Monta tietä maisteriksi

1 R. Raivola, T. Himberg, A. Lappalainen, K. Mustonen & T. Varmola Monta tietä maisteriksi Yliopistojen maisteriohjelmien arviointi KORKEAKOULUJEN ARVIOINTINEUVOSTON JULKAISUJA 3:2002

2 Korkeakoulujen arviointineuvosto Pikseri Julkaisupalvelut Helsinki 2002

3 Esipuhe Suomalainen korkeakoulujärjestelmä on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut uudenlaisen hahmon. Ammattikorkeakoulutoiminta on vakiintunut osaksi korkeakoulutuksen kenttää. 1990-luvulla uudistettiin yliopistojen ja korkeakoulujen tutkintojärjestelmää palauttamalla alemmat korkeakoulututkinnot. Tämä mahdollisti erillishauilla täytettävien maisteriohjelmien perustamisen. Ohjelmien määrä onkin kasvanut nopeasti. Lukuvuonna 2000 2001 yliopistoissa oli yhteensä 167 maisteriohjelmaa, joista 68 oli teknillis-luonnontieteellisillä, 30 kauppatieteellisillä ja 37 taiteen koulutusaloilla. Yliopistojen tutkintorakenteen kehittämiseen kohdistuu erilaisia kansallisia ja kansainvälisiä paineita. Maisteriohjelmien perustamiseen on vaikuttanut halu vastata työelämän ja aluekehityksen tarpeisiin, monitieteisyyden ja kansainvälisyyden edistäminen, EU:n rakennerahastojen avaamat mahdollisuudet lisärahoituksineen sekä yhdenmukaisen eurooppalaisen tutkintojärjestelmän kehittäminen. Ns. Sorbonnen Bolognan prosessin myötä on käyty keskustelua suomalaisten korkeakoulututkintojen asemasta ja kilpailukyvystä kansainvälisillä ja erityisesti eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla. Nyt käsillä olevan arvioinnin tavoitteena on luoda kokonaiskuva Suomen yliopistoissa järjestettävien maisteriohjelmien sisällöstä, laadusta ja järjestämisperiaatteista kiinnittämällä erityisesti huomiota niihin haasteisiin, joita Bolognan prosessi asettaa tutkintorakenteen kehittämiselle. Arviointiraportti sisältää valtakunnallisen kokonaiskatsauksen lukuvuonna 2000 2001 meneillään olleisiin maisteriohjelmiin, kohdennetut yliopisto- ja ohjelmakohtaiset arvioinnit, maisteriohjelmien toteutukseen liittyviä hyviä käytänteitä sekä valtakunnallisia suosituksia. Arviointi on parhaimmillaan interventio, joka kannustaa korkeakouluja opetuksen laadun kehittämiseen. Korkeakoulujen arviointineuvoston puolesta kiitän kaikkia tämän raportin syntyyn sekä sen taustalla tehtävään laatutyöhön osallistuneita. Tampereella 31.1.2002 Anna Raija Nummenmaa Johtoryhmän puheenjohtaja

4 Sisällys Johtoryhmä 6 Ulkoinen arviointiryhmä 6 1 Johdanto 7 2 Arviointiprosessi 10 2.1 Projektin tavoite ja projektiorganisaatio 10 2.2 Arvioinnin toteuttaminen 11 3 Maisteriohjelmien toimintaympäristö ja siihen kohdentuvat haasteet 14 3.1 Suomalainen korkeakoulututkintojen järjestelmä ja sen kehittämistarpeet 14 3.1.1 Tutkintojärjestelmän synty ja voimassa olevat yliopistotutkinnot 14 3.1.2 Voimassa olevat ammattikorkeakoulututkinnot 16 3.2 Kansainvälisestä toimintaympäristöstä nousevat haasteet 18 3.2.1 Koulutuspolitiikan eurooppalaiset toimijat 19 3.2.2 Kohti eurooppalaista korkeakoulualuetta 23 3.3 Yhteiskunnan haasteet korkeakoulutukselle 27 3.3.1 Elinikäinen oppiminen 27 3.3.2 Kansainvälistyvä työ ja sen kolme ulottuvuutta 29 3.3.3 Koulutus alueen kehitystekijänä 30 3.3.4 Yliopistojen toimintatapa muuttumassa 32 3.3.5 Tietoteollisuuden muuntokoulutusohjelma osavastauksena haasteisiin 35 4 Arviointitulokset ja tilastoaineisto 39 4.1 Yhteenveto valtakunnallisesta maisteriohjelmien kartoituksesta 39 4.2 Maisteriohjelmien tarkastelu yliopistoittain ja ohjelmatyypeittäin 56 4.2.1 Helsingin kauppakorkeakoulu 57 4.2.2 Jyväskylän yliopisto 63 4.2.3 Lapin yliopisto 72 4.2.4 Taideteollinen korkeakoulu 77 4.2.5 Tampereen teknillinen korkeakoulu 80 4.2.6 Åbo Akademi 84 4.2.7 Monialaiset maisteriohjelmat 86 4.2.8 Kansainväliset maisteriohjelmat 96 5 Hyviä käytänteitä 109

5 6 Johtopäätökset ja suositukset 114 6.1 Maisteriohjelmien synty, jatkuvuus ja merkitys yliopistoille 114 6.2 Maisteriohjelmien Bologna-yhteensopivuus 116 6.3 Koulutuksen organisoiminen 121 6.4 Maisteriohjelmien työelämäyhteydet 121 6.5 Tietoteollisuuden muuntokoulutus 122 6.6 Maisteriohjelmien ja täydennyskoulutuksen roolit 124 6.7 Monialaiset ja kansainväliset maisteriohjelmat 125 6.8 Opinto-oikeudet ja opintojen ohjaus 126 6.9 Maisteriohjelmien rahoitus ja ohjaus 127 6.10 Maisteriohjelmien kehittäminen ja laadunkehittämisjärjestelmät 129 6.11 Opintotuki kaksiportaisessa tutkintojärjestelmässä 130 Lähteet 133 Liitteet 1: Maisteriohjelmien arvioinnin toteutusaikataulu 134 2: Yliopistoille kohdennettu maisteriohjelmien valtakunnallinen kysely 135 3: Kartoitusaineiston muuttujaluettelo 141 4: Maisteriohjelmat yliopistoittain 145 5: Arviointivierailujen ohjelma 149 6: Arvioidut maisteriohjelmat 150 7: Alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot 152 8: Kartoitusaineistosta laadittuja taulukoita 155 9: Itsearviointiohjeet ja -kysymykset 158

6 Johtoryhmä Puheenjohtaja Professori Anna Raija Nummenmaa, Tampereen yliopisto, Korkeakoulujen arviointineuvoston jäsen Jäsenet Rehtori Veijo Hintsanen, Hämeen ammattikorkeakoulu Professori Pekka Neittaanmäki, Jyväskylän yliopisto Professori Raimo Nikkanen, Taideteollinen korkeakoulu Opiskelija Aleksis Nokso-Koivisto, Suomen ylioppilaskuntien Liitto SYL Opintoasiain päällikkö Anneli Lappalainen, Teknillinen korkeakoulu Ulkoinen arviointiryhmä Puheenjohtaja Professori Reijo Raivola, Tampereen yliopisto Jäsenet Varapuheenjohtaja, opintoasiain päällikkö Anneli Lappalainen, Teknillinen korkeakoulu Opiskelija Tommi Himberg, Jyväskylän yliopisto Rehtori Tapio Varmola, Seinäjoen ammattikorkeakoulu Johtoryhmän ja ulkoisen arviointiryhmän sihteeri Projektisuunnittelija Kirsi Mustonen, Korkeakoulujen arviointineuvosto

1 Johdanto 7 Maisteriohjelmien suosio on kasvanut nopeasti suomalaisessa korkeakoulumaailmassa. Tutkintoon johtavien maisteri- ja muuntokoulutusohjelmien järjestämistä ovat vauhdittaneet mm. seuraavat tekijät: EU:n rakennerahastojen avaamat mahdollisuudet lisärahoituksineen, monitieteisyyden ja kansainvälisyyden edistäminen, aluekehitykseen liittyvä osaamisen kysyntä, työelämän uusiin tarpeisiin vastaaminen, työelämästä opintoihin palaavien uudet koulutustarpeet, ammattikorkeakoulujen jatkotutkintokeskustelu sekä yliopistollisen tutkintorakenteen kaksiportaiseksi muuttaminen. Käsite maisteriohjelma on koulutusjärjestelmässämme ongelmallinen ja selkiintymätön. Sen käyttöyhteydet vaihtelevat yliopistoittain ja jopa niiden sisällä. Maisteriohjelma-käsitettä käytetään tällä hetkellä mm. ylempään korkeakoulututkintoon johtavan yliopistokoulutuksen yhteydessä sekä tutkintojärjestelmää täydentävien erikoistumisopintojen yhteydessä (esim. MBA). Lisäksi ammattikorkeakoulut ja ulkomaiset yliopistot järjestävät Suomessa erilaisia maisteriohjelmiksi luonnehdittavia ohjelmia. Nimike Master s Programme on vakiintunut myös täysin kaupallisille koulutusmarkkinoille. Selkeyttä ja pelisääntöjä siis kaivataan ohjelmien toteuttamiseen. Myös ohjelmiin liittyvät laatukysymykset on nostettu esille monissa eri yhteyksissä. Yliopistojen tutkintorakenteeseen kohdistuu tällä hetkellä monia kehittämistarpeita. Nopeasti muuttuvan työelämän tarpeet sekä korkeakoulututkintojen eurooppalaiset kehityslinjaukset ovat suuria ulkoisia haasteita yliopistojen tutkintojärjestelmälle. Bolognan julistuksen ja siihen liittyvän prosessin myötä keskustelua käydään suomalaisten korkeakoulututkintojen asemasta ja kilpailukyvystä kansainvälisillä ja erityisesti eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla. Valtioneuvosto on 29.12.1999 hyväksynyt koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman vuosille 1999 2004. Suunnitelmassa tutkintorakenteen selkiyttämiselle on asetettu seuraava tavoite: Alemman korkeakoulututkinnon asemaa vahvistetaan osana yliopistojen tutkintojärjestelmää. Opiskeluoikeus opiskelijavalinnassa myönnetään ylempään korkeakoulututkintoon. Maisteriohjelmia käytetään nykyistä enemmän hyödyksi monitieteisyyden edistämiseksi. Kehittämissuunnitelman pohjalta on opetusministeriössä valmisteltu korkeakoulujen tutkintojärjestelmän kehittämistä koskeva keskustelumuistio (6.11.2000). Muistiossa korostetaan mm. tarvetta arvioida viime vuosina varsin säätelemättömästi kehittyneiden erillisten maisteriohjelmien laatua. Nämä ohjelmat muodostavat sekavan vyyhdin, johon kietoutuvat myös yliopistojen

8 täydennyskoulutusohjelmat ja muuntokoulutus. Arvioinnin tulisi kohdistua ohjelmien sisältöön ja yleisiin järjestämisperiaatteisiin. Korkeakoulujen arviointineuvosto hyväksyi 4.12.2000 valtakunnallisen maisteriohjelmien arvioinnin osaksi toimintasuunnitelmaansa. Saadakseen mahdollisimman kattavan kokonaiskäsityksen eri yliopistoissa meneillään olevista maisteriohjelmista projektin johtoryhmä päätti käynnistää arviointiprojektin toteuttamalla keväällä 2001 valtakunnallisen maisteriohjelmien kartoituksen. Maisteriohjelma määriteltiin seuraavasti: Maisteriohjelmat ovat ylempään korkeakoulututkintoon johtavia, 1 4-vuotisia yksi- tai monialaisia ohjelmia, joihin voivat hakea alemman korkeakoulututkinnon, ammattikorkeakoulu- tai opistotutkinnon tai muita aikaisempia yliopisto-opintoja kotimaassa tai ulkomailla suorittaneet ja joihin on erillishaku. Ylempään korkeakoulututkintoon johtavat muuntokoulutusohjelmat 1 sisältyvät maisteriohjelmiin. Määritelmässä korostuu se, että kysymyksessä on yliopistojen päävalintojen rinnalla toteutettava erillisvalintatyyppi. Määritelmä toimi arvioinnin aikana maisteriohjelmailmiöön orientoivana työkaluna. 2 Se ei kuitenkaan ole projektin johtoryhmän tai arviointiryhmän käsitys siitä, minkälaisia maisteriohjelmien tulisi olla keston, kohderyhmän tai sisällön osalta. Projektin käynnistysvaiheessa todettiin, että päätyttyään arviointi antaisi omalta osaltaan opetusministeriölle aineksia perustutkintorakenteen kehittämiselle ja maisteriohjelmien valtakunnallisten linjausten laatimiselle. Opetusministeriössä onkin 11.1.2002 perustettu työryhmä, jonka tehtävänä on mm. laatia esitys niiksi toimenpiteiksi, joita tarvitaan alakohtaisesti yliopistollisen tutkintorakenteen muuttamiseksi kaksiportaiseksi 3+2-mallin mukaisesti sekä laatia tavoitteet alemmille ja ylemmille korkeakoulututkinnoille ja yleiset suuntaviivat maisteriohjelmien kehittämiselle. Tehtäväksiannossa todetaan, että työryhmän tulee työssään ottaa huomioon yliopistojen omat perusopintojen ja -tutkintojen kehittämisstrategiat sekä maisteriohjelmista tehtävän arvioinnin tulokset. Työryhmän tulee saada työnsä valmiiksi 31.10.2002 mennessä. 1 Tietoteollisuuden muuntokoulutusohjelman yhteydessä opetusministeriö on määritellyt muunto- ja siirtokoulutuksen seuraavasti: Muuntokoulutuksella tarkoitetaan maisterin tutkintoon johtavaa koulutusta, jolla lähialan tai alemman yliopistotutkinnon suorittaneet muuntavat osaamisensa tietoteollisuuden aloille. Opiskelijoille laaditaan pääsääntöisesti henkilökohtaiset opintosuunnitelmat siten, että he 2 3 vuoden lisäkoulutuksella suorittavat tutkinnon tietoteollisuuden tarvitsemilla aloilla. Siirtokoulutus tarkoittaa tietoteollisuuden alalta ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden kouluttautumista saman tai läheisen alan maisteritasoisiin tutkintoihin. Arviointiryhmän mielestä jo vakiintuneen muuntokoulutus-käsitteen rinnalla käytettävä siirtokoulutus on käsitteenä tarpeeton ja jopa sekaannusta aiheuttava. 2 Käsitteellistä kirjavuutta osoittaa, että maisteriohjelma-nimikkeen lisäksi yliopistot käyttävät mm. seuraavia ilmaisuja: muuntokoulutus(ohjelma), kaksivuotinen koulutusohjelma, ohjelma, maisteritason valinta ja Master s Programme.

9 Ulkoinen arviointiryhmä vastaa tässä raportissa esiteltävistä tuloksista, johtopäätöksistä ja suosituksista. Raportti rakentuu seuraavista luvuista: 1. Johdannossa esitellään arviointiprojektin taustaa, toteutusta ja käsillä olevan raportin rakennetta. 2. Arviointiprosessia koskevassa luvussa kuvataan projektin tavoitteet, arviointimenetelmä, projektiorganisaatio, arvioinnin toteuttaminen ja raportointi. Tarkoituksena on saada arviointiprojekti eri vaiheineen läpinäkyväksi lukijalle. 3. Maisteriohjelmien toimintaympäristö ja siihen kohdentuvat haasteet -luvussa kuvataan suomalaisen korkeakoulututkintojen järjestelmän kehitystä sekä nykyisiä yliopisto- ja ammattikorkeakoulututkintoja. Maisteriohjelmat kytketään eurooppalaiseen viitekehykseen kuvaamalla mm. Sorbonnen Bolognan Prahan prosessin 3 tavoitteita ja kansallisilta koulutusjärjestelmiltä odotettavia toimia tavoitteiden saavuttamiseksi. Lopuksi esitellään muita ajankohtaisia korkeakoulutukseen kohdentuvia haasteita. 4. Arviointitulokset ja tilastoaineisto -luvussa luodaan ensin katsaus yliopistojen maisteriohjelmien valtakunnalliseen kenttään tilastoaineiston valossa. Tämän jälkeen kuvataan ja arvioidaan erikseen kutakin vierailukohdetta ja sen maisteriohjelmia. Monialaisten ja kansainvälisten maisteriohjelmien osuudet esitellään omina lukuinaan. 5. Viidennessä luvussa esitellään maisteriohjelmien toteuttamiseen liittyviä hyviä käytänteitä, jotka on koottu arviointivierailujen ja kuulemistilaisuuksien aikana kertyneestä materiaalista. Hyvät käytänteet on ryhmitelty itsearviointiraportin rakenteen sekä arviointivierailun aikana käsiteltyjen keskusteluteemojen mukaan. Luettelomaisesti esiteltyjen hyvien käytänteiden pääasiallisena lähteenä toimiva yliopisto on ilmoitettu suluissa ao. kohdassa. Tässä yhteydessä ei enää toisteta niitä luvussa 4 kuvattuja asiayhteyksiä, joista hyvät käytänteet on johdettu. 6. Viimeisessä luvussa esitellään johtopäätöksiä ja suosituksia maisteriohjelmien edelleen kehittämiseksi. Aineistona on yleisten lähteiden lisäksi koko projektin aikana kertynyt materiaali eli valtakunnallinen kartoitusaineisto, yliopistojen itsearviointiraportit sekä arviointivierailujen ja kuulemistilaisuuksien aikana kertynyt materiaali. Johtopäätökset ja suositukset kytketään meneillään olevaan tutkintojärjestelmän uudistusprosessiin. Liitteisiin on koottu mm. yliopistoille lähetetty maisteriohjelmien kartoitukseen liittyvä kyselylomake, itsearviointiohjeet ja -kysymykset, arviointivierailujen ohjelma sekä luettelo arvioiduista maisteriohjelmista. Liiteosasta löytyy myös luettelo kaikista lukuvuonna 2000 2001 meneillään olleista maisteriohjelmista yliopistoittain. 3 Sorbonne Bologna Praha-prosessista käytetään myöhemmin tässä raportissa ilmaisua Bolognan prosessi tai Bologna-prosessi.

10 2 Arviointiprosessi 2.1 Projektin tavoite ja projektiorganisaatio Korkeakoulujen arviointineuvosto nimesi 4.12.2000 maisteriohjelmien arvioinnin johtoryhmän puheenjohtajaksi professori Anna Raija Nummenmaan Tampereen yliopistosta. Edelleen arviointineuvosto asetti projektille johtoryhmän, jonka tehtävänä oli hyväksyä projektin sisällölliset ja ajalliset tavoitteet sekä ohjata ja valvoa projektin etenemistä. Puheenjohtajan lisäksi johtoryhmässä oli viisi jäsentä, joista kolme oli niistä yliopistoista, joissa maisteriohjelmia laajaalaisesti toteutetaan. Lisäksi oli jäsen ammattikorkeakoulusta ja opiskelijajäsen Suomen ylioppilaskuntien liitosta (SYL). Arviointineuvosto hyväksyi maisteriohjelmien arvioinnin projektisuunnitelman 26.4.2001 todeten, että kyseessä on valtakunnallisesti tärkeä ja koulutuspoliittisesti ajankohtainen hanke. Projektin tavoitteena oli saada kokonaisnäkemys yliopistojen järjestämien, ylempään korkeakoulututkintoon johtavien maisteriohjelmien menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Koska maisteriohjelmien toteuttaminen on laajentunut viime vuosina lähes kaikkiin maamme yliopistoihin, erityisenä mielenkiinnon kohteena oli selvittää syitä ja perusteluja tälle kehitystrendille. Tavoitteena oli myös arvioida maisteriohjelmissa annettavan koulutuksen sisältöä, laatua ja ohjelmien yleisiä järjestämisperiaatteita ottaen huomioon Bolognan prosessin haasteet tutkintorakenteen kehittämiselle. Lisäksi tavoitteena oli kannustaa yliopistoja ylläpitämään ja kehittämään maisteriohjelmien laadunarviointia mm. kokoamalla ohjelmien toteutusta tukevia hyviä käytänteitä sekä maisteriohjelmien laatukriteereitä. Vaikka projektin nimenä on maisteriohjelmien arviointi, sisältyivät myös muihin kuin maisteri-nimikkeisiin ylempiin korkeakoulututkintoihin johtavat koulutusohjelmat arvioinnin piiriin. Projektista rajattiin pois yliopistollisena täydennyskoulutuksena toteutettavat, ylempään korkeakoulututkintoon johtamattomat Master s-ohjelmat. Edelleen arviointineuvoston nimesi projektille nelihenkisen ulkoisen arviointiryhmän, jonka tehtävänä oli arvioinnin toteuttaminen ja raportointi. Johtoryhmän ja arviointiryhmän kokoonpanot on esitetty sivulla 6. Johtoryhmä piti toimikautensa aikana kuusi ja arviointiryhmä seitsemän kokousta. Yksi kokous oli ryhmille yhteinen.

2.2 Arvioinnin toteuttaminen 11 Maisteriohjelmien arviointi toteutettiin 1.3.2001 28.2.2002. Toteutusaikataulu on liitteenä 1. Projektin alkuvaiheessa arviointiteemasta käytiin keskusteluja mm. opetushallituksen, opetusministeriön ja yliopistojen asiantuntijoiden kanssa. Projektin perusaineisto eli alustava tieto yliopistoissa lukuvuonna 2000 2001 meneillään olleista maisteriohjelmista ja niiden opiskelijamääristä koottiin opetushallituksen ylläpitämästä yliopistojen hakija- ja opinto-oikeusrekisteristä (HAREK). Saatu tieto ei kuitenkaan kaikilta osin ollut luotettavaa. 4 Yliopistoja ja niiden opintoasiaintoimistoja informoitiin maaliskuussa 2001 maisteriohjelmien arvioinnin käynnistymisestä. Samassa yhteydessä jokaista yliopistoa pyydettiin nimeämään projektia varten ns. maisteriohjelmakoordinaattori, joka vastaisi projektin eri vaiheiden hallinnoimisesta yliopistotasolla. Projektin johtoryhmä päätti projektin arviointimenetelmästä, jonka vaiheita olivat 1) valtakunnallinen maisteriohjelmien kartoitus (kyselylomake), 2) arviointiin valittujen yliopistojen johdon, maisteriohjelmien vastuuhenkilöiden ja opiskelijoiden suorittama maisteriohjelmien itsearviointi, 3) ulkoisen arviointiryhmän vierailut kuudessa maisteriohjelmia toteuttavassa yliopistossa sekä kuulemistilaisuuksien järjestäminen monialaisten ja kansainvälisten maisteriohjelmien vastuuhenkilöille sekä 4) julkisen arviointiraportin laatiminen. Johtoryhmä laati maisteriohjelmien valtakunnalliseen kartoitukseen liittyvän kyselylomakkeen, jonka tavoitteena oli saada tietoa yliopistojen maisteriohjelmien kokonaiskentästä (ks. liite 2). Yliopistoja pyydettiin täyttämään erillinen lomake jokaisesta lukuvuonna 2000 2001 käynnistyneestä tai meneillään olleesta maisteriohjelmasta. Lisäksi yliopistot antoivat määrällistä tietoa jo päättyneistä maisteriohjelmistaan (vuoteen 1995 asti). Kyselyn yhteydessä koottiin myös tietoa yliopistojen suunnitelmista liittyen lukuvuonna 2001 2002 tai myöhemmin käynnistyviin ohjelmiin. Kartoitusvaihe tuotti kaikkiaan 805 sivua maisteriohjelmia kuvaavaa aineistoa. Vastaukset koodattiin taulukkomuotoon aineistosta muodostetun 27 muuttujan mukaisesti. Muuttujaluettelo sekä taulukkomuotoon koodattu, yliopistojen tarkistama aineisto ovat liitteinä 3 ja 4. Kartoituksen tuloksia esitellään tämän raportin luvussa 4. Projektin johtoryhmä valitsi valtakunnallisen kartoituksen perusteella arviointikohteet seuraavin kriteerein: eri tieteenaloja edustavat yliopistot alueellisuusnäkökulma maisteriohjelmien erilaiset toteutus- ja hallinnointitavat 4 Erikoissuunnittelija Laila Purasen/OPH mukaan (9.3.2001) HAREK-rekisterin tieto ei maisteriohjelmien osalta ole täysin luotettavaa johtuen mm. tietojen koodaamiseen liittyvistä tulkinnallisuuksista, vuosina 1999 2001 tehdyistä maisteri- ja muuntokoulutusohjelmien käsitteenmäärittelyyn kohdistuneista muutoksista ja joidenkin yliopistojen erillisvalintoja koskevien tilastotietojen puutteellisuuksista. Vertailtavuutta vaikeutti lisäksi se, että osa yliopistoista oli ilmoittanut rekisteriin maisteriohjelman nimen, osa maisteriohjelman pääaineen/-aineet.

12 maisteriohjelmien opetuskieli ohjelmien monialaisuus ja kansainvälisyys. Arviointi kohdennettiin seuraavien kuuden yliopiston maisteriohjelmiin (2 ohjelmaa/yliopisto): Helsingin kauppakorkeakoulu (HKKK) Jyväskylän yliopisto (JY) Lapin yliopisto (LY) Taideteollinen korkeakoulu (TaiK) Tampereen teknillinen korkeakoulu (TTKK) Åbo Akademi (ÅA). Lisäksi arviointikohteiksi valittiin yliopistojen monialaisia ja kansainvälisiä maisteriohjelmia. Monialaisia maisteriohjelmia edustivat seuraavien yliopistojen ohjelmat: Helsingin yliopisto ja 12 muuta yliopistoa (verkostomalli) Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu (LTKK) Oulun yliopisto (OY) Tampereen yliopisto (TaY) Turun yliopisto (TY). Kansainvälisistä maisteriohjelmista arvioitiin seuraavien yliopistojen ohjelmia: Joensuun yliopisto (JoY) Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu (LTKK) Sibelius-Akatemia (SibA) Svenska handelshögskolan (SHH) Tampereen yliopisto (TaY) Teknillinen korkeakoulu (TKK). Ulkoinen arviointiryhmä kokoontui ensimmäisen kerran syyskuussa 2001 ja laati arviointivaiheeseen ja kuulemistilaisuuksiin valituille maisteriohjelmille kohdennettavat itsearviointikysymykset (liite 9). Kysymykset eriytettiin siten, että yliopiston johdolle oli omat kysymyksensä sekä maisteriohjelmien vastuuhenkilöille ja opiskelijoille omansa. Kysymykset esitestattiin ennen itsearviointiaineiston postittamista yliopistoille. Yliopistot saivat itse päättää, miten ne organisoivat itsearviointiraporttien kokoamisen siten, että yliopiston johdon, maisteriohjelmatason ja opiskelijoiden näkemykset välittyvät ulkoisen arviointiryhmän käyttöön tarkoitettuihin 10-sivuisiin raportteihin. Arviointiryhmä vastaanotti kaikkiaan 25 itsearviointiraporttia 16 yliopistosta. Raporttien yhteissivumäärä oli 460. Arviointiryhmä vieraili 5.11. 20.11.2001 maisteriohjelmien toteuttajaorganisaatiossa. Kustakin yliopistosta arvioitiin kaksi ohjelmaa. Toinen ohjelma oli sellainen, jota yliopisto piti edustavana ja hyviä käytänteitä sisältävänä, toinen oli toteutukseltaan edellistä tavanomaisempi maisteriohjelma. Vierailun aikana syvennettiin kartoitusaineiston ja itsearviointiraportin antia maisteriohjelman eri toimijaosapuolia erikseen haastatellen. Ulkoinen arviointi kesti yhden työpäivän, jonka aikana haastateltiin yliopiston johtoa, maisteriohjelman opetus- sekä muuta henkilökuntaa, maisteriohjelman opiskelijoita sekä työelämän

13 edustajia. Arviointiryhmän jäsenet toimivat eri osuuksien puheenjohtajina ja keskustelun johdattelijoina. Jokaisen arviointitilaisuuden päätteeksi arviointiryhmä antoi arviointiin osallistuneille alustavan suullisen palautteen tekemistään havainnoista sekä esille nousseista kehittämissuosituksista. Lisäksi arviointiryhmä järjesti Tampereella kaksi kuulemistilaisuutta (11.12.2001 ja 18.12.2001), joihin kutsuttiin yliopistojen monialaisten ja kansainvälisten maisteriohjelmien vastuuhenkilöitä. Monialaisten maisteriohjelmien kuulemistilaisuuteen osallistui kuuden maisteriohjelman vastuuhenkilöitä ja englannin kielellä toteutettuun kansainvälisten maisteriohjelmien kuulemistilaisuuteen yhteensä seitsemän eri maisteriohjelman vastuuhenkilöitä, yksi henkilö kustakin ohjelmasta. Arviointitilaisuuksiin osallistui yliopistojen johdon, maisteriohjelmien, opiskelijoiden ja työelämän edustajaa seuraavasti: HKKK (21), JY (18), LY (13), TaiK (22), TTKK (7), ÅA (15), monialaiset maisteriohjelmat (6; vain vastuuhenkilöitä) ja kansainväliset maisteriohjelmat (7; vain vastuuhenkilöitä). Osallistujien yhteismäärä oli 109. Vierailupäivien ohjelmarunko sekä kaikki arviointivierailujen ja kuulemistilaisuuksien kohteina olleet maisteriohjelmat (yhteensä 25 kpl) on lueteltu liitteissä 5 ja 6. Seuraavassa taulukossa on esitetty arviointivierailuihin osallistuneet. Taulukko 1. Arviointivierailut ja niille osallistuneet arviointiryhmän jäsenet Arviointivierailukohteet Raivola Himberg Lappalainen Varmola Mustonen 05.11. Taideteollinen korkeakoulu x x x x x 07.11. Lapin yliopisto x x x - x 09.11. Tampereen teknillinen korkeakoulu x x x x x 12.11. Jyväskylän yliopisto x x x x x 19.11. Helsingin kauppakorkeakoulu x x x x x 20.11. Åbo Akademi x x x x x 11.12. Monialaiset maisteriohjelmat x x x x x 18.12. Kansainväliset maisteriohjelmat x x x x (osa) x Loppuraportin laadinta ajoittui marraskuuhun 2001 tammikuuhun 2002. Kirjoitusprosessi eteni siten, että kukin arviointiryhmän jäsen kirjoitti henkilökohtaisen välittömän palautteen arvioiduista maisteriohjelmista heti arviointipäivän päätteeksi. Tätä vaihetta täydennettiin keskusteluin ennen yliopiston edustajille annettavaa suullista loppupalautetta. Muutaman päivän sisällä arviointivierailusta sihteeri laati arviointiryhmän jäsenten palautteista koosteen ja toimitti sen sähköisessä muodossa koko ryhmälle. Raportin kirjoitusvastuu jaettiin arviointiryhmän jäsenille ja sihteerille. Kaikilla kirjoittajilla oli käytössään yliopistojen tuottaman kartoitus- ja itsearviointiaineiston lisäksi arviointikohteista tuotetut ryhmän jäsenten tekstit. Arviointiryhmä kokoontui neljä kertaa raportoinnin merkeissä. Lisäksi tekstejä kommentoitiin sähköpostitse. Yhteen tapaamiseen oli kutsuttu myös johtoryhmän jäsenet.

14 3 Maisteriohjelmien toimintaympäristö ja siihen kohdentuvat haasteet 3.1 Suomalainen korkeakoulututkintojen järjestelmä ja sen kehittämistarpeet 3.1.1 Tutkintojärjestelmän synty ja voimassa olevat yliopistotutkinnot Jo ensimmäisen korkeakoulujen kehittämislain ja siihen liittyvän asetuksen valmistelussa (1965 1966) valtioneuvosto piti tärkeänä, että tutkintojen vaatima opiskeluaika lyhenee ja keskeyttäneiden määrä vähenee. Samoin se katsoi, että tutkintorakennetta voitaisiin kehittää omaksumalla käyttöön muualla jo voimassa oleva suorituspistejärjestelmä. Maisterin tutkinto oli alkuperäinen keskiaikaisen yliopiston loppututkinto, eikä tutkintorakenteen muuttamiselle ollut tarvetta Suomessa ennen 1950-lukua. Tosin kauppakorkeakoulun synnyttyä sen ammatilliseksi tutkinnoksi muodostuneet ekonomin ja kirjeenvaihtajan tutkinnot pitenivät alkuperäisestä kahdesta vuodesta kolmivuotiseksi jo 1940-luvulla, ja tälle alemmalle tutkinnolle rakentui kauppatieteen kandidaatin tutkinto. Mielenkiintoista on, että 1950-luvulla filosofiseen tiedekuntaan synnytettyä opettajakandidaatin välitutkintoa perusteltiin samoin kuin nyt muuntokoulutusta ja uusien alojen maisteriohjelmia, työelämän tarpeilla. Tämä tarve oli lähinnä paisuneen keskikoulun synnyttämä opettajatarve. Uusi tutkinto (hum. kand.) antoi kelpoisuuden nuoremman lehtorin virkoihin. Uudistus vauhditti myös kehitystä, jossa laudatur-opetus kuului professoreille ja alempien arvosanojen opetus nuoremmalle opettajakunnalle. Teknillisten korkeakoulujen DItutkintojen pidennyttyä (1943) neljästä vuodesta neljään ja puoleen vuoteen asetettiin opintojen pituudelle myös yläraja, kahdeksan vuotta, joka myöhemmin lyheni seitsemäksi vuodeksi. Opintojen rajoittaminen on unohtunut säädöksistä puolen vuosisadan kuluessa, mutta on taas nousemassa asialistalla ylemmäksi. 1960-luvun tutkintojärjestelmää vastaan esitetty kritiikki tuntuu kovin tutulta tänäänkin: turhan laajat tutkinnot, koulutuksen ja työelämän vastaamattomuus, pitkät opiskeluajat, keskeyttäminen, hitaus reagoida yhteiskunnan muutoksiin jne. (Kivinen ym.1993). Useat komiteat esittivätkin järjestelmään muutoksia. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla oli eri komiteoissa esillä kolmivuotinen perustutkinto ja sille rakentuva asiantuntijakoulutus. Vauhtia uudistus sai kuitenkin vasta filosofisten ja yhteiskunnallisten tutkintojen uudistamistoimikunnan (FYTT) työstä 1970-luvun alussa. Toimikunta johti korkeakoulutuksen tavoitteet yleisistä yhteiskuntapoliittisista ja koulutuspoliittisista tavoitteista. Ammatillisten tavoitteiden määrittelyssä se pyrki välttämään ahdasta sektori- ja

tehtäväkohtaista ajattelua ja korosti opetuksen ja tutkimuksen yhteyttä. (KM 1972: A 17.) Opetusministeriö työsti sisäisenä työnä mietinnön ideat ohjeistukseksi tutkintojen uudistamiselle. Tutkinnot oli määrä muuttaa arvosana- ja tieteenalakeskeisistä opinnoista työelämäsuuntautuneiksi koulutusohjelmiksi, joiden laajuus yleisesti vaatisi neljä vuotta (160 opintoviikon) intensiivistä opiskelua. Opinnot jakautuivat yleisopintoihin, aineopintoihin ja syventäviin opintoihin. Eri koulutusalojen opintojen taso yhtenäistettiin ja välitutkinnoista (alemmista tutkinnoista) luovuttiin lukuun ottamatta oikeustieteellisen alan varanotaarin tutkintoa ja useita yhteiskuntatieteellisen alan tutkintoja. Lastentarhanopettajakoulutusta ja ammatillista opettajankoulutusta lukuun ottamatta opettajankoulutus liitettiin mukaan järjestelmään samoin kuin taidekorkeakoulujen tutkinnot. Koulutusalakohtaiset tutkintoasetukset annettiin 1980-luvun alkuun mennessä. Korkeakoulun perustutkinnoksi vakiinnutettiin ylempi kandidaatin tutkinto (tai vastaava), jonka suorittaneelle voitiin anomuksesta myöntää maisterin arvo. Tieteellisinä jatkotutkintoina järjestelmään kuuluivat edelleen lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Tutkintojärjestelmää uudistettiin kuitenkin taas 1990-luvulla, ja uusi asetus korkeakoulujen tutkintojärjestelmästä annettiin 1998 vastaamaan syntynyttä tilannetta ja määrittelemään eri tutkintoasetusten muodostama kokonaisuus koko korkeakoululaitoksessa. Keskeisenä uudistuksena oli alempien yliopistotutkintojen palauttaminen välitutkintoina järjestelmän osaksi. Uutta rakennetta perusteltiin kansainvälisen vertailtavuuden parantamisella ja joustavien koulutusjärjestelyjen mahdollisuudella, jotka särkisivät koulutusohjelmien putkimaisuuden ja vapauttaisivat koulutusala- ja oppilaitossidonnaisuudesta. Edellisessä uudistuksessa perusteluna käytetty tutkintojen laaja-alaisuus kelpasi myös 1990-luvun uudistuksen perusteluksi. Tällä hetkellä opetusministeriön alaisuudessa on 20 yliopistoa. Kahdenkymmenen koulutusalan ylempiä korkeakoulutukintoja ovat mm. 17 maisterinimikettä, hammaslääketieteellisen, eläinlääketieteellisen ja lääketieteellisen alan lisensiaatin tutkinnot, farmasian alan proviisorin tutkinto sekä teknillistieteellisen alan diplomi-insinöörin, arkkitehdin ja maisema-arkkitehdin tutkinnot. Oikeustieteilijät halusivat säilyttää oikeustieteen kandidaatin nimen viittaamaan ylempään tutkintoon. Alemman tutkinnon nimitys vaihtui varanotaarista oikeusnotaariksi. Sotilasalan upseerin tutkinto vastaa ylempää korkeakoulututkintoa. Alempien tutkintojen nimikkeeksi siirtyi kandidaatti lukuun ottamatta farmaseutin tutkintoa. Lääketieteellisellä, teknillistieteellisellä ja sotilasalalla ei ole alempia tutkintoja. Jatkotutkintoja ovat edelleenkin lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot lukuun ottamatta lääketieteellisiä koulutusaloja, joilla lisensiaatin tutkinnon korvaa erikoistumistutkinto. Kuvataiteen ja taideteollisuuden koulutusaloilla sekä sotilasalalla ei ole lisensiaatin tutkintoa. Liitteessä 7 on lueteltu alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot (Asetus korkeakoulututkintojen järjestelmästä 1998). 15

16 Työelämässä on siis työntekijöitä, joilla on 20 vuoden aikana voimassa olleen kolmen eri tutkintojärjestelmän määrittelemiä tutkintonimikkeitä. Kirjosta löytyy 58 ylemmän korkeakoulututkinnon ja 56 alemman korkeakoulututkinnon nimikettä. Joillakin kandidaatti kuvaa alempaa tutkintoa, toisilla ylempää, joillakin maisteri on tutkinnon, toisilla arvon nimitys. Työnantajan pitäisi tietää, mikä ero on kasvatustieteen ja kasvatustieteiden maisterin välillä tai onko tutkinto suoritettu ennen vuotta 1994 vai sen jälkeen. Tai hänen pitäisi tietää, miten Sibelius-Akatemian diplomitutkinto suhtautuu musiikin maisterin tai oopperalaulajan tutkintoon. Mikä ero on eri aikoina suoritetulla ekonomin tutkinnolla verrattuna kauppatieteiden kandidaatin tai kauppatieteiden maisterin tutkintoon? Onko ammatillinen lisensiaatin tutkinto oikea lisensiaatin tutkinto? Jos nykyinen järjestelmä onkin kohtuullisen selvä, työmarkkinoilla esiintyvä kirjavuus on toivottoman epäjohdonmukainen ja saattaa nimikkeisiin perehtyneenkin ymmälleen. 3.1.2 Voimassa olevat ammattikorkeakoulututkinnot Ammattikorkeakoulu-uudistuksen toimeenpano suoritettiin prosessinomaisesti. Kokeiluvaihe toteutettiin vuosina 1992 1996, ja vuonna 1996 käynnistyi vakinaistamisvaihe. Ammattikorkeakouluopintoja järjestetään opetusministeriön alaisissa ammattikorkeakouluissa, jotka muodostavat korkeakoulujärjestelmässä yliopistolaitoksen rinnalla toimivan ei-yliopistollisen osan. Suomessa on 29 opetusministeriön hallinnonalaan kuuluvaa ammattikorkeakoulua. Lisäksi Ahvenanmaalla toimii Ålands yrkeshögskola ja sisäasiainministeriön alaisuudessa Poliisiammattikorkeakoulu. Ammattikorkeakoulututkinnot on kehitetty aiemman opistoasteen ja ammatillisen korkea-asteen tutkintojen pohjalta. Näiden tutkintojen kesto oli 1990- luvun alussa 3 4 vuotta, poikkeuksena oli kaupallinen ala. Nykyisin ammattikorkeakouluissa voidaan suorittaa 140-180 ov:n laajuisia AMK-tutkintoja seuraavilla koulutusaloilla: luonnonvara-ala tekniikka ja liikenne hallinto ja kauppa matkailu-, ravitsemis- ja talousala sosiaali- ja terveysala kulttuuriala humanistinen ja opetusala. Tutkintonimikkeiden kokonaismäärä on 40. Eri koulutusaloilla on yhteensä 85 AMK-tutkintoon johtavaa koulutusohjelmaa. Suurimmat koulutusalat ovat tekniikan ja liikenteen ala, hallinnon ja kaupan ala sekä sosiaali- ja terveysala. Ruotsinkielisiä koulutusohjelmanimikkeitä on yhteensä 41. Näiden lisäksi toteutetaan vieraskielisiä koulutusohjelmia, joita on yhteensä 24.

17 Ammattikorkeakouluopiskelijoiden kokonaisopiskelijamäärä on noin 100 000. AMK-tutkinnon suorittaa vuosittain yli 10 000 opiskelijaa, vuonna 2000 jo yli 14 000. Työelämässä toimii tällä hetkellä noin 30 000 AMK-tutkinnon suorittanutta. On arvioitu, että 10 20 % AMK-tutkinnon suorittaneista hakeutuu työuransa aikana tutkintoon johtaviin jatko-opintoihin. Valtioneuvoston vuosille 1999 2004 vahvistamassa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa on todettu, että ammattikorkeakouluissa käynnistetään asteittain muutamilla aloilla ammatilliset jatkotutkinnot. Jatkotutkintoon johtavien opintojen tarkoituksena on antaa riittävä tieto- ja taitoperusta sekä valmiudet erityistä asiantuntemusta vaativissa työelämän kehittämis- ja muissa tehtävissä toimimista varten. Tutkintoa suorittamaan voi hakeutua kolme vuotta AMK-tutkinnon suorittamisen jälkeen. Jatkotutkintoja koskeva kokeilulaki on annettu vuoden 2001 kesällä. Sen pohjalta käynnistyy syksyllä 2002 kokeilu kolmella koulutusalalla ja kuudessa koulutusohjelmassa seuraavasti: Tekniikan ja liikenteen koulutusala: korjaus- ja täydennysrakentamisen koulutusohjelma hyvinvointiteknologian koulutusohjelma (yhdessä sosiaali- ja terveysalan kanssa) Hallinnon ja kaupan koulutusala: pk-sektorin yrittäjyyden ja liiketoimintaosaamisen koulutusohjelma Sosiaali- ja terveysala: terveyden edistämisen ja ehkäisevän työn koulutusohjelma ikääntyvien ja pitkäaikaispotilaiden hoidon koulutusohjelma sosiaalialan koulutusohjelma. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen laajuus on tekniikan alalla 40 ov ja muilla aloilla 60 ov. Koulutuksen voi aloittaa vuosittain 300 opiskelijaa. Korkeakoulujen arviointineuvosto on joulukuussa 2001 arvioinut kokeiluhankkeet ja todennut 36 koulutusohjelman täyttävän kokeilulain edellyttämät kriteerit. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen kehittäminen tukee kahdesta pilarista muodostuvaa suomalaista korkeakoulujärjestelmää. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoa ei ole rinnastettu ylempään korkeakoulututkintoon (yliopistojen maisteritutkintoihin), eivätkä ne anna pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Jatkotutkinnon asema kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla on epäselvä. AMK-tutkinnon suorittaneilla on myös muita jatkokoulutusväyliä. Yliopistojen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutukseen on hyväksytty AMK-tutkinnon suorittaneita, jolloin aiemmasta tutkinnosta on annettu korvaavuuksia. AMK-tutkintojen korvaavuuskäytänteet vaihtelevat koulutusaloittain ja yliopistoittain. Esimerkiksi tekniikan alalla hyvitys on 60 80 ov, taideteollisella alalla 120 ov. Toisena jatkokoulutusvaihtoehtona on hakeutuminen jatko-

18 opintoihin ulkomaille. Suomalainen bachelor-tason tutkinto arvostetaan ulkomailla yleensä täydessä laajuudessaan. Maamme koulutusjärjestelmää voidaan havainnollistaa seuraavan kuvion avulla. Kuvio 1. Suomen koulutusjärjestelmä 3.2 Kansainvälisestä toimintaympäristöstä nousevat haasteet Yhdentyvässä maailmassa kansalliset koulutusjärjestelmät eivät voi olla reagoimatta toimintaympäristönsä taloudellisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Tästä syystä koulutusjärjestelmätkin pyrkivät konvergoitumaan. Yhtä hyvin kansallisten kuin kansainvälistenkin järjestöjen koulutuspolitiikan asialistalla on tällä hetkellä kaksi asiaa ylitse muiden, elinikäinen oppiminen ja koulutuksen kaupallistuminen sekä sen mukanaan tuomat korkeakoulutuksen laatuongelmat. Bolognan prosessi ja suomalaiset maisteriohjelmat on nähtävä tätä taustaa vasten. Siksi tässä luvussa esitetään lyhyt katsaus siihen, mistä näissä prosesseissa on kysymys. Koulutuksen kansainvälistyminen ja koulutushyödykkeillä käytävä kauppa on karkaamassa suunnittelun ja ennakoinnin käsistä. UNESCO ja Euroopan neuvosto ovat suositelleet luokittelua, jolla asian käsitteellistämiseen ja hallintaan saataisiin järjestystä.

19 1. Kansainvälinen koulutus voi perustua eri maissa sijaitsevien yksikköjen koulutussopimukseen (franchising). 2. Yliopisto voi perustaa toiseen maahan sivukampuksen. 3. Tutkinnot tuotetaan yhteistoiminnallisesti (Joint Degrees). 4. Kansainvälinen laitos tuottaa opetusta, joka ei ole minkään kansallisen järjestelmän alaista (esimerkiksi EU- tai YK-yliopisto). 5. Muutamat yritysyliopistot tuottavat partneriyliopistojen akkreditoimia tutkintoja. 6. Ulkoistettu (off-shore) laitos tarjoaa tutkintoja, jotka eivät ole minkään kansallisen tutkintojärjestelmän osa. 7. Etä- ja avoimet yliopistot tarjoavat poliittiset ja valtakunnan rajat ylittävää opetusta. Näiden lisäksi tulee laaja puhtaasti kaupallinen, erityisesti uuden informaatioteknologian mahdollistama opetus, jota sitten opiskelijat esittävät osaksi tutkintojaan. Monissa EU-maissa tapahtuva läpinäkyvien akkreditointi- ja laatujärjestelmien pystytys voidaan ymmärtää pyrkimyksenä ottaa haltuun ja säädellä kansainvälistä koulutuskauppaa. 3.2.1 Koulutuspolitiikan eurooppalaiset toimijat Euroopan unionin (EU) rooli korkeakoulutuksessa Euroopan unionin roolia koulutuspolitiikassa alettiin toden teolla pohtia Maastrichtin sopimusta valmisteltaessa 1990-luvun alkupuolella. Koulutus kirjattiin lopulta osaksi EU:n yleisiä tavoitteita vuonna 2000 Lissabonin huippukokouksessa. Tuolloin asetettiin strategiseksi tavoitteeksi, että EU:sta kehittyy maailman kilpailukykyisin ja elinvoimaisin tietotalous. Koulutus on tämän jälkeen ollut esillä Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Keskustelun kohteina ovat olleet elinikäinen oppiminen, opiskelijoiden ja opettajien sekä tutkijoiden liikkuvuus ja e-oppiminen. EU:n opetusneuvosto kokosi Tukholman Eurooppa-neuvostolle Lissabonin tehtävänannon mukaisesti selvityksen eurooppalaisten koulutusjärjestelmien tulevaisuuden tavoitteista. Keväällä 2002 Barcelonan Eurooppa-neuvostossa on käsittelyssä näiden tavoitteiden seurantaa koskeva työohjelma. Koulutuksesta on näin EU:ssa tullut osa laajempaa strategista keskustelua, johon liittyvät monet muut alat työllisyydestä tietoyhteiskunta-asioihin ja talousasioista sosiaaliasioihin. Koulutusasiat kuuluvat EU:ssa kuitenkin kansalliseen kompetenssiin. EU:n rooli rajoittuukin Maastrichtin sopimuksessa määriteltyyn korkealaatuisen koulutuksen kehittämisen edistämiseen ja Amsterdamin sopimuksessa lisättyihin tavoitteisiin edistää koulutukseen pääsyä ja elinikäistä oppimista. Käytännössä EU:n työkaluja korkeakoulutuksen eurooppalaisen tason toteuttamisessa ovat liikkuvuusohjelmat, tutkimuksen puiteohjelmat sekä toiminta tutkintojen ja pätevyyksien tunnistamisen sekä koulutuksen laadun parantamisen saralla. EU:n toimintatapana koulutuksen alueella on ns. avoin koordinaatiomenetel-

20 mä. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että direktiivien ja säädösten sijaan sovitaan yhteisistä suuntaviivoista ja indikaattoreista, joita jäsenmaat voivat harkintansa mukaan soveltaa. Jäsenvaltioiden keskinäinen benchmarking ja hyvien käytänteiden vaihto ovat tässä keskeisiä työtapoja. EU:n koulutusohjelmat EU:n koulutusohjelmista Sokrates II -ohjelman sisältämä Erasmus on suunnattu korkeakouluopiskelijoiden ja -opettajien liikkuvuuden tukemiseen sekä korkeakoulujen opetuksellisen yhteistyön ja koulutuksen eurooppalaisen ulottuvuuden tukemiseen. Erasmus-ohjelmalla on ollut merkittävä rooli suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälistämisessä. Vuosi 2002 on Erasmus-ohjelman juhlavuosi: suomalaisilla korkeakouluilla on ollut mahdollisuus osallistua Erasmus-ohjelmaan jo kymmenen vuoden ajan. Tänä aikana Suomesta on lähtenyt Erasmus-vaihtoon 18 524 opiskelijaa ja vastaavasti Suomeen on tullut 15 414 opiskelijaa (CIMO 2001). Ohjelma on merkittävä koko Euroopan kannalta: jo miljoonas Erasmus-opiskelija lähtee vaihto-opiskelijaksi vuoden 2002 syksyllä. Erasmus-ohjelma sisältää henkilövaihdon lisäksi rahoitusmahdollisuuksia yhteisten opintokokonaisuuksien suunnitteluun, temaattisten verkostojen ylläpitoon sekä kansainvälisten intensiivikurssien järjestämiseen. Erasmus-ohjelman tärkeänä tavoitteena on kehittää opiskelijavaihtoa myös laadullisesti. Bolognan julistuksessakin mainitun European Credit Transfer System -opintoviikkojärjestelmän (ECTS) kehittäminen kuuluu ohjelman toimialaan. Ulkomailla suoritettujen opintojen korvaavuutta pyritään edistämään myös solmimalla ns. learning agreement vaihtoon lähtevän opiskelijan sekä lähettävän ja vastaanottavan korkeakoulun välillä. Näin pyritään jo etukäteen sopimaan vaihtoaikana opiskeltavista kursseista ja niiden hyväksilukemisesta opiskelijan tutkintoon. Lukuvuonna 2000-2001 Suomeen tulevien Erasmus-opiskelijoiden määrä ylitti ensimmäisen kerran lähtijöiden määrän (3286/3554 opiskelijaa). Samalla Suomesta ulkomaille lähtevien opiskelijoiden määrä kääntyi ensimmäisen kerran ohjelman toimintahistoriassa lievään laskuun. 1990-luvulla lupaavasti kasvanut opettaja- ja tutkijavaihto on niin ikään pysähtynyt tasolleen tai kääntynyt jopa laskuun. (CIMO 2001, OPM/KOTA-tietokanta) TEMPUS-ohjelma on Kaakkois-Aasian ja entisen Neuvostoliiton alueilla tapahtuvan korkeakoulutuksen kehittämistä tukeva ohjelma. Nykyisen Tempus III -ohjelman piiriin kuuluu 18 maata. Alun perin mukana olleista Itä-Euroopan maista suurin osa on kuitenkin siirtynyt jo EU:n muiden koulutusohjelmien piiriin. EU:lla on lisäksi koulutuksen alueella kumppanuusohjelmia muiden maanosien ja maiden kanssa. EU:n tutkimuksen VI puiteohjelma on parhaillaan valmisteilla. Puiteohjelmista rahoitetaan laajoja tutkimushankkeita, joille olennaista on toimiminen verkostoina ja yhteistyö yliopistojen, yritysten ja julkishallinnon organisaatioiden välillä kansainvälisessä kehyksessä.