1 Helsingin yliopisto/valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaalityön valintakoe 2008 Arvosteluperusteet YLEISET PERIAATTEET Sosiaalityön valintakokeen (4.6.2008) osallistujille tiedotettiin valintakoepaperin etusivun ohjeissa seuraavasti: Jokainen vastaus arvostellaan kokonaisuutena. Esitystavan tulee olla selkeä ja johdonmukainen. Keskity vastauksessasi kysymyksen kannalta olennaisiin seikkoihin vastauksen pituus ei korvaa puutteellisia tietoja. Huomaa, että joissakin kysymyksissä on määritelty vastauksen pituus. Merkittävä määrä virheitä keskeisissä asiatiedoissa vaikuttaa alentavasti arvosteluun. Sosiaalityön valintakokeen tarkastamisessa on noudatettu yllä olevaa tiedekunnan ohjetta. Oleellisinta on, että hakija on vastannut siihen, mitä kysytään, eli kysymyksen huolellinen lukeminen on ollut edellytys sille, että vastauksesta on ylipäänsä voinut muodostua hyväksyttävä. Kun on kysytty joidenkin käsitteiden määrittelemistä, hyväksytyn vastauksen odotetaan sisältävän ainoastaan määrittelyä, ei esittelyä eikä vertailua. Silloin kun on pyydetty nimeämistä, määrittelemistä ja vertailemista, niitä kaikkia tulee löytyä hyväksyttävästä vastauksesta. Asiavirheet, toisto, epäselvä kielellinen ilmaisu (esimerkiksi verbittömät lauseet; suomen kielessä on kaikissa lauseissa predikaatti ja vain sen avulla lause on ymmärrettävä) sekä aineistokokeessa artikkelin tekstin suora jäljentäminen vastaukseen ovat vaikuttaneet vastauksen pistemäärään alentavasti. Vastauksen yleinen jäsentely on tärkeä kriteeri arvostelussa. Kysytyt asiat löytyvät korkean pistemäärän vastauksesta jäsenneltynä, sisällöllisesti hallittuna kokonaisuutena. Jos hakija on vastauksessaan viitannut joihinkin kirjoittajiin (esim. Giddens, Payne, Drury-Hudson) ja kirjoittanut tai muistanut nimet väärin, se ei ole vaikuttanut arvosteluun pisteitä vähentävästi. Kysymyksissä ei pyydetty viittaamista Raunion mainitsemiin kirjoittajiin, joten lisäpisteitä ei saa nimiä mainitsemalla. KIRJALLISUUSKOE Kyösti Raunion Olennainen sosiaalityössä -kirjaan perustuvat kysymykset 1. Määrittele, millaista on a) sosiaalityön proseduurinen tieto (2 pistettä) b) empiirinen tieto (2 pistettä) Kysymyksessä pyydetään yksiselitteisesti esittämään kaksi määritelmää. Ne löytyvät Raunion kirjasta sivulta 101 ja ovat seuraavat:
2 a) Proseduurinen tieto on tietoa siitä organisatorisesta (0.5 p.), lakisääteisestä (0.5 p.) ja toiminnallisesta (0.5 p.) ympäristöstä, jossa sosiaalityö toimii (0.5 p.). (Max. 2 pistettä) b) Empiirinen tieto on peräisin tutkimuksesta (0.25 p.), jossa tietoa kerätään (0.25 p.) ja tutkitaan systemaattisesti (0.25 p.) tavoitteena dokumentoida (0.25 p.) ja kuvata kokemuksia (0.25 p.), selittää ilmiöitä (0.25 p.), ennustaa tulevia tapahtumia (0.25 p.) tai arvioida tuloksia (0.25 p). (Max. 2 pistettä) Kysymyksestä numero 1 on voinut saada yhteensä max. 4 pistettä. 2. Esittele emansipatorisen politiikan ja elämänpolitiikan ominaisuudet. (6 pistettä) Kysymyksessä pyydetään esittelemään emansipatorisen politiikan ja elämänpolitiikan ominaisuudet. Ne löytyvät Raunion kirjan kymmenennen luvun alaluvusta 2 (sivuilla 240 243), ja Raunio esittää ne tiivistetysti taulukossa 8 sivulla 242. Taulukon sisältämien kuuden kohdan esitteleminen jäsennellysti tekstimuodossa on tuonut tästä kysymyksestä täydet kuusi pistettä. Emansipatorisella politiikalla viitataan yhteiskunnallisen elämän organisoimiseen siten, että yksilö voi toimia vapaasti ja riippumattomasti perinteiden ja tapojen kahleiden sitomatta. Emasipatorisen politiikan tavoitteena on ollut poistaa ja vähentää riistoa, sortoa ja eriarvoisuutta. Vallan jakaminen demokraattisesti ja tasaisesti sekä resurssien jakautumisen tasa-arvoinen turvaaminen kuuluvat emansipatoriseen politiikkaan. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja osallistumisen mahdollistaminen ovat emansipatorisen politiikan eettisiä periaatteita. Hierarkkisten valtajärjestelmien purkamisella on luotu mahdollisuuksia ja oikeuksia kansalaisille, erityisesti alistetuille ryhmille. Sosiaalityölle emansipatorinen politiikka on muodostanut tärkeän lähtökohdan, ja sosiaalityön tavoitteeksi on määritelty työskentely syrjäytymistä ja yhteiskunnallista jakautumista vastaan. (2.5 p.) Emansipatorisen politiikan keskeisten tavoitteiden kuten yksilöllisen autonomian toteutuminen on ollut edellytys elämänpolitiikan ajankohtaistumiselle. Kun emansipatorinen politiikka on elämän mahdollisuuksien politiikkaa, elämänpolitiikka on itsensä toteuttamisen ja valintojen tekemisen politiikkaa. Elämänpolitiikassa valta ymmärretään generatiiviseksi eli kyvyksi saada aikaan muutoksia. Elämänpolitiikalla tavoitellaan sellaisten moraalisesti oikeutettujen (eli toisten oikeuksia loukkaamattomien) elämänmuotojen luomista, millä ihmiset voivat edistää itsensä toteuttamista globaalin riippuvuuden oloissa. Elämänpolitiikassa kysytään Miten meidän tulisi elää?, ja sen kysymyksen suunnassa kehitetään etiikkaa, jolla yksilöt voisivat tehdä valintoja toisia alistamatta. Elämänpolitiikka on tullut ajankohtaiseksi siirryttäessä jälkitraditionaaliseen yhteiskuntajärjestykseen ja sen herättämiin eksistentiaalisiin pohdintoihin yksilön merkityksestä ja arvosta. Yksilöllistymisen myötä ihmisten elämästä tulee reflektiivinen, jatkuvaa yksilöllistä arviointia edellyttävä prosessi (tai projekti). (2.5 p.) Elämänpolitiikka ei korvaa emansipatorisen politiikan tavoitteita, vaan sosiaalityön toteuttamisessa tarvitaan molempia. Sosiaalityön ydintä on kuitenkin perusteltua
3 jäsentää aikaisempaa enemmän ja tarkemmin elämänpolitiikan yksilöllistymisen ja reflektiivisyyden kautta. (1 p.) 3. Sosiaalityön toimintatavat Nimeä ja määrittele lyhyesti sosiaalityön toimintatavat ja vertaile niitä keskenään. (8 pistettä) Kysytyt asiat löytyvät Raunion kirjassa luvusta 5 (s. 131 146). Johdanto Tarkasteltaessa sosiaalityötä toimintatapoina kiinnitetään huomiota siihen hallinnolliseen ja organisatoriseen ympäristöön, jossa sosiaalityötä tehdään. Jorma Sipilä on erottanut asiakastyön osajärjestelmiksi byrokratiatyön, palvelutyön ja psykososiaalisen työn. Näillä osajärjestelmillä hän tarkoittaa sekä erilaisia toimipisteitä että toimintatapoja näissä toimipisteissä. Sipilän mukaan byrokratioissa tehdään byrokratiatyötä, erilaisissa palvelupisteissä tehdään neuvonta- ja ohjaustyötä, jota Raunio nimittää palvelutyöksi, ja terapeuttisissa organisaatioissa tehdään psykososiaalista työtä. Toimipiste ei Raunion mukaan kuitenkaan yksioikoisesti määritä siellä tehtävän sosiaalityön sisältöä, vaan myös työntekijän ja asiakkaan välisellä vuorovaikutuksella on merkitystä. (Max. 0.5 p. johdannosta + 0.5 p. jokaisesta oikeasta toimintatavan nimeämisestä = 2 p.) Byrokratiatyö Yleisen määritelmän mukaan byrokratiatyön lähtökohtana ovat viraston normit. Työajasta käytetään suhteellisen pieni osa asiakastyöhön. Leimallista on työskentely asiakirjojen kanssa. Suomalaisessa sosiaalityössä byrokratiatyö tapahtuu yleisimmin julkisen hallintohierarkian alimmilla tasoilla, suorassa kontaktissa asiakkaiden kanssa. Sosiaalityöntekijä edustaa tällöin julkista auktoriteettia ja päätöksentekoa suhteessa asiakkaaseen. Kyse on ns. katutason byrokratiasta. Katutason byrokratiassa organisaation säännöt eivät yksioikoisesti normita työn tekemistä, vaan työntekijän ja asiakkaan välille syntyvällä vuorovaikutuksella on suuri merkitys. Sosiaalityön byrokratiatyö perustuu byrokratian muodollisiin sääntöihin, ja työntekijät ovat tietoisia siitä, että sääntöjä tulee soveltaa samalla tavalla kaikkiin asiakkaisiin. Mielikuva asiakkaiden yhtäläisestä kohtelusta ei kuitenkaan toteudu välttämättä käytännössä vaan eri asiakkaiden keskenään samanlaisissa tilanteissa voidaan toimia eri tavoin. Byrokraattinen organisaatio antaa työntekijälle valtaa kontrolloida ja jakaa asiakkaille tärkeitä resursseja. (Max. 1.25 p.) Palvelutyö Huomattava osa sosiaalityöstä on luonteeltaan palvelutyötä, jolla tarkoitetaan asiakkaan lähtökohdista ja tarpeista käsin toteutettavaa neuvontaa ja ohjausta. On kuitenkin ongelmallista toteuttaa käytännössä asetelmaa, jonka mukaan asiakkaan ajatellaan olevan hyvin tietoinen asioistaan ja eduistaan. Tarvitaan tiedottamista perustavampaa paneutumista asiakkaan yksilöllisiin palvelutarpeisiin ja tarpeiden kanssa yhteensopivien palvelujen ja tuen tarjoamista. Yksilökohtainen palveluohjaus on menetelmä, jonka tarkoituksena on määritellä asiakkaan yksilölliset palvelutarpeet ja löytää niiden kanssa yhteensopivat palvelut ja
4 tuet. Yksilökohtaisen palveluohjauksen on nähty soveltuvan erityisen hyvin henkilöille, joilla on intensiivisen tuen ja monenlaisten palveluiden tarvetta ja joilla ei ole ennestään asiakassuhdetta. Yksilökohtaisen palveluohjauksen tarve voi liittyä myös normaaliin elämäntilanteeseen kuten ikääntymiseen. Asiantuntijuuden merkitys on palveluohjauksessa pienempi silloin, kun työskennellään kasvokkain ns. normaaleissa elämäntilanteissa olevien kanssa. Asiantuntijuus korostuu tilanteissa, joissa esiintyy monenlaisia arkielämän ongelmia. Yksilökohtainen palveluohjaus näyttäytyy asiakaslähtöisenä työnä, jossa palveluohjaaja on asiakkaalle tuttu ja läheinen ihminen. Suhteeseen ei näytä sisältyvän lainkaan yhteiskunnallista kontrollia, vain tukemista, rohkaisua, kannustamista ja asianajoa. Tällainen ihanne ei kuitenkaan välttämättä toteudu käytännössä. Yksilökohtaisen palveluohjauksen rasitteiksi nähdään säädökset ja suurten asiakasmäärien aiheuttama työpaine, kiire sekä tästä johtuva pinnallinen ja rutinoitunut työskentely. (Max 1.25 p.) Psykososiaalinen työ Psykososiaalinen työ on kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa auttamistyötä. Työntekijän tulee tuntea vuorovaikutukseen perustuvia auttamistyön menetelmiä voidakseen tehdä psykososiaalista työtä. Työn kohteena olevat ongelmat ovat vaativia. Asiakkailla saattaa olla esimerkiksi päihdeongelmia, psyykkisiä häiriöitä ja elämäntilanteeseen liittyviä kriisejä. Psykososiaalista työtä tehdään terapeuttisissa organisaatioissa kuten kasvatus- ja perheneuvoloissa, A-klinikoilla ja mielenterveystoimistoissa. Työotetta tarvitaan myös perinteisissä sosiaalitoimistoissa. Psykososiaalisessa työssä pyritään lisäämään asiakkaan psyykkistä selviytymistä saamalla aikaan muutosta toiminta- ja ajattelutavoissa. Lisäksi tavoitellaan asiakkaan vuorovaikutustaitojen lisäämistä. Työntekijä pyrkii ymmärtämään asiakasta. Yhteisten kokemusten ja kielen puute voivat vaikeuttaa työskentelyä. Olennaisinta on kuitenkin se, että työntekijä osaa analysoida asiakkaan kertomuksia elämästään ja perustaa työskentelyn asiakkaan kokemusten pohjalle. (Max. 1.25 p.) Vertailu Eri toimintaympäristöt eivät sulje pois toisenlaisia toimintatapoja. Olennaista on se, kuinka paljon toimintaa ohjaa organisaation byrokratia ja kuinka paljon taas työntekijän ja asiakkaan vuorovaikutus. Hallinnolliset säädökset ja organisaatiot eivät määritä palvelutyötä samalla tavalla tarkasti kuin byrokratiatyötä. Myös psykososiaaliselle työlle organisaation merkitys on suuri. Palvelutyö ja psykososiaalinen työ perustuvat asiakkaan ja työntekijän väliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin byrokratiatyö. Tällöin on myös enemmän tilaa asiakkaan ymmärtämiselle. Byrokratiatyössä vuorovaikutuksellisen työotteen liittäminen organisaation määrittämään toimintaan on haasteellisinta. Byrokratiatyössä samoin kuin palvelutyössä riittää, että toimenpiteiden perustaksi kerätään faktatietoja asiakkaasta ja hänen tilanteestaan. Asiakkaan kokemukselliseen todellisuuteen paneutuminen ei ole oleellista. Toisaalta psykososiaaliselle työlle ominainen tiivis vuorovaikutus voi olla työntekijälle raskasta ja etäisyyden ottaminen on välttämätöntä, jotta työstä suoriuduttaisiin. Organisaation byrokratia voikin tuoda psykososiaaliseen asiakastyöhön etäisyyttä. Psykososiaalinen työ on luonteeltaan selkeimmin korjaavaa. Sitä pidetään myös haasteellisempana ja raskaampana kuin byrokratiatyötä ja palvelutyötä. (Max. 2.25 p.)
5 Maksimipistemäärän saadakseen on täytynyt esittää vähintään 75 % kussakin mallivastauksen osa-alueessa esitetyistä seikoista siten, että ne muodostavat keskenään loogisesti etenevän ehjän kokonaisuuden. Toimintatapoja vertailevat elementit hakija on voinut tuoda esiin myös yksittäisten toimintatapojen esittelemisen yhteydessä. AINEISTOKOE Kokeen aineistona on VTT Susan Kuivalaisen artikkeli Toimeentulotuen alikäytön laajuus ja merkitys, joka on julkaistu Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä vuosikerta 72, 2007, numero 1, sivuilla 49 56. 1. Miten Susan Kuivalainen on ryhmitellyt tulonsiirtojärjestelmän alikäyttöön vaikuttavat tekijät? (6 pistettä) Susan Kuivalainen (s. 49 59) on ryhmitellyt tulonsiirtojärjestelmän alikäyttöön vaikuttavia tekijöitä nojautumalla Wim van Oorschotin luokitukseen, jossa tekijöitä tarkastellaan kolmella tasolla: järjestelmän, asiakkaan ja hallinnon. Tarkasteltaessa alikäyttöön vaikuttavia tekijöitä järjestelmän tasolla voidaan toimeentulotuen alikäytön havaita olevan yleisintä sellaisissa tulonsiirtojärjestelmissä, joiden määräytymisperusteet ovat moninaiset. Lisäksi alikäyttö on suurta yksilökohtaista tarveharkintaa sisältävissä, tulosidonnaisissa ja muita tuloja täydentävissä järjestelmissä. Tuen hakemista vähentävät myös tuen tilapäisyys ja alhainen määrä. Alikäyttö on todennäköistä silloin, kun järjestelmä on suunnattu yhteiskunnan marginaaliryhmille tai tuen hakeminen riippuu hakijan aloitteellisuudesta. Asiakastasolla alikäyttöä lisäävät tietämättömyys järjestelmästä, puutteelliset tiedot tuen saantiehdoista ja myöntämiskäytännöistä, pelko leimautumisesta ja hakemukseen tarvittavien tositteiden suuri määrä. Kaikki tukeen oikeutetut eivät osaa hakea tukea esimerkiksi alhaisen koulutuksen tai puutteellisten tietojen takia. Tuen hakemiseen yhdistetään kansalaisten asenteissa Kuivalaisen mukaan jokinasteinen leimautuminen köyhäksi, huono-osaiseksi ja valtaväestön normeista poikkeavaksi. Tämän vuoksi moni pienituloinen jättää mieluummin hakematta tukea kuin ottaa riskin leimautumisesta yhteiskunnan elätiksi. Hallinnollisella tasolla tuen käyttöasteeseen vaikuttavat tulonsiirtojärjestelmän hallinnolliset rakenteet ja tavat. Alikäyttö voi lisääntyä, jos tuen hakemiseen liittyy nöyryyttäviä piirteitä tai kontrollia ja väärinkäytösten epäilyä. Näistä piirteistä useat kuvaavat Kuivalaisen mukaan hyvin toimeentulotukijärjestelmää Suomessa. 2. Millä eri tavoilla toimeentulotuen alikäyttöä voidaan tutkimuksellisesti tarkastella? (6 pistettä)
6 Susan Kuivalainen tuo tutkimustulosten esittelyn yhteydessä (s. 50 53) esiin viisi tapaa, joilla toimeentulotuen alikäyttöä voidaan tutkimuksellisesti tarkastella. Ne ovat: subjektiivinen arvio, laskennallinen tarkastelu, alikäytön taloudellinen laajuus, alikäytön taloudelliset vaikutukset, alikäytön kohdentuminen. Subjektiivinen arvio tarkoittaa sitä, miten yksilöt ja/tai kotitaloudet arvioivat olevansa oikeutettuja toimeentulotukeen. Kaikki subjektiivisesti itsensä toimeentulotuen käyttöön oikeutetuiksi arvioivat eivät kuitenkaan halua hakea tukea. Laskennallinen toimeentulotuen alikäyttö saadaan selville tarkastelemalla (kuukausi)nettotuloja ja vähentämällä niistä toimeentulotuessa huomioon otettavat menot. Tarkastelun tuloksena saadaan alikäyttöä kuvaamaan normivaje, joka on nettotulojen ja välttämättömien menojen negatiivinen erotus. Laskennallisissa arvioissa käytetään yleensä ns. tiukan mallin mukaista tarkastelutapaa eli aineistosta poistetaan toimeentulotukea saaviksi ilmoittautuneet kotitaloudet, tulonsa ilmoittamatta jättäneet, opiskelijat ja tulo- tai asemastatuksensa ilmoittamatta jättäneet (Kuivalaisen alaviite 3, sivulla 51). Toimeentulotuen alikäytön taloudellista laajuutta voi arvioida siitä, missä määrin subjektiivisesti itsensä toimeentulotukeen oikeutetuiksi arvioineet ovat samoja henkilöitä/kotitalouksia kuin laskennallisesti toimeentulotuen alikäyttäjiksi tunnistetut. Tulosten mukaan kyseiset ryhmät eivät ole samat. Molemmat ryhmät ovat kuitenkin suuret. Toimeentulotuen alikäytön taloudelliset vaikutukset ovat sekä yksilöiden/kotitalouksien että yhteiskunnan kannalta suuret. Kuivalaisen tutkimuksen mukaan laskennallisesti toimeentulotukeen oikeutettujen keskimääräinen vaje oli 270 euroa kuussa. Pienituloisen kannalta summa on merkittävä, ja on oletettavissa, että kyseisen suuruinen tulon lisäys vähentäisi köyhyyttä. Voidaankin päätellä, että suomalainen toimeentulotukijärjestelmä tehokkaasti ja täysimääräisesti käytettynä poistaisi suhteellisen tehokkaasti köyhyyttä. Laskennallisesti toimeentulotukeen oikeutettujen saaminen tuen piiriin tarkoittaisi julkiselle taloudelle vuosittain vähimmillään 76 miljoonan euron lisäkustannuksia ja suurimmillaan nykyisten toimeentulotukikustannusten kaksinkertaistumista. Toimeentulotuen käytön kohdentuminen on viides tapa tarkastella tutkimuksellisesti toimeentulotuen alikäyttöä. Alikäyttöä voidaan tarkastella väestöryhmittäin, ja Kuivalainen esittää taulukossa 4 (sivulla 54) erikseen laskennallisten toimeentulotuen alikäyttäjien ja subjektiivisesti itsensä alikäyttäjiksi arvioineiden osuudet iän, siviilisäädyn, asuinalueen, koulutuksen ja työmarkkina-aseman mukaan. Huom. Tähän kysymykseen useat hakijat vastasivat luetteloimalla Anthony Atkinsonin kolme aineistotyyppiä, joilla tuen alikäyttöä voidaan tutkia. Kysymyksessä ei pyydetä aineistojen nimeämistä, vaan kysytään (laajemmin) tapoja, joilla toimeentulotuen alikäyttöä voidaan tutkimuksellisesti tarkastella. Lukujen vyöryttämisellä ei voinut tässä kysymyksessä saada (lisä)pisteitä, sillä luvut olivat nähtävissä tekstissä eikä niitä kysytty. Vastaajan odotettiin löytävän tekstistä viisi toimeentulotuen alikäytön tarkastelutapaa.
7 3. Arvioi aineiston pohjalta, millaisia epäkohtia voidaan havaita nykyisessä toimeentulotukijärjestelmässä. (6 pistettä) Kysymys koskee nykyisen toimeentulotukijärjestelmän epäkohtia, joita Kuivalainen tuo esiin artikkelissaan kokoavasti kohdassa Lopuksi (s. 53 55). Kuivalainen esittää epäkohdat suositusten muodossa. Vastaajalta edellytettiin epäkohtien lukemista suosituksista. Nykyisen suomalaisen toimeentulotukijärjestelmän epäkohdat ovat: a) laaja alikäyttö sinänsä, b) järjestelmän toimivuuden monimutkaisuudesta sekä leimaavasta luonteesta aiheutuva kansalaisten epätasa-arvo, c) kansalaisten tietämättömyys järjestelmästä eli kansalaisten riittämätön informointi, jonka seurauksena he eivät tiedä oikeuksistaan, d) järjestelmän rakenteelliset heikkoudet, jotka liittyvät säädösten monimutkaisuuteen ja toimeentulotuen paikkaan ja tarkoitukseen tulonsiirtojärjestelmän kokonaisuudessa, e) toimeentulotuen tilasto- ja seurantajärjestelmien heikkoudet ja puutteet. Toimeentulotuen laaja alikäyttö on epäkohta, joka johtaa pohtimaan, millaisia vaikutuksia sillä on. Voidaan päätellä, että julkisen sektorin tehokkuusvaatimukset eivät ole koskeneet toimeentulotukijärjestelmää, koska järjestelmän alikäyttöä esiintyy. Toimeentulotukijärjestelmä on monimutkainen eikä sitä ole riittävästi sovitettu yhteen muiden etuusjärjestelmien kanssa. Kansalaiset eivät koe toimeentulotukea oikeudekseen, vaan järjestelmän toiminnassa on leimaavia käytäntöjä, joista osa palautuu informoinnin ongelmiksi. Kansalaiset eivät tiedä olevansa oikeutettuja tukeen. Järjestelmän alikäyttö asettaa kansalaiset epätasa-arvoiseen aseman. Suomalainen toimeentulotukijärjestelmä olisi periaatteellisella tasolla oletettavasti tehokas pienituloisten taloudellisen tilan kohentamisessa. Nykyisen toimeentulotukijärjestelmän rakenteelliset heikkoudet kuitenkin muodostavat esteen köyhyyden tehokkaalle vähentämiselle. Kansalaiset joutuvat kiertämään monilla luukuilla, mikä ilmentää maksatusjärjestelmän epätarkoituksenmukaisuutta. Toimeentulotukijärjestelmän epäkohtana voidaan pitää sitä koskevien tilasto- ja seurantajärjestelmien kehittymättömyyttä ja siihen liittyvää luotettavan tiedon puutetta.