SUOMEN GEOLOGINEN TUTKIMUS. KERTOMUS KARTTALEHTEEN P28 SÄKKIJÄRVI HUGO BERGHELL JA BENJ. FROSTERUS SUOMENTANUT J. E.AILIO.

Transkriptio

1 s \ SUOMEN GEOLOGINEN TUTKIMUS. KERTOMUS KARTTALEHTEEN P28 SÄKKIJÄRVI T E H N E E T HUGO BERGHELL JA BENJ. FROSTERUS SUOMENTANUT J. E.AILIO. v' )

2 .... \.. " 1 A. ->_., i; V V , i- 1 -rjn -. I o *. O. N... - 'j,. ' -s- - -ff s/, -a - - v 1. ^. '. ' i - - v?. tar 7, > - ".4-i H f s -i "i h- JST ~ - - > - j.» ' - ' ^ ' : ir' ^ ' V : -. ' < r v, "c. t3. i ^ ' s r 1 : - -. v ' -T. 3' - V - ' J~ _ S.. r, J - v-' - - > ^ -, - (.. -

3 SUO MEN GEOLOGI NEN T UTKI MUS KERTOMUS KARTTALEHTEEN N 28 SÄKKIJÄRVI TEHNEET HUGO BERGHELL JA BENJ. FROSTERUS SUOMENTANUT JULIUS AILIO KUOPIO 1897 O. W. BACKMAN'IN KIRJAPAINO

4

5 Säkkijärven karttalehden tutkimus suoritettiin kesä- ja heinäkuulla kesällä 1891, ja siilien ottivat osaa allekirjoittaneen Frosteruksen johdolla ylioppilaat A. N. Arppe, E. L. Fonselius, K. Kekoni, A. Fiathan ja J. TJoti. Syystä että tehtyjen karttain huomattiin kvartaarimuodostumiin nähden kaipaavan lähempää tarkastelua, suoritti allekirjoittanut Berghell sen kesällä vuonna 1894 samalla kuin toimitti tarkastustöitä Suomen lahden ja Laatokan välillä. Seuraavan kertomuksen julkaisutyön olemme jakaneet siten, että yhdessä olemme laatineet selittävän johdatuksen, allekirjoittanut Berghell on kertonut kvartaarimuodostumista, ja allekirjoittanut Frosterus on taas suorittanut työn petrograafisen puolen. Geoloogisen kartan on laatinut insinööri V. L. Åkerblom apulaisten työkarttain mukaan, sittekun Berghell oli irtonaisiin maalajeihin nähden niitä korjanut ja täydentänyt. Kertomuksen loppuun liitetyn korkeuskartan on tehnyt allekirjoittanut Bergliell venäläisten topograafikarttain nojalla. Helsingissä, lokakuulla Hugo Berghell. Henj. Frosterus.

6

7 s äkkijärven karttalehti N:o 28 käsittää seuraavat Viipurin kuuluvat pitäjäin-osat: Kymin kihlakunnassa: Virolahden ja Miehikkälän kaakkoisen sekä Säkkijärven eteläisen osan. Bannan kihlakunnassa: Viipurin pitäjän lounaisen osan, läntisimmän ja samalla suurimman osan Johanneksen ja Koiviston pitäjistä sekä läntisimmän kaistaleen Kuolemajärven pitäjää. lääniin Karttalehden maantieteellinen ala. Karttalehden maat jakaa Viipurin lahti kahteen puoliskoon, joi- Seudun yleiden yleistä geoloogista luonnetta saattaa ylimalkaan sanoa jotenkin nen luonne, samantapaiseksi, jos ei ota lukuun sitä seikkaa, että karttalehden kaakkois-osassa ei avonaista vuoriperää ensinkään ole näkyvillä. Paljastetun vuoriperän muodostavat yksin-omaan rapakiviryhmään kuuluvat vuorilajit. Vuoret ovat milloin laakeita ja ympäröiviin tasankoihin nähden verraten matalia, milloin taas kohoavat useimpia kymmeniä metrejä ympäristön keskikorkeuden yläpuolelle, jolloin niillä usein on äkkijyrkät seinämät ja tavallisesti säännölliset, neljäkkäänmuotoiset tai paasimaiset lohkomuodot. ne olleet lujan rapautumisen alaisia. Monin paikoin ovat Niinpä tavataan usein pienehköjä kumpuja, jotka ovat läpeensä paikalla muodostunutta rapakivensoraa. Suurimman osan karttalehden alueesta käsittävät sangen laajat, verrattain tasaiset sora-, hieta-, savi- ja turvetasangot. Siellä täällä lävistävät niitä hieta- ja soraselänteet, joiden suunta on etupäässä jotenkin luoteinen. Usein paikoin leviävät selänteet korkeiksi, tasankomaisiksi ylänteiksi. Koska myöskin laakeilla mailla esiytyväin irtonaisten maalajien rajapiirteet ylimalkaan katsoen käyvät samaan suuntaan, johon saaret, niemet, maankielekkeet ja rantapiirteetkin yleensä ovat venyneet, ilmenee tämän tähden maisemain yksityisten osain välillä

8 6 silmiinpistävä yhdensuuntaisuus. Erittäinkin on näin laita karttalehden kaakkois-osissa, Koiviston ja Johanneksen pitäjissä, joissa esiytyy valtavia hietakankaita jyrkkine rantapenkereineen ja töyrymäisine kumpuineen kaikilla korkeimmilla kohdilla. Saaristoja. Mitään laajempaa saaristoa ei ole koko mantereen rannikolla. Vain Virolahden kaakkois-osassa, Viipurin lahdessa ja Koiviston suuren maankielekkeen molemmilla puolilla, karttalehden kaakkois-osassa, on kaikkiaan pari sataa suurempaa ja pienempää saarta. Luonto on niillä kuitenkin yleensä autiota ja karua, ja seudulla on sen vuoksi vain poikkeustapauksissa samat hymyilevät ulkonaiset piirteet, jotka ovat kuvaavia lounais-suomen saaristolle useimmilla paikoilla. Sekä mannermaan että saarien rannikot ovat yleensä jotenkin loivarantaisia, ja useimmista karttalehden itäosassa olevista hieta- ja sorasaarista pistäytyy vielä soukkia, pääasiallisimmin Lu Ka-sen suuntaisia riuttoja, jotka osittain ovat veden ala-, osittain yläpuolella. Luonnon- Luonnonkauniista seuduista sietää erityisesti mainita Piispankauneutta. saaresta Lä:een sijaitsevan Vasikkasaaren. Rikkaan, etupäässä jaloista puulajeista: tammista, lehmuksista, pähkinäpuista ja vaahterista muodostuvan kasvillisuutensa kautta vaikuttaa se varsin viehättävästi katsojaan. Muutamat Viipurin lahden saariryhmistä ovat myöskin ihananluontoisia, ja niiden suloutta enentävät lukuisat, useinkin perin suurenmoiset huvilarakennukset. Korkeus- Ylimalkaan katsoen on maa heikosti mäillistä. Vain poikkeuksuhteet. sj na tavataan paikkoja, jotka verrattain äkkiä kohoavat yhden tai useampia kymmenkuntia metrejä ympäristöään korkeammalle. Niitä on paitsi muutamain harjujonojen ja jyrkkäin vuorien sivuilla pääasiallisesti muinaisen, n. s. Litorinameren laajimman levenemisrajan yläpuolella. Tätä rajaa viittaavat nim. monin paikoin perin kauniit, usein aina metrin korkuiset abrasioonipenkereet. Korkeimmat kohdat ovat karttalehden kaakkois-osassa, Koiviston ja Johanneksen pitäjissä, joissa tavataan keskimäärin metrin korkuisia tasankomaisia ylänteitä. Korkein näistä ylätasangoista käy jotenkin Lu Ka-sessa suunnassa Koiviston pitäjän koillis-osan kautta Kuolemajärvelle. Sen korkeus karttuu ylipäänsä sitä enemmän mitä

9 7 kauvemmaksi Ka-seen tullaan. Tällä taholla onkin karttalehden korkein kohta: noin 77 metriä yli Suomen lahden. Karttalehden pohjoisen osan maa-alat ovat yleensä verrattain matalia; suurin osa alueesta on 30 metrin korkeustasoa alempana. Kuitenkin esiytyy näissäkin seuduissa lukuisia, tavallisesti tasankomaisia ylänteitä, joiden keskikorkeus nousee hyvän joukon yli 30 metriä. Suurin ja samalla korkein näistä kohoaa Salajärven eteläpuolella, josta se etenee 15 km jotenkin kaakkoisessa suunnassa. Sen suurin leveys on 3 6 km; korkeus vaihtelee m:iin; keskikorkeuden saattaa arvioida noin 50 metriksi. Muuten huomautettakoon, että karttalehden läntiseen osaan sattuvain, ylätasangon ja selänteen muotoisten ylänköjen korkeimmat kohdat sijaitsevat yleensä niiden eteläisillä ja kaakkoisilla tahoilla. Koska myöskin rannikkoviivan läheisyydessä, noissa alle 30 metrin olevissa seuduissa, on verrattain korkeitakin paikkoja, kallistuu Viipurin lahdesta Lä-een oleva maa niinmuodoin epätasaisesti rannikkoa kohti. Siitä ovat luonnollisesti poikkeuksena kaikki jokilaaksot. Laaksot eivät ole suuria, vaan enimmäkseen laakeita alanteita, Laaksoja, joiden pohjilla juoksee jokia ja virtoja, paikoittain laajentuen pienehköiksi järviksi. Moniaat joet muodostavat kuitenkin jotenkin selväpiirteisiä, jos kohta verrattain soukkia, jyrkkärinteisiä laaksoja. Sellaisia ovat esim. Santa- ja Urpalan joen alijuoksut. Jokilaaksojen pohjat ovat enimmäkseen hieta-, savi- ja turvekerrostumain peittämiä. Vain poikkeustapauksissa juoksevat joet moreenisoran lävitse. Veden syvyys on useimmiten vähäpätöinen, ja jokienpohjat ovat kuten kylvettyjä suurilla joukoilla virta- ja vierinkiviä. Osa vesistöistä juoksee kumminkin laajain savi- ja turvetasan- Tasankoja, kojen lävitse muodostamatta mitään selviä laaksoja. Suurimmat näistä alavista tasankomaista esiytyvät karttalehden koilliskolkassa, Viipurin lahden I-puolella, missä ne muodostavat tuottoisia viljelysmaita. Järviä ei ole varsin suuressa' määrässä. Useimmat muodosta- järviä ja vat verrattain laakeita syvänteitä, joiden kautta virtaavat vesijoukot vesistöjä, etsivät tietään Suomen lahteen. Suurimmat järvistä ovat Tyllijärvi,

10 8 Salajärvi ja Laihajärvi, jotka kaikki sijaitsevat karttalehden läntisissä osissa. Paikotellen ovat mainitut järvet perin jyrkkärantaisia. Järvien harvalukuisuuden vastakohtana on jokien ja virtain paljous. Niistä mainittakoot seuraavat. Tyllijärven kautta virtaa suurehko Koskelan- eli VadermanjoJci, joka saa alkunsa Luontoinjärvestä ja parista alueemme Lä-puolella olevasta pienehköstä järvestä (ks. Haminan karttalehteä, N:o 27). Koskelanjoki laskee Koskelanlahteen, saaden sitä ennen lisävettä etelästä päin kapeasta Kiiskinjärvestä. Suurjärven ja Salajärven kautta virtaa Urpalanjoki, jonka lähteet ovat Salpausselän alapuolella Luumäen pitäjässä. Salajärvestä laskiessaan muodostaa mainittu joki pienehkön kosken sekä juoksee sitte leveänä pieneen Kavalanjärveen, jonka vedenpinta on likipitäen 16 metriä Suomen lahtea ylempänä. Heti Kavalanjärvestä lähdettyään saa Urpalanjoki lisävettä koillisesta päin ja virtaa sitte 4 5 km-n taipaleen jotenkin eteläissuunnassa lähelle Laihajärveä, joka purkaa vetensä pienen puron kautta puheena-olevaan jokeen. Laihajärvi saa taas Ka-sta päin lisävettä hiukkasen korkeammalla sijaitsevasta Laihalammista. Palasen matkan päässä tästä etelään päin saa Urpalanjoki uuden lisäyksen pienestä Tuorusjärvestä, jonka jälkeen se monissa mutkissa kiemurtelee viljavain savimaiden lävitse Suomen lahteen. Urpalanjoen rannat ovat muutamin kohdin, vallankin harjumaisten hietasärkkäin leikkeissä, perin korkeita, ja niissä on huomattavana pengermäisiä askelmuksia. Lähinnä Urpalanjoesta itään oleva suurempi joki on Santajoki, jonka lähteet ovat Tlijärven ympäristössä, karttalehden rajan P-puolella. Sen jokilaakso on pohjois-osissa jotenkin kaitainen ja paikoin perin jyrkkärantainen. Etelässä päin laajenee se kuitenkin tämäntästäkin. Niin on laita esim. pari kilometriä Säkkijärven kirkolta P-een, jossa se viiltää laajoja savimaita. Vähän matkan päässä kirkon E-puolella laskee joki pieneen ja laitoon Säkkijärveen ja tekee siitä lähtiessään pienehkön kosken. Noin 10 km yläpuolella laskuaan Suomen lahteen kiemurtelee joki lopuksi vahvain hieta- ja savikerrosten lävitse sekä tekee suullaan pienehkön suistomuodostuman.

11 9 Usein paikoin, kuten esim. Pukista P:seen, on havaittavissa, miten joen nykyinen ura on kaivautunut varhempaan, hieta- ja savikerrostumista syntyneesen joki-uomaan, jota sivuilla rajoittavat jyrkät, aina 5 metrin korkuiset rantapenkereet. Noin 6 km Santajoen suulta Ko-seen on Vilajoen suu. Tämä joki juoksee karttalehden alueella kolmen kapean järven, nim. Hämäläisenjärven, Patrusjärven ja Outilanjärven kautta. Kaksi ensimainittua on jotenkin samalla tasakorkeudella, mutta viimeinen on sitä vastoin näitä melkoista alempana, mikä seikka on syynä siihen, että Vilajoki muodostaa Patrusjärven ja Outilanjärven välillä loivasti viettävän kosken. Lähdettyään Outilanjärvestä on puheenaoleva joki varsin vuolas. Se alenee nim. tuolla 3 4 km-n pituisella taipaleella Outilanjärven ja Suomenlahden välillä noin 5 m. Muutamia pienehköjä koskia syntyy sen vuoksi Vilajoen kylän piirissä Outilanjärven ja Vilalahden välillä. Muista joista, jotka edellisten lisäksi laskevat Viipurin lahden länsipuolella olevan osaan aluetta, mainittakoon vielä Nisajoki ja Tervajoki. Näiden jokien lähteet ovat karttalehden pohjoisrajan toisella puolella. Ne virtaavat molemmat viljavain savimaiden lävitse. Tervajoki on aluksilla kuljettava aina n. s. Viipurin tiehen asti. Viipurin lahdesta Lä-een olevat vesistöt virtaavat kaikki Lu-sta Ka-oon, mutta aivan päinvastainen on asianlaita sen I-sellä puolella, jossa joet juoksevat Ka-sta Lu-sen. Ainoa vähäistä suurempi joki, joka tästä tekee poikkeuksen on HumaljoU. Samoin kuin Viipurin lahdesta Lä-een olevat vesistöt, juoksee sekin Lu-sta Ka-oon ja laskee alueen kaakkoisimmassa kolkassa olevaan Humaljoen lahteen. I-puolella Viipurin lahtea olevat joet virtaavat kaikki verraten alavain savi- ja suomaiden lävitse, ja niiden lähteet sijaitsevat alueen rajana itää vastaan olevissa seuduissa. Mainittakoon niiden joukosta erittäinkin tuo runsasvetinen Kosen- eli Kokkaanjoki, jonka suu on muutamia kilometrejä Johanneksen kirkolta P-seen. Tämän lisävesistä rikkaan joen päähaara alkaa Bokkalanjoen nimellä Raivolan lehdellä olevasta, 71 m Suomenlahtea korkeammasta, pienestä Kotijärvestä. Sen kautta laskee mereen useita suurempia ja pienempiä

12 10 Raivolan lehden piirissä olevia järviä, niinkuin Halolanjärvi, Kaukjärvi, Kuolemajärvi y. m. Maanpinnan Niistä muutoksista, joiden alainen maanpinta on ollut aikain ja rantavu- vieriessä, mainittakoon tässä vain rannikoilla tapahtuneen maanlisäyvain muutoksia. tymisen ja ihmiskäden kautta syntyneet muutokset. Metsiä. Lukuun-ottamatta vuossataisen maankohoamisen vaikutusta, syntyy rannikoillamme voittomaita, kuten tiedetään, pääasiallisesti kahdesta syystä. Osittain kuljettavat virtaavat vesistöt liete- ja hietajoukkoja alas rannikkoja kohti; osittain taas viskaavat aallot niitä ylös rannoille, missä olosuhteet siihen ovat suotuisat. Ne muutokset, joiden alaisia puheena-olevan alueen rantaviivat tämän kautta ovat olleet, ovat toisinaan melkoisen tuntuvia. Urpalanjoen suulla esim. tapahtuu paraikaa sangen suurellainen suistomuodostus. Koiviston pitäjässä, karttalehden kaakkois-osassa, on useita, ennen erillään olleita saaria yhtynyt joko toisiin saariin tai mannermaahan; laguunimaisia pikku järviä on syntynyt ja syntyy vastakin pitkin rannikkoa j. n. e. Ne muutokset, joiden alainen maanpinta on ollut ihmiskäden kautta, kohdistuvat pääasiallisesti joidenkuiden järvien laskemiseen ja kuivatukseen, jonka kautta on voitettu verrattain viljavia niittymaita. Sellaisista järvistä ovat suurimmat: Lihavajärvi, Orijärvi ja Muhutjärvi, kaikki Säkkijärven pitäjässä. Karttalehden sora- ja hietamaat näyttävät olevan erittäin hyöteä maaperä havupuukasvillisuudelle. Kauniit havumetsäalat ovat kuitenkin hillittömästi harjoitetun ja paikoin vieläkin harjoitettavan metsänhaaskuun takia verrattain harvinaisia. Hyvää metsää on kuitenkin vielä siellä täällä, etupäässä karttalehden länsiosissa. Viljavuus. Maaperä on ylimalkaan varsin viljavaa. Näin on ei ainoastaan laajain savimaiden, vaan myös moreenisora- ja hietamaidenkin laita, joita sen vuoksi useimmin paikoin viljellään hyvällä menestyksellä. Moreenimaiden viljavuus riippuu ilman epäilystä siitä, että sora on suurimmaksi osaksi muodostunut kalia runsaasti sisältävästä rapakivensorasta. selittää samalla Hietakerrostumain viljelyskelpoisuuden saattanee myös lailla, mutta useinkin riippuu se siitä, että hiukan

13 11 syvemmällä, usein vain pari kolme desimetriä maanpinnasta, on pohjana savikerros. Väestö on ylimalkaan hyvinvoipaa. Maanviljelystä ja karjan- Väestön hoitoa harjoitetaan paraasta päästä sisämaassa; rannikolla ja saarilla elinkeinot, on pääelinkeinoina kalastus ja purjehdus. Alustenvarustaminen, jonka aijemmin sanotaan olleen tärkeän tulolähteen, ja joka mahdollisesti onkin pannut perustuksen verrattain suureen varakkuuteen, on höyrylaivaliikkeen viime vuosikymmeninä laajennuttua mennyt melkoisesti taaksepäin. Irtaimella väestöllä on runsaita ansiolähteitä lukuisilla sahoilla ja lastauspaikoilla, joista mainittakoon esisijassa Uurainen, mutta sitä paitsi on kyllin työtä Viipurin läheisyydessä olevissa monissa tehtaissa. Useita satoja työntekijöitä pitää vuosittain toimessa Johanneksen pitäjässä oleva Rokkalan lasitehdas. Vuoriperän laatu. Kaikkialla, missä alueella on paljastunutta vuoriperää, näyttää se olevan rapakiveä. Tällä käsitetään, kuten tunnettu, karkearakeista, useinkin sarvi- Rapakiveä. välkkeenpitoista, ruskeanpunaista vuorilajia, jossa maasälpä (ortoklaasi) on porfyyrisesti erittynyt enemmän tai vähemmän pyöreiksi, pallomaisiksi kiteiksi. Nämät ovat väriltään punaisia, mutta niitä ympäröi vihreänvaalea plagioklaasiverho. Porfyyrinen rakenne ilmenee erittäin selvästi vuorien pinnoilla, jotka ovat olleet ilman-aineiden vaikutusten alaisina, jolloin plagioklaasi on rapautumisen kautta saanut harmaanvalkoisen värivahduksen ja esiytyy sen takia jyrkkäpiirteisenä renkaana. Toinen silmiinsattuva luonteen-ominaisuus tälle vuorilajille on sen kyky helposti rapautua, jota jo ilmaisee sen yleiseksi tiedesanaksi muuttunut nimityskin. Sama ominaisuus on vuorilajin saattanut huonoon huutoon kiviteollisuuden alalla. Myöskin kertomamme alueen piirissä ovat monet vuorennyppylät täydelli-

14 12 sesti hajonneet sorajoukoiksi, joista saadaan mitä oivallisinta ainetta maantientekoon. Jos lähemmin tarkastamme vuorilajin aineksia, niin vetävät porfyyriset ortoklaasit ominaisine plagioklaasiverhoineen etupäässä huomiota puoleensa. Nämät ovat tavallisesti ellipsoiidisesti venyneitä ja osottavat vain harvoin kidemuodon aihelmaa. Jälkimmäisessä tapauksessa ovat ne enemmän tai vähemmän suorakaiteen muotoisia läpileikkaukseltaan. Tavallisesti ovat ortoklaasipallot tiheään kasauneita, jotta ne usein molemmin puolin koskettavat toisiaan. Suuruudeltaan ovat ne hyvin erilaisia; niinpä vaihtelee pituus keskimäärin 1 7 sm-iin, mutta useimmilla palloilla on se vain 2 3 sm. Joskus havaitaan kuitenkin verrattain suuriakin kiteitä; niinpä mitattiin pari km Säkkijärven kirkolta pohjoiseen päin olevassa vuoressa 27 sm-n pituinen ortoklaasiyksilö. Näissä suurehkoissa maasälpäpalloissa havaitaan sangen usein muita, konsentrisesti kokoutuneita mineraaleja, nim. tavallisesti biotiittia, sarvivälkettä ja kvartsia. Tämä seikka viittaa siihen, että porfyyriset ortoklaasit ovat niin sanoakseni muodostuneet kerta kerralle, minkä kestäessä maasälvän muodostumista ovat kohdanneet jotkin keskeytykset. Pallon pääaine eli ydin on tavallisesti yhtenäinen ortoklaasiyksilö, johon on runsaasti imeytynyt punaisenruskeata uudistulosta (rautaoksiidihydraattia), ja sitä niin tasaisesti sekauneena, että koko ortoklaasi saa punaisenruskean värin. Paitsi tätä rautaoksiidihydraatin sekoitusta huomataan mikroskooppisessa tutkimuksessa maasälvän aina sisältävän pienehköjä rakeita sarvivälkettä, kvartsia, sekä useimmiten myös zirkoonia ja fluorisälpää. Näistä sulkeumista näyttävät sarvivälke, biotiitti ja zirkooni olevan aijemmin muodostuneita kuin ortoklaasi. Zirkooni esiytyy nim. pieninä selvästi kiteenmuotoisina yksilöinä, kun taas sarvivälkkeeltä tosin kyllä puuttuu idiomorfisia rajapiirteitä, mutta se osottaa sen sijaan omituisen kaistaleisia muotoja, mikä seikka viittaa siihen, että mineraali on saanut lopullisen muotonsa vasta maasälpään sulkeuneena. Biotiitti on selvästi idiomorfinen. Sarvivälkkeen liukeneminen näyttää alkaneen mineraalin keskeisistä osista, sillä niistä se on usein kokonaan hävin-

15 IB nyt ja kvartsilla ynnä fluorisälvällä korvautunut. Nämät mineraalit ovat viimeiseksi kiteytyneitä osia ortoklaasipallon ytimessä, mikä ilmenee siitä, ettei kvartsilla milloinkaan ole kidemuodon aihelmaakaan ja fluorisälpä on tavallisesti kiinnittynyt rakoihin ja onteloihin. Fluorisälvän esiytyminen todistaa myös lopuksi, että sarvivälkkeen hajallesyöpyminen on osittain tapahtunut fluorinpitoisten kaasujen vaikutuksesta. Toisinaan lisäytyvät ortoklaasin sisältämät ainekset siinä määrässä, jotta pallon ydin näyttää graniittiaggregaatilta. Tällöin on joko koko pallo aina ympäröivään plagioklaasiverhoon asti, jos nim. sellainen on olemassa, mainittua graniitin sekotusta, tai myös ovat vain sen sisimmät osat siten laatiutuneita, ja pallon uloimmat osat ovat muodostuneet yhtenäisestä ortoklaasista. Onpa kuitenkin havaittu yksi vastakkainenkin tapaus. Siten huomattiin Säkkijärven kirkonkylästä noin 5 km. E-ään olevan Ravin torpan lähikalliossa useita palloja, joissa ytimen keskeisiä osia täyttää yhtenäisesti muodostunut maasälpä, jolla päälle päätteksi on kidemuodon aihelmaa, kun taas lähinnä sitä ympäröivät Kuva 1. osat ovat syntyneet kirjagraniittisesta ortoklaasin ja kvartsin sekotuksesta. Kuva 1 on aijottu esittämään tätä suhdetta. Tummempivarjoiset osat kuvaavat siinä yhtenäisiä ortoklaasiytimiä, vaaleampi, sekaviivainen varjoitus kirjagraniittista ortoklaasi-kvartsitaggregaattia, ja vaalea reunus noiden kolmen, keskenään yhdistyneen pallon ympärillä merkitsee oligoklaasia. Plagioklaasiverho on tässä tapauksessa niinmuodoin kiteytynyt vasta sitte, kun pallot ovat sulautuneet yhdeksi. Ortoklaasipalloja ympäröi, kuten on mainittu, useimmissa tapauksissa ohut plagioklaasivyöhyke. Tämä maasälpä on tuoreessa tilassa vihertävän valkoista, sen ominaispaino on 2,645. Niin tämä seikka kuin sen optilliset ominaisuudetkin osottavat, että mineraali on oligoklaasia. Ollen yleensä puhtaampaa sisäänsulkeuneista aineksista kuin ortoklaasi, ympäröi se tätä siten, että kummankin mineraalin klino- ja brakypinakoiidiset suunnat ovat samat. Kuitenkaan ei tuo

16 14 verho ole aivan yhtenäistä oligoklaasia, vaan muodostaa sen ryhmä useita yksilöitä, jotka epätasaisesti ja nyhäisin rajoin sattuvat ortoklaasia vastaan. Verhon vahvuus ei useinkaan ole yli 5 mm-n, vaikka kuitenkin on tavattu aina jonkun verran yli 1 sm-n levyisellä plagioklaasivyöhykkeellä varustettuja palloja. Jälkimmäisessä tapauksessa on ortoklaasiydin tavallisesti varsin vähäpätöinen, joten pallon pääaine on oligoklaasia. Ylimalkaan voipi säätää säännön, että verho on aina heikko, kun ydin on suuri, ja päinvastoin. Kun ortoklaasit ovat melko-suuria, esim. 6 7 sm läpimitaltaan, puuttuu oligoklaasiverho useimmissa tapauksissa kokonaan. Monessa pallossa havaitaan useita, konsentrisia oligoklaasivyöhykkeitä. Onpa huomattu kokonaista viisi sellaista verhoa samaa palloa ympäröimässä. Tämä ilmiö todistaa, että porfyyristen osain kiteytyminen on tapahtunut perättäisesti, ja että plagioklaasi on ollut täydellisesti kiteytyneenä siihen aikaan, kun ortoklaasi vielä oli liuenneena, jota seikkaa myöskin vahvistaa oligoklaasiverhojen puuttuminen suuremmista palloista. Itse rapakiven perus-aineen muodostaa keski-karkearakeinen sekotus sarvivälkettä, biotiittia, ortoklaasia ja kvartsia sekä vähemmässä määrässä plagioklaasia. Satunnaisina aineksina on huomattavana rautamalmia, zirkoonia, apatiittia ja fluorisälpää. Sarvivälkkeellä on tavallisesti tummanvihreä väri ja usein omituisesti pöyristyneet, resorptsiooniin viittaavat muodot. Biotiitti on samallaista kuin muissakin graniiteissa, ja ortoklaasilla on täysin sama näkö kuin noilla porfyyrisillä yksilöillä. Plagioklaasi on oligoklaasia, eikä tavallisesti läheskään niin sekautunutta kuin ortoklaasi. Kvartsissa on tatavattoman runsaasti nestehuokosia, ja sille on myös luonteen-omaista, että siinä vain poikkeustiloissa havaitaan mekaaniseen paineesen viittaavia ilmiöitä. Satunnaisista mineraaleista huomattakoon zirkooni useinkin somakärkisen pyramiidisen kidemuotonsa takia. Rakenne on erittäin kuvaava, syystä että kvartsi ja maasälpä kauttaaltaan ovat kirjagraniittisesti yhteenkutoutuneet, eivätkä mineraalit ylipäätään osota särkyneitä muotoja tai muita ilmiöitä, jotka todistaisivat vuorilajin olleen lujemman paineen alaisena.

17 leista tavallista köyhemmäksi. 15 Kun useasti kvartsi ja osaksi myös maasälpäkin sellaisessa muunnoslajissa ovat porfyyrisesti erittyneet, on ollut Huovilan kylältä, Patrusjärven Lä-puolelta, Säkkijärven pitäjästä otettu mitä tyypillisin n äyte. Si ,52 A ,04 Fe ,34 FeO ,42 Ca ,40 Mg ,32 K ,25 Na ,40 Hehk. häviö... 0,52 Summa 101,21. Ylläselitettyyn rakennetyyppiin verraten ovat muut rapakivigra- Rapakivinittien ryhmään kuuluvat rakennemuodostelmat vähän levinneitä. mäistä gra- T,,, niittiä. Karkearakeinen rapakivigranntti eli rapakivimainen graniitti muistuttaa kaikessa rapakivestä, paitsi että porfyyrinluonne siinä joutuu takapajulle. Pyöristyneet ortoklaasiyksilöt puuttuvat säännöllisesti; jos niitä joskus tavataankin, puuttuu kuitenkin aina tuo luonteenomainen oligoklaasiverho. Vuorilaji on sen vuoksi karkean-tasarakeista graniittia noine rapakivi-vuorilajeille kuvaavine ominaisuuksineen: rikkipusertuneita mineraaleja puuttuu, yhdensuuntainen rakenne puuttuu, vuorijaksopaineen vaikuttamat mineraalien uudismuutokset puuttuvat. Vain poikkeustapauksissa on tällä rakennemuodolla selvät rajat tyypillistä rapakiveä vastaan, mutta monin paikoin muuttuu se rakenteesen nähden täksi siten, että läpileikkauksessa suorakaiteen haahmuiset, porfyyrisesti erittyneet ortoklaasit tulevat yhä yleisemmiksi, pyöristyvät vähitellen muodoiltaan ja vihdoin saavat oligoklaasiverhonkin ympärilleen. Tämä tavallisesti karkearakeinen vuorilaji tulee muutamilla pienehköillä alueilla keskirakeiseksi ja samalla tummista mineraa-

18 16 leista tavallista köyhemmäksi. Kun useasti kvartsi ja osaksi myös maasälpäkin sellaisessa muunnoslajissa ovat porfyyrisesti erittyneet, edellinen muutaman millimetrin levyisiksi, pyöristyneiksi rakeiksi, jälkimmäinen pinnalta suorakaiteen haahmuisiksi, aina parinkin sentimetrin pituisiksi yksilöiksi, saa vuorilaji ulkonäön, joka enin muistuttaa sitä rakennetoisinnosta, jota ahvenanmaalaisten vuorilajien selityksessä on nimitetty kvartsiporfyyrimäiseksi rapakiveksi. Se eroaa kuitenkin tästä siinä, että porfyyrinluonne ei ole niin silmiinsattuva, kuin myös siinä, että hajanaiset maasälpärakeet suurimmaksi osaksi muodostuvat plagioklaasista. Ortoklaasia tosin esiytyy ruusain määrin, mutta pääasiallisesti vain yhtenä aineksena vuorilajin tasarakeisesti kehittyneessä perus-aineessa. Huomattava on, että tätä rakennetoisinnosta pääasiallisimmin esiytyy niillä paikoilla, joissa rapakivi sisältää harvempia tai lukuisempia varhaisempain vuorilajien murtokappaleita. Ja koska useimmat näistä kuuluvat labradoorista rikkaasen diabaasiin ja samalla näyttävät muodoltaan lujasti muuttuneilta, vieläpä osittain runsain määrin rapakiven liuottamilta, aiheudumme läheisesti siihen otaksumaan, että tämän toisinnon plagioklaasirikkaus ja mahdollisesti sen rakennekin saattavat johtua noiden vierasperäisten sisäänsulkeuneiden vuorilajien esiytymisestä. Kuten on mainittu, on tämä rakennemuoto vain vähän levinnyttä. Ei se missään esiydy niin laajalta, että sitä olisi voitu erikseen merkitä geoloogiselle kartalle. Sen tärkeimmistä löydöspaikoista mainittakoon pienehkö, yksinäinen, jyrkkäseinäiseksi lohkeillut Haukkavuori (ks. taulua I) noin 5 km-n päässä Säkkijärven kirkolta E-ään ja noin 1 km-n päässä Pukin sahalta Lä-een päin. Toinen suurempi samanlaatuinen vuori on Patrusjärven E-puolella. Viimemainitulla paikalla on kvartsi erittynyt useiden millimetrien pituisiksi, selvästi porfyyrisiksi yksilöiksi. Rapakiveä ja karkearakeista rapakivigraniittia vastaan osottaa tämä rakennemuoto milloin aivan selviä rajoja, milloin vähittäin ta- ') Benj. Frosterus, S. G. T. Kertomus Karttalehteen Maarianhamina N:o 21, s. 28.

19 17 pahtuvia muunnoksia, mikä seikka niinmuodoin todistaa sen kiteytyneen saman-aikaisesti tai vähäistä myöhemmin kuin rapakiven perus-aine. Keski- ja Kuten muillakin rapakivialueilla, esiytyy täälläkin hieno- ja hienorakeisia graniitteja. Jceskirakeisia graniitteja, jotka tavallisesti juonina lävistävät muita rapakivigraniitteja. Ne ovat punaisia, ortoklaasista rikkaita, luonteen-omaisella rakenteella varustettuja vuorilajeja. Ortoklaasi ja kvartsi ovat nim. aina suuressa määrässä kirjagraniittisesti yhteenkasvaneet, minkä seikan voi hyvin huomata paljaalla silmälläkin vuorilajin ollessa keskirakeista. Koska graniitti sen ohessa usein on täpötäysi pieniä sikeröjä, joihin kvartsin ja maasälvän kiteenkärjet ovat pistäyneet, saa vuorilaji luonteen-omaisen, huokoisen näyn. Tummia mineraaleja, biotiittia ja sarvivälkettä on vain ala-arvoisessa määrässä; erittäinkin koskee sanottu rapakivigraniiteissa niin yleistä sarvivälkettä, joka näistä vuorilajeista usein peräti puuttuu. juonina. Kuten mainittiin, esiytyvät vasta kuvaillut graniitit enimmäkseen Tavallisesti ovat nämät varsin kapeita (10 20 sm-n levyisiä) ja käyvät yleisimpiin lohkeilusuuntiin. Usein lähtee niistä sen ohessa apofyyseja, jotka säännöllisesti tarkalleen seuraavat lävistetyn vuorilajin lohkeamia. Juonigraniitit itsekin ovat lujasti rikkirepeilleet, ja nuo tipo-tiheässä olevat raot käyvät tavallisesti samoihin suuntiin kuin ympäröivän vuorilajin lohkeamatkin. Todennäköisesti esiytyy näitä juonia yhtä runsaassa määrässä koko alueella, vaikka niitä useimmin on havaittu rannikolla sijaitsevissa kallioissa, jotka ovat paremmin paljastuneet kuin kauvempana sisämaassa olevat. Kun juonet ovat niin kapeita kuin yllä mainittiin, on rakenne säännöllisesti hienorakeinen. Kun ne sitä vastoin ovat vahvempia, tulee rakenne usein keskirakeiseksi, eivätkä juonien rajat käy supisuoraan lohkeilusuuntiin, vaan kääntyvät ja vääntyvät mitä säännöttömimmällä tavalla. Kosketusraja on tällöin usein aivan epäselvä, niin että keskirakeisen juonigraniitin mineraalit ikäänkuin tarttuvat ympäröivän vuorilajin mineraaleihin. Jos viimemainittu on tyypillistä rapa- 2

20 18 kiveä, havaitaan joskus rajalla keskirakeisessa graniitissa porfyyrisesti erittyneitä, pyöreitä ortoklaasipalloja, oligoklaasiverholla varustettuina tai ilman sitä. Näillä paikoilla näyttää niinmuodoin, kuin molemmat vuorilajit rakenteesen nähden muuttuisivat toisikseen. Toisin paikoin taas ovat rajat tyynni jyrkkiä; vieläpä tavataan juonimaisissa, keskirakeisissa osueissa selviä murtokappaleita lävistetystä vuorilajista. Nämät ovat tavallisesti pitkän-omaisesti venyneitä ja pyöristyneitä, toisinaan kaistaleisia ja osittain resorbeerautuneita. Kun murtokappaleet muodostuvat tyypillisestä rapakivestä, ovat ortoklaasipallot niissä useimmin taajaan ryhmittyneet. Näitä ilmiöitä on havaittavana useimmilla paikoilla alueen luoteisimpain osain ja vallankin Salajärven tienoon vuorissa. Kerrottujen esiytymistapain johdosta saattaa päättää, että tasarakeinen rapakivigraniitti on muodostunut eri aikoina pääaineen purkautumisen jälkeen. Todennäköisesti purkautui yksi osa ennen kuin rapakivi oli täydellisesti jähmettynyt, ja muodostui keskirakeiseksi graniitiksi, joka noilla säännöttömästi käyvillä rajoilla niin sanoakseni suli pääaineen yhteyteen; toinen osa taas purkautui melkoista myöhemmin, sittekun muut rapakivitoisinnot olivat täysin jäähtyneet, ja aine oli alkanut rakoilemaan. Tämä viimeinen osa esiytyy sen vuoksi vain selvärajaisina, halkeilusuuntia seuraavina juonina. Syystä että rapakivi silloin, kuin juonigraniitit purkautuivat, nähtävästi oli täysin jäähtynyt, kiteytyivät jälkimmäiset verrattain äkkiä ja tulivat sen takia rakenteeltaan hienorakeisiksi. Vaikka kohta suurin osa tasarakeisesta graniitista niinmuodoin on myöhempää kuin karkearakeiset rapakivi-vuorilajit, on kuitenkin todisteita siitä, että samainen graniitti on kiteytynyt ennenkin kuin pääaine on jäähtynyt. Varsin yleisesti havaitaan nim. rapakivessä ellipsoiidin muotoisia, sm-n pituisia osueita, jotka muodostuvat hieno- tai keskirakeisesta rapakivigraniitista. Nämät osueet näyttävät porfyyristen ortoklaasipallojen kaltaisilta siihen nähden, että niitä joskus joko kokonaan tai osittain ympäröi kaita oligoklaasivyöhyke. Sekä kokoomukseltaan että rakenteeltaan ovat ne täysin samanlaisia kuin juonina esiytyvä graniitti. Toisinaan puuttuu niiltä tuo luon-

21 19 teen-omainen ellipsoiidinen muoto. Osueet ovat silloin tavallisesti suurempia ja usein rajapiirteiltään tuiki säännöttömiä. Paitsi yllä kuvailtuja, lukuisia hienorakeisen graniitin juonia, Pegmatiittitavataan alueen rannikkoseuduilla paljon pegmatiittigraniitin juonia. e ramittia - Nämätkin ovat sepo-selviä halkeamajuonia, joiden leveys vaihtelee kymmenkunnan sentimetrin ja metrin välillä vieläpä vähän sen ylitsekin. Vuorilaji on laatiutunut karkearakeisesta, punaisen ortoklaasin, harmaan tai maitomaisenvalkean kvartsin ja vähemmässä määrässä esiytyvän biotiitin sekotuksesta. Maasälpä esiytyy aina 20 sm-n pituisina, lyhyesti pilarimaisina yksilöinä, ja kvartsi on niin-ikään muodostunut sangen suuriksi osueiksi. Yleensä ei vuorilaji kuitenkaan ole aivan karkearakeista, sillä mineraalit eivät tavallisesti ole yli 3 sm-n pituisia. Kirjagraniittinen, maasälvän ja kvartsin välinen yhteenkasvaminen on tyynni tavallista. Mainitut juonimuodostumat, jotka edustavat rapakivimagman piihappo-rikkaimpia osia, ovat ilman epäilystä sen viimeksi purkautuneita osueita. Ne lävistävät nim. kaikkia ylläselitettyjä rapakivivuorilajeja. Kuitenkin esiytyvät ne joskus hienorakeisten graniittien geneettisessä yhteydessä. Niinpä lävistää Härosaaren rapakiveä juoni, jonka perus aine on selvää pegmatiittia, kun taas sen reunoilla on kaksi kapeahkoa hienorakeisen graniitin muodostamaa vyöhykettä harvaan sirottuneine ortoklaasipalloineen, jotka ovat samannäköisiä kuin tyypillisessä rapakivessä olevat. Pegmatiitista erottavat näitä vyöhykkeitä selvät rajat, jotka, joskin säännöttömästi mutkitellen, kuitenkin pääasiallisesti kulkevat juonen suoraviivaisten sivujen suuntaisesti. Ilmarin saaren P-taholla, noin 1 km-n päässä edellisestä paikasta itäänpäin, on 11 sm-n levyinen juoni, jossa on melkeinpä vastakkainen suhde vallalla. Juonen sisimmät osat täyttää nim. täällä 5 sm-n levyinen, hienorakeista graniittia oleva vyöhyke, kun taas sen reunat ovat muodostuneet pegmatiittimaisiksi, rakenteeltaan keski- tai karkearakeisiksi ja selvästi kirjagraniittisiksi. Orslahdessa oleva Vuoriholman saari on taas esimerkkinä juonesta, jossa hienorakeiset vyöhykkeet tosin puuttuvat, mutta jonka

22 20 sisimmäiset osat ovat puhtaan kvartsin täyttämiä ja pääaine on muodostunut suurirakeiseksi pegmatiitiksi paitsi pitkin reunoja, missä se on keskirakeista. Pari kilometriä Virsun kylästä Lo sen päin Säkkijärvellä on peräti paljastuneissa rantakallioissa myös huomattavana useita, samaa ilmiötä osottavia juonia. Muutamat näyttävät olevan Härosaarella, muutamat taas Ilmarinsaarella olevan juonen kaltaisia. Joskus havaitaan samassa juonessa useita hienorakeisen graniitin vyöhykkeitä. Niinpä on eräässä leveimmistä juonista paitsi kahta pitkin reunoja kulkevaa vöyhykettä kolmas, joka täyttää juonen keskustan. Hienorakeisen graniitin ja pegmatiitin yhteis-esiytymistä voinee tuskin muuten selittää kuin olettamalla, että nämät vuorilajit purkausaikanaan olivat lähetysten. Saattaisihan tosin myös edellyttää, että eriytyminen on tapahtunut itse juonessa, mutta siinä tapauksessa kävisi vaikeaksi selittää pegmatiitin ja hienorakeisen graniitin välisiä, tyynni selviä rajoja, sekä sitä säännöttymyyttä, että muutamissa juonissa pegmatiitti, toisissa taas graniitti muodostaa niiden reunoja lähinnä olevan vyöhykkeen. Muuten saattaa epäillä, josko happamuuden eroitus pegmatiitin ja hienorakeisen graniitin välillä on kyllin suuri aiheuttaakseen otaksumaan magmaatista eriytymistä. Kuitenkin on ainakin yksi esimerkki juonesta, jossa mineraalien järjestys näyttää todistavan, että juoniaine on magmatilassa eriytynyt ylen happamaksi ja toiseksi vähemmän happamaksi vyöhykkeeksi. Näin on Vuoriholman saarella olevan juonen laita, jonka sisimmäiset osat täyttää pelkkä kvartsi, reunat taas keski- tai karkearakeinen pegmatiittigraniitti. Rapakiveen Teoreettisesti erittäin hauskoja ovat ne varhempain vuorilajien sulkeuneita murt 0 kappaleet, joita usein tavataan rapakivessä. vuonlajeja. Nämät ovat nimit- täin tavallisesti lujasti muuttuneet sekä mineraalikokoomukseltaan että rakenteeltaan, ja tarjoavat sen vuoksi runsaan ainesjoukon tämänlaisten kosketusmetamorfoosien tutkimukselle. Murtokappaleet!) Syystä että kirjoittaja tulee käsittelemään tähän kuuluvia kysymyksiä erityisessä teoksessa, kosketeltakoon niitä tässä vain mahdollisimman lyhyesti.

23 21 voipi lukea kiillegneissiin, sarvivälkegneissiin ja diabaasiin. Kahta ensinmainittua on huomattavissa pääasiallisesti alueen lounaisimmilla rannikkoseuduilla olevissa rapakivikallioissa, ja diabaasin murtokappaleita taas alueen luoteis-osissa, joissa esim. Salajärven I-puoliset vuoret ovat rikkaita sellaisista sulkeumista. Ja koska vallan samantapaisia diabaasin murtokappaleita esiytyy ruti-runsaasti alueelta lähinnä P-een olevissa seuduissa, johdumme läheisesti siihen otaksumaan, että rapakivi täällä peittää suurellaista diabaasialuetta, samoin kuin samantapaisten syiden nojalla saattaa olettaa, että sama vuorilaji etelässä päin peittää gneissialuetta. Kiillegneissin murtokappaleet näyttävät olevan vähimmin muuttuneita. Jo niiden ulkomuoto todistaa murteisluonnetta. Ne ovat nimittäin milloin teräväsärmäisiä ja suoraan poikki liuskaisuuden katkenneita, milloin taas ovat ne venyneet soikeiksi, joskus useiden metrien pituisiksi linssimäisiksi osueiksi, jotka ovat varhemmissa graniiteissa olevien gneissin murtokappaleiden näköisiä. Ulkonaisesti tarkastellen ei niissä havaita mitään sanottavaa kosketusmuutosta. Enemmän yksityisseikkoihin käyvä mikroskooppinen tutkimus saattaa sitä vastoin selville, että ne ovat olleet jotenkin melkoisen uudismuutoksen alaisia, joka pääasiallisesti on siinä, että ainekset ovat sulaneet ja omituisesti pyöristyneet muodoiltaan. Tämän kautta on syntynyt rakenne, joka muistuttaa n. s. sarvifelssin rakenteesta»myöhäisemmillä», kosketuksen kautta metamorfoseerautuneilla liuskeilla. Sen ohessa näyttää ympäröivästä vuorilajista tulleen lisäainetta, pääasiallisesti ortoklaasia ja kvartsia. Sarvivälkegneissin murtokappaleita tavataan pääasiallisesti vain Orslahden kylän ympärillä olevissa vuorissa. Tavallisesti ovat ne muodoiltaan pallomaisen pyöristyneitä ja muuten muistuttavat näöltään enemmän dioriittia kuin gneissiä. Niiden kosketusmuutos on pääasiallisesti rakenteen uudestaan muodostumista samalla tavalla kuin kiillegneississäkin. Alueen lounaisimmissa osissa lukuisasti esiytyvät diabaasin murtokappaleet ovat melkoista lujemmin muuttuneet kuin yllämainitut. Ne ovat useimmiten pyöristyneet ja osottavat sivuillaan omituispiirteisiä

24 22 mutkia, joihin rapakivi on tunkeutunut. Niiden muodot siis jo itsessään todistavat osittaisesta sulaumisesta. Rakenne on myös lujasti muuttunut: miltei kaikki mineraalit ovat melkoisesti pyöristyneitä ja rajoiltaan luonteen-omaisesti syöpyneitä sekä kummasti kiemurtelevain kanavain ja onteloin lävistämiä, joita täyttää kvartsi tai uudismuodostunut maasälpä. Sen ohessa on tapahtunut perin laajaperäisiä mineraalien uudestaan muodostumisia. Niinpä näyttää pyrokseeni osittain muuttuneen ruskeanvihreäksi sarvivälkkeeksi, ja tämä taas näkyy joskus muuttuneen biotiitiksi. Myöskin suuri osa magnetiitista, jota on pyöreinä, muodottomina rakeina tasaisesti siroittunut vuorilajiin, näyttää olevan uudismuodostuksen tuotetta eli niin sanoakseni muiden raudanpitoisten mineraalien uutosta. Malmeja. Ei yhdelläkään Suomen rapakivialueista ole tavattu muuta malmia kuin lyijyltiillettä. Tätä mineraalia esiytyy myöskin puheena-olevalla alueella. Säkkijärven kirkolta Ka-oon, Muhutlahden kylästä E-ään olevilla Lammen- ja Muhutniemellä on nimittäin lyijykiille-suonisto, joka seuraa rapakiven lohkeilusuuntia. Näiden suonien vahvuus on kuitenkin perin vähäinen (leveimmällä kohdalla noin 2 sentimetriä), ja malmi on joinkin määrin rikki- ja vaskikiisun sekaista. Teknillistä arvoa ei näillä löydöksillä niinmuodoin ole 1 ). Vuorilajien Myöskään vuorilajien käyttöön nähden karkeamman kiviteollitekmlhsesta suu(j en tarpeesen ei alue ole juuri suotuisa. Rapakivivuorilajit ovat käyttämisestä. nimittäin täällä samoinkuin useimmilla paikoilla tuon laajan itäsuomalaisen rapakivial.ueen piirissä erittäin lujasti rapautuneet. Soraksihajautuminen on tällöin ulottunut ei ainoastaan vuorenpinnalle, vaan monasti useiden metrien syvyyteen. Kumma kyllä, näyttää tämä ominaisuus olevan luontaista vaan eräille rapakiven osille, sillä aivan keskellä täydellisesti soraksi hajaunutta rapakivikalliota saattaa Muuten viitattakoon näihin nähden W. Remmlerin kirjoitukseen:»berättelse om malmletningarna inom Vederlaks-, Säkkijärvi-, Viborgs- och S:t Johannes socknar, värkstälda år 1866» (Meddel. från Industristyrelsen i Finl. Vihko IV, siv ).

25 23 huomata suuria, suoraviivaisten halkeilupintain rajoittamia osueita, jotka eivät ole rahtuistakaan rapauneet, tai päinvastoin huomataan ihan keskellä rapautumatonta kalliota soraksi hajauneita osueita. Koska sekä mineralooginen kokoomus, että rakenne on sama sekä rapautuneissa että rapautumattomissa osueissa, ei saata edellyttää, että tämä ominaisuus olisi joidenkin kemiallisten eroavaisuuksien vaikuttama, vaan on Sederholmin *) mukaan oletettava että rapautumisen ehtona ovat fysikaaliset syyt. Kosk'ei siis milloinkaan voi olla täysin varma siitä, että ulkonäöltään tuore rapakivivuori ei sisällä lujasti rapautuneita osueita, saattaa vuorilajin arvoa kiviteollisuuden tarpeesen suuresti epäillä, olkoon sillä muuten hyvätkin ominaisuudet. Näin lujasti rapautuvaa on kuitenkin oikeastaan vain tyypillinen rapakivi. Hieno- ja keskirakeiset lajit näyttävät olevan ilman-ainesten vaikutuksia kohtaan hyvin vastustuskykyisiä vuorilajeja. Paha kyllä, on näillä lajeilla alueen piirissä vain ala-arvoinen merkitys, syystä että niitä esiytyy vain pienehköissä vuorissa. Muuan sellainen on jo mainittu Haukkavuori noin 1 km-n päässä Pukin sahalta Lä-een, ja se voisi mahdollisesti täyttää kivilouhoksen perustamiseen vaadittavat ehdot. Sen asema on kuitenkin hiukan sopimaton, koska vuori ei ole välittömästi minkään vesistön varrella. Tässä suhteessa on edullisemjii Tuppuransaari Johanneksen pitäjässä, josta keskirakeista graniittia on louhittu hyvin suurissa määrin. Kvartaarimuodostumia. Jääkauden jälkiä kiinteässä vuoriperässä. Yksin-omaan rapakivivuorilajeista muodostuva vuoriperä on heikon vastustuskykynsä takia ilman-ainesten vaikutuksia kohtaan vain vähemmän soveltuva säilyttämään jälkiä muinaisista jäätiköistä. ') J. J. Sederholm, Über die finnländischen Rapakivigesteine. Tschermarks mineralog, u. petrographische Mittheilunden, XII, s. 1.

26 24 Uurteita. Uurrehavaintoja on tehty vain 21:llä paikalla, jotka kaikki ovat rannikkoviivan läheisyydessä tai sen edustalla olevissa saarissa sekä vain vähän korkeammalla nykyistä merenpintaa (vrt. korkeuskarttaa). Näiden seutujen vuoriperä on niinmuodoin vain suhteellisesti lyhyen ajan ollut rapautumisen alaisena. Useimmiten kauniinkiiltävät ja sileäksi hiotut kalliot ovat sen vuoksi jyrkkiä vastakohtia ylemmillä tasakorkeuksilla oleville, lujemman rapautumisen koskemille vuorille, jotka osottavat epätasaisempia muotopiirteitä. Uurteet ovat useimmissa tapauksissa jotakuinkin syviä ja leveitä. Suunnat vaihtelevat sangen avarain rajain välillä: P L. Muistiinpannut suunnat se venevät seuraavasta taulusta: 1{ P 19 L. P 29 L. 2 P 31 L. P 32 L. P 34 L. P 44 L. P 54 L. P 56 L. P 59 L.. 6 paikalla.. 3». 1». 1. 4» ». 1 Eri uurresuunnat eivät ole ensinkään säännönmukaisesti jakauneet karttalehdelle. Kuuluvatko ylläolevassa taulussa luetellut uurresuunnat kaikki samaan järjestelmään vai eikö, on vaikeata ratkaista ristiuurteiden puutteessa. Suuntien suurta eroavaisuutta ensimmäisen ja toisen ryhmän uurteiden välillä toisaalta sekä toisen ja kolmannen ryhmän uurteiden välillä toisaalta saattaa kuitenkin pitää todisteena siitä, että meillä tositeossa on käsillä kolme eri uurrejärjestelmää: yksi P 19 L, toinen, jonka keskisuunta on P 32 L ja kolmas, jonka keskisuunta on P 50 L. Se suunta, johon Viipurinlahden L-puolella olevat uurteet käyvät, elikkä P 32 L, on täällä, kuten yleensä on laita, pidettävä viimeisen jäänliikkeen suuntaa edustavana. Siinä tapauksessa ei jäätikkö olisi liukunut Viipurin lahden ylitse, sillä sen I-puolella on harjuilla paljoa itäisempi suunta.

27 25 Eräässä Orslahden rapakivivuorista on ainoa alueella tavattu Hiidenkirnu, hiidenkirnu. Sillä on pystysuorat seinämät ja ellipsin muotoinen suu, jonka läpimitat ovat noin 2 ja 3 m. Syvyydeltään on se noin 2,5 m. Pohjaa peittää sangen vahva sorakerros kivenliuskoineen. Irtonaiset maalajit. Kaikki Säkkijärven karttalehden piirissä olevat maa-alat ovat Yleiskatsaus, olleet vajonneina n. s. Yoldiameren pinnan alapuolelle; suurinta osaa on myös peittänyt n. s. Litorinameri. Tämän johdosta ovat maalajit milt'ei kaikkialla olleet merenhyökyjen vaikuttamien perinpohjaisten muutosten alaisia. Maajään pohjamoreeni, n. s. murtokivisora on uudestaan kerrostunut ja puhtaaksi viruttunut, vieläpä näyttää se heikkoa kerrallisuutta ylimmissä kerroksissaan. Noista alkuaan varmaankin selväpiirteisistä harjuselänteistä on vierinkivisora alashuuhtoutunut, ja harjut ovat siten latistuneet enemmän tai vähemmän tasaisiksi vierinkivisora-kentiksi. Viimemainitut ovat samoinkuin hietakentätkin, joskus lukemattomain kivien kattamia, joten ne ihmeesti muistuttavat moreenikentistä. Jyrkkäin rajain vetäminen näiden maalajien välille on sen vuoksi tietysti ollut sangen tukalaa ja kokeet siihen suuntaan eivät ehkä aina olekkaan osuneet oikeaan. Moreenisora on jotakuinkin tasaiseen jakaunut koko karttaleh- Moreeni- eli delle. Viipurinlahden L-puolella olevissa seuduissa muodostaa se murtoklvl " soraa. yleensä verrattain ohuen peitteen, josta yksityisiä kallioita siellä täällä pistäytyy näkyville. Karttalehden kaakkois-osissa, Koiviston ja Johanneksen pitäjissä on sillä sitä vastoin suurempi vahvuus. Vain poikkeustapauksissa on murtokivisoran»liiteaine» savista, jauhomaista tai tomumaista. Näin on laita muutamin paikoin Viipurin pitäjässä, Viipurinlahden molemmin puolin. Useimmilla paikoilla on moreeni kuitenkin, ainakin ylimmissä kerroksissaan hyvin puhtaaksi huuhdeltua, hietaista ja jotenkin löyhäliitteistä. Väri vaihtelee vaalean kellanruskean ja tumman ruosteenruskean välillä. Moreenin si-

28 26 sältämistä kivistä on toimitettujen kivilaskujen mukaan huomattu olevan: rapakivivuorilajeja noin 50 % arkeeisia graniitteja» 25» gneissejä» 20» dioriitteja ja diabaaseja....» 5» Kivet ovat ylimalkaan särmistään enemmän tai vähemmän pyöristyneitä ja hyvin usein pyramiidisten tai kolmikulmaisten»jäätikkökivien» muotoisia mutta harvoin raamuisia. Raamut ovat selvästi hävinneet sillä pitkällä ajalla, jolloin meri muovaili ja uudestaan kerrosti moreenin ylisiä kerroksia. Kuva 2. Puhtaaksi huuhdottua moreenia Piispansaareti itäisellä taholla. Ylläolevasta, valokuvan mukaan tehdystä kuvasta selvenee paraiten juuri kerrotun, puhtaaksi huuhdotun moreenisoran laatu. Nuo kolmikulmaisesti pyöristyneet kivet viittaavat siihen, että ne alkuaan ovat jäätikkökiviä. Ei edes vähempäin kivien joukossa tapaa sanottavassa määrässä pallomaisia tai puikeanmuotoisia, jommoisia oikean

29 27 vierinkivisoran vierinkivet niin tavallisesti ovat. Mitään kerrallisuutta tai lajittelua eri karkearakeisissa kerroksissa ei myöskään saata huomata. Joskus muistuttaa moreeni kaikkein ylimmissä kerroksissaankin niin suuresti vierinkivisorasta tai vierinkivien sekaisista hietakerrostumista, että tottunutkin tutkija on kahden vaiheella, onko hänellä edessään moreeni-, hieta-, vaiko vierinkivikerrostuma. Monessa tapauksessa saattaa kuitenkin sileäpintaisista hietakankaista erottaa moreenin, jolla päinvastoin on verrattain epätasainen ja kuopikas pintamuodostus. Kuopikkaat moreenimaat ovat muuten usein n. s. korpimaita, s. o. hyvin vesiperäisiä, siellä täällä pienillä soilla siroteltuja alueita. Josko hietainen moreenisora syvemmällä käy hiedasta köyhemmäksi ja samalla kiinteämmäksi, ei syvempäin soran-ottokohtain puutteessa ole voitu ratkaista. Kuitenkin on lukuisissa pienemmissä sorakuopissa voitu nähdä, että puhtaaksi huuhdottu aines on ulottunut ainakin metriä syvemmälle (vrt. muuten kuvaa 2). Moreenisora kohoaa usein selänmuotoisesti ympäröivistä hieta-, savi- ja turvemaista. Nämät murtosoraselät ovat venyneet kaikkiin mahdollisiin suuntiin, useimmin kuitenkin uurteiden suuntaan ja jonkun kerran myös kohtisuoraan niitä vastaan. Viimemainitulla tavalla on esim. erään moreeniselän laita, joka sijaitsee Viipurista länteen ihan Kiiskilän kestikievarin lähellä, valtamaantien varrella. Kauniita esimerkkejä murtosoraselistä, jotka ovat venyneet jääliikkeen suuntaan, tavataan karttalehden kaakkois-osissa, kuten esim. Koiviston kirkolta pohjoiseen, Humaljoen-lahdesta länteen y. m. paikoilla. Moreeniselkäin harjat ovat usein täpö-täysi»vapaiksi huuhdottuja», moreenisoran pinnasta esiinpistäyviä kiviä, tai irtonaisia»kulkukiviä», joita ammois-aikuisessa meressä uiskentelevat jäävuoret ovat perille saatelleet. Tällaisia kivillä peitettyjä moreenisoraselkiä nähdään esim. Humaljoenlahdesta länteen. Ei missään ole tavattu murtosoraselkiin tehtyjä leikkauksia tai soran-ottoja. Laajaperäisiä tietoja näiden huvittavain muodostumain sisäisestä rakenteesta ei ole niinmuodoin voitu saada, mikä on sitä

30 28 ikävämpää, kun kysymyksessä olevat seudut ovat niin perin rikkaita tällaisista muodostumista.»paikallis-»paikallismoreenilla» käsitetään, kuten tunnettu, moreenia, joka moreenia». p a itsi hienoa, paljaalla silmällä vaikeasti määrättävää liiteainetta, sisältää yksinomaan alustana olevasta vuoriperästä irtiraastettuja aineksia. Sellaista, läpeensä rapakiviaineesta muodostunutta paikallismoreenia ilmautuu useilla paikoilla. Ja että meillä tosiaankin on käsillä paikallismoreenia eikä paikalleen jäänyttä rapaumissoraa, käy selville ei vain soran laadusta vaan myös siitä seikasta, että alustana Rapaumis- Kuva 3. Kulkukivikasauma Lihaniemen kylässä Viipurin pitäjässä. oleva rapakivikallio parilla paikalla, jossa se on ollut paljastuneena, on ollut sileäksi hioutunut, eikä muuttunut vähitellen päällä olevaksi soraksi, kuten tietysti pitäisi olla laita, jos käsillä olisi rapaumissoraa.»paikallismoreenin» vahvuus on vähäpätöinen, eikä nousse missään yli yhden metrin. Muutamin kohdin tavataan todellakin paikallaan olevaa rapakisoraa. ven rap aum j ssoraa) vaikka vain harvoin laajemmalle levinneenä kuin

31 29 jonkun kymmenkunnan tuhannen neliömetrin alalle. Tämä rapaumissora on levinnyt etenkin rapakivikallioiden alaosain ympärille. Kuvaavaa näytettä sellaisesta rapaumissorasta on tavattavissa esim. aivan valtamaantien varrella heti Urpalan kylän itäpuolella. Ei ainoastaan moreeniselkäin ja vierinkiviharjujen harjat, vaan Kulkukiviä i ci kivikamyös nuo verrattain tasaiset moreeni-, vierinkivisora- ja hietamaat saumia ovat usein täpö-täysi valtavia kulkukiviä, jotka joskus ovat jättiläiskokoisia ja kasautuneita melkoisen laajoiksi kiviröykkiöiksi. Lukuisasti tavataan tällaisia koluisia, kivipeitteisiä maita esim. Lihaniemen, Alasomen, Horttanan ja Nurmen kylissä Viipurin pitäjässä (vrt. kuv. 3). Kulkukivet ovat suurimmaksi osaksi erittäin karkearakeista rapakiveä. Vain vähäisessä määrässä esiytyy vanhempia vuorilajeja, joiden joukossa graniitit ja gneissit ovat tavallisimpia. Mainitut rapakivilohkareet ovat usein lujasti rapautuneet. Toisinaan ovat ne täydellisesti hajauneet soraksi. Kuva 4 seur. sivulla näyttää sellaisen muodollisesti soraläjäksi rapauneen rapakivilohkareen. Luultavasti on tuo mänty, jonka juuret kiemurtelevat soraläjän lävitse, saanut juurensijaa lohkareessa ennen sen soraksi hajaumista, ja sittemmin ovat juuret tietysti puolestaan edistäneet lohkareen hajalle särkymistä. Useilla paikoilla nähdään nim. mäntykasvillisuutta alastomalla rapakivikalliolla. kerrostumia on kuitenkin silloinkin, kun eivät ole vierinkiviharjujen yhteydessä, lujasti vierinkivien-sekaisia. Mitä näiden hietakerrostumain syntyyn tulee, voitaneen niitä pitää jäätikkövirtain synnyttäminä eli vierinkivisoran veroisina muodostumina. Viipurinlahdesta Vierinkivisoran värillä on karttalehdelle merkitty vain se vierin- Vierinkivikivisora, joka ilmautuu selvästi harjunmuotoisena. Suuri joukko hietasoraa - länteen olevista harjuista ansaitsee ensisijassa Säkkijärven mainitsemista Säkkijärven harju. Se kohoaa turve- ja savimaiden harju, väliltä Säkkijärven kirkolta pari kilometriä luoteesen olevan Uudentalon lähellä, ja sitä pitkin kulkee maantie kirkonkylään. Kirkon pohjoispuolella on harju jotenkin teräväpiirteisesti rajoittunut ympäröiviin alaviin maihin, mutta eteläpuolella ei se sitävastoin esiydy

32 30 erityisen selvänä. Täällä se lakkaakin, ja vähäisen, länttä kohti tekemänsä mutkan jälkeen nousee se uudelleen Säkkijärven pohjoispuolella. Tämän jälkeen jatkuu se sitte etelä-kaakkoisessa suunnassa 3 4 km, ja sitä ympäröivät länsipuolella viljavat savimaat sekä itäpuolella pitkä ja kaitainen hietakenttä. Tämän viimemainitun kanssa sulaa harju vähitellen yhteen Suurpään kylästä itään, alkaakseen parin kolmen kilometrin keskeytyksen jälkeen uudelleen Virsun luoteispuolella. Ylimalkaan ovat Säkkijärven harjun sivut sangen jyrkät, nim kaltevia vaakasuorasta tasosta lukien. Vir- Kuva 4. Soraksi hajautunut rapakivilohkare Kiiskilän kylässä, Koiviston pitäjässä. susta länteen olevalla harjun-osalla on kuitenkin vain itäisellä sivullaan selvä kaltevuus, kun se sen sijaan länsipuolella huomaamatta yhtyy täällä olevan hietakerrostumaan. Ylä-Uotilan Ratkaisematta jääköön, josko se harju, joka karttalehden pohharju. joisrajalla, Ylä-Uotilan itäpuolella, tulee lehden alueelle, on muodostunut Säkkijärven harjun yhteydessä vai eikö. Yhtä suurella syyllä voi sitä nim. pitää Niemelän harjujen yhteyteen kuuluvana. Ylä-

33 Bl Uotilan harjulla on kaiken matkaa karttalehden alueella selväpiirteinen harjunluonne: milloin kohoten, milloin laskien, milloin soukkana, milloin taas leveähkönä selkänä luikertelee se eteenpäin. Muut Viipurin lahdesta länteen olevat harjut ovat kaikki matalia selkiä, joista tuskin on muuta mainittavaa, kuin että niiden harjat useimmiten ovat täpö-täysi joukottain esittyviä kivilohkareita. Tervajoen harju jatkuu aina Viipurin lahdelle»hietasaari» nimi- Tervajoen sena saarena, joka on hietakenttää pienehköine, harjumaisine ylenhar i u - nyksineen. Karttalehden koillis-osassa kulkevat vierinkiviharjut ovat kieltämättä kauneimpia tällaisista muodostumista. Etusijassa mainittakoon näistä, lännestä itään lukien, Nuoran harju. Tämä kohoaa Nuoran ky-nuoran harju. Iällä kaitaisena ja jotenkin matalana, mutta ympäröiviä savimaita kohtaan leräväpiirteisenä harjana, joka keskeymättä jatkuu Korpelaan asti noin 4 km-n matkan. Kakkolan ja Korpelan kyläin välillä harju tosin leviytyy, mutta kohoaa kuitenkin edelleenkin keskimäärin n. 10 metriä korkeammalle ympäröiviä, alavia maita. Korpelasta Ka-seen hajautuu harju Useiksi harjukummuiksi, jotka paikoin hietamaan eroitmina kohoavat ympäröivistä vetelistä suomaista. Suurin ja itäisin näistä harjukummuista ulottuu karttalehden itäisen rajan toiselle puolelle. Lihaniemen kylästä länteen kohoaa idässä olevan pitkäkkään Lihaniemen järven ja lännessä olevan soukan rantakaistaleen välillä sangen kauhar i u - nis vierinkiviharju jyrkästi kaltevine rinteineen. Siinä huomataan muutamia perin syviä harjukuoppia, joiden pohjia peittää turve tai savi, mutta muuten jatkuu se yhtämittaa lähes 4 km-n matkan Samolan kylään asti. Täällä se keskeytyy joka taholla ympäröivään, tasaiseen hietakenttään. Harjun kaltevuus tätä hietakenttää vastaan on lounaistahollaan n. 30 ; itä- ja länsipuolella harju sitävastoin vähitellen sulautuu hietakerrostumaan. Lyhyen keskeytyksen jälkeen sukeltaa se taas esille Samolan kaakkoispuolella olevasta vetelästä suosta, muutamia satoja metriä kuljettuaan uudestaan hävitäkseen tasaiseen hietakenttään. Ollen sitte keskeytyneenä enemmän kuin kilometrin matkan, alkaa se taas ja juoksee n. 3 km entistä eteläisemmässä suunnassa, jonka jälkeen se peräti lakkaa.

34 32 Tämän harjun läntinen, Liimatan tilasta Lu-sen oleva osa on perin epätasainen: milloin se nousee milloin laskee, milloin soukkenee, milloin taas leviytyy. Liimatan lähellä tekee harju äkkimutkan idän suuntaan ja leviytyy sittemmin karttalehden rajalla tasaiseksi hietakentäksi. Liimatan Usein paikoin on ollut tavattavina yllämainituissa harjuissa soharju. ranottokuoppia. Aine niissä on hieta-, sora- ja vierinkivikerrostumaa samaisessa sekajärjestyksessä, joka verinkiviharjuille on niin tavallista. Parilla kohdalla on voitu havaita jyrkkä raja harjun»sisuksen» ja»verhon» välillä. Sisuksen aines on kaikkialla perin puhtaaksi huuhdottua. Verhon aines sitä vastoin on useimmiten jotakuinkin savensekaista. Ennenkuin ryhdymme selittämään jälellä olevia irtonaisia maalajeja, lienee paikallaan tähän liittää Frosteruksen kesällä 1891 laatima Kairauskertomus. I. Muhutjärven länsirannalla. 0 2,08 m. turvemutaa. 2,08 2,37» liejua. 2,37 3,70» savensekaista hietaa. 3, » vetelää, sinistä, hiukan hiedansekaista savea. 6,36 6,61» hietakerros. 6,61 8,16» puhdasta, plastillista, ruskeata savea. 8,16» soraa. II. Edellisestä itään, keskellä Muhutjärveä. 0 3,27 m. turvetta. 3,27 3,56» liejua. 3,56 5,64» hietaa. 5,64 8,02» siniruskeata, vetelää savea. 8,02 9,80» sinistä, plastillista, ruskeata savea, muuten jäykempää kuin edellisessä kerroksessa. 9,80 10,24» hietaa. 10,24» soraa.

35 33 III. Muhutjärven luoteisrannalla. 0 2,08 m liejua. 2,08 7,72» puhdasta, ruskeata savea. 7,72 8,31 m hietaa. 8,31 soraa. IV. Edellisestä kaakkoiseen, keskellä Muhutjärveä. 0 5,34 m vetelää, liejumaista savea, syvemmällä puhtaampaa. 5,34 10,99» puhdasta, ruskeata savea, 8,31 m-stä alkaen jäykempää kuin ylempänä. 19,99» vuoriperä. V. Muhutjärven laskuojan alkupäässä. 0 1,19 m turvemutaa. 1,19 2,67» savensekaista, harmaata hietaa. 2,67 4,60» ruskeata, vetelää savea. 4,60 5,34» kovaan sullounutta hietaa. 5,34»»» VI. Edellisestä hiukan Ka-seen. 0 0,89 m savensekaista hietaa. 0,89 1,34» karkeahkoa hietaa. 1,34 2,97» puhdasta, ruskeata savea. 2,97 3,86» kovaan sullottua hietaa. 3,86»»» Muist. Hiukan VI kairausreiästä Ka-seen lakkaa savi, joka siinä on välittömästi kerrostunut moreenin päälle. VII. Muhutlähden kylästä Ko-seen. 0 1,78 m hiedansekaista, jäykkää, ruskeata savea. 1,78 2,08» hiedansekaista, pehmeätä savea. 2,08 2,38» savensekaista hietaa. 2,38»» 3

36 34 VIII. Säkkijärven kirkolta lounaasen, joenrannasta itään. O 1,78 m turvetta. 1,78 2,08» savensekaista mutaa. 2,08 2,67 m mudansekaista savea. 2,67 7,27» ruskeata savea, vaihdellen hyvin ohuiden hietakertain kanssa. 7,27 8,02» hietaa. 8,02» soraa. IX. Säkkijärven kirkolta kaakkoiseen, edelliseltä kohdalta itään. 0 1,19 m turvemutaa. 1,19 1,48» turpeensekaista liejua. 1,48 6,39» pehmeätä, ruskeata savea. 6,39 6,82» jäykkää, hiedansekaista savea. X. E-äänpäin Aholan talosta Ylä-Urpalan kylässä, Urpalanjoen rannalla. 0, 1,19 m hiedan- ja savensekaista multaa. I,19 8,90» sinistä, ei täysin plastillista, hiukan hiedansekaista savea. (6,53 6,82» hietakerros). 6,90 9,50» jäykkää hietaa. 9,50 10,39 m savensekaista hietaa. 10,39 11,28» jäykkää hietaa. II,28»» XI. E-äänpäin Bokan talosta Ylä-Urpalan kylässä; n. 200 m-n päässä joen rannasta. 0 1,78 m turvemutaa. 1,78 6,24» vetelää, sinistä, hiukan hiedansekaista savea. 6,24 6,53» hietakerros. 6,53 8,02» plastillista, pehmeätä, ruskeata savea. 8,02 8,61» kovaan sullottua hietaa. 8,61 soraa.

37 35 XII. Hiukan edellisestä Lu-sen. O 1,48 m savensekaista, jäykkää hietaa. 1,48 2,67» pehmeätä, ruskeata savea. 2,67 3,26» hietaa. 3,26 soraa. XIII. Kokkaanjoen laakson etelärannalla, Kaijalan kylässä. O 5,94 m pehmeätä, jotakuinkin plastillista, yläosissaan hiukan hiedansekaista savea. 5,94 6,67» harmaata, kovaan sullottua hietaa. 6,67» soraa. XIV. Kokkaanjoen laakson pohjoistaholla, Kaijalan kylässä. 0 3,34 m savea (ylimmissä kerroksissaan sinisenharmaata, alempana ruskeanharmaata). 3,34» soraa. Näihin, paljonkin hauskaa tarjoaviin tietoihin, tulemme edempänä tekemään viittauksia. Hietakerrostumat ovat karttalehden alueella melkein yhtä laa-»hietaa jalle levinneet kuin moreenimuodostumat. yleensä»,»hiedaksi yleensä» on kartoitettu kaikki vierinkiviä sisältävätkin hietakerrostumat, jotka eivät selvästi ole näyttäneet olevan lentohietamuodostumia. Hieta on tavallisesti kellanruskeata; toisinaan saa se kuitenkin harmahtavan värivivahduksen, niinkuin näyttää, siihen sekottuneiden, kaoliniseerautuneiden maasälpäsirujen takia. Se on vierinkiviharjuja seuratessaan, mutta myös muissakin tapauksissa, vierinkivien sekaista, jolloin diskordanttinen ja konkordanttinen kerrostus on varsin tavallista. Karkeammat ja hienommat sora- ja hietaosueet niihin kerrostuneine kivineen tai ilman niitä ovat vuorokerrostuksessa toistensa kanssa. Kerrostuneet kivet ovat tavallisesti pieniä, herneen tai pähkinän kokoisia; vain harvoin ovat ne kananmunan tai nyrkin suuruisia. Hietakentät leviävät milloin tasaisina ja laakeina, milloin heikosti mäkisinä ja useinkin ylänkömäisinä tasankoina. Mäillisyys riip-

38 36 Savea. puu joko vanhoista lentohietamuodostumista tai vähäisistä erosiooniuomista. Hietaylängöt ovat usein sivuiltaan hyvin jyrkkään viettäviä kauniine, meren piirtämine penkereineen. Kartalle on savea kuvaavalla värillä merkitty yhteisesti kaikki niin glasiaaliset kuin postglasiaalisetkin savikerrostumat. Jäämerensavi eli»kerrossavi» tulee useinkin näkyviin maanpinnalla. Niin on esim. laita Säkkijärven kirkonkylän ympäristössä, jossa siitä siellä täällä pistäytyy esille sorakumpuja. Usein paikoin on tähän saveen kerrostunut suurehkoja kivilohkareita. Suurin osa savikerrostumista on kuitenkin ilman kerrallisuutta, ja lienee se iältään postglasiaalista. Kerrallisuuden puute saven pintakerroksissa ei luonnollisesti todista varmuudella, että savi on laskeutunut postglasiaalisena aikana; sitähän voi nim. varsin hyvin olettaa myös myöhäisglasiaalisena aikana laskeuneeksi jäämerensaveksi, jonka kerrallisuus ylimmissä kerroksissaan syystä tai toisesta on hävinnyt. Kun nyt kuitenkin suurin osa savikerrostumista sijaitsee alemmilla tasakorkeuksilla kuin ne kohdat, joihin postglasiaalinen Litorinameri on ulottunut laajimmalle levitessään, voidaan niitä joka tapauksessa tavallaan kutsua postglasiaalisiksi kerrostumiksi, koska ne ainakin yläosissaan ovat postglasiaalisena aikana uudestaan kerrostuneet. Kerrallisuutta vailla oleva savi on aina plastillista sekä kaikkein useimmissa tapauksissa enemmän tai vähemmän hiedansekaista ja harmaanruskeata väriltään. Puhdasta, hiedasta vapaata savea esiytyy harvoin; sen väri on tavallisesti siniharmaa. Savikerrostumat ovat ylimalkaan sangen tasaisesti jakauneet karttalehdelle, lukuun-ottamatta Koiviston saarta, jossa savea esiytyy näkyvillä tuiki niukasti. Kuitenkin nähdään usein paikoin loivilla rannoilla ruskeanharmaata savea peitteenä olevan hietakerroksen alla. Myöskin Viipurin lahdesta länteen olevissa seuduissa nähdään joskus savea ohuen, usein vain jonkun desimetrin vahvuisen hietakerroksen peittämänä. Savikentät ovat muuten usein enemmän tai vähemmän mäkisiä, jopa saa toisinaan nähdä todellisten»saviharjujen» kiemur-

39 37 televan tasaisten savikenttäin poikki. Syynä tähän ovat luonnollisesti alustana olevan pinnan epätasaisuudet. Turvemaat ovat milloin vetelää turvemutaa, milloin sammaltur- Turvetta, vetta, milloin taas rahkaa. Tavallisesti on turpeella vähäpätöinen vahvuus, jos sen pohjana on hieta, mutta suurempi ollessaan kerrostuneena saven päälle. Usein on sen alustana pahanhajuinen, liejumainen, ruskeanharmaa maalaji, jonka alla vasta alkaa hieta tai savi. Liejua esiytyy näkyvillä vain Lihavajärven, Orijärven ja Muhut- Liejua, järven kuivatuissa järvissä. Se ilmautuu näissä turpeen ja turvemudan sekaisena (vrt. esim. I V kairausreijän kertomusta) ja tuntuu silloinkin, kun se on hiedansekainen, mikä muuten on usein laita, rasvaiselta ja liukkaalta. Nämät liejukerrostumat ovat tietysti kaikki laskeuneet suolattomaan veteen. Toisenlaatuista, suolaiseen veteen laskeunutta liejua on myös»clypeustavattu Säkkijärven karttalehden alueella. Mainittakoon tästä liejusta he i ua >- tässä hieman laajemmin, koska sitä lienee ensi kerran tavattu Suomessa. Professori P. T. Cleve on tutkinut kaksi savinäytettä I kairausreijästä. Toinen näyte oli otettu 3,7 m-n, toinen 7,42 m-n syvyydestä. Molemmassa näytteissä on hänen onnistunut todistaa löytyväksi rikkaan diatomaseekasviston, joka muodostuu osaksi suolattoman, osaksi suolaisen veden lajeista. Hän nimittää molempia luokseen lähetettyjä näytteitä clypeusliejuksi". Tästä muodostumasta mainitsee hän kirjeellisessa tiedon-annossa seuraavaa:»clypeusliejuksi nimittämäni maalaji on Ruotsissa tavallinen kerrostuma sellaisesta vedestä, jonka suolamäärä on noin 0,5 % Luulen, että se on Litorinamuodostumain pohjakerros, mutta sitä on saattanut myös muodostua litorina-ajan kaikkina vaiheina lahdissa, joissa vesi on heikosti suolaista. Viitteitä on olemassa, että clypeusliejua esiytyy ancyluskerrostumain alla, mutta se on vielä epävarmaa». Ainoastaan osa lentohiedasta on kartan mittakaavan vähyyden Lentohietaa. takia voitu erikseen merkitä. Useimmat ja samalla laajimmat lentohietamuodostumat tavataan Koiviston pitäjässä. Osittain reunustavat ne rannikoita, osittain tass esiytyvät sisämaahan päin, jossa tapauk-

40 38 sessa ne usein salpaavat jotakin suota. Suuremmoisin lentohietamuodostuma tavataan Tiurinsaarella, itään päin Vanhankylän kohdalla olevasta moreeniylängöstä. Lähteitä. Tutkijat ovat muistiinpanneet noin puolen sadan lähteen lämpömäärän. Näistä havannoista käy selville, että kylmimpäin lähteiden lämpömäärä oli 3,5 4,5, ilman lämmön vaihdellessa sen. Harvat ovat kuitenkin tällaiset lähteet, ja ne kumpuavat tavallisesti esille jonkun vierinkiviharjun tai moreenisorakummun juurella. Useimpain lähteiden lämpömäärä vaihtelee 5-n ja 8 -n välillä, ilman lämmön ollessa Monella lähteellä on syvät ja laajat syvänteet, ja monialla ilmautuu muutaman sadan neliömetrin alalla joukko pienempiä ja suurempia lähteitä keskellä soita, joiden muodostumiseen lähteet itse ovat nähtävästi olleet alkusyynä (n. s.»lähdeturvetta»). Vesi on useimmissa lähteissä, niissäkin, joissa sillä on verrattain suuri lämpömäärä, miellyttävän makuista. Muutamat lähteet ovat raudanpitoisia, toisinaan niin suuressa määrässä, että vedellä on kirjoitusmusteesta muistuttava maku. Kaksi lähdettä, joilla on sangen alhainen lämpömäärä (4 4,5, vastaavan ilman lämmön ollessa ) kumpuavat esille rapakivikallioista. Maan tasapinnan muutoksista. Huomautettiin jo irtonaisten maalajien selityksen alussa, että kaikki maa, joka nyt on kohonneena Suomenlahden yläpuolelle, kerran on ollut vajonneena n. s. Yoldiameren alle. Tämä meri peitti, kuten W. Bamsayn kesällä 1895 suorittamista tutkimuksista ynnä aikaisemmista havannoista käy selville, suurimman osan takaisin ve-

41 39 täytyneen maajään peitteestä paljastunutta etelä-suomea Puheena olevalla alalla oli Yoldiameren laajimman levenemisen aikana kaikki maa vajonneena veden alle kuten seuraavat seikat todistavat. Karttalehden korkein kohta on korkealla moreeniylängöllä sen kaakkois-osassa, ja on se 75 m. yli Suomen lahden. Moreeni on täällä läpeensä perin hietaista ja puhtaaksi huuhdottua. Sitä paitsi esiytyy korkeimmilla kohdilla paljous kivilohkareita, joita epäilemättä on pitäminen matalalle tarttuneina, ajojäiden kuljettamina kivinä. Hajanaisia, n. s. latiskakivikasaumia, jotka ovat hyvin tavallisia muodostumia nykyisilläkin rannoilla, ilmautuu moreenin pinnalla. Kaikki nämät seikat todistavat niinmuodoin varmasti, että Yoldiameri on vapaasti aaltoillut karttalehden alueella olevain korkeimpainkin kohtain ylitse. Kuitenkin ovat geoloogiset tutkimukset nykyään saanet selville, että maanvajoaminen yoldia-ajalla kerran saavutti suurimman määränsä, mutta sitte alkoi maa uudelleen nousta, jolloin n. s. ancyluskohoaminen alkoi. Tätä kohoamista seurasi uudistunut vastakkaisliikunto eli n. s. litorinavajoaminen, joka ei ollut kuitenkaan yhtä laajaperäinen kuin yoldia-aikainen. Mutta litorinavajoaminenkin saavutti kerran suurimman määränsä, ja sitä seurasi toinen, paraikaa osittain vieläkin kestävä maankohoaminen. Ensimmäinen täysin varmasti määrätty raja Litorinameren laajimmalle levenemiselle Suomessa on Värnitsän lähellä Laatokan länsirannalla. Rajana on täällä turpeen päälle kerrostunnt, hiedasta, sorasta ja latiskakivistä muodostunut rantavalli*). Pitäen Värnitsän paikkaa lähtökohtana on sitte määrätty monta muuta rajakohtaa Litorinameren laajimmalle levenemiselle kaakkois- Suomessa. Viisi näistä kohdista on Säkkijärven karttalehden alueella, kaikki n. s. abrasioonipenkereiden juurilla abrasioonipenkeret ovat muodostumia, jotka ovat syöpyneet sellaisille paikoille, missä aukea ulappa on pidemmän aikaa saanut suorittaa kuluttavaa vaikutustaan.!) Muodostuma on lähemmin selitetty kirjoituksessa: Torfmosse öfverlagrad af strandvall vester om Ladoga af Gunnar Andersson och Hugo Bergliell; ks. teosta Geologiska Köreningens i Stockholm Förhandlingar, 17 nidos, ss

42 40 Kuva 5 näyttää sellaisen pengermuodostuman Tiurinsaarelta Koiviston pitäjässä. Kuten viitatussa kuvassa, siten usein luonnossakin leviää L. R-n *) penkereiden alapuolella paljous vapaiksi huuhdotuita kiviä, jotka toisinaan yhtämittaa jatkuvat nykyiseen rantaan asti. Taikka myös kohoaa rannasta alkaen vähäistä vajaa penkereenjuuren alapuolelle asti keskeymätön sarja hiedasta ja latiskakivistä syntyneitä akkumulatsioonivalleja. Vihdoin ilmautuu itse rajapenkereen alapuolella toisia, kuitenkin tähän verraten aina vähäpätöisiä pengermuodostumia. Kuva 5. Abrasioonipenger Litorinameren laajimman levenemisen rajalla Tiurinsaarella Koiviston pitäjässä. Noiden viiden, karttalehden alueella olevan, tarkoin määrätyn rajapenkereen asema ja korkeus luetellaan tässä alempana. Kaikkien korkeus on määrätty n. s. Elvingin peilillä ja mittatangolla nivelleeraamalla. J ) L. R. käytetään lyhennyksenä litorinarajasta, jolla käsitetään Litorimeren korkeinta rajaa sen laajimman levenemisen aikana.

43 41 1) Koiviston pitäjässä, n. 1,5 km Humaljoen lahden perukasta Lu-sen 27,9 m y. m. 2)»» 0,6 km. Ponnin kylästä, Ko-seen, 29,4»»» 3)»» Tiurinsaaren Lo-taholla... 28,2»»» 4)»» n. 1,6 km Jaakkolan kylästä, E-ään, Koivusaaren P-taholla 28,2 m y. m. 5)»» Johanneksen pitäjässä, n. 1 6 km Vaahtolan kylästä, I Ko-sen, 28,2 m y. m. Kun nyt litorinaraja Säkkijärven karttalehden piirissä on noin 30 m-n korkeudella nykyisestä merenpinnasta, huomataan korkeuskarttaan katsahtamalla heti, että suurin osa nykyisistä maa-aloista on ollut Litorinameren alle vajonneena, ja tämä on niinmuodoin levinnyt ylitse koko tuon korkeuskartassa pilkutuksella merkityn maa-alueen. Jos tarkastamme kairauskertomusta (ss ), huomaamme, että I, V ja VI kairausreijässä kahden savikerrostuman välillä jotenkin samassa syvyydessä, pinnasta lukien, ilmautuu noin 0,3 metrin vahvuinen savijuonne. Mutta hietahan laskeutuu yleensä Iaitoon, savi taas syvään veteen. Voimme siis vasta mainitun, kahden savikerrostuman välisen hietajuonteen esiytymisestä päättää, että maa on savien laskeumisen väliajalla kohonnut. Jos edelleen muistutamme mieleemme professori Cleven lausunnon (siv. 37) clypeusliejusta, voimme sen lisäksi pitää mahdollisena, että esim. alempi savi I kairausreijässä 6,51 8,16 m-n syvyydellä olisi ylemmissä kerroksissaan ancylussavea ja alemmissa clypeusliejua. Tässä olisi niiumuodoin vielä viittaus siihen, että clypeusliejua ilmautuisi eneyluskerrostumain allakin. Vielä mainittakoon, että Koiviston asukkaiden kertomusten mukaan usein paikoin pitkin rannikkoa esiytyy veden-alaisia, pengermäisiä askelmuksia. Kertomukset ovat A. Plathanin kesällä 1891 Veden-alaisia toimittamain mittausten kautta osottauneet tosiksi. Nämät askelmuk- penkereitä, set ovat myös selvästi vanhoja abrasioonipenkereitä, jotka meri on syövyttänyt silloin, kun se on ollut nykyistä alempana.

44 42 Muinaisjäännöksiä. Tavatut muinaisjäännökset ovat pääasiallisimmin hautakumpuja. Sellaisia ovat tutkijat löytäneet alueella kymmenen kappaletta. Yksi on Orslahdessa, muut Suomen lahteen pistäytyvissä Ori- ja Ristniemessä Säkkijärven pitäjässä. Ristniemessä on lisäksi melkein sen kärjessä noin 14 m-n pituinen, 3,5 m-n levyinen ja 1,8 m-n korkuinen kumpu, joka silminnähtävästi on ihmiskätten luoma. Tämän läheisyydessä tavataan sitä paitsi vieri-vieressä kaksi pienehköä kumpua.

45 '.'-t ~ % ^ H ^ ^ j A r ^ ^ <- -s v ^ L -V Si r - '" - '.a- K: ~ V ' - V - -_ - n - -> - * v : - 7 v' ~ V..., V -, - -, /., 'f i s Ar-- - ' - - i- fe?., ' -s -i^:-'/.v V, ' ^ :v x ' -.ii: > J ;.-.r T JJ - ' ~ " : 'r- ; "i ' - - : -i- - -, - ~ - - : ^r - ' ~..A,,. - :.. : r. r r V ' ^ - " - -. ^ BÄ. -

46 SUOMEN GEOLOGINEN TUTKIMUS.