ELOKUVAKASVATUS SODANKYLÄSSÄ

Transkriptio

1 1 ELOKUVAKASVATUS SODANKYLÄSSÄ Vasantie Sodankylä +358 (0) TARINANKERRONNAN RAKENNE ELOKUVASSA Elokuvakerronnan määrittelyä Elokuvakerronnan kehitys ja muutokset seuraavat elokuvakatsojien mieltymyksistä eri aikakausilla. Suosituiksi ja hyviksi havaittuja uudenlaisia kerrontatapoja käytetään yhä uudestaan. Kun toistoa on kestänyt riittävän kauan, tavasta tulee ominaisuus, jonka kokemista katsoja alkaa odottaa ja usein myös vaatia. Elokuvan historian saatossa kerronnan normeista on muodostunut elokuvien tunnusmerkit eli konventiot, joiden avulla voidaan erottaa esimerkiksi eri lajityyppeihin kuuluvat teokset toisistaan.[1] Perinteisen elokuvan suosion voidaankin väittää perustuvan opittuihin normeihin ja konventioihin. Klassinen elokuvakerronta on tuttua ja turvallista, jossa katsoja tuntee tarinan käännekohtien paikat ja kerronnan ratkaisut entuudestaan[2]. Elokuvakerronnan perusoletuksena on, että kerrotussa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu ei välttämättä tässä järjestyksessä. Tarina itsessään on elokuvan eri tyylilajeja ja muotoja yhdistävä tekijä, sen sijaan keinot kertoa ja vastaanottaa tarinaa vaihtelevat. Elokuvallisia normeja ei tietoisesti elokuvaa katsottaessa ajatella tai mietitä, sillä elokuvalliset konventiot ovat siinä mielessä tiedostamattomia, että niitä on vaikea kuvata täsmällisesti. Säännöistä poikkeaminen havaitaan usein paremmin kuin niiden olemassaolo[3]. Konventioiden rikkomista, jolla tarkoitetaan jonkin säännön tavanomaisuudesta poikkeavaa käyttöä, on käytetty myös klassisessa

2 2 elokuvamuodossa, ei ainoastaan taide-elokuvassa, jonka keskeiseksi ominaisuudeksi se on helppo ymmärtää. Klassisessa kerronnassa konventioiden rikkominen on ollut enemmänkin tehokeino kuin kantava kerronnallinen voima. John Ellisin mukaan elokuvakerronta on ekonominen systeemi. Se on tuttujen ja tarkoituksenmukaisten elementtien tasapainottamista suhteessa vieraisiin elementteihin, missä kerronta etenee ketjuna perättäisten kausaalisuhteessa olevien tapahtumien kautta. Toisteisuus ja innovatiivisuus ovat keskeisiä kerronnan toimivuudelle, sillä Ellisin mukaan kerronnassa pitää välttää liian paljon tai liian vähän uuden informaatiomäärän esittämistä yhdellä kerralla.[4] Henry Bacon lisää vielä tähän, että näiden elementtien ja kausaalisuhteessa etenevän ketjun tasolla täytyy tapahtua kehitystä[5]. Kerronta on siis valikoitua tapahtumien esittämistä perättäisessä järjestyksessä, jossa oleellinen kerrotaan ja epäoleellinen jätetään kertomatta[6]. Tästä seuraa, että kerronnassa on aukkokohtia eli kerronta on elliptistä. Elokuvallisessa ajassa ilmenee aukkoja esimerkiksi aikaa tiivistämällä, jolloin kohtauksista saatetaan poistaa toisiinsa liittyviä otoksia[7]. Esimerkiksi henkilön kiivetessä rappusia, toiminnasta ei näytetä kuin alkuosa. Tästä leikataan suoraan kohtaan, missä henkilö, rappuset jo kiivettyään, on avaamassa ovea. Elokuvakerronta on näin ollen lähes aina elliptistä, eikä se pyri seuramaan todellisen maailman aikaa. Ajalliset ja paikalliset aukkokohdat muodostetaan usein kerronnassa huomaamattomiksi, mutta ellipsejä voidaan käyttää myös kerronnan apuvälineenä. Elokuvien rakenne Tunnettu amerikkalainen elokuvakerronnan tutkija Syd Field erottaa käsikirjoitusvaiheessa kolme kokonaisuutta, jotka muodostavat klassisen elokuvakerronnan perusrakenteen. Kolminäytöksisen mallin vaiheet ovat 1) ongelmien esitteleminen, 2) yhteenotto sankarin ja vastustajan välillä, joka johtaa ratkaisematto

3 3 malta vaikuttavaan ongelmatilanteeseen, 3) ongelmien ratkaisu. Fieldin käsikirjoitusmalli koostuu 120 sivusta, missä yksi sivu vastaa yhtä minuuttia elokuvassa. Ensimmäisen näytöksen pituus lopullisessa käsikirjoituksessa on 30, toisen 60 ja kolmannen 30 sivua. Toisen ja kolmannen näytöksen alussa toiminta jatkuu tarinan käännekohdasta, jossa tapahtuu uusi käänne tai suunnanmuutos tapahtumienkulussa.[8] Fieldin teoria sisältää klassisen elokuvan perusominaisuuden: kolmen näytökseen jaetun rakenteen, jossa tarina etenee aristotelisen draaman mallin mukaisesti järjestyksessä alku, keskikohta ja loppu. I Näytös Klassisessa elokuvamuodossa ekspositio (esittely) on vaihe elokuvan alussa, jonka aikana katsojalle annetaan tietoa henkilöistä, taustoista ja tarinan lähtötilanteesta. Klassisessa kerronnassa esittelyvaihe saattaa olla kestoltaan hyvin nopea ja ytimekäs. Tämä johtuu klassiseen kerrontamuotoon liittyvistä konventionaalista seikoista katsojalla on entuudestaan tietoa siitä, millaisia kunkin lajityypin sisältämät henkilöhahmot ovat sekä millaisia tapahtumia ja asetelmia tarinankulussa on ylipäätään odotettavissa.[9] Taide-elokuvamuodossa ekspositio on hajautettu, mikä tarkoittaa sitä, että henkilöt ja tapahtumat eivät ole niin yksioikoisia kuin klassisessa muodossa. Taide-elokuvan kerronnalle ominaista on, että elokuvan alussa katsoja johdatellaan tarinan kerronnan käynnistämisen

4 4 ohessa omaksumaan uusi katselu- ja lähestymistapa, joka saattaa poiketa hänen aiemmista totutuista tavoista vastaanottaa kerrontaa. Klassisen elokuvan draaman rakenne muodostaa nousevan toiminnan käyrän, joka tarkoittaa, että alun esittelyn jälkeen tapahtumat (ja yleensä myös kerronta) tiivistyvät ja nopeutuvat edettäessä kohti loppuhuipennusta. Kerronnan aikana vastavoimat estävät päähenkilön tahtoa toteutumasta, jonka seurauksena hän kokee erilaisia konflikteja sekä pääristiriidan kärjistymisen.[10] Käännekohtien jälkeen toiminnan eteneminen tasaantuu hetkeksi, jonka jälkeen se jatkuu jälleen nousevana. Seuraavat eri näytöksiä kuvaavat kaaviot perustuvat Jouko Aaltosen[11] ja Syd Fieldin[12] kolmen näytöksen luonnetta kuvaaviin tarkasteluihin. II Näytös Käsikirjoituksen keskikohta on toiminnan mutkistumisen ja tarinan kehittelyn kannalta ratkaiseva. Tämän vuoksi Kristin Thompson jakaa klassisen elokuvarakenteen kolmijaossa keskikohdan compilcating action- ja development-jaksoihin[13]. Tässä vaiheessa elokuvaa katsoja on omaksunut kerronnalliset skeemat, joiden avulla hän pyrkii etsimään kausaalisia sidoksia eri kohtausten välille. Taide-elokuvassa kohtausten väliset yhteydet eivät ole välttämättä yhtä selviä ja

5 5 niiden kausaalinen suhde saattaa jäädä avoimeksi. Klassisen mallin käännekohdat sijoittuvat keskikohdan molemmin puolin, siten että ensimmäinen käännekohta sijaitsee ensimmäisen näytöksen ja toinen käännekohta toisen näytöksen lopussa[14]. III Näytös Kolmas näytös on tarinan sulkeumavaihe. Siinä tarinan ristiriidan kärjistyminen aiheuttaa ratkaisun, jota seuraa huipentuma. Päähenkilön tavoitteet joko selkeästi savutetaan tai niitä ei saavuteta ja tarina päättyy uuteen tasapainotilaan[15]. Taide-elokuvan kerronnassa loppu voi olla avoin ja sulkeumalla tässä tilanteessa ei ole niin tasapainotilaa palauttavaa tehtävää kuin mitä klassisen muodon elokuvissa[16]. Kliimaksikohdan jälkeen seuraa yleensä häivytys, jossa toiminnan taso laskee. Häivytysjaksolla on rauhoittava ja tasapainotilan palauttava vaikutus, niin kerronnalle kuin elokuvan katsojalle, joka tietää elokuvan olevan lopussa. Kolmeen näytökseen perustuvaa rakennetta on paljon kritisoitu sen ennalta arvattavuudesta ja sen liiallisesta formaalisuudesta. Jopa elokuvan käännekohtien paikat voidaan määrittää niin tarkasti, että ensimmäinen käännekohta on käsi

6 6 kirjoituksen sivujen kohdalla ja toinen sivujen kohdalla[17]. Kolminäytöksinen rakenne toimii kuitenkin tarinan selkärankana, joka pitää eri kerronnan osista koostuvaa kokonaisuutta koossa. Field huomauttaakin, että rakenne ei määrää sitä, minkälaisesta juonen kuljettamisesta on kyse[18]. [1] Hietala 1996, 97. [2] Karvonen 1992, 171. [3] Siikala 1987, [4] Ellis 1993, 72. [5] Bacon 2000, 153. [6] Hietala 1990, 236. [7] Juntunen 1997, 171. [8] Field 1994, [9] Bacon 2000, 100. [10] Aaltonen 1993, [11] Aaltonen 1993, 63. [12] Field 1984, 39. [13] Thompson 1999, [14] Aaltonen 1993, 63. [15] Bordwell 1985, 157. [16] Bacon 2000, 116. [17] Field 1994, 115. [18] Field 1994, 14.

7 7 Lähteet Aaltonen, Jouko: Käsikirjoittajan työkalupakki. Painatuskeskus Oy, Helsinki, Bacon, Henry: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Suomen Elokuva-arkiston julkaisuja, Helsinki, Bordwell, David: Narration in Fiction Film. Routledge, London, 1997 (1985). Ellis, John: Visible Fictions. Routledge, London, 1993 (1982). Field, Syd: Screenplay: The Foundations of Screenwriting. MJF Books, New York, 1994 (1979). Field, Syd: The Screenwriter s Workbook. Dell Publishing, New York, Hietala, Veijo: The End: Esseitä elävän kuvan elämästä ja kuolemasta. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Jyväskylä, Hietala, Veijo: Situating the Subject in Film Theory - Meaning and Spectatorship in Cinema, Turun yliopisto, Turku, Juntunen, Max: Elävän kuvan sanasto - Elokuva-, televisio- ja videoalan keskeiset termit ja käsitteet. Edita, Helsinki, Karvonen, Erkki: Odotuksen struktuurit ja populaari representaatio. Tampereen yliopiston julkaisuja, Tampere, Siikala, Anna-Leena: Kertomus, kerronta, kulttuuri. Teoksessa: T. Hoikkala (toim.) Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus, Helsinki, Thompson, Kristin: Storytelling in the New Hollywood - Understanding Classical Narrative Technique. Harvard University Press, Cambridge, Mass., 1999.