Syyllisiä kunnes toisin todistetaan

Tutkimusraportti 2/2012 Marja Wahlberg Marja Wahlb Syyllisiä kunnes toisin todistetaan Etsivä keskuspoliisi ja ja kulttuuriliberaalit 1934-1937 Syyllisiä k Etsivä keskus Suojelupoliisi

Marja Wahlberg Syyllisiä kunnes toisin todistetaan Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934 1937

978-952-491-818-3 (nid.) 978-952-491-819-0 (PDF) Tekijä työskentelee tutkijana Suojelupoliisissa. Tutkimus perustuu tekijän poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan, joka on hyväksytty Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa vuonna 2012. Tulkinnoista ja kannanotoista vastaa tekijä, eikä niitä ole tulkittava Suojelupoliisin virallisiksi näkemyksiksi.

SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 4 1.1 Vaarallisimman ryhmän muodostavat... 4 1.2 EK ja kommunismin aave... 7 1.3 EK ja kulttuuriliberaalit... 9 2 KIINNOSTUS HERÄÄ... 13 2.1 Syytä ottaa jatkuvaan valvontaan... 13 2.2 Myyty mies ja muita oppositiolaisia... 15 2.3 Jarno Pennanen EK:n ja kulttuuriliberaalien välissä... 18 3 EK:N SILMÄTIKUKSI... 21 3.1 Kyllä valkoinen kansa vaatii... 21 3.2 Aikaansaamattomuutta, lemmenasioita ja Neuvosto-Venäjän ihailua... 24 3.3 Politbyroon julkinen tuntosarvi... 25 4 KANSANRINTAMAN ESITAISTELIJOITA... 26 4.1 Kansanrintama kommunismia puuhevosessa... 26 4.2 Alkusysäys kansanrintamalle... 28 5 KULTTUURILIBERAALIT EK:N KOMPASTUSKIVI?... 31 5.1 Ihmisoikeuksien liiton johdossa kansanrintamamme ritari... 31 5.2 Oletettavasti syyllinen... 32 5.3 Kansanrintamamme kellokas... 34 5.4 Kansanrintaman hyökkäys ek:a vastaan... 35 5.5 Kompastunut EK puolustautuu... 37 6 VOITTAJIA VAI HÄVIÄJIÄ?... 41 6.1 Sopeutumisvaikeuksia... 41 6.2 Tulenkantajat on viisas ja varovainen... 42 6.3 Rötöksiä ja Moskovan-terveisiä... 45 6.4 Loppulausunto: Syyllisiä!... 46 7 SYYLLISIÄ KUNNES TOISIN TODISTETAAN... 48 LÄHTEET... 54 4

1 JOHDANTO 1.1 Vaarallisimman ryhmän muodostavat Suomessa on kansan- ja kulttuuririntama-aatetta propagoitu kuluneen vuoden kesästä alkaen. Sen esitaistelijoina ovat olleet Jarno Pennasen ja eräiden tulenkantaja-ylioppilaiden ja -kirjailijain toimittama vahvasti kommunistisävyinen Kirjallisuuslehti, Erkki Valan y.m. toimittama kulttuuriliberaalinen tulenkantajat -lehti sekä Akate[e]misen sosialistiseuran äänenkannattaja Soihtu, jonka toimituskuntaan kuuluu osittain samoja henkilöitä kuin kahden edellisen. 1 Vaarallisimman ryhmän muodostavat ne nuoret tai nuorehkot yltiöpäät, jotka eivät pidä itseään kommunisteina, mutta jotka eivät myöskään hyväksy useimpien sos.dem. puolueiden johdossa valtaan päässyttä reformistista sosialidemokratiaa, vaan haluavat palautumista alkuperäiseen vallankumoukselliseen marksilaiseen sosialismiin. Heidän tyypillisimpiä edustajiaan on Akateemisen Sosialistiseuran ja Tulenkantajain seuran jäsenten enemmistö, mikäli he eivät ole suorastaan salaisia kommunisteja, niinkuin Kirjallisuuslehden ympärille keräytynyt joukkokunta. Heidän käsityksensä mukaan yhteis- ja kansanrintama on ensimmäinen askel kohti sosialistista vallankumousta, jota ilman he eivät usko päästävän toteuttamaan sosialismia. 2 Nämä kuvaukset ovat otteita Suomen turvallisuuspoliisin, Etsivän keskuspoliisin (EK), muistioista vuosilta 1935 ja 1936. Muistiot käsittelevät Kommunistisen internationaalin (Komintern) vuonna 1935 käynnistämän kansanrintamataktiikan 3 ilmenemismuotoja Suomessa. Vallankumoukseen tähdänneet kommunistit olivat sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä EK:n ykkösvihollisia, joiden toiminnan tukahduttamisessa ei juuri keinoja kaihdettu. Yhteiskunnan vakaus pyrittiin turvaamaan kansakunnan eheyttä korostamalla, mikä 1930-luvulle tultaessa johti kaiken kommunistisen toiminnan kieltämiseen. Porvarillinen hegemonia ja kiristyvä kontrolli rajoittivat merkittävässä määrin myös muun vasemmiston toimintavapauksia, kun vallitsevasta suuntauksesta poikkeavia kannanottoja ei juuri suvaittu. Tämän kokivat vuosikymmenen puolivälissä kansalaisoikeuksia puolustaneet vasemmistoälymystön edustajat, niin sanotut kulttuuriliberaalit, jotka joutuivat EK:n silmätikuksi. EK epäili heidän toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa. Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) otettua kansanrintamataktiikan käyttöön vuonna 1935 EK:n kulttuuriliberaaleja koskeneet epäilykset vahvistuivat. Vuoteen 1936 mennessä nämä Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneet kulttuurivaikuttajat olivat EK:n näkemyksissä nousseet jo kansanrintaman esitaistelijoiksi ja vaarallisimman ryhmän asemaan. EK:n arviot kulttuuriliberaalien muodostamista uhkakuvista näyttävät kansanrintamamuistioiden perusteella olleen siinä määrin jyrkkiä, että aihetta on syytä selvittää hieman tarkemmin. On ylipäätään mielenkiintoista, että 1930-luvulla EK laajensi toimintakenttäänsä äärivasemmiston, kommunistien, valvonnasta myös muun vasemmiston, tässä tapauksessa älymystön, seurantaan. Vielä kiinnostavamman tästä uudelleenorientoitumisesta tekee se, että toisaalta EK uskoi nujerta- 1 Etsivän keskuspoliisin (EK) esittelijän Ilmari Saran joulukuussa 1935 laatima kansanrintamamuistio, asiamappi (amp) 446 (Kansanrintaman hyökkäys ek:a vastaan), Etsivän keskuspoliisin Valtiollisen poliisin arkisto (EK Valpo I), Kansallisarkisto (KA). 2 Esittelijä Ilmari Saran toukokuussa 1936 laatima kansanrintamamuistio, amp 446, EK Valpo I, KA. 3 Kansanrintamasta luvussa 4.1, ks. myös McDermott, Kevin Agnew, Jeremy: The Comintern. A History of International Communism from Lenin to Stalin. Macmillan Press Ltd, Houndmills, Basingstoke 1996, 120 142. 5

neensa kommunistisen toiminnan lähestulkoon kokonaan jo 1920-luvun loppuun mennessä 4, mutta muutaman vuoden kuluttua tämä jo kerran lähes nujerrettu kommunismin aave alkoikin jostain syystä kummitella yhä laajemmin, myös kulttuuriliberaalien suunnalla. Kulttuuriliberaalien tapauksessa yhteiskunnan yhtenäisyysvaatimukset ja yksittäisen kansalaisen oikeudet törmäsivät rajulla tavalla toisiinsa. Ristiriita kontrolloinnin ja yksilönvapauden välillä kärjistyi, kun perusoikeuksista tingittiin yhteiskuntarauhan nimissä. Kansalaisvapauksia myös vasemmistolle kuuluvina oikeuksina puolustaneiden kulttuuriliberaalien ja kontrollista vastanneen EK:n suhteessa kiteytyi 1930-luvun suomalaisen yhteiskunnan kipupiste: lähes pakonomaisesti tavoiteltu kansakunnan yhtenäisyys ja toisaalta sen paradoksaalinen seuraus, kun osa kansasta ikään kuin suljettiin tai ainakin yritettiin sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, vailla minkäänlaisia oikeuksia. Kansalaisen perusoikeudet ovat olleet harvemmin esillä EK:a koskevassa tutkimuksessa, vaikka yksilön oikeudet ovat kontrollin harjoittamisen kääntöpuoli ja erottamaton osa sitä. Kulttuuriliberaalien tapauksen tarkastelu tästä näkökulmasta voi ehkä pieneltä osaltaan täydentää aiemman tutkimuksen kuvaa EK:sta kontrollipoliittisena toimijana. Historiantutkijat ovat vuosikymmenten saatossa tarkastelleet EK:n toimintaa useassa yhteydessä. Selvityksissä on keskitytty paitsi EK:n yleiseen kehitykseen ja yhteiskunnalliseen asemaan myös viraston toimintaan kommunistien valvojana. Jonkin verran on kuvattu myös EK:n vaikeuksia oikeistoradikalismiin suhtautumisessa. Vasemmistoälymystön valvonnasta on yllättävän vähän tietoja tutkimuskirjallisuudessa, vaikka se alkuperäisaineiston runsauden perusteella työllisti EK:a melko lailla muutaman vuoden ajan. Yksittäisiä mainintoja EK:n valvontatoimista on monissa, lähinnä kulttuurihistoriallisissa teoksissa ja artikkeleissa, mutta kokonaisvaltaista tutkimusta aiheesta ei ole tehty. Tutkijat ovat selvittäneet EK:n toimikauden yleiset suuntalinjat varsin kattavasti. Matti Lackmanin artikkelit Suojelupoliisin juhlakirjoissa 5 muodostavat kronologisesti etenevän kuvauksen EK:n toiminnasta, jossa korostuivat toisaalta ulkopuolelta virastoon kohdistuneet odotukset ja vaatimukset sekä toisaalta, etenkin 1920-luvulla, viraston pyrkimykset oman asemansa vakiinnuttamiseksi. Lackman on kirjoittanut myös EK:n päällikkönä 1920- ja 1930-luvulla toimineen Esko Riekin elämäkerran 6, jossa kuvataan osuvasti päällikön persoonan vaikutuksia viraston toimintaan. Riekin johdolla EK:a kehitettiin monin tavoin ja virasto saavutti menestystä ennen kaikkea kommunistien valvonnassa. Riekki oli paitsi asemansa myös ahkeran ja asioihin perusteellisesti paneutuvan luonteensa vuoksi keskeisessä roolissa vasemmistoälymystön valvonnassa. Lackman ei kuitenkaan kansanrintamamuistioihin liittynyttä kohua lukuun ottamatta kerro vasemmistoälymystön seurannasta mitään eikä hän juuri käsittele EK:n toiminnassa 1920- ja 1930-luvun vaihteessa mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Myöskään Anu Heiskanen ei Riekin päällikkökautta käsittelevässä pro gradussaan 7 mainitse älymystön seurantaa lainkaan. Jukka Rislakki sen sijaan kuvaa teoksessaan 8 suppeasti myös EK:n kulttuuriliberaaleihin kohdistamia toimenpiteitä. Kuten todettua, kansalaisoikeuksien näkökulma nousee EK:a koskevassa tutkimuksessa varsin harvoin esille. Vastaitsenäistyneen Suomen kontrollipolitiikkaa tarkastellut Jaakko Mäkelä 9 korostaa kontrollin ja oikeudenkäytön, toisin sanoen hallitsemistavan, poliittisuuden vaikutuksia perus- 4 Esim. Lackman, Matti: Esko Riekki. Jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja. Historiallisia tutkimuksia 232. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), Helsinki 2007, 213. 5 Lackman, Matti: Etsivä keskuspoliisi 1919 1937. Teoksessa Simola, Matti Salovaara, Jukka (toim.): Turvallisuuspoliisi 75 vuotta. Poliisin oppikirjasarja 1/94. Sisäasiainministeriön poliisiosasto, Helsinki 1994; Lackman, Matti Sirvio, Tuulia: Etsivä keskuspoliisi. Valkoisen Suomen turvallisuuspoliisi (1919 1937). Teoksessa Simola, Matti Sirvio, Tuulia (toim.): Isänmaan puolesta. Suojelupoliisi 50 vuotta. Gummerus, Helsinki 1999; Lackman, Matti: Ensimmäisen tasavallan turvallisuuspoliisi 1918 1944. Teoksessa Simola, Matti (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949 2009. WSOY, Helsinki 2009. 6 Lackman 2007. 7 Heiskanen, Anu: Valtion aktiivisessa palveluksessa Esko Riekki Etsivän keskuspoliisin päällikkönä 1923 1938. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1996. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto). 8 Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. Love Kirjat, Helsinki 1982. 9 Mäkelä, Jaakko: Valtakunta vai kansakunta repressio vai integraatio? Itsenäistyneen Suomen kontrollipolitiikasta. Teoksessa Soikkanen, Timo (toim.): Turun koulu. Juhani Paasivirran 70-vuotisjuhlakirja 12.3.1989. Poliittinen historia, Julkaisuja C:26. Turun yliopisto 1989. 6

oikeuksiin suhtautumiseen. Mäkelä huomauttaa, että äärivasemmiston kohdalla heidän kielteinen asenteensa porvarillista parlamentaarista demokratiaa kohtaan arvioitiin riittäväksi perusteeksi evätä heiltä nimenomaan tähän demokratiaan kuuluvat oikeudet. EK:n Mäkelä toteaa olleen merkittävä sisäpoliittinen vallankäyttäjä erityisesti määriteltäessä äärivasemmiston toiminnan rikosoikeudellista luonnetta. Lars Björne kuvaa väitöskirjassaan 10, kuinka EK toimi tiiviissä yhteistyössä oikeuslaitoksen kanssa saadakseen kohdehenkilöt tuomituiksi ja järjestöt sekä julkaisut lakkautetuiksi. Björnen mukaan EK yritti painostamalla ohjailla yhteiskunnan kontrollipolitiikkaa haluamaansa suuntaan. Suomalaista kommunismia laajalti sen syntyhetkistä alkaen selvittänyt Tauno Saarela 11 korostaa niin ikään EK:n toiminnan poliittisuutta sekä viraston keskeistä roolia niin sanotun ketjuuntumisperiaatteen 12 synnyssä. Vasemmistoälymystön poliittista toimintaa on tutkittu joidenkin järjestöjen ja henkilöiden osalta hyvin monipuolisesti; erityisesti Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) poliittisen kehityksen vaiheet 1920- ja 1930-luvulla on selvitetty kattavasti 13. Myös ASS:n Soihtu-lehden sekä muiden vasemmistoälymystön julkaisuiden, Kirjallisuuslehden ja Tulenkantajien, 1930-luvun poliittista linjaa on arvioitu 14. Yksittäisistä henkilöistä Raoul Palmgrenia, Erkki Valaa sekä Nykypäivä-lehden päätoimittajaa Matti Kurjensaarta on tarkasteltu poliittisina ajattelijoina ja kirjoittajina 15. Myös Jarno Pennasen tie vasemmistointellektuelliksi on selvitetty 16. Kulttuurihistorioitsija Hanne Koivisto käsittelee artikkeleissaan 17 vasemmistosivistyneistön omakuvaa ja yhteiskunnallista asemaa. Koivisto nostaa tutkimuksissaan esiin myös vasemmistosivistyneistöön kuuluneiden naisten näkökulman 18. Tulenkantajien kirjailijaryhmää on tutkittu kohtuullisen runsaasti. Tutkimus painottuu 1920-luvulle ja koostuu pääosin kirjallisuudentutkimuksesta sekä kirjailijaelämäkerroista, mutta jonkin verran on kuvattu myös 10 Björne, Lars: syihin ja lakiin eikä mielivaltaan Tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918 1939. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 117, 1977. 11 Saarela, Tauno: Suomalaisen kommunismin synty. Kansan Sivistystyön Liitto KSL r.y., Tampere 1996. 12 Ketjuuntumisperiaatteesta Björne 1977, 101 107. 13 Saarela, Tauno: Kansan eheyttämisestä kansanrintamaan: Akateemisen Sosialistiseuran poliittisten käsitysten kehitys 1925 37. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1982. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto); Saarela, Tauno: Eniten ja hyödyllisintä opittavaa Itävallan sosialidemokraateilta : Cay Sundström ja sosialistiset opit 1926 1934. Poliittisen historian lisensiaattityö, Helsingin yliopisto 1990. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto); Asunmaa, Piritta: Sosialidemokraatit, kommunistit ja Akateeminen Sosialistiseura vuosina 1933 1937. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1990. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto). 14 Tuominen, Nyrki: Soihdun, Kirjallisuuslehden ja Tulenkantajien poliittisen linjan muotoutuminen vuosina 1931 1935. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 1977. (Työväenliikkeen kirjasto, Helsinki). 15 Kalemaa, Kalevi: Raoul Palmgren. Suomalainen toisinajattelija. Tammi, Helsinki 1984; Liikanen, Ilkka Manninen, Pauli: Realisti vai utopisti? Raoul Palmgrenin kirjallisen tuotannon maailmankatsomuksellisista ja poliittisista linjoista. Teoksessa Liikanen, Ilkka Sallamaa, Kari (toim.): Palmgrenin työ. Raoul Palmgrenin yhteiskunnallisen ajattelun ja tutkijankuvan piirteitä sekä tuotannon bibliografia. Julkaisuja 4. Kirjallisuuden laitos. Oulun yliopisto 1982; ks. myös Liikanen, Ilkka Manninen, Pauli: Raoul Palmgren: Mies ja linja. Poleemi 2/1978; Niemi, Johanna: Intellektuelli identiteettiä etsimässä. Erkki Vala Tulenkantajat-lehden poliittisena pakinoitsijana vuosina 1932 1939. Valtio-opin pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2007. (http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01579.pdf); Hytönen, Mikko: Vapauden ja demokratian puolesta: Matti Kurjensaari 1930-luvun kirjoittajana. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2008. (Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto). 16 Sivenius, Jussi: Suojeluskuntapuhujasta vasemmistoälyköksi. Jarno Pennasen varhainen poliittinen ja kirjallinen toiminta 1920-luvulta talvisotaan. Historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2008. (Topelia-kirjasto). 17 Mm. Koivisto, Hanne: Vaaksan verran ennen muuta ihmiskuntaa vasemmistointellektuellien käsityksiä tehtävästään ja asemastaan suomalaisella 1930-luvulla. Teoksessa Karkama, Pertti Koivisto, Hanne (toim.): Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä. Tietolipas 151. SKS, Helsinki 1997; Koivisto, Hanne: Mutta nyt on kysymys maailman muuttamisesta Raoul Palmgrenin tulkintoja ihmisen ja yhteiskunnan suhteesta 1930-luvulla. Teoksessa Karkama, Pertti Koivisto, Hanne (toim.): Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta älymystöstä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 758. SKS, Helsinki 1999; Koivisto, Hanne: Intellektuelli modernina yksilönä vasemmistoälymystön omakuva 1930-luvun Suomessa. Teoksessa Terho, Henri (toim.): Hetkiä historiassa. Cultural History Kulttuurihistoria 2. Turun yliopisto 2002 (Koivisto 2002a). Hanne Koiviston vasemmistoälymystöä käsittelevät artikkelit löytyvät myös kokoelmateoksesta Koivisto, Hanne: Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2011. 18 Mm. Koivisto, Hanne: Kaisu-Mirjami Rydberg poliittisena puhujana ja pakinoitsijana. Naisnäkökulma vasemmistoälymystöön. Teoksessa Lahtinen, Anu (toim.): Tanssiva mies, pakinoiva nainen. Sukupuolten historiaa. Historia Miralibilis 1. Turun historiallinen yhdistys, Turku 2001; Koivisto, Hanne: Vaikuttajanaisia, muusia ja avustajia: Suomalaisen vasemmistoälymystön naiset 1930-luvulla ja sotavuosina. Verkkojulkaisussa Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2/2002. http://www.ennenjanyt.net/2-02/koivisto.htm/ (Koivisto 2002b). 7

1930-luvun toista, vasemmistolaista tulenkantajakautta 19. Myös kirjailijaryhmä Kiilan toimintaa on selvitetty 20. Porvarillinen hegemonia johti vasemmiston kohdalla sananvapauden rajoituksiin. Kirjallisuuden tuotannon sääntelyä tutkinut Erkki Sevänen 21 huomauttaa aivan kuten Lars Björnekin 22 julkisuuden jälkikäteiskontrollin olleen 1930-luvulla niin laajaa, että se toimi käytännössä pitkälti ennakkosensuurin tavoin. Vasemmistoälymystön lehtiin kohdistui lukuisia painokanteita 23, joiden avulla viranomaiset pyrkivät lakkauttamaan julkaisut. Kimmo Korhonen 24 selvittää Tulenkantajat-lehden painokanteita oikeushistorian näkökulmasta. Myös Ensio Hiitonen arvioi 1950-luvulla kohua herättäneessä, oikeuslaitoksen toiminnan tasapuolisuutta tarkastelevassa teoksessaan 25 Tulenkantajien painokannetapauksia aikalaisnäkökulmasta. Kuten aiemmasta tutkimuksesta hyvin käy ilmi, 1930-luvun kulttuuriliberaalit olivat erittäin aktiivisia toimijoita niin taiteen kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen saralla, ja usein taide valjastettiin porvarillisen yhteiskunnan kritisoinnin palvelukseen. 1930-luvun puoliväliä lähestyttäessä älymystön kriittiset kannanotot alkoivat lisääntyvässä määrin kantautua myös EK:n korviin, ja sen mielenkiinto heräsi. Tässä tutkimuksessa etsin vastauksia siihen, millaisia uhkakuvia EK näki kulttuuriliberaalien toimintaan liittyvän. Miksi EK kiinnostui kulttuuriliberaaleista? Millaisiin arvioihin EK kulttuuriliberaalien kohdalla päätyi, ja mihin se nämä arvionsa perusti? Entä millaisiin toimenpiteisiin EK arvioidensa perusteella ryhtyi? Ja tapahtuiko viraston näkemyksissä muutoksia vuosien myötä? Ottamatta lainkaan kantaa siihen, vastasivatko EK:n arviot todellisuutta, on syytä todeta, että EK:n kiinnostuksella oli joka tapauksessa varsin dramaattisia vaikutuksia yksittäisten vasemmistoälymystöön kuuluneiden henkilöiden elämään ja toimintaedellytyksiin. Heidän liikkeitään ja tekemisiään seurattiin tiiviisti, ja EK:lla oli sormensa pelissä myös silloin, kun yhdistyksiä lakkautettiin ja lehdet saivat painokanteita. Vankilatuomioltakaan ei lopulta kulttuuriliberaalien kohdalla vältytty. 1.2 EK ja kommunismin aave Sisällissodan jälkeisessä Suomessa valtaapitävät kokivat tietynlaisen poliittisen toiminnan uhkaavaksi, ja sitä ehkäisemään tarvittiin poliittiseen tiedusteluun erikoistunut viranomainen. Vuonna 1919 perustetun EK:n päätehtävänä oli estää valtiota vastaan suunnatut salahankkeet, mikä käytännössä tarkoitti lähinnä kommunistien toiminnan estämistä. 1920-luku oli EK:n toiminnan kannalta haasteellista aikaa, sillä viraston rahoitus oli jatkuvasti katkolla. Erityisesti vuosikymmenen alkupuolella EK:n tarvetta löytää ja määrittää vihollisia saattoivat osaltaan lisätä nämä viraston tilapäiseen asemaan liittyneet epävarmuudet, sillä EK:n oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi, jotta sen määrärahat olisi turvattu 26. 19 Kirjallisuudentutkimuksen keskeisiä teoksia mm. Saarenheimo, Kerttu: Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. WSOY, Helsinki 1966; Haavikko, Ritva: Kirjailijat puhuvat. Tulenkantajat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 327. SKS, Helsinki 1976. Elämäkertoja mm. Niinistö, Maunu: Uuno Kailas, hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Helsinki 1956; Saarenheimo, Kerttu: Katri Vala, aikansa kapinallinen. WSOY, Helsinki 1984. 1930-luvun tulenkantajakaudesta Mauriala, Vesa: Uutta aikaa etsimässä. Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Gaudeamus, Helsinki 2005. 20 Sallamaa, Kari: Kansanrintaman valo. Kirjailijaryhmä Kiilan maailmankatsomus ja esteettinen ohjelma vuosina 1933 1943. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 609. SKS, Helsinki 1994; Rinne, Matti: Kiila 1936 2006. Taidetta ja taistelua. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2006. 21 Sevänen, Erkki: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918 1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 612. SKS, Helsinki 1994. Ks. myös Sevänen, Erkki: Ensimmäisen tasavallan poliittinen tilanne ja kirjallisen älymystön toimintastrategiat. Teoksessa Karkama, Pertti Koivisto, Hanne (toim.): Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä. Tietolipas 151. SKS, Helsinki 1997. 22 Björne, Lars: Sananvapaus 1920- ja 1930-luvulla. Teoksessa Kaukiainen-Leino, Pirkko (toim.): Sensuuri ja sananvapaus Suomessa. Suomen sanomalehdistön historia -projektin julkaisuja N:o 17. Helsinki 1980. 23 Tässä yhteydessä painokanteella tarkoitetaan oikeusjuttua, joka aiheutuu painotuotteesta. 24 Korhonen, Kimmo: Painokanteet Tulenkantajat-lehteä vastaan 1930-luvulla. Oikeushistorian tutkielma, Helsingin yliopisto 1987. (Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto). 25 Hiitonen, Ensio: Vääryyttä oikeuden valekaavussa. Vapaa Pohjola, 1953. 26 Saarela 1996, 24. 8

1930-luvulle tultaessa EK:n asema oli jo varsin vakiintunut. Viraston johtoon oli vuonna 1923 tullut Esko Riekki, joka jatkoi tehtävässä aina vuoteen 1938 saakka. Riekin kaudella EK:sta muodostui valkoisen Suomen poliisi, joka keskittyi ennen kaikkea kommunistien valvontaan. Tosin 1930-luvun alussa, oikeistoradikalismin kärjistyessä, EK:ssa havahduttiin vähitellen huomaamaan, että myös äärioikeiston toiminta saattoi uhata yhteiskuntarauhaa. EK:lla ja Esko Riekillä oli silti pitkään huomattavia vaikeuksia avata silmiään oikeistoradikalismin vaaroille. 27 Kumouksellisen äärivasemmiston kohdalla kansalaisoikeuksista oli viranomaisten, myös EK:n, mukaan perusteltua tinkiä yhteiskunnan edun vuoksi. Suomessa vallitsi 1920- ja 1930-luvulla eräänlainen kavennettu parlamentaarinen demokratia, jota supisti nimenomaan suhtautuminen kansalaisvapauksiin, aina lainsäädännöstä alkaen. Hallinnollisessa käytännössä perusoikeudet usein kaventuivat vielä laissa säädettyäkin ahtaammalle. 28 Sisällissodan läheisyys ja sen seurauksena syntynyt voimakas yhteiskunnallinen kahtiajako selittävät osaltaan viranomaisten jyrkkiä asenteita. Sodasta vallitsi vahva vapaussotatulkinta, joka leimasi hävinneen osapuolen edustajat maanpettureiksi. Hävinneitä ei oikeastaan edes pidetty Suomen kansalaisina, koska voittajapuoli näki sotaa käydyn vuonna 1918 vierasta valtaa vastaan, suomalaisten vapauden turvaamiseksi. 29 Kommunismin vastaisessa taistelussa oli 1920- ja 1930-luvulla kyse myös säätyvaltaan perustuneen yhteiskuntarakenteen murenemisesta ja eliitin kamppailusta etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Yhteiskunnallisten muutosten koettiin vaarantavan perinteiset arvot ja elämäntavat, ja kommunismi tarjosi tarpeellisen viholliskuvan tälle puolustustaistelulle. Muutosvastarinta kärjistyi oikeistoradikalismin kaudella, jolloin kommunismin aaveen nähtiin kummittelevan lähestulkoon missä vain. Kommunismin uhka ei ollut lähtöisin kommunismista itsestään, vaan se palveli vastustajien tarkoituksia ja oli ikään kuin heidän luomuksensa. Antikommunismi vaikutti lopulta jopa siihen, millaiseksi itse kommunismi muodostui. 30 Suomessa oli vallalla ajattelutapa, jossa suomalainen kommunismi kytkeytyi vahvasti Neuvosto-Venäjään/Neuvostoliittoon ja sitä kohtaan tunnettuun pelkoon ja vihaan. Oikeiston näkemyksen mukaan sisällissodan syy oli Venäjältä tullut agitaatio, ja sodan uusiutumisen estämiseksi työväenliikkeen yhteydet Neuvosto-Venäjälle kriminalisoitiin. Tällöin oikeusistuimissa ja myös julkisuudessa syntyi niin sanottu ketjuuntumisperiaate, jossa tärkeintä oli osoittaa Suomessa toimivien yhteydet Neuvosto-Venäjälle/Neuvostoliittoon. Oikeusistuimissa päätökset ketjuuntuivat, kun yhden järjestön lakkauttaminen riitti perusteeksi sille, että kaikki myöhempi toiminta oli mahdollista leimata tämän aiemman järjestön kommunistisena pidetyn toiminnan jatkoksi. Syytettyjen toiminnalle ei nähty mitään muita mahdollisia motiiveja. Kommunismin uhkan korostamisella legitimoitiin muun muassa kovien rangaistusten käyttö, jolloin vallassa olleiden oma toiminta säästyi tarkastelulta. 31 EK myötävaikutti vahvasti ketjuuntumisperiaatteen syntyyn. Virasto toimitti runsaasti materiaalia niin oikeusministeriöön kuin tuomioistuimiinkin saadakseen kommunisteiksi epäilemänsä henkilöt tuomittua ja heidän järjestönsä lakkautettua. 32 1930-luku merkitsi EK:lle uudenlaista haastetta suhtautumisessa kommunisteihin. 1920-luvulla kommunismi oli vielä ollut yhteiskunnassa osittain näkyvää, mutta 1930-luvulla, kommunistilakien myötä, kaikki kommunistinen toiminta katosi maan alle. EK joutui taistelemaan näkymätöntä vihollista vastaan. Murray Edelmanin tekemä erottelu tavallisen, näkyvillä olevan vastustajan (adversary) ja näkymättömän, kulissien takana toimivan vihollisen (enemy) välillä soveltuu varsin hyvin kuvaamaan EK:n suhtautumista kommunisteihin 1930-luvulla. Edelmanin mukaan käsitys näkymättömästä vihollisesta syntyy sille kielessä annettujen nimitysten kautta. Luonnehdinnat voi- 27 EK:n kommunistivalvonnassa käyttämistä keinoista sekä oikeistoradikalismiin suhtautumisen ongelmista mm. Lackman 2009, 222 226. 28 Mäkelä, 252. 29 Vapaussotatulkinnan vaikutuksista mm. Saarela 1996, 22 25. 30 Schmidt, Werner: Antikommunism och kommunism under det korta 1900-talet. Nordic Academic Press, Lund 2002, 22 24, 411 412; Mäkelä, 252. 31 Saarela 1996, 11, 22; Björne 1977, 101 102. Ks. myös Saarela, Tauno: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923 1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. SKS, Helsinki 2008, 18. 32 Saarela 1996, 12; Lackman 1994, 75; Lackman 2007, 333. 9

vat synnyttää kokonaan oman todellisuutensa, kenties vallitsevaksi totuudeksi muodostuvan käsityksen vihollisesta. Tämä käsitys ei välttämättä millään tavoin vastaa vihollisen todellista luonnetta tai vaarapotentiaalia. Vihollisen salaisen toiminnan muodostamaa uhkaa liioitellaan usein voimakkaasti, sillä tämän toivotaan oikeuttavan ankarat keinot vihollisen toiminnan estämiseksi. Verrattuna näkyvään vastustajaan, joka nähdään inhimillisenä, paljolti itsen kaltaisena toimijana, näkymätöntä vihollista kuvaavat puolestaan outous, epäinhimillisyys ja kumouksellisuus. Tavallisen vastustajan kanssa voidaan tarvittaessa esimerkiksi neuvotella, mutta vihollisten, kuten tässä tapauksessa kommunistien, kohdalla ainoa mahdollisuus on estää näiden toiminta. 33 EK:ssa 1930-luvulla vallinneet käsitykset kommunismin vaaran suuruudesta ja luonteesta olivat EK:n luoma totuus maan alla toimineesta näkymättömästä vihollisesta. Viraston päämääränä oli yksinkertaisesti estää vihollisten, kommunistien, toiminta kokonaan. Tavoitteeseen pääsyä edesauttoi huomattavasti jo mainittu ketjuuntumisperiaate, joka helpotti vallitsevasta oikeistosuuntauksesta poikkeavan toiminnan tuomitsemista kommunistiseksi ja siis kielletyksi. Ketjuuntumisperiaate itsessään oli varsin erikoinen näkymättömään viholliseen kommunismiin ja sitä kautta Neuvosto-Venäjään/ Neuvostoliittoon liittyneiden vihan ja pelon tunteiden ilmentymä, jonka avulla yritettiin estää tämän vihollisen toiminta. 1.3 EK ja kulttuuriliberaalit Kulttuuriliberaalit-käsitteellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa 1930-luvulla ilmestyneen toisen 34, vasemmistohenkisen Tulenkantajat-lehden ympärille muodostunutta kulttuurivaikuttajien ryhmää, jota on luonnehdittu myös vasemmistoälymystöksi 35. EK:n asiakirjoissa kulttuuriliberaaleja nimitetään toisinaan myös tulenkantajiksi, joten tässä yhteydessä käytetään joskus myös tulenkantajayleisnimeä viitattaessa kyseisiin henkilöihin. Erisnimellä Tulenkantajat taas viitataan Tulenkantajatlehteen. 1930-luvun vasemmistoälymystö näki itse itsensä eräänlaisena edelläkävijöiden joukkona, tien raivaajina, joilla oli niin sanottuja normaali-ihmisiä paremmat älylliset edellytykset ymmärtää, selittää ja myös kritisoida aikakauden yhteiskunnallista kehitystä 36. Raoul Palmgren toteaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan 30-luvun kuvat, että älymystöön kuuluminen merkitsee luopumista kaikesta, mikä tavalliselle ihmiselle on tavoittelemisen ja säilyttämisen arvoista, ja kuitenkin samalla tulevaisuuden tajuamista ja valloittamista vaaksan verran ennen muuta ihmiskuntaa! 37 Vasemmistoälymystön toiminta oli erittäin monipuolista; he toimivat kulttuurin ja taiteen eri sektoreilla ja saattoivat samanaikaisesti vaikuttaa myös politiikassa sekä esimerkiksi sanomalehden toimittajina. Hanne Koivisto arvelee, että yliopisto-opinnot yhdistettynä kulttuurin alalla työskentelyyn antoivat 1930-luvun Suomessa hyvät valmiudet siirtyä joustavasti tehtävästä toiseen. Erityisen helposti tämä siirtymä tapahtui kulttuurista politiikkaan. 38 33 Edelman, Murray: Political language. Words That Succeed and Policies That Fail. Institute for Research on Poverty Monograph Series. Academic Press, New York San Francisco London 1977, 32 35. 34 Ensimmäinen Tulenkantajat-lehti ilmestyi vuosina 1924 1930. 35 Esim. Hanne Koivisto käyttää artikkeleissaan käsitteitä vasemmistoälymystö ja vasemmistointellektuellit, ks. esim. Koivisto 2011. Tarkkaan ottaen kulttuuriliberaali-nimitys viittaa hieman vasemmistoälymystöä suppeampaan ryhmään henkilöihin, joilla oli kiinteä yhteys Erkki Valan Tulenkantajat-lehteen. Heidän ohellaan vasemmistoälymystöä toimi myös mm. ASS:n, Kirjallisuuslehden ja Nykypäivä-lehden piirissä. Tarkka rajanveto yksittäisten henkilöiden kohdalla ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista, koska vasemmistolaisten kulttuurivaikuttajien ryhmä oli kokonaisuudessaan varsin pieni, eikä aina mahdollistakaan, koska samat henkilöt toimivat usealla eri sektorilla. Tässä tutkimuksessa käytän tarkemman kulttuuriliberaalit-nimityksen rinnalla myös käsitteitä vasemmistoälymystö ja vasemmistosivistyneistö kuvatessani ryhmää ja sen toimintaa yleisemmällä tasolla. 36 Koivisto, Hanne: Suomen 1930- ja 1940-luvun vasemmistoälymystö kulttuuristen ja poliittisten rajojen koettelijana. Teoksessa Rantala, Pälvi Tuominen, Marja (toim.): Rajoilla. Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja. Sarja C. Katsauksia ja puheenvuoroja 30. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2005, 118 119. 37 Palomeri, R. (Palmgren Raoul): 30-luvun kuvat. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1953, 326. 38 Koivisto 2005, 119. 10

Vaikka yliopistokoulutus yhdisti valtaosaa vasemmistoälymystön edustajista, heidän taustoissaan oli suuria eroavaisuuksia. Tuleminen osaksi vasemmistoälymystöä merkitsi usein perinteisten luokkarajojen ylittämistä joko ylhäältä tai alhaaltapäin ja luopumista entisestä luokkaidentiteetistä. Tutuista sidosryhmistä irtautuminen johti helposti yksinäisyyteen, mutta älymystöryhmän tiivis keskinäinen yhteisöllisyys helpotti osaltaan tilannetta. 39 Vasemmistoälymystölle kuten älymystölle yleisemminkin oli leimallista kriittisyys 40, joka kytkeytyi vahvasti kansalaisoikeuksiin, ennen kaikkea sananvapauteen. 1930-luvun yhteiskunnassa kritiikin esittämiselle ei ollut juuri tilaa, kun sananvapaus oli kaventunut äärimmilleen 41. Osittain uutta tuolloin oli se, että kontrollia alettiin laajamittaisesti kohdistaa myös kulttuuriseen julkisuuteen. Kehityssuunta kärjistyi vuonna 1934 voimaan tulleessa niin sanotussa kiihotuslaissa, joka saattoi suojauksen piiriin muun muassa kansalliset muistot sekä uskonnolliset ja siveelliset periaatteet. 42 Kiihotuslain tarkoituksena oli kaiken vallitsevaan järjestelmään ja arvomaailmaan kohdistuvan kritiikin tukahduttaminen 43. Kritiikin esittäminen vaati 1930-luvulla paitsi paljon rohkeutta myös kekseliäisyyttä, kun vaikuttamiskanava toisensa perään joutui viranomaisten lakkautustoimenpiteiden kohteeksi. Kulttuuriliberaalit toimivat vasemmistoälymystölle ominaiseen tapaan monella rintamalla; he pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen muun muassa kirjoittamalla lehtiin, järjestämällä keskustelutilaisuuksia, pitämällä puheita sekä taiteensa, esimerkiksi kaunokirjallisuuden, kautta. Jotkut osallistuivat aktiivisesti myös puoluetoimintaan. Keskeisin ryhmän vaikuttamiskanava oli Tulenkantajat-lehti. Osa kulttuuriliberaaleista toimi myös Jarno Pennasen toimittaman Kirjallisuuslehden avustajina ja monet myös ASS:n ja sen äänenkannattajan Soihdun piirissä sekä kirjailijaryhmä Kiilassa. EK alkoi kiinnittää kulttuuriliberaaleihin huomiota vuoden 1934 kuluessa. Kominternin vuonna 1935 omaksuma kansanrintamataktiikka vahvisti EK:n kiinnostusta, sillä uuden linjan mukaan kommunistien oli pyrittävä yhteistyöhön muun muassa juuri sivistyneistön kanssa. Aiempi tutkimus on osoittanut, että vasemmistoälymystöön kuului henkilöitä, joilla oli läheiset suhteet kommunisteihin, ja että SKP tuki taloudellisesti joitakin heidän julkaisujaan 44. On siis syytä lähtökohtaisesti painottaa sitä, että monesti EK:lla varmasti oli todelliset syyt seurata vasemmistoälymystön edesottamuksia jos virasto ei olisi näin toiminut, se olisi laiminlyönyt tehtävänsä. Toisaalta aiempi tutkimus on myös nostanut esiin EK:n toiminnassa 1930-luvulla tapahtuneita ylilyöntejä 45. EK:n valvontatoimia ja toisaalta kulttuuriliberaalien toimintaa voi siis tarkastella ja perustella tai kritisoida monesta eri näkökulmasta. Kulttuuriliberaalien ryhmän rajaaminen tarkasteltavien henkilöiden osalta on hieman ongelmallista, koska samat henkilöt toimivat useilla eri sektoreilla. Koska tarkastelen aihetta nimenomaan EK:n näkökulmasta, jonkinlaisena pohjana rajauksessa on se, keihin vasemmistolaisiin kulttuurivaikuttajiin EK:n kiinnostus 1930-luvulla erityisesti kohdistui. Mielenkiinnon kohteet käyvät yksiselitteisimmin ilmi kansanrintamamuistioista. Niissä EK arvioi vaarallisimmiksi toimijoiksi Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneet kulttuuriliberaalit sekä Akateemisen Sosialistiseuran. Myös Jarno Pennanen ja Kirjallisuuslehti mainittiin samassa yhteydessä. 46 ASS:n vaiheet on aiemmassa tutkimuksessa niin kattavasti selvitetty 47, että keskityn tässä yhteydessä tarkastelemaan EK:n toimia nimenomaan kulttuuriliberaalien kohdalla. Pennasen tapaus- 39 Koivisto 2005, 120. 40 Koivisto 2005, 120. 41 Björne 1980, 122 123. 42 Sevänen 1997, 44, 47. 43 Björne 1980, 123. 44 Esim. Jarno Pennanen liittyi vuonna 1934 jopa SKP:n jäseneksi, ks. Pennanen, Jarno: Tervetultua tervemenoa. Jarnon saaga II. WSOY, Porvoo 1970, 112. SKP:n tuesta vasemmistoälymystön lehdille mm. Saarela, Tauno: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919 1935. Teoksessa Lebedeva, Natalia Rentola, Kimmo Saarela, Tauno (toim.): Kallis toveri Stalin! Komintern ja Suomi. Edita, Helsinki 2002, 50. 45 Esim. EK:n roolista SKP:n johtoon kuuluneen Toivo Antikaisen oikeudenkäynnissä, Rislakki 64 66. 46 Ks. s. 4. 47 Saarela 1982; Saarela 1990; Asunmaa 1990. 11

ta selvitän tässä yhteydessä jonkin verran, sillä hänen yhteistyönsä kulttuuriliberaalien kanssa oli erittäin läheistä. Näkemykseni mukaan EK:n suhtautuminen Pennaseen vaikutti lisäksi viraston arvioihin kulttuuriliberaaleista. Johtolankana tutkimuksen rajaamisessa on ennen kaikkea EK:n kiinnostus, eli keskityn niihin henkilöihin, joita EK seurasi. Myös tämän periaatteen mukaan Pennanen kuuluu tarkasteluun, sillä alkuperäisaineiston suuren määrän perusteella juuri hän oli vasemmistoälymystöön kuuluneista eniten EK:a työllistänyt henkilö. Toisena kriteerinä rajauksessa on keskittyminen henkilöihin, joiden toiminnassa tärkein vaikuttamiskanava oli kulttuuriliberaali Tulenkantajat-lehti. Tämä kulttuuriliberaalien ydinryhmä oli varsin pieni, ehkä noin 10 15 henkilöä. Ryhmän keskeisiä jäseniä olivat eri vaiheissa muun muassa Erkki Vala, Raoul Palmgren, Katri Vala, Helmer Adler, Nyrki Tapiovaara, Tapio Tapiovaara ja Väinö Lassila. Nämä henkilöt ja Tulenkantajat-lehti muodostavat tutkimuksen ytimen. Tulenkantajien kohdalla painopiste on lehden saamissa painokanteissa, joissa kansalaisoikeuksien puolustaminen törmäsi erään perusoikeuden, sananvapauden, rajoituksiin. EK oli monesti tärkeässä roolissa kanteiden taustalla. Kulttuuriliberaalien järjestötoimintaa tarkastellaan kuolemanrangaistusta vastustaneen liikkeen seurauksena syntyneen Ihmisoikeuksien liiton osalta EK näki kyseisen järjestön jopa uhkaavimpana Kominternin kansanrintamataktiikan ilmentymänä Suomessa 48. Keskeisimmän lähdeaineiston työssäni muodostavat EK:n asiakirjat Kansallisarkistossa. Näistä tärkeimpiä ovat kulttuuriliberaalien ydinryhmän henkilömapit sekä tulenkantajia, kansanrintamaa ja kansanrintamamuistioita käsittelevät asiamapit. EK:n arkistomateriaalia käytettäessä on syytä ottaa huomioon jo edellä mainitut arviot EK:n vallankäytöstä ja poliittisuudesta. Jokainen yksittäinen asiakirja ilmentää osaltaan EK:n 1930-luvulla harjoittamaa politiikkaa. Asiakirjojen tieto on EK:n totuus, jota on tarkasteltava suhteessa aihetta koskevaan tutkimukseen. EK:n työssä keskeistä oli tiedonhankinta vastustajista, jotta nämä voitiin pidättää ja mahdollisesti tuomita. 49 EK:n etsivät muun muassa osallistuivat aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin ja raportoivat niistä esimiehilleen sekä seurasivat sanomalehtien 50 kirjoittelua. Tietoa saatiin runsaasti myös tiedottajien 51 välityksellä, kun nämä esimerkiksi paljastivat kommunisteiksi epäilemiään henkilöitä. Tiedon luotettavuus oli kuitenkin usein ongelma, sillä tiedottajatieto saattoi monesti pohjautua esimerkiksi huhuihin, ja toisaalta niin tiedottajat kuin myös EK:n virkamiehet saattoivat ajoittain tehdä johtopäätöksiä varsin vähäisten tietojen perusteella. Jokaisesta kohdehenkilöstä laadittiin EK:ssa ensin henkilökortti, ja lisätiedon karttuessa perustettiin henkilömappi (hmp). Tietoja saatettiin siirtää myös asiamappeihin (amp), joita koottiin muun muassa eri järjestöistä. EK:n tiedusteluverkostot ulottuivat lähestulkoon kaikkialle. Kerätyn materiaalin määrä paisui jopa siinä määrin, että 1930-luvun lopulla, EK:n seuraajan Valtiollisen poliisin (Valpon) aloittaessa toimintaansa, peräti joka kymmenes suomalainen oli kortistoitu. 52 EK:n näkemysten tarkastelussa on kyse asioiden käsittämisen tutkimisesta, mikä tuo työni lähelle aatehistorian tutkimusmenetelmiä. Markku Hyrkkänen korostaa teoksessaan Aatehistorian mieli ajattelun ja toiminnan yhteyttä aatehistoriallisessa tutkimuksessa; tutkimuksen kohteena ovat ajattelevat ja toimivat ihmiset, ja kiinnostus kohdistuu siis sekä ihmisten aatteisiin että heidän käyttäytymiseensä 53. Näkemys ajattelun ja toiminnan tiiviistä yhteydestä soveltuu lähtökohdaksi myös omalle työlleni, kun pyrin tarkastelemaan EK:n virkamiesten mielipiteitä ja arvioita, joiden pohjalta he tarvittaessa ryhtyivät toimenpiteisiin. On syytä pitää mielessä se tosiseikka, että 48 Kansanrintamamuistio toukokuussa 1936, amp 446, EK Valpo I, KA. 49 Lackman 1994, 33. 50 EK:ssa seurattiin mm. vasemmistoälymystön sanomalehtiä varsin tiiviisti ja kaikki kiinnostavat artikkelit arkistoitiin henkilö- ja asiamappeihin. Artikkelien yhteyteen EK:n virkamiehet kirjasivat omia arvioitaan ja kommenttejaan. Tässä tutkimuksessa sanomalehtiartikkeleihin viitattaessa tarkoitetaan juuri näitä EK:n arkistoimia artikkeleita sekä niiden yhteyteen kirjattuja viraston kannanottoja. 51 EK:lla oli apunaan lukuisia peitenimillä toimineita tiedottajia. Tiedottajien oikea henkilöllisyys on tässä tutkimuksessa aina kerrottu alaviitteessä, mikäli se on varmuudella selvitetty. Tietolähteen tunnistaminen voi osaltaan auttaa arvioimaan annettujen tietojen luotettavuutta. Tiedot henkilöllisyyksistä perustuvat teokseen Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937 1945. WSOY, Juva 1994, 674 675. 52 Rislakki, 70 71. 53 Hyrkkänen, Markku: Aatehistorian mieli. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2002, 69. 12

vaikka virastossa varmasti oli vallalla jonkinlainen yhteinen näkemys yhteiskuntarauhaa uhkaavista vaaroista, EK koostui kuitenkin yksittäisistä virkamiehistä, jotka todennäköisesti sisällyttivät raportteihinsa myös omia, kenties yleisestä linjasta poikkeavia mielipiteitään. Tarkastelen kulttuuriliberaalien valvontaa vuodesta 1934 vuoteen 1937. Olen päätynyt arkistomateriaalin pohjalta tähän ratkaisuun, sillä EK:n suhtautumisessa kulttuuriliberaaleihin kyseisenä ajanjaksona on havaittavissa tietty kehityskulku. Vuonna 1934 EK:n kiinnostus kulttuuriliberaaleja kohtaan vähitellen heräsi, ja vuoden 1935 alkupuolella kiinnostus vahvistui siinä määrin, että kulttuuriliberaalit ajautuivat EK:n silmätikuksi. Kesästä 1935 alkaen EK alkoi epäillä kulttuuriliberaalien toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa kansanrintaman muodostamiseksi Suomessa, ja loppuvuosi sekä vuosi 1936 olivat ainakin EK:n näkökulmasta katsottuna kuumaa kansanrintama-aikaa. Tutkimus päättyy vuoteen 1937, jolloin EK:n kiinnostus kulttuuriliberaaleja kohtaan alkoi, monista eri syistä johtuen, vähitellen hiipua. Tuolloin kävi myös selväksi, että EK:n toiminta oli tullut tiensä päähän. Valpo aloitti toimintansa joulukuussa 1937, ja viraston pitkäaikainen päällikkö Esko Riekki erosi vuoden 1938 alussa tehtävästään. Tutkimuksen rakenne on osin kronologinen ja osin temaattinen. Luvuissa 2 6 tutkin EK:n arvioita kulttuuriliberaaleista kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1934 vuoteen 1937. Kronologisen tarkastelun ohessa selvitän lisäksi yksityiskohtaisemmin muutamia teemoja, jotka erityisesti kiinnostivat EK:a ja jotka olivat merkittäviä EK:n kulttuuriliberaaleihin suhtautumisen kannalta. Näitä olivat ennen kaikkea Tulenkantajien vuosina 1934 1936 saamat painokanteet sekä Ihmisoikeuksien liiton perustaminen 1935. Päätösluvussa kokoan yhteen tutkimuksen perusteella tekemäni johtopäätökset. Kulttuuriliberaalien tapauksen pohjalta arvioin lisäksi EK:n asemaa ja vallankäyttöä kontrollipolitiikan ja kansalaisoikeuksien vastakkainasettelun näkökulmasta. 13

2 KIINNOSTUS HERÄÄ 2.1 Syytä ottaa jatkuvaan valvontaan 54 Vahvasta oikeistosuuntauksesta huolimatta vasemmistoälymystön edesottamukset eivät vielä 1930-luvun alkuvuosina juurikaan kiinnostaneet EK:a. Joitakin yksittäisiä henkilöitä kyllä seurattiin, mutta valvonta oli organisoimatonta eikä sivistyneistön toiminnan tuntemus ollut EK:ssa kovin korkealla tasolla. Juuri ajankohdan yleisen ilmapiirin ja myöhempien vuosien hyvin intensiivisen seurannan valossa voi joidenkin henkilöiden kohdalla jopa ihmetellä sitä, miksi EK ei jo aiemmin kiinnittänyt heihin huomiota. Esimerkiksi toimittaja, kirjailija Erkki Valan seurannan EK käynnisti jo vuonna 1929, kun Tulenkantajien Seura perustettiin Vala oli seuran puheenjohtaja. Vuoteen 1934 mennessä Valan henkilömappiin ei kuitenkaan ollut kertynyt kuin muutama muistio seuran keskustelutilaisuuksista, ja sama oli tilanne myös tulenkantajia käsittelevissä asiamapeissa. EK alkoi kiinnittää Valaan perusteellisempaa huomiota vasta vuonna 1934, vaikka hänet oli rekisteröity jo vuosia aiemmin. Mielenkiintoista on, että Valasta ei EK:ssa kiinnostuttu vuonna 1932, kun hän perusti kulttuuriliberaalin, selvästi vasemmistosuuntautuneen Tulenkantajat-lehden. Ilmeisesti Valan toiminnan ei vielä tuolloin nähty muodostavan minkäänlaista uhkaa vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle, kun uuden lehden linjaa ei vielä kunnolla tunnettu eikä Valakaan ollut radikalisoitunut. Myös resurssien puute oli todennäköisesti keskeinen syy siihen, miksi EK ei kiinnostunut kulttuuriliberaaleista enempää jo 1930-luvun alussa. Kommunistit pitivät EK:n ajoittain hyvin kiireisenä aina vuoteen 1933 saakka, eikä aikaa ja voimavaroja toimintakentän laajentamiseksi juuri ollut. Vaikka kommunismin uhka oli pääosin torjuttu jo 1920-luvun loppuun mennessä, riitti tehtävää muun muassa järjestöjen lakkauttamisasioiden parissa myös 1930-luvulla. Työmäärä oli valtava, mutta EK saavutti tehtävässä myös huomattavaa menestystä, mikä osaltaan vahvisti viraston asemaa. EK ei epäröinyt ottaa kunniaa saavutuksistaan. Esimerkiksi esittelijä Kurt Schulman totesi viraston luentotilaisuudessa syyskuussa 1934 pitämässään esityksessä Kommunistien julkisen järjestötoiminnan yrittelyjä vuoden 1930 jälkeen seuraavaa: Tarkoittamatta lainkaan kehua voitaneen suurin piirtein sanoa, että vuosien 1929 33 aikana lakkautettiin viranomaisten, etupäässä etsivän keskuspoliisin, toimesta kommunistiset järjestöt niin tarkkaan, ettei heille voi sanoa jääneen kuin vallan sormin laskettava määrä järjestöjä, ja niissäkin vaikeutui kommunistien toiminta joko viranomaisten valvonnan tai yhdistyksissä suoritettujen puhdistusten vuoksi. 55 Itsevarmuus ja usko omaan toimintaan näyttävät olleen EK:ssa tuossa vaiheessa varsin korkealla, vaikkakin jonkinlaisen tahran viraston maineeseen oli jättänyt vuosikymmenen alun kyvyttömyys reagoida äärioikeiston muodostamaan uhkaan 56. Vasemmistoälymystöstä selvästi eniten EK:a työllisti 1930-luvun alkuvuosina kirjailija, toimittaja Jarno Pennanen. Ensimmäinen asiakirja Pennasen henkilömapissa käsitteli Tulenkantajien Seuran keskustelutilaisuutta vuonna 1929; Pennanen oli pitänyt kokouksessa puheen, joka oli käsitellyt paneurooppalaisuutta. 57 Tässä vaiheessa EK ei vielä juurikaan tuntenut Pennasta eikä nähnyt hänen toimintaansa liittyvän erityisiä uhkia. Epäilykset Pennasen mahdollisesta kommunistisuudesta virisivät kuitenkin nopeasti vuonna 1931, kun hän käynnisti hankkeen Neuvosto-Venäjän ystävien järjestön perustamiseksi. Loppusyksystä 1931 perustettiin Hiilet r.y. Mukana perustamisessa olivat Pennasen ohella muiden muassa Erkki Valan sisar, kirjailija Katri Vala, sekä tämän puoliso, maisteri Armas Heikel. Yhdistys jäi lyhytikäiseksi, sillä EK:n vetoomuksen pohjalta Helsingin raas- 54 EK:n päällikön Esko Riekin Tulenkantajat-lehteä koskeva kommentti, Riekin muistiinpano 25.9.1934, amp 508 (Tulenkantajat), EK Valpo I, KA. 55 Esittelijä Kurt Schulmanin esitys Kommunistien julkisen järjestötoiminnan yrittelyjä vuoden 1930 jälkeen viraston pääosaston etsivien ja virkailijain luentotilaisuudessa 27.9.1934, amp 75 (Kommunistien uudet toimintayrittelyt), EK Valpo I, KA. 56 Lackman 2007, 302. 57 Ilmoitus 2019/22.11.1929, henkilömappi (hmp) 2647 (Pennanen, Jarno Elisar), EK Valpo I, KA. 14

tuvanoikeus lakkautti sen jo 1932. Seuraavan vaikuttamiskanavansa Pennanen löysi Helsingin satamatyöläisten ammattiosastosta, joka kuitenkin sekin lakkautettiin kommunistisena vuonna 1933, jälleen EK:n vetoomuksesta. 58 Samana vuonna EK myös pidätti Pennasen epäiltynä Työkansan puolesta -vaalikirjasen kirjoittamisesta ja suoritti kotietsinnän Pennasen asuntoon. Pennanen vapautettiin kuulusteluiden jälkeen. 59 Pennanen pyrki aktiivisesti luomaan suhteita muuhun vasemmistosivistyneistöön siitä, kuinka paljon tämä oli seurausta Kirjallisuuslehteä salaa rahoittaneen SKP:n kannustuksesta ja kuinka paljon Pennasen oma-aloitteisuudesta, ei ole varmaa tietoa 60. Vasemmistosivistyneistön lehdistä ensimmäisenä, jo ennen Tulenkantajia ja Kirjallisuuslehteä, ilmestymisensä aloitti vuoden 1931 lopulla ASS:n Soihtu. Sitä vastaan nostettiin vuosina 1932 ja 1933 useita painokanteita. EK:lla ei näytä olleen aktiivista roolia näiden painokanteiden taustalla, sillä arkistomateriaalin perusteella se aina kevääseen 1933 asti vain seurasi sivusta kanteista käytyä lehtikirjoittelua. Vasta toukokuussa 1933, kun Soihtu oli juuri saanut jo kolmannen painokanteensa, EK koki tarpeelliseksi osaltaan pyrkiä kiinnittämään oikeusministerin huomiota lehden kirjoitteluun 61. Tässä tapauksessa EK näyttää toimineen vasta varsin myöhään, kun verrataan tilannetta viraston huomattavaan aktiivisuuteen seuraavina vuosina ennen kaikkea kulttuuriliberaalin Tulenkantajien kohdalla. Mutta eihän EK heti alussa reagoinut myöskään Tulenkantajien kirjoitteluun. Jarno Pennasen loppuvuodesta 1932 perustamassa Kirjallisuuslehdessä EK sen sijaan näki alusta alkaen Neuvosto-Venäjän ihailua ja kommunistishenkisyyttä, joka esittelijä Ilmari Saran mukaan oli esitetty vain peitetyin sanoin tai jonkun ulkomaalaisen aikaisemmin esittämänä. Sara perusti näkemyksensä lehden huhtikuussa 1933 ilmestyneen toisen näytenumeron artikkeleihin. 62 Syksyllä 1933 EK ryhtyi toimiin Kirjallisuuslehden sävyn muututtua sen mukaan yhä kommunistisemmaksi. Esittelijä Freedy Kekäläinen arvioi lokakuussa 1933 lehden muokkaavan lukijaa leninismin määräyksen mukaisesti, kun siinä hänen mukaansa horjutettiin porvarillisen lukijan maailmankatsomusta ja pyrittiin muuttamaan sitä suopeammaksi marxistis-leninististä ajattelutapaa kohtaan. Lehden esitystapa oli Kekäläisen mukaan kommunistinen, vaikka hän totesikin, että kommunismia ei siinä mainittu sanallakaan. 63 EK pyysi oikeusministeriötä kiinnittämään huomiota Kirjallisuuslehden kirjoitteluun 64. Se ei näytä tässä yhteydessä esittäneen ministeriölle minkäänlaisia todisteita arvioidensa pohjaksi. Vaikuttaa siltä, että EK:n mukaan todisteeksi Kirjallisuuslehden kommunistisuudesta riitti se, että lehden päätoimittajana oli Jarno Pennanen. Lehteä vastaan ei kuitenkaan nostettu painokannetta ja se sai jatkaa ilmestymistään. Yksittäisten vasemmistolaisten kulttuurivaikuttajien kohdalla EK:n mielenkiinnon saattoivat herättää myös henkilöiden aikomukset matkustaa Neuvostoliittoon. Esimerkkinä tällaisesta matkailusta johon EK myös myöhempinä vuosina törmäsi on syytä mainita ASS:n puheenjohtajan Cay Sundströmin matka Pietariin ja Moskovaan loppuvuodesta 1931. EK ei ensi alkuun tiennyt matkalle lähtijän henkilöllisyyttä mutta sai lopulta tiedon, että kyseessä oli nimenomaan Sundström. Sundströmin palatessa takaisin kotimaahan EK takavarikoi häneltä mukana ollutta, EK:n arvion mukaan kommunistista kirjallisuutta, joka hänelle kuitenkin myöhemmin palautettiin. Puhutuksessa Sundström kertoi olevansa matkaansa tyytyväinen ja kirjoittavansa siitä sekä kotimaisiin että amerikkalaisiin julkaisuihin. Tämä kiinnitti EK:n huomiota siinä määrin, että se aikoi seurata lehtien kirjoittelua aiempaa tarkemmin. EK arvioi Sundströmin saaneen vaikuttavan latingin propagandaa nahkoihinsa matkaltaan. 65 EK:n kiinnostus Sundströmiä kohtaan kesti tältä osin kuiten- 58 Pöytäkirja Hiilet r.y.:n johtohenkilöiden kuulusteluista 11. 15.2.1932, N:o 13/1932, hmp 2647, EK Valpo I, KA; Sivenius, 26 31. 59 Pöytäkirja kotietsinnästä Jarno Pennasen asunnossa 17.6.1933, hmp 2647, EK Valpo I, KA; pöytäkirja Jarno Pennasen kuulusteluista 17. 20.6.1933, N:o 111/1933, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 60 Tuominen, 115; Sivenius, 32. 61 Kirje oikeusministerille 11.5.1933, amp 512 (Soihtu), EK Valpo I, KA. 62 Esittelijä Ilmari Saran arvio Kirjallisuuslehdestä huhtikuussa 1933, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 63 Ilmoitus 1663/21.10.1933, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 64 Apulaispäällikkö Ville Pankon allekirjoittama kirje oikeusministeriölle 27.10.1933, EK/KD N:o 1171/1990.1933, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 65 Ilmoitus 1237/28.12.1931, hmp 2590 [Sundström, Carl Johan Emil (Cay)], EK Valpo I, KA; Terijoen alaosaston puhelinsanoma N:o 32, saapunut pääosastolle 7.1.1932, EK/KD N:o 9/1101.1932, hmp 2590, EK Valpo I, KA; ilmoitus 29/12.1.1932, hmp 2590, EK Valpo I, KA. 15

kin vain hetken, sillä uudemman kerran henkilöön palattiin vasta vuonna 1934. Sundströmin tapaus todennäköisesti kuitenkin lisäsi EK:n valppautta vasemmistosivistyneistön mahdollisten matkaaikomusten suhteen. 2.2 Myyty mies ja muita oppositiolaisia EK:n laajamittaisempi kiinnostus kulttuuriliberaalien ryhmää kohtaan heräsi vuonna 1934. On vaikeaa nimetä yhtä asiaa tai tapahtumaa, jonka seurauksena EK:n toiminta olisi käynnistynyt; ennemminkin kyse oli useiden samanaikaisten tapahtumien yhteisvaikutuksesta, jonka tuloksena EK:n käsitys ryhmään liittyvistä uhkakuvista vähitellen muuttui. Tätä uudelleenarviointia vauhdittivat muun muassa vasemmistolaisten kulttuurivaikuttajien järjestötoiminnan vähittäinen elpyminen lapualaiskauden jälkeen, uusien vasemmistohenkisten lehtien syntyminen sekä yksittäisten kulttuurihenkilöiden aiempaa näkyvämpi taistelu yhtäläisten kansalaisoikeuksien puolesta. Vasemmistosivistyneistön toiminnan aktivoituminen nostatti EK:ssa varsin pian esille epäilyjä siitä, että maan alla toimivilla kommunisteilla oli osuutensa tässä kehityksessä. Kun kommunistien julkinen toiminta oli kielletty, EK uskoi kommunistien pyrkivän saamaan äänensä kuuluviin juuri yhteistyöllä vasemmistosivistyneistön kanssa. Toimittaja, kirjailija Erkki Vala oli 1930-luvun kulttuuriliberaalin tulenkantajakauden johtohahmo. Hän toimi Tulenkantajien Seuran puheenjohtajana vuoteen 1935 asti sekä myös samannimisen lehden päätoimittajana. Tulenkantajuus henkilöityi niin julkisessa keskustelussa kuin myös EK:n arvioissa pitkälti juuri Valaan. Vala oli 1930-luvun oikeistolaisen ilmapiirin huomioon ottaen varsin rohkea toimija, joka ei epäröinyt nostaa yhteiskunnallisia epäkohtia esille lehdessään. Tällainen poikkeuksellinen äänekkyys aikana, jolloin kritiikille ei juuri ollut tilaa, kiinnitti myös EK:n huomion. 66 Valan Tulenkantajat-lehti sai ilmestyä parisen vuotta, ennen kuin EK kiinnostui sen kirjoittelusta. Lehden keväällä 1934 saama painokanne ja asian laajamittainen käsittely lehdistössä näyttää herättäneen EK:n huomion. Painokanne liittyi Valan Tulenkantajissa vuosina 1933 1934 julkaisemiin kirjailija Pentti Haanpään Pulamiehet-novelleihin, joiden vuoksi Helsingin kaupunginviskaalinvirasto nosti syytteen rikoslain 16 luvun 24 :ssä mainitusta rikoksesta julkisen viranomaisen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen halventamisesta sekä päätoimittaja Valaa että Haanpäätä vastaan. Painokanne tuli siitä, että kirjoituksissa esiintynyt talonpoika, joka oli hyvä Raamatun tuntija, haukkui virkamiehet ja poliisit siteeraamalla Raamattua. 67 Erkki Vala itse piti syytöstä hyvin omituisena 68. Oikeudessa Vala esitti itseään ja Haanpäätä puolustavan kirjelmän, jossa hän muun muassa korosti, että he eivät olleet tarkoittaneet loukata julkaisuilla viranomaisia. Vala myös painotti, että Haanpään kirjoituksia olisi pitänyt tarkastella kokonaisuutena sen sijaan, että niistä poimittiin yksittäisiä, loukkaaviksi tulkittuja lausuntoja. Lisäksi Vala jätti oikeudelle Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorin Gunnar Castrenin lausunnon, jossa tuomittiin syyte ja pelättiin mahdollisen rangaistuksen jopa hidastavan kaunokirjallisuuden kehitystä Suomessa. 69 Huomionarvoista on, että Erkki Valalla ei ollut oikeudessa asianajajaa apunaan, vaan hän puolusti itse itseään. Myöhemmässä yhteydessä Vala on kertonut, että hänellä ei tuolloin ollut varaa palkata asianajajaa, minkä vuoksi hänen täytyi itse juosta siellä asiaa selittämässä ja puolustamassa 70. Kolmannessa käsittelyssä kesäkuussa 1934 syyttäjä tarkensi syytettä todeten, että Haanpään novellien päähenkilöt käyttivät keskusteluissaan poliisia ja puolustusvoimia halventavaa sävyä. Viimeisessä käsittelyssä heinäkuussa Erkki Vala vielä hämmästeli tätä ensimmäistä painokannettaan 66 Erkki Valan toimintamotiiveista esim. Mauriala, 267. 67 Korhonen, 20. 68 Vala, Erkki: Tulenkantajat ja tulenkantajat. Teoksessa Haavikko, Ritva (toim.): Kirjailijat puhuvat. Tulenkantajat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 327. SKS, Helsinki 1976, 222. 69 Korhonen, 21 22. 70 Vala, 224. 16

ja piti sen perusteluja heikkoina. Vahvistaakseen lausuntoaan Vala esitteli oikeudelle eri lehtien kannanottoja, joissa painokanteen nähtiin rajoittavan taiteen vapautta. 71 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Erkki Valan ja Pentti Haanpään kummankin 2 000 markan sakkoihin sekä määräsi kyseiset Tulenkantajien numerot valtiolle menetetyiksi. Sekä Vala että Haanpää valittivat tuomioistaan Turun hovioikeuteen, joka maaliskuussa 1935 antamassaan päätöksessä jätti raastuvanoikeuden tuomiot muilta osin voimaan mutta alensi sakon määrää kummankin tuomitun kohdalla 1 200 markkaan. Tähän päätökseen ei enää ollut muutoksenhakuoikeutta. 72 EK seurasi aktiivisesti sanomalehtien kirjoittelua painokanteesta ja sananvapaudesta, mutta asiaan liittyviä EK:n omia kannanottoja ei arkistosta juuri löydy. Tästä kuitenkin näyttää käynnistyneen EK:n kiinnostus Valaa ja tulenkantajia kohtaan ikään kuin uudelleen olihan niin Vala kuin Tulenkantajien Seurakin rekisteröity jo vuosia aiemmin. Arkistomateriaalin perusteella ei ole mahdollista hahmottaa yhtä keskeistä syytä sille, miksi EK juuri tässä vaiheessa tarttui Valan tapaukseen. Lienee kuitenkin perusteltua epäillä, että Valan kovaääninen ja uhkarohkea sananvapauden puolustaminen nostatti EK:ssa jonkinasteisen vastareaktion. Vala ja Haanpää olivat nimittäin sakkotuomioiden jälkeen todenneet Tulenkantajissa, että he olivat ylpeitä saamistaan tuomioista, koska ne olivat tulleet vaikeissa oloissa elävää, köyhää pienviljelijäväestöä koskeneista kuvauksista. He olivat myös ilmoittaneet ottavansa jatkossakin mielellään tuomioita vastaan, mikäli he vain kirjoituksillaan pystyivät kiinnittämään huomiota köyhälistön asemaan sekä puolustamaan ihmisoikeuksia. 73 Perusoikeuksista puhuminen erityisesti vasemmiston kohdalla istui perin huonosti 1930-luvun yhteiskuntaan, jossa nimenomaan kansalaisen oikeuksia rajoittamalla pyrittiin turvaamaan yhteiskunnan eheys. EK:n tehtävänä oli ylläpitää järjestystä tukahduttamalla vallitsevaa järjestelmää kritisoivat soraäänet, jollaisiksi myös Valan puheet varsin pian luokiteltiin. Syksyllä 1934 Erkki Vala hyökkäsi lehdessään voimakkaasti kommunistilakien luomaa mielivaltaisuutta vastaan. Kritiikki kohdistui ennen kaikkea SDP:n puoluejohtoon, jota Vala syytti ASS:n leimaamisesta kommunistiseksi. Vala totesi, että Suomessa oli ajauduttu mahdottomaan tilanteeseen, kun yhä laajempia kansanosia leimattiin kommunisteiksi. Kommunistista oli Valan mukaan tullut taikasana, jota kuiskailemalla kilpailija millä tahansa elämän alueella oli mahdollista pudottaa pelistä. 74 Vala asettui kirjoituksessaan puolustamaan ASS:aa, mikä EK:ssa vahvisti jo virinneitä epäilyjä Valan mahdollisesta kommunistisuudesta. EK:lla oli tietoa siitä, että Tulenkantajien Seuran jäsenet olivat paljon tekemisissä ASS:n jäsenten kanssa ja että jotkut kuuluivat kumpaankin seuraan myös muun muassa Vala 75. ASS:n voimistunut kritiikki SDP:n johtoa kohtaan ja ajautuminen vasemmisto-oppositioon näyttävät lisänneen EK:n epäluuloja myös tulenkantajia kohtaan. Tässä vaiheessa EK arvioi, että Tulenkantajien Seuralla tai ASS:lla ei kuitenkaan toistaiseksi ollut virallista yhteyttä kommunisteihin. Yksittäisillä jäsenillä sen sijaan saattoi EK:n mukaan olla hyvinkin tiiviit suhteet kommunistien kanssa. Kaiken kaikkiaan EK näki tilanteen olevan kovin vaikea myös SDP:n johtomiehille, kun runsaasti nuorisoa oli siirtynyt heidän vaikutuspiiristään liiaksi vasemmalle. EK:n käsityksen mukaan SDP:n johdossa ei edes oikeastaan haluttu tunnustaa tilanteen vakavuutta, vaikka huolestuneita oltiinkin. 76 Syksyn 1934 aikana EK sai epäilyjensä tueksi tietoa siitä, että Vala oli myyty mies eli kommunisti tai että tällä ainakin oli hyvin läheiset suhteet kommunisteihin 77. Samoihin aikoihin EK sai tiedottajansa välityksellä kuulla myös siitä, että Vala oli joutunut Tulenkantajien kirjoitusten vuoksi vaikeuksiin kritisoidessaan SDP:n johdon linjauksia. SDP vaati muutoksia lehden jyrkkenevään linjaan 71 Korhonen, 22. 72 Korhonen, 23. 73 Pentti Haanpää ja Erkki Vala saaneet sakkoa, joka käytännössä merkitsee yli 3 kk vankeutta, Tulenkantajat 25/28.7.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 74 Kun talo on valmis, tulee kuolema, Tulenkantajat 37/27.10.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 75 Ilmoitus 2554/10.12.1934, amp 508, EK Valpo I,KA. 76 Ilmoitus 2554/10.12.1934, amp 508, EK Valpo I,KA. 77 Ilmoitus 1789/12.9.1934, amp 508, EK Valpo I, KA; ilmoitus 2380/15.11.1934, amp 508, EK Valpo I, KA, tiedottajana Heino eli Emil Inkinen. 17

ja uhkasi Valaa toimitilojen menetyksellä, sillä lehti toimi puolueen omistamissa tiloissa. 78 Vaikuttaa siltä, että EK:n käsityksiä Valan mahdollisesta kommunistisuudesta vahvistivat selvästi tiedot siitä, että Vala ja muut kulttuuriliberaalit olivat vähitellen ajautumassa SDP:n sisällä yhä vahvemmin vasemmisto-oppositioon ja käymässä siten puolueelle taakaksi. Epäilykset Erkki Valan kommunistisuudesta riittivät EK:lle perusteeksi leimata myös Tulenkantajat-lehti sekä Tulenkantajien Seura vähintäänkin kommunismimyönteisiksi. Lokakuussa 1934 tiedottaja J.S. kertoi EK:lle, että varsinainen kommunistinen aines ei ollut tulenkantajissa erikoisemmin edustettuna ja että ryhmän rungon muodostivat eräänlaiset N-Venäjän ihannoijat. Tiedottajan mukaan tämä ihannointi johtui lähinnä siitä, että Neuvostoliiton suunnitelmataloutta pidettiin hyvänä ja muuallakin kokeilunarvoisena järjestelmänä. Valan tiedottaja arvioi olevan tulenkantajista jyrkin kommunismin puolustamisessa. 79 Tulenkantajien Seuran kohdalla EK piti omituisena piirteenä sitä, että ryhmään ei juurikaan haluttu uusia jäseniä. Tiedottajan mukaan Vala oli perustellut tätä sillä, että jokainen tulija oli tarkastettava huolellisesti, jotta ohrana ei pääsisi mukaan. Tiedottaja arveli todellisena syynä olleen kuitenkin sen, että Vala ei halunnut seuraan liikaa kilpailijoita. 80 Tulenkantajat oli vasemmistosivistyneistön kulttuurilehdistä laajalevikkisin ja ilmestyi viikoittain. EK:n tiedottajan 81 mukaan Erkki Vala oli kertonut, että Tulenkantajia meni kaupaksi enemmän kuin Kirjallisuuslehteä, jonka levikki oli entisestään pienentynyt. Lisäksi Vala oli maininnut, että maaseudulle lehteä meni niin paljon, että sen levikki oli edellisvuodesta kasvanut 100 prosentilla. Tiedottaja arvioi, että Valan kommunistisuhteiden vuoksi lehti oli sävyltään paljon lähempänä kommunisteja kuin sosiaalidemokraattien vasenta siipeä ja että jos joku kirjoitus ei mennyt läpi Suomen Sosialidemokraatissa, se teki sen Tulenkantajissa. 82 EK:n näkemyksen mukaan oli Tulenkantajien vasemmistuminen jatkunut sosiaalidemokraattienkin ohi kohti kommunisteja. Lisäksi EK totesi, että Tulenkantajat oli Valan aikana muuttunut niin kommunistiystävälliseksi, että se oli kommunistien suosikkilukemista Kirjallisuuslehden ohella. 83 Vaikuttaa kuitenkin siltä, että EK oli vielä tässä vaiheessa hieman varovainen arvioidessaan Tulenkantajien suoraa kytköstä SKP:seen. EK:n mukaan kommunistit suosivat Tulenkantajia, mutta sen arveltiin voivan johtua myös Tulenkantajien kriittisestä asenteesta vallitsevia oloja, kuten kommunistien julkisen toiminnan lopettamista, kohtaan sekä siitä, että lehti julkaisi runsaasti neuvostokirjailijoiden tuotteita ja muita Neuvostoliittoa ylistäviä kirjoituksia 84. EK ei tässä yhteydessä esittänyt näkemyksilleen minkäänlaisia todisteita. Marraskuussa 1934 EK kommentoi varsin kovaan sävyyn tulenkantajien julkaisemaa, EK:n mukaan kommunistiluontoista, Fasistista kulttuurivaaraa vastaan -julistusta, joka liittyi ajankohtaiseen kielikysymykseen. EK näki, että tulenkantajien tavoitteet olivat täysin vastaavia SKP:n päämäärien kanssa. Viraston tietojen mukaan julistusta oli lisäksi jaettu kommunisteille työpaikoilla edelleen levitettäväksi. EK arvioi julkaisun olevan julkisuutta varten taitavasti laadittu kommunistien tarkoitusperiä ajava tekele, jolla tahdotaan mobilisoida joukkoja taisteluun fasismia vastaan. Kielikysymys on vain yksi keino, kiihoitusaihe, tarkoituksen saavuttamiseksi. 85 EK:n mielenkiinto alkoi vähitellen Erkki Valan ohella kohdistua myös muihin ryhmän jäseniin. Syksyn 1934 aikana EK kiinnostui muiden muassa Helsinkiin saapuneista kolmesta Tapiovaaran veljeksestä Tapiosta, Nyrkistä ja Ilmarista. Veljeksistä nuorimman, Ilmarin, suhteen EK ei ollut epäileväinen, mutta sen sijaan kahden vanhemman, Tapion ja Nyrkin, EK tiesi kuuluvan tulenkantajiin ja arvioi heidät kommunisteiksi 86. Jo edellisenä keväänä EK oli saanut tietoa siitä, että veljekset olivat ihan kommunistisia mieleltään ja että he olivat kehuneet aikovansa matkustaa Neuvosto- 78 Ilmoitus 2531/7.12.1934, hmp 3608 (Vala, Erkki August Valdemar), EK Valpo I, KA. Tiedottajana Emil Inkinen. 79 Esittelijä Freedy Kekäläisen lisäys esittelijä Ilmari Saran muistioon tulenkantajista 3.10.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 80 Ilmoitus 2554/10.12.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 81 Emil Inkinen. 82 Ilmoitus 2380/15.11.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 83 Esittelijä Kekäläisen lisäys esittelijä Saran muistioon tulenkantajista 3.10.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 84 Esittelijä Ilmari Saran muistio tulenkantajista 27.9.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 85 Ilmoitus 2341/17.11.34, amp 508, EK Valpo I, KA. 86 Esko Riekin muistiinpano, ilmoitus 2205/30.10.1934, hmp 3677 [Tapiovaara, Veikko Nyyrikki (Nyrki)], EK Valpo I, KA. 18

liittoon 87. Lisäksi veljesten majapaikassa oli EK:n tietojen mukaan havaittu kommunistista kirjallisuutta. Veljesten aikomukset kiinnostivat EK:a siinä määrin, että Esko Riekki määräsi alaisensa selvittämään asiaa ja halusi tuloksista raportoitavan suoraan itselleen. 88 Selvityksissä ei näytä vuoden 1934 aikana tulleen esille mitään konkreettisia todisteita veljesten EK:n arvion mukaan kommunistisesta toiminnasta. Filosofian ylioppilas Raoul Palmgrenin, joka toimi 1930-luvulla niin kulttuuriliberaalien tulenkantajien kuin myös ASS:n piirissä, EK:n tiedottaja J.S. arvioi loppuvuodesta 1934 olleen jo pitkään tietoinen kommunisti tai ainakin lähes sellainen. Tiedottajan mukaan oli lähinnä juuri Palmgrenin ansiota, että niin ASS kuin tulenkantajatkin olivat lopulta suuntautuneet jyrkästi vasemmalle. Palmgren oli tiedottajan mukaan sen taustalla, että vasemmistososiaalidemokraatit olivat intoutuneet arvostelemaan puolueen johdon kannanottoja liian oikeistolaisiksi. Tiedottaja myös ennakoi, että Palmgren ja Jarno Pennanen mahdollisesti tulevat hyvinkin pian taistelemaan yhteisvoimin Valan enemmän haaveellista suuntaa vastaan. 89 Toimittaja Helmer Adler oli EK:n tietojen mukaan Erkki Valan vankka ihailija, joka piti Valaa uuden aatteen esitaistelijana. EK:n suhtautuminen Adleriin ei tässä vaiheessa näytä olleen erityisen kunnioittavaa; ilmoituksiin on kirjattu muun muassa tiedottajan arvioita Adlerin seksuaalisesta suuntautumisesta sekä kerrottu hänen läsnäolostaan Neuvostoliiton lähetystön kutsuilla kuvauksella tulenkantaja Adler hyvin pieni mies lilliputti tehden joukon tilattuja kysymyksiä puhuen pehmosia unohtaen läksynsä 90. Adler oli kuitenkin keskeisessä roolissa, kun EK raportoi aivan vuoden 1934 lopulla vasemmistososiaalidemokraattien ja kommunistien suunnitteilla olevasta yhteisrintamasta ranskalaiseen malliin 91. Ensimmäinen asiaa koskeva suunnittelukokous järjestettiin EK:n saamien tietojen mukaan nimenomaan Adlerin kotona, ja hän toimi neuvotteluissa vasemmistodemokraattien edustajana yhdessä Mauri Ryömän ja Jarno Pennasen kanssa. Kommunistien edustajina tilaisuudessa olivat Oskari Ketovirta ja Emil Inkinen, joka peitenimellä Heino raportoi tapaamisesta EK:lle. Tilaisuudessa oli päädytty siihen lopputulokseen, että niin kommunistien kuin vasemmistososiaalidemokraattienkin oli aiempaa ahkerammin liityttävä SAK:n alaisiin järjestöihin sekä muihin demokraattisiin järjestöihin. 92 Samainen tiedottaja oli jo hieman aiemmin arvioinut yhteisrintaman toteutumisen edellytyksiä seuraavasti: vasemmistodemokraattien täytyy hiukan entisestään jyrkistyä, kommunistien on joissakin kohdissa ohjelmastaan peräydyttävä, mutta yhteisesti otetaan (meillä Suomessa) luja ote oikeistolaisia sos.dem. johtajia vastaan 93. 2.3 Jarno Pennanen EK:n ja kulttuuriliberaalien välissä Jarno Pennasen kohdalla EK:n jo vuosikymmenen vaihteessa aloittama tiivis seuranta jatkui myös vuonna 1934. Pennanen sijoittui vasemmistolaisten kulttuurihenkilöiden ryhmässä äärivasemmalle hän jopa liittyi SKP:n jäseneksi vuonna 1934 94. Kuten todettua, Pennanen ei varsinaisesti kuulunut kulttuuriliberaaleihin mutta toimi erittäin tiiviissä yhteistyössä heidän kanssaan. Näkemykseni mukaan hänen tapauksensa myötävaikutti osaltaan siihen, että EK:n mielenkiinto vuoden 1934 aikana alkoi kohdistua myös kulttuuriliberaaleihin. EK oli jo vuosia tarkkaillut kommunistina pitämäänsä Pennasta, ja tämän läheiset suhteet Tulenkantajien ympärille ryhmittyneisiin henkilöihin saivat EK:n kiinnostumaan myös heistä. Kulttuuriliberaalien kannalta yhteydenpito radikaaliin Pen- 87 Ilmoitus 1185/3.5.1934, amp 508, EK Valpo I, KA. 88 Riekin muistiinpano, ilmoitus 2205/30.10.34, hmp 3677, EK Valpo I, KA. 89 Ilmoitus 2554/10.12.1934, hmp 3599 (Palmgren, Raoul Oskar), EK Valpo I, KA. 90 Ilmoitus 2554/10.12.1934, hmp 3499 (Adler, Helmer Karl Aksel), EK Valpo I, KA. Osia samasta ilmoituksesta on arkistoitu eri mappeihin, ks. edellä oleva alaviite; ilmoitus 1914/25.9.1934, hmp 3499, EK Valpo I, KA. 91 Ilmoitus 2622/19.12.1934, hmp 3499, EK Valpo I,KA. 92 Ilmoitus 21/4.1.1935, hmp 3499, EK Valpo I,KA. 93 Ilmoitus 2622/19.12.1934, hmp 3499, EK Valpo I,KA. 94 Pennanen, 112. 19

naseen oli siis varsin riskialtista etenkin, kun EK:n jo tuntema Pennanen tuntui koko ajan siirtyvän poliittisella kartalla yhä kauemmaksi vasemmalle. Vuoden 1934 alkusyksystä käsitykset Jarno Pennasen kommunistisuudesta saivat EK:ssa lisävahvistusta, kun Pennanen matkusti kuukauden vierailulle Neuvostoliittoon. Pennaselle ei silloisissa oloissa varmastikaan olisi myönnetty matkalupaa, mutta hänellä sattui olemaan Uuden Suomen toimittaja-ajoilta passissaan merkintä, jonka perusteella hän sai suorittaa yhden matkan Neuvostoliittoon, ja näin hän siis pääsi matkaan. Palatessaan 4.10. takaisin Suomeen Pennanen kohtasi EK:n etsivät Helsingin asemalla. Häneltä takavarikoitiin mukana ollut kirjallisuus, kaikkiaan 588 teosta, ja hänet määrättiin kuulusteluihin. EK syytti Pennasta kommunistilakien nojalla vallankumouksellisen kirjallisuuden salakuljetus- ja levittämishankkeesta. 95 Kaikki Pennaselta takavarikoidut teokset luetteloitiin EK:ssa; kyse oli lähinnä venäjän- ja saksankielisestä eri alojen kirjallisuudesta. Mukana oli myös joitakin kotimaisia teoksia 96 näiden EK arvioi olleen siellä viranomaisten hämäämiseksi 97. Pennanen teki kirjojen takavarikoinnista kantelun sisäasiainministeriölle. Valituksensa tueksi hän oli hankkinut eräiltä tunnetuilta ja arvostetuilta tahoilta muun muassa professoreilta Gunnar Castren, Gunnar Landman sekä Yrjö Ruutu lausuntoja siitä, että hän oli sellainen henkilö, jolle takavarikoitu kirjallisuus tulisi palauttaa tutkimuskäyttöön. 98 EK joutui alistamaan päätöksen takavarikosta oikeusministeriölle, jolle se yksityiskohtaisesti perusteli käsityksiään Pennasen toiminnan rikollisesta luonteesta. Pennasella oli EK:n mukaan jo pidempään ollut yhteyksiä SKP:n maanalaisiin toimijoihin, mutta hänen toimintansa oli toistaiseksi ollut siinä määrin varovaista, että syytettä ei ollut saatu nostetuksi. EK joutui myöntämään, että Pennasen Neuvostoliiton matkan oleellinen tarkoitus oli virastolle toistaiseksi tuntematon. Kirjeessä kuitenkin arveltiin matkan laajuuden sekä Pennasen Neuvostoliitossa kohtaaman vieraanvaraisuuden viittaavan siihen, että matka liittyi tärkeisiin tehtäviin. Takavarikoidusta kirjallisuudesta valtaosa oli EK:n mukaan räikeätä kommunistista tuotetta, jonka käyttötarkoituksesta ei sen mukaan ollut pienintäkään epäilystä. EK oli takavarikoinut kirjat nimenomaan kommunistisen propagandatyön estämiseksi. Kirjeessään EK korosti sillä olevan oikeus takavarikoida ulkomailla painettu rikollinen suomenkielinen painotuote, mutta tässä tapauksessa se oli katsonut tarpeelliseksi ottaa haltuunsa myös Pennasella olleen, sisällöltään rikollisen, vieraskielisen kirjallisuuden. EK pyysi oikeusministeriötä hyväksymään kirjallisuuden talteen ottamisen lopullisena toimenpiteenä, koska painovapauslain mukainen takavarikkomenettely tämän luontoisessa tapauksessa tuntuu mahdottomalta. 99 Jarno Pennasen kanteluasia levisi EK:n harmiksi julkisuuteen. Pakinoitsija Sasu Punanen 100 soitti Esko Riekille ja kertoi lukeneensa Svenska Pressen -lehdestä Pennasen asiasta. Punanen varoitti Riekkiä siitä, että virasto tulisi tällaisessa kulttuurikysymyksessä häviämään jutun varsinkin, kun Pennasella oli tukenaan auktoriteettien lausunnot. Riekki puolustautui toteamalla, että Sosialidemokraatti oli vääristellyt asiaa Pennasen hyväksi ja että EK ei ollut takavarikoinut Aleksis Kiven teoksia. Riekki myös korosti, että EK oli heti alistanut päätöksensä kirjojen takavarikoinnista oikeusministeriölle, ja lisäsi, että vastuu ei oikeastaan ole meillä. Punanen oli kuitenkin todennut EK:n tehneen munauksen ja hieman osaaottavasti valitellut asiaa EK:n puolesta. Riekki oli tähän todennut, että Pennanen oli selvä kommunisti ja vaaraksi sosiaalidemokraateillekin, eikä heidän tätä kannattanut ryhtyä puolustamaan. 101 95 Sivenius, 38, 41 42. 96 EK:n laatima yli 20-sivuinen luettelo kirjoista, jotka Jarno Pennanen oli tuonut mukanaan palatessaan 4.10.1934 Neuvostoliitosta, hmp 2647, EK Valpo I, KA. Kotimaisesta kaunokirjallisuudesta mukana olivat esimerkiksi Aleksis Kiven Kihlaus sekä Juhani Ahon Siihen aikaan kun isä lampun osti. 97 Apulaispäällikkö Ville Pankon allekirjoittama kirje oikeusministeriölle 12.10.1934, EK/KD N:o 1023/1903.1934, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 98 Muistiinpano, ei tekijän nimeä eikä päivämäärää, hmp 2647, EK Valpo I, KA. Ks. myös Pennanen 1970, 118. 99 Apulaispäällikkö Pankon kirje oikeusministeriölle 12.10.1934, EK/KD N:o 1023/1903.1934, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 100 Yrjö Räisänen, SDP:seen kuulunut poliitikko ja toimittaja. 101 Esko Riekin muistio puhelinkeskustelusta Sasu Punasen kanssa 12.11.1934, hmp 2647, EK Valpo I, KA. 20