ELÄVÄÄ KUVAA-PROJEKTI

Transkriptio

1 ELÄVÄÄ KUVAA-PROJEKTI Sodankylä +358 (0) ELOKUVAKERRONNAN JA -ILMAISUN KÄSITTEITÄ Kuvakäsikirjoitus eli storyboard = Kuvallinen käsikirjoitus siitä, minkälaisilla kuvilla elokuva aiotaan kertoa. Sarjakuvamaisesti piirretty storyboard esittää hahmojen sijainnit ja kuvassa tapahtuvat liikkeet. Kuvakäsikirjoitus voi olla myös kirjallinen, mutta siitä on käytävä ilmi kuvakoko, roolihenkilöt, kesto ja tapahtumat lyhyesti. Synopsis = Tiivistelmä elokuvan sisällöstä. Synopsis kertoo selkeästi elokuvan keskeisen idean ja rakenteen. Siitä selviävät myös elokuvan muoto, lähestymistapa ja tyyli. Treatment = Ennen varsinaista käsikirjoitusta kirjoitettu laajempi tiivistelmä elokuvasta. Treatmentista selviävät elokuvan juoni ja rakenne sekä suurimmat käännekohdat. Käsikirjoitus = Suunnitelma, jonka avulla elokuva tehdään. Edelliseen verrattuna mukaan lisätty lopullinen kohtaus- ja jaksorakenne. Rakenne = Perinteisessä elokuvakerronnassa dramatiikan kehittely ja tarinan kerronta muodostuvat säännönmukaisen rakenteen varaan. Esimerkiksi Olssonin mallin mukaan elokuva rakentuu kuuteen osaan, jotka ovat alkusysäys, esittely, syventäminen, ristiriitojen kärjistyminen, ratkaisu ja häivytys. Juoni = Toiminnan kehys, jonka kautta kerrotaan tarina. Klassisessa elokuvakerronnassa tarina kerrotaan juonen kautta yleensä reittiä alku, keskikohta, loppu. Juonen voi kuitenkin rakentaa tämän pääsäännön sisällä monella eri tavalla. Tarina = Elokuvan kertomus. Tarinalla tarkoitetaan sitä, mistä elokuva kertoo. Tarina kerrotaan juonen avulla. Alkusysäys = Pyrkimys katsojan mielenkiinnon herättämiseen heti elokuvan alussa esitettävän ristiriidan kautta. Alkusysäyksen aikana katsoja tutustutetaan tärkeimpiin henkilöhahmoihin ja tapahtumapaikkoihin. Ristiriita = Elokuvassa on yleensä ristiriita eli konflikti, jota elokuvan tarina käsittelee. Ristiriidan avulla elokuvaan saadaan jännitettä. Ristiriita pyrkii vastaamaan elokuvan pääväittämään. Pääväittämä = (l. päälause, premissi) Lause tai virke, jolla elokuvan sisältö rajataan. Premissi on kannanotto elokuvan ristiriitaan. Jännite = eli suspense pitää katsojan mielenkiintoa yllä ja joka sijoittuu yksittäisen kohtauksen, mutta myös koko elokuvan, alun ja lopun välillä. Jännitteen tarkoituksena on

2 saada katsojan mielenkiinto säilymään ja muodostamaan tapahtumista uusia kysymyksiä, joihin elokuvan rakenteessa pyritään vastaamaan. Esittelyjakso = Elokuvassa heti alkusysäyksen jälkeen. Esittelyjakso tutustuttaa katsojan henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin kertomalla oleellisen muun muassa päähenkilön taustasta. Esittelyjakson tarkoituksena on saada katsoja samaistumaan päähenkilöön. Käännekohta = eli plot point on yleensä juonen lopussa tapahtuva käänne, jossa toiminnan suunta muuttuu. Takauma = eli flashback on otos, joka kertoo katsojalle jotain tarinan ymmärtämisen kannalta tärkeää tietoa menneisyydestä. Kohtaus = Yhdessä kuvausympäristössä, samassa ajassa ja paikassa tapahtuva draamallinen kokonaisuus, joka käsittelee yhden tapahtuman. Jakso eli sekvenssi = Joukko kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa toiminnallisesti syy/seuraussuhteiden vaikutuksesta. Otos = Yleensä kameran käynnistyksen ja pysäytyksen välinen tallennus. Leikkausvaiheessa otos sijoittuu kahden liitoksen välille. Lopullisessa elokuvassa otos hioutuu teemojen ja siirtymien kautta osaksi kohtausten ja jaksojen muodostamaa kokonaisuutta. Otos saattaa sisältää useita eri kuvia. Otostila = Neliulotteinen elävän kuvan kenttä, joka muodostuu kuvakehyksen leveyden ja korkeuden lisäksi ajan ja tilan perspektiivien vaikutuksesta. Otostila on kaiken elokuvailmaisun ytimessä. Rajaus = Kuvan sisällön jäsentelyä, jossa keskitytään olennaiseen. Rajauksella valitaan se mitä otostilassa katsojalle tarjotaan nähtäväksi ja kuultavaksi. Rajaamista tehdään kuvan sisäisen sommittelun (esim. sommittelu syvyyssuunnassa ja perspektiivit) sekä kuvakulmien ja kuvakokojen valinnan kautta. Kompositio = eli kuvasommittelu tarkoittaa kuvaruudun sisällä näkyvien elementtien järjestämistä. Kuvasommittelussa pitää ottaa huomioon kuvaruudun muoto sekä kuvassa tapahtuva liike. Kompositiosta vastaa elokuvan kuvaaja. Kuvat = Muodostavat otoksen staattisen elementin. Kuva erottuu toisesta kuvasta, koska se on rajattu tietyksi kuvakooksi. Kuvakoot = Elokuvantekijät ovat aikojen kuluessa sopineet keskenään niin sanotun kahdeksan kuvakoon mittakaavajärjestelmästä. Järjestelmä perustuu ihmisen mittasuhteisiin ja helpottaa kuvan rajaamista. Asteikko on liukuva ja muuntuva, ja siten itse kunkin kuvaajan oman harkinnan mukainen. Kuvakoon rajaamisessa on tärkeä miettiä millä mittakaavalla saadaan parhaiten välitettyä tarkoitettu aikomus. - yleiskuva (YK), laaja kokokuva (LKK), kokokuva (KK), laaja puolikuva (LPK), puolikuva (PK), puolilähikuva (PLK), lähikuva (LK), erikoislähikuva (ELK) Linkistä voit tulostaa käteviä kuvakokokortteja ja käydä niitä läpi oppilaiden kanssa:

3 Nykypäivän elokuvassa moninaisesti muuntuva otostila on pitkälti korvannut klassisen kuvajaon. Klassinen kuvajako ja kuvajoukkojen sommittelu ovat kuitenkin edelleen kaiken ilmaisullisesti mielenkiintoisen elokuvakerronnan perustana. Kuvakulmat = Tilanteen kuvaaminen eri suunnista eli erilaisten kuvakulmien valinta antaa uusia ja tuoreita näkökulmia ja on hyvän elokuvailmaisun perustana. - Esim. yläkulma (ylhäältä alaspäin) tekee kohteen ikään kuin ympäristönsä vangitsemaksi. Asetelma määrittelee ihmisen pieneksi ja mitättömäksi. - Alakulma (alhaalta ylöspäin) vastaavasti välittää parhaiten ylevyyden, voiton ja riemun vaikutelmaa. Kohde näyttää tällöin mahtavalta ja monumentaaliselta. Pienet siirtymät = Otos voi sisältää tietyn kuvakoon staattisten kuvien lisäksi myös dynaamisia elementtejä eli otoksen sisäisiä (tai pieniä) siirtymiä. Näitä ovat esim. kuvakoon muutos esiintyjän tai kameran liikkeen vaikutuksesta, valaistuksen, värin, äänen tai ympäristön muutokset, esiintyjän sisääntulot ja poistumiset sekä esiintyjän ilmeet, eleet ja repliikit, jos niillä on vaikutusta kerrontaan. Kameran näkökulma = Voidaan karkeasti erottaa kolme erilaista kameran tuottamaa näkökulmaa tai kommunikaatiotapaa: objektiivinen ja subjektiivinen kamera sekä suoraan kameralle esiintyminen. - Objektiivinen kamera = Kamera tarkkailee elokuvan tapahtumia ulkopuolisena ja katsoja seuraa kerrontaa kameran rajaamalta paikalta. - Subjektiivinen kamera = Katsoja samaistuu esiintyjän näkökulmaan. Vakioratkaisuissa esim. näytetään ensiksi lähikuva esiintyjästä, joka kääntää katseensa kuvakehyksen ulkopuolelle tai kohti kameraa. Tämän jälkeen leikataan subjektiiviseen kuvaan, siihen mitä esiintyjä näkee (POV eli point of view). - Suoraan kameralle esiintyminen = Klassisessa elokuvakerronnassa kerrontatila on suljettu ja todenkaltaisuuden illuusio luodaan objektiivisen kameran keinoin. Tämä laki voidaan tietoisesti rikkoa. Näin on tehty esim. uuden aallon elokuvissa, joissa näyttelijät saattavat kesken kohtausta kääntyä kohti kameraa ja puhutella katsojaa. Kameran liikkeet = Elokuvakerronnassa kameran liikkeillä tulee aina olla motiivi. Oikeiden ja tarkkojen liikkeiden muutokset luovat merkityksiä. Mutta kameran liikkeet voidaan myös jättää pois ja tehdä kohtaus staattisesti klassista kuvajakoa ja leikkausta hyödyntämällä. On tärkeää huomata, että yhtenäiseksi kuvattua pitkää otosta ei voida leikkausvaiheessa juuri muuksi muuttaa. - Kamera-ajo = Kamera on kiinnitetty jalustaan ja sitä liikutetaan siten, että paikoillaan pysyvä kohde pysyy kuvarajauksen sisäpuolella. - Panorointi = Kamera pysyy paikallaan, mutta liike tuotetaan kääntämällä kameraa sivuttaissuunnassa akselinsa ympäri. - Tilttaus = Kameraliike, jossa kamera pysyy paikallaan mutta liikkuu pystysuunnassa alhaalta ylös tai ylhäältä alas. - Zoomaus eli optinen ajo = Näkymä edessä olevaan kohteeseen tiivistetään zoomobjektiivin avulla. Synnyttää perspektiivivääristymän, koska ihmissilmä ei pysty tähän toimintoon. Voidaan käyttää ilmaisullisena keinona elokuvassa, mutta zoomauksen käyttöä pitää tarkoin harkita. Toistuvana efektinä tuottaa epäammattimaisen ja laiskan vaikutelman. Suojaviiva = Kuvaustilanteessa kuviteltu linja, jonka avulla pidetään huoli siitä, että kuvan suunta pysyy oikeana. Toiselta nimeltään 180-asteen sääntö sanoo, että suojaviivaa ei saa

4 ylittää, koska silloin kuvattavan kohteen tai esiintyjän liikkeen suunta vaihtuu häiritsevästi. Katsoja ei pysy tapahtumien kärryillä, koska on ennakoinut tapahtumien oletetun liikeradan ilmenevän eri suuntaan. Yleensä kamera-ajon aikana suojaviivan voi kuitenkin ylittää. Useat elokuvailmaisun uudistajat kuten Jean-Luc Godard ovat elokuvissaan tietoisesti rikkoneet suojaviivasääntöä. Leikkaus = Leikkaus tarkoittaa kahden eri kuvan (tai äänen) liittämistä toisiinsa. Kuvien leikkaaminen toisiinsa muodostaa elokuvasta yhtenäisen kokonaisuuden. Nykypäivän elokuvakerronnassa monimuotoiset ja pitkät otokset ovat yleistyneet. Myös otosten rajakohtien merkitys leikkauksessa on muuttunut. Leikkausta tehdään yhä enemmän itse kuvaustilanteessa kuvan sisäisillä sommitteluilla. Montaasi = 1920-luvun venäläisessä elokuvassa kehitetty ja yleistynyt leikkaustapa, jossa kuvia ja ääniä leikataan sarjallisesti peräkkäin pyrkimällä kahden erillisen kuvaelementin tuottamaan kolmanteen mielikuvaan ja merkitykseen. Elokuvan rytmi = Elokuvassa jaksot erotellaan toisistaan rytmin keinoin. Kokonaisuudesta pyritään luomaan mahdollisimman vaihteleva kokonaisuus ajallisesti eritempoisten jaksojen ja pienempien kohtausten yhdistelmänä. Huomiopiste = Kuvassa oleva kohta, johon katsojan oletetaan kiinnittävän huomionsa. Huomiopiste on tärkeä osa leikkausta, koska huomiopisteellä on suuri merkitys elokuvan yleisessä jatkuvuudessa. Keskisuuret ja suuret siirtymät = Elokuvaleikkauksen kannalta tärkeitä jatkuvuuden säätelyperiaatteita, joilla otokset, kohtaukset ja jaksot yhdistetään toisiinsa. Siirtymillä voidaan siirtyä teemasta toiseen, uuteen aiheeseen, toiseen aikaan ja paikkaan tai palata kerronnassa aikaisempiin tapahtumiin. Elokuvan alkuaikoina suurina siirtyminä käytettiin lähes yksinomaan sulkeutuvia ja avautuvia himmennyksiä, ristikuvia ja heittopanorointeja. Nykypäivän elokuvassa ei enää käytetä juurikaan klassisia siirtymiä, vaan uuteen aiheeseen ja ympäristöön siirrytään yhä vapaammin suoran leikkauksen keinoin. Pelkällä kameran liikkeellä saatetaan myös siirtyä kohtauksesta tai jaksosta toiseen. Leikkaus liikkeeseen = Klassisessa elokuvakerronnassa tärkein jatkuvuutta tuottava periaate. Kun liike katkaistaan ja se jatkuu seuraavassa otoksessa, liikkeen tulee jatkua samana ja säilyä tasaisesti etenevänä. Toiminnan tempon, rytmin ja liikenopeuden on oltava leikkauskohdassa yhteensopivia. Myös värien ja valaistuksen jatkumista leikkauskohtien yli on tarkkailtava. Mastershot-leikkaus = Klassisen elokuvakerronnan leikkaus voidaan tehdä ns. mastershotajattelua noudattaen. Kuvattavasta tilanteesta otetaan aluksi yleisesti tilaa ja tapahtumaa hahmottava runko-otos eli pääkuva. Kohtaus asemoidaan ja jaetaan tiiviimpiin kuviin runkootoksen muodostaman ikään kuin pohjapiirroksen kautta. Klaffivirhe = Kuva- ja äänikerronnassa tapahtuva jatkuvuuden ja sujuvuuden häiriö. Osa kuva- ja äänikerronnan virheistä on selvästi havaittavia, mutta osaa katsojan on vaikea tunnistaa. Ne havaitaan vasta illuusion rikkoutuessa tai niin, että kerronta menettää vakuuttavuutensa. Klaffivirheitä ovat häiritsevästi törmäävät rajakohdat, äänen ja kuvan hypyt tai nytkähdykset, jos esim. kuvaus on jostain syystä katkennut kesken kuvauksen (= hyppyleikkaus). Myös jatkuvuuden illuusion rikkovat epäjatkuvuudet kohteissa, esiintyjissä ja esineissä. Liian pienet (tai suuret) kuvakulman ja kuvakoon muutokset synnyttävät klaffivirheen. Yleensä pidetään

5 suositeltavana kahden kuvakoon tason välistä eroa, esim. kokokuvasta voi leikata puolikuvaan, mutta ei vain yhtä astetta pienempään laajaan puolikuvaan. Myös liian suuri kuvakoon muutos on virhe, esim. jos samasta kohteesta kuvattujen otosten kuvakoko muuttuu niin paljon, ettei perättäisiä kuvia kyetä yhdistämään toisiinsa.

6