KIINAN ULKOPOLITIIKKA, PUOLUSTUSPOLITIIKKA SEKÄ SOTILASSTRATEGIA

JULKAISUSARJA 2 SERIES 2 TUTKIMUSSELOSTEITA No 33 RESEARCH REPORTS No 33 KIINAN ULKOPOLITIIKKA, PUOLUSTUSPOLITIIKKA SEKÄ SOTILASSTRATEGIA MIKA HARJU-SEPPÄNEN MAANPUOLUSTUSKORKEAKOULU NATIONAL DEFENCE COLLEGE Strategian laitos Department of Strategic and Defence Studies HELSINKI 2006

Kannen kuva TORSTI SIRÉN ISBN 951-25-1671-3 ISBN 951-25-1672-1 (pdf) ISSN 1455-2108 Maanpuolustuskorkeakoulu National Defence College Edita Prima Oy Helsinki 2006

ESIPUHE Kiinan kansantasavallan asevoimat ja sotilasstrategia ovat nousseet laajenevan kiinnostuksen kohteeksi maan globaalin roolin vanavedessä. Teoksen kirjoittaja, Strategian laitoksen vieraileva tutkija ja YTM Mika Harju-Seppänen, arvioi Kiinan asevoimien saavan aiempaa itsenäisemmän roolin ja nykyistä enemmän poliittista valtaa muun muassa sen modernisaation ja ammattimaistumisen myötä. Tulevaisuudessa asevoimat eivät välttämättä automaattisesti tue puoluejohtoa kaikissa asioissa ja niillä on entistä enemmän sananvaltaa kansalliseen suvereniteettiin ja ulkopolitiikkaan liittyen. Tutkimuksessa analysoidaan Kiinan ulko- ja puolustuspolitiikkaa julkilausuttuna doktriinina. Kiinassa, kuten monissa muissakin tapauksissa, doktriini toteutuu käytännössä vain paikoitellen ja osittain. Tutkimuksessa avautuukin monikasvoinen valtakunta, kuten ideologiseen ja sotilaalliseen johtajuuteen pyrkivä Kiina, rauhantahtoinen tai eristäytyvä Kiina, nouseva suurvalta tai sisäisiin ristiriitoihinsa sortuva alueellinen suurvalta. Ensimmäisessä osassa määritellään ulko- ja puolustuspoliittisen doktriinin yleiset tavoitteet ja keskeiset linjaukset käytettävistä keinoista. Sen jälkeen arvioidaan näiden toteutumista. Doktriinin keskeisiä teemoja ovat suvereniteetti ja alueellinen yhtenäisyys, yhteistyö, rauhantahtoinen politiikka sekä johtajuus. Kirjoittaja arvioi Kiinan hyväksyneen suvereniteettinsa rajoittuneisuuden talouden, mutta ei politiikan tai turvallisuuden aloilla. Esimerkiksi Tiibetin ja Taiwanin kysymykset ovat yksiselitteisesti maan sisäisiä asioita. Kiinan kansainväliset yhteistyösuhteet ovat vahvistuneet huomattavasti, mutta pääasiallisesti taloudellisessa eikä niinkään poliittisessa kanssakäymisessä. Tätä kautta Kiinan vaikutusvalta on kuitenkin huomattavasti lisääntynyt. Kiinan sanoutuminen irti valtapolitiikasta sekä politiikan rauhantahtoisuuden korostaminen on kirjoittajan mielestä lähinnä retoriikkaa, sillä käytännön toiminnalla pyritään oman vaikutusvallan lisäämiseen ja muiden aseman heikentämiseen. Johtajuuden osalta Kiina on jo noussut alueelliseksi suurvallaksi. Se ei ole toistaiseksi osoittanut toimissaan johtajuutta, vaan keskittynyt sisäisten uudistusten läpivientiin. Jatkossa se tavoitellee globaalin suurvallan asemaa, tosin Kiinalle tyypillisesti varsin pitkällä aikavälillä. Ensimmäisen osan lopussa kirjoittaja tiivistää Kiinan turvallisuuspolitiikan tavoitteiksi sekä kansalaisten hyvinvoinnin että kovan turvallisuuden.

Toisessa osassa esitellään julkilausuttu puolustuspoliittinen doktriini, jonka keskeisten tavoitteiden toteutumista tämän jälkeen arvioidaan. Kiinan puolustusreformissa on neljä keskeistä teemaa: sotilasdoktriini, teknologiaintensiiviset asevoimat, voimanprojisointikyky sekä ydinpelote ja strateginen iskukyky. Doktriini on kokenut merkittävän muutoksen, ainakin käsitteellisellä tasolla, kun mekanisoiduista maavoimajoukoista ja sissisodankäynnistä on siirrytty painottamaan ilma- ja merivoimien toimintakykyä korkean teknologian oloissa ja satojen kilometrien päässä maan rajojen ulkopuolella. Teknologian käyttöönotossa ja soveltamisessa on kuitenkin koettu odottamattomia vastoinkäymisiä muun muassa koulutusjärjestelmän ja asiantuntemuksen puutteiden vuoksi. Voimanprojisointikyvyn kehittämistä ohjaa valmistautuminen mahdolliseen yhteenottoon Taiwanin salmessa. Kalustohankinnoista ja koulutuksesta huolimatta asevoimien kyky voimanprojisointiin on vielä tässä vaiheessa varsin rajallinen, samoin kuin puolustushaarojen yhteisoperaatiokyky. Ydinaseiden modernisointi on edennyt melko hitaasti ja on edelleen epäselvää pyrkiikö Kiina vain modernisoimaan nykyisen organisaation vai myös lisäämään ydinaseidensa määrää. Toisen osan lopussa kirjoittaja päättelee, että huolimatta varsin kunnianhimoisista tavoitteista ja kattavasta modernisaatio-ohjelmasta, ovat asevoimien uudistukset edenneet hitaasti. Materiaalisten tekijöiden ohella muun muassa koulutuksen ja tietotaidon taso rajoittavat käsitteellisten uudistusten läpivientiä. Merkittävimmät parannukset ovat tapahtuneet laadullisissa tekijöissä. Kiina on jo tänään alueellisen tason sotilaallinen suurvalta, mutta kuilu Yhdysvaltoihin on edelleen varsin suuri. Teoksen loppuluvussa Mika Harju-Seppänen arvioi, että Kiina on sitoutunut etenkin taloudelliseen globalisaatioon, toisinaan vastahakoisestikin. Hän ei kuitenkaan usko valtapoliittisen sisällön katoamiseen globalisaation seurauksena. Tänään Kiina on alueellisen tason suurvalta niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Helsingissä, huhtikuussa 2006 Strategian laitoksen johtaja Eversti, VTL Juha Pyykönen

SISÄLLYS 1. ULKOPOLITIIKKA JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA TUTKIMUSKOHTEINA 1 OSA I: KIINAN ULKOPOLITIIKKA JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA 2. KIINAN POLIITTINEN JÄRJESTELMÄ JA DOKTRIINI.9 2.1. Kiinan poliittinen järjestelmä lyhyesti...9 2.2. Julkilausuttu ulkopoliittinen ja puolustuspoliittinen doktriini.13 3. KIINAN ULKOPOLITIIKKA JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA KÄYTÄNNÖSSÄ...... 19 3.1. Suvereniteetti ja alueellinen yhtenäisyys...20 Suvereniteetin ulkoinen ulottuvuus: autonomia poliittisessa päätöksenteossa..21 Suvereniteetin sisäinen ulottuvuus: ehdoton määräysvalta omalla alueella... 23 - Taiwanin kysymys..27 Suvereniteetin tulevaisuus.29 3.2. Valtioiden välinen yhteistyö 29 Suhteet Yhdysvaltoihin, Venäjään ja EU:hun.30 Yhteistyö lähialueilla.35 Yhteistyö kehitysmaiden kanssa 39 Yhteistyön rajoitteet ja mahdollisuudet.41 3.3. Onko Kiinan politiikka rauhantahtoista?...42 Valtapolitiikka ja hegemonia-ajattelu...42 - Pohjois-Korean kysymys....46 Voimapolitiikka : kilpavarustelu ja sotilaallisen voiman käyttö..48 - Kiina ja joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen...50 Valtapolitiikan tulevaisuus...52 3.4. Pyrkimys johtajuuteen 54 Kiina globaalitason toimijana...55 - Kiina kehitysmaiden johtajana...58 Alueelliset haasteet johtajuudelle..59 Tulevaisuuden globaali suurvalta?...61 4. DOKTRIINI JA KÄYTÄNTÖ. 63

OSA II: KIINAN SOTILASSTRATEGIA 5. KIINAN ASEVOIMAT JA NIIDEN MODERNISAATIO...69 5.1. Kiinan asevoimat lyhyesti....69 5.2. Kiinan puolustusreformin keskeiset elementit.. 72 6. KIINAN SOTILASSTRATEGIA KÄYTÄNNÖSSÄ.75 6.1. Sotilasdoktriinin kehitys toisen maailmansodan jälkeen.75 Kansan sodasta rajoitettuun sotaan...76 Rajoitettu sota korkean teknologian olosuhteissa..80 Kohti rajoitettua sotaa informaatioympäristössä...83 6.2. Asevoimien kehittäminen teknologiaintensiiviseen suuntaan...85 Uusi kalusto. 86 - EU:n asevientikielto ja Kiinan varustautuminen. 91 Organisaatiouudistukset.95 Kasvava kapasiteetti, ongelmia käyttöönotossa....100 6.3. Alueellisen voimanprojisointikyvyn kehittäminen.103 Kalustohankinnat eri puolustushaaroissa 104 Organisaation ja koulutuksen kehittäminen painopisteenä yhteistoimintakyky..110 - Voimanprojisointikyvyn kehittäminen ja sotilaallinen ratkaisu Taiwanin kysymykseen...116 Hitaasti kehittyvä voimanprojisointikyky.118 6.4. Ydinaseet ja strategisten asejärjestelmien kehittäminen...119 Kiinan ydinaseet ja niiden modernisaatio-ohjelma.119 Kantolaitteet..123 Epävarmuutta kehityksen suunnasta...126 7. HITAASTI NOUSEVA SOTILAALLINEN SUURVALTA...129 8. GLOBALISAATIOTA JA VALTAPOLITIIKKAA...133 LÄHTEET 135 Liite 1 Liite 2 Liite 3 Liite 4 Liite 5 Liite 6 Liite 7 Kiinan ulkopolitiikan tavoitteet ja linjaukset Kiinan puolustuspolitiikan tavoitteet ja linjaukset Kiinan puolustusreformin linjaukset PLA:n maavoimat ja sijoitukset sotilaspiireihin PLA:n merivoimat ja sen operaatioalueet PLA:n ilmavoimat ja sijoitukset sotilaspiireihin Kiinan ydinaseet ja niiden maaliinsaattojärjestelmät Kirjoittaja- ja sarjaesittely

1. ULKOPOLITIIKKA JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA TUTKIMUSKOHTEINA 1 Yhden määritelmän mukaan ulkopolitiikka voidaan ymmärtää politiikaksi, jota valtiovalta harjoittaa pyrkiessään suhteuttamaan valtioyhteisöä kansainväliseen ympäristöön. Laajasti ottaen ulkopolitiikkaan kuuluu siten myös osa valtion omaan yhteiskuntaan kohdistuvaa päätöksentekoa. Valtion ulkoinen ja sisäinen toimintaympäristö ovat kuitenkin luonteeltaan hyvin erilaisia: valtion sisällä viranomaiset käyttävät oikeusjärjestyksen legitimoimaa yksipuolista julkista valtaa kun taas ulkopoliittisissa suhteissa valtiot kohtaavat ainakin muodollisesti samanarvoisia toimijoita ja asiat on pääsääntöisesti järjestettävä neuvotteluin ja sopimuksin. Valtioiden välisessä vastakkaisten tahtojen dialektiikassa valtaresurssit ovatkin useimmiten lopputuloksen ratkaiseva tekijä. 1 Puolustuspolitiikka määritellään pohjoismaisessa käytännössä yleensä maanpuolustuksen tehtäviä ja yleisjärjestelyjä koskevaksi päätöksenteoksi ja poliittiseksi ohjaukseksi. Tässä esityksessä seurataan kuitenkin angloamerikkalaista käytäntöä, jossa puolustuspolitiikalla ( defence policy ) tarkoitetaan sotilaspolitiikkaa yleensä ja puolustus voidaan suorittaa kaukana kotimaasta ja myös hyökkäyksellisin keinoin. Puolustuspolitiikan yksi osa-alue puolestaan on (sotilas)strategia, joka voidaan määritellä opiksi asevoimien käyttämisestä poliittisten ja/tai sotilaallisten tavoitteiden saavuttamiseksi (ks. alla). 2 Turvallisuuspolitiikka voidaan puolestaan määritellä niiden toimenpiteiden kokonaisuudeksi, joiden tarkoituksena on edistää kansallista tai yhteisön turvallisuutta. Ensisijaisesti sillä pyritään estämään sotatoimien kohteeksi joutuminen ja luomaan edellytykset menestykselliselle puolustautumiselle. Turvallisuuspolitiikan kovana ytimenä voidaan pitää valtiollisen itsenäisyyden säilyttämistä ja sen kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaamista. Turvallisuuspolitiikan piiriin kuuluu sekä se osa ulkopolitiikkaa, joka liittyy suoranaisesti turvallisuuskysymyksiin että puolustuspolitiikka kokonaisuudessaan. Näiden politiikkalohkojen keskinäinen suhde voidaan esittää seuraavasti (kuva 1): 3 1 Hakovirta 2002, 135-136. Nousiainen 1985, 383. 2 Visuri 2001, 17. 3 Visuri 2001, 15-16.

2 ULKOPOLITIIKKA PUOLUSTUSPOLITIIKKA (SOTILAS)STRATEGIA TURVALLISUUSPOLITIIKKA Kuva 1: Politiikkalohkojen keskinäiset suhteet. 4 Yleisesti ottaen sekä ulko- että puolustuspolitiikan muotoutumiseen vaikuttava taustatekijät voidaan jakaa valtion sisäisiin ja ulkoisiin. Sisäiset tekijät käsittävät mm. yhteiskunnan poliittisen kulttuurin, arvot ja normit, poliittisen hallinto- ja päätöksentekojärjestelmän, poliittiset puolueet ja valtion (taloudelliset, sotilaalliset yms.) resurssit. Ulkoiset tekijät puolestaan sisältävät mm. kansainväliset arvot ja normit, valtion aseman suhteessa muihin toimijoihin (sotilaalliset ja taloudelliset liittosuhteet jne.) sekä kansainvälisen toimintaympäristön kehityksen (esim. globalisaatio). Päätöksentekoprosessin kannalta tärkeimmät toimijat ovat keskeiset poliittiset valtioelimet ja ministeriöt. Perimmiltään toimijat ovat (ihmis-) yksilöitä ja politiikka syntyy erilaiset valtaresurssit omaavien toimijoiden välisen kompleksisen vuorovaikutusprosessin tuloksena. 5 Poliittiseen päätöksentekoon osallistuvat toimijat määrittelevät - taustatekijät huomioon ottaen - poliittisessa prosessissa politiikan päämäärät ja tavoitteet. Tässä yhteydessä puhutaan varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kontekstissa usein myös kansallisesta intressistä tai edusta, mutta on huomattava, että politiikka ei yleensä toteuta mitään yhtenäistä ja kiinteää kansallista etua. Kun Morgenthaun mukaan ulkopolitiikan tavoitteena on valtana (power) määritelty intressi niin Aron huomauttaa, että valta ei koskaan ole lopullinen päämäärä vaan vain väline jonkin muun tavoitteen saavuttamiseksi. Intressi voidaankin jakaa erilaisiin perustavoitteisiin: valtaan, turvallisuuteen, vapauteen, hyvinvointiin, statukseen ja kansallisen identiteetin luomiseen tai vahvistamiseen. Tavoitteiden moninaisuudesta ja yhteismitattomuudesta seuraa se, että "kansallista intressiä" ei voida määritellä rationaalisesti. Poliittiseen prosessiin osallistuvat toimijat ovat yksilöitä ja ryhmiä, joilla kullakin on omat tavoitteensa - ja jokainen pyrkii edistämään omaa näkemystään. Prosessin lopputuloksena syntyvään politiikkaan sisältyy näin usein myös epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia. Prosessissa valitaan myös keinot, jota tavoitteiden saavuttamiseksi käytetään. Pyrkiessään 4 Kuvio muokattu Visuri 2001 sivulla 16 esitetystä kaaviosta. 5 Hakovirta 2002, 136-139.

3 vaikuttamaan muihin toimijoihin valtio voi ulkopolitiikassaan käyttää esim. propagandaa, solutusta, taloudellisia tai sotilaallisia keinoja. 6 Poliittisella doktriinilla viitataan yleensä jatkuvuuteen, siihen, että politiikassa on ainakin jonkintasoista johdonmukaisuutta ja periaatteita, jotka muodostavat eräänlaisen oppirakennelman. Tämän esityksen tarpeisiin riittää doktriinin ymmärtäminen toimintaohjelmana tai linjana, joka ohjaa käytännön päätöksentekoa yksittäisissä hankkeissa ja tilanteissa. Täysin tietyn linjan mukaista politiikkaa voidaan pitää vain teoreettisena mahdollisuutena. Tavallisinta on, että sekä linjat että niiden soveltaminen käytäntöön ovat luonteeltaan suurpiirteisiä. Esimerkkejä ulkopolitiikan mahdollisista linjaratkaisuista ovat mm. hegemonia ja johtajuuspolitiikka, liittopolitiikka, puolueettomuus, sitoutumattomuus ja isolationismi. Doktriini voi olla joko julkilausuttu tai se voi käydä implisiittisesti ilmi valtion tekemistä käytännön toimenpiteistä. Tässä yhteydessä on syytä huomata, että julkilausuttu doktriini ei välttämättä anna oikeaa kuvaa valtion politiikasta, vaan sitä voidaan käyttää peittämään tai legitimoimaan politiikan todellista sisältöä. Sovellusalaltaan doktriinia suppeampi käsite on strategia, joka voidaan määritellä sotilaallisten voimavarojen käyttämiseksi poliittisten päämäärien tavoittamiseksi. Tämän alakäsite puolestaan on sotilasstrategia, joka voidaan määritellä tarkemmin sotilaallisten voimavarojen käytöksi sotilaallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. 7 Poliittiset päätökset johtavat toimintaan (julkilausumat, konkreettiset toimenpiteet, niistä pidättäytyminen jne.) jolla on vaikutuksia ympäröivään todellisuuteen. Nämä toiminnan seuraukset heijastuvat takaisin sisäisiin ja ulkoisiin taustatekijöihin sekä politiikan päämääriin ja niiden saavuttamiseksi valittuihin keinoihin ja tämän kautta lopulta myös doktriiniin. Voidaankin sanoa, että poliittinen päätöksentekojärjestelmä muodostaa eräänlaisen itsesäätelevän prosessin, joka voidaan pelkistetysti kuvata seuraavasti (kuva 2): 6 Morgenthau 1967, 4-9, 11. Aron 1966, 90-93. Allison 1971, 162, 171. Hakovirta 2002, 159-175. Aron itse käyttää karkeampaa jakoa turvallisuuteen, valtaan ja kunniaan (security, power, glory). Aron 1966, 91. Truman kommentoi rationaalista, singulaarista "kansallista intressiä" seuraavasti:"even in war, when a totally inclusive interest should be apparent if it is ever going to be, we always find pacifists, conscientious objectors, spies, and subversives, who reflect the interests opposed to those of "the nation as a whole"". Truman 1984, 279. 7 Hakovirta 2002, 178-191. Maanpuolustuskorkeakoulu 2004 [online].

4 POLIITTINEN PROSESSI TAUSTATEKIJÄT + PÄÄMÄÄRÄT + KEINOT DOKTRIINI SEURAUKSET TOIMINTA Kuva 2: Politiikka itseohjautuvana prosessina. Tämä esitys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa lähdetään liikkeelle Kiinan julkilausumasta ulkopoliittisesta ja puolustuspoliittisesta doktriinista, joka määrittelee valtion yleiset tavoitteet ja sisältää myös joitain linjauksia noiden tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävistä keinoista. Tarkastelun lähtökohta on siten puhtaasti turvallisuuspoliittista näkökulmaa laajempi (ks. kuva 1). Tämän jälkeen arvioidaan sitä, kuinka julkilausutuissa doktriineissa esitetyt tavoitteet ja menettelytavat ovat - jos ovat - toteutuneet käytännössä. Samalla esitetään joitakin mahdollisia tulevaisuuden kehityslinjoja. Tarkastelussa painotetaan ulkopolitiikkaa ja puolustuspolitiikan ulkopoliittista komponenttia. Analyysi tapahtuu pääasiassa valtiotasolla ja ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan sisäpoliittista ulottuvuutta sivutaan vain joissain erityiskysymyksissä. Valtion tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävistä keinoista tarkastellaan yksityiskohtaisemmin vain sotilasstrategiaa, ts. sitä, miten asevoimia käytetään ja kehitetään sotilaallisten tavoitteiden (sodan, taistelun voittaminen) saavuttamiseksi. Tämä muodostaa esityksen toisen osan. Tarkastelussa lähdetään liikkeelle julkilausutusta puolustuspoliittisesta doktriinista, johon sisältyy tavoite puolustuksen ja asevoimien modernisaation nopeuttamisesta. Ensimmäisessä vaiheessa tätä tavoitetta avataan ja tarkennetaan ja siitä nostetaan esiin joitakin keskeisiä teemoja. Toisessa vaiheessa pyritään sitten arvioimaan sitä, miten julkilausutussa doktriinissa esitettyjä keskeisiä tavoitteita on pyritty toteuttamaan käytännössä samalla kun esitetään joitain mahdollisia tulevaisuuden kehityslinjoja. Julkilausutun ulkopoliittisen ja puolustuspoliittisen doktriinin hahmottamisessa nojataan kiinalaisiin virallislähteisiin: Kiinan ulkoasiainhallinnon internet -sivustoon ja Kiinan valtioneuvoston julkaisemaan China s National Defence in 2004 raporttiin. Kuten edellä todettiin, niin julkilausuttua doktriinia voidaan kuitenkin käyttää myös peittämään ja/tai legitimoimaan politiikan todellisia tavoitteita. Tämän vuoksi seuraavassa vaiheessa julkilausutusta doktriinista esiin nostettuja keskeisiä teemoja tarkastellaan ulkopuolisten asiantuntija-arvioiden kautta.

5 Tässä yhteydessä viitataan niin akateemisiin kuin hallinnollisiin (esim. Yhdysvaltain puolustusministeriö) lähteisiin. Kyseessä ei siten ole tutkimus, jolla pyrittäisiin uuden tieteellisen tiedon tuottamiseen, vaan opetusmateriaaliksi tarkoitettu asia-aineiston esittely.

6

7 OSA I KIINAN ULKOPOLITIIKKA JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA

8

9 2. KIINAN POLIITTINEN JÄRJESTELMÄ JA DOKTRIINI Tässä työssä analyysin kohteena on politiikka päätöksentekojärjestelmän tuotoksena, julkilausuttuna doktriinina, jota sovelletaan - tai ei sovelleta - käytäntöön vaihtelevalla menestyksellä. Ennen doktriinianalyysia on kuitenkin paikallaan esitellä lyhyesti päätöksentekojärjestelmän institutionaaliset puitteet. 2.1. Kiinan poliittinen järjestelmä lyhyesti Kiinan kansantasavalta (tästedes lyhyemmin Kiina) on sosialistinen valtio, jota käytännössä hallitsee 66 miljoonan jäsenen Kiinan kommunistinen puolue. Kommunistiseen puolueeseen kuuluu vain alle 5 % maan koko väestöstä. Kiinan poliittisessa järjestelmässä valta on usein henkilöitynyt puoluetta johtavaan pääsihteeriin. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että sekä Kiinan poliittinen järjestelmä että koko sen yhteiskunta perustuvat pitkälti valtaa omaavien yksilöiden välisiin henkilösuhteisiin. Tämä on kuitenkin hitaasti muuttumassa (ks. alla). Myös vallan perusta on muuttunut. Kun Mao Zedong ja Deng Xiaoping käyttivät selkeästi epämuodollisiin henkilösuhteisiin ja karismaattiseen auktoriteettiin perustuvaa henkilökohtaista valtaa niin Jiang Zemin ja nyt Hu Jintao käytti/käyttää pikemminkin institutionaalista valtaa, ts. muodollista asemaansa niin puolueen, asevoimien kuin valtion johdossa. Samalla pääsihteerien valinnanvapaus on kaventunut. Esimerkiksi Maon johtamistyyliä voidaan luonnehtia transformationaaliseksi: politiikkaa hallitsivat - joskus taloudellisesti katastrofaaliset - vallankumoukselliset läpimurrot. Nyttemmin politiikka on pikemminkin transaktionaalista: muutokset ovat asteittaisia ja aiemmin tehdyt päätökset rajaavat käytettävissä olevia vaihtoehtoja. Pääsihteerin ohella puolueen muita ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan kannalta keskeisiä toimijoita ovat politbyroon 9- jäseninen pysyvä komitea, 24-jäseninen politbyroo, keskuskomitea ja 11- jäseninen keskussotilaskomissio sekä keskuskomitean sihteeristö. Muodollisesti puolueen tärkein elin on keskuskomitea, mutta käytännössä valtaa käyttävät pääsihteeri, politbyroo ja sen pysyvä komitea. Keskussotilaskomission vastuulla ovat kaikki sotilasasiat ja sen tehtävänä on taata puolueen kontrolli asevoimissa. Puolueen johto ja sen eri elimet paitsi määräävät politiikan peruslinjat niin myös valvovat varsinaisten valtiovaltaa edustavien elinten toimintaa. 8 8 Hakovirta 2002, 137. US Department of State 2004 [online]. China Internet Information Center 2005b [online]. China Internet Information Center 2005c [online]. Saich 2004, 93-97, 105, 125. Dittmer 2003, 23.

10 Kiinan suuresta väestöstä, maantieteellisestä laajuudesta ja sosiaalisesta moninaisuudesta johtuen puolue ei kuitenkaan aina voi harjoittaa puhdasta sanelupolitiikkaa. Puoluejohdon täytyykin yhä enenevässä määrin hakea tukea uusille aloitteilleen puoleen jäsenistöstä, paikallis- ja aluejohdosta sekä vaikutusvaltaisilta puolueen ulkopuolisilta toimijoilta. Tämä pätee erityisesti taloudellisissa kysymyksissä Kiinan nopeasti kehittyvillä rannikkoalueilla. Yleisesti ottaen puolueen valta on kuitenkin suurin valtionhallinnossa ja kaupungeissa. Maaseudulla, jossa väestön valtaosa asuu, taivas on korkealla ja keisari kaukana. Maaseudun virkamiehet ovat usein eräänlaisia feodaaliherroja ja valtion kontrollin ulottumattomissa. Paikallisviranomaiset saavat tulonsa pikemminkin maanviljelijöiltä keräämistään maksuista, veroista ja sakoista kuin valtiolta. Tämä on ajoittain johtanut päinvastaiseen politiikkaan keskushallinnon kanssa: paikallisviranomaiset esim. rohkaisevat maanviljelijöitä hankkimaan useampia lapsia, jotta voisivat kasvattaa tulojaan ylimääräisistä lapsista maksettujen sakkojen kautta. 9 Valtionhallinnon (ml. oikeuslaitos) tehtävänä on puolueen päätösten toimeenpano. Käytännössä se voi kuitenkin - hyvin rajallisessa määrin - vaikuttaa politiikkaan valitsemalla sen miten päätöksiä pannaan toimeen. Keskushallinnon hierarkian huipulla ovat pääministeri, varapääministerit ja valtioneuvokset. Seuraavan tason muodostaa valtioneuvoston pysyvä komitea, joka johtaa valtioneuvostoa. Valtioneuvoston alapuolella ovat niin kansallinen kansankongressi, valtionkomissiot kuin ministeriötkin. Ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan kannalta relevantteja toimijoita ovat tällä tasolla ainakin kansallisen puolustuksen tieteen, teknologian ja teollisuuden komissio, ulkomaankaupan ja taloudellisen yhteistyön ministeriö, ulkoasiainministeriö, puolustusministeriö, yleisen turvallisuuden ministeriö ja valtion turvallisuuden ministeriö. Muodollinen organisaatio ei välttämättä heijasta käytännön todellisuutta: puolustusministeriö kuuluu muodollisesti valtioneuvoston alaisuuteen, mutta käytännössä sen toimintaa ohjaa keskussotilaskomissio. Ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan keskeisten toimijoiden osalta Kiinan poliittisen järjestelmän hierarkia voidaan esittää yksinkertaistetusti seuraavasti (kuva 3): 10 9 US Department of State 2004 [online]. Madsen 2003, 97. 10 China Internet Information Center 2005a [online]. US Department of State 2004 [online]. Saich 2004, 105, 121-122.

11 KOMMUNISTINEN PUOLUE PÄÄSIHTEERI POLITBYROO KESKUSKOMITEA KESKUSSOTILAS- KOMISSIO VALTION KESKUSHALLINTO MINISTERIT JA VALTIONEUVOKSET VALTIONEUVOSTO VALTIONKOMISSIOT JA MINISTERIÖT KANSAN VAPAUTUSARMEIJA YLEISESIKUNNAT PUOLUSTUSHAARAT JA ASELAJIT SOTILASPIIRIT Kuva 3: Kiinan ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset toimijat ja niiden valtasuhteet. Historiallisesta näkökulmasta katsoen kommunistisen puolueen pääsihteeri on hyvin pitkälti hallinnut ulkopoliittista päätöksentekoprosessia. Medeiros ja Fravel huomauttavat kuitenkin, että uusien johtajien myötä prosessi on aiempaa institutionalisoituneempi ja sen henkilökeskeisyys on vähentynyt. Bachmanin mukaan tämä merkitsee yhtäältä sitä, että niin ulkoasiainministeriön, asevoimien kuin ulkomaankaupasta vastaavan byrokratiankin keskeisiä virkoja pitää hallussaan aiempaa professionaalimpi ulkoasiain hoitoon erikoistunut henkilöstö. Toisaalta tämä merkitsee myös lisääntyvää kilpailua ja vastakkainasettelua eri hallinnonalojen välillä. Kärjistetysti tämä tarkoittaa sitä, että ulkoasiainministeriön "kosmopoliitit" (jotka "eivät ota riittävällä tavalla huomioon kansallista etua") pyrkivät ajamaan eri asioita kuin asevoimat (joka edustaa "vankkaa nationalismia") tai ulkomaankaupasta vastaavat virkamiehet (jotka painottavat liiketoimintaa). Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että viime kädessä Kiinaa hallitsee kommunistinen puolue joten institutionalisoitumisesta syntyvä liikkumavara ei välttämättä merkitse päätöksentekoprosessin demokratisoitumista länsimaisessa mielessä. Dittmer huomauttaakin, että vaikka teknokraatit ovat vallanneet lähes koko päätöksentekokoneiston, niin vallan huipulla on edelleen käytössä henkilökeskeinen järjestelmä. Esimerkiksi kommunistisen puolueen 16. puoluekokouksessa vuonna 2002 voittajien ja häviäjien

12 välinen ero ei ollut ideologiassa tai politiikassa [ ] vaan suhteissa vaikutusvaltaisiin suojelijoihin. 11 Kiinan kansan vapautusarmeijan (tästedes Kiinan asevoimat) toimintaa johtaa keskussotilaskomissio. Asevoimat ovatkin perinteisesti kytkeytyneet kiinteästi kommunistiseen puolueeseen. Modernisaation ja ammattimaistumisen myötä ne ovat kuitenkin saamassa aiempaa itsenäisemmän roolin ja enemmän poliittista valtaa. Bachman huomauttaakin, että puhtaasti poliittiselta kannalta katsottuna asevoimilla saattaa olla hallinnonalojen välisessä kilpailussa enemmän valtaa kuin millään muulla yksittäisellä organisaatiolla, koska "ne pystyvät tarjoamaan [kommunistiselle puolueelle] konkreettista poliittista tukea vastapalvelukseksi osallistumisesta politiikan muotoiluun tavoilla, johon ulkoministeriö ja muut organisaatiot eivät pysty." Itsenäistymiskehityksen taustalla on ensinnäkin se, että puolueen pääsihteerin auktoriteetti on Deng Xiaopingin kauden jälkeen vähentynyt. Tämä on osaltaan johtanut siihen, että asevoimat eivät enää automaattisesti tue puoluejohtoa kaikissa asioissa. Toiseksi asevoimilla on entistä enemmän sanottavaa paitsi sisäisistä asioistaan niin myös kansallista suvereniteettia ja ulkopolitiikkaa sivuavista aiheista. Kolmanneksi, asevoimien ammattimaistuminen, toiminnallinen erikoistuminen ja henkilöstön koulutustason nousu ovat johtaneet näkemyseroihin asevoimien ja puolueen välillä. Asevoimien ja puolueen väliset kiistat politiikan tavoitteista ja menettelytavoista voivatkin lisääntyä tulevaisuudessa. Viime vuosina asevoimat ovat olleet yksi keskeisimmistä nationalismin ja kansallisen edun puolestapuhujista. On edelleen muistettava, että myös asevoimien sisällä on erilaisia ryhmittymiä, joiden tavoitteet poikkeavat toisistaan mm. asevoimien modernisaation suhteen. 12 Kiinan kommunistinen puolue on pyrkinyt ulottamaan valtansa kaikkialle yhteiskuntaan aina lainsäädännöstä ja toimeenpanosta etiikkaan ja moraaliin saakka. Poliittinen reformi edellyttäisi tämän järjestelmän asteittaista purkamista ja johtaisi puolueen vaikutusvallan vähenemiseen. Tämän vuoksi sitä onkin vastustettu voimakkaasti puolueen sisällä. Puolueen asema on kuitenkin heikentynyt viimeisten vuosien aikana niin korruptiosyytösten kuin muuttuneen yhteiskunnallisen ilmapiirinkin myötä. Tällä hetkellä kommunistisen puolueen legitimiteetti riippuu pitkälti siitä, pystyykö se lunastamaan talouden kasvuun liitetyt odotukset. Kasvun hidastuessa tai pysähtyessä edessä on vakava poliittinen kriisi. Legitimiteettinsä vahvistamiseksi puolue onkin pyrkinyt puuttumaan Kiinan yhä kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin. Tässä keskeisiä haasteita ovat työttömyys, tuloerot ja terveydenhuolto. Mielipidemittausten mukaan valtaosa kiinalaisista kokee kuitenkin hyötyneensä talouden reformista ja 11 Bachman 2003, 126-127, 130. Medeiros & Fravel 2003, 23. Dittmer 2003, 30-31. 12 Bachman 2003, 132. Saich 2004, 145-147, 150-151, 154. PLA Daily 2003 [online].

13 odottaa tilanteensa vain parantuvan tulevaisuudessa. Samalla kiinnostus politiikkaan on laskenut huomattavasti. Näiden indikaattorien mukaan ei siis ainakaan vielä ole syntymässä sisäistä painetta poliittisen järjestelmän uudistamiseksi. 13 2.2. Julkilausuttu ulkopoliittinen ja puolustuspoliittinen doktriini Kiinan ulkoasiainhallinnon verkkosivuilla esitelty ulkopoliittinen toimintaohjelma sisältää kuusi keskeistä ja osittain päällekkäistä tavoitetta: 1) Valtion itsenäisyyden ja suvereniteetin turvaaminen. 2) Maailmanrauhan turvaaminen. 3) Ystävällismielisten yhteistyösuhteiden solmiminen muiden valtioiden kanssa. 4) Hyvien naapuruussuhteiden kehittäminen lähialueilla. 5) Kehitysmaiden yhtenäisyyden edistäminen ja yhteistyön lisääminen niiden kanssa. 6) Kiinan avaaminen ulkomaille ja modernisaatiokehitykselle. 14 Vuoden 2004 puolustusselonteon mukaan Kiinan kansallinen puolustuspolitiikka on alisteinen valtion kehitys- ja turvallisuusstrategioille. Puolustuspolitiikalla on kolme keskeistä tavoitetta: 15 1) Kansallisen turvallisuuden ja yhtenäisyyden takaaminen 2) Yhteiskunnan kokonaisvaltaisen hyvinvointikehityksen turvaaminen. 3) Puolustuksen ja asevoimien modernisaation nopeuttaminen. 16 Julkilausutusta ulkopoliittisesta ja puolustuspoliittisesta doktriinista (tarkempi esitys liitteissä 1 ja 2) voidaan tämän esityksen analyyttisia tarkoitusperiä varten nostaa esiin neljä keskeistä ja osin päällekkäistä teemaa: suvereniteetti 17, hyvinvointikehityksen turvaaminen, rauhantahtoi- 13 Saich 2004, 110, 118-119. Shen 2005. Hu Angang 2005. 14 Embassy of the People s Republic of China in the Republic of Finland 2004a [online]. 15 Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8. 16 Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8. 17 Suvereniteetti käsitteenä sai alkunsa 1500 ja 1600 luvulla ja se otettiin osaksi yleistä kansainvälistä normistoa 1600-l puolivälissä 30-vuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhansopimuksen myötä. Hallitsija oli suvereeni siinä mielessä, että yhtäältä hänellä ja vain hänellä oli oikeus hallita tietyllä alueella ja toisaalta hän ei ollut kenenkään toisen hallitsijan vallan alainen kansainvälisellä tasolla. Tässä on siis kyse tekstissäkin mainitusta jaosta sisäiseen ja ulkoiseen suvereniteettiin: valtiolla on yhtäältä ehdoton ja kiistaton määräysvalta omalla alueellaan, toisaalta valtioiden yläpuolella ei ole olemassa mitään instituutiota (maailmanhallitus tms.), joka säätelisi sitä, miten valtion

14 suus ja johtajuus. Kukin näistä teemoista jakautuu edelleen valtion sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että kyse on nimenomaan julkilausutuista, ei välttämättä todellisista, tavoitteista. Julkilausuttua ulkopoliittista ja puolustuspoliittista doktriinia yhdistää ensinnäkin suvereniteetin ja kansallisen yhtenäisyyden korostaminen. Ulkopoliittisessa doktriinissa viitataan tässä yhteydessä yleisellä tasolla valtioiden suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden kunnioitukseen. Suvereniteetista erotellaan edelleen sen ulkoinen ja sisäinen ulottuvuus. Ulkoisella tasolla kyse on siitä, että valtio harjoittaa autonomista ulkopolitiikkaa. Doktriinin mukaan tämä merkitsee käytännössä sitä, että Kiina päättää itsenäisesti suhtautumisestaan kansainvälisiin kysymyksiin, ei anna periksi muiden valtioiden painostukselle eikä myöskään muodosta liittoutumia minkään suurvallan tai valtioryhmän kanssa. Suvereniteetin sisäisellä ulottuvuudella taas on kyse valtion ehdottomasta ja kiistattomasta määräysvallasta omalla alueellaan. Ulkopolitiikassa korostetaan sitä, että Kiina vastustaa toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumista niin etnisten, uskonnollisten kuin ihmisoikeudellistenkin syiden nojalla. Puolustuspoliittisessa doktriinissa painotetaan suvereniteetin sisäistä ulottuvuutta. Kiina pyrkii paitsi suojaamaan ja puolustamaan aluettaan hyökkäyksiltä niin myös estämään Taiwanin irtautumisen manner-kiinasta ja tukemaan näiden uudelleenyhdistymistä (Kiinan kansantasavallan näkökulmasta katsoen Taiwan on Kiinan kapinallinen maakunta ja siten kyse on Kiinan sisäisestä asiasta). Kiina pyrkii myös turvaamaan oikeutensa ja etunsa merialueilla. 18 Toinen julkilausutuille doktriineille yhteinen teema on Kiinan hyvinvointikehityksen turvaaminen ja uudistuksia tukevan toimintaympäristön luominen. Myös tämä tavoite voidaan jakaa edelleen sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Puolustuspolitiikassa painotus on jälleen valtion sisäisellä tasolla: Kiina pyrkii mm. pitämään yllä sisäistä järjestystä ja tulisi toimia. Suvereniteetti on kaksijakoinen käsite myös siinä mielessä, että yhtäältä kyse on juridisesta statuksesta ja toisaalta poliittisesta konseptista. Kansainvälisen oikeuden mielessä valtio on suvereeni, mikäli se ei tunnusta mitään laillista itseään ylempää auktoriteettia, ts. se ei ole esimerkiksi siirtomaa tai huoltohallintoalue. Poliittisella tasolla kyse on puolestaan siitä, että valtiolla on olemassa joitain kykyjä, se voi toimia joillakin tavoin. Ero on siinä, että juridisessa mielessä valtio joko on tai ei ole suvereeni kun taas poliittisessa mielessä suvereniteetissa on aste-eroja riippuen valtion vallasta (power) ja kyvystä suorittaa valtiolle kuuluvia tehtäviä. George Orwellia mukaellen: kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia (juridinen suvereniteetti), mutta toiset valtiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset (poliittinen suvereniteetti). Brown 1997, 125-126. 18 Embassy of the People s Republic of China in the Republic of Finland 2004a [online]. Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8.

15 yhteiskunnallista vakautta sekä takaamaan kansalaisten poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset oikeudet. Sisäisten olojen vakauttamista ei kuitenkaan tarkastella lähemmin tämän työn puitteissa. Suotuisa kansainvälinen toimintaympäristö puolestaan luodaan lisäämällä valtioiden välistä yhteistyötä niin lähialueilla, kolmannen maailman valtioiden kuin teollisuusmaidenkin kanssa. Yhteistyön perusperiaatteina nähdään molemminpuolinen luottamus ja hyöty sekä tasa-arvo. Lähialueilla pyritään sekä edistämään taloudellista yhteistyötä että ratkaisemaan olemassa olevat raja-, alue- ja aluevesikiistat. Kolmannen maailman valtioiden kanssa tavoitellaan laaja-alaista (taloudellista, kaupallista, tieteellistä ja teknologista) yhteistyötä. Kiina haluaa myös lisätä neuvotteluja ja yhteistyötä ko. valtioiden kanssa erilaisissa kansainvälisissä kysymyksissä. 19 Kolmas doktriineista nouseva keskeinen teema on Kiinan politiikan rauhantahtoisuus ja omaisuus. Tämäkin voidaan jakaa edelleen valtion ulkoiseen ja sisäiseen ulottuvuuteen. Sisäisellä tasolla kyse on mm. kansalaisten oikeuksien turvaamisesta. Kuten edellä todettiin, niin tätä ulottuvuutta ei tarkastella lähemmin tämän työn puitteissa. Ulkoisella tasolla kyse on suhtautumisesta muihin valtioihin. Kuten edellä kävi ilmi, niin Kiina pyrkii lisäämään laaja-alaista yhteistyötä niin lähialueella kuin kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden kanssa. Toisaalta kyse on myös muista valtion tekemistä yleisemmän tason toimintalinjauksista. Ulkopoliittisen ja puolustuspoliittisten doktriininsa mukaan Kiina sanoutuu irti voimapolitiikasta. Se ei osallistu kilpavarusteluun eikä ryhdy sotilaalliseen laajentumiseen. Kiina myös vastustaa hegemonia-ajattelua, valtapolitiikkaa ja aggressiivista laajentumista sen kaikissa muodoissa. Tavoitetilaksi se asettaa rauhanomaisen rinnakkainelon ja vastavuoroisen aggressioista pidättäytymisen. 20 Neljäs, niin suvereniteettiin, kansainväliseen yhteistyöhön kuin politiikan rauhanomaisuuteenkin liittyvä teema on johtajuus. Valtion sisäisellä tasolla johtajuus liittyy kiinteästi kysymyksiin (sisäisestä) suvereniteetista ja sisäisestä vakaudesta. Ulkoisella ulottuvuudella johtajuudesta on erotettavissa kolme eri tasoa. Yleisellä tasolla Kiina pyrkii turvaamaan maailmanrauhan ja työskentelemään uuden rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen järjestyksen puolesta. Toiseksi, Kiina takaa rauhan ja vakauden lähialueillaan. Kolmanneksi, Kiina pyrkii lisäämään kehitysmaiden kanssa tehtävää yhteistyötä myös kansainvälispoliittisissa kysymyksissä ja turvaamaan 19 Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8-9. Embassy of the People s Republic of China in the Republic of Finland 2004a [online]. 20 Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8-9. Embassy of the People s Republic of China in the Republic of Finland 2004a [online].

16 kehitysmaiden oikeudet yhdessä näiden kanssa. Kiina pyrkii myös edistämään kehitysmaiden yhtenäisyyttä. 21 Puolustuspolitiikkaan sisältyy myös tavoite puolustuksen ja asevoimien modernisaation nopeuttamisesta. Edellä esitetyssä analyysikehyksessä tämä tavoite liittyy kiinteästi suvereniteetin ja johtajuuden teemoihin. Asevoimien modernisaatiota käsitellään tarkemmin kuitenkin vasta Kiinan sotilasstrategian yhteydessä. 22 Kiinan ulkopoliittisen ja puolustuspoliittisen doktriinin tämän esityksen kannalta keskeiset piirteet (pl. asevoimien modernisaatio) voidaan edellisen nojalla esittää seuraavasti (kuva 4): PÄÄTEEMAT TASO SISÄLTÖ Autonominen ulkopolitiikka. SUVERENI- TEETTI ulkoinen sisäinen Kiistaton määräysvalta omalla alueella. JOHTAJUUS sisäinen ulkoinen Takaa rauhan maailmanlaajuisesti, lähialueilla ja lisää konsultointia kehitysmaiden kanssa. HYVINVOINTI- KEHITYKSEN TURVAAMINEN ulkoinen Yhteistyö lähialueilla, kehitysmaiden kanssa ja maailmanlaajuisesti. RAUHAN- TAHTOISUUS ulkoinen Ei harrasta valta- tai voimapolitiikkaa. Kuva 4: Kiinan ulkopolitikan ja puolustuspolitiikan keskeiset teemat. 21 Embassy of the People s Republic of China in the Republic of Finland 2004a [online]. 22 Information Office of the State Council of the People s Republic of China 2004, 8-9.

17 Kuten jo aluksi todettiin, niin julkilausutuista doktriineista esiin nostetut teemat (suvereniteetti, johtajuus, hyvinvointikehityksen turvaaminen ja rauhantahtoisuus) menevät osin päällekkäin. Wittgensteinin mielessä kyse on siitä, että asiakokonaisuudet liittyvät toisiinsa perheyhtäläisyyksien sitein: ne jakavat keskenään joitain yhteisiä piirteitä ja eroavat toisistaan joissain muissa. Kun yhteisiä piirteitä on useita, niin perheyhtäläisyys on vahva ; kun vain muutamia, niin sen voidaan sanoa olevan heikko. Tässä mielessä vahva perheyhtäläisyys muodostuu ensinnäkin hyvinvointikehityksen turvaamisen ja politiikan rauhantahtoisuuden välille: yhteistyösuhteiden solmiminen, kansalaisten oikeuksien turvaaminen, valta- ja voimapolitiikasta irtisanoutuminen jne. muodostavat näin yhden laajemman asiakokonaisuuden. Toinen kokonaisuus muodostuu johtajuudesta ja suvereniteetista. Tässä tärkeimpänä yhdistävänä tekijänä on Kiinan alueelliseen yhtenäisyyteen ja sen kiistattomaan hallintaan liittyvät kysymykset. Tästä asetelmasta voidaan myös identifioida kaksi keskeistä Kiinan ulkopoliittiseen ja puolustuspoliittiseen doktriiniin sisältyvää vastakkainasettelua joita voidaan kutsua suvereniteetti-keskinäisriippuvuus ja johtaja-yhteistyökumppani vastakkainasetteluiksi. Ensinnäkin Kiina pyrkii ainakin doktriinissaan - pitämään tiukasti kiinni perinteisestä suvereniteettikäsitteestä ja ehdottomasta autonomiasta niin sisä- kuin ulkopolitiikassaan. Samalla se kuitenkin haluaa sekä hakeutua entistä läheisempään yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa että avata Kiinaa niin ulkomaille kuin modernisaatiokehityksellekin. Toisaalta Kiina pyrkii (ainakin) alueellisen vakauden takaavaksi suurvallaksi, mutta samalla se sanoutuu irti valta- ja voimapolitiikasta ja hakeutuu läheisempään yhteistyöhön lähialueillaan. Yleisellä tasolla voidaankin sanoa, että Kiinan julkilausuttu ulkopoliittinen ja puolustuspoliittinen doktriini sisältää osia keskenään kilpailevista diskursseista, joiden välinen jännite on hyvä esimerkki kansallisen intressin ei-rationaalisuudesta: ulkopoliittinen ja puolustuspoliittinen doktriini sisältää myös epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, jotka ratkeavat jos ratkeavat - vasta käytännön toiminnan tasolla. Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan sitä, miten eri teemat (suvereniteetti, johtajuus, hyvinvointikehityksen turvaaminen/valtioiden välisen yhteistyön lisääminen, rauhantahtoisuus) ovat toteutuneet - jos ne ovat toteutuneet - käytännössä. Teemojen limittäisyydestä ja päällekkäisyydestä johtuen tarkastelu on paikoitellen itseään kertaavaa ja mahdollisesti jopa ristiriitaista. Tarkoituksena ei olekaan tarjota yhtä totuutta Kiinan ulkopolitiikasta ja puolustuspolitiikasta vaan avata siihen erilaisia näkökulmia tiettyjen teemojen pohjalta samalla pitäen mielessä, että ei ole olemassa yhtä ja yhtenäistä ulkopolitiikkaa vaan se koostuu useista erilaisista toisiinsa kietoutuvista ja keskenään kilpailevista juonteista.

18 Tarjotut näkökulmat kytkeytyvät - luonnollisesti - kansainvälisen politiikan tulkintatraditioon. Tässä mielessä tarkastelu avautuu lähinnä (neo)realistien ja globalisaatioteoreetikkojen välisenä vuoropuheluna. Näitä lähestymistapoja ei kuitenkaan tämän esityksen puitteissa käytetä tiukan analyyttisessä mielessä vaan em. keskustelua käytetään vain rajaamaan eri teemojen käsittelyä.

3. KIINAN ULKO- JA PUOLUSTUSPOLITIIKKA KÄYTÄNNÖSSÄ 19 Julkilausutussa doktriinissa näkyy selkeästi Kiina ulkopoliittisille lausunnoille tyypillinen moralistinen ja idealistinen sävy: Kiina ei harrasta valta- tai voimapolitiikkaa, se hakeutuu maailmanlaajuiseen yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa jne. Xinbon mukaan Kiinan ulkopoliittiset lausunnot heijastavatkin kiinalaisen yhteiskunnan yleisempiä moraalisia ja idealistisia periaatteita. Näillä on kolme keskeistä lähdettä: perinteinen kiinalainen yleismaailmallista harmoniaa korostava ajattelu (taolaisuus, kungfutselaisuus), Kiinan nöyryytyksen vuosisadan (ks. alla) synnyttämä oikeudenmukaisen kansainvälisen järjestyksen kaipuu sekä marxismileninismin ja Maon ajattelun muodostama perintö (aggressiosta, valta- ja blokkipolitiikasta vapaa maailma ilman kapitalistista riistoa, imperialismia ja kolonialismia). Mutta, kuten jo aiemmin todettiin, niin julkilausuttua doktriinia ja sen sisältämiä moraalisia ja ideologisia periaatteita voidaan käyttää - ja käytetään - myös peittämään ja legitimoimaan todellisia tavoitteita ja toimintaa. Käytännössä moraali ja ideologia saavatkin väistyä pragmatismin tieltä, varsinkin jos periaatteet ovat ristiriidassa kulloinkin relevantin kansallisen intressin kanssa. 23 Saich toteaakin, että vielä kylmän sodan aikana Kiinan ulkopolitiikka oli huomattavasti nykyistä ideologiavetoisempaa. Tämä lienee seurausta siitä, että Kiina pyrki hakemaan paikkaansa kansainvälisessä järjestelmässä, jonka tärkeimpien toimijoiden välinen konflikti esitettiin useimmiten juuri kilpailevien ideologioiden välisenä konfliktina. Itäblokin murtumisen jälkeen ideologia tai ideologinen retoriikka ei enää samalla tavalla määritellytkään valtioiden paikkaa kansainvälisessä järjestelmässä ja sai ainakin osittain väistyä pragmatismin tieltä. Periaatteet antavat kuitenkin 23 Xinbo 2004, 61-62. Nepalin tilanne on mielenkiintoinen esimerkki tästä ideologian ja pragmatismin välisestä jännitteestä. Vuonna 1996 Nepalin kommunistinen (maolainen) puolue - Nepalissa on useita kommunistisia puolueita - aloitti kapinan hallitusta vastaan. Maolaisen ideologian mukaan kapinalliset turvautuvat kansan sotaan kaataakseen Nepalin perustuslaillisen monarkian ja korvatakseen sen kommunistisella valtiomuodolla. Kiina ei kuitenkaan missään muodossa tue Nepalin maolaisia, päinvastoin. Kiinan ulkoasiainministeriön edustajan mukaan tällä ryhmällä ei ole mitään tekemistä Kiinan kanssa ja kiinalaiset ovat närkästyneitä siitä, että he [kapinalliset] ovat anastaneet Mao Zedongin nimen. Eräiden lehtitietojen mukaan Kiina on toimittanut Nepaliin telekommunikaatiovälineitä ja ainakin 18 rekkalastillista aseita ja ammuksia avustaakseen hallitusta taistelussa maolaisia sissejä vastaan. Vaikka siis ideologian mukaan Kiinan tulisi avustaa muita valtioita näiden tiellä kohti kommunismia, niin käytännön politiikassa pragmatismi alueellinen vakaus ja hyvien suhteiden säilyttäminen naapurivaltioon painaa enemmän. Daily Times 26.11.2005 [online]. US Department of State 2006 [online]. GlobalSecurity.org 2005k [online]. Ministry of Foreign Affairs of the People s Republic of China 2005b.

20 yhä edelleen Kiinan ulkopolitiikalle ja puolustuspolitiikalle idealistisen sävyn ja tiettyä moraalista painoarvoa, jota Kiina käyttää oikeuttamaan toimintaansa kansainvälisessä yhteisössä. Tämä johtaa myös jännitteisiin periaatteiden ja pragmatismin välillä: periaatteet ainakin jossakin määrin rajoittavat pragmatismia ja pragmatismi puolestaan heikentää periaatteiden uskottavuutta. Voidaan kuitenkin todeta, että käytännön politiikkaa hallitsee periaatteiden sijasta pragmatismi, joka mahdollistaa joustavamman reagoinnin kansainvälisiin kysymyksiin ja omien intressien tavoittelun. 24 3.1. Suvereniteetti ja alueellinen yhtenäisyys Kiinan halu pitää kiinni 1800-luvulta peräisin olevasta westfalenilaisesta kansallisvaltiosta ja siihen liittyvästä suvereniteetin tiukasta tulkinnasta johtuu Xinbon mukaan pääasiallisesti kolmesta tekijästä. Ensinnäkin kiinalaista maailmankuvaa muokkaa yhtä edelleen ns. nöyryytysten vuosisata, joka sai alkunsa Kiinan häviämästä ensimmäisestä oopiumsodasta ja Hong Kongin luovutuksesta briteille vuonna 1842. Tätä seuranneella satavuotisjaksolla Kiina kävi useita sotia sekä länsimaita että Japania vastaan ja joutui häviöiden seurauksena taipumaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Toiseksi kyse on erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä. Kiina on sosialistinen kehittyvä valtio, jonka poliittinen ja oikeusjärjestelmä sekä näihin liittyvät arvot (mm. käsitykset ihmisoikeuksista) poikkeavat huomattavasti länsimaisista - ja ovat usein länsimaiden kritiikin kohteina. Valtion suvereniteetin korostaminen voidaan tässä kontekstissa nähdä yhtenä keinona suojata oma yhteiskuntajärjestys ulkopuolisilta vaikutteilta. Kolmanneksi Kiina on huolestunut alueellisesta yhtenäisyydestä. Mikäli Beijing luopuisi vahvasta suvereniteetin tulkinnasta, niin se voisi antaa oikeutuksen Tiibetin, Xinjiangin, Sisä-Mongolian tai Taiwanin itsenäistymispyrkimyksille tai ulkovaltojen väliintulolle. Hillin mukaan huoli alueellisesta yhtenäisyydestä heijastaa myös perinteistä käsitystä hallitsijan mandaatista: hallitsijan kykenemättömyys puolustaa valtion aluetta on ollut legitiimi syy hallitsijan syrjäyttämiseksi. Seuraavassa tarkastellaan muutamien esimerkkien kautta sitä, miten suvereniteettiperiaatteesta kiinni pitäminen on onnistunut sen eri ulottuvuuksilla. 25 24 Saich 2004, 310-311. Xinbo 2004, 63. 25 Xinbo 2004, 59-60. Gries 2004, 46-47. Hill 2004a, 46. Kiina käymät keskeiset sodat nöyryytyksen vuosisadalla ovat: vuosien 1839-1842 ja 1856-1860 oopiumsodat, Kiinan ja Japanin välinen Jiawu sota 1894-1895, vuoden 1900 bokserikapina ja sota Japania vastaan 1931/1937-1945. Gries 2004, 26-47.

Suvereniteetin ulkoinen ulottuvuus: autonomia poliittisessa päätöksenteossa 21 Käytännössä Kiinan suhtautuminen poliittisen autonomiansa rajoituksiin riippuu politiikan alueesta. Talouden alalla Kiina näyttää tyytyvän rajoitettuun suvereniteettiin. Kiinan jäsenyys maailman kauppajärjestö WTO:ssa on tästä hyvä esimerkki. Kiinasta tuli WTO:n jäsen vuonna 2001, viisitoista vuotta kestäneiden vaivalloisten neuvottelujen jälkeen. Neuvottelujen myötä Kiina antoi lopulta periksi länsimaiden vaatimuksille sekä alentamalla tuontitullejaan ja purkamalla muita kaupankäynnin esteitä että avaamalla pitkään suljettuina olleita talouden sektoreita (kuten telekommunikaatio, pankki- ja vakuutustoiminta) ulkomaisille toimijoille. Kiina on myös joillain keskeisillä alueilla sitoutunut normaaleja WTOstandardeja pidemmälle meneviin toimenpiteisiin (ns. WTO-plus - velvoitteisiin). Näiden ennenäkemättömien suvereniteettia heikentävien toimenpiteiden taustalla on ollut poliittisen johdon sitoutuminen globalisaatioprosessiin ja Kiinan teollisuuden perusteelliseen rakennemuutokseen. Hyötyäkseen yhä keskinäisriippuvaisemman talouden kehityksestä ja päästäkseen osalliseksi teollisuusmaiden markkinoista, teknologiasta ja pääomista Kiinan on ollut pakko luopua osasta suvereniteettiaan. 26 Kiinan talouden avautuminen heijastaa osaltaan muutosta kommunistisen puolueen legitimiteettiperustassa. Kun aiemmin puolueen valta-asema oikeutettiin ideologian ja nationalismin kautta niin nyttemmin se riippuu yhä enenevässä määrin suorituskeskeisistä kriteereistä. Pitkällä tähtäimellä kommunistisen puolueen valta-aseman säilyttäminen edellyttää niin kasvavaa kauppaa, kasvavia ulkomaisia investointeja kuin entistä säädellympiä kotimarkkinoitakin - joita kaikkia odotetaan juuri WTO - jäsenyydeltä. WTO -jäsenyys onkin kommunistiselle puolueelle väline sekä kotimaisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen vakauden lisäämiseksi että oman aseman suojaamiseksi vientivetoisen talouskasvun turvin. Päätäntävallan osittaisen luovuttamisen valtion ulkopuolelle ei siis ainakaan talouden alalla ole katsottu vähentävän hallitsevan regiimin legitimiteettiä - päinvastoin. Tässä on kuitenkin omat riskinsä: kun pohjimmiltaan autoritaarinen valtio avaa rajansa ulkopuolisille vaikutteille niin ennemmin tai myöhemmin puolueen asema saatetaan asettaa kyseenalaiseksi, varsinkin mikäli talouskasvu pysähtyy. 27 Xinbon mukaan päinvastoin kuin taloudessa niin politiikan ja turvallisuuden aloilla Kiina on ollut hyvin haluton luovuttamaan vaikutusvaltaa ulkopuolisille toimijoille. Myös Kim toteaa, että Kiina on 26 Xinbo 2004, 61. Kim 2004, 49. 27 Kim 2004, 50.

22 ollut halukkaampi yhteistyöhön talouden kuin politiikan alueella, joskin viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana Kiinan siteet globaaliin yhteisöön ovat lujittuneet huomattavasti. Kun vielä 1960-luvulla Kiina oli jäsenenä vain kahdessa kansainvälisessä hallitusten välisessä organisaatiossa niin 90-luvulla jäsenyyksien lukumäärä oli kasvanut 52:een. NGO-sektorilla kasvu on ollut vieläkin nopeampaa: vuonna 1977 Kiina oli jäsenenä 71:ssä NGO:ssa, vuonna 1996 jo 1079:ssä. Tämä kasvu ei selity pelkästään taloudellisen yhteistyön syvenemisellä. Toinen kansainvälisten normien hyväksymistä kuvaava indikaattori on valtion osallistuminen multilateraaleihin sopimuksiin. Esimerkiksi turvallisuuspolitiikan alueella Beijing oli vuonna 1970 allekirjoittanut vain 10-20 % olemassa olevista asevalvontasopimuksista. Vuonna 1996 prosenttiluku oli kivunnut 85-90:een. Segal huomauttaa tähän, että vaikka Kiina ei vastustakaan keskeisiä asevalvontasopimuksia, niin se varmistaa että on viimeisten allekirjoittajien joukossa ja yrittää lypsää kaikki mahdolliset diplomaattiset edut siitä, että se joudutaan raahaamaan kalkkiviivoille. On kuitenkin huomattava, että huolimatta joistain 1990- luvun kiivaistakin vastakkainasetteluista asevalvonta-, aseidenriisunta- ja ihmisoikeusregiimien piirissä Kiina (toisin kuin Yhdysvallat) ei ole sanoutunut irti ainoastakaan globaalista instituutiosta johon se on liittynyt vuoden 1971 jälkeen. 28 Arvioitaessa lisääntyvien kontaktien merkitystä suvereniteetin kannalta on paikallaan tarkastella sitä, miten Kiina tosiasiallisesti on noudattanut regiimeihin, instituutioihin ja sopimuksiin sisältyviä normeja. Kimin mukaan Kiina on pidättäytynyt haastamasta olemassa olevia sääntöjä ja normeja - paitsi kun kyse on ollut Taiwanista. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostossa Kiina käytti veto-oikeuttaan vuosien 1971 ja 2002 välillä vain neljä kertaa samalla kun Neuvostoliitto/Venäjä käytti sitä 13, Ranska 14, Iso-Britannia 27 ja Yhdysvallat 75 kertaa. Kiina on ilmaissut "periaatteellisen vastalauseensa" hankalaksi kokemissaan kysymyksissä äänestämisestä pidättäytymällä, ei kaatamalla koko päätöslauselmaa. Esimerkiksi vuosien 1990-1991 aikana Kiina pidättäytyi äänestämästä 41:stä valtion ehdotonta suvereniteettia rajoittavasta päätöslauselmasta. Vaikka pidättäytyminen voidaankin tulkita "normatiiviseksi vetoksi", niin merkillepantavaa tässä on se, että Kiina on käytännössä ollut valmis tinkimään keskeiseksi katsomastaan valtioiden välistä toimintaa säätelevästä periaatteesta. 29 28 Xinbo 2004, 61. Kim 2004, 42, 51-52. Segal 2004, 17. Kiina ei myöskään ole vetäytynyt pois mistään allekirjoittamastaan multilateraalista sopimuksesta, joskin useat näistä ovat vielä ratifioimatta. Kim 2004, 51. 29 Kim 2004, 42-43, 46.