-urheilija on tällä hetkellä ei mitään tai ei kukaan. Varsinkin tilanteissa, joissa pakkolopettamiseen liittyy ikäviä tunteita, kuten häpeää ja syyllisyyttä, voi uuden aloittaminen olla erittäin vaikeaa. Tällaisesta elämänmontusta on enää pieni askel masennukseen, alkoholismiin tai muuhun itsetuhoiseen käyttäytymiseen. ukupuoli määrä tarinan suunnan ielenkiintoinen ilmiö uomessa liittyy nais- ja miesurheilijoiden erilaisiin tarinoihin, ainakin julkisiin tarinoihin. Naiset näyttäisivät selviävän paremmin tai ainakin nuolevan haavat yksin tai puhuvan läheisille, kun taas miehet näyttäisivät purkavan pahan olon ulospäin esimerkiksi juomalla työpaikkansa. Usein miesurheilijoilla on jo uran aikana perustettu perhe ja rakennettu elämän perusta. Naisurheilijat tekevät sen vasta uran päätyttyä: asetelma on usein erilainen ja voi osaltaan selittää näitä eroja. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka julkisuudessa esiintyy etupäässä juttuja lopettaneista miesurheilijoista, ei se tarkoita sitä, että urheilu-uran lopettaminen olisi miehille vaikeampaa kuin naisille. Jokaiseen suureen elämänmuutokseen liittyy sekä ulkoinen että sisäinen prosessi. Naisille ulkoinen prosessi voi näyttää ulospäin hyvinkin hienolta ja suunnitellulta, opiskeluineen, töineen ja perheen perustamisineen. Joskus urheilu-uran lopettaminen sujuukin hienosti ja suunnitellusti. Toisaalta on hyvä muistaa, että lopettaminen käynnistää myös sisäisen prosessin omasta identiteetistä ja ihmisyydestä ylipäätään. Jokainen urheilija joutuu kuitenkin käymään jollakin tavalla läpi omaan itseään ja identiteettiään suhteessa menneeseen urheilijaminään. Toisilla se onnistuu ilman ylimääräisiä ponnisteluja, toisilla se vaatii enemmän aikaa ja vaivannäköä. aavutettu tavoite ja urheilu-uran jälkeinen elämä Yleensä ottaen ne urheilijat, jotka ovat saavuttaneet tavoitteet, joita urheilu-uralleen asettivat, ovat tutkimusten mukaan tyytyväisempiä omaan urheilu-uraansa. Ne urheilijat, joilla urheilu-ura vei enemmän kuin antoi, ovat tyytymättömämpiä. Tällaisia liian suuria kustannuksia voivat olla esimerkiksi käytetty aika ja raha tai loukkaantumiset. Jos urheilijalla on uran jälkeen olo, että hän olisi voinut saavuttaa enemmänkin, voi urheilu-urasta jäädä ikävä jälkimaku. Urheilijaa valmennetaan ja hän valmentautuu kilpaurallaan usein monipuolisesti. Tähän valmentautumiseen kannattaa lukea myös elämänuran suunnittelu. Vaikka asiat eivät välttämättä mene, kuten oli suunnitellut, voi urheilu-uran etukäteen miettiminen edes jollain tasolla auttaa hahmottamaan ja pohtimaan, mitä tekee urheilu-uran jälkeen. Urheilu-uran loppumisen jälkeen ne urheilijat, jotka saavat tukea ja apua sitä tarvitessaan, selviytyvät parhaiten takaisin tavisten elämään. Parhaimmillaan urheilu-ura on antanut urheilijalle menestyksen lisäksi paljon voimavarjoja ja selviytymiskeinoja tulevaisuuteen: kun on joutunut koko siihenastisen elämänsä suoriutumaan paineiden ja aikataulujen alla, voi työelämän kiireet tuntua pieniltä haasteilta. Lisää lukemista: Valmentautumisen psykologia kilpa- ja huippu-urheilussa, Edita, 2006, atu Kaski 32 4/2007