HEINOLAN KANSALLINEN KAUPUNKIPUISTO

HEINOLAN KANSALLINEN KAUPUNKIPUISTO MAISEMATILOJEN MUUTOKSEN ANALYSOINTI JA VASTAISTEN HOITOPERIAATTEIDEN KEHITTÄMINEN TKK, Maisema-arkkitehtuuri. Kulttuurimaiseman suojelu ja hoito MA-94.344 -studiokurssi syksy 2005. 1

HEINOLAN KANSALLINEN KAU- PUNKIPUISTO Maisematilojen muutoksen analysointi ja vastaisten hoitoperiaatteiden kehittäminen - perusselvitykset TYÖN LÄHTÖKOHDAT 3 TAVOITTEET JA SISÄLTÖ 3 KANSALLINEN KAUPUNKIPUISTO 4 Määritelmä 4 Merkitys 4 Käsitteitä 4 HEINOLAN KANSALLINEN KAU- PUNKIPUISTO 5 ALUEEN YLEISKUVAUS 5 Heinolan kansallinen kaupunkipuisto valtakunnallisissa ja alueellisissa suojeluohjelmissa 6 Natura ja muut luonnonsuojelualueet 6 Muinaisjäännökset (Museovirasto muinaisjäännösrekisteri marraskuu 2005) 6 Valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat rakennetut ympäristöt 6 Kaavoitus 6 OSA-ALUEET 17 1. Keskusta ja rannat 17 2. Harjun alue 17 3. Metsät, rannat ja saaristo 18 LÄHTEET 19 PAINAMATTOMAT LÄHTEET 19 PAINETUT LÄHTEET 19 KIRJALLISUUS 19 ELEKTRONISET LÄHTEET 19 INTERNET-LÄHTEET 19 CD-ROM 19 MAISEMARAKENNE 8 8 Vesistöt ja vedenjakajat 10 Kasvillisuus 11 HISTORIAA 12 Varhainen asutushistoria kivikaudelta keskiaikaan 12 Maaherran residenssistä kaupungiksi 13 Kylpylä- ja seminaarikaupunki 14 Kulkureittien ja tiestön kehitys 1700-luvun lopulta 2000-luvulle 15 Yhdyskuntarakenteen kehitys 1900-luvulla 16 2

TYÖN LÄHTÖKOHDAT TAVOITTEET JA SISÄLTÖ Ympäristöministeriö perusti Heinolaan kaupungin hakemuksesta kansallisen kaupunkipuiston 6.5.2002. Kaupunkipuiston perustamisen on katsottu tarjoavan Heinolalle myönteistä valtakunnantason arvoa, joka lisää myös kaupunkilaisten arvostusta omaa elinympäristöään kohtaan ja kannustaa toimimaan sen parhaaksi. Kansallisen kaupunkipuiston tarkoituksena on verkottaa Heinolan historialliset kaupunkipuistot ja korostaa niiden merkitystä kaupunkikuvan kannalta ja Heinolan kaupungin identiteetin luojina. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelman Kulttuurimaiseman suojelu ja hoito -studiokurssi syyslukukaudella 2005 (MA-94.344) liittyy kaupungin käynnistämään hankkeeseen, jonka tavoitteena on keskeisten kansallista kaupunkipuistoa jäsentävien maisematilojen muutoksen analysointi ja vastaisten hoitoperiaatteiden kehittäminen. Kurssilla koottavaa aineistoa, maisemahistoriallisen analyysin tuloksia ja kehittämisideoita on tarkoitus hyödyntää alueiden hoito- ja käyttösuunnitelmissa. Heinolan kaupungin ja Teknillisen korkeakoulun maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelman yhteistyönä toteutettava hanke on kaksivuotinen ja se alkoi syksyllä 2005. Heinolan kaupungin vastuuhenkilönä toimii suunnitteluarkkitehti Ritva-Maija Kuuskoski. Kurssin osallistujat: Anna Bergman, Mervi Hokkanen, Sirkka-Liisa Seppälä, Satu Siltanen (ryhmä 1) Pamela Arslanbayrak, Katarina Surakka, Heidi Svärd (ryhmä 2) Niina Alapeteri, Veera Hakala, Riikka Nousiainen (ryhmä 3) Sini Korpinen (Heinolan seudun liikenneverkon kehitys) Kurssin ohjaajat:: Professori Maija Rautamäki Päätoiminen tuntiopettaja Kati Susi-Wolff Töitä ovat kommentoineet: Suunnitteluarkkitehti Ritva-Maija Kuuskoski Kaupunginarkkitehti Hartti Hämäläinen Suunnitelma on jaettu kolmeen itsenäiseen osa-aluekokonaisuuteen: 1) Keskustan puistot ja rannat 2) Harjualue 3) Metsät, rannat ja saaristo Osa-alueittaiset suunnitelmat sisältävät selvityksen kunkin alueen maisemasta ja historiasta, maisema-analyysin, kriteeritarkastelun, kehittämistavoitteet ja sekä hoitoa ja käyttöä koskevia ehdotuksia. Osaalueet ovat erilaisia ja niiden käsittelytavat ja painotukset poikkeavat toisistaan. Yleisen osion teksti ja kuvat perustuvat suureksi osaksi ryhmien kokoamiin selvityksiin, karttoihin ja kuviin. Kuva 1: Heinolan kansallinen kaupunkipuisto näkyy myös kaupunkikuvassa. 3

KANSALLINEN KAUPUNKIPUISTO Määritelmä Kansallinen kaupunkipuisto on määritelty 2000 voimaan tulleessa maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/1999). Status voidaan hakemuksesta myöntää kaupunkimaiselle ympäristölle, joka sisältää luonnon- ja kulttuuriperinnön puolesta valtakunnallisesti arvokkaita, eheitä viheralueiden ja historiallisten ympäristöjen muodostamia kokonaisuuksia. Kansalliseen kaupunkipuistoon voidaan ottaa alueita, jotka kaavassa on osoitettu puistoksi, virkistys- ja suojelualueeksi, arvokkaaksi maisema-alueeksi tai muuhun kansalliselle kaupunkipuistolle sopivaan käyttöön. Puiston tulee pääsääntöisesti olla valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön omistuksessa. Perustamiseen tarvitaan maanja kiinteistönomistajien suostumus. Kriteerit Ympäristöministeriö on määritellyt neljä kriteeriä, joita käytetään kansallisten kaupunkipuistojen tunnistamisessa ja arvioinnissa: Sisällön kriteeri Kansallisen kaupunkipuiston tulee sisältää kaupunkiluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeitä luonnonalueita, kansallisen historian tai kaupungin omien kehitysvaiheiden ymmärtämisen kannalta merkittäviä kulttuuriympäristöjä rakennuksineen sekä puistoarkkitehtonisesti tai esteettisesti merkittäviä puistoja ja viheralueita. Laajuuden ja eheyden kriteeri Kansallisen kaupunkipuiston tulee olla puisto- ja viherympäristönä riittävän laaja ja häiriötön sekä viherrakenteeltaan niin yhtenäinen että sitä pitkin on mahdollista siirtyä kaupunginosasta toiseen. Ekologisuuden kriteeri Ekologisessa mielessä on tärkeää, että alueelle muodostuu lajiston siirtymisen ja vuorovaikutuksen mahdollistavia ekologisia käytäviä ja että se on jatkuva eli liittyy välittömästi ilman selvää rajaa kaupungin ulkopuolisiin luonnonalueisiin tai sitä ympäröivään maaseutuun. Kaupunkikeskeisyyden kriteeri Kansallinen kaupunkipuisto on osa kaupunkirakennetta. Olennaista on, että se alkaa kaupungin ydinkeskustasta tai sen välittömästä läheisyydestä. Merkitys Kansallisen kaupunkipuiston keskeinen edellytys on, että kaupunki sitoutuu myös kaavoituksen keinoin säilyttämään arvokasta luonnonja kulttuuriympäristöä. Esimerkiksi kaupunkirakennetta tulee eheyttää ja tiivistää ottamalla huomioon alueiden maisemallinen ja historiallinen merkitys. Kansallista kaupunkipuistoa koskevien määräysten ja käytännön toimenpiteiden kannalta tärkein on hoito- ja käyttösuunnitelma, jonka kaupunki laatii perustamispäätöksen jälkeen yhdessä alueellisen ympäristökeskuksen. Suunnitelma hyväksytään ympäristöministeriössä. Perustamispäätöksellä ja -määräyksillä ei yhtä vahvaa statusta kuin lakisääteisellä kaavoituksella, mutta kaavat eivät saa olla ristiriidassa puiston tavoitteiden kanssa. Käsitteitä Kansallisen kaupunkipuiston käsite liittyy läheisesti maankäyttö- ja rakennuslain mukaisiin valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin. Niiden toteuttamista on edistettävä maakunnan suunnittelussa, kuntien kaavoituksessa ja valtion viranomaisten toiminnassa. Valtakunnallisesti arvokkaiksi luokitellut luonto- ja kulttuuriperintökokonaisuudet on otettava huomioon kaavoituksessa, rakentamisessa ja muussa alueidenkäytössä. Lain mukaisiin valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin sisältyvät omina asiakokonaisuuksinaan kulttuuri- ja luonnonperintö, virkistyskäyttö ja luonnonvarat sekä luonto- ja kulttuuriympäristöinä erityiset alueet. Tärkeimpiä valtakunnallisia selvityksiä ovat ympäristöministeriön asettaman työryhmän esittämät ja valtioneuvoston vahvistamat valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (Maisema-aluetyöryhmän mietintö 1993), Museoviraston ja ympäristöministeriön kokoama luettelo valtakunnallisesti merkittävistä kulttuurihistoriallista ympäristöistä (Rakennettu ympäristö 1993). Luetteloa ollaan parhaillaan uudistamassa. Muinaisjäännöksiä koskevaa tietoa saa julkaisusta Valtakunnallisesti merkittävät esihistorialliset suojelualuekokonaisuudet (1983). Valtakunnalliset suojeluohjelmat ja lainsäädäntö, jotka otettava huomioon alueen käytön suunnittelussa Vesilaki (264/1961) Luonnonsuojelulaki (1096/1996) luontotyypit, Natura (2000) Metsälaki (1093/1996) metsän arvokkaat elinympäristöt eli avainbiotoopit Kirkkolaki (1054/1993) kirkkorakennukset ja vanhat hautausmaat suojeltuja Muinaismuistolaki (295/1963) kiinteät muinaisjäännökset automaattisesti rauhoitettuja Rakennussuojelulaki (60/1985) rakennussuojelu Asetus valtion omistamien rakennusten suojelusta (480/1985) Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt (Rakennettu ympäristö 1993, RKY) Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (Maisema-aluetyöryhmän mietintö 1992) Valtakunnallisesti merkittävät esihistorialliset kulttuuriympäristöt (Museovirasto 1983) Kansallismaisemat (1993) 4

HEINOLAN KANSALLINEN KAU- PUNKIPUISTO ALUEEN YLEISKUVAUS Heinola (839 km², maa-ala 680 km²) kuuluu Etelä-Suomen lääniin sekä Päijät-Hämeen maakuntaan. Kansallinen kaupunkipuisto kattaa keskeisimmät puisto- ja virkistysalueet ja ulottuu harjua ja vesistöjä myötäilevinä säteittäisinä lohkoina noin 20 neliökilometriä laajalle alueelle. Varsinaiseen puistoon sisältyvää maa-alaa siitä on kuitenkin vain puolet. Alueen rajaviivaa on peräti 80 km. Puiston ytimen muodostavat kaupunkikeskusta ja siihen kiinteästi liittyvä Heinolanharju sekä kirkonkylän kirkonseutu. Kaupunkipuistoon sisältyvät myös virkistys- ja puistoalueiksi kaavoitetut rannat ja saaret Ruotsalaista ja Konnivettä yhdistävän Jyrängönvirran tuntumassa sekä laajat virkistyskäytössä olevat metsät ja niihin liittyvät luonnonsuojelualueet harjun itäpuolella. Vesistöt eivät varsinaisesti kuulu kansalliseen kaupunkipuistoon, mutta aluerajaukseen sisältyy kuitenkin Jyrängönvirta sekä Ruotsalaisen ja Konniveden saaria ympäristöineen. Kuva 2. Kansallisen kaupunkipuiston rajaus. Peruskartan pienennös 1:50 000. Lehdet 3112 08 09 ja 11 12. 5

Heinolan kansallinen kaupunkipuisto valtakunnallisissa ja alueellisissa suojeluohjelmissa Natura ja muut luonnonsuojelualueet Suomen Natura 2000-ohjelmaan sisältyvät kansallisen kaupunkipuiston alueella sijaitsevat Mataraniemen ja Mäyrämäen lehdot. Mataraniemen lehto kuuluu myös valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan. Sataojan purolehto, Rautsaaren lehmusmetsikkö sekä Miljoonaluiska, ketonukin esiintymisalue on suojeltu luonnonsuojelulain nojalla. Muinaisjäännökset (Museovirasto muinaisjäännösrekisteri marraskuu 2005) Muinaismuistolain nojalla suojeltuja kohteita ovat Sepänniemen linnoitus, joka on rakennettu ennen 1800-luvun puoliväliä, todennäköisesti 1700-luvun lopulla. Vastapäätä sitä, Jyrängönvirran koillisrannalla on sijainnut Niemelän viikinkiaikainen (800 1050 jkr.) hauta- tai kätköpaikka, mutta jäännös on tuhoutunut 1980-luvulla hotelli Kumpelia rakennettaessa. Koskensaaren kaakkoispäästä tunnetaan röykkiö, jonka tarkoitusta tai ajoitusta ei tunneta. Kansallisen kaupunkipuiston kaakkoisimmasta kärjestä, eteläisemmästä Laivasaaresta tunnetaan historiallisen ajan rajapaikka. Kylmämuurattu, kalliopohjainen latomus osoittaa entisen Hämeen, Mikkelin ja Kymen läänin rajaa. Kansallisen kaupunkipuiston ulkopuolella, mutta vain vajaan kilometrin päässä sen Konniselän suuntaan koilliseen pistävästä sakarasta sijaitsee Rajakiven siirtolohkareessa mahdollisesti kivikautiseksi kalliomaalaukseksi tulkittu punainen väriläiskä. Muualtakin kansallisen kaupunkipuiston lähiympäristöstä, erityisesti Ruotsalaisen Hevossaaren, Kollarinselän ja Sulkavanlahden rannoilta on tiedossa useita muinaisjäännöksiä. Valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat rakennetut ympäristöt Valtakunnallisesti merkittäviä kulttuurihistoriallisia ympäristöjä (Rakennettu ympäristö 1993) Heinolassa ovat Maaherranpuisto ja seminaarialue, Heinolan kirkko, tapuli ja entinen pappila, Harjupuisto ja Jyrängön kulttuurimaisema sekä Heinolan kirkonkylän kirkonseutu. Heinolan seminaarin päärakennus, hallintorakennus ja sauna on suojeltu asemakaavalla ja valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen nojalla. Kirkot, tapulit ja vanhat hautausmaat ovat kirkkolain nojalla suojeltuja. Tekeillä olevaan Päijät-Hämeen maakuntakaavaan on liittynyt inventointi ja selvitys maakunnallisesti arvokkaista rakennetuista ympäristöistä (MARY). Heinolan kansallisen kaupunkipuiston rajaukseen selvityksestä sisältyvät valtakunnallisesti arvokkaiden alueiden ja kohteiden lisäksi Rantapuisto, Asemanseutu sekä Heinolan hautausmaa, Heinolan reumasairaala. Kaavoitus Alueidenkäyttöä yleispiirteisesti kuvaava Päijät-Hämeen maakuntakaava on ehdotusvaiheessa, joka on ollut nähtävillä marraskuussa 2005. Kansallisen kaupunkipuiston rajaus on merkitty kaavaehdotukseen ja suurimmaksi osaksi virkistysalueeksi. Sitä edeltävä seutukaava on vahvistettu 1999. Yksityiskohtaisemmin kaupunkipuiston maankäyttöä ja kehittämistä säätelevät eri aikoina laaditut asema- ja rakennuskaavat. Yleiskaavaa ei ole vahvistettu. Ydinkeskustan osayleiskaavan muutosprosessi on parhaillaan käynnissä. Kuva 3. Jyrängönvirta. Kuva: Heinolan kaupunki. 6

Kuva 4. Suojelualueet ja kohteet Heinolan kansallisen kaupunkipuiston alueella. Peruskartan 1:20 000 pienennös 1:50 000. Lehdet 3112 08 09 ja 11 12. 7

MAISEMARAKENNE Heinola sijaitsee kahden maisemamaakunnan rajalla. Heinolan harju erottaa länsipuolellaan olevan Hämeen viljely- ja järvimaan harjun itäpuolella sijaitsevasta itäisestä Järvi-Suomesta (Maisemaaluetyöryhmän mietintö 1993). Seudun maisemarakennetta jäsentävät ruhjelaaksoihin syntyneet laajat vesistöt, Salpausselkiin liittyvä harju sekä kumpuilevat, kapeiden ja epäyhtenäisten laaksojen rikkomat moreeniselänteet. Alueen poikki etelälounaasta koilliseen kulkeva Heinolanharju alkaa toiselta Salpausselältä Vierumäen kohdalta ja jatkuu melko yhtenäisenä luoteeseen kirkonkylän tienoille ulottuen Lusiin saakka. Harju on Heinolan kohdalla lounaisosia selvästi matalampi ja ainekseltaan pääasiassa hiekkaa. Harjua reunustaviin laaksoihin on kerrostunut ja lajittunut karkeaa hietaa, josta pistää esiin kalliokohoumia. Harjun molemmin puolin kohoaa kumpuilevia ja paikoin jyrkkärinteisiäkin moreeni- ja kallioselänteitä (120 140 m mpy), joiden välisistä kapeikkolaaksoista useimmat ovat soistuneita. Harjun ja sitä reunustavien moreeniselänteiden välillä on laajoja vaihettumisvyöhykkeitä. Hienorakeisia hienon hiedan, hiesun ja saven kerrostumia on melko vähän ja ne keskittyvät laaksojen pohjiin. Soita on harvakseltaan ja yleensä ne ovat pienialaisia korpi- ja rämekuvioita. Seudun korkeimpia kohtia on Jyrängössä Pyssyharjun itäpuolella kohoavan Vahravuoren laki (160 m mpy) sekä Isomäki (164 m mpy) kirkonkylän luoteispuolella. Kaupunkipuiston rajauksen sisäpuolella korkeimpia kohtia on Maitiaislahden itärannalla kohoava Kuikkavuori (145 m mpy). Kuva 5. Heinolan seutu oli 11 000 vuotta sitten Yoldiameren saaristoa. Kartta Veera Hakala. Kuva 6. Ote Heinolan seudun kallioperäkartasta 1:100 000. 8

Kuva 7. Alueen poikki kulkeva harju (vihreä) ja stä reunustavat karkean hiedan (keltainen) kerrostumat erottuvat selkeästi maaperäkartassa. Harjua ympäröivät moreeni- ja kalliomaasto (punainen). Hienojakoisia (sininen, lila) esiintyy vähän. Maaperäkartan 1:20 000 pienennös 1:100 000. Lehdet 3112 08 09 ja 3112 12. Kuva 8. Maisemarakennetta hallitsevat harju- ja kallioselänteet ja lukuisat vesistöt. Kartta Veera Hakala. Mittakaava 1:100 000. 9

Vesistöt ja vedenjakajat Järvi-Suomen portiksi sanottu Heinola sijaitsee aivan Itämeren korkeimman rannan huuhtoutumisrajan ja sisämaan laajan vesistöalueen tuntumassa. Erityisesti Päijänteen vaiheet ovat muovanneet voimakkaasti seudun maisemaa. Ancylusjärvestä noin 9000 kuroutunut laaja Muinais-Päijänne laski aluksi Pohjanlahteen. Lasku-uoma suuntautui suurimman maankohoamisen suuntaan luoteeseen, mikä aiheutti jatkuvaa veden pinnan nousua altaan kaakkoisosissa. Noin 7000 vuotta sitten järven ranta oli Heinolan kohdalla Ruotsalaisen itärannalla lähes kymmenen metriä (86 87 m mpy) nykyistä pintaa korkeammalla. Lopulta vedet puhkaisivat 6900 vuotta sitten padoksi muodostuneet Heinolanharjun ja Jyrängönvirta syntyi. Puhkeamisen seurauksena Päijänteen pinta laski nopeasti muutamia metrejä ja virran alapuolisen Konniveden pinta nousi pari metriä. Nykyisin vesistöt ovat säännösteltyjä ja putous Jyrängönkosken luoteispuolisesta Ruotsalaisesta (77,5 m mpy) kaakkoon Konniveteen (77,3 m mpy) on varsin vähäinen. Jyrängönvirta pysyy kuitenkin jatkuvan virtauksen (kosken virtaama keskimäärin 239 km³/s) ansiosta avoimena läpi vuoden. Jäätiköitymisen viimeiset vaiheet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti Heinolan alueen vesistösuhteisiin, sillä sen sulamisvesistä ovat syntyneet koko Päijänteen ja Kymijoen historiallisen kehityksen kannalta merkittävät vedenjakajat, Salpausselät ja Heinolanharju. Harjujakson itä- ja kaakkoispuolella valtaosa vesistä laskee kaakkoon ja etelään Jyrängönvirtaan ja Konninselälle. Länsipuolella vedet laskevat Ruotsalaiseen ja Jyrängönvirtaan. Koko Heinolanharju on myös tärkeää pohjavesialuetta. Kuva 9. Vedet, pohjavesialueet. Heinolanharju on tärkeää pohjavesialuetta. Kartta Heidi Svärd. Mittakaava 1:200 000. Kuva 10. Vedenjakajat. Päävedenjakajat paksulla, sivuvedenjakajat ohuella viivalla. Kartta Riikka Nousiainen. Mittakaava 1:200 000. 10

Kasvillisuus Heinolan seudun vuotuinen sademäärä on keskimäärin 650 mm ja poutapäiviä vuodessa kertyy noin 190. Vallitseva tuulensuunta on ympäri vuoden eteläinen. Lumipeite on jonkin verran paksumpi kuin läntisessä Etelä-Suomessa. Kasvillisuudeltaan Heinola kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen ja sijaitsee Lounaismaan rehevän saviseudun ja havumetsävaltaisen Järvi- Suomen rajaseudulla. Maisemaa hallitsevat vesistöt ja metsät, avointa viljelymaisemaa tai on verrattain vähän. Metsät ovat havupuuvaltaisia karuja männiköitä tai tuoreita lehtomaisia kankaita. Kaupungin pintaalasta metsätalousmaata on 83 %. Metsäpinta-alasta mäntyä on 48 % ja kuusta 41 %. Suuren osan kaupunkipuiston metsäalueista Heinola sai kruunulta perustamisensa yhteydessä ja niiden hoito on ollut suunnitelmallista vuodesta 1895 alkaen. Etelä-Hämeen lehtokeskus ulottuu Heinolan seudulle saakka ja lehtoja on vajaa kolme prosenttia. Rehevissä laaksoissa kasvaakin monia lehtolajeja. Puutarhakasvien menestymisvyöhykejaossa Heinola kuuluu eteläiseen, Salpausselkien tienoille rajautuvaan II-vyöhykkeeseen. Paikoin olot ovat tätäkin suotuisammat. Esimerkiksi Jyrängönvirran rantavyöhykkeen on arvioitu vastaavan jopa I-kasvillisuusvyöhykettä. Maisema on aikaisemmin ollut nykyistä huomattavasti avoimempaa, sillä laajoja metsäalueita on käytetty kaskimaina vielä 1800-luvulla. Kaskikulttuurin vaikutus ilmenee edelleenkin rehevänä kasvillisuutena ja koivikkoina ja lepikkoina, jotka ovat tosin nopeasti muuttumassa kuusi- ja mäntyvaltaisiksi sekametsiksi. Yleisten lehtipuiden lisäksi seudulla kasvaa myös metsälehmusta. Kuva 11. Näkymä Heinolan harjulta. Kuva: Maija Rautamäki 11

HISTORIAA Varhainen asutushistoria kivikaudelta keskiaikaan Heinolan seutu on ilmeisesti koko historiansa ajan ollut suhteellisen harvaan asuttua. Harju- ja vesireittejä hyödyntäneet pyyntiyhteisöt ovat liikkuneet Heinolan seudulla jo kivikaudella. Ajanjakson asuinpaikkoja tunnetaan erityisesti Hevossaaresta ja Kollarinselän rannoilta. Varhaisimmat merkit Jyrängönvirran rantojen asuttamisesta ovat rautakauden lopulta. Tämän ajan asutuksesta kertovat Niemelän viikinkiaikaiset (800 1050 jkr.) hauta- tai kätkölöydöt, jotka saatiin talteen Hotelli Kumpelia rakennettaessa 1986. Rautakautinen asutus on sijoittunut sisämaareitille, joka on 1400-luvulta lähtien tunnettu Suurena Savontienä. Keskiaikainen asutus on asettunut hajanaisena ja harvana kallioiden ja harjujen väliin jääviin laaksoihin. Vuoden 1539 maakirjan mukaan Heinolassa oli 11 kylää. Niistä tärkeimpiä ja kaupunkipuiston sisäpuolella ovat Savontien varteen syntyneet ja keskuspaikoiksi kasvaneet Heinolan kirkonkylä ja Jyränkö. Kylien sijainti 1700-luvun lopulla voidaan paikantaa Kuninkaankartaston (Alanen & Kepsu 1989) ja tiluskarttojen perusteella. Heinolan kirkonkylän tonttimaa on sijainnut nykyisillä sijoillaan Valkjärvestä Kotajärveen laskeneen puron koillisrannalla. Jyrängön kylän talot ovat puolestaan sijainneet Savontien varressa, molemmin puolin virtaa Niemelän rusthollin kohdalla ja Sepänniemessä. Heinolan kirkonkylässä asutus on jatkunut elinvoimaisena nykyaikaan saakka, mutta Jyrängön kylästä on jäljellä vain joitakin jäännöksiä Sepänniemessä sekä rakentamiselta säästynyt kappale niittyä ja kallioketoa Niemelän puolella. Jyrängön kylä voi Niemelän hautalöydön perusteella juontaa juurensa rautakaudelta. Kuninkaankartaston (Alanen & Kepsu 1989) perusteella voidaan luoda hyvä yleiskuva Heinolan maisemasta 1778, siis juuri ennen residenssin perustamista. Puolustustarkoituksiin tehdyssä kartoituksessa esitetään yksityiskohtaisesti Rakennuksiin voi sisältyä yhtä hyvin kyliä tai yksinäistaloja kuin torppia. Vuonna 1778 asutusta ympäröineet viljelymaat ovat olleet hyvin pienialaisia, ja niittyjäkin on ollut vain muutamissa selänteiden välissä laaksoissa. Heinolan kylässä on ollut kirkko, muutamia taloja ja peltotilkkuja. Jyrängössä peltoala on ollut hieman laajempi. Maaherran tuleva residenssi ja asemakaavakeskustan alue on vielä niittyä. Kaikkialla muualla on ollut metsäseutua. Karttaan on merkitty myös kylien kautta kulkeva, Jyrängönvirran Niemelän ja Sepänniemen kohdalta ylittänyt Savontie. Siltasaari oli tuohon aikaan vielä niemenä. Kuva 12. Heinolan alue Kuninkaan kartastossa 1778. Asutus on merkitty punaisella, tiet ruskealla, pellot valkoisella viivoituksella ja suot harmaalla. Jyrängön kylässä (Jyrängö stad) ja kirkonkylässä (Kyrkby) on ollut vain muutamia taloja, joita pienet viljelykset ovat ympäröineet. Seudun poikki kulkeva Savontie on ollut tärkeä Hämettä ja Savoa yhdistävä maareitti. Maaston muodot ja kulkukelpoisuus on esitetty yksityiskohtaisesti. Kuva on yhdistelty teoksesta Alanen & Kepsu 1989. 12

Maaherran residenssistä kaupungiksi Heinolan historian tärkeät vaiheet sijoittuvat vuosiin 1775 1776, jolloin Kustaa III päätti jakaa Kymenkartanon läänin kahtia ja siirtää uuden Kymenkartanon läänin hallintokeskuksen ja maaherran asuinpaikan Loviisasta Jyrängönvirran rannalle Heinolaan. Heinolan kappeli sijaitsi keskeisesti Mikkeliin ja Loviisaan nähden sekä Hämeenlinna-Viipuri valtatien läheisyydessä. Päätökseen vaikuttivat myös suurvaltapolitiikkaan kytkeytyvä puolustusnäkökulma ja vesiyhteyssuunnitelmat. Lääninhallitus pääsi muuttamaan uuteen sijoituspaikkaansa 1778. Maaherra Riddercreutz esitti 1779 luonnoksen asemakaavaksi, joka hieman muunnettuna vahvistettiin maaherran De Geerin aikana 1785. Se edusti klassismin ruutukaavaa, johon oli lisätty kustavilaisuuden vaikutteena monumentaalinen puistokatu, Perspectivet. Keskustan myöhemmät asemakaavat ovat pitkälti perustuneet tähän 1785 laadittuun ehdotukseen (Cederberg 1948.) Residenssin rakentaminen muutti olennaisesti asutusrakennetta. Asemakaavan ja rakennusten lisäksi muutettiin vakiintuneita kulkureittejä. Se rakennettiin kuitenkin Savontien aiemman ylityspaikan kaakkoispuolelle Perspektiivin linjauksen mukaisesti. Savontien hankalaksi tunnettu ylityspaikka siirtyikin Niemelän kohdalta residenssin edustalle, jonne valmistui 1790 Perspektiivin pääkäytävän jatkeeksi lauttasilta. Ensimmäinen kiinteä silta on historiatietojen mukaan valmistunut 1824, mutta Jyrängön kylän tiluskartan (Breitholtz 1779, Orraeus 1799) perusteella Jyrängönkosken kohdalla on saattanut olla silta jo 1790-luvun lopulla, ehkä aikaisemminkin. Jyrängönvirran ylityspaikan strateginen merkitys kasvoi residenssin rakentamisen jälkeen huomattavasti. Kustaan sodan (1788 1790) aikana se oli Ruotsin ja Venäjän välistä rajavyöhykettä. Tähän vaiheeseen saattaa liittyä myös Sepänniemen laelta todettu kivirakennelman jäännös, joka on perimätiedon (Cederberg 1948:62) pohjalta tulkittu linnoitukseksi. Ruotsalaisten tiedetään rakentaneen juuri Kustaan sodan aikana rajavyöhykkeelle runsaasti kenttälinnoituksia. Rakennelma voikin olla sotilaallinen varustus, sillä sen puolustussuunta ampuma-aukkoineen on koilliseen vesistön ja venäläisten oletetun tuloreitin suuntaan. Samalla se on voinut suojata mäen lounaispuolelle jäävää Jyrängön kylän asutusta. Rakennelmaa ei ole merkitty 1778 kartoitukseen, joka on valmistunut ennen Kustaa sotaa. Sota päättyi 1790. Linnoitus on ehkä menettänyt merkityksensä pian sodan päättymisen ja ylityspaikan siirron jälkeen. Residenssin aika oli voimakkaan kehityksen aikaa Heinolassa. Paikkakunnalle saatiin kirkko, lääkäri ja sairaala ja apteekki sekä monenlaisia käsityöläisiä. Kaupunkia ei esityksistä huolimatta perustettu, mutta kauppiaat saivat erityisoikeuksia. Markkinoita pidettiin residenssin alusta alkaen, ja ne olivat laajalti tunnettuja. Asutus levittäytyi jo 1800- luvun alussa harjun rinteille ja keskustan pohjoispuolisille alueille, muutamia tontteja perustettiin harjun itäpuolellekin. Ensimmäinen julkinen oppilaitos eli pedagogi perustettiin 1822. Heinolan teollisuus sai alkunsa viinan poltosta ja olutpanimoista jo 1700-luvun lopulla. Heinola säilytti asemansa hallintokeskuksena 1800-luvun alkupuolelle, jolloin läänijakoa Venäjän vallan aikana taas muutettiin. Maaherran residenssi siirrettiin 1843 viisi vuotta aiemmin tehdyllä päätöksellä läänin uuteen pääkaupunkiin Mikkeliin. Korvauksena menetyksestään Heinola sai 1839 kauan odottamansa kaupunkioikeudet. Samalla se sai vastaanottaa valtion lahjoitusmaana laajat tilukset, jotka käsittivät pääasiassa kaupungin koillis- itä- ja kaakkoispuolisia metsiä ja saaria. Vuosisadan alkupuolella Heinolassa elettiin pikkukaupungin hiljaiseloa, mutta jälkipuoliskolla paikkakunta vilkastui monin tavoin. Erityisesti 1800-luvun jälkipuoli oli voimakasta teollistumisen aikaa. Uittomahdollisuuksien ansiosta Heinolaan syntyi merkittävää sahaja puunjalostusteollisuutta. Keskustan koillispuolelle oli 1890-luvulla alkanut syntyä työväenkaupunginosa. Kaavoituksella Heinolaan muodostettiin erillinen esikaupunkialue. Kuva 13. Heinolan pitäjänkartta 1883. Osasuurennos alkuperäisestä kartasta. 13

Kylpylä- ja seminaarikaupunki Heinola oli 1900-luvun alkupuolella tunnettu erityisesti kylpylaitoksestaan (1892 1944). Paikkakunnan katsottiin soveltuvan kylpylätoimintaan erinomaisesti, koska seudulla oli suotuisa sisämaan paikallisilmasto ja lepäilyä ajatellen sopivan rauhallista. Kylpylaitoksen loistokautena voidaan pitää ensimmäisen maailmasodan vuosia 1914 1917, jolloin siellä kävi erityisesti venäläisiä vieraita. Kylpylän toiminta supistui sodan aikana ja se lopetettiin 1944. Hoitolaitoskulttuurin jatkuvuutta edustaa 1950-luvulla perustettu Reumasäätiön sairaala. Ensimmäinen päärakennus valmistui Jyrängön rantaan 1892. Musiikkija tanssitilaisuuksia varten rakennettiin rantapaviljonki eli rantakasino (1895 1975) ja kaksi kivennäisvesimyymälää. Ensimmäinen kylpylaitos paloi 1930 ja uusi päärakennus valmistui 1931. Heinolan kylpylä on vaikuttanut suuresti kaupungin vehreyteen, sillä Rantapuisto ja Harjupuisto paviljonkeineen on rakennettu laitoksen perustamisvaiheessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kylpylän uimarantaa voidaankin pitää kylpylätoiminnan kunniakkaita perinteitä Heinolassa. Kylpylän ohella Heinola kaupunkikuvaan on 1800-luvulta lähtien olennaisesti vaikuttanut seminaari. Se perustettiin 1899 naisseminaarina, mutta muutettiin yhteisseminaariksi 1953. Seminaari rakennettiin 1901 1902 näkyvälle paikalle Perspektiivin päähän, Makasiininmäen eteläreunaan. Seminaariin kuului alusta alkaen puistomainen piha, nurmikkokenttä, vihannestarha, kasvihuone ja puutarha. Vanhan seminaarin länsipuolelle valmistui uusi päärakennus 1939, jota laajennettiin 1952. Seminaarin opettajat vaikuttivat aktiivisesti Heinolan yhteisöllisessä elämässä. Pikkukaupungin katukuvaa vilkastuttivat myös seminaarin oppilaat, joita kaupunkilaiset majoittivat. Peruskoulu-uudistuksen takia seminaarin toiminta lakkautettiin 1972. Rakennuksissa jatkoi kuitenkin kouluhallituksen kurssikeskus, jonka nimeksi muutettiin 1998 Opetusalan koulutuskeskus. Kuva 14. Kylpylän aluetta 1930-luvulla. Rannassa komea vesikelkkamäki. Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto. 14

saaren, Siltasaaren. Graniittilouhilla 1850 vahvistettu silta tuhoutui tulipalossa 1900 ja yhteydet korvattiin lossilla ja ponttoonisillalla vuoteen 1902 asti. Tällöin valmistui uusi teräskaarisilta, joka korvattiin vasta 1960-luvun lopulla teräsbetonisilla laattapalkkisilloilla. Erillinen jalankulkusilta valmistui 1983. Kulkureittien ja tiestön kehitys 1700-luvun lopulta 2000-luvulle Heinola on aina sijainnut keskeisten sisämaareittien varrella. Vesireittejä pitkin on päässyt sekä Päijänteelle että Kymijoelle ja edelleen merelle. Harjuja myötäilleitä polkuja on pidetty vanhimpina maakulkureitteinä. Suuri Savontie oli keskiajalla tärkeimpiä Hämettä ja Savoa yhdistäneitä maareittejä. Arkeologisten löytöjen perusteella kulkuväylä on vakiintunut mahdollisesti jo rautakauden lopulla. Tie erkani Viipurintieltä ja johti Heinolan kautta aina Olavinlinnaan asti. Tie mainitaan Jaakko Teitin luettelossa yleisenä tienä 1550-luvulla, mutta pysyi 1700-luvulle saakka pelkkänä polku- ja ratsutienä. Savontie luokiteltiin valtakunnan pääteiden joukkoon vuonna 1938. Se on säilynyt ainoana Päijänteen itäpuolisena pääväylänä ja Savon liikenteen välittäjänä 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. (Endén 1989.) Savontien hankalimpia osuuksia oli juuri Jyrängön virran ylitys. Lauttasilta on ilmeisesti ollut käytössä jo 1600-luvulla, koska rannan molemmin puolin on ollut viljapalkalla toimineita lauttureita (Wilmi 1999). Savontietä lukuun ottamatta Heinolan seudun tieverkko pysyi aina 1700-luvun lopulle saakka harvana ja vaikeakulkuisena. Savontien kunnosta oli koko kihlakunnan väen huolehdittava, mutta pienemmät tiet jäivät paikallisten vastuulle. Vielä 1800-luvun jälkipuolella tiestö oli vaatimatonta ja huonokuntoista. Valtio ryhtyi pitämään huolta pääteistä vasta vuodesta 1921 alkaen, uuden tieliikennelain säätämisen jälkeen. Liikenneverkkoon kuuluivat myös jäillä kulkeneet talviteitä, joiden reitit vakiinnutettiin ja viitoitettiin 1800-luvun lopulta lähtien. Heinolaa ei suotta sanota siltojen kaupungiksi. Jyrängönvirran ylitys on katsottu niin tärkeäksi, että lähiseutujen asukkaat on aikanaan yhdessä velvoitettu pitämään huolta siltojen kunnosta. Ensimmäinen residenssin aikainen lauttasilta valmistui 1790 Venäjän Sodan aikana. Silta noudatti ruutuasemakaavan ja Perspektiivin linjausta yhdistäen residenssin kiinteäksi osaksi liikenneverkkoa. Sillan ja Savontien paikkaa siirrettiin jo seuraavan vuosisadan vaihteessa. Varsinainen ensimmäinen kiinteä silta valmistui 1824 koskeen, nykyisen maantiesillan kohdalle, mahdollisesti vanhemman sillan paikalle. Sillan rakentamisen yhteydessä etelärannan niemi katkaistiin kanavalla, mikä synnytti keinotekoisen Suomi autoistui nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. Heinolan kapeista silloista ja ahtaista kaduista muodostui läpiajoliikenteen pullonkaula. Ohitustien linjauksesta tulikin jo 1950-luvulla ajankohtainen kaavoituskysymys. Moottoritiesuunnitelma esiteltiin vuoden 1968 alussa, mutta Lahden ja Vierumäen välinen osuus voitiin avata vasta vuoden 1988 syksyllä. Heinolan kaupungin pohjoispuolitse kulkenut ohitusväylä otettiin käyttöön kuusi vuotta myöhemmin, kun virran yli tarvittu suursilta, Tähtisilta, oli valmistunut 1993. Moottoriväylä Helsingistä Lusiin valmistui lopullisesti 1996. Moottoritie Lahdesta Heinolaan avattiin marraskuussa 2005. Vesiteiden merkitys kasvoi huomattavasti, kun Vääksyn ja Kalkkisten kanavien valmistuivat 1870-luvulla. Ensimmäinen höyrylaiva Heinolan vesille hinattiin Kalkkisten kosken läpi 1873. Höyrylaivaliikenteestä tulikin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Heinolalle tärkeä matkustusmuoto ja tavarankuljetustapa. Osaksi laivaliikenteen ansiosta kaupunkiin perustettiin useita teollisuuslaitoksia kuten viina- ja oluttehdas, konepajoja, sahoja ja rullatehdas. Heinola Ångbåts Aktiebolag (1876 1906) liikennöi peräti kolmekymmentä vuotta Heinolan, Päijänteen ja Lahden vesistöissä. Vuonna 1910 perustettiin höyryveneyhtiö, joka kuljetti rahtia Ruotsalaisen ja Päijänteen vesistöissä. Ja 1918 kaupungissa liikennöi peräti kolme matkustajalaivaa sekä useita tavarankuljetukseen tarkoitettuja laivoja. Matkustajaliikenteeseen vaikutti erityisesti 1892 avattu kylpylä. Tavaraliikenteeseen ja samalla laivaliikenteeseen vaikutti merkittävästi rautatie, joka valmistui 1932. Jyrängön virran yli rakennetusta suuresta terässillasta tuli nopeasti yksi kaupungin symboleista. Henkilöliikenne on lakkautettu jo 1960-luvun lopulla, jonka jälkeen rautatietä on käytetty pääasiassa sahatavaran kuljetukseen. Junaliikenne ajoi laivayhtiöt nopeasti vararikkoon. Matkustajaliikenne Heinolan ja Lahden välillä loppui kaikkiaan 25 vuodeksi, kunnes 1957 alkoi uudelleen yhdellä matkustajalaivalla. Nykyisin matkailun perinteitä jatkavat kesäisin Lahden ja Heinolan väliä liikennöivät laivat. Kuva 15. Kuvasarja tiestön kehityksestä 1700 2000. Tiestön paksuus merkitty suhteessa käytön määrään tai leveyteen. Taajamat merkitty tummalla rasterilla ja lähteissä mainitut vesireitit pisteviivalla. Kartta Sini Korpinen. 15

Yhdyskuntarakenteen kehitys 1900-luvulla Heinola oli 1900-luvun alkuun mennessä muuttunut teollisuus- ja koulukaupungiksi, joka kesiä elävöittivät ulkomaita myöten saapuvat kylpylävieraat. Työväestön määrä kasvoi koko ajan ja asutus laajeni edelleen 1900-luvun alussa uusille alueille. Teollistuminen vaikutti kaupungin kaavoitukseen suuresti 1930-luvulla. Asemakaavoitettu alue huomattavasti ja harjun itäpuoliset alueet rakennettiin. Funktionalismin periaatteiden mukaisesti asumiselle, liike-elämälle ja teollisuudelle oli Heinolassakin osoitettu omat alueet. Kaavoituksessa määriteltiin myös liikenteelliset perusratkaisut (Siltakatu ja Kauppakatu, rautatieliikenne), jotka vaikuttivat suuresti kaupunkirakenteen myöhempään kehitykseen. Sodan jälkeen keskeiset kysymykset liittyivät rintamamiesten asuttamiseen, teollisuuteen ja liikenteeseen sekä kaupunkikuvaan. Heinola osti uusia alueita keskustan ulkopuolelta, joita kaavoitettiin asuinalueiksi. Esikaupunkeja varten toteutettiin myös alueliitos 1951. Sodan jälkeen alettiin keskustan ulkopuolisille alueille rakentaa myös kerrostaloja, ensimmäinen valmistui 1949. Kaavoituksessa varattiin alueita teollisuudelle eri puolilta kaupunkia. Rakentaminen kiihtyi entisestään 1950- ja 1960-luvuilla. Keskustaan rakennettiin liikekeskus ja pysäköintialue. Keskustan muutosta haluttiin rajoittaa erilaisilla määräyksillä, mutta useita rakennuksia purettiin avokorttelien ja kerrostalojen tieltä. Heinolassakin alettiin 1970-luvulla keskustella vanhan rakennuskannan säilyttämisestä ja rakennusten ja puistojen suojeluun alettiin kiinnittää enemmän huomiota. ruutuasemaakaavan säätelemä ydinkeskusta on säilynyt suhteellisen pienialaisena, mutta pientalovaltaiset asuinalueet levittäytyvät melko laajalle. Teollisuusalueet sijaitsevat etäämpänä keskustasta, josta puuja sahateollisuus on säilynyt perinteisellä paikallaan Jyrängönvirran rannoilla. Kaupungin liikuntapalvelut ovat keskittyneet harjulle, jolla sijaitsevat myös ravirata ja motocrossrata. Viime vuosina Heinola kaupungissa alueen omaleimainen historia ja kulttuuriympäristöt on alettu nähdä yhä voimakkaammin asukkaiden viihtyvyyttä lisäävänä ja kaupungin yleistä imagoa kohottavana tekijänä. Tätä taustaa vasten voidaan nähdä myös kansallinen kaupunkipuiston perustaminen 2002. Uutta rakentamista ja ympäristösuunnittelua on haluttu esitellä myös Heinolan asuntomessuilla 2004. Tärkeänä vaiheena Heinolan hallinnollisen ja alueellisen kehityksen kannalta voidaan pitää 1997 vahvistettua kuntaliitosta, jossa lakkautetuista Heinolan pitäjästä ja kaupungista muodostettiin uusi Heinolan kaupunki. Kuntaliitos yhdisti myös pitäjän ytimenä säilyneen kirkonkylän tiiviimmin kaupunkikeskustaan. Yhteenvetona voi todeta Heinolan kaupunkirakenne on levittäytynyt syntysijoiltaan Jyrängönvirran rannalta kaikkiin suuntiin. Kaupunki on kauttaaltaan metsien ja vesien ympäröimä. Heinolan alkuperäisen Kuva 16. Yhdyskuntarakenne. Veera Hakala. Mittakaava 1:100 000. 16

OSA-ALUEET Heinolan kansallisen kaupunkipuiston ominaispiirteet ja kehittäminen jatkossa 1. Keskusta ja rannat Työssä on tarkasteltu keskustan puistojen ja rantojen maisematiloja ja niiden historiaa. Suunnitelmissa on esitetty ideoita ja visioita alueiden tilalliseksi ja toiminnalliseksi kehittämiseksi. Keskusta jaettiin puistokohtaisiin osa-alueisiin, joita tarkasteltiin itsenäisinä ja suhteessa kaupunkikeskustaan. Jatkossa puistojen monivaiheista kehityshistoriaa tulee selvittää lisää ennen tarkempien hoitosuunnitelmien laatimista, jottei tunnistamattomia merkityksiä tuhottaisiin harkitsemattomilla toimilla. Kansallisen kaupunkipuiston rajan ulkopuolelle jääneiden puistojen ja viheralueiden hoito tulee suhteuttaa kaupunkipuiston luonteeseen. Kansallisen kaupunkipuiston merkityksen ja luonteen säilyttämisen kannalta on tarkistettava maankäyttöä ja rakennusoikeuksia kansallisen kaupunkipuiston vaikutusalueella. 2. Harjun alue Heinolan kansallisen kaupunkipuiston harjualueen maisemanhoidon perusperiaatteena on vahvistaa harjun asemaa maisemassa. Hoidon avulla tuodaan esiin alueiden luonnollisia ominaispiirteitä. Tavoitteena on kehittää monimuotoinen, miellyttävä ja ekologisesti kestävä harjualue, joka tarjoaa mahdollisuuksia päivittäiseen virkistyskäyttöön. Harjualuetta on aluksi tutkittu kokonaisuutena, jolloin on pitäydytty varsin yleispiirteisessä tarkastelussa. Yleisessä hoitosuunnitelmassa on esitetty periaatteita hoitotoimenpiteiksi tehdyn miljööluokituksen avulla. Lähemmissä tarkasteluissa on keskitytty harjun kahteen osaan, keskustaan ja kirkonkylään. Jatkotoimenpiteinä tulisi alueelle tehdä pitkän aikavälin metsänhoitosuunnitelma, jossa jokaisen metsäkuvion tarkemmat hoitoohjeet olisi määritelty. Puistoalueiden hoitoluokittelu on täydennettävä siten, että tärkeät keskusta-alueen puistot ja keskeiset kirkonkylän puistot tulevat hoidetuiksi tarpeeksi korkeatasoisesti. Kansallisen kaupunkipuiston erottumista kaupunkikuvassa edistää puiston oma ilme. Näiden sekä valaistuksen ja kalustuksen avulla saadaan yhtenäinen ilme koko kaupunkipuistoon. 17

3. Metsät, rannat ja saaristo Heinolan kansallisen kaupunkipuiston metsä-, ranta- ja saaristoalueiden maisemanhoidon tärkeimmät tavoitteet ovat maisemakuvan, metsäkuvan ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, alueiden kehittäminen virkistyskäytön tarpeisiin, luonnon ja kulttuurihistorian paikallispiirteiden korostaminen sekä maisemallisesti tärkeiden metsäalueiden säilyttäminen Jyrängönvirran kulttuurimaisemassa. Työn aikana nousi esiin useita jatkoselvitystarpeita, joista tärkeimpiä ovat metsien talous- ja virkistyskäytön yhteensovittaminen, metsien virkistyskäytön yksityiskohtaisempi suunnittelu sekä vesialueiden merkitys aktiivisena osana kansallisen kaupunkipuiston virkistysaluekokonaisuutta. Metsien talous- ja virkistyskäytön yhteensovittamisella tähdätään siihen, että metsätaloudelliset hoitotoimenpiteet eivät missään vaiheessa merkittävästi alentaisi metsien ja metsien rajaamien maisematilojen virkistysarvoa. Virkistyskäytön tarkemmalla suunnittelulla tuoreen luontoinventoinnin pohjalta taattaisiin, ettei se kuluttaisi liikaa alueen luontoa. Jatkossa olisi myös paneuduttava vesialueisiin sekä Pirttisaarin ja muihin kansallisen kaupunkipuiston pohjoisen osan saariin. Myös tarkemman, toteutustasoisen, käyttö- ja hoitosuunnitelman laatiminen Koskensaareen vaatii jatkotyöskentelyä. Metsä kulttuurimaisemana - konsepti ja kansallisen kaupunkipuiston metsien historia tarjoaa myös mielenkiintoisen aiheen jatkotutkimukselle. Kuva 17. Osa-alueiden rajaus. 1 Keskusta ja rannat 2. Harjun alue 3. Metsät, rannat ja saaristo. Peruskartan 1:20 000 pienennös 1:50 000. 18

LÄHTEET PAINAMATTOMAT LÄHTEET Kansallisarkisto, maanmittaushallituksen uudistuskartat Heinola, Jyränkö PAINETUT LÄHTEET Maaperäkartta 1:20 000, 3112 08-09 ja 12. Maanmittaushallitus, Maatalouden tutkimuskeskus, Geologian tutkimuskeskus. 1991. Kallioperäkartta 1:100 000. Heinola. KIRJALLISUUS Alanen, Timo & Kepsu, Saulo. Kuninkaan kartasto 1776-1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 505. Helsinki 1989. Cederberg, A.R., Heinola maaherran residenssinä. Teoksessa Cederberg, A. R. & Ojala, Veikko. Heinolan kaupungin historia. Tampere. 1948. Endén Rauno, Heinolan kaupungin historia 2 (1900 1939). Gummerus, Jyväskylä. 1989. Heinolan seminaari 1899 1972. Heinola. 1972. Herranen, Timo, Heinolan kaupungin historia 3 (1940 1996), Heinolan kaupunki 1998. Lääninkivalteri Aschanin talo Heinolassa. Toim. Kari-Paavo Kokki ja Sirpa Juuti, Heinolan kaupunginmuseon julkaisuja 8, 2002. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Maisemanhoito. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto, mietintö 66/1992. 1993. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II. Arvokkaat maisema-alueet. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto, mietintö 66/1992. 1993. Ojala, Veikko. Heinolan kaupunki 1839 1917. Teoksessa Cederberg, A. R. & Ojala, Veikko. Heinolan kaupungin historia. Tampere. 1948. Seger, Tapio, Heinolan esihistoria. Teoksessa Wilmi, Jorma. Heinolan pitäjänhistoria 1860-luvulle. Heinolan maalaiskunta, Suomen luonnon monimuotoisuus. Edita, Helsinki. 1998 Heinola maaseurakunta, Manttaalikunnan säätiö. Gummerus, Jyväskylä 1988. Torikka, Pertti, Heinolan kylpylaitos 1892 1944. Jyväskylä, 1982. Valtakunnallisesti merkittävät esihistorialliset suojelualuekokonaisuudet. Museovirasto. 1983. Wilmi, Jorma. Heinolan pitäjänhistoria 1860-luvulle. Heinolan maalaiskunta, Heinola maaseurakunta, Manttaalikunnan säätiö. Gummerus, Jyväskylä 1988. ELEKTRONISET LÄHTEET INTERNET-LÄHTEET Heinolan kaupungin www-sivut. URL-osoite:. Luettu 20.12.2005. Suomen ympäristöhallinnon kotisivut. URL-osoite: http://www.. Luettu 17.12.2005. Päijät-Hämeen liitto, Maakunnallisesti arvokkaat rakennetut ympäristöt, selvitys maakuntakaavaa varten, 2005. URL-osoite /. Luettu 17.12.2005. CD-ROM Numeerista ilmakuva- ja kartta-aineistoa. Heinolan kaupunki. Heinolan kansallista kaupunkipuistoa koskevat asiakirjat, selvitykset ja kartat Heinolan kaupunginmuseon arkiston kuvakokoelmat Päijät-Hämeen liitto, Maakunnallisesti arvokkaat rakennetut ympäristöt (MARY), selvitys maakuntakaavaa varten. Marraskuu 2005, CD-ROMaineisto. 19