Työntekijyyden muutokset kulttuurisesta kuvauksesta historiallis-institutionaaliseen selitykseen Ari Nieminen 1 Parin viime vuosikymmenen aikana on kirjoitettu ja puhuttu lisääntyvästi ansiotyön subjektiivisesta kokemisesta. Esimerkiksi Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyessä historiassa tuodaan voimakkaasti esille työelämän muutos työntekijöiden subjektiivisten kokemusten kannalta ja Raija Julkusen uuden työn paradokseissa työelämän yleistä kehityssuuntaa luonnehditaan muun muassa työn subjektivoitumisena. Ari Väänäsen ja Jussi Turtiaisen toimittamassa teoksessa Suomalainen työntekijyys 1945 2013 (Vastapaino 2014) käsitellään tätä aihetta historiallisen muutoksen näkökulmasta. Verrattuna moniin muihin työntekijöiden subjektiviteetin muutosta käsitteleviin kirjoihin tämän teoksen vahvuutena on juuri suhteellisen pitkä historiallinen perspektiivi. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Suomessa on tapahtunut merkittäviä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka muodostavat dramaattisen taustan työntekijöiden subjektiviteetin muutoksille. Tämä keskustelupuheenvuoro perustuu pääosin Väänäsen ja Turtiaisen toimittamaan kirjaan. Kerron ensin kommentoiden kirjan sisällöstä ja pohdin tämän jälkeen työntekijöiden subjektiiviteetin tai työntekijyyden muutosten rakenteellista tai historiallis-institutionaalista selittämistä. Työntekijyys Suomalainen työntekijyys 1945 2013 -kirjan keskeisin käsite on työntekijyys, jonka tekijät määrittelevät kulttuuriseksi työntekijätyypiksi- tai hahmoksi. Työntekijyyden 1 Ari Nieminen, VTT, lehtori, Diakonia-ammattikorkeakoulu 83
Työpoliittinen Aikakauskirja 1/2015 määritellään rakentuvan ihannetyöntekijän toivekuvista, työelämän puheesta sekä työntekoon liittyvistä teoista. Muita samaan ilmiökokonaisuuteen viittaavia termejä ovat työntekijäkuva ja työntekijämalli, joilla viitataan eri aikoina vallinneisiin käsityksiin työntekijän tavoiteltavista ja vähemmän tavoiteltavista piirteistä. Lähestymistapa on siis selvästi kulttuurisosiologinen, mikä tulee näkyviin myös kirjan taustalla olevien tutkimusten aineistoista (muun muassa sanomalehtien työpaikkailmoitukset, johtamisoppaat, lehdistössä käyty keskustelu työterveydestä). Lähestymistapa ei kuitenkaan ole jyrkän konstruktivistinen, tekijät eivät kiellä rakenteellisten, materiaalisten ja muiden ei-kielellisten tekijöiden vaikutusta suomalaisen työntekijyyden kehitykseen toisen maailmansodan jälkeen. Kirjan useissa kohdissa keskustellaan tai viitataan tekniikan, elinkeinorakenteen ja talouden muutoksiin muuttuvan työntekijyyden selittäjinä. Siitä, miten historiallisrakenteelliset muutokset ovat vaikuttaneet työntekijyyden muutoksiin, ei kuitenkaan sanota mitään kovin täsmällistä. Pääosin rakenteellisten ja subjektiivisten tekijöiden väliset vuorovaikutussuhteet jäävät siis kirjassa avoimiksi. Palaan tähän teeman keskustelupuheenvuoroni lopussa. Työntekijyyden historiallisen kehityslinjat Työntekijyyden ja työntekijäideaalien historia jaetaan teoksessa useisiin kehityslinjoihin, joita ovat muun muassa muutos työssä, työn tekemisen ympäristöt, sukupuolisuus, työn organisointi, terveysvaarat ja väsymyksen luonne. Työntekijyyden kehityslinjojen muutoksia havainnollistava taulukko (kirjan sivulla 35) tuo esille monia useissa muissakin tutkimuksissa havaittuja muutostrendejä, kuten voimakkaan elinkeinorakenteen muutoksen, työn feminisoitumisen, ruumiillisen työn vähentyneen merkityksen, informaation käsittelyn kasvaneen merkityksen sekä psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden kasvaneen painoarvon. Mielenkiintoisella tavalla työn ruumiilliset ja materiaaliset elementit heikkenevät yhteen vetävässä taulukossa selvästi siirryttäessä 1940-luvulta 2010-luvulle. Tämä heijastaa luonnollisesti materiaalisessa tuotannossa tapahtunutta muutosta, mutta toisaalta myös palvelu- ja informaatioalojen töissä on työvälineensä, materiaaliset prosessinsa ja ruumiillisuutta näidenkin toimialojen työtehtävissä tarvitaan. Näyttää siltä, että meidän on hankalaa tarkastella maatalouden ja teollisuuden ulkopuolista ansiotyötä materiaalisena tai ruumiillisena toimintana ja tästä syystä siitä saa usein varsin epämääräisen kuvan. Kahdessa kohdassa muuttaisin edellä mainitun taulukon tulkintaa. Ensinnäkin taulukossa esitetään, että tuottavuuden luonne on muuttunut fyysisestä (1940 50 -luvut) teknis-älyllisen (1960 80 -luvut) kautta sosiaaliseksi, emotionaaliseksi ja psykologiseksi (1990 2010 -luvut). Luulisin kuitenkin, että fyysinen tuottavuus on edelleen tärkeätä, mutta sitä ei pidetä julkisessa keskustelussa erityisesti esillä, koska siinä ei nähdä niin suuria työn organisointiin liittyviä ongelmia, kuin sosiaalisten ja psyykkisten suhteiden sääntelyssä. Tuottavuuden luonne ei siis taulukossa viittaa niinkään tuottavuuteen kuin eri vuosikymmenillä esitettyihin käsityksiin siitä, missä tuottavuuden pullonkaulat sijaitsevat. Toiseksi taulukossa kuvataan vaurauden ja hyvinvoinnin kehityslinjan siirtyneen taloudellisesta niukkuudesta (1940 50 -luvut) vaurastumisen kautta (1960 80 -luvut) subjektiiviseen hyvinvointiin (1990 2010 -luvut). Tällainen kehityskulku kuvaa hyvin 84
vaurastumista koskevan julkisen keskustelun muutosta, mutta ei kulutuksen muutosta, jolle on ollut tyypillistä jatkuvasti lisääntyvä tavaroiden ja palvelujen kulutus. Kulutustason nousu tulee dramaattisesti esille reaaliansioiden kehityksessä vuosien 1948 ja 2012 välillä: kun vuotta 1948 merkitään 100:lla niin 2012 indeksiluku on melkein 450. Keskimääräinen reaaliansioiden nousu ei luonnollisestikaan kerro tuloerojen muutoksesta, mutta se kertoo ansiotyön ja kulutuksen funktionaalisesta yhteydestä. Tavaroiden ja palvelujen massatuotantoa on vastattava tavaroiden ja palvelujen massakulutus, muutoin talous ei pystyisi jatkamaan toimintaansa. Koska ansiotyö ja kulutus muodostavat elämäntavallisen kokonaisuuden kypsässä kapitalismissa on oikeastaan erikoista, että ansiotyötä koskevassa julkisessa keskustelussa ja tässä tarkasteltavassa kirjassa ei juurikaan kiinnitetä huomiota palkkatyön ja kulutuksen väliseen yhteyteen. Työttömyys ei esimerkiksi olisi niin sosiaalisesti syrjäyttävää, ellei siihen liittyisi myös tulotason laskua, mikä ehkäisee sosio-kulttuuristen normien mukaisen kulutustason. Kirjassa tuodaan esille työntekijyyden yleisiä historiallisia kehityslinjoja, mutta siinä kiinnitetään myös huomiota eri toimialojen eroihin, eikä yhtä ja yhtenäistä työntekijyyden kuvaa oleteta. Tämä tulee näkyyn esimerkiksi Jussi Turtiaisen artikkelissa metallityöläisten maskuliinisuudesta. Työpaikkailmoitusten ja johtamisoppaiden työntekijäihanteet Työntekijyyden muutokset tulevat mielenkiintoisella tavalla esille työpaikkailmoitusten muutoksissa ja siinä tavassa, jolla johtamisoppaissa on kuvattu ihannetyöntekijää. Pekka Varje tarkastelee kirjassa Helsingin Sanomissa vuosina 1944 2009 julkaistuja työntekijöiden ja esimiesten työpaikkailmoituksia. Otos koostuu yhteensä 1915:sta työpaikkailmoituksesta. Tiivistäen työpaikkailmoituksissa on siirrytty 1940- ja 1950-luvun ytimekkäitä työssä vaadittavia taitoja kuvaavista ilmoituksista ilmoituksiin, joissa kuvaillaan laajasti työntekijältä vaadittavaa koulutusta, asennetta ja sosiaalisia kykyjä. Esimiesten kohdalla sekä persoonan ominaisuuksia kuvaavat että teknisiä ja kognitiivisia taitoja kuvaavat maininnat ovat lisääntyneet ilmoituksissa, mutta 1990-luvulla persoonaan ja sosiaalisiin taitoihin liittyvien mainintojen keskimääräinen lukumäärä ilmoitusta kohden on lisääntynyt enemmän. Myös esimiesten kilpailullisia ominaisuuksia on vuosien saatossa alettu korostaa entistä enemmän. Työstä tarjottavien palkkioiden kohdalla on taas lisääntyvästi siirrytty ulkoisista palkkioista (palkka, lisäedut) sisäisiin palkkioihin (haasteet, kehittyminen ja eteneminen työorganisaatiossa). Anna Kuokkanen analysoi artikkelissa johtamisoppaiden luomia mielikuvia ihannetyöntekijästä. Johtamisoppaat eivät niinkään kuvaa sitä millaisia työntekijät ovat kuin sitä, millaisiksi työntekijöitä haluttiin koulia tai kasvattaa. Tässä mielessä johtamisoppaiden tekstit sopivat hyvin työntekijyyden ideaalikuvia käsittelevään teokseen. Kuva ihannetyöntekijästä on muuttunut ruumiillisen työn suorittajasta innovatiiviseksi ja joustavaksi ratkaisujen kehittäjäksi. Viime vuosina johtamisoppaissa kuvattu ihannetyöntekijä on yhtäältä hyvin yksilökeskeinen suorittaja ja toisaalta häneltä odotetaan hyviä sosiaalisia taitoja ja tiimityötä. Työpaikkailmoituksista ja johtamisoppaista syntyy se kuva, että työtekijöille asetettavat vaatimukset ovat lisääntyneet ja samaan aikaan näiden vaatimusten sisältö on muuttunut entistä henkilökohtaisemmaksi ja sosiaalisemmaksi. Monessa suhteessa esitetyt 85
Työpoliittinen Aikakauskirja 1/2015 ihannekuvat tuntuvat yliampuvilta ja epärealistisilta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että työntekijät todellisuudessa vastaisivat näitä työntekijyyden ihanteita, vaikka työpaikan saamiseksi näitä ihanteita kannattaakin näytellä. Lisäksi on otettava huomioon näiden tekstilajien tarkoitusperät tai niiden markkinatilanteet. Työpaikkailmoitusten tarkoituksena on saada työorganisaation palvelukseen mahdollisimman hyviä työntekijöitä ja mainostaa organisaation korkeatasoisuutta. Tästä syystä työpaikkailmoituksissa kannattaa pyytää paljon, vaikka tämän paljon saaminen olisikin toiveajattelua. Johtamisoppaita taas myydään työnantajille ja näiden edustajille. Tästä syystä niissä kannattaa pyrkiä propagoimaan mahdollisimman tehokasta ja tuottavaa ihannetyöntekijää, vaikka tässä päädyttäisiinkin ristiriitaisiin ja kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kohti työntekijyyden muutosten historiallis-institutionaalista selitystä Suomalainen työntekijyys 1945 2013 -kirja on hyvin kirjoitettu ja käsittelee ansiokkaasti työntekijyyden historiallista muutosta toisen maailmansodan jälkeen Suomessa. Kirjaa voi suositella jokaisen suomalaisesta työelämästä kiinnostuneen yöpöydälle. Kirjan lähtökohta on varsin kulttuurisosiologinen, joten tapahtuneiden muutosten selittäminen talouden ja yhteiskunnan rakenteiden tai instituutioiden muutosten kautta ei tule systemaattisesti esille, vaikka siinä viitataankin useassa kohdin muutosten rakenteellisiin, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin syihin. Seuraavassa joitakin pohdintoja siitä, miten kirjan esitystä voisi täydentää historiallisinstitutionaalisilla tekijöillä. Tulkitsen, että työntekijyydellä viitataan työntekijöiden subjektiviteettiin eli työntekijöiden subjektiivisiin toimintatapoihin, asenteisiin, taitoihin, tunteisiin, ruumiiseen ja niin edelleen. Subjektiviteetti on yksilöiden ominaisuus, joka välittää heidän suhteitaan heitä ympäröiviin objekteihin, joita voivat olla toiset henkilöt tai esineet. Esimerkiksi, ammattityöntekijän työtaidot, asenteet, ruumiilliset ominaisuudet muodostavat hänen subjektiviteettinsa työssä. Näiden tekijöiden avulla hänen on mahdollista suoriutua työstään. Kun työn tekemisen objektiiviset olosuhteet muuttuvat niin myös subjektiviteetinkin on muututtava. Maatalous-, teollisuus ja palvelutyöt edellyttävät kukin omanlaistansa subjektiviteettia. Toisaalta on luonnollisesti myös niin, että subjektiviteetti muovaa työn objektiivisia piirteitä, työn kohteita ja työprosesseja. Näin käy esimerkiksi silloin kun työntekijät kehittävät uudenlaisia tuotantotekniikoita. Tästä näkökulmasta työntekijyyden muutokset ovat osa talouden ja yhteiskunnan historiallis-institutionaalista muutosta. Tämä selittää sen, miksi työolojen ja varallisuuden parantuessa myös työelämän ongelmia ja huolia koskeva keskustelu lisääntyy. Työelämän huolipuhe ei ole lisääntynyt siksi, että sosiaalisten ja psyykkisten ilmiöiden tulkinnan kulttuurinen konteksti on muuttunut vaan se on muuttunut siksi, että julkinen keskustelu heijastaa uudenlaisten työtehtävien luonnetta, niissä tarvittavan subjektiviteetin keskeisiä ominaisuuksia. Työtehtävien luonteen muuttuminen taas liittyy kapitalistisen talouden globaaleihin muutoksiin. Kapitalistisen talouden kehitys ja leviäminen maailmassa on johtanut siihen, että paljon tavaratuotantoa on siirtynyt pois vanhoista teollisuusmaista. Myös teollisen tuotannon tuottavuuden kasvu on vähentänyt teollisuustyöntekijöiden määrää. Toisin sanoen teollisuusmaissa yhä suurempi osa ihmisistä työskentelee palvelujen, kaupan ja globalisoituneen tuotannon suunnitte- 86
lun ja hallinnan parissa. Näissä työtehtävissä ihmisten väliset suhteet, kaupalliset ja ideologiset tekijät tulevat suoraan työn kohteiksi (objekteiksi) ja työssä tarvittavan subjektiviteetin tai työntekijyyden on muututtava vastaavasti. Lisäksi työntekijöiden näkökulmasta pääoman ja talouskasvun rajattomuudesta tulee lisääntyvässä määrin työntekijyydelle asetettujen vaatimusten rajattomuutta. Tässä kansainvälisen työnjaon uudessa tilanteessa informaatio, tieto ja tutkimus alkavat lisääntyvässä määrin näyttää tärkeiltä taloudellisen menestyksen tekijöiltä, joten niihin aletaan kiinnittää huomiota tuotantotekijöinä. Tästä syystä myös aiemmin suhteellisen vapaat tieteet ja taiteet pyritään sitomaan osaksi tuotantokoneistoa, mikä vaikuttaa myös näillä aloilla toimivien työtekijyyteen. Työntekijät ja heidän työntekijyytensä tai subjektiviteettinsa eivät kuitenkaan ole vain tämän historiallis-institutionaalisen kehityksen objekteja vaan työntekijät ovat historiallisen kehityksen subjekteja työnantajien ohella. Työntekijyyden muutokset eivät siis johdu rakenteiden muutoksesta vaan ne itse muodostavat osan näistä rakenteiden muutoksista. Työntekijät ovat myös itse olleet mukana toteuttamassa näitä muutoksia. Tällä tavalla kuvattu historiallinen kehitys nostaa luonnollisesti esiin kysymykset kapitalismin historiallisen kehityksen suunnista ja siitä, miten kapitalismia tulisi säännellä. Politiikan ja sääntelyn näkökulma onkin tärkeä motiivi sille, miksi työntekijyyden muutoksia ei kannata tarkastella vain yksilöiden kokemusten perspektiivistä tai kulttuurisina konstruktioina vaan osana rakenteiden ja instituutioiden historiallista kehitystä. 87