Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa

Transkriptio

1 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa Sektoritutkimuksen neuvottelukunta Alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuurit

2 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 1 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa Tutkimushankkeen Kaupunkiverkon ja maaseudun välimaasto mikä on seutukaupunkien paikka aluerakenteessa? loppuraportti Heikki Eskelinen (toim.)

3 2 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa Esipuhe Sektoritutkimuksen neuvottelukunnan Alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuurit -jaosto käynnisti kesällä 2010 neljä monikeskuksiseen aluerakenteeseen liittyvää tutkimushanketta. Tutkimushaun tavoitteena oli saada monipuolinen valikoima tutkimushankeehdotuksia, joissa aihetta tarkastellaan laajasti, poikkihallinnollisesti ja useista eri näkökulmista ja erilaisten alueiden ja aluetasojen (kansainvälinen, valtakunnallinen, alueellinen ja paikallinen) kannalta. Tutkimushaun tarkoituksena oli myös syventää esiselvitysten tuottaman tiedon pohjalta tutkimusteemaa ja siihen liittyviä näkökulmia. Monikeskuksisuus on ollut yksi aluerakenteen kehittämisen keskeisiä tavoitteita Vanhasen II hallitusohjelmassa ja eri ministeriöiden linjauksissa. Siihen kytkeytyvät metropoli- ja suurten kaupunkien politiikka ja monet muut hallitusohjelman linjaukset. Monikeskuksisuus liittyy maakunta- ja kuntarakenteeseen, yhteysverkostoihin, alueellisiin työmarkkinoihin, palvelujen saatavuuteen, alueidenkäyttöön, maaseudun kehittämiseen jne. Monikeskuksisuudella on merkitystä eri hallinnonalojen ja maakuntien suunnittelun näkökulmista voidaanko aluerakenteen kehitystä ohjata esimerkiksi monikeskuksiseen suuntaan ja parantaa alueiden toimivuutta ja elinvoimaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Tämä on tutkimushankkeen Kaupunkiverkon ja maaseudun välimaasto mikä on seutukaupunkien paikka aluerakenteessa? loppuraportti. Hankkeen on toteuttanut ja tämän raportin kirjoittanut tutkimusryhmä, johon ovat kuuluneet Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksesta Heikki Eskelinen (tutkimusryhmän johtaja), Matti Fritsch ja Timo Hirvonen, Aalto yliopiston Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksesta Christer Bengs, Jukka Hirvonen ja Aleksi Karhula sekä Vaasan yliopiston aluetieteen oppiaineesta Seija Virkkala, Marianne Haapala ja Hanna Taskinen. Projektin ohjausryhmänä on toiminut Sektoritutkimuksen neuvottelukunnan Alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuurit -jaosto. Helsingissä marraskuussa 2011 Sektoritutkimuksen neuvottelukunta Alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuurit -jaosto

4 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 3 Tiivistelmä Seutukaupungeilla tarkoitetaan vuonna 2007 perustettuun Seutukaupunkiverkostoon kuuluvia kaupunkeja. Vuonna 2011 tähän edunvalvontaryhmään kuului 47 paikkakuntaa. Oman määritelmänsä mukaan ne ovat seutukuntiensa tai talousalueensa keskuksia tai keskuspareja, mutta eivät maakuntiensa keskuksia. Raportti koostuu kuudesta artikkelista. Johdantoartikkeli esittelee tutkimuskohteen, esittää perusteita sen tutkimiseksi sekä jäsentelee tutkimustehtävät. Seuraavissa neljässä artikkelissa raportoidaan tulokset: Seutukaupunkien piirteet ja kehityskuva. Tilastollinen tarkastelu seutukaupunkien ja niiden kehityksen ominaispiirteistä. (Artikkeli 2) Seutukaupunkien asema alue- ja kaupunkirakenteessa. Kirjallisuuskatsaus seutukaupunkien sijoittumisesta keskusjärjestelmän luokitteluissa. (Artikkeli 3) Seutukaupunkien palvelurakenne ja sen muutokset. Tapaustarkastelujen kohteena kolme erityyppistä seutukaupunkia: Ylivieska, Kauhajoki ja Äänekoski. (Artikkeli 4) Seutukaupunkien paikallistalouksien vahvistaminen elintarviketuotannossa, rakentamisessa, energiantuotannossa ja liikenteessä. Tapaustutkimusten kohteina Loimaa, Iisalmi ja Äänekoski. (Artikkeli 5) Raportin viimeinen artikkeli sisältää yhteenvedon tuloksista sekä arvioita ja johtopäätöksiä seutukaupunkien paikasta sektoripolitiikassa. Väkilukunsa perusteella seutukaupungit ovat pieniä ja keskisuuria kaupunkeja: suurin osa niistä kuuluu sadan suurimman kunnan joukkoon ja vain kolmen seutukaupungin väkiluku on alle Toiminnallisesti ja elinkeinorakenteeltaan seutukaupungit ovat varsin erityyppisiä. Erottuvimmin nousevat esiin keskisuuret maakuntien reuna-alueiden palvelukeskukset, teollisuuskaupungit sekä maaseudun työssäkäynti- ja palvelukeskukset. Useimpien seutukaupunkien väestönkehitys on ollut heikompi kuin koko maassa ja seutukaupunkien sijaintimaakunnissa keskimäärin. Erityisesti taajaan asuttujen seutukaupunkien kehityskuva on heikompi kuin tässä kuntaryhmässä keskimäärin. Keskusjärjestelmän luokitteluissa seutukaupunkien asema näyttäytyy suhteellisen vakaana. Siirtymät ovat pieniä ja lähinnä peräkkäisten hierarkiatasojen välisiä. Lisäksi osa siirtymistä aiheutuu luokitteluperusteiden muutoksista. Monikeskuksisuus ymmärretään tapaustutkimusten kohdepaikkakunnilla monitasoisuutena. Maakuntakeskus nähdään alueen veturina, jota ympäröi joukko seutukaupunkeja ja niitä ympäröiviä pienempiä kuntia. Seutukaupungeilla on tärkeä rooli etenkin palvelujen järjestämisessä. Monikeskuksisuutta pidetään positiivisena asiana niin kauan kuin palvelut säilyvät seudullisina ja lähellä ihmistä. Tapaustutkimukset tukevat käsitystä, että seutukuntien sisäinen julkisten ja yksityisten palvelujen keskittyminen on tukenut seutukau-

5 4 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa punkien kehitystä. Seutukaupunkien näkemykset valtion aluehallinnon supistusten vaikutuksista vaihtelevat paikkakunnittain. Tulevaisuuden uhkakuvat koskevat erityisesti koulutus- ja perusturvapalveluiden karsimista. Seutukaupunkien joukossa on useita paikkakuntia, joiden kehityskuvan leimallinen piirre on ollut rakennemuutos negatiivisessa merkityksessä. Paikallisella kysynnällä on kuitenkin myös globalisaation oloissa merkittävä rooli erityisesti alkutuotannon, rakentamisen, liikenteen ja energiahuollon aloilla. Paikallistalouden sisäisten yhteyksien vahvistaminen tarjoaa kehittämismahdollisuuksia, jotka voivat tehostaa sen toimintaa ja samalla tukea muun muassa ilmastopolitiikan tavoitteita. Tämä edellyttää sekä valtion sektoripolitiikan että seutukaupunkien omia toimia, joilla tuetaan paikallisten tuottajien mahdollisuuksia kilpailla seudun ulkopuolisten tuottajien kanssa. Seutukaupungit näyttävät hakeutuneen yhteistyöhön tilanteessa, jossa niillä on menetettävää eli uhkana on useiden palvelujen karsiutuminen. Seutukaupunkiverkoston toimintastrategia heijastelee tätä asetelmaa. Valtiovaltaan vaikuttaminen on perusteltua, koska valtio vaikuttaa ainakin välillisesti perusturva- ja koulutuspalvelujen toimipisteiden sijoittumiseen. Lisäksi seutukaupungit katsovat jääneensä kaupunkiverkkokeskeisen aluepolitiikan ja maaseutupolitiikan katvealueelle. Paikkakuntien sijaintiaseman erot kuten syrjäisyys on perusteltua ottaa huomioon valtion palvelujen tarjontaa ja kehittämispolitiikkaa koskevissa ratkaisuissa. Eräät seutukaupungit ovat hyvin laajan alueen keskuksia niitä ei voi siirtää toiseen paikkaan eivätkä ne häviä Suomen kartalta. Seutukaupunkiverkoston olemassaolo ja vahvistuminen tukee näkemystä, että käytössä olevat alue- ja yhdyskuntarakenteen tyypittelyt ja kuvausmenetelmät ovat uudistamisen tarpeessa.

6 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 5 Sammanfattning Detta är slutrapporten för forskningsprojektet Mellan stad och land vilken är regionstädernas plats i bebyggelsestrukturen?. Med begreppet regionstad avses här de kommuner som anslutit sig till nätverket för regionstäder för närvarande 47 stycken. Dessa städer beskriver sig själva som centra för en bygd eller ett uppland, men de är inte regionala centra. Rapporten omfattar sex artiklar. I introduktionen beskrivs forskningsobjektet och grunden för forskningsuppdraget samt de olika forskningsfrågorna. Resultaten presenteras i fyra artiklar: Regionstädernas specifika drag och nuvarande utvecklingsbild på basen av statistiskt material. (Artikel 2) Regionstädernas position i tätorts- och stadssystemet i enlighet med hur de klassificerats i tidigare modeller för landets ortsstruktur. (Artikel 3) Förändringarna i regionstädernas serviceutbud i tre städer: Ylivieska, Kauhajoki och Äänekoski. (Artikel 4) Stärkandet av den lokala ekonomin avseende livsmedel, byggande, energi och transport i tre städer: Loimaa, Iisalmi och Äänekoski. (Artikel 5) I det avslutande kapitlet ges en sammanfattning av resultaten och en bedömning av regionstädernas plats i sektorpolitiken. (Artikel 6) Enligt befolkningsmängden är regionstäderna små eller medelstora. Ett flertal hör till landets 100 största kommuner och bara tre av dem har en befolkning på mindre än invånare. Vad gäller funktioner och näringslivsstruktur uppvisar regionstäderna stora skiftningar. Man kan urskilja servicecentra i regionens perifera delar, industristäder samt landsbygdens arbetsplats- och servicecentra. Regionstädernas befolkningsutveckling har i allmänhet varit blygsammare än den motsvarande i hela landet eller bland andra kommuner i de enskilda regionerna. Speciellt har de mera tättbyggda regionstädernas utveckling släpat efter. I de olika klassificeringarna av centralortssystem verkar regionstäderna ha en stabil position. Förändringarna har varit små och närmast rört omfördelning mellan närliggande hierarkiska nivåer. Delvis har ändrad klassificering berott på nya klassificeringsgrunder. Polycentrismen i bebyggelsestrukturen ser man ofta på lokal nivå som ett utslag av ett hierarkiskt centralortssystem. Regioncentra identifieras som lokomotiv för utvecklingen, omgivna av ett antal regionstäder med tillhörande mindre kommuner. Regionstäderna spelar en viktig roll som servicecentra och polycentrismen anses vara av godo så länge serviceutbudet förblir lokalt och tillgängligt. Undersökningen av de enskilda städerna bekräftar in-

7 6 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa trycket att den interna koncentrationen av offentlig och privat service har stärkt regionstädernas utveckling. Bedömningarna går isär vad gäller effekterna av statsförvaltningens indragningar. Man ser indragningarna av utbildningsplatser och nedskärningarna av det grundläggande serviceutbudet som framtida hot. Även globaliseringen och de strukturella omställningarna i ekonomin ses som hot, vilka dock kan motverkas genom att förstärka den lokala ekonomin och expandera den lokala produktionen av alldagliga varor och tjänster. Samtidigt kunde detta bidra till genomförandet av de nationella, miljöpolitiska målen. I tre städer studerades fyra markrelaterade sektorer: livsmedelsproduktion, byggande, energi, och transport. Det finns redan en aktiv lokalekonomi i dessa städer, men även stort utrymme för expansion av det lokala näringslivets möjligheter att tillgodose lokal efterfrågan. Regionstäderna verkar ha sökt samarbete för att värna sig mot hotet om statliga nedskärningar och deras strategi reflekterar denna målsättning. Då staten åtminstone indirekt påverkar basservice och undervisning är det motiverat att söka påverka relevanta, statliga instanser. Regionstäderna anser sig ha hamnat i kläm mellan den stadsfokuserade regionalpolitiken och landsbygdspolitiken. Orternas olika förutsättningar, såsom perifer belägenhet, är skäl att beakta i den statliga utvecklingspolitiken. En del regionstäder har en position som centra för omfattande uppland. De kan varken flyttas eller utplånas från kartan. Själva existensen av nätverket för regionstäder stöder uppfattningen att de existerande modellerna för bebyggelse- och centralortsstruktur behöver förnyas.

8 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 7 Summary This report presents the findings of the research project A blind-spot between urban and rural policy-making? Positioning sub-regional centres in the Finnish spatial structure. The project has been carried out and the report has been authored by a research group that included Heikki Eskelinen (project leader), Timo Hirvonen and Matti Fritsch from the University of Eastern Finland (Karelian Institute), Christer Bengs, Jukka Hirvonen and Aleksi Karhula from Aalto University (Centre for Urban and Regional Studies), and Seija Virkkala, Marianne Haapala and Hanna Taskinen from the University of Vaasa (Regional Studies). Sub-regional centres are urban or semi-urban settlements that belong to the Sub-regional Cities Network, which was founded in 2007 and currently (2011) has 47 members. According to the Network s own definition, subregional centres are centres of their respective sub-region (seutukunta) or functional region, but not regional centres. The report consists of six articles. Article 1 presents the research topic as well as research tasks, and makes the case for why this is an important topic to study. In the subsequent four articles the research findings are presented: A mainly quantitative analysis of the characteristics and development paths of the sub-regional centres (Article 2) A review of the literature that deals with the Finnish spatial structure and settlement system from the viewpoint of sub-regional centres (Article 3) Public service structures in the sub-regional centres and their development over time. Case studies from Ylivieska, Kauhajoki and Äänekoski.(Article 4) Potentials for strengthening local economies in sub-regional centres as regards food production, construction, energy production and transport. Case studies from Loimaa, Iisalmi and Äänekoski. (Article 5) The final article of the report provides a summary and evaluates the role of sub-regional centres vis-á-vis sectoral policy. In terms of population numbers, sub-regional centres are small and medium-sized towns. The majority of them belong to the group of the 100 largest municipalities; only three sub-regional centres have a population of less than In functional and economic terms, the group is rather diverse. The most characteristic types include medium-sized towns at the fringes of the Finnish NUTS 3 regions: (1) towns with important roles in the provision of public and private services, (2) industrial towns and (3) rural service and employment centres. Many sub-regional centres have had a weaker population development as compared to the national average and their respective regional averages. Particularly sub-regional centres that belong to the group of semi-urban mu-

9 8 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa nicipalities - according to the Finnish Statistical Grouping of Municipalities perform worse than the sub-regional municipalities in general. Sub-regional centres appear to be in relatively stable position within the Finnish classifications of the settlement system. Changes in position/rank have been small and between consecutive hierarchical groupings. Some changes have also been caused by changing classification methods. In the case study municipalities, polycentricity is understood as involving multiple levels. The regional centre is seen as the engine of the region that is surrounded by a group of sub-regional centres, which again are surrounded by smaller municipalities. Sub-regional centres have a particular role as service providers. Polycentricism is seen in a positive light as long as services remain in the region and close to the people. The case studies support the view that the concentration of public and private services within the subregions (seutukunnat) has supported the development of the sub-regional centres. The views on the effect of the state s curtailment of its regionallevel government vary in the different sub-regional centres. The main threats for future development are seen to be related to the cutting back of educational and basic social services. A number of sub-regional centres are characterised by a negative change in their economic structures. Local demand, however, still plays an important role also in conditions of globalization, particularly in terms of primary production, construction, transport and energy. The strengthening of connections and networks within the local economies provides new development opportunities and at the same time, for example, supports environmental and climate policy goals. This requires action from both the State s sectoral policies as well as from the sub-regional centres themselves to support the ability of local producers to compete with businesses outside the region. It appears that the sub-regional centres engage in co-operation and supervision of interests when they find their own status as service providers at risk. This is also reflected in the strategy of the Sub-regional Cities Network. They see a rationale for influencing State-policy due to the fact that it, at least indirectly, has leverage over decisions on where educational and basic social services will be located. In addition, sub-regional centres see themselves as being in a blind-spot between urban and rural policy-making. The geographic locations e.g. peripherality - of the different localities have to be taken into account when it comes to solutions chosen in terms of national service production and development policy. Due to the fact that some sub-regional centres have very large hinterlands, they can neither disappear from the map of Finland nor can their functions be easily transplanted to other locations. The bare existence and growing role of the Sub-regional Cities Network indicates that the existing regional and spatial classifications and models are in need of reform.

10 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 9 Sisällys 1. Tutkimuskohteina seutukaupungit Heikki Eskelinen 2. Seutukaupunkien piirteet ja kehityskuva Timo Hirvonen ja Matti Fritsch 3. Seutukaupungit aluerakenteessa keskusverkkotutkimusten näkökulma Marianne Haapala 4. Palvelujen tarjonta ja tarve seutukaupungeissa tapaustutkimukset Marianne Haapala, Seija Virkkala ja Hanna Taskinen 5. Paikallistalous kolmessa seutukaupungissa Christer Bengs, Jukka Hirvonen ja Aleksi Karhula 6. Seutukaupungit Suomessa: yhteenveto ja johtopäätöksiä Christer Bengs, Heikki Eskelinen ja Seija Virkkala

11 10 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa Heikki Eskelinen 1. Tutkimuskohteina seutukaupungit Tässä raportissa tarkastellaan ns. seutukaupunkien kehityskuvaa sekä niiden asemaa aluerakenteessa ja valtion politiikkasektorien toiminnassa. Raportin viidessä ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan seutukaupunkeja eri näkökulmista. Kuudes artikkeli sisältää tulosten yhteenvedon sekä seutukaupunkien tutkimusta ja niitä koskevaa politiikkaa koskevia johtopäätöksiä. Käsite seutukaupunki viittaa pieniin, maakuntakeskustasoa alempana olevien työssäkäyntialueiden keskuksiin. Sitä ei voida pitää vakiintuneena yhdyskuntarakennetyyppinä, vaan pikemminkin kokeilukäytössä olevana politiikan käsitteenä, jota koskeva kiinnostus on ollut kasvusuunnassa. Tässä johdantoluvussa luonnehditaan aluksi sitä, miten seutukaupungit asemoituvat aluekehittämistä ja aluesuunnittelua koskevassa eurooppalaisessa keskustelussa, ja minkä vuoksi ne ovat kiinnostava kohde ns. sektoritutkimuksessa. Tämän jälkeen esitellään tutkimuskohde ja tutkimuskysymykset sekä kuvataan käsillä olevan raportin sisältö Eurooppalainen tausta EU-jäsenyydellä on ollut merkittävä vaikutus Suomessa käytössä olevaan alueiden kehittämistä ja aluesuunnittelua koskevaan käsitteistöön ja näiden alojen politiikkalinjauksiin. Tämä eurooppalaistumisprosessi ei ole yksisuuntainen vaan pikemminkin vuorovaikutteinen. Yhtäältä käsitteitä ja politiikkalinjauksia on omaksuttu ja mukautettu täkäläisiin olosuhteisiin ja toisaalta keskushallinnon ja aluetason toimijat ovat pyrkineet nostamaan merkittävinä pitämiään erityiskysymyksiä ja toimintastrategioita EUn asialistalle. Monikeskuksisuuden käsite on esimerkki edellä luonnehditusta eurooppalaistumisesta. Se juontaa juurensa EUn puitteissa jo pari vuosikymmentä käynnissä olleesta epävirallisesta politiikkaprosessista, jossa on pyritty luomaan aluesuunnittelu- ja aluekehityspolitiikkaa jäsentävä konseptio. Tämän prosessin orientaatio on muuntunut aluesuunnittelusta (spatial planning) alueelliseen kehittämispolitiikkaan (territorial development policy). Tämä terminologinen ja sisällöllinen muutos on nähtävissä keskeisten julkaisujen nimissä: vuonna 1999 julkaistiin ESDP-asiakirja (European Spatial Development Perspective,1999) ja vuonna 2007 Territorial Agenda of the European Union (TA 2007). Suomessa monikeskuksisuus on tulkittu ensisijaisesti aluekehittämisen käsitteeksi, mitä varten on painotettu keskusten vuorovaikutusta niiden maantieteellisen läheisyyden sijasta. (Eskelinen & Fritsch 2009)

12 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 11 Eurooppalaista aluesuunnittelua ja aluekehityspolitiikkaa jäsentävä prosessi on ollut epävirallinen jo siitä syystä, ettei Euroopan unionilla ole virallista toimivaltaa aluesuunnittelun alalla. Lissabonin sopimus (2009) muutti kuitenkin tätä asetelmaa, sillä siihen sisältyy territoriaalisen koheesion virallisen suomennoksen mukaan alueellisen yhteenkuuluvuuden tavoite (ks. esim. Faludi 2010). Vaikka tämän tavoitteen tulkinnoista ja merkityksestä käynnissä oleva poliittinen ja tieteellinen keskustelu ei ole toistaiseksi tuottanut yksiselitteisiä johtopäätöksiä, territoriaalisen koheesion tavoitteen suuntaisen politiikan piirteitä ovat esimerkiksi peruspalvelutasoa koskevien tavoitteiden asettaminen, politiikan eri sektoreiden koordinaatio ja paikka- tai alueperusteinen politiikka (place-based policy, ks. Barca 2009). Sektoritutkimuksen neuvottelukunnan alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuuri -jaoston toiminta on useissa suhteissa edellä luonnehditun eurooppalaisen politiikkaprosessin suuntaista. 1 Tavoitteena on ensinnäkin sektoripolitiikan koordinaatio ja sen tietoperustan parantaminen. Toiseksi tässä yhteydessä tarkastellaan sekä aluekehitystä että aluerakennetta. Kolmanneksi jaoston tutkimusohjelma Monikeskuksinen aluerakenne ja alueiden toimivuus pyrkii lisäämään keskushallinnon politiikkasektoreilla tarvittavaa ymmärrystä siitä, miten monikeskuksisuus on tulkittavissa Suomen olosuhteissa, jotka poikkeavat merkittävästi EU-Euroopan keskiarvoista. Silmiinpistävin ero on se, että Suomi on harvaan, mutta maan pohjoisosia lukuun ottamatta jotakuinkin kauttaaltaan asuttu, ja useimmat keskukset ovat pieniä ja suhteellisen kaukana toisistaan. Kun Suomen alue- ja yhdyskuntarakennetta verrataan suoraviivaisesti EU-Eurooppaan, tätä maata voisi pitää pikemminkin vähäkeskuksisena kuin monikeskuksisena Kuka keksi seutukaupungin ja minkä vuoksi? Käsillä oleva julkaisussa raportoidaan edellä mainittuun tutkimusohjelmaan Monikeskuksinen aluerakenne ja alueiden toimivuus kuuluva tutkimusprojekti Kaupunkiverkon ja maaseudun välimaasto mikä on seutukaupunkien paikka aluerakenteessa?. Käsite seutukaupunki on noussut esille pienten kaupunkien edunvalvonnan yhteistyön yhteydessä. Vuonna 2007 joukko pieniä kaupunkeja aloitti yhteistyön, jonka välittömänä syynä oli näiden kaupunkien tyytymättömyys valtion sektorihallinnon muutoksiin. Ne käynnistivät samalla ennakoivan edunvalvonnan, jolle Suomen Kuntaliitto on antanut sivustatukea (ks. Tähän yhteistyöhön on osallistunut noin 40 kaupunkia, jotka viittaavat ryhmäänsä käsitteellä seutukaupunkiverkosto. Sen mukaan Seutukaupunkeja ovat kaupungit, jotka ovat seutukuntiensa tai talousalueensa keskuksia tai keskuspareja, mutta eivät ole maakuntiensa keskuksia. Seutukaupungit ovat työssäkäyntialueen keskuksia. (Suomen Kuntaliitto 2009) Seutukaupungit määrittävät siis ryhmänsä sen perusteella, mikä on kaupungin asema maakunnan aluerakenteessa, ja korostavat edunvalvonnas- 1 infrastruktuurit/index.html

13 12 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa saan sitä, että valtion sektoripolitiikan alojen ratkaisut etenevät erillisinä toisistaan. Näin seutukaupunkiverkoston tavoite on eurooppalaisen aluekehittämis- ja aluesuunnittelupolitiikan käsittein se, että ne saisivat tunnistetun ja tunnustetun aseman valtion koordinoidun paikkaperustaisen politiikan kohteina ja toiminta-areenoina sekä toimijoina. Seutukaupungit ovat nostaneet profiiliaan mm. laatimalla politiikkaohjelman vuosille (Suomen Kuntaliitto 2009) ja hakeneet erottuvia piirteitään mm. Takaisin kartalle -kehittämismenetelmän avulla (Hynynen 2011). Yhteistyöryhmä ei ole kuitenkaan muodostunut kiinteärajaiseksi, vaan siihen osallistuvien kaupunkien joukko on vaihdellut jonkin verran mukana on aktivisteja ja seurailijoita. Vuonna 2011 seutukaupunkiverkostoon kuuluu 47 jäsentä. Tämän raportin artikkeleiden tutkimuskohteena on joko tämä 47 kaupungin ryhmä tai vuoden 2010 tilanteen mukainen 38 kaupungin ryhmä (artikkelissa 3). Kuvio 1. Seutukaupunkiverkosto (N=47) vuonna 2011 (aineisto: Suomen Kuntaliitto 3/2011) Seutukaupunkiverkoston pyrkimykset ovat saaneet vastakaikua esimerkiksi siinä suhteessa, että ne mainitaan vuonna 2010 julkaistussa Suomen aluekehittämisstrategiassa: Seutukaupungeissa on saatavissa kattavat julkiset ja

14 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 13 kaupalliset palvelut, jotka palvelevat myös ympäröivän maaseudun asukkaita ja yrityksiä ja Seutukaupunkeja vahvistetaan. (TEM 2010) Se, missä määrin ja millä tavoin nämä tavoitelausumat konkretisoituvat valtion politiikassa, on toistaiseksi avoinna. Käsillä oleva tutkimus pyrkii osaltaan tuottamaan tietoperustaa näitä asioita koskevia kannanottoja varten Tutkimuskohde ja tutkimustehtävät On syytä korostaa sitä, että käsillä olevan tutkimuksen kohteena ei ole joillakin kaupungin kokoa, sijaintia yms. kriteereillä rajattu pikkukaupunkien joukko, vaan edellä mainittu seutukaupunkien ryhmä, johon periaatteessa mikä tahansa kaupunki on voinut ilmoittautua mukaan. Tosin käytännössä tämä edunvalvontaverkosto ei ole satunnainen kokoelma kaupunkeja, vaan osallistujilla on yhteisiä intressejä ja yhteisiä rakennepiirteitä. Yleisesti se, että seutukaupungit ovat löytäneet toisensa ja organisoituneet yhteistyöhön, on tulkittavissa viitteenä siitä, että käytössä olevat alue- ja yhdyskuntarakenteen tyypittelyt ja kuvausmenetelmät jättävät katvealueita. Tutkimuksen peruskysymykset ovat: Millaisia ovat seutukaupungit ja miten ne asemoituvat aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa? Vastausten perusteella voidaan arvioida myös sitä, ovatko seutukaupunkien edunvalvontansa perusteina ilmaisemat huolet aiheellisia. Näitä kysymyksiä tarkastellaan: 1) Tekemällä yleiskatsaus seutukaupunkien kehityskuvasta. Niitä verrataan maaseutu- ja kaupunkimaisiin kuntiin ja koko maahan sekä kunkin seutukaupungin sijaintimaakuntaan. Tarkastelukohteina ovat mm. asukasluku, ikääntyminen, työllisyys- ja työttömyysaste ja koulutustaso. (Artikkeli 2) 2) Laatimalla kirjallisuuskatsaus siitä, miten seutukaupungit on asemoitu keskusverkkotutkimuksissa (sekä palvelurakennetta että kaupunkiverkkoa tarkastelevissa tutkimussuuntauksissa). (Artikkeli 3) 3) Kartoittamalla tapaustutkimuksin seutukaupunkien palvelurakennetta ja palvelurakenteen muutoksia kolmessa seutukaupungissa. Kohteina ovat Ylivieska, Kauhajoki ja Äänekoski.(Artikkeli 4) 4) Tarkastelemalla seutukaupunkeja paikallistalouksina: missä toiminnoissa ja mihin mittaan seutukaupungit voivat vahvistua paikallistalouksina lisäämällä paikallisen hyödyke- ja palvelutuotannon paikallista kysyntää? Tutkimuskohteina ovat elintarviketuotanto, rakentaminen, energiantuotanto ja liikenne, ja tapaustutkimusten kohteina Loimaa, Iisalmi ja Äänekoski. (Artikkeli 5) Raportin lopussa, artikkelissa 6 on tiivistelmä tuloksista ja samassa yhteydessä esitetään myös tutkimusryhmän arvioita ja johtopäätöksiä seutukaupunkien paikasta sektoripolitiikassa.

15 14 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa Lähteet Barca, F. (2009), An Agenda for a Reformed Cohesion Policy. A place-based approach to meeting European Union challenges and expectations. Independent Report prepared at the request of Danuta Hübner, Commissioner for Regional Policy. comunicati/2010/report_barca_v0306.pdf ESDP (1999), Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivat. Euroopan yhteisöjen virallisten julkaisujen toimisto. Luxemburg. Eskelinen, H. & Fritsch, M. (2009) Polycentricity in the North-eastern Periphery of the EU Territory, European Planning Studies, 17(4), Faludi, A. (2010), The Process Architecture of EU Territorial Cohesion Policy. Refereed article, August 2010, no 39, European Journal of Spatial Development. URL: Hynynen, A. (2010), Takaisin kartalle seutukaupunkien kehittämismenetelmä. Tutkimussuunnitelma. Tampereen teknillinen yliopisto, arkkitehtuurin laitos; EDGE arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuslaboratorio, Seinäjoen yksikkö. Suomen Kuntaliitto (2009), Seutukaupunkiverkosto. Politiikkaohjelma Helsinki. Kuntaliiton verkkojulkaisu ISBN (pdf). TA (2007), Territorial Agenda of the European Union. territorial-agenda.eu/reference%20documents/territorial-agenda-of-the- European-Union-Agreed-on-25-May-2007.pdf TEM (2010), Suomen aluekehittämisstrategia Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, alueiden kehittäminen 23/2010. Helsinki.

16 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 15 Timo Hirvonen ja Matti Fritsch 2. Seutukaupunkien piirteet ja kehityskuva Seutukaupunkiverkostoon kuului alkuvaiheissaan vuonna 2007 neljätoista kaupunkia. Perustamisensa jälkeen seutukaupunkiverkosto laajentui 38 kaupunkia käsittäväksi ja vuoden 2011 maaliskuussa siihen kuului 47 kuntaa tai kaupunkia. Yhteenlaskettuna niiden väkiluku tuolloin oli lähes eli noin 15 prosenttia maan asukkaista asui seutukaupungeissa. Seutukaupunkiverkoston perustehtävä on edunvalvonta. Sen teemat ja tavoitteet esitetään seutukaupunkiverkoston politiikkaohjelmassa vuosille (SKV 2009). Ohjelma-asiakirjan keskeiset huomiot ja toimenpideehdotukset käsittelevät seutukaupunkien asemaa aluerakenteessa sekä palvelurakenteiden ja elinkeinojen kehittämistä. Vuonna 2010 julkaistu seutukaupunkien markkinointiviestinnän linjaus (SKV 2010) täsmentää verkoston edunvalvontatehtävää ja sen tavoitteita. Visioksi asetetaan asema arvostettuna neuvottelukumppanina ja vahva paikka kuntarakenteessa maakuntakeskusten rinnalla. Seutukaupunkien edunvalvonnan perusajatuksena on se, että niiden asemaa ja niihin kohdistuvia politiikkatoimia ei tulisi tarkastella pelkästään paikkakuntakohtaisesti, vaan myös seutukaupunkien muodostaman viiteryhmän puitteissa. Seuraavassa tarkastellaan seutukaupunkien muodostamaa kuntaryhmää tilastojen perusteella: minkälaisia paikkakuntia seutukaupungit ovat ja mitkä ominaisuudet ja kehityspiirteet niitä yhdistävät Seutukaupunkien sijoittuminen aluerakenteeseen Seutukaupunkeja sijaitsee eri puolilla maata, joskaan ne eivät ole sijoittuneet tasaisesti maan eri osiin. Suuralueittain tarkasteltuna niitä on eniten Länsi- Suomessa (19), jossa lähes joka viides kunta kuuluu seutukaupunkiverkostoon. Itä- ja Pohjois-Suomessa seutukaupunkeja on sekä lukumääräisesti että suhteessa vähemmän; niitä on siellä 14, joten joka kymmenes itä- ja pohjoissuomalainen kunta on seutukaupunki. Maakunnista eniten seutukaupunkeja on Varsinais-Suomessa (8) ja Etelä-Pohjanmaalla (6). Ahvenanmaalla ja Kainuussa ei ole yhtään seutukaupunkia. Yhden seutukaupungin maakuntia on viisi: Etelä-Karjala, Kanta-Häme, Keski-Pohjanmaa, Kymenlaakso ja Päijät-Häme. Seutukaupunkien oman määritelmän mukaan ne ovat seutukuntiensa tai talousalueensa keskuksia tai keskuspareja, mutta eivät ole maakuntiensa

17 16 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa keskuksia (SKV 2009, 4). Seutukaupunkien sijoittuminen seutukuntajakoon on linjassa tämän määritelmän kanssa: Vain viidessä maakunnan keskuskaupungin seutukunnassa sijaitsee seutukaupunkeja. Kahdeksassa seutukunnassa on kaksi seutukaupunkia. 31 seutukaupunkia kuuluu perustyyppiin, jossa seutukaupungit oman seutunsa työssäkäynti- ja palvelukeskuksia sekä seutukuntansa ainoita edustajia seutukaupunkiverkostossa. Väkilukujensa perusteella seutukaupunkien enemmistö määrittyy pieniksi ja keskisuuriksi kaupungeiksi. Vuoden 2009 lopussa seutukaupungeissa oli asukkaita keskimäärin , mikä vastaisi kokojärjestyksen sijalukua 67 kaikkien Suomen 336 kunnan joukossa. Seutukaupungeista 33 (70 %) kuuluu väkiluvultaan sadan suurimman kunnan joukkoon, mutta 30 suurimman kunnan joukkoon niistä sijoittuu vain kaksi (Salo ja Rauma). Kolmen seutukaupungin väkiluku on alle Seutukaupungeista kaksi on kuntaa ja loput kutsuvat itseään kaupungeiksi. Kaupunki-nimikkeen yleisyys seutukaupunkien joukossa juontaa juurensa vuoden 1976 kunnallislain uudistukseen, jolloin kuntamuotojen jako kuntiin, kauppaloihin ja kaupunkeihin lakkautettiin ja silloiset kauppalat muuttuivat kaupungeiksi. Kaikkiaan 25 seutukaupunkia eli yli puolet seutukaupungeista on ollut kauppala. Kaikkiaan kauppaloita oli Suomessa kuutisenkymmentä, joten lähes puolet Suomen kauppaloista on hakeutunut seutukaupunkiverkoston toiminnan piiriin. Tilastokeskuksen kuntaryhmityksessä kunnat on jaoteltu taajamaväestön osuuden ja suurimman taajaman väkiluvun perusteella kaupunkimaisiin, taajaan asuttuihin ja maaseutumaisiin kuntiin. Kunnista suurin osa eli 208 (70 %) määrittyy Tilastokeskuksen kriteereillä maaseutumaisiksi. Seutukaupungeista vain kuusi on maaseutumaista. Taajaan asuttuja seutukaupunkeja on 27 ja kaupunkimaisia 14. Saavutettavuudeltaan ja liikenneyhteyksiltään seutukaupungit ovat erilaisia. Seutukaupungeista 37 sijaitsee sisämaassa ja kymmenen niistä on rannikkokaupunkeja. Suomen satamajärjestelmä on maantieteellisesti ja institutionaalisesti hajautunut ja kauppamerenkulun pääväylät ulottuvat rannikon seutukaupungeista kaikkiin muihin paitsi Raaseporiin. Lisäksi sisävesien pääväyläksi luokitellun Saimaan syväväylän satamia on neljässä seutukaupungissa (Kitee, Varkaus, Savonlinna ja Imatra). Viime vuosina vilkastunut Suomen satamajärjestelmää koskeva keskustelu koskettaa seutukaupunkeja sikäli, että satamien lukumäärän vähentäminen on esitetty keinona vähentää sekä yksityisiä että julkisia logistiikkakustannuksia. Vasta-argumentteina korostetaan satamien välisen kilpailun ja erikoistumisen myönteisiä vaikutuksia sekä lähisatamien merkitystä paikallisten teollisuusyritysten kuljetuskustannusten alentajina. (Merenkulkulaitos 2009). Suomessa kaikkiaan 20 paikkakuntaa on kotimaan lentoreittiliikenteen piirissä. Niistä kuusi on seutukaupunkeja (Kemi, Tornio, Pietarsaari, Kuusamo, Savonlinna ja Varkaus). Lähimmän lentokentän tunnin henkilöautoajomatkan saavutettavuusvyöhyke ulottuu kaikkiin seutukaupunkeihin. Siten lentomatkustamista rajoittavat käytännössä eniten päivittäisten yhteyksien lukumäärä ja matkan hinta. Kotimaan lentoliikenteessä ne näyttäisivät määräytyvän

18 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 17 lentomatkustajien määrän mukaisesti ja tähän liittyen lisääntyvästi myös paikallisen kilpailutilanteen määrääminä. Rautatie- ja maaliikenteen pääväyliä ei ole Suomessa virallisesti määritelty. Vuonna 2006 valmistunut mietintö (LVM 2006) valtakunnallisesti merkittävistä maaliikenteen runkoverkoista antaa kuitenkin viitteitä ja suuntaviivoja maan liikenneväylien kehittämiselle. Rautateillä runkorataverkkoa vastaa ns. keskeinen rataverkko (ks. esim. Liikennevirasto 2010, 10). Henkilöliikenteestä sen piiriin seutukaupungeista kuuluvat Pieksämäki, Imatra, Ylivieska, Iisalmi, Kemi ja Tornio. Lisäksi raskaan tavaraliikenteen rataverkon piiriin lukeutuu seutukaupungeista kolme satamakaupunkia (Rauma, Porvoo ja Hamina) ja kolme sisämaan radanvarsipaikkakuntaa (Kokemäki, Imatra ja Kitee). Seutukaupunkien liikenneyhteyksien kannalta ajankohtainen ja tärkeä liikennepoliittinen kysymys koskee päätieverkon määrittelyä ja laajuutta. Perinteisesti maantieliikenteen perustan ovat muodostaneet valtatiet. Nykyisellään noin kilometrin laajuisina ne kattavat koko maan ja ulottuvat lähes jokaiseen seutukaupunkiin. Kaavailtu runkotieverkko tai sitä liikennepolitiikan käsitteistössä vastaava ns. keskeisten pääteiden verkko käsittää vain noin kolmanneksen valtateistä. Keskeisiin pääteihin eivät kuulu esimerkiksi itä-länsisuuntaiset yhteydet etelärannikkoa lukuun ottamatta sekä maan vähäväkisimpien alueiden yhteydet Joensuu Rovaniemi -linjan koillispuolella Seutukaupunkien perustyypit Kartalla seutukaupungeista parhaiten erottuu Raaseporista Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Pirkanmaan maaseutumaisten rajaseutujen kautta Etelä- Pohjanmaalle ulottuva länsisuomalaisten seutukaupunkien ketju. Toiseksi seutukaupunkien kartalta erottuvat maakuntien ja aluekeskusten reunakaupungit. Iisalmi, Kemijärvi ja Savonlinna nousevat kokonsa ja keskusmerkityksensä vuoksi niistä esiin selvimmin. Väkiluvultaan niitä pienempiä, mutta samaa keskustyyppiä omille takamailleen edustavia seutukaupunkeja ovat myös esimerkiksi Kuusamo, Lieksa ja Sodankylä. Tämän tyyppisiin maaseudun palvelukeskuksiin vertautuvat myös useimmat edellä mainitun Raaseporin Pohjanmaan seutukaupunkiketjun paikkakunnat, joskin väkirikkaimmilla alueilla sijaitsevina ne ovat pinta-aloiltaan ja vaikutusalueiltaan syrjäseutujen seutukaupunkeja pienempiä. Kolmannen seutukaupunkien tyypin muodostavat teollisuuskaupungit, joihin lukeutuu noin neljännes seutukaupungeista. Monet niistä syntyivät ympäristöalueidensa raaka-aineiden jalostuksen varassa. Niiden myöhempää kehitystä ovat määränneet teollisen järjestelmän muutossuunnat, joiden vaikutukset ovat olleet sekä yleisesti toimialoja ja tuotannonsuuntia käsittäviä että valikoivasti ja erirytmisesti tehtaisiin ja paikkakuntiin kohdistuneita. Seutukaupungeissa esimerkkejä teollisuuden supistuksista ja toimipaikkojen uudelleensijoittumisesta tarjoavat elintarviketeollisuudessa Forssa, tupakkateollisuudessa Pietarsaari ja metalliteollisuudessa muiden muassa Rauma, Tornio ja Uusikaupunki. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana rakennemuutokset ovat voimistuneet myös metsäteollisuudessa. Siinä saneerausten ja in-

19 18 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa vestointien kohteina ovat olleet seutukaupungeista esimerkiksi Imatra, Kemi, Mänttä-Vilppula, Varkaus ja Valkeakoski. Kuviossa 1 esitetään ESPON tutkimusohjelmassa toteutetun SMESTO-tutkimushankkeen (ESPON 2006) tyypittely eurooppalaisten pienten ja keskisuurten kaupunkien tilallisesta järjestymisestä. Suurin osa suomalaisista seutukaupungeista sijoittuu kuvion alareunassa esitettyyn erillisten kaupunkien lajityyppiin. Niille on ominaista sijainti kaukana toisistaan siten, että kaupungit muodostavat selväpiirteisesti toisistaan erottuvia ja toiminnallisesti itsenäisiä työssäkäynti- ja vaikutusalueita. Kuvio 1. Pienten ja keskisuurten kaupunkien kolme perustyyppiä. (Lähde: ESPON 2006, 61, muokattu) Kuvion 1 toinen lajityyppi kuvaa pienten ja keskisuurten kaupunkien muodostamaa kaupunkivyöhykettä. Siellä kaupungit sijaitsevat maantieteellisesti niin lähekkäin, että niiden päivittäisalueet lomittuvat toisiinsa. Vyöhyke voi toteutua kaupunkiparina tai laajempana yhteistyö- ja vuorovaikutusalueena, jolloin se rajautuu maantieteellisesti jonkin koossapitävän toiminnallis-fyysinen rakenteen, (tie, luonnonmaantieteellinen asutustihentymä) mukaisesti (Jauhiainen ym. 2007). Viimeksi mainittu alueellinen sidos erottaa vyöhykkeen verkostosta: jälkimmäinen on lähtökohtaisesti sopimuksenvarainen ja sitä pitävät koossa muut kuin maantieteelliseen läheisyyteen liittyvät yhteistyön kannustimet ja vetovoimatekijät. SMESTO-tutkimushankkeen eurooppalaisessa vertailuasetelmassa kaupunkivyöhykkeitä esitetään esiintyvän tiheästi asutuilla Euroopan ydinalueilla.

20 Seutukaupungit aluerakenteessa ja sektoripolitiikassa 19 Alhaisen asukastiheyden ja harvan keskusverkon maissa niitä esiintyy vähemmän ja lähinnä erikoistapauksina. Seutukaupunkien asetelmassa viitteitä vyöhykemäisestä kaupunkirakenteesta tarjoaa Raaseporin Pohjanmaan seutukaupunkiketju. Yleisesti vyöhykemäinen yhdyskuntarakenteen yhteenkuroutuminen näyttäisi Suomessa olevan ensisijaisesti suurimpien kaupunkiseutujen sisäinen kehityspiirre. Selvimmin sitä esiintyy pääkaupunkiseudun metropolialueella ja kehittyvien maaliikenneväylien varaan rakentumassa olevan Helsinki Tampere kehityskäytävän varrella. Seutukaupunkiverkoston kokoonpanoa tarkastellessa huomio kiinnittyy siihen, että näiden alueiden kaupungeista ei yksikään kuulu seutukaupunkiverkostoon, vaikka monet niistä olisivat esimerkiksi kokonsa puolesta sen veroisia. Tämä liittyy seutukaupunkiverkoston tehtävään tietyn tyyppisten kaupunkien etujen valvojana ja niiden intressien esiin nostajana. Metropolialueen ja siellä vaikkapa Sipoon ja Nurmijärven kasvudynamiikka ja siitä esiin nousevat kehittämisteemat ja edunvalvontakysymykset ovat perustellusti seutukaupunkien vastaavista poikkeavia Seutukaupunkien kehityskuva Kuvio 2 esittää pitkän aikavälin aluerakenteen kehittymistä Suomessa siten, että seutukunnat on jaettu neljään ryhmään. Aineistona on käytetty Tilastokeskuksen väkilukuaineistosta muodostettuja seutukuntien väkilukuja vuoden 2005 seutukuntajaon mukaisesti vuosille 1880, 1950 ja 2004 (Tervo ym. 2007). Kuvion 2 perusviesti on selväpiirteinen ja siitä heijastuu Suomen myöhäisen kaupungistumisen kehityspolku. Pääkaupunkiseudun väkiluku on neljätoistakertaistunut vuodesta 1880 ja nykyisellään siellä asuu lähes viidennes maan väestöstä. Myös maakuntien keskusseudut 2 ovat kasvaneet. Muiden eli maaseutumaisempien seutukuntien ja myös seutukaupunkiverkoston seutukuntien väestöosuudet ovat laskeneet. Seutukaupunkiverkoston seutukuntien suhteellinen asema on heikentynyt tuntuvasti tarkastelujakson jälkimmäisellä osalla eli vuoden 1950 jälkeen. Toisin vaihtelu seutukaupunkienkin joukossa on ollut suurta. Niistä myönteisimmin vuoden 1950 jälkeen ovat kehittyneet Tammisaaren (+16 %) ja Rauman (+15 %) seutukunnat. Pielisen-Karjalan (-45 %) ja Keski-Karjalan (-41 %) väestönkehitys on ollut niistä heikointa. Kaikkiaan 44 seutukuntaa 77:stä on menettänyt väestöään vuoden 1950 jälkeen. Kokonaisuutena väestönmuutokset kuten alue- ja kaupunkirakenteen muutokset ylipäätään ovat kuitenkin tapahtuneet hitaasti. Lisäksi väestön väheneminen on jakautunut melko tasaisesti moniin seutukuntiin ja ainakin jossain määrin myös eri puolille maata. Missään seutukunnassa väestö ei ole puolittunut vuodesta 1950 vuoteen 2004 ulottuvalla tarkastelujaksolla. Sen sijaan tällä ajanjaksolla väestönsä vähintään kaksinkertaistaneita seutukuntia on neljä: Oulu, Turku Tampere ja Helsinki. 2 Seutukaupunkiverkoston kunnista viisi kuuluu maakunnan keskuskaupungin seutukuntiin. Kuvion 2 ryhmittelyssä ne kuuluvat maakuntien keskuskaupunkien seutukuntaryhmään.