utkiva osiaalityö Oikeudenmukaisuus sosiaalityössä Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura 2013

Transkriptio

1 utkiva Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura 2013 osiaalityö Oikeudenmukaisuus sosiaalityössä Johanna Hurtig, Anna Nikupeteri & Marjo Romakkaniemi (toim.)

2 Sisällys 3 Lukijalle Johanna Hurtig, Anna Nikupeteri ja Marjo Romakkaniemi 5 Mihin kysymyksiin oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat? Arto Laitinen 11 Terveisiä hyvinvointivaltion alakerrasta! Unto Matinlompolo 17 Saamelaisten oikeus hyvinvointiin ja palveluihin Anneli Pohjola ja Lydia Heikkilä 23 Ympäristökysymysten ajankohtaisuus globaalissa ja paikallisessa sosiaalityössä Aila-Leena Matthies ja Kati Närhi 29 Kaivostoiminta sosiaalityön asiaksi Satu Ranta-Tyrkkö 33 Arviointikyvyn vahvistaminen kulttuurien välisessä sosiaalityössä Kati Turtiainen 36 Hyväksytäänkö köyhyys? Yksinhuoltajaäitien köyhyydessä selviytymisen strategiat ja sosiaalityön menetelmät vastata köyhyyden haasteisiin Suvi Krok 40 Pääkaupunkiseudun ruoanjakotutkimuksen tuloksia Ruoanjakelun asiakkaiden tarpeet sosiaalityön haasteena Vlada Petrovskaja, Anna-Kaisa Tukiala ja Saija Turunen Ulkoasu: Kinestasis Oy / Veikko Anttila ISSN

3 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura Lukijalle Sosiaalityön tutkimuksen päivät toteutettiin 15. kerran Rovaniemellä Lapin yliopistossa Päivien läpäisevänä teemana oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Tutkimuksen päivillä kohtasivat sosiaalityön tutkijat, opettajat, opiskelijat, käytännön työntekijät ja kehittäjät. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus muodostaa sosiaalityön käytäntöjen, tutkimuksen ja koulutuksen ytimen. Sosiaalityön oikeutus ja yhteiskunnallinen tehtävä rakentuvat yksilöiden välisen tasa-arvon ja ihmisarvon kunnioittamisesta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen on samaan aikaa sosiaalityön eettinen velvoite, tavoite sekä työkäytäntöjen laatukriteeri. Päivät koostuivat perinteiseen tapaan kaikille suunnatuista yhteisistä puheenvuoroista ja erilaisiin teemoihin paneutuvista työryhmistä. Pääpuhujista professori Lena Dominelli lähestyi sosiaalista oikeudenmukaisuutta moniulotteisena globaalisen vastuun ja seurausetiikan kysymyksenä. Tarkastelussaan hän yhdisti kiinnostavasti ympäristöpolitiikan, ilmastomuutoksen, kansainvälisten ratkaisujen, katastrofien ja ihmisoikeuksien sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä toisiinsa. Hän käytti vihreän sosiaalityön käsitettä määritellen sen seuraavasti: Green social work is an emerging field in social work practice. It emphasizes bringing together social work s traditional concern with the person-in-the-environment holistically to include the ecosystem living and non-living that sustains human life with a commitment to developing sustainable forms of socio-economic development that enhances the well-being of people alongside that of planet Earth itself. It operates within a participatory, egalitarian framework that involves all those affected by decisions about the environment in its broad sense in making those decisions and co-producing the knowledge that underpins them. Thus, local knowledge and expertise is valued as well as scientific expertise, and is collected and analyzed jointly in inclusive partnerships. Green social work differs from ecological and environmental social work in placing a critique of current forms of industrial development and hyper-urbanisation at the centre of its working agenda to develop alternative, more sustainable ways of living and being. This approach is important to Finland (and elsewhere) because it has a fragile ecosystem in Lapland that must be protected and cared for if it is to provide for current and future generations of people, flora, fauna and retain the physical environment too. Lena Dominelli Fyysisen ja sosiaalisen ympäristön teemoja yhdistelevän esityksen jälkeen professori Arto Laitinen puolestaan kysyi filosofisesta näkökulmasta: minkä tasa-arvoista jakautumista on syytä tavoitella, millä on väliä, miten jaetaan, kun jaetaan oikeudenmukaisesti ja keiden kesken? Laitinen lähestyy aihettaan myös tässä tutkimusliitteessä analysoimalla oikeudenmukaisuus-teoreetikkojen näkemyksiä. Toisen päivän aloitti sosiaalityöntekijä-työnohjaaja Unto Matinlompolo tarkastelemalla lakien ja periaatteiden soveltamisen todellisuutta sosiaalityön arkitilanteissa. Tekstissään Matinlompolo pohtii sekä sosiaalityön että sen asiakasryhmien asemaa yhteiskunnassa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Professori Pentti Arajärvi tarkasteli luennossaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta tuloerojen, lainsäädännön ja erilaisten muutostrendien suunnasta. Professori Anneli Pohjola pohti esityksessään puolestaan saamelaisten hyvinvointikokemuksia ja etnisen vähemmistöryhmän oikeutta tietoon ja palveluihin. Anneli Pohjola ja Lydia Heikkilä tarkastelevat yhteisessä artikkelissaan esityksen teemoja avaten saamelaisten kokemuksia hyvinvointipalveluiden toteutumisesta, tilasta ja palvelutarpeista. Keskeisinä käsitteinä toimivat yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon periaatteet. Pääalustusten lisäksi oikeudenmukaisuuden teemaa tarkasteltiin useista eri suunnista myös työryhmissä. Olemme koonneet tutkimusliitteeseen puheenvuoroja pääalustajien lisäksi muutamilta työryhmissä esityksensä pitäneiltä. Kirjoittamispyyntö esitettiin niille työryhmissä puhuneille, joiden esitykset avasivat oikeudenmukaisuuden tai vihreän sosiaalityön teemaa joko tuoreen tutkimustiedon tai uusia näkökulmia ja jäsennyksiä tuottavalla tavalla. Aila-Leena Matthies ja Kati Närhi pohtivat artikkelissaan ympäristökysymysten ajankohtaisuutta globaalissa ja paikallisessa sosiaalityössä kiinnittäen myös muun muassa Lena Dominellin pohdintoja suomalaiseen sosiaalityöhön. Satu Ranta-Tyrkkö kytkee artikkelissaan kaivostoiminnan sosiaalityöhön. Hän pohtii, miten sosiaalityön tulisi asemoida itsensä suhteessa kaivostoiminnan aloittamisesta aiheutuviin ristiriitaisiin vaikutuksiin. Kati Turtiainen puolestaan lähestyy oikeudenmukaisuuden kysymystä kulttuurien välisessä sosiaalityössä. Hän pohtii tekstissään sekä maahanmuuttajien että sosiaalityöntekijöiden tiedon ja arvioinnin kulttuurisensitiivisyyttä moraalisen toimijuuden perustana ja osana demokraattista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Suvi 3

4 Tutkiva sosiaalityö 2013 Krok esittää tekstissään kysymyksen hyväksytäänkö köyhyys. Hän tarkastelee yksinhuoltajaäitien köyhyydessä selviytymisen strategioita ja sitä, nähdäänkö köyhyys sosiaalityössä yksilöllisenä vai yhteiskunnallisena haasteena. Vlada Petrovskaja, Anna-Kaisa Tukiala ja Saija Turunen tarkastelevat tutkimuksensa pohjalta pääkaupunkiseudun ruoanjakelun asiakkaiden tarpeita sosiaalityön haasteena. Kokonaisuudessaan tämän tutkimusliitteen tekstit lähestyvät sosiaalista oikeudenmukaisuutta eri näkökulmista ja ne ovat luonteeltaan erilaisia. Osa perustuu kerättyihin tutkimusaineistoihin ja niihin kiinnittyviin pohdintoihin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja osa kiinnittyy muutoin ajankohtaiseen suomalaiseen ja kansainväliseen keskusteluun liittyen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin sosiaalityössä. Päivillä jaettiin myös sosiaalityön opinnäytetyöpalkinnot parhaasta pro gradu -tutkielmasta ja lisensiaatintutkielmasta. Sosiaalityön tutkimuksen seura palkitsi parhaana pro gradu -tutkielmana Itä-Suomen yliopistosta Kaisu Heikkilän pro gradu -tutkimuksen Vaikuttamista mielipideteksteillä. Retorinen argumentaatioanalyysi sosiaalityöntekijöiden yleisönosastokirjoituksista. Parhaana lisensiaatintutkielmana palkittiin Helsingin yliopistosta Eeva Liukon tutkielma Perussosiaalityön mahdollisuuksia helsinkiläisten projektien näkökulmia sosiaalityön ammatillisiin käytäntöihin.. Tutkimusliitteen puheenvuorot tarjoavat lukijoille kiinnostavan ja ajankohtaisen kokoelman aiheista, joissa pohditaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemaa niin kotimaisilla kuin kansainvälisillä areenoilla. Kiitämme kaikkia kirjoittajia ja toivotamme mukavia lukuhetkiä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teeman inspiroimien kiinnostavien aiheiden parissa. Rovaniemellä Johanna Hurtig YTT, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta Anna Nikupeteri YTM, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto Marjo Romakkaniemi YTT, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto 4

5 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura Arto Laitinen YTT, professori, filosofia Tampereen yliopisto Mihin kysymyksiin oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat? Oikeudenmukaisuusteoriat ovat normatiivisia yhteiskuntateorioita, jotka kysyvät, miten asioiden tulisi olla, eivät niinkään, miten asiat ovat tai voisivat olla. Tämä artikkeli esittelee oikeudenmukaisuusteorioiden keskeisiä kysymyksiä ja viimeaikaisia kilpailevia vastauksia niihin. John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria (1971) on debattien keskeinen viittauskohde, johon lähes kaikki suhteuttavat oman teoriansa oikeudenmukaisuudesta, niin oikealta (esim. Nozick 1974) kuin vasemmalta (esim. Cohen 2008). (Ks. Herne 2012; Mäkinen & Saxen 2013.) Kaikki yhteiskuntafilosofia ei ole normatiivista tässä mielessä. Aikalaisanalyyttinen yhteiskuntatutkimus ja nk. kriittinen teoria pyrkivät vastaamaan, miten asiat ovat, paljastamaan erilaisia epäkohtia, hyvinvoinnin esteitä, rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia vallitsevassa todellisuudessa (Honneth 2007). Usein nämä edellyttävät artikuloimattoman käsityksen siitä, miten asioiden tulisi olla, vaikka toisinaan kieltävät, että kyse on normatiivisesta analyysista lainkaan (Foucault, Marx). Normatiivinen yhteiskuntafilosofia tai poliittinen etiikka sen sijaan pyrkii artikuloimaan ideaaleja ja kertomaan, mitä oikeudenmukaisuus, vapaus, solidaarisuus, demokratia jne. ovat puhtaimmillaan ne artikuloivat käsityksen siitä, miten asioiden tulisi olla. Kyse on tässä mielessä ideaaliteoriasta. Vasta toiseksi nämä teoriat kysyvät, onko ideaali toteutettavissa, eli onko kyseessä realistinen utopia (Rawls 1971, 2001). Näistä molemmista lähestymistavoista voidaan erottaa lisäksi sellainen poliittinen teoria, joka tarkastelee poliittisuuden luonnetta mahdollisuuden taiteena pikemminkin vastauksena kysymykseen, miten asiat voisivat olla kuin miten ne ovat tai miten niiden tulisi olla. (Näistä voidaan erottaa myös sosiaalisen ontologian tutkimus, joka käsittelee institutionaalisen todellisuuden olemassaolon tapaa ontologisesti.) Normatiivista yhteiskuntafilosofiaakin voidaan kuitenkin tehdä myös lähtien vallitsevasta tilanteesta. Esimerkiksi Amartya Sen (2009) korostaa, että on oleellisinta vastata, mikä olisi parempi, oikeudenmukaisempi kahdesta vaihtoehdosta (erityisesti, mikä olisi välitön parannus nykyiseen), ei niinkään mikä olisi kaikkein paras tai ideaalisen oikeudenmukainen tila. Tällaista vertailevaa rationaalisuutta ovat korostaneet myös nk. kommunitaristit kuten Charles Taylor, Alasdair MacIntyre, Michael Sandel ja Michael Walzer. Emme osaa sanoa, mikä on kaikkein kaunein taideteos, mutta osaamme verrata kauniimpaa ja rumempaa taideteosta keskenään. Sama koskee hänen mukaansa oikeudenmukaisuutta. Voidaan kysyä kuitenkin kriittisesti, onko oikeudenmukaisuutta koskien nimenomaan käsitys parhaasta kuitenkin samalla mittatikku paremmuudelle (Lagerspetz & Räikkä 2007)? Mikä tekee vastauksesta oikeutetun? Normatiiviset teoriat siis kysyvät: miten asioiden tulisi olla. Miten tällaiseen kysymykseen voidaan vastata? Kuinka normatiivista teoriat tai väitteet voidaan oikeuttaa? Tähän on lukuisia kilpailevia kantoja, ja jo John Rawlsilta voidaan lukea kolme eri teoriaa. Rawls (1971) kysyy ensinnäkin, millainen käsitys oikeudenmukaisuudesta valittaisiin tietämättömyyden verhon takana? Tässä kyse on proseduraalisesta, menetelmällisestä oikeutuksesta, jollaista korostaa muun muassa Jürgen Habermas. Toiseksi, Rawlsin (1971) mukaan tulee pyrkiä refleksiiviseen tasapainoon yleisten periaatteiden ja yksittäistapauksia koskevien vakaumusten välillä. Tämä on hermeneuttisempi, sisällöllisiin näkemyksiin nojaava prosessi. Kolmanneksi, Rawlsilta (1993) löytyy ajatus oikeudenmukaisuuden periaatteita koskevasta konsensuksesta ( overlapping consensus ) erilaisten maailmankatsomusten, uskontojen ja kulttuurien edustajien kesken. Näistä kaikista kolmesta poikkeaa suoran sisällöllisen perustelun antaminen: vetoaminen 5

6 Tutkiva sosiaalityö 2013 sisällöllisiin käsityksiin siitä, mitä oikeudenmukaisuus vaikuttaa olevan (ks. esim. Walzer 1983). Voidaan myös kysyä, kenellä on oikeus määritellä oikeudenmukaisuuden sisältö? Valtaapitävillä, kuten jotkut Antiikin sofistit tai Marx ajattelivat korostaen näin oikeudenmukaisuuspuheen ideologisuutta? Asiantuntijoilla? Huono-osaisimmilla? Kaikilla demokraattisesti, puolueettomasti? Traditiolla? Jumalalla? Vai onko niin, että vaikka mielipidevaikuttajat vaikuttavat oikeudenmukaisuuskäsityksiin, siis uskomuksiin siitä, mitä oikeudenmukaisuus on, niin nämä käsitykset ovat erehtyväisiä, ja se, mitä oikeudenmukaisuus todellisuudessa vaatii, määrittyy riippumattomasti näistä käsityksistä. Kenties oikeudenmukaisuuden todellisia vaatimuksia ei pääse määrittelemään kukaan. Tätä voidaan lähestyä kysymällä, onko jokin oikeudenmukaista, koska jokin X (esim. Jumala, yhteisö, subjekti itse) sanoo niin, vai sanooko kyseinen X niin, koska se on oikeudenmukaista? Tähän kysymykseen konstruktivismi ja objektivismi vastaavat eri tavoin. Konstruktivismin eri versiot tarjoavat erilaista X:ää määrittäjäksi, objektivistien mukaan jokaisen X:n perustelut ovat erehtyväisiä oikeudenmukaisuuden sisällöt määrittyvät riippumattomasti kenenkään näkemyksistä. Asiaa monimutkaistaa julkisuuden merkitys: oikeudenmukaisuuden tulee paitsi tapahtua, myös tulla nähdyksi (Christiano 2008). Demokraattisten, julkisten normien seuraaminen on luotettavampi tapa tavoitella oikeudenmukaisuutta kuin jokaisen oman oikeudenmukaisuuskäsityksen yksityinen seuraaminen. On parempi, että samat (epätäydelliset) säännöt vallitsevat kaikille. Kilpailevat oikeudenmukaisuusteoriat voivat kuitenkin vastata siihen, millaisia noiden demokraattisten jaettujen sääntöjen tulisi olla sisällöltään, jotta olisivat mahdollisimman oikeudenmukaisia. Yhteiskunnallinen jako-oikeudenmukaisuus ja muut oikeudenmukaisuuden lajit Keskeinen oikeudenmukaisuusteorioiden alalaji muodostuu yhteiskunnallisen distributiivisen oikeudenmukaisuuden teorioista (Rawls). Kosminen tai rajoittamaton oikeudenmukaisuus koskee esimerkiksi sitä, jakautuuko onnellisuus ansioiden tai hyveen mukaan, kun taas yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tarkastelee yhteiskunnan perusrakennetta ja sen vaikutuksia ihmisten hyvinvoinnin tavoittelun edellytyksiin. Retributiivinen oikeudenmukaisuus koskee rangaistuksia, distributiivinen eli jako-oikeudenmukaisuus erilaisten etujen ja taakkojen, mahdollisuuksien ja riskien, resurssien, oikeuksien ja velvollisuuksien jakoa reilusti. Relationaalisen oikeudenmukaisuuden teoriat koskevat yhdenvertaisista kohtelua ja ihmisten näkemistä tasa-arvoisina kansalaisina, osallistujina, persoonina ilman alistamista tai sortoa; kysymys ihmisten välisten suhteiden laadusta ja perusstatuksesta, siitä ettei yhteiskunnassa ole kakkosluokan kansalaisia. Tämä kysymys yhtäläisestä statuksesta ihmisinä erotetaan toisinaan jako-oikeudenmukaisuudesta (esim. Anderson 1999, Fraser & Honneth 2008), toisinaan taas jakoperiaatteet kytketään ihmisten välisten suhteiden tyyppeihin (Miller 1999). Toisaalta, relationaalinen oikeudenmukaisuus koskee perusstatuksen, perusoikeuksien ja resurssien distribuutiota. Ei siis ole selvää, ovatko relationaalinen kysymys oikeudenmukaisuudesta ihmisten yhdenvertaisuutena ja distributiivinen kysymys oikeudenmukaisuudesta hyvien asioiden jakautumana toisilleen vastakkaisia? Tämän tarkastelussa auttaa ajatuskoe: voiko täysi yhdenvertaisuus toteutua ihmisten suhteissa, ja silti edut ja taakat jakautua epäreilusti? Voidaan myös erottaa globaali ja yhteiskuntien perusrakenteen oikeudenmukaisuus; useimpien mielestä molemmat ovat tärkeitä tavoitteita (Pogge 1989, Nussbaum 2006). Myös paikallisemmat kysymykset, kuten reiluus missä tahansa yhteistyön kontekstissa ja minkä tahansa säännön soveltamisessa ovat mielekkäitä oikeudenmukaisuuden konteksteja, vaikka yhteiskuntafilosofiset teoriat koskevatkin koko yhteiskunnan perusrakenteen tai globaalin järjestyksen oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunnallisen jakooikeudenmukaisuuden kolme keskeistä kysymystä Jako-oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat kolmeen keskeiseen kysymykseen. Ensinnäkin ne tarkastelevat, minkä jakautuminen on oikeudenmukaisuudelle keskeistä, eli niin kutsuttu equality of what -kysymys. Ovatko jaon kannalta keskeisiä yhdenvertainen status ja oikeudet? Vai resurssit ja hyödykkeet ja ensisijaiset sosiaaliset hyvät (Rawls)? Vai keskitason toimintaedellytykset, kyvyt ja mahdollisuudet (Nussbaum, Sen)? Vai toteutunut onnellisuus tai hyvinvointi (utilitarismi)? Toiseksi ne tarkastelevat oikeudenmukaisen jaon periaatteita: miten jaetaan, kun jaetaan oikeudenmukaisesti tai reilusti? Jaetaanko tasan vai otetaanko relevantteja eroja huomioon? Mitkä erot ovat relevantteja? Vai täytyykö ottaa useampia jako-periaatteita huomioon niin, että erilaiset jaettavat asiat vaativat erilaisia periaatteita (Rawls, Walzer)? Kolmanneksi ne pyrkivät vastaamaan kysymykseen, kenen kesken jako tapahtuu? Onko kontekstina yhteis- 6

7 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura kunta yhteistyöhön osallistujien järjestelmänä (Rawls) vai luetaanko mukaan yhteiskunnan muutkin jäsenet kuin yhteistyöhön osallistuvat ja kykenevät (Nussbaum). Entä pyritäänkö oikeudenmukaiseen jakoon globaalisti ja tulevat sukupolvet huomioon ottaen (Pogge)? Entä ovatko vertailukohtina vain yksilöt vai myös ryhmät ovatko esimerkiksi vertailut naisten ja miesten, yhteiskuntaluokkien, etnisten ryhmien ja rotujen kesken relevantteja yksilötason vertailun lisäksi? Entä muut eläimet kuin ihmiset ovatko ne paitsi yleisen eettisen harkinnan kohteita, myös oikeudenmukaisuuden osapuolia (Singer, Nussbaum)? Nämä eivät toki ole ainoat ongelmat. Lisäksi oikeudenmukaisuusteoriat asettavat monia lisäkysymyksiä, kuten kenen vastuulla on oikeudenmukaisuuden toteuttaminen (Ks. esim. Young 2011)? Ovatko keskeisessä asemassa valtiot, globaalit toimijat, yksittäiset kansalaiset, yritykset tai kolmas sektori? Minkä oikeudenmukaisella jakautumisella on väliä? Kysymys siitä, minkä oikeudenmukaisella jakautumisella on väliä herää, kun huomataan, että kaikkea ei voi jakaa tasan. Jos esimerkiksi resurssit jaetaan tasan, niin ihmisten erot kyvyssä muuntaa resurssit toimintaedellytyksiksi merkitsevät sitä, että toimintaedellytykset eivät jakaudu tasan: esimerkiksi liikuntavammaiset saattavat vaatia enemmän resursseja päätyäkseen samalle toimintaedellytysten tasolle liikkuvuuden suhteen. Onko oikeudenmukaisempaa keskittyä resursseihin vai todellisiin toimintaedellytyksiin? Vaikka siis oikeudenmukaisuutta edistettäisiin käytännössä jakamalla resursseja, niin oikeudenmukaisuuden mittana ei välttämättä ole resurssien jakautuminen, vaan esimerkiksi resurssien avulla syntyvän toimintaedellytysten tason jakautuminen. Erityisesti kiista resurssistien (esim. Rawls, Pogge) ja toimintaedellytysteoreetikoiden (esim. Nussbaum, Anderson) kesken on keskeinen oikeudenmukaisuusteorioita koskeva debatti tällä hetkellä. Eräs perinteinen vastaus sen sijaan on osoittautunut ongelmallisemmaksi. Utilitarismi on korostanut toteutunutta onnellisuutta tai hyvinvointia oikeudenmukaisuuden mittana. Näitä Amartya Sen ja Martha Nussbaum kutsuvat termillä toteutuneet toiminnot (functionings), tavoittelemisen arvoiset olemisen ja tekemisen tavat. Niistä koostuu pluralistinen hyvinvoinnin käsite, erilaiset olemisen ja tekemisen tavat ovat hyvinvoinnin rakenneosasia. Ne ovat itsessään arvokas tavoite, mutta oikeudenmukaisuuden kannalta keskeisempiä ovat toimintaedellytykset (capabilities): oleellista on, että henkilöillä on yhtäläiset toimintamahdollisuudet, oikeudet ja kyvyt, mutta jää henkilöiden omalle vastuulle toteuttaa niitä omassa elämässään. Jokaisen ihmisen tehtävä on elää elämänsä itse, eikä oikeudenmukaisuus enää koske sitä, miten onnellisiksi he päätyvät oikeudenmukaisuus koskee pikemminkin edellytyksiä ja mahdollisuuksia tavoitella onnellisuutta. Autonomiset valinnat ja vastuu niistä ovat relevantteja. Toteutuneen onnellisuuden tai hyvinvoinnin mittaaminen ja tasaaminen on tavallaan liian totalitaristista, toteutunut onnellisuus on liian rikas tai paksu tavoite yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. Olisi sietämätöntä totalitarismia, jos valtio puuttuisi yksilöiden elämän jokaiseen ratkaisuun vaatien kalibroimaan omaa ja muiden onnellisuutta. Se rikkoisi yksilöiden oikeutta yksityisyyteen, ja lisäksi olisi liian vaativaa moraalisesti ottaa toisten onnellisuus kaikissa kysymyksissä huomioon. Toteutunut onnellisuus tai hyvinvointi on toki hyvä päämäärä, mutta oikeudenmukaisuuden mittana toimii paremmin toteutumien sijaan edellytysten jakautuminen. Eri teoriat eroavat kuitenkin siinä, millaiset edellytykset tulee ottaa huomioon: tuleeko huomioida pelkät perusoikeudet (libertarismi) vai myös resurssit (Rawls) vai myös kyky kääntää resurssit hyvinvoinniksi (Sen ja Nussbaum)? Kaikkein ohuin tai niukin käsitys koskee pelkkiä perusoikeuksia ja negatiivista vapautta esteiden puutteena. Niin kutsutun libertarismin mukaan vain perusoikeuksien (mukaan lukien omistusoikeuden) jako on oikeudenmukaisuuden kannalta merkittävää. Ei tule olla olemassa kakkosluokan kansalaisia perusoikeuksien osalta. Sen sijaan erityisoikeudet liittyvät relevantteihin eroihin, esimerkiksi virkoihin, asemiin, omistukseen, sukulaissuhteisiin ja niiden jako tulee käsitellyksi näiden jakautumista käsitellessä libertarismin mukaan niiden jakautuminen on autonomisten valintojen kysymys, ei yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden asia. Keskeinen kritiikki tätä koskien on ollut se, että perusoikeudet ja -vapaudet ovat kylläkin välttämättömiä, mutta eivät riittäviä oikeudenmukaisuudelle. Pelkät oikeudet ovat hyödyttömiä ilman resursseja. Vapauksilla ja oikeuksilla ilman materiaalisia, sosiaalisia, psyykkisiä ja ruumiillisia resursseja ei tee paljon mitään: esimerkiksi kaikilla on sama muodollinen oikeus asua sillan alla tai hotellisviitissä, kaikilla ei vain ole varaa jälkimmäiseen. Tätä täydentämään on ehdotettu resurssien jakautumista oikeudenmukaisuuden mittana. Pelkkien oikeuksien lisäksi täytyy keskittyä todelliseen positiiviseen vapauteen, jonka resurssit mahdollistavat. Esimerkiksi 7

8 Tutkiva sosiaalityö 2013 Rawls (1971) korostaa perusoikeuksia ja muita ensisijaisia sosiaalisia hyviä (primary social goods), jotka voidaan käsittää resursseiksi tässä mielessä. Perusintuitio on, että perusoikeudet kuuluvat kaikille riippumatta jaettavan kakun määrästä. Sen jälkeen jaetaan (jäljellä oleva) kakku reilusti. Rawlsin mukaan arvopluralismin ja maailmankuvia koskevien erimielisyyksien luonnehtimassa yhteiskunnassa täytyy keskittyä resursseihin, joita kuka tahansa (rationaalinen) ihminen tarvitsee, tavoitteleepa hän mitä tahansa hyvän elämän muotoa. Näitä välttämättömiä resursseja ovat muun muassa: raha, koulutus, vapaa-aika ja itsekunnioituksen sosiaalinen perusta. Sen sijaan toteutunut onnellisuus tai hyvä elämä on toimijoiden omalla vastuulla. Kritiikki tätä kohtaan on siis ollut, että resurssien arvo riippuu edelleen kyvystä muuntaa resurssit hyvinvoinniksi, joten on ehdotettu siirtymää toimintaedellytysteoriaan (Sen, Nussbaum). Tämä teoria on paljosta samaa mieltä rawlsilaisten kanssa: formaalit oikeudet ja vapaudet eivät riitä, tarvitaan resursseja, ja toisaalta toteutunut onnellisuus on kunkin omalla vastuulla. Keskeinen ero on, että resurssien tasajako ei huomioi ihmisten erilaista kykyä muuntaa resursseja hyvinvoinniksi tai functioning :eiksi. Esimerkiksi liikuntavammaisuuden kohdalla tarvitaan lisäresursseja saman liikkuvuuden turvaamiseksi. Martha Nussbaum on eri teoksissaan listannut kymmenen keskeisen toimintakyvyn- ja mahdollisuuden listoja hieman eri muodoissa, Amartya Sen sen sijaan on korostanut yksilöiden vapautta myös niiden määrittelyssä. Nussbaumin (2006) listalta löytyy sellaisia seikkoja kuin kyky elää normaalimittainen elämä, terveys, ruumiillinen koskemattomuus, mielen kykyjen kehittäminen, rikas tunne-elämä ja mahdollisuus käytännöllisen järjen käyttöön, rikkaat ihmissuhteet ja kunnioitettu asema persoonana, suhteet toisiin lajeihin ja kyky leikkiä ja kontrolloida ympäristöään. Rawlsilaiset resurssistit kiistävät, että julkisen oikeudenmukaisuuden kriteerin tulisi huomioida yksilöiden kyky hyödyntää resurssejaan (Pogge 2010, 17). Heidän mukaansa tulee keskittyä yhteiskunnallisesti tuotettuihin eroihin, ei synnynnäisiin eroihin, ja lisäksi henkilökohtaisen kykyjen tai niiden puutteen julkinen käsittely uhkaa olla stigmatisoivaa. Rawlsin mukaan tulee lisäksi ensin keskittyä tavallisiin tapauksiin, erityistapauksiin voi keskittyä kun oikeudenmukainen perusrakenne on saatu hahmoteltua. Argumentointi resurssistien ja toimintavalmiusteoreetikoiden kesken on yhä vilkasta. Miten jaetaan kun jaetaan oikeudenmukaisesti? Kun on selvitetty, minkä oikeudenmukainen jakautuminen on oleellisinta, tulee kysyä kuinka noiden etujen ja taakkojen tulee jakautua. On olemassa joitain periaatteita, jotka eivät välitä syntyvästä jakaumasta: utilitarismin mukaan tulee pyrkiä toteutuneen hyvinvoinnin maksimointiin, riippumatta jakaumasta. Tämän kannan klassisia edustajia ovat olleet Jeremy Bentham, John Stuart Mill ja Henry Sidgwick. Libertarismin (esim. Nozick) mukaan oleellisia ovat formaalit perusoikeudet sekä alkuperäinen omaisuuden haltuunotto ja vaihto mikä tahansa jakauma on hyväksyttävä, mikä seuraa historiallisesta prosessista, kun rikokset on kompensoitu. Nämä kannat eivät siis ajattele, että jokin jakauma olisi sinänsä mitään toista jakaumaa epäoikeudenmukaisempi. Keskeisiä oikeudenmukaisuusperiaatteita voidaan erottaa esimerkiksi seuraavat viisi. Ensinnäkin, tasa-arvoinen tasajako, jonka mukaan jaettavan X:n tulisi jakautua tasan. Jotkut asiat, kuten perusoikeudet ja äänioikeus, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden olisi jakauduttava tasan, ja jotta kukaan ei olisi toisen luokan kansalainen, niin yhdenvertaisuus vaatinee resurssien jakautumista riittävässä määrin tasan kansalaisten kesken. Tasajako kriteerinä ei kuitenkaan tyydy riittävään tasoon, vaan ehdottaa kaiken jakamista tasan myös tämän tason yläpuolella. Tällaiseksi kaiken kattavaksi reseptiksi käsitetyn tasajaon ongelmana on pidetty relevanttien erojen (esimerkiksi vastuu autonomisista päätöksistä, erilaiset tarpeet tai erilaiset kyvyt ja meriitit) unohtamista. Tasajaon ongelmana on myös alaspäin tasoittaminen : onko tasajakoa tavoiteltava myös tavalla, jossa kaikkien osuus pienennetään pienimmän osuuden tasolle. Tätä havainnollistetaan toisinaan kysymällä, onko tilanteessa, jossa muilla on kaksi näkevää silmää, mutta jollakulla vain yksi, tasajaon nimissä puhkaistava muiltakin toinen silmä. Toiseksi, meriittiperustainen näkemys ajattelee, että X:n tulisi jakautua kullekin ansioiden mukaan. Joidenkin asioiden, kuten kunniapalkintojen ja urheilukilpailujen mitalien on luonteva ajatella vaativan ansioiden mukaista jakautumista (ks. Walzer 1983), mutta yleisiä oikeuksia ja yhteiskunnallista varallisuutta jaettaessa voidaan mielekkäästi kysyä, mitä relevantit ansiot ovat: tuleeko palkita aikaansaannoksia, kykyjä vai hyviä yrityksiä? Ongelmana on myös eritellä yksilöiden aikaansaannoksista yhteisön infrastruktuurien osuus (ks. Feinberg 1973). Meriittiperustaista kantaa täytynee täydentää tasajaon kriteerillä sekä myös tarveperustaisilla kriteereillä: esimerkiksi lapsilla tuskin on relevant- 8

9 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura teja ansioita, joiden mukaisesti oikeutta lastenhoitoon voisi ajatella jaettavan. Kolmanneksi, tarveperustainen näkemys korostaa, että X:n tulisi jakautua kullekin tarpeiden mukaan, niin kuin Marxin kuuluisassa sloganissa jokaiselta kykyjensä mukaan, kullekin tarpeiden mukaan. Riittävyyttä korostava niin kutsuttu sufficientaristinen kanta korostaa, että jokaiselle kuuluu riittävästi resursseja ihmisarvoisen elämän elämiseen. Voidaan kuitenkin todeta, että tämä periaate ei sano mitään perustarpeiden ylittävän osuuden jakamiseen, joten sitä täytynee täydentää toisilla periaatteilla. Neljänneksi, huono-osaisimpien aseman parantamista korostava prioritarianismi korostaa, että erot ovat hyväksyttäviä vain jos ne ovat huono-osaisimman parhaaksi. John Rawlsin (1971) eroperiaate on kuuluisin prioritaristinen periaate, jonka mukaan erot tasajaosta ovat hyväksyttäviä vain jos ne ovat huono-osaisimman parhaaksi. Useimmat teoreetikot kannattavat näitä periaatteita yhdistäviä pluralistisia yhdistelmämalleja. Esimerkiksi John Rawlsin (1971) mukaan perusoikeuksien tulisi jakautua tasan, kun taas muiden sosiaalisten perushyvien erot ovat sallittuja vain, jos ovat huono-osaisimpien eduksi, asemissa joihin pääsyssä mahdollisuuksien tasaarvo. Hän siis yhdistelee mahdollisuuksien ja oikeuksien tasa-arvoa prioritarianismiin. Michael Walzerin (1983) pluralismi on hyvin erilainen: eri jaettavia hyviä ja taakkoja (kuten likainen työ) koskevat eri jakoperiaatteet. Esimerkiksi perusoikeudet jaetaan tasan, terveydenhuoltoa tarpeen mukaan, palkintoja ansioiden mukaan, myytäviä asioita vapaan vaihdon mukaan jne. David Millerin (1999) mukaan erilaisten kansalaisten välisten suhteiden konteksteissa vallitsevat eri periaatteet (ystävyyssuhteissa solidaarisesti tarpeiden mukaan, taloudellisissa suhteissa meriittien mukaan, kansalaisuutta koskevissa kysymyksissä tasajako). Lisäksi eräs suosittu kanta on soveltaa eri periaatteita globaaliin ja yhden valtion sisäiseen kontekstiin, esimerkiksi yhdistämällä globaali riittävyysperiaate pidemmälle menevään tasa-arvoon valtion sisällä. Esimerkiksi John Rawls (1999) puolustaa huomattavasti vaativampia periaatteita yhden valtion sisälle kuin globaaliin kontekstiin. Kenelle jaetaan? Valtaosa teorioista on individualistisia siinä mielessä, että jakaumia tarkastellaan yksilöiden kesken. Luokat, sukupuolet, vähemmistöt ja perheet tulevat huomioon otetuiksi niihin kuuluvien yksilöiden huomioimisen kautta. On toki mielekästä erilaisten sosialististen, feminististen ja multikulturalististen teorioiden näkökulmasta korostaa myös ryhmien oikeuksia. Individualististen teorioiden kesken kiistaa on siitä, mitkä yksilöt tulee huomioida. Rawlsin käsityksen mukaan yhteiskuntaa tulee tarkastella ko-operatiivisena yhteistoiminnan muotona tällöin oikeudenmukaisuus koskee ennen kaikkea yhteistyökykyisiä normaaleja yksilöitä; sen sijaan eri tämän kriteerin ulkopuolelle jäävät, kuten lievää vaikeammin kehitysvammaiset, käsitellään erikseen normatiivisen teorian erillisessä osassa. Martha Nussbaum (2006) näkee tässä kolme ongelmaa. Ensinnäkin, tulee huomioida kaikki kansalaiset, eikä tehdä rajausta yhteistyökykyisiin ja muihin. Toiseksi, tulee huomioida globaali oikeudenmukaisuus, ei vain yhteiskuntien sisäinen. Kolmanneksi, Nussbaumin mukaan tulee ottaa huomioon myös muut eläimet, ei vain ihmiset. Tällä kannalla on myös perinteinen utilitarismi, joka korostaa, että tuntoiset olennot ovat moraalisesti relevantti luokka. Monet pitävät itsestään selvänä, että eläimien kohtelu (esimerkiksi kärsimyksen tuottaminen) on moraalisesti relevanttia, mutta ne eivät kuitenkaan ole nimenomaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden osapuolia. Kaikkiaan viimeiset 40 vuotta ovat olleet hyvin rikkaita oikeudenmukaisuusteorioiden kehittymisen kannalta. Lähteet Anderson, Elizabeth (1999) What is The Point of Equality? Ethics 109 (2), Brighouse, Harry & Robeyns, Ingrid (toim.) (2010) Measuring Justice: Primary Goods and Capabilities. Cambridge: Cambridge University Press. Christiano, Thomas (2008) The Constitution of Equality. Oxford: Oxford University Press. Cohen, G.E. (2008) Rescuing Justice and Equality. Cambridge, MA: Harvard University Press. Feinberg, Joel (1973) Social Philosophy. Englewoods Cliffs: Prentice Hall. Fraser, Nancy & Honneth, Axel (2008) Redistribution of Recognition. London: Verso. Herne, Kaisa (2012) Mitä oikeudenmukaisuus on? Helsinki: Gaudeamus. Honneth, Axel (2007) Pathologies of the Social. Teoksessa Honneth, Axel (toim.) Disrespect: the Normative Foundations of Critical Theory. Cambridge: Polity Press, Lagerspetz, Eerik & Räikkä, Juha (2007) Oikeudenmukaisuusteoriat ja hyvinvointivaltio. Teoksessa Saari, Juha & Yeung, Anne Birgitta (toim.) Oikeudenmukaisuus hyvinvointivaltiossa Helsinki: Gaudeamus,

10 Tutkiva sosiaalityö 2013 Miller, David (1999) Principles of Social Justice. Cambridge, MA: Harvard University Press. Mäkinen, Jukka & Saxen, Heikki (toim.) (2013) John Rawlsin filosofia. Helsinki: Gaudeamus. Nozick, Robert (1974) Anarchy, State, and Utopia. New York: Basic Books. Nussbaum, Martha (2006) Frontiers of Justice. Cambridge, MA: Harvard University Press. Pogge, Thomas (1989) Realizing Rawls. Ithaca: Cornell University Press. Pogge, Thomas (2010) A Critique of the Capability Approach. Teoksessa Brighouse, Harry & Robeyns, Ingrid (toim.) Measuring Justice: Primary Goods and Capabilities. Cambridge: Cambridge University Press, Rawls, John (1971) A Theory of Justice. Cambridge, MA: Harvard University Press. Suomeksi Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. Helsinki: WSOY Rawls, John (1993) Political Liberalism. New York: Columbia University Press. Rawls, John (2001) Justice as Fairness A Restatement. Cambridge, MA: Belknap Press. Rawls, John (1999/2007) The Law of Peoples. Suomeksi Kansojen oikeus. Julkisen järjen puolustus. Suom. Leo Näreaho. Helsinki: Gaudeamus. Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Cambridge, MA: Belknap Press, Harvard University Press. Singer, Peter (1977) Animal Liberation: Towards an End to Man s Inhumanity to Animals. London: Granada Books. Walzer, Michael (1983) Spheres of Justice. New York: Basic Books. Young, Iris Marion (2011) Responsibility for Justice. Oxford: Oxford University Press. 10

11 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura Unto Matinlompolo sosiaalityöntekijä työnohjaaja ja työyhteisökouluttaja konsultti Terveisiä hyvinvointivaltion alakerrasta! Yhteiskunnallisten, etenkin taloudellisten kriisien jälkeen on tunnusomaista väestön varallisuuden ja siten yleisen hyvinvoinnin jakautuminen. Kriisit palauttavat aikaisemmat yhteiskunnalliset evoluutiokehityspiirteet jälleen toimiviksi; hyvinvointi jakautuu, ja väestö putoaa takaisin kohti vanhaa luokkayhteiskuntaa. Ilmiön todellisuutta on luotu pehmentämään oma sanasto, jossa negatiivisille ilmaisuille ei ole tilaa. Muutos, kehitys, järkeistys, säästäminen, uusimpina kestävyysvaje, huoltosuhde ja uudelleenajattelu ovat esimerkkejä 1990-luvun jälkeisen ajan esperantosta, jonka kaikki osaavat. Toinen asia on, kuka ne ymmärtää ja miten. Sanatiivisteiden ilmeisen tarkoituksellisia ominaisuuksia onkin niiden monitulkintaisuus. Niiden tarkoitus on vaikeiden ja ikävien asioiden positiivisiksi naamioidut ilmaisut, ketun kuljettaminen pupupuvussa. Kyseessä on yksi haara erilaisten aivopesujen lajeista, jolla hämärretään ratkaisujen todellinen tavoite etenkin niiltä, joihin se kipeimmin koskee ja joiden mahdollisuus käsitteiden oikeaan tulkintaan on rajallisinta; kuka nyt kehitystä vastustaisi? Ei ainakaan valtaosa ymmärrykseltään rajoitteisista kansalaisista. Mainitussa kehityksessä myös eri tieteenalat näyttävät jakautuvan uudelleen. Yhteiskuntatieteiden merkitys on vähentynyt ja sosiaalitieteiden, etenkin sosiaalityön arvotus tai arvostus on hyvin alhaalla lukuihin verrattuna. Yksi tällainen potentiaaliltaan suuri alue on päihdehuolto, jonka kohderyhmä on rajallisestikin tulkittuna satojatuhansia, jopa tuottaviksi laskettavia, työikäisiä ihmisiä. Päihteiden käyttäjä on ongelman kehitysasteesta riippumatta potentiaalinen epäonnistuja, johon erilaisten riskianalyysien mukaan ei kannata sijoittaa. Hoitojen maksajat sijoittavat varansa vain hyvin todennäköisiin onnistujiin. Peruspäihdehuolto on resursseiltaan slummiutunut, hylkytalojen tilantäyte. Vain työhönsä sitoutuneet, eettisesti korkeatasoiset ammattilaiset pitävät pystyssä kohtuullista tasoa peruspäihdehuollossa. Sosiaalityön tieteellisen hierarkian huipputasolta löytyy tuore ja konkreettinen esimerkki sosiaalityön aliarvostuksesta Lapin yliopistosta: Sosiaalityön laitos valittiin vuosiksi historiansa aikana jo kolmannen kerran alansa laatu- ja huippuyksiköksi. Yliopiston oma yhteiskunnallinen tiedekunta palkitsi sosiaalityön laitoksen menestyksen lakkauttamalla sen. Tämä naisvaltaisen ja naistutkimukseen sekä vakaviin syrjäytymismuotoihin profiloituneen yksikön näkymättömäksi tekeminen on todennäköisesti osa uuspositivismia, jossa viitteetkin ihmisten epäonnistumisista siirretään epämuodikkaina maisemahaittoina pois virtaviivaisen korkeakoulun julkisivusta. Kateuden osuuden arviointiprosessissa tuskin onnistuu nykytieteenkään menetelmillä, sillä vastustajan puolustusasemat on todennäköisesti miehitetty hyvin selityksin. Tieteellisen arvotuksen tilalle on tullut muodikkuus ja trendit, joita johtavat epätarkkarajaisempien tieteenalojen tv-tähdet ja luennoitsijat. Filosofi pohtii ihmisten mahdollisuuksia ajatusmallien ja suhtautumisten maailmassa yleisön ihailun kohteena samaan aikaan, kun leipäjono matelee räntäsateessa. Hänen mielestään lähes kaikki haasteet ovat kiinni siitä, miten ne nähdään. Hän väittää hurmaantuneelle yleisölle, että Suomen jääkiekon maailmanmestaruus taittoi koko taloudellisen lamamme vuonna Tai työelämän muutoskonsultti kutoo keisarin uutta vaatetta uupuneitten pääteorjien päälle, jotta nämä huomaisivat viimeinkin omien selviytymismekanismiensa alkeellisuuden; heiltä puuttuu muutosvastarintaisille tyypillisesti vakaumus työhönsä, jossa tulee uhkien sijaan nähdä mahdollisuudet. Heidän keinonsa ratkaista ongelmiaan perustuvat konsultin mielestä liiaksi ongelmiin, eivät niiden ratkaisuihin. Konsultti ei jää paikalle pidemmäksi aikaa seuraamaan työnsä menettäneen asuntovelallisen ahdinkoa, eikä hänestä ole apua, jos herätysluennolla istunut kansalainen pyytää konkreettista neuvoa taloudelliseen ahdinkoonsa. Eikä hän kommentoi ymmärrettävästi, jos pankin asiakas epäilee 11

12 Tutkiva sosiaalityö 2013 mahdollisuuksiaan pankinjohtajan edessä pelkästään positiivisella ajattelulla. Erilaisten uskomushoitojen rajaamisesta ihmistyössä käydään nykyisin vilkasta keskustelua. Konsultoinnin valtaosa voitaisiin hyvin perustein liittää tähän sarjaan. Myös julkisen sektorin toimijat ovat sijoittaneet vähiä kouluttautumisvarojaan näihin herätystilaisuuksiin, joiden vaste lienee samaa luokkaa kuin taannoinen ilokaasuhumauksen käyttö päihderiippuvuuden ratkaisijana: kun vaikutus lakkasi, palasi arki nopeasti takaisin. Uusin muoti on käyttää esimerkiksi joukkuepelivalmentajia tai vuorikiipeilijöitä työyhteisöjen valmentajina; kentälliset, ketjut ja rohkeat syötöt, 110 % satsaus, tavoite- ja tunnetasot ja omat, röyhkeät siirrot tuodaan dementiaosaston innovatiivisiksi voimavaroiksi kohti voittoa muista yksiköistä. Selvää analogiaa muodikkaisiin tv-kanavien pudotusleikkeihin. Sosiaalityön julkkistähdet puuttuvat markkinoilta Joko sosiaalityön julkkiksia ei ole, tai sitten he pitävät kiinni ammatillisesta ylpeydestään ja etiikastaan, joka vaatii heitä pysymään tieteellisen, tai ainakin asiallisen toiminnan sisällä. He eivät soita Esson takahuoneen syntikalla Bachia, he eivät tarjoa itsestä kiinni -mallia yleiseksi selviytymiskeinoksi. Sosiaalityön julkitulo tapahtuu usein tilanteissa, jotka eivät kerro yhteiskuntamme kannalta miellyttävistä asioista. Tällaisia ovat erilaiset ihmisen hyväksikäytön muodot kuten insesti tai köyhyys ja systeemin hylkimät ihmiset. Nämä ilmiöt jäävät pinnalle vain lööppitason ajaksi ja sen kesto on tunnetusti lyhyt. Niiden kiinnostavuus mediassa purkautuu lyhyinä impulsseina yksilöiden kautta ja kohteena on silloinkin joku massasta poikkeava kovaosainen, alkoholisoitunut poptähti tai konkurssin tehnyt suurliikemies. Pisa-yhteiskunta ei kotimaisen tai kansainvälisen kasvojen menettämisen pelossa uskalla pysähtyä merkittävästi ikävien ja laajojen asioiden kohdalla. Analogia yksilöön suhteutettuna on sama kuin etupuolelta takkinsa liannut hieno rouva kohtaa vastaantulijan mieluummin kylki edellä. Vielä 1970-luvulla sosiaalityössä oli painotus, että olosuhteisiin ei tulisi sopeutua (epätieteellinen tulkintani). Nykyinen linja ainakin käytännössä tuntuu perustuvan ihmisten sopeuttamiseen vallitsevaan tilaansa. Suhtautuminen lienee enemmän pragmaattista kuin negatiivista; tämän päivän ns. putoaminen merkitsee ajallisesti pientä jaksoa yksilön elämässä. 70-luvulla vuodeksi työttömäksi jääneen kompetenssi työmarkkinoilla säilyi, nykyisin ei enää. Lyhytkin poissaoloaika nopealiikkeisestä työelämästä merkitsee yleensä putoamista. Sukupolven takaiset työkalut eivät vuodessa muuttuneet, nyt ne ovat hylkytavaraa ja samoin niiden käyttäjät, mikäli arvoa mitataan ajan tasalla pysymisellä. Sosiaalityön alueeseen kuuluva huumetyö, insesti- ja naistutkimus ovat nousseet kiitettävän hyvin yleiseen tietoisuuteen, mutta harmaa perusköyhyys ja huono-osaisuus ovat jääneet joko huomaamattomiksi tai sitten hyväksytty normaaliksi ilmiöiksi. Olisiko sosiaalityön luotava uusi, nykykielellä ilmaistuna aggressiivisempi rintama, joka puhkaisisi staattisen ja näkymättömän julkisuuskuvan? Kuka jää asemalle Nykypäivän suurimpia putoajia ovat työttömät, kehitysvammaiset, mielenterveyspotilaat, sotaa käymättömät vanhukset ja uusimpana ryhmänä työssäkäyvät, etenkin nuoret köyhät. Heistä löytyy työssäkäyvien ryhmä, jota työ ei oikeasti elätä. Kun nyt puhutaan painokkaasti työurien pidentämisestä, on tämä ilmiö aritmetiikkaa mukaillen ainakin toimeentulon kaventamista. Niillä, jotka tarvitsevat elääkseen useamman kuin yhden työn, on saman logiikan mukaan kysymys työelämän leventämisestä. Työttömät, etenkin pitkäaikaiset sellaiset ovat kasti, jonka etuja ei juuri kukaan aja. Työelämän virtaviivaistamisen separaatio on heittänyt heidät elämisen ulkokehälle, josta ei liene paluuta. Lyhytkin, vaikka pienehköstä työttömyysjaksosta johtuva ammatillinen uinahdus leimaa ihmisen työmarkkinamielessä pudonneeksi ja siirtää kohti ulkokehää. Huomattava osa heistä onkin työhön kykenemättömiä jo terveydellisistä syistä, heitä ei vain ole kovin systemaattisesti tutkittu. Kuvaavaa ongelmalle on se, että yksi lääkäri voi matkustella ympäri maata ja hoitaa marginaalia kerjuulta, joukkomajoituksista ja työvoimaviranomaisten juoksupyörästä eläkkeelle. Niin helposti se on ratkaistavissa, kun joku päättää niin. On ollut mielenkiintoista seurata eri viranomaisten huolta tästä ihmisryhmästä. Seminaarien ja pohtimispäivien kustannus saattaa muodostaa huomattavan osan itse kohderyhmän aiheuttamista todellisista taloudellisista kustannuksista. Mutta heikompien aikojen luoma syylliskuvan etsiminen kohdentuu usein itse ilmiön uhreihin. Tämä ilmiö lienee todistettu useaan kertaan useimmilla tieteenaloilla. Tämä on paradoksi sinänsä niitä harvoja ilmiöitä, jotka muuttuvassa maailmassa pysyvät yhä muuttumattomina. Keskustelu tämän marginaaliin ajautuneen ihmisryhmän kalleudesta yhteiskunnalle on kohtalaisen vinoa. Tällaisen marginaali-ihmisen stereoprototyyppinä on maaseudulla elävä, yksinäinen, työhaluton, juopot- 12

13 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura televa ja yhteiskunnan etuja saalistava aikamiespoika. Mikä heissä maksaa? Mikä on se ylellisyystekijä heidän elämässään, että heistä on tehty lamojen ja talouskriisien syyllinen? Hän asuu kuitenkin usein vaatimattomassa, esimerkiksi perikunnan asunnossa tai taukotuvan kaltaisessa parakinpätkässä, kerää polttopuunsa itse, marjastaa ja kalastaa, ei saastuta autoilemalla eikä pesuvedellä lotraamisella, käyttää terveyspalveluita niin vähän kuin terveys kestää, kuolee äkkiä, kuten hoitamaton usein tekee ja häneen kuluva perusturva on lähes aina minimi. Lisäksi hän kuolee kymmenen vuotta aikaisemmin kuin hänen yhteiskunnallisesti kelvollisempi veljensä, joka nauttii yhteiskunnan eduista pidempään ja hiuduttaa huoltosuhteensa epäedullisuudella kansantaloutta kymmenen vuotta pidempään. Todennäköistä on, että todellisen kriisin (teknologisen romahtamisen tai esim. tietoverkkojen luhistumisen) tullen juuri nämä henkilöt eläisivät arkeaan paljon normaalimmin ja pidempään kuin väestö keskimäärin. Alkeelliset perusolosuhteet selviytymiseen eivät voi romahtaa niin paljon kuin niillä, joilla on enemmän; sokea havaitsee sähkökatkoksen yleensä myöhemmin kuin näkevä. Maaseudun pimennossa elävä yhteiskunnan holhokki ei tietenkään ole lajinsa ainut edustaja; heitä on myös suurissa asutuskeskuksissa. Porttikongit, kavereiden nurkat ja onnekkailla asuntolat ovat heidän turvansa yhteiskunnan kylmyyttä vastaan. Heidän puolesta ei juuri kukaan puhu, lukuun ottamatta joitakin armeliaisuutta ja laupeutta harjoittavia organisaatioita, kuten kirkkoa. Leipäjonoissa heihin puretaan liikkeiden päivittäisylijäämää ja EU toimittaa armeliaasti halvimman luokan purkkiruokaa kuin korvaukseksi siitä, että jonon väki on eurokunnon saavuttamisen sentrifuukista ulos lentänyttä sakkaa. Ay-liikkeenkin huolenpito ulottuu vain työelämän tasanteella olevaan reunimmaiseen ihmiseen saakka. Kun tämä putoaa, ei juuri kukaan katso pelastusköysineen alhaalle. Itse koneisto vie energian ei se, mihin sitä käytetään Säästäminen-käsite on yhteiskunnallisessa ylikäytössä marinoitunut valtaapitävien maailmankuvassa 1990-luvun lamasta lähtien. Parissakymmenessä vuodessa ei lamauskovaisten maailmankatsomus ole juurikaan järkkynyt. Kun on paremmat ajat, täytyy säästää pahemman varalle ja kun ajat huononevat, ei perusteita tarvitse kerrata. Itse säästää -verbi merkitsee normaalin logiikan mukaan sitä, että säästöt karttuvat säästäessä. Milloin tämä kasa alkaa purkautua, milloin holvit aukaistaan? Säästäminen-semantiikka on muuttunut ihmisten syyllisyyden- ja velvollisuudentuntoa kalvavaksi aseeksi, jolla vallassa oleva ja yleensä itse säästöistä kärsimätön elitistiluokka hallitsee tehokkaasti ja näennäisen väkivallattomasti arkisia kansalaisia. Suomalainen päättäjä on tässä mielessä osunut kohteensa suhteen kultasuoneen; yhden muutoin niin paheksutun ympäristöjärjestön aktiivijäsenen pidätys Venäjällä saa aikaan tuhannen ihmisen mielenosoituksen. Kun muutama vuosi sitten oli työttömien mielenosoitus, vain muutama yksilö ryskytti heidän ja päättäjien välissä ollutta aitaa. Surkuhupaisa näyte sisukkaasta ja itsepäisestä kansasta, jonka edesottamusta poliisivoimat valvoi huolella. Jos tällainen hiljainen alistamisilmiö tapahtuisi jossakin meillä epäsuositussa valtiossa, olisi kyse järjestelmällisestä aivopesusta ja ne muutamat aitaa ryskyttävät olisivat toisinajattelijoita. Riittääkö keskimääräisesti hyvä? Vanhuspalvelut on juuri todettu pohjoismaalaisittain heikoiksi ja maailmanlaajuisesti emme sijoitu kuin viidentoista parhaan joukkoon. Vanhustenhoito on meillä keskimäärin hyvää, mutta sen sisäinen laatujakauma on osin todella heikkoa. Se määrittyy kunnan taloudellisten mahdollisuuksien ja valitun tason mukaan. Hyvätuloisen vanhuksen tilanne on melko hyvä joka puolella maata, mutta perustuloilla olevien kohtalo on hyvin vaihteleva. Henkilöstön vaikea saatavuus on yksi realiteetti, jota käytetään usein myös tekosyynä vanhuspalveluiden heikkoon tasoon. Onko kunta pyrkinyt aidosti täyttämään työntekijävajettaan, jää usein hämäräksi. Pienissä kunnissa voi hallinnon nepotismi vaikeuttaa henkilöstötilannetta ja myös työyhteisöjen hyvinvointi on mainitusta syistä kehnoa. Ja kiistatonta on, että ristiriidat estävät yhteisön ammatillista kehittymistä ja tuottavat siten heikompitasoista palvelua kuin mitä muodollisesti ammatillinen taso mahdollistaisi. Kahden päälinjan, laitos- ja avohoidon, välinen kiistely jarruttaa usein kehittämistä ja jäädyttää sen pahimmillaan paikalleen. Kuntamuodolla tai -koolla ei liene tässä merkittävää eroa. Laitoshoidon ja laitospalveluiden kehittäminen yleensä on ankaran karsimisen kohteena. Ainakin Pohjois-Suomen kunnissa vanhukset ja osa kehitysvammaisista on hajautettu laajoille, asutuksellisessa mielessä lähes erämaihin päinvastoin kuin esimerkiksi peruskoululaiset, jotka melkein kaikki on integroitu koulubussien ja -taksien kautta kuntakeskuksiin, ja jotka oppilasmäärissä kilpailevat suurten kaupunkikoulujen kanssa. 13

14 Tutkiva sosiaalityö 2013 Vanhusten kerrotaan mieluummin asuvan kotonaan kuin laitoksessa. Kuka asiaa on vanhuksilta kysynyt? Miten sitä on kysytty? Mitä kodilla tässä yhteydessä tarkoitetaan? Kuten tunnettua on, saadaan kysymysten asettelulla melko lailla haluttuja vastauksia. Mikä on kysyjien pätevyys ja taito kysymisessään? Sisältääkö kodissa asumisen kysyminen myös asian negatiiviset, jopa pelottavat puolet? Mitä sitten, kun kaatuu lattialle, ei pääse ylös eikä mahdollinen hälytinkään toimi? Ja miltä tuntuu olla kodissa, jossa sähköhella ja muut kodinkoneet on kytketty pois päältä? Entä kenen kanssa keskustella, itkeä, nauraa? Kotipalvelun ja kotisairaanhoidon henkilöstön aikaa ei yleensä ole varattu muulle kuin nopeille ja välttämättömille toimenpiteille, joihin sosiaalista kanssakäymistä konkreettisen työsuoritteen ulkopuolella ei ole laskettu. Entä kotona asumisen edullisuus verrattuna laitokseen? Mitä maksaa työntekijän satojen kilometrien matkailu, kun tämä piipahtaa vaikkapa kolme kertaa päivässä vanhuksen luona? Kuinka suuret ovat vuotuiset matkakulut kunnalle ja kuinka suuren hiilijalanjäljen vanhus tämän rallin seurauksena tietämättään jättää? Entä kuinka mielekästä työajan käyttöä päivittäinen, tuntikausia vievä autoilu ihmistyön kannalta on? Ja mikä surullisinta: yön pitkinä tunteina vanhusta vaivaa usein ahdistus ja pelko, että jos jotain sattuu. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että palvelut on venytetty usein talouden näkökulmasta äärimmilleen. Hyvällä syyllä voidaan sanoa suuressa osassa tapauksia, että itse koneisto vie energian, ei se, mihin koneistoa käytetään. On vielä huomattava, että tästä hoivamatkailusta huolimatta vanhus kuormittaa silti terveyskeskuksen ja keskussairaalan päivystyksiä. Ensiapuyksiköissä tiedetään hyvin, että aamuyöllä sinne tuodun, erilaisia huolestuttavia tuntemuksia kokevan vanhuksen toipuminen alkaa, kun hänet on työnnetty sisään osaston ovista. Yleensä diagnoosi kyseisestä käynnistä jää hämäräksi. Potilas itse viestittää hyvin harvoin tulonsa syyksi huolta ja yksinäisyyttä. Ja jos kyse on miespotilaasta, on mainitun syyn kertominen vieläkin epätodennäköisempää. Avo laitos-vertailussa laitoshoidolla on melkein aina se pahiksen rooli. Sitä kuvataan kaavamaisena, suorakäytäväisenä, kaikuvana ja minkkitarhamaisena, jossa hourivat hoidokit vaeltelevat käytävillä. Laitos maalaillaan kodin täydelliseksi vastakohdaksi. Tämän asetelman saadakseen täytyy korkeampien päättäjien nielettää paikallistason vallankäyttäjille mainittu kuva, jonka nämä sitten skannaavat toimintansa kohteille, vanhuksille ja muille vajaatoimisille kansalaisille ja heidän läheisilleen. Kyse on yhdestä aivopesun muodosta, ei sen monimutkaisemmasta ilmiöstä. Sanotaan, että kyseessä on ideologinen valinta. Onko vanhusten tai muiden hoivaa ja tukea tarvitsevien auttaminen ja hoito jonkun ideologian mukaista? Kyseessä saattaa olla jokin individualismin kromosomihäiriö, joka siirtää mallin yksilöllisyydestä avuttoman ihmisen kohtaamiseenkin. Tilanne voi olla sukua sille lukujen rahoituskäytännölle, jossa kaksi maanviljelijää haki lainaa yhteisen traktorin hankkimiseen, koska se riitti heidän molempien tarpeisiin. Pankki ei suostunut antamaan lainaa kuin siten, että molemmat ostavat oman traktorinsa. Silloin oli pelko ihmisten yhteisyydestä ja kolhoosien uhkasta, jonka siemen saattoi piillä jo kahden pikkutilan yhteisessä traktorissa. Joskus voi kokonaisen kansakunnankin yhteiseen selkäytimeen jäädä jo logiikkansa menettänyt trauma. Mutta onko laitos aina tuollainen? Se on, jos sen halutaan sellaiseksi jäävän. Todellisuudessa voidaan yhdelle kivijalalle rakentaa aina edullisemmin kuin pitkin metsiä remonttiavustuksia jakamalla. (Perikunnat eivät tosin pane pahakseen, jos heidän kypsymässä oleva kesäpaikka kunnostetaan vain muutaman vuoden viiveellä käytettäväksi.) Laitoksesta on mahdollisuus rakentaa viihtyisä, toimiva ja yksilöllisenkin asumisen takaava yksikkö kohtuullisen edullisesti. Entä missä on se nykymantran mukainen yhteisöllisyyden mahdollisuus? Voiko sitä esim. jo liikuntarajoitteisten vanhusten osalle luoda muutoin kuin keskitetyssä elämisessä? Asia on sitäkin merkittävämpi mitä syrjäisimmillä alueilla toimitaan; esimerkiksi julkisten kulkuneuvojen tuki siellä on marginaalinen. Ja on hyvä muistaa, että nykyvanhus on yleensä elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa yhteisöissä, joissa yksinäisyys oli marginaalinen murhe. Työvoiman mielekäs käyttö on selvästi mahdollisempaa laitoksissa kuin hoivamatkailussa. Kuinka monta avohoitokohtaamista vaaditaan, että paikoillaan olevan ja siinä työskentelevän hoitajan ihmiskohtaamisaika saavutetaan? Luultavasti puhutaan kymmenistä kotikäynneistä. Jos avohoito toteutuisi niin täydellisesti, että alueen laitos voitaisiin kokonaan sulkea, olisi tilanne toinen. Yleensä tarvitaan molempia ja kysymys kuuluu: jos 20-paikkaisesta laitoksesta saatetaan viisi asukasta säästösyistä avohoitoon, kuinka monta hoitajaa voidaan laitoksesta vähentää? Todennäköisesti jo autoilu veisi kustannukset ylös, puhumattakaan itse substanssiin käytetystä ajasta. 14

15 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura Lyhyt matka huutolaisuudesta tarjouskilpailuun Mielenterveyspotilaat on hajautettu samalla tavoin kuin vanhukset. Avohoito merkitsee usein sitä, että hoito jää avoimeksi. Hajautetun sairausryhmän palveleminen harvaan asutuilla alueilla on marginaalista hoitohenkilöstön ammattitaidosta ja antaumuksesta riippumatta. Avohoitoon siirtyminen merkitsee toki osalle väestöä huomattavaa elämän laadun paranemista; esim Leponex- (klotsapiini) lääkityksen avulla on pystytty purkamaan psykiatrisen laitoshoidon painetta. Usein lääkitys jääkin ainoaksi tueksi hoitohenkilöstön vähyyden vuoksi. Avohoitomalli näyttää sopivalta (?) myös psyykkisen kehitysvammaisuuden niin sanotussa hoitamisessa. Tämä vammaisryhmä on suhteellisen helppohoitoinen, jos otetaan huomioon toiminnan minimitaso. Esimerkiksi Downin syndroomaa sairastavat ovat pääosin kilttejä ja kunta voi pitää heidät omassa hoidossaan niukalla työvoimalla. Ohjaajaksi riittää pitkäaikaistyötön riittävän puhtaalla rikosrekisterillä. Ja hänen johtamansa työprikaati on tavallinen näky syrjäseutujen maanteillä. Tuo malli jättää hyvin pitkälle pois kaikille ihmisille kuuluvan oikeuden oppimiseen. Asiallinen opetus on vaativaa ammatillista työtä, jota ei yleensä pystytä tarjoamaan kuin laitoksissa, ja myös sosiaalisten valmiuksien harjoittelu jää puuttumaan. Ilmiö kunnissa muistuttaa niiltä osin vuodeosaston viimeisten vuosien hoitoa; sisältönä pääasiassa ajan kulumisen seuraamista. Lasten ja nuorten hoitamisessa huutolaiskauppatyyppinen kehitys tulisi olla erityisen silmälläpidon alaista. Malli sopii hyvin vaikkapa teiden talvikunnossapitoon. Siellä sen puutteet ovat helposti havaittavissa, kun tarjous on kilpailutettu taloudellisesti alhaalle, voi sopimus toimia vähän lumen aikana. Mutta kun tulee normaaliluminen talvi, ajautuu huomattava osa urakoitsijoista vararikkoon. Sen työn laatua on helppo valvoa. Toisin on ihmistyössä. Tämä on laitosten yksilötyönojauksissa tavallinen löydös, jossa työntekijä kokee ahdistusta sen vuoksi, että näkee lasten ja nuorten jäävän vaille asiallista tukea ja hoivaa. Nämä tuntemukset ovat tavallisena syynä työntekijän uupumiseen. Laitoshoidossa tosin pääsee harvoin tapahtumaan selviä laiminlyöntejä ja puutteita. Toisin on pienissä, usein perheen sisään integroiduissa yksiköissä. Tosin pienehköistä, esimerkiksi ammatillisista perhekodeista löytyy todellisia laatuyksiköitä, joiden toiminta-ajatus on vahvasti eettinen, joskus maksimaalisen voitonkin kustannuksella. Käytäntö on kuitenkin toinen kuin teoria. Sosiaalialalle on rakentumassa jonkinlainen sherba- eli kantajaluokka, jota terveydenhuollossa vastaa lähihoitajille koulutetut assistentit, rakennuksilta tai konepajoilta työttömäksi jääneistä vuodessa koulutettu ammattikunta, jota tullaan varmasti käyttämään kehnopalkkaisuutensa vuoksi varsinaisten ammattilaisten sijaisina. Jo huutolaispaikkojen valinnassa (lastensuojelu, kehitysvammaiset, vanhukset) painaa hinta enemmän kuin muut kilpailuperusteet. Erään isohkon lastensuojeluyksikön johtaja kertoi saaneensa tarjousneuvottelujen jälkeen niin sanotun toisen käden viestin, jossa laitosta kehotettiin painamaan hinta mahdollisimman alas, laaduksi riittää välttävä kunnallinen taso. Hinnan alas painaminen edellytti laitokselta ammatillisen tason laskua ja sen mahdollisti ainoastaan työntekijämäärän kyseenalainen vähentäminen ja alan halpatyövoiman palkkaaminen. Johtajan mukaan haaste oli hänelle uusi; aiemmin oli totuttu vaateisiin laadun nostamisesta ja uusi käänne oli monessa mielessä problemaattista toteuttaa. Laatua voidaan tehokkaimmin alentaa painamalla vaadittava koulutustaso mahdollisimman alas. Pitkiinkin sijaisuuksiin valitaan henkilöitä, jotka ovat suorittaneet vain jonkin alaan liittyvän kurssin tai valikoituneet vaikkapa metsurin työstä ammatillisiin koulutuksiin, koska otti päähän olla ulkotöissä. Laitokset harrastavat myös opiskelijoiden käyttöä ammattilaisten sijaisina jopa laitoksissa yksin työskenneltäessä. Ei saatu pätevää tai puhelimitse saa tarvittaessa apua -selityksillä. Laitoksiin tehtävistä tarkastuksista (AVI) ilmoitetaan etukäteen, ellei kyseessä ole joku akuutti tilanne. Normaalitapauksissa laitos voi valmistautua niihin arkikosmetiikkaa tarkistamalla ja kaksinkertaisella kirjanpidolla, jossa päivänvalon kestävät työvuorotaulukot ovat saatavilla tarvittaessa. Hoiva-alojen yksityistäminen on oma haasteensa. Siellä vallitsevat yrityselämän lait, jotka yrittämiseen kuuluvatkin ja joita julkinen sektori joskus kritiikittömästi jäljittelee. Tavoitteet ovat taloudellisia ja niiden kylkiäisinä toteutuu myös työn laatua, johon palveluiden käyttäjillä, lähinnä kunnilla on mahdollisuus vaikuttaa. Yksityiset yksiköt ovat pääsääntöisesti hyvätasoisia ja pystyvät joustavan päätöksentekonsa vuoksi reagoimaan tarvittaviin muutoksiin ilman liittohallituksia ja valtuustoja. Näiden julkisten mammuttien hitaaseen reagointiin kuluu helposti aikana yksi nuoruus tai lapsuus. Mutta juuri yksityisissä laitoksissa ja pienyksiköissä tapahtuvat karkeimmat eettiset laiminlyönnit. Sen vuoksi niihin olisi suunnattava nykyistä aktiivisempi ohjeistus ja kontrolli; ravintolaan voi tulla yllätystarkastus, mutta lastensuojelua toteuttavaan yksikköön se on harvinaista. Yksityisillä toimijoilla vallitsee yleensä markkinaehtoisempi tapa toimia. Kun yritys hakee lupaa toimintan- 15

16 Tutkiva sosiaalityö 2013 sa aloittamiseksi, on kaikki kunnossa. Luvan saamisen edellyttämä ammatillinen työvoima on kalliimpaa kuin alemman pätevyyden omaava ja tämä ajaa laitoksia kustannussyistä alemmalle ammatilliselle tasolle. Pätevä työvoima voidaan helposti ulostaa olosuhteita heikentämällä, kohtuuttomalla vastuulla, huonolla kohtelulla ja saada heidät hakeutumaan muualle. Tilalle valitaan halvempaa työvoimaa, jolla on yleensä myös alhaisempi ammatillinen taso. Perusteena pätevyysvajeeseen voidaan sitä kysyttäessä esittää pätevien hakijoiden puute, jonka todenperäisyyttä on hankala selvittää; onko pätevää edes yritetty hankkia. Oma lukunsa on ns. hoitotakuun soveltaminen psykiatrista hoitoa tarvitseviin. Lasten, mutta erityisesti nuorten kohdalla on kyse systeemin ajanpeluusta ihmisten kustannuksella. Kunnilla on heikot resurssit hoitojen järjestämiseen ja tilannetta paikataan kyseenalaisilla, usein potilasturvallisuutta vaarantavalla lumehoidolla. Asianmukainen hoitoon pääsy tulkitaan alkaneeksi silloin, kun esimerkiksi terveyskeskuksen työntekijä vastaa asiakkaan puheluun. Kun terapia-aikoja ei ole, annetaan kolmen kuukauden karenssi, jonka tarkoitus lienee selvittää kunnan mahdollisuus terapian tai vastaavan hoidon toteuttamiseen. Kun se ei (yleensä) toteudu, annetaan nuorelle potilaalle lista yksityisistä terapeuteista, joihin hänen täytyy itse olla yhteydessä. Kun hän soittaa numeroihin niin joku on lopettanut työnsä, osalle ei mahdu ja osa ei voi auttaa kyseisessä ongelmassa. Terapian järjestäminen itselle vaatii etenkin nuorelta henkilöltä kunnossa olevaa mielenterveyttä. Lopuksi Kuten alussa mainitsin, ovat useat muut tieteenalat tuoneet saavutuksiaan esiin aktiivisemmin kuin sosiaalityö. Niiden keinot ovat joskus nykykielellä ilmaistuna populistisia, mutta niillä on kuitenkin informatiiviset ansionsa, joiden varassa eri alojen olemassaolo on ainakin hetkellisesti pelastettu. Totuuden nimissä on sanottava, että sosiaalityön toimijat voisivat aktivoitua nykyistä enemmän omien piiriensä ulkopuolelle. Korostunut maltillisuus ja pidättyvyys esiintuloissa voivat olla hyveitä, mutta ne eivät kohota tehokkaasti asioita suuren yleisön nähtäville. Tuo laaja kohderyhmä on kuitenkin se, josta vaikuttajat nousevat ja jonka tietoisuuden kasvu voi käynnistää muutoksia, joita ei puhtaasti tieteen ja tutkimuksen keinoin voida tavoittaa. Kirjoitukseni havainnot olen tehnyt vuosien välisenä aikana työnohjaajana ja työyhteisökouluttajana pääosin sosiaali- ja terveystoimessa ja opetustoimessa julkisella sektorilla sekä enenevässä määrin alan yksityisissä organisaatioissa. On syytä huomata, että laadultaan kyseenalaisimmat yksiköt tai laitokset eivät käytä työnohjausta tai muuta laatua kehittävää tukea hyvin ymmärrettävistä syistä. Työskentelyni eettisiin periaatteisiin kuuluu, että riittävän merkittävän laatupuutteen tai epäeettisen työn kohdatessani teen epäkohdasta ilmoituksen asianomaiselle viranomaistaholle. 16

17 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura Anneli Pohjola YTT, sosiaalityön professori Lapin yliopisto Lydia Heikkilä YTT, kehittämispäällikkö SámiSoster ry. Saamelaisten oikeus hyvinvointiin ja palveluihin Tutkimus saamelaisten hyvinvointipalvelukokemuksista ja tarpeista Saamelaiset ovat Suomen ja Pohjoismaiden ainoa alkuperäiskansa, jolloin voisi ajatella, että heidän tilanteensa ja tarpeensa ovat tarkoin tiedossa. Silti heidän hyvinvointi- ja palvelukokemuksistaan on suhteellisen ohuesti ja hajanaisesti tutkimustietoa, mikä vaikeuttaa palvelujen kehittämistä. Saamelaiset ovat etninen ja kulttuurinen erityisryhmä, ja heillä on oikeus saada tutkittua tietoa hyvinvointipalveluiden toteutumisesta ja toimivuudesta keskuudessaan. Jo muutenkin sosiaali- ja terveydenhuollon periaate asiakaslähtöisyydestä sisältää asiakkaan ja laajemmin kansalaisen oikeuden tutkittuun tietoon perustuviin palveluihin ja niiden tietoon perustuvaan kehittämiseen. Ensiarvoisen tärkeää on saamelaisten oman äänen kuuleminen hyvinvoinnin ja palveluiden toteutumisesta. Tutkimustiedon tuottaminen kohtaa kuitenkin myös tämän erityisryhmän kohdalla rahoituksellisia vaikeuksia. Monen vuoden rahoitushaun tuloksena saimme sosiaali- ja terveysministeriöltä yhden vuoden tutkimusrahoituksen vuodelle Sen turvin voitiin toteuttaa ensimmäinen tutkimusosio saamelaisten kotiseutualueen (Utsjoki, Enontekiö, Inari, Sodankylän pohjoisosa) saamelaisten palvelukokemuksista (Heikkilä, Laiti-Hedemäki, Pohjola 2013). Suurin osa saamelaisista asuu nykyään kuitenkin perinteisen saamelaisalueen ulkopuolella, ja tavoitteena on toteuttaa tutkimuksen toinen vaihe tämän ryhmän palvelukokemuksista myöhemmin. Muutto saamelaisalueelta jatkuu edelleen vahvana. Tässä artikkelissa kuvattavan tutkimuksen (mt.) tavoitteena on tuottaa tietoa saamelaisten hyvinvointipalveluiden toteutumisesta, tilasta ja palvelutarpeista saamelaisalueella, varsinkin kuntien peruspalvelujen ja saamelaisväestön tarpeiden kohtaamisesta. Näkökulmana ovat saamelaisten omat näkemykset ja kokemukset palveluista hyvinvoinnin osatekijöinä. Erityistarkastelussa ovat saamenkielisten palveluiden saatavuus ja palvelutarpeet sekä kielen ja kulttuurisuuden huomioiminen palvelutekijöinä. Tutkimuksen lähtökohtia rakentaessa oli pohdittava kahta peruskysymystä. Mitä on hyvinvointi, pärjääminen, hyvä elämä saamelaisten tulkitsemana, eli mistä oikeastaan puhumme heidän kulttuurisessa kontekstissaan? Palveluiden kulttuurisuus on avaintekijä, joka on tärkeä ottaa erityisen analyysin kohteeksi. Toinen kysymys liittyy paradoksaalisesti siihen, miten tavoittaa saamelaiset tutkimuksessa. Tilastoinnissa on erilaisia saamelaismäärityksiä, jolloin perusjoukon määrittäminen tuottaa ongelmia. Käytännön kysymykseksi muodostuikin, mistä löytää kyselyä varten perusjoukon eli saamelaisalueen täysi-ikäisten saamelaisten osoitteet. Periaatteessa käytettävissä olisi Saamelaiskäräjien vaaliluettelo, Väestörekisterikeskuksen tiedot ja Itellan kotitalouksien osoiterekisteri, joka perustuu Väestörekisterikeskuksen tietokantaan. Näiden mukaan saamelaisväestön määrä vaihtelee huomattavasti. Kerromme näistä peruskysymyksistä artikkelimme aluksi ja etenemme niiden jälkeen tutkimuksen keskeisiin tuloksiin saamelaisten hyvinvointikokemuksista ja palvelutarpeista. Kulttuurinen hyvinvointi Ymmärtääksemme tutkimuksen kohteena olevaa kysymystä saamelaisten hyvinvointikokemuksista, palvelujen toteutumisesta ja palvelutarpeista on olennaista hahmottaa hyvinvoinnin määritys saamelaisten lähtökohdista. Heidän hyvinvointikäsityksensä on laaja-alainen siten, että se sisältää sosiaalisen ja terveydellisen näkökulman ohella kielen, kulttuurin, identiteetin ja elinkeinotoiminnan. Lisäksi siihen kiinnittyvät elämäntapa, 17

18 Tutkiva sosiaalityö 2013 Kuvio 1. Saamelaisten pärjäämisen toimintamalli. yhteisöllisyys ja vastavuoroisuus sekä perinteinen tietämys ja uskomukset. Se laajentuu myös luonnonympäristön merkitykseen. Hyvinvointi on pärjäämistä ja hyvässä elämäntilanteessa elämistä, se tarkoittaa riittävää tai tyydyttävää elintasoa sisältäen taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin. Se on kykyä tulla toimeen vähällä, omatoimisuutta ja pystyvyyttä. Samalla se on olosuhteisiin mukautumista ja sopeutumista valtakulttuurin paineisiin. Elinkeinojen ja toimintaympäristöjen muutoksessa modernisaatiokehityksen myötä se saa yhä enemmän myös pärjäämisen pakon piirteitä. Tutkimuksen päätutkija Lydia Heikkilä on tiivistänyt saamelaisten pärjäämisen toimintamallin käyttäen symbolina perinteisen kodan pohjaa. Hänen kuvauksensa mukaan kodan sisäosassa, kodan ydinpaikoilla ovat ihmisen omat kyvyt, sukulaissuhteet ja báiki (paikka, joka tarkoittaa sekä yhteisöä että ympäristöä). Keskellä, tulisijan kohdalla on máhttu (osaaminen). Alaosan oviaukko ilmentää yhteiskunnan tukien ja toimien kasvavaa merkitystä saamelaisten elämässä. Toimintakenttänä on paikallisympäristö ja lähialue, jonka resursseja hyödyntämällä pärjääminen toteutuu ajallisten, paikallisten ja kulttuuristen erityisolosuhteiden puitteissa. (Heikkilä ym. 2013, 52.) Sukulaisuussuhteiden ohella tärkeä merkitys on ollut myös kulttuurisilla auttamissuhteilla, väärteillä (pohjoissaameksi verdde), joilla tarkoitetaan pitkäaikaisia, vastavuoroiseen lahjanantoon tai palveluksiin perustuvia kontaktihenkilöitä tai tuttavia (Länsman 2004, 11). Niukoissa oloissa erilaisten institutionaalisten vastavuoroisten suhteiden rooli on korostunut. Kulttuurisesti ymmärretyt hyvinvointipalvelut on olennaista hahmottaa osana saamelaisten sosiaalihistoriaa. Hyvinvointipalvelujen historia alueella on lyhyt, vain muutamia vuosikymmeniä, joiden aikana on toteutunut sekä hyvinvointivaltion rakentuminen että etääntyminen. Lisäksi saamelaisten sosiaalihistoria on vain osaksi tunnettua, jolloin sen analyysia tarvitaan myös osana tehtyä tutkimusta. Erityisesti elinkeinojen muutos vaikuttaa voimakkaasti hyvinvoinnin muutokseen. Yhä polttavammaksi on muodostunut kysymys kielestä ja kulttuurista sekä siitä, miten taata omakieliset ja kulttuurisensitiiviset palvelut. Saamelaisilla on oikeus käyttää palveluita omalla kielellä. Tämä toteutuu käytännös- 18

19 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura sä vielä heikosti, vaikka maassamme ei ole virallista assimilointipolitiikkaa. Keskeinen kysymys on, miten palvelut voivat osaltaan tukea kielen ja kulttuurin säilymistä sekä saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumista. Tutkimuksen toteuttaminen Saamelaiset tutkimusryhmänä on haastava kohde, koska Suomen saamelaisista ei ole kattavaa rekisteriä tai tietokantaa (henkilötietolaki 1999 kieltää henkilöiden rekisteröinnin muun muassa etnisyyden pohjalta). Se merkitsee, että tutkimuksen perusjoukko on hankala määrittää. Saamelaiskäräjien käytössä on vaaliluettelo, mutta sitä ei luovutettu tutkimustarkoituksiin, vaikka tarjosimme mahdollisuutta, että käräjät olisi voinut tehdä henkilöpoiminnan ja postituksen ilman, että nimet olisivat tulleet tutkijoiden tietoon. Väestörekisterikeskus kirjaa äidinkielen, mutta tietojen päivitys on henkilöiden omalla vastuulla, ja tuloksena on koko maassa ja saamelaisalueen kunnissa saamelaista. Saamelaiskäräjien määritelmän mukaan Suomessa on ja saamelaisalueella saamelaista, joista äänioikeutettuja täysi-ikäisiä saamelaisalueella on 2 393, muualla maassa ja ulkomailla 411 eli yhteensä henkilöä. Itellan Väestörekisterikeskuksen tietoihin pohjautuvassa osoiterekisterissä saamenkielisiä talouksia saamelaisalueella on 670. Päädyimme käyttämään aineiston hankinnassa Itellan osoiterekisteriä, ja postitimme kertakyselyn 412 kotitalouteen. Kattavuutta pyrimme lisäämään sillä, että jaoimme kohdennettuna vielä 130 lomaketta (koltat ja saamelaisvanhukset, joille mahdollistettiin myös lomakkeen tuettu täyttäminen). Lomakkeet käännettiin kaikille kolmelle saamenkielelle (pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame). Vastauksia saimme yhteensä 118. Vastausprosentti on siten 22 %. Sitä voi alhaisuudestaan huolimatta pitää tyydyttävänä, koska otanta kattoi suurimman osan kotitalouksista (670). Kyselyyn emme laittaneet tunnisteita, mikä merkitsi sitä, että uusintakyselyä ei voitu tehdä. Halusimme varmistaa vastaajien anonyymisuuden, sillä pienessä paikallisessa väestöjoukossa tunnistettavuus on arka asia. Lisäaineistona ovat seitsemän saamelaisen avaintoimijan teemahaastattelut. Niihin osallistui alueen sosiaali- ja terveysjohdon, järjestötoimijoiden, Kolttien kyläkokouksen ja Saamelaiskäräjien edustajia sekä saamelaisia julkisia toimijoita, jotka ovat aktiivisia sekä palveluiden että saamelaisasioiden edistämisessä. Tutkimuksellinen kokemus oli, että avaintoimijahaastattelut ovat tämäntyyppisessä tutkimuksessa hyviä ja informatiivisia, kun taas kyselylomake ei ole paras mahdollinen tiedonkeruun väline, koska se antaa vain suppean kuvan monipolvisesta ilmiöstä. Analyysissä keskeistä on tulosten tulkinta kulttuurista kontekstia vasten, sillä kulttuuriset ja paikalliset erityispiirteet ovat historian kuluessa muovanneet ja eriyttäneet saamelaisten elinehtoja ja suhdetta palveluihin. Tähän liittyvät myös kuntakohtaiset erityisolosuhteet ja alueelliset erot saamelaisalueen sisällä. Paikallisuuden lisäksi haasteena on ilmiökentän erityispiirteiden ja kirjon säilyttäminen. Samalla on tarpeen pohtia palvelujen relevanssia saamelaisten näkökulmasta ja ymmärtää niiden paikka ja merkitykset heidän elämässään, mistä palveluihin kiinnittyvät odotukset, tarpeet, käyttö ja tyytyväisyys kumpuavat. Palvelukokemusten osalta peruskysymys on ihmisen arjessa selviytyminen ja palvelujen rooli sen mahdollistajana. Erityisryhmän kohdalla tulosten tulkinnassa olennaista on myös palveluiden saatavuuden vertailukelpoisuus suhteessa valtaväestöön sekä yhdenvertaisuuden toteutuminen. Lisäksi on huomioitava, että saamelaisten koloniaalinen perintö, vähemmistöasema ja suhteet valtakulttuuriin elävät osana arjen institutionaalisia käytäntöjä. Lopulta tutkimuksen relevanssi tulee siitä, mikäli se voi tukea palvelujärjestelmän kehittämistä. Lähtökohtana perusoikeudet Kysymys hyvinvointipalveluista kiinnittyy sekä perusoikeuksiin että niitä täydentäviin sosiaalisiin oikeuksiin. Kivijalkana on Suomen perustuslaki (1999), jonka toinen luku säätää perusoikeuksista. Saamelaisten hyvinvointipalvelujen kannalta erityisesti yhdenvertaisuuspykälä (6 ) sekä oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (17 ) nousevat keskeisiksi yleissäädösten lisäksi. Yhdenvertaisuus määritellään siten, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Omasta etnisestä alkuperästä ja kielestä huolimatta saamelaisilla on oikeus yhdenvertaisuuteen hyvinvointipalvelujen suhteen. Samoin heidän kohdallaan perustuslaissa määritellään oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Säädöksen mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla. Säädös merkitsee omaa kieltä ja kulttuuria koskevaa itsehallintoa. Saamen kielilaki on annettu vuonna 2003 ja sen tavoitteena on turvata perustuslaissa säädetty saamelaisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet. 19

20 Tutkiva sosiaalityö 2013 Silti voimakkaasti etenevä kielenvaihto on käynnissä. Kyselyaineiston vastaajien äidinkieli on neljällä viidestä (82 %) ollut joku kolmesta saamenkielestä (pohjoissaame 73 %, koltansaame 7 %, inarinsaame 2 %). Sen sijaan nykyisenä arkikielenä jotakin saamenkielistä käyttää enää kaksi viidestä (40 %) vastaajasta (pohjoissaamen osuus 36 %). Suomi äidinkielenä on ollut runsaalla kymmenellä (11 %) prosentilla, mutta nyt arkikielenä sitä käyttää 41 prosenttia. Kaksikielisten, sekä saamen- että suomenkieltä käyttävien osuus on kasvanut kuudesta prosentista viidennekseen (19 %) vastaajista. Muutos kertoo merkittävästä kielen ja sitä kautta kulttuurinmuutoksesta. Se kertoo myös siitä, että saamelaisten kielelliset oikeudet eivät ole toteutuneet tavoitteiden mukaisesti. Tosin kielen elvytys on selvästi parantunut esimerkiksi inarinsaamen käyttöä. Palvelujen saatavuus ja saavutettavuus Keskittynyt palvelutarjonta ja harva asutus ovat hankala yhdistelmä maaseudun haja-asutusalueiden palveluiden organisoinnissa. Hyvinvointipalveluja on saatavissa lähinnä kuntakeskuksissa ja saamelaisalueen muutamassa palvelukylässä, kuten Sevettijärvellä, Karigasniemessä, Kaaresuvannossa, Kilpisjärvellä ja Vuotsossa. Näissä kylissä on vielä kauppa ja peruskoulun ala-aste sekä pysyvä tai määräajoin järjestetty terveydenhoitajan ja yleislääkärin vastaanotto. Palvelujen saavutettavuutta haittaavat pitkät etäisyydet. Vastaajien keskimääräinen matka kuntakeskukseen on 54 kilometriä ja enimmillään se on jopa 200 kilometriä. Erityispalveluihin Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle matkaa kertyy Utsjoen kaukaisemmista kylistä 500 kilometriä ja Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan yli 700 kilometriä. Vaikka asutuskin keskittyy, niin perinteisten elinkeinojen harjoittajat asuvat edelleen etäällä sivukylissä. Samaan aikaan julkinen liikenne on karsittu hyvin vähäiseksi ja toimii lähinnä koululaiskuljetuksina lukuvuoden aikana. Kuntien järjestämä korvaava palveluliikenne ei ole peittävää. Saamelaisten kannalta hankalaa on, että mahdolliset kutsutaksit ovat useimmiten suomenkielisiä. Palvelujen saavutettavuus edellyttää siten omien kulkuneuvojen käyttöä ja erityisesti ikääntyvät tarvitsevat kuljetusapua. Palvelujen saatavuus koetaankin saamelaisalueella valtakunnan tasoon verrattuna selvästi ongelmallisena. Saamelaisvastaajista vain runsas kolmannes (38 %) pitää sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuutta melko hyvänä tai hyvänä, kun esimerkiksi Kansalaisbarometrin (Siltaniemi ym. 2011, 97) mukaan koko maassa ja muualla Lapissa vastaava luku on lähes kaksi kolmasosaa (61 % ja 63 %). Palvelujen saatavuuden arvioi huonoksi 42 % saamelaisalueen vastaajista (koko maassa 16 % ja muualla Lapissa 14 %, mt.). Mikäli analyysissä käytetään Liisa Hokkasen (2012) esittämää menetelmätietoista tulkintaa, jossa epäröintiä sisältävää melko hyvä -vaihtoehtoa ei katsota varauksetta hyväksi, vaan hyväksi arvioksi huomioidaan vain erittäin hyvän saatavuuden vastaukset, niin vain noin joka kymmenes saamelaisvastaajista näkee sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden hyvänä. Kuitenkin kuntakohtaiset ja myös kuntien sisäiset erot ovat suuret. Ratkaisevia näissä eroissa ovat etäisyydet palveluihin, kunnan palvelurakenteen järjestelyt, kulkuyhteydet sekä palvelunkäyttäjien arkikielen vaihtelut. Myös eri palveluiden kohdalla on suuria eroja saatavuuden kokemuksissa. Sosiaalipalvelut koettiin keskimäärin vaikeampina saada, mihin saattaa vaikuttaa se, että on hankalampi hahmottaa, mitä hyvin moninaiset sosiaalipalvelut ovat ja mitä ne arjessa merkitsevät sekä niiden heikompi imago verrattuna terveyspalveluihin. Palvelujen saatavuuden heikohkot arviot herättävät kysymyksiä. Miten saadaan toimimaan palvelurakenneuudistuksen yhdenvertaisuus ja lähipalvelulupaus (Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän väliraportti 2013, 17), kun suuria ongelmia niiden saatavuudessa on jo nyt? Entä miten voidaan taata ihmisten yhdenvertaisuuden toteutuminen asuinympäristöstä, elinkeinosta, kielestä ja kulttuurista huolimatta? Saamelaisten keskuudessa erityisesti kielivähemmistöt, esimerkiksi koltankieliset, kokevat vaikeuksia palveluiden saatavuudessa. Palvelut ovat myös sukupolvikysymys, sillä ikääntyneillä palvelutarve kasvaa, mutta saamenkielisinä he kokevat vaikeuksia niiden saatavuudessa. Tällä hetkellä näyttää lisäksi siltä, että erilaiset uudet palvelumuodot eivät tarjoa toimivaa vaihtoehtoa palveluiden saatavuudelle. Kyselyn mukaan esimerkiksi internetiä käytetään lähinnä pankkipalveluissa, mutta muiden palveluiden osalta se ei ole vielä täydentävä vaihtoehto. Verkkovälitteiset henkilökohtaiset asiakaspalvelut ovat myös kehittyneet sosiaali- ja terveyspalveluissa hitaasti. Lisäksi siirtymä puhelinpalveluihin, esimerkiksi Kelassa ja TE-keskuksessa koetaan vaikeuttavan palvelua, sillä asioinnissa pärjääminen edellyttää hyvää suomenkielen taitoa. Kelan saamenkielinen puhelinpalvelu pitää erikseen tilata, jolloin sen käyttö vaatii ylimääräisen portaan. Saamenkielisiä palveluita on saatavissa edelleen vähän, vaikka tilanne on vähitellen parantunut. Parhaiten on tarjolla kielipesä- ja kielikerhotoimintaa sekä päivähoitoa saamen kielellä. Järjestöjen hankkeina tuottamat 20