Sisällys. YP:n verkkosivut: Sisältää mm. YP:n tilausohjeet, ohjeita kirjoittajille, arkiston ja päätoimittajan blogin. VOL.

Transkriptio

1 VOL. 71 1/2006 Sisällys PÄÄKIRJOITUKSET Matti Virtanen Ruotsi ja Suomi... 1 ARTIKKELIT Matti Kortteinen & Marko Elovainio & Mari Vaattovaara Asuinolot ja niiden kehitys Helsingin kunnallisissa vuokrataloissa (Housing conditions and their development in rented council houses in Helsinki)... 3 Tero Järvinen & Markku Vanttaja Koulupudokkaiden työurat (The labour market careers of early school leavers) Jouni Vihmo Alkoholijuomien hintajoustot Suomessa vuosina (Price elasticities of alcoholic beverages in Finland in ) Pekka Saarnio & Vesa Knuuttila Tutkimus päihdeongelmaisten muutosvalmiusprofiileista (A study of readiness to change profiles in substance abusers) ANALYYSIT Antti Parpo Toimeentulotuen muutokset ja kotitalouksien tulonmuodostus Jussi Ronkainen & Päivi Harinen & Juhani Rautopuro & Pirkko Pit - känen Kahden valtion kansalaiset. Kansanedustajien, viranomaisten ja kansalaisjärjestötoimijoiden näkemyksiä kaksoiskansalaisuudesta.. 59 Mervi Kattelus & Juho Saari Terveyspolitiikan eurooppalaistuminen reflektioprosessi sisämarkkinoiden tasapainottamisen välineenä AVAUKSET Susanna Rahkonen Julkinen sektori työllistäjänä Jenni Blomgren Asuinseutujen vaikutukset aikuisväestön huonoosaisuusriskeihin YP:n verkkosivut: Sisältää mm. YP:n tilausohjeet, ohjeita kirjoittajille, arkiston ja päätoimittajan blogin. AJASSA LIIKKUU Eeva Lennon Kolmas tie vie pohjoismaiseen malliin Matti Virtanen Päätoimittaja avasi blogin Pasi Pyöriä Suuri kirja suurista ikäluokista Heikki Ervasti Häviääkö uskonto? Ulla Viertola Viljasen virheellinen identiteetti Anu Suoranta Herroja on aina ollut niin myös orjia Tuukka Tammi Mitä meidän oli tehtävä Seppo Paananen Monipuolisesti monikulttuurisuudesta Pertti Hemánus Pitkäveteisyys astuu peremmälle tieteeseen Seppo Helminen Opitaan ihmisiksi Salme Ahlström Miksi meitä naurattaa? Alkoholitutkimussäätiön apurahat Kettil Bruun -palkinto Markku T. Hyypälle Juha Partanen Takan ääressä Ajatusten Tonava sivut alkupa a.indd A :44:21

2 Tämän numeron kirjoittajat Ahlström, Salme, valtiot. tri, tutkimusprofessori, Stakes Blomgren, Jenni, valtiot. tri, erikoistutkija, Kansanterveyslaitos Elovainio, Marko, valtiot. tri, dos., tutkimuspäällikkö, Stakes Ervasti, Heikki, valtiot. tri, ma. professori, Sosiaalipolitiikan laitos, Turun yliopisto Harinen, Päivi, yhteiskuntat. tri, lehtori, Sosiologian laitos, Joensuun yliopisto Helminen, Seppo, toimittaja, kirjailija Hemánus, Pertti, yhteiskuntat. tri Järvinen, Tero, kasvatust. tri, yliassistentti, Kasvatustieteiden laitos, Turun yliopisto Kattelus, Mervi, oikeust. maist., hallitussihteeri, terveysosasto, sosiaali- ja terveysministeriö Knuuttila, Vesa, yhteiskuntat. maist., projektipäällikkö, Kankaanpään A-koti Kortteinen, Matti, valtiot. tri, dos., erikoistutkija, Stakes Lennon, Eeva, lainopin kand., valtiot. maist., toimittaja, Lontoo Paananen, Seppo, valtiot. tri, yliaktuaari, Tilastokeskus Parpo, Antti, valtiot. tri, erikoistutkija, Stakes Partanen, Juha, valtiot. tri Pitkänen, Pirkko, fil. tri, professori, Kasvatustieteen laitos, Tampereen yliopisto Pyöriä, Pasi, yhteiskuntat. maist., tutkija, Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, Tampereen yliopisto Rahkonen, Susanna, varatuomari, kansanedustaja Rautopuro, Juhani, kasvatust. lis., yhteiskuntat. maist., yliassistentti, Soveltavan kasvatustieteen laitos, Joensuun yliopisto Ronkainen, Jussi, yhteiskuntat. lis., tutkija, Etnisten suhteiden tutkimus- ja kehittämisyksikkö Etnica, Soveltavan kasvatustieteen laitos, Joensuun yliopisto Saari, Juho, valtiot. tri, neuvotteleva virkamies, talous- ja suunnitteluosasto, sosiaali- ja terveysministeriö Saarnio, Pekka, valtiot. tri, dos., Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos, Tampereen yliopisto Suoranta, Anu, valtiot. maist., tutkija, Poliittisen historian laitos, Turun yliopisto Tammi, Tuukka, yhteiskuntat. maist., tutkija, Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto Vaattovaara, Mari, fil. tri, kaupunkimaantieteen professori, Helsingin yliopisto Vanttaja, Markku, kasvatust. tri, tutkija, Kasvatustieteiden laitos, Turun yliopisto Viertola, Ulla, yhteiskuntat. opiskelija, Porin yksikkö, Tampereen yliopisto Vihmo, Jouni, kansantaloust. maist., tutkimusassistentti, Stakes Virtanen, Matti, yhteiskuntat. tri, päätoimittaja, Yhteiskuntapolitiikka-lehti, Stakes sivut alkupa a.indd B :44:22

3 PÄÄKIRJOITUS Ruotsi ja Suomi MATTI VIRTANEN YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 1 Tarja Halonen valittiin toiselle kaudelleen yllättävän pienellä enemmistöllä. Vaali-iltana Halonen oli tästä itsekin hieman hämmentynyt ja kertoi aikovansa tarkoin perehtyä siihen, mikä Sauli Niinistön kampanjassa lopulta veti niin hyvin. Niinistön kampanjan ydin oli työn merkityksen korostus: Hyvinvointi-Suomi säilyy vain työtä tekemällä. Ajatuksena oli, että ellei saada uutta työtä Suomeen, syrjäytymisen, köyhyyden ja työttömyyden päivittely ei paljon auta luvun alun laman aikana Suomeen pesiytyi lyhyessä ajassa massatyöttömyys, joka ei ole tahtonut sulaa millään, vaikka kaksi Paavo Lipposen sateenkaarihallitusta ja nykyinen punamultahallitus ovat pitäneet työllisyyden kasvattamista ykköstavoitteenaan. Ja vaikkei presidentti suoraan talous- ja työllisyyspolitiikkaan kykenekään vaikuttamaan, Tarja Halonen on profiloitunut voimakkaasti hyvinvointivaltion puolustajaksi ja sen mukaisesti häneen on toiveita asetettu. Syntyikö Niinistön kampanjan vetovoima nimenomaan tyytymättömyydestä valtiovallan hampaattomuuteen työn luomisessa? Onko osoitettavissa suunta, jossa uutta työtä olisi todella voitu valtiovallan aktiivisin toimin nykyistä enemmän järjestää? Niinistön vaalisivuilla henki se perusajatus, että oikeaa ja tervettä uutta työtä on mahdollista luoda lähinnä yritysmaailmaan, tavarantuotantoon. Muuta työtä Niinistö luonnehti näin: Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä toisista suomalaisista huolehtimisesta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa maksaa heidän uurastuksestaan. Ilman hyvää taloutta emme voi huolehtia koulutuksesta, terveydestä ja hyvästä vanhuudesta. Näin aivan varmasti on, mutta jos näkökulmaa kääntää 180 astetta, saman voisi muotoilla näin: Suuri osa suomalaisista saa palkkansa ja elämän sisältönsä yritysmaailman tavarantuotannosta. Parhaiten voimme kunnioittaa näiden ihmisten työtä huolehtimalla, että yhteiskunnallamme on varaa kehittää ja ylläpitää heidän työ- ja toimintakykyään. Ilman hyvää koulutusta, terveydenhoitoa ja turvattua vanhuutta emme voi taata yrityksille osaavaa, aktiivista ja eläkeikään jaksavaa työvoimaa. Yritykset tuottavat tavaroita, hyvinvointipalvelut tuottavat ihmisiä eli laadukasta työvoimaa, joka tavaroita kykenee ideoimaan, suunnittelemaan ja tekemään. Ihmisten tuotanto ja tavaran tuotanto ovat tiukasti naimisissa keskenään, vaikka ihminen on paljon muutakin kuin työvoimaa. Vasemmisto on perinteisesti kantanut erityistä huolta ihmisten tuotannosta eli ihmisten työkyvyn ja ihmisarvon kehittämisestä ja ylläpidosta, so. hyvinvointivaltion eli julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen luomisesta luvulla tämä rakennustyö vietiin pitkälle, mutta 1990-luvun lama katkaisi siltä siivet. Tai vielä enemmän: laman syyksi kääntyi tai käännettiin muodottamaksi paisunut julkinen sektori. Alkoi lähes masokistinen julkisten menojen säästö-, höyläys- ja leikkauskuuri, ja se levy on jäänyt päälle, vaikka sen pakottavat syyt ovat aika päiviä sitten kadonneet. Tuorein il- sivut alkupa a.indd :44:22

4 mentymä ja ehkä Niinistö-buumin yksi taustatekijä tästä oli hallituksen taannoin tekemä kehyspäätös valtion töiden vähentämisestä. Eläkkeelle siirtyvien suurten ikäluok kien edustajien viroista aiotaan täyttää vain puolet. Siis mekaanisesti, kautta linjan, täysin riippumatta reaalisten töiden määrästä ja tulevasta tarpeesta (esim. yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa). Voiko julkinen sektori enää pahemmin julistaa epäuskoa itseensä, vähätellä omien tehtäviensä tärkeyttä ja merkitystä? Valtioneuvoston kanslian erinomainen raportti (3/05) osoittaa, että verrattuna muihin Pohjoismaihin Suomen korkea työttömyysaste ja kääntäen matala työllisyysaste johtuvat nimenomaan julkisten töiden vähyydestä. Vuonna 2005 julkinen sektori työllisti Suomessa henkeä. Pekka Sinkko arvioi raportissa, että mikäli Suomi noudattaisi pohjoismaista mallia, julkisen sektorin työllisten määrän tulisi olla noin henkilöä nykyistä suurempi. Näihin lukuihin viittaa myös kansanedustaja Susanna Rahkonen tässä YP:n numerossa ja huipentaa artikkelinsa näin: Ikääntymisen ja syrjäytymisen haasteisiin vastataan taloudellisimmin ja tehokkaimmin yhteisten palvelujen laatua kehittämällä. Palveluissa laatua ja kehittämisideoita ei synny ilman riittävää määrää osaavaa henkilökuntaa. Mistä rahat? Myös työttömyys ja syrjäytyminen maksavat, ja laskun maksaa tälläkin hetkellä julkinen talous. Vanhan nyrkkisäännön mukaan työtön sairaanhoitaja maksaa yhteiskunnalle noin 80 prosenttia siitä, minkä työllinen maksaa. Esimerkkilaskelman avulla Susanna Rahkonen osoittaa, että työttömien työllistyminen lähes rahoittaa itsensä. Silti laajempi julkinen sektori vaatisi nykyistä enemmän verotuloja. Ruotsissa kokonaisveroaste on noin 6 prosenttiyksikköä Suomea korkeampi. Valtioneuvoston kanslian raportissa Jaakko Kiander kuitenkin toteaa, ettei korkea kokonaisveroaste tarkoita samaa kuin korkea verotus kautta linjan. Kiinteistö- ja osinkoverotus ovat kyllä Ruotsissa korkeampia, samoin työnantajamaksut, mutta ansiotulojen verotus on samalla tasolla kuin Suomessa ja yksityistä kulutusta verotetaan vähemmän (Ruotsissa ei ole autoveroa eikä perintöveroa). Keskivertopalkansaajan kannalta verotus ei ole Suomea kireämpää. Kianderin mukaan tämä on mahdollista siksi, että palkkatulojen kansantulo-osuus on Ruotsissa selvästi korkeampi kuin Suomessa. Tällöin matalammatkin veroasteet tuottavat suuremman verokertymän suhteessa bkt:een ja lopputuloksena saadaan korkea bruttoveroaste. Suomessa taas verrattain alhainen bruttoveroaste ei johdu niinkään verotuksen keveydestä kuin siitä, että palkkatulojen kansantulo-osuus on pieni. Ruotsin suuri julkinen sektori on yksi palkkatulojen osuutta kasvattava tekijä. Kylmän sodan aikana Ruotsi oli kautta länsimaailman kultaisen keskitien, sosiaalisen markkinatalouden näyteikkuna luvun murroksessa entinen esikuva muuttui kauhukuvaksi. Mutta Ruotsi on selvinnyt murroksesta ja Jaakko Kianderin vertailun perusteella nimenomaan työllisyyden osalta selvästi Suomea paremmin. Ruotsin paluu mallimaaksi onkin jo hyvässä vauhdissa, Eeva Lennon raportoi Britanniasta tässä YP:n numerossa. 2 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:22

5 ARTIKKELIT Asuinolot ja niiden kehitys Helsingin kunnallisissa vuokrataloissa MATTI KORTTEINEN MARKO ELOVAINIO MARI VAATTOVAARA Johdanto Viime vuosikymmenten aikana monien eurooppalaisten kaupunkien sisäisen rakenteen on havaittu eriytyvän epätasaisen taloudellisen kasvun ja useiden rakenteellisten muutosten siivittämänä. Segregaatio, sosiaalinen polarisaatio ja syrjäytyminen (ekskluusio) ovatkin keskeisiä käsitteitä tämänhetkisessä eurooppalaisessa kaupunkitutkimuksessa (esim. Musterd & Ostendorf 2005; Murie 2005; Skifter Andersen 2003). Vaikka varsinainen segregaatio-keskustelu onkin leimallisesti liittynyt yhdysvaltalaiseen keskusteluun alaluokkien synnystä ja uudesta köyhyydestä, huoli syrjäytyneiden ryhmien ja alikehittyneiden alueiden syntymisestä on vahvistunut myös Euroopassa (Vaattovaara & Kortteinen 2002; Musterd & Ostendorf 1998; Levitas 1998). Hyvinvointivaltiojärjestelmien ja niihin liittyvien erilaisten tulontasausten on osoitettu toimineen jonkinlaisena yksilökohtaisena turvaverkkona eurooppalaisissa kaupungeissa, ja siten alueellinen segregaatio on täällä merkittävästi yhdysvaltalaisia kaupunkeja matalammalla tasolla (Musterd & Ostendorf 1998). Ajankohtainen tieteellinen keskustelu onkin Euroopassa siirtynyt tulonjaon tarkastelun lisäksi osallistumiseen, integraatioon ja valtaan (esim. van Kempen 2002). Kysymys segregaatiokehityksen merkityksestä alikehittyneillä alueilla asuvien ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tutkimuksissa ollut keskeisellä sijalla, mutta toistaiseksi tulokset ovat varsin epävarmalla perustalla (ks. esim. Vaattovaara & Kortteinen 2002). Myös julkishallinnon toiminnan roolia eriarvoisuuden lisääjänä on lähdetty tarkastelemaan uudella tavalla. Esimerkiksi Alan Murien (1997 & 2005) mukaan ei ole juuri syytä olettaa, että julkiset palvelut siis palvelut, jotka eivät nojaa markkinaperustaiseen hinnoitteluun (ns. decommodified services; Murie 2005) olisivat yhtäläisiä laadultaan tai että niiden jakelu perustuisi yksin tarpeeseen. Sosiaalisen asumisen osalta julkishallinnon toimintaa tulisi tarkastella myös kriittisesti eli siltä kannalta, millaisia tulokset ovat sosiaalisen ja alueellisen eriytymisen osalta (Murie 2005, 167). Pääkaupunkiseutu (Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa) on kansainvälisissä vertailuissa osoittautunut varsin erikoiseksi kaupunkialueeksi (Flatley & al. 1999). Toisin kuin useissa eurooppalaisissa kaupungeissa meillä sosioekonominen huono-osaisuus on mosaiikkimaisesti hajautunutta. Heikot asuinalueet ovat pieniä, hajallaan olevia ruutuja, eräänlaisia köyhyystaskuja, jotka sijaitsevat pääkaupunkiseudun kartalla siellä täällä ilman mitään ilmeistä alueellista kasautuneisuutta. (Ks. Vaattovaara 1998.) Tähänastiset kansainväliset vertailut (Bertaux & al. 1998) ovat voimakkaasti tukeneet oletusta, jonka mukaan havaittu hajautuneisuus on yhteydessä tähänastiseen seudulla harjoitettuun kaupunkipolitiikkaan. Uusien asuinalueiden suunnittelua ja rakentamista on jo ainakin 30 vuotta hallinnut ajatus sosiaalisesta sekoittamisesta. Alueille on mm. pitänyt rakentaa tietyssä määräsuhteessa eri hallintaperustaisia rakennuksia ns. kovan rahan taloja ja kunnallisia vuokrataloja. Säädökset ovat olleet varsin yhdenmukaisia ja hyvin valvottuja. Tuloksena on syntynyt kaupunki, jossa eri asuinalueet ovat sisäisesti hyvin moniaineksisia ja samalla juuri tässä moniaineksisuudessaan keskenään varsin samankaltaisia. Kullakin alueella on omat kunnalliset vuokratalonsa, jotka siis sijaitsevat siellä täällä muun kaupunkirakenteen sisällä. Kun asukkaat kunnallisiin vuokrataloihin valitaan sosiaalisin perustein, nämä ta- YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 3 sivut alkupa a.indd :44:23

6 lot tai korttelit ilmenevät pienirakeisessa alueellisessa analyysissa huono-osaisina, ilman että tämä sinänsä kertoo juuri mitään talojen tarjoamista asuinoloista. Näyttää kuitenkin siltä, että 1990-luvun kuluessa pääkaupunkiseudun kehityssuunta on kääntynyt: sosioekonomiset erot ovat pitkän tasoittumisen jälkeen alkaneet kasvaa (Kortteinen & Vaattovaara 1999). Tutkimukset eriytymisen taustasta ovat osoittaneet, että alueellisten erojen kasvu liittyy pääosin siihen, että hyväosaisten tulot ja varallisuus ovat 1990-luvulla kasvaneet muuta väestöä nopeammin ja että samalla tämä väestönosa on alkanut keskittyä omille asuinalueilleen seudun läntisille reunoille. Sellaiset työväen asuinalueet, joilla väestö on keskimääräistä iäkkäämpää ja vähemmän koulutettua, ovat jäämässä jälkeen, mutta vain suhteellisesti: nekin ovat kasvussa mukana. (Ks. Kortteinen & al. 1999; Vaattovaara & Kortteinen 2003a.) Nämä alueet näyttävät pääosin sijaitsevan Helsingin kaupungin sisällä, pääosin itäisellä suunnalla. On myös näyttöä siitä, että huono-osaisuuden pistemäinen alueellistuminen olisi muuttumassa: ns. köyhyystaskujen esiintymistiheys on kasvanut juuri niiden osa-alueiden sisällä, jotka ovat viime vuosikymmenen kehityksessä jääneet suhteellisesti jälkeen (Kortteinen & Vaattovaara 2000). Joitakin merkkejä segregaatiosta on havaittavissa, pääosin tiiviisti rakennetuilla kerrostaloalueilla, joilla turvattomuuden tunne ja sosiaaliset häiriöt ovat yhteydessä lapsiperheiden muuttohalukkuuteen (ks. Kortteinen & al. 2005). Tulosten nojalla ei vielä ole kuitenkaan mahdollista esittää kovinkaan tarkkaa ja eriytynyttä kuvausta siitä, millaista kehitystä sosioekonomisen asteikon huono-osaisilla alueilla ilmenee. Seudun erikoisen mosaiikkimaisen rakenteen vuoksi skaalan huono-osainen pää ei juuri keskity yksittäisille osa-alueille vaan on hajallaan siellä täällä. On mahdollista, että huono-osaisuus on nyt syventymässä tai pahenemassa yksittäisissä taloissa tai kortteleissa, jolloin se ei välttämättä lainkaan ilmene asuinalueittaisissa vertailuissa. Kun toistaiseksi analyyseissa käytetty tilastoaineisto tarjoaa lisäksi mahdollisuuden indikoida vain hyvin yleisiä väestöllisiä asioita, esim. työttömyysprosenttia ja toimeentulotukiriippuvuutta, tulosten nojalla on toistaiseksi vaikea lausua mitään yleisempää havaitun kehityksen sosiaalisesta tai alueellisesta merkityksestä. Useissa Euroopan kaupungeissa sosiaalisen syrjäytymisen ja segregoitumisen prosessit ovat liittyneet muutoksiin sosiaalisen asumisen (public sector housing) asemassa. Laajoja sosiaalisen asumisen alueita rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen työväestön ja alemman keskiluokan asumistason parantamiseksi. Myöhemmän kehityksen myötä, asuntomarkkinoiden muuttuessa ja omistusasumisen suosion kasvaessa, väestörakenne tässä segmentissä on yksipuolistunut. Ne, joilla on ollut mahdollisuus valita, ovat siirtyneet omiin asuntoihinsa, ja ne, joilla on ollut vähemmän mahdollisuuksia maahanmuuttajat, epävarmoissa työsuhteissa olevat, yksinhuoltajat ja nuoret perheet, ovat kasvattaneet osuuttaan sosiaalisen asumisen asuntokannassa. Samalla sosiaalisen asumisen status ja maine ovat heikentyneet ja tästä syntynyt ongelma-alueiden stigma on edelleen laskenut kunnallisen vuokra-asumisen haluttavuutta (Skifter Andersen 2003; White 1998; Malpass & Murie 1999). Samankaltainen kehityskulku on nähtävissä myös Suomessa. Kunnallisen vuokra-asumisen rooli on ainakin hetkellisesti nopeassa muutoksessa vaurastumisen ja asuntomarkkinoiden nopeiden muutosten myötä (Vaattovaara 2005). Kunnalliseen vuokra-asumiseen kohdistuvalla tarkastelulla pääsemme kiinni siihen osaan asuntomarkkinoita, jonka sisällä pistemäinen huonoosaisuus syvenee ja kärjistyy, jos on lainkaan kärjistyäkseen. Nimenomaan tästä näkökulmasta on kiinnostavaa kysyä, millä tavalla asuinolot ovat kehittyneet Helsingin kaupungin kunnallisen vuokra-asumisen sisällä. Näkökulma ja aineisto 4 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 Tanskalainen tutkija Hans Skifter Andersen (2003) on tehnyt empiirisen tutkimuksen alikehityksen kierteistä tanskalaisissa vuokrataloissa. Hänen tutkimuksensa pyrkii selvittämään kysymystä, miksi jotkut naapurustot joutuvat alikehityksen kierteeseen, kun taas toisten asema pysyy vakaana (ks. myös Piirainen 1993; Seppänen 2001). Skifter Andersen (2003, 7) rakentaa 500 tanskalaiseen naapurustoon perustuvan empiirisen tutkimuksensa pohjalta käsitteellisen jaon sisäisiin ja ulkoisiin alikehityksen kierrettä rakentaviin tekijöihin. Sisäiset rapauttavat tekijät liittyvät alueiden fyysiseen kuntoon, sosiaaliseen fragmentaatioon, turvattomuuteen, julkisten palveluiden heikkenemiseen ja sisäiseen leimautumi- sivut alkupa a.indd :44:23

7 seen. Skifter Andersenin mukaan rappeutuminen liittyy edellä kuvattujen tekijöiden vuorovaikutukseen alueen ja asuntojen fyysisen kunnon heikkenemiseen, asukasrakenteen vinoutumiseen ja sosiaalisten ongelmien kasautumiseen. Tästä ovat seurauksina sosiaalisen aktiivisuuden väheneminen ja alueiden ylläpidon vaikeutuminen, ja tämä edelleen vaikuttaa kehämäisesti alueiden fyysiseen kuntoon ja niiden maineeseen. (Vrt. White 1998.) Ulkoiset alikehityksen kierteeseen ajavat tekijät puolestaan liittyvät näiden heikkenevien naapurustojen ja muun kaupungin väliseen vuorovaikutukseen käytännössä tulo- ja lähtömuuton rakenteeseen. Sosiaaliset ongelmat ja alueen heikkenevä fyysinen kunto vaikuttavat alueelta poismuuttoon siten, että ne, joilla on varaa valita, suuntaavat alueelta pois. Sisään muuttava väestö on puolestaan toisella tapaa vino: sosiaaliturvan varassa elävien ja sosiaalisten ongelmien raskauttamien asukkaiden, usein maahanmuuttajien, osuus on suuri. Näin kehä jatkuu ja eri tekijät syöttävät toisiaan. Kysymys on eräänlaisesta kierteestä, jonka tuloksena alueen vetovoima pienenee ja asema heikkenee; syntyy alikehittyneitä alueita (excluded places), kuten Skifter Andersen toteaa. Merkillepantava tulos Skifter Andersenin tanskalaisiin naapurustoihin liittyvässä tutkimuksessa on myös se, että alikehityksen kierre näyttää etenevän erilaisissa naapurustoissa erilaista vauhtia, mutta tietyn rajan ylityttyä kaikissa heikkenevissä naapurustoissa alikehityksen kierre nopeutuu. Heikkeneminen näyttää myös jatkuvan nopeana, riippumatta kaupungin sosiaalisen tai taloudellisen kehityksen suunnasta (Skifter Andersen 2003). Skifter Andersenin tutkimusten määrittämät oletukset ja kysymyksenasettelut on ns. sisäisten prosessien osalta mahdollista tiivistää ja yksinkertaistaa kuvion 1 esittämällä tavalla. Empiiristä tutkimusta varten pientä paikallista segregaatioprosessia voidaan kuvata ja indikoida asukasrakenteen, sosiaalisen järjestyksen ja fyysisen kunnon kautta. Alikehityksen kierteiden esiintymistä voidaan siis selvittää kysymällä näiden seikkojen ilmenemistä, yhteisvaihtelua ja alueellistumista Helsingin kunnallisen vuokra-asumisen sisällä. Tällä tavoin pelkitettynä tutkimuskysymyksiä on siis kolme: Missä määrin Helsingin kunnallisessa vuokra-asumisessa on tällaisia alikehityksen kierteitä? Mikä on tällaisen mahdollisen heikentymiskehityksen alueellinen rakenne eli missä määrin Kuvio 1. Alikehityksen kehämalli talo- tai kiinteistötasolla Fyysinen kunto: rapautuminen vs. kohentuminen Asukasrakenne: heikentyminen vs. parantuminen Sosiaalinen järjestys: turvattomuus vs. turvallisuus ja millä tavalla mahdollinen paikallinen alikehitys kasautuu alueellisesti Helsingin sisällä ns. ulkoisten tekijöiden mukaisesti? Ja lopuksi: missä määrin tämä mahdollinen alueellinen varianssi selittyy vastaajien rakenteesta, missä määrin muista alueellisista tekijöistä (esim. alueen asuntokannasta ja/tai kiinteistöyhtiöstä)? Tarkastelu perustuu Helsingin kaupungin vuokrataloissa asuvien keskuudessa tehtyyn asukaskyselyyn (ks. Korhonen 2004), jonka aineisto (N = 4 500) kerättiin vuodenvaihteessa Kysely rajattiin Helsingin alueelle sen vuoksi, että aiemmat tutkimukset (ks. esim. Kortteinen & Vaattovaara 2000) ovat osoittaneet, että seudulle tyypillinen, pistemäisesti jakautunut ja talokohtaisesti kohdentuva huono-osaisuus näyttää seudun sisällä olevan keskittymässä nimenomaan Helsingin alueelle (ks. myös Vaattovaara & Kortteinen 2003a & b). Kyselyn perusjoukon muodostivat Helsingin kaupungin aravavuokrataloyhtiöiden n vuokrataloasuntoa. Tätä perusjoukkoa täydennettiin näihin kiinteistöyhtiöihin kuuluvilla vapaarahoitteisilla vuokratalokiinteistöillä. Tästä asunnon perusjoukosta poimittiin Väestörekisterikeskuksen kiinteistötunnusten perusteella satunnaisesti joka viides, ja kysely osoitettiin kunkin ruokakunnan päämiehelle eli vanhimmalle henkilölle. Kyselyaineisto yhdistettiin kiinteistötunnusten avulla aravavuokrataloja väestörekisteritietoihin, jolloin kyselyn tiedot saatiin linkitettyä yksittäisiin vuokratalokiinteistöihin ja yhtiöihin. Kyselyn tulokset saatiin näin myös analysoitua kiinteistöyhtiöittäin. (Korhonen 2004, 13.) Vastauksia kertyi ja vastaajien osuus nousi 66 prosenttiin. Otoksen ja perusjoukon rakenteellinen vastaavuus iän, sukupuolen, siviilisäädyn ja perherakenteen mukaan arvioituna on hyvä, mutta naiset ovat vastaaji- YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 5 sivut alkupa a.indd :44:24

8 Taulukko 1. Asumiseen liittyvien ongelmien esiintyvyys Helsingin kaupungin vuokrataloissa vuonna 2002: esiintyykö talossanne tällä hetkellä seuraavia seikkoja..., % ei vähän paljon yhteensä % (N) rappujen tai seinien likaisuutta? 40,2 41,5 18,3 100,0 (5 595) puutteita saunan puhtaudessa? 53,2 30,3 16,5 100,0 (4 437) puutteita pesutuvan puhtaudessa? 47,9 34,8 17,4 100,0 (4 655) pihan roskaisuutta? 36,3 44,8 18,8 100,0 (5 539) ilkivaltaa tai sotkemista? 35,8 46,2 18,0 100,0 (5 527) julkista juopottelua? 48,6 37,8 13,7 100,0 (5 514) naapureiden metelöintiä? 43,4 41,8 14,9 100,0 (5 567) meteliä yöaikaan? 50,8 38,7 10,6 100,0 (5 548) huumeiden käyttöä tai kauppaa? 76,1 17,2 6,8 100,0 (5 106) häiritseviä lapsi- tai nuorisojengejä? 66,6 26,1 7,4 100,0 (5 528) en joukossa lievästi yliedustettuja: kun perusjoukosta 55 prosenttia on naisia, naisten osuus vastaajien joukossa on 60 prosenttia. Tutkimuskysymysten selvittämiseksi lomakkeelle laadittiin erilliset kysymykset 1) fyysisestä asuinympäristöstä ja siinä ilmenevistä puutteista, 2) sosiaalisesta elämästä, epäjärjestyksestä ja häiriöistä, 3) kehityksen suunnasta kolmen viime vuoden aikana ja 4) vastaajan muuttoaikeista ja -halukkuudesta. Empiirinen analyysi jaoteltiin kysymysten mukaan kolmeen osaan: aluksi kysytään alikehityksen kehien esiintyvyyttä, toiseksi niiden alueellista rakennetta ja kolmanneksi alueellisuuden taustaa ja sisältöä. Alikehityksestä Helsingin kunnallisessa vuokra-asumisessa Sosiaalisen epäjärjestyksen esiintyvyyttä koskevalle kysymykselle tehtiin varimax-rotatoitu faktorianalyysi, jonka tulokseksi syntyi kahden faktorin ratkaisu. Ensimmäiselle latautuivat sellaiset seikat, joita voi pitää suoranaisina sosiaalisina häiriöinä. Kärkimuuttujia olivat yöllinen ja muu metelöinti (.82 ja.81) ja julkinen juopottelu (.75). Toiselle latautuivat pesutuvan (.84) ja saunan (.83) puhtaudessa esiintyvät puutteet sekä rappujen tai seinien likaisuus (.72). Tarkastelu siis erotti sosiaaliset häiriöt ja asuinympäristön koetut fyysiset puutteet eri ulottuvuuksiksi ja lisäksi paikansi fyysisten osalta kärkimuuttujat likaisuuteen ja sotkemiseen. Erillinen, suoriin jakaumiin perustuva tarkastelu osoittaa, että yli puolet vastaajista (51 %) ei raportoi metelistä yöaikaan, 39 prosenttia raportoi vähän ja 11 prosenttia tätä enemmän. Naapureiden metelöinti ja julkinen juopottelu ovat jonkin verran tätä yleisempiä. Niiden vastaajien osuus, joilla ei ole kokemuksia naapureiden metelöinnistä ja julkisesta juopottelusta, on jonkin verran pienempi (43 ja 48 %), mutta yhtä kaikki huomattava. Jakaumat ja frekvenssit ovat aika tarkalleen samanlaisia myös likaisuutta ja epäsiisteyttä koskevissa kysymyksissä. Yleisenä sääntönä näyttää toistuvan, että prosenttia vastaajista ei ole kohdannut rauhattomuuteen tai siivottomuuteen liittyviä ongelmia omassa asuinympäristössään. Vähäistä rauhattomuutta ja siivottomuutta on kokenut reilu kolmannes ja noin viidennes paljon tai erittäin paljon. (Ks. taulukko 1.) Erikseen kysyttiin vastaajien arviota kehityksen suunnasta kolmen viime vuoden aikana. Selvä enemmistö vastaajista koki tilanteen pysyneen ennallaan tai muuttumattomana. Vuokrien kehitys oli suurin yksittäinen tyytymättömyyden aihe: 45 prosenttia vastaajista koki tilanteensa tältä osin heikentyneen. Muiden seikkojen osalta muutokset oli koettu selvästi myönteisemmiksi. Niiden vastaajien joukossa, jotka ovat kokeneet muutoksia, niiden vastaajien osuus, jotka ovat kokeneet tilanteen muuttuneen paremmaksi, on suurempi kuin niiden vastaajien osuus, jotka kertovat tilanteen heikentymisestä. Esimerkiksi metelöinnin osalta tilanne on parantunut 27 prosentin kohdalla ja heikentynyt viidenneksen kohdalla, julkisen juopottelun kohdalla vastaavat prosenttiluvut ovat 23 ja 13. (Ks. taulukko 2.) Kun tämä näyttää olevan yleinen säännönmukaisuus, joka leimaa kaikkia kysyttyjä muutosulottuvuuksia siis vuokraa lukuun ottamatta, on aineiston nojalla kaikki syy tehdä yhteenveto ja sanoa, 6 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:24

9 Taulukko 2. Asuinolojen kehityssuunta Helsingin kaupungin vuokrataloissa vuonna 2002: onko tilanne muuttunut paremmaksi vaiko huonommaksi, kun ajattelette seuraavia asioita..., % paremmaksi ei muutosta huonommaksi yhteensä % (N) vuokran kohtuullisuutta? 15,6 39,8 44,6 100,0 (5 294) oman asuntonne kuntoa? 29,1 49,8 21,1 100,0 (5 305) rappujen tai seinien siisteyttä? 30,9 48,3 20,8 100,0 (5 264) saunan puhtautta? 25,5 60,0 14,5 100,0 (4 300) pesutuvan puhtautta? 22,4 62,6 15,0 100,0 (4 513) rauhattomuutta, metelöintiä? 26,6 53,9 19,5 100,0 (5 187) julkista juopottelua? 22,6 65,1 12,3 100,0 (5 101) huumeiden käyttöä tai kauppaa? 21,4 66,8 11,8 100,0 (4 671) nuorisojengejä? 22,4 65,4 11,2 100,0 (5 008) turvallisuutta? 24,2 59,5 16,3 100,0 (5 161) että tilanne Helsingin kunnallisessa vuokra-asumisessa on keskimäärin ottaen vakaa ja kehitys voittopuolisesti myönteistä. Tällainen kuvaus ei kuitenkaan vielä ole riittävä. On mahdollista, että vakaa yleinen tilanne ja voittopuolisesti myönteinen kehitys esiintyvät rinta rinnan alikehityksen kanssa jälkimmäisen siis koskiessa vähemmistöä. Tämä mahdollisuuden selvittämiseksi analyysia jatkettiin kysymällä, missä määrin heikkenevä kehitys kasautuu heikkoihin taloihin (vrt. Skifter Andersen 2003). Tätä tarkoitusta varten muodostettiin kaksi uutta muuttujaa. Ensinnä sosiaalisia häiriöitä ja likaisuutta kuvaavista osioista muodostettiin kummastakin oma summamuuttujansa ja vastausjakauma dikotomisoitiin mediaanin kohdalta suurempiin ja pienempiin arvoihin. Tällä tavalla syntynyt muuttuja siis kuvaa, kokeeko vastaaja sosiaalisia häiriöitä ja/tai likaisuutta keskimääräistä enemmän tai vähemmän. Vastaavasti meneteltiin myös koetun kehityksen osalta: kehitystä koskevia osioita summaamalla syntyneet muuttujat vain jaoteltiin kolmeen ryhmään sen mukaan, oliko kysymys tilanteen parantumisesta, huonontumisesta vai eikö muutosta ollut ilmennyt. Kun näiden muuttujien avulla selvitettiin heikentymisen paikantumista, saatiin tulos, jonka mukaan sosiaalisten häiriöiden osalta noin viidennes (21 %) Helsingin vuokrataloasukkaista kokee asuvansa keskimääräistä heikommassa ja heikkenevässä talossa. Likaisuuden ja siivottomuuden osalta reilu neljännes (29 %) Helsingin vuokrataloasukkaista kokee asuvansa heikkenevissä asumisoloissa. Myös erillinen korrelaatioperustainen tarkastelu osoittaa, että yhteys heikkouden ja heikkenemisen välillä on voimakas ja tilastollisesti erittäin merkitsevä. Tältä perustalta voi kokoavasti sanoa, että vaikka asukkaiden tilanne Helsingin kunnallisessa vuokra-asumisessa on keskimääräisesti vakaa ja vaikka kehitys on voittopuolisesti myönteistä, noin neljännes asukkaista kokee elävänsä sellaisissa oloissa, joita leimaa sosiaalisten häiriöiden ja/tai siivottomuuden lisääntyminen. (Ks. taulukko 3.) Tämäkään ei vielä ole riittävä kuvaus: avoimeksi jää häiriöiden taso, ennen muuta siltä kannalta, mitä koetut häiriöt merkitsevät asukkaiden viihtymiselle. Tätä kysymystä tarkasteltiin erillisen, muuttoaikeita ja -halukkuutta koskevan kysymyksen kautta. Kysymys oli, missä määrin muuttohalukkuus on yhteydessä koettuihin häiriöihin ja niiden lisääntymiseen. Erillinen korrelaatioperustainen tarkastelu osoitti, että muuttohalukkuuden yhteys sosiaalisiin häiriöihin ja likaisuuteen on voimakas ja erittäin merkitsevä. Kaikkiaan neljännes vastaajista oli muuttoaikeissa. Siis tulos on kaiken kaikkiaan kaksijakoinen. 1) Tilanne Helsingin kunnallisessa vuokra-asumisessa on asukkaiden näkökulmasta vuokraa lukuun ottamatta vakaa ja kehitys keskimäärin myönteistä. 2) Samalla noin neljännes tai viidennes asukkaista kokee elävänsä heikkenevässä asuinympäristössä, jossa ongelmat lisäävät heidän muuttohalujaan. Tältä osin ja tässä mielessä noin neljännestä kentästä leimaa alikehityksen kierteistyminen. Seuraavassa kysytään tämän ilmiön taustaa. Alikehityksen alueellinen luonne Kun sosiaalisia häiriöitä ja ympäristön fyysistä rappeutumista mitataan kyselytutkimuksen kei- YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 7 sivut alkupa a.indd :44:24

10 Taulukko 3. Asuinoloihin liittyvien ongelmien esiintyvyyden ja muutoksen välinen yhteys Helsingin kunnallisissa vuokrataloissa vuonna 2002: sosiaaliset häiriöt ja asuinympäristön likaisuus, % Sosiaalisten häiriöiden muutos vähenevät ennallaan kasvavat % % (N) % (N) % (N) Sosiaalisten häiriöiden esiintyvyys vähän 20,9 (1 124) 26,6 (1 435) 5,4 (293) 53,5 paljon 14,3 (769) 11,9 (640) 20,9 (1 125) 47,1 yhteensä 35,2 38,5 26,3 100,0 Asuinympäristön likaisuuden muutos vähenee ennallaan kasvaa % % (N) % (N) % (N) Likaisuuden esiintyvyys vähän 22,8 (1 259) 12,4 (687) 13,4 (743) 48,7 paljon 14,3 (792) 8,1 (448) 28,9 (1 598) 51,4 yhteensä 37,1 20,5 42,4 100,0 noin, mittarit ovat alttiita vastaajan mukaiselle vaihtelulle, joka voi olla huomattavaakin. Ongelma ei poistuisi, vaikka samaa kysymystä yritettäisiin mitata ns. virallisia kanavia pitkin eli käyttää perusteena esimerkiksi siivousliikkeen merkintöjä ja/tai poliisin tietoon tulleita häiriöitä. Tällöin vain tulkitsijat ja tulkinnan näkökulmat vaihtuisivat. Tämä liittyy siihen, että sekä sosiaalinen häiriö että siivottomuus on luonteeltaan sellainen seikka, joka riippuu tulkitsijasta ja tulkinnasta: ne itse asiassa ovat olemassa vasta ja vain jonkinlaisen tulkinnan kautta. Asumisolojen selvittämiseksi asukkaiden omat tulkinnat ovat itse asiassa kiinnostavimpia: jos asukkaat kokevat asuinympäristönsä rauhattomaksi ja likaiseksi, kysymys on täysin asukkaan käyttämästä arviointiperusteesta riippumatta tärkeästä tosiasiasta sinänsä. Taustaltaan, kokemukseltaan ja asemaltaan erilaiset ihmiset kuitenkin kokevat asioita eri tavoilla, ja on syytä olettaa, että ns. ärsyyntyneisyyskynnys vaihtelee. Samalla on syytä olettaa, että asukasrakenne vakioituna levottomammissa kiinteistöissä raportoidaan enemmän häiriöitä kuin rauhallisissa. Vastauksissa siis todennäköisesti ilmenee vaihtelua sekä vastaajien että alueiden suuntaan. Tästä syystä ilmiön taustaa lähdettiin selvittämään sellaisen tilastollisen menetelmän avulla, jossa kysymystä voidaan selittää sekä vastaajien että asuinympäristöä/aluetta kuvaavilla muuttujilla. Aineiston asettamista rajoituksista johtuen päädyttiin käyttämään varianssianalyysia. Kyse on tilastollisesta menetelmästä, joka vastaa moniulotteista ristiintaulukointia: tunnusluvut selittäjien ja selitettävien välisistä yhteyksistä lasketaan kaikki muut malliin sisällytetyt muuttujat vakioiden. Jos tällainen malli rakennetaan niin, että aluksi tutkitaan merkitseviksi osoittautuvien yksilöllisten seikkojen yhteyttä raportoituihin häiriöihin ja likaisuuteen ja tämän jälkeen malliin lisätään vastaajien alueellista sijaintia koskevia muuttujia, voidaan tilastollisen analyysin keinoin lopuksi esittää arvio siitä, millaista on sosiaalisissa häiriöissä ja likaisuudessa ilmenevä alueellinen vaihtelu, kun vastaajien rakenne (ja reagointikynnys) vakioidaan. Selitettäviksi valittiin edellä esitetyllä tavalla muodostetut, alikehitystä koskevat muuttujat, jotka siis kuvaavat heikkouden ja heikkenemisen yhtäaikaista esiintyvyyttä toisaalta sosiaalisen elämän ja toisaalta fyysisen asuinympäristön osalta. Tällöin siis kysytään, mikä selittää sitä, että asuinympäristö koetaan heikoksi ja heikkeneväksi. Yksilöllisinä selittäjinä käytetään laaditun kyselylomakkeen tarjoamia tietoja vastaajan iästä, sukupuolesta, työmarkkina-asemasta, koulutuksesta, perherakenteesta ja terveydestä. Tulokseksi saadaan seuraavat, tekstissä sisällä esitettävät estimaatit, jotka siis kuvaavat sitä, millaiset vastaajat raportoivat muita enemmän oman asuinympäristönsä rauhattomuudesta ja likaisuudesta: F(1) suure ja sitä vastaava p:n arvo kuvaavat yhteyden tilastollista merkitsevyyttä. Sosiaalisten häiriöiden osalta erittäin merkitseviksi selittäjiksi nousevat toisaalta korkea ikä 8 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:25

11 (F[1] = 2,10, p = <.0001) ja heikko terveys (F[1] = 7,7, p =.006) sekä toisaalta työssäkäynti (F[1] = 11,5, p =.0007) ja korkea koulutustaso (F[1] = 21,3, p = <.0001). Vapaasti tulkiten voi siis sanoa, että on kaksi ryhmää, jotka muita herkemmin kärsivät sosiaalisista häiriöistä: toisaalta vanhempi ja huonokuntoinen väki ja toisaalta työssä käyvä ja koulutettu väki. Likaisuuden kohdalla terveyden merkitys häviää ja uudeksi selittäjäksi nousee sukupuoli: naiset kokevat miehiä herkemmin likaisuuden ja siivottomuuden ongelmaksi. Aluemuuttujaksi analyysiin valittiin kiinteistöyhtiö. Kiinteistöyhtiöt (yhteensä 21) jakautuvat pääosin asuinalueiden mukaan. Tämän lisäksi kiinteistöyhtiöt ja niiden johdossa toimivat isännöitsijät ja isännöitsijätoimistot ovat asemansa puolesta vastuussa asuinoloista ja niiden kehittymisestä. Vuokrat, huolto ja korjaus, erilaiset valitukset, osin jopa asukkaiden sijoittelu kaikki tämä hoituu tavalla tai toisella kiinteistöyhtiön kautta. Samalla kuitenkin eri kiinteistöyhtiöt joutuvat toimimaan asuntokannan ja väestöpohjan osalta kovin erilaisissa oloissa. Aiempi aluemaantieteellinen analyysi on osoittanut, että Helsinki on sisäisesti eriytynyt väestöpohjansa osalta: nimenomaan Helsingin sisältä löytyvät toisaalta hyvin varakkaat ja toisaalta heikoimmat alueet. Kun eri yhtiöt joutuvat toimimaan hyvin erilaisissa oloissa, yhtiöiden välisistä eroista ei voi tehdä suoria päätelmiä siitä, että jokin kiinteistöyhtiö olisi hoitanut asiansa huonosti. Yhtiöperustainen jakautuminen tarjoaa kuitenkin helpoimman tavan kuvata, missä määrin ja minne asukkaiden kokema alikehitys kasautuu. Tilastollinen analyysi osoitti, että kiinteistöyhtiö on merkitsevä selittäjä (F[1] = 1,68, p =.02). Tämäntasoinen yhteys ja merkitsevyys säilyvät, vaikka kaikki mitatut, vastaajien ominaisuuksiin liittyvät seikat otetaan lukuun. Tulos oli tässä suhteessa sama sekä sosiaalisten häiriöiden/sosiaalisen heikkenemisen että likaisuuden/likaantumisen osalta. Sosiaalisten häiriöiden ja sosiaalisen heikkenemisen osalta esille nousi iso itäinen ryväs. Kummassakin analyysissa puolet tai reilusti yli puolet esille nousevista kiinteistöyhtiöistä toimii itäisellä suuralueella. Tämän ulkopuolelta paikantui kantakaupungin lisäksi vain joitakin yksittäisiä kohteita. Aiemmin tehdyt kaupunkirakennetta koskevat analyysit (Lönnqvist & Vaattovaara 2004; Vaattovaara & Kortteinen 2003a; Kortteinen & al. 2001; Vaattovaara & Vuori 2000) ovat osoittaneet, että erilainen sosioekonominen huonoosaisuus (työttömyys, köyhyys ja toimeentulotukiriippuvuus) on erityisen suurta nimenomaan itäisellä suuralueella. Erillinen analyysi osoittaa, että näiden seikkojen yhteisvaihtelu edellä mainitun analyysin tuottaman kiinteistöyhtiökohtaisen tunnusluvun kanssa on merkitsevä. Tulos on siis kaksijakoinen: 1) vuokratalojen asuinolojen heikentyminen paikantuu kaupunkirakenteen niihin osiin, joissa väestöpohja on kehittynyt epäsuotuisasti, ja 2) ongelmista kärsivät muita enemmän toisaalta vanhat ja terveydeltään heikot ja toisaalta työssä käyvä ja koulutettu väki. Alikehityksen alueellisista mekanismeista YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 9 Asukasrakenne, asuntokanta ja kiinteistöyhtiön toimintapolitiikka vaikuttavat kaikki siihen, millä tavalla ja missä määrin alikehitystä paikallisesti ilmenee. Kyselyaineiston analyysi on ainakin nostanut esille kolme toisiinsa liittyvää empiiristä havaintoa, joiden voi tulkita kuvaavan niitä mekanismeja, joiden kautta nämä rakenteelliset seikat ovat yhteydessä paikalliseen alikehitykseen. 1) Jos kiinteistöyhtiöt järjestetään sen mukaan, kuinka suurta on kehityksen suuntaa koskevaan kysymykseen annettujen vastausten hajonta, saadaan luettelo, joka nostaa esille joukon itäsuunnan asuinalueita. Näillä alueilla on keskimääräistä enemmän sekä sellaisia vastaajia, joiden mielestä kehitys kolmen viime vuoden aikana on ollut myönteistä, että sellaisia vastaajia, joiden mielestä kehitys samana aikana on ollut kielteistä. Siis näillä, keskimääräistä korkeamman työttömyysasteen alueilla kiinteistöjen väliset kehityssuuntaerot ovat suurempia kuin muualla (vrt. Korhonen 2004). Yksin tämän kyselyn nojalla ei ole mahdollista arvioida ja sanoa, missä määrin tämä on riittävä tulkinta, mutta yhtä kaikki on syytä huomata, että vaikeammillakaan alueilla kehityssuunta ei ole yksisuuntaista. Lisäksi on mahdollista esittää alustava oletus yhdestä tämän kehityksen mekanismista. Asukkailla on vapaa oikeus vaihtaa asuntoja keskenään saman kiinteistöyhtiön sisällä. Isännöitsijöiden kanssa tehdyt haastattelut ovat osoittaneet, että näitä vaihtomarkkinoita käytetään myös häiriöitä tuottaneiden kotitalouksien uudelleensijoittamiseen. Jos tällainen uudelleensijoittuminen tapahtuu vapaiden vaihtomarkkinoiden kautta, asuntotarjontaa syntyy ni- sivut alkupa a.indd :44:25

12 menomaan niistä taloista, jotka koetaan rauhattomiksi. Sikäli kuin vaihtomarkkinat toimivat näin, ne ovat omiaan lisäämään kiinteistöjen välisiä eroja saman yhtiön sisällä. Tällaisen kehityksen tulos ilmenisi nimenomaan niin, että aineistojen kuvaamalla tavalla osa taloista rauhoittuisi ja osa tulisi aikaisempaa rauhattomammaksi ja että tällainen eriytyminen keskittyisi nimenomaan raskaan väestöpohjan alueille. 2) Kuten Erkki Korhonen (2004) on aiemmin raportoinut, kiinteistön fyysisillä ominaisuuksilla ja asumismuodolla on selvä yhteys siihen, millaisiin yksittäisiin kiinteistöihin häiriöt keskittyvät. Kun sosiaalisten häiriöiden esiintymistä tarkastellaan talotyypeittäin, rauhattomimmiksi osoittautuvat korkeat kerrostalot, samalla kun pientalot koetaan kerrostaloja rauhallisemmiksi. Tulos on tuttu myös koko pääkaupunkiseudun asukkaita koskevan kyselyn kautta: kerrostalovaltaisella asumisella ja korkealla kerrosluvulla on suora yhteys asukkaiden kokemaan rauhattomuuteen ja tällä taas muuttohalukkuuteen (Kortteinen & al. 2005). Vuokratalokyselyn mukaan sama yhteys toistuu vielä voimakkaampana siivottomuuden ja likaisuuden osalta. Kerrosluvulla on erittäin merkitsevä yhteys siivottomuuteen ja likaisuuteen (F[1] = 13,3, p =.0003), eikä tämä yhteys poistu tai lievene, vaikka vastaajien ominaisuudet, kiinteistöyhtiö ja kiinteistöyhtiön toimintatapa vakioidaan. Vaikeuksien luonnetta kuvaa se, miten vastaajat ovat kuvanneet asukkaiden välisiä suhteita vuokratalojen sisällä. Noin viidennes kaikista vastaajista on sitä mieltä, että talossa on asukkaita, joista ei uskalleta valittaa. Sellaisten vastaajien joukossa, jotka kokevat elävänsä heikoissa ja heikkenevissä sosiaalisissa oloissa, tällaisia vastaajia on 41 prosenttia. Kun tällaisissa oloissa kokee elävänsä noin viidennes kaikista (21 %), voi karkeasti arvioiden sanoa, että noin kymmenesosa Helsingin kunnallisten vuokratalojen asukkaista kokee elävänsä sosiaaliselta kannalta heikoissa ja heikkenevissä oloissa, joista he eivät uskalla valittaa. 3) Kyselyssä tiedusteltiin erikseen vastaajien kokemuksia kiinteistöyhtiön tai isännöitsijätoimiston toimintatavasta. Isännöitsijätoimisto on se taho, johon asukkaat käytännössä ottavat yhteyttä paitsi sopiessaan vuokranmaksusta myös puuttuessaan talossaan mahdollisesti ilmeneviin ongelmiin, likaisuuteen tai rauhattomuuteen. Vastaajilta tiedusteltiin, miten kiinteistöyhtiö on mielestänne toiminut seuraavissa asioissa, ja osiona lueteltiin mm. rauhattomuuteen puuttuminen. Tämän muuttujan voi tulkita kuvaavan asukkaan kokemusta tilanteessa, jossa hän hakee isännöitsijätoimistosta apua. Kun tämä muuttuja otettiin selittäjäksi sellaiseen malliin, jossa selitettiin rauhattomuuden lisääntymistä, se osoittautui erittäin suureksi ja merkitseväksi (F[1] = 305,4, p = <.0001), vaikka kaikki vastaajien yksilölliset ominaisuudet (ikä, sukupuoli, työssäkäynti, koulutus, perheasema, sairastavuus) vakioitiin. Kun samaa, isännöitsijätoimiston toimintatapaa kuvaavaa muuttujaa käytettiin mallissa, jolla selitettiin likaisuutta (ja sen lisääntymistä), se paljastui yhtä lailla merkitseväksi (F[1] = 100,2, p = <.0001) siis vaikka kaikki vastaajien ominaisuudet oli vakioitu. Likaantumisen kohdalla isännöitsijätoimiston toimintatavan mukaan ottaminen ei kuitenkaan poistanut yhtiön (F[1] = 6,3, p = <.0001) ja kerrosluvun (F[1] = 13,3, p =.0003) itsenäistä kausaalista merkitystä. Likaisuuteen siis vaikuttavat raskas väestöpohja, korkea kerrosluku ja isännöitsijätoimiston toimintatapa ja kaikki itsenäisesti, toisistaan riippumatta. Rauhattomuuden kohdalla isännöitsijätoimiston toimintatavan merkitys osoittautui suuremmaksi kuin likaisuuden osalta. Erityisen kiinnostavaa on, että kiinteistöyhtiön merkitys sosiaalisen rauhattomuuden lisääntymiselle aiemmin tuloksena esille nostettu seikka poistui, kun kiinteistöyhtiön tällä tavalla mitattu toimintatapa otettiin lukuun. Tästä voi päätellä, että kiinteistöyhtiön merkitys rauhattomuuden lisääntymiselle toimii kiinteistöyhtiön toimintatavan kautta: rauhattomuus on lisääntynyt sellaisilla alueilla, joilla kiinteistöyhtiö ei ole asukkaiden kokemuksen mukaan reagoinut riittävästi heidän valituksiinsa. Mahdollista on, että raskaan väestöpohjan alueilla ja/tai rauhattomien kiinteistöjen kohdalla kiinteistöyhtiöiden reagointikynnyksellä on taipumusta nousta. Tämä ainakin selittäisi edellä esitetyn tuloksen. Johtopäätökset Tulosten avaaminen ja pohdinta on parasta aloittaa siitä yleisestä, kaupunkien rakennetta ja segregaatiota koskevasta eurooppalaisesta keskustelusta, josta aluksi lähdettiin liikkeelle. Voidaan kysyä, miltä Helsingin kunnallista vuokra-asumista koskevat tulokset näyttävät, jos lähtökohdaksi 10 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:25

13 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 11 otetaan kansainvälinen eurooppalainen keskustelu kaupunkiköyhyydestä. On syytä korostaa tulosten yleistä linjaa: asukkaiden kokemana Helsingin vuokratalojen tilanne on vakaa. Vuokratasoa lukuun ottamatta muutokset ovat olleet pääosin myönteisiä. Tässä suhteessa Helsingin tilanne eroaa edukseen niistä eurooppalaisista kaupungeista, joiden sisällä sosiaalinen asuminen on yleisesti ottaen heikkenemässä (vrt. Murie 2005). Suuri ja yhtenäinen vuokraan liittyvä tyytymättömyys saattaa indikoida sitä, että asumismuodon kalleus on asukkaiden näkökulmasta korostunut, mutta aiempien vuosien tilannetta kuvaavien vertailuaineistojen puuttuessa varmaa päätelmää tästä ei ole mahdollista tehdä. Toiselta puolen Helsingissä kuitenkin esiintyy erilaisten asumiseen liittyvien ongelmien talo- tai kiinteistökohtaista pahenemista. Mittaustavasta riippuen noin neljännes tai viidennes asukkaista kokee elävänsä keskimääräistä rauhattomammissa oloissa, jotka ovat viime vuosina tulleet aiempaa rauhattomammiksi, tai keskimääräistä likaisemmassa tai siivottomammassa ympäristössä, jonka ongelmat ovat tältä osin viime vuosina lisääntyneet. Noin neljäkymmentä prosenttia tästä väestä elää sellaisten ongelmien keskellä, joista asukkaat eivät uskalla valittaa. Kun nämä ongelmat ovat lisäksi yhteydessä asukkaiden muuttohalukkuuteen ja kun tämä muuttohalukkuus lisäksi keskittyy työssä käyvään väkeen, tältä osin on perusteita sanoa, että osaa vuokrataloista leimaa alikehityksen kierteistyminen. Tällä tarkoitetaan kehitystä, jossa fyysinen rapautuminen (tai siivottomuus), sosiaalinen rauhattomuus ja työssä käyvän väen pyrkiminen pois muodostavat toisiaan syöttävän kehän. Kun kunnallisissa vuokrataloissa asuu noin 18 prosenttia koko kaupungin asukkaista, voidaan viidenneksen mukaan arvioida karkeasti ja sanoa, että 3 4 prosenttia kaupungin asukkaista kokee elävänsä heikentyvissä oloissa. Tämä prosenttiosuus vastaa noin :ta ihmistä. Kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen verrattuna tällainen heikentymisen malli ja tapa on jossain määrin erikoinen. Kysymys on usean vuosikymmenen aikana syntyneestä, poikkeuksellisen sekoittuneesta kaupunkirakenteesta, jossa sosioekonominen huono-osaisuus ei juuri ole päässyt keskittymään kokonaisten asuinalueiden kokoisiksi muodostelmiksi. Tämän sekoittuneen rakenteen sisällä on kahden viime vuosikymmenen aikana tapahtunut uudentyyppistä alueellista eriytymistä, jossa osa itäisistä alueista on jäänyt muusta kaupungista jälkeen tavalla, joka ilmenee mm. työttömyys- ja köyhyysasteessa (Kortteinen & al. 1999). Nimenomaan tähän liittyy myös tämän kyselyaineiston keskeinen sanoma: ne yksittäiset köyhyystaskut, joissa olot ovat heikentyneet, paikantuvat ns. raskaan väestöpohjan alueille. Näilläkin alueilla kehitys on ollut eriytynyttä. Heikentyvät kiinteistöt muodostavat näilläkin alueilla selvän vähemmistön. Tyypillisesti kysymys on yksittäisistä, korkeista, pienasuntovaltaisista kerrostaloista, joihin on valikoitunut keskimääräistä enemmän ns. moniongelmaista väkeä. Tulokseksi syntyy siis tilanne, jossa uusi alueellinen heikentyminen paikantuu pieniin ja tarkkarajaisiin kohteisiin. Juuri tämä on kansainvälisesti poikkeuksellista. Jo Ruotsissa Keski-Euroopan maista puhumattakaan on totuttu siihen, että huono-osaisuuden alueelliset kasaumat ovat kokonaisten asuinalueiden kokoisia. Kaupunkipolitiikan ja sosiaalisten interventioiden kannalta mittakaavaero on tärkeä. Jos ongelmana on noin asukkaan lähiö, julkisen vallan mahdollisuudet kääntää kehitys toiseksi ovat varsin rajatut. Jos sen sijaan kysymys on yksittäisistä taloista tai kortteleista, tilanne on tässä suhteessa parempi. Hajautuneisuudella on aivan ilmeisesti myös toinen seuraus: kun huono-osaisuuden alueellinen kasautuminen hajautuu yksittäisiin asuintaloihin sinne tänne tavallisten asuinalueiden sisälle, ilmiö ei ole yhtä näkyvä ja silmiinpistävä kuin silloin, jos se olisi kokonaisina asuinalueina. Samalla se helpommin peittyy ja häviää asuinalueita yksikköinä käyttävän analyysin sisälle. Jos/ kun se ei nouse ongelmana esille, sitä ei myöskään ole kaupunkipolitiikan asialistalla. Tulos on, että kiinteistöyhtiöt jäävät selviytymään ongelmiensa kanssa yksin. Tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että raskaan väestöpohjan alueilla toimivat kiinteistöyhtiöt ovat vaikeuksissa ongelmatalojensa kanssa. Ainakin asukkaiden kokemus on, että näillä alueilla toimivat kiinteistöyhtiöt eivät riittävän hyvin reagoi asukkaidensa valituksiin, erityisesti sosiaalisiin häiriöihin. Toiselta puolen kiinteistöyhtiöiden mahdollisuudet toimia tehokkaasti nimenomaan suhteessa sosiaalisiin häiriöihin ovat varsin rajatut. Asumisneuvojan palkkaaminen on paikoin parantanut tilannetta, mutta yhä on tilanne se, että ongelmatalojen fyysinen peruskorjaus suunnitellaan hyvin huolellisesti ja tark- sivut alkupa a.indd :44:26

14 kaan, mutta samojen talojen sosiaalinen kehittäminen jää asukkaiden ja isännöitsijätoimiston aktiivisuuden varaan, eikä siitä kukaan kanna systemaattisesti huolta. Kun kysymys on kaiken edellä esitetyn nojalla kehityksestä, joka olennaisella tavalla perustuu kaupunkirakenteen yleiseen kehitystapaan, on ehkä kohtuutonta ajatella, että isännöitsijätoimistot ja kiinteistöyhtiöt voisivat omalla toiminnallaan olla suuntaan tai toiseen vastuullisia. Pikemminkin on niin, että laajojen rakenteellisten muutosten seuraukset kaatuvat kiinteistöyhtiöiden syliin. Alan Murie on brittiläisten olosuhteiden pohjalta päätynyt kantamaan huolta siitä, mitä laajojen sosiaalisten vuokrataloalueiden rakentaminen on sikäläisissä kaupungeissa merkinnyt eli kuinka julkinen hallinto on juuri tätä kautta itse asiassa luonut perustan myöhemmille alueellisille segregaatioprosesseille. Helsingissä vastaavaa kehitystä on pyritty estämään ns. sosiaalisen sekoittamisen keinoin eli hajottamalla kunnallinen vuokra-asuminen yksittäisiin kortteleihin tai taloihin muun asuntokannan sisälle. On kuitenkin mahdollista, että myös tältä pohjalta syntyy alueellisia segregaatioprosesseja. Useiden eurooppalaisten tutkimusten, myös tanskalaisen Skifter Andersenin (2003), mukaan jollekin alueelle muodostuttuaan alikehityksen kierre pyrkii tietyn vaiheen jälkeen nopeutumaan kaupungin yleisestä taloudellisesta tai sosiaalisesta kehityksestä riippumatta. Tutkimusten mukaan tätä kierrettä on vaikea katkaista. Jos nyt erityisesti heikkojen talojen asukkaat kokevat tilanteensa heikkenevän, on paikallisten noidankehien mahdollisuus otettava myös täällä vakavasti. KIRJALLISUUS BERTAUX, DANIEL & MCINTOSH, SUSAN (eds): BE- TWIXT. Between Integration and Exclusion: a Comparative Study in Local Dynamics of Precarity and Resistance to Exclusion in Urban Contexts. Reviews of Literature on Precarity, Poverty and Social Exclusion in Seven European Countries. Stage A report. Co-financed by the European Commission DG XII, TSER programme, 1999 FLATLEY, JOHN & MCINTOSH, SUSAN & VAATTOVAARA, MARI: Spatial segregation and the seven cities, the analysis of common indicators and maps: concluding review. P In: Between Integration and Exclusion: a Comparative Study in Local Dynamics of Precarity and Resistance to Exclusion in Urban Contexts. Social inequality and spatial segregation in seven European cities. Stage A report. Cofinanced by the European Commission DG XII, TSER programme, 1999 VAN KEMPEN, EVA T.: Poverty Pockets and Social Exclusion: On the Role of Place in Shaping Social Inequality. P In: Marcuse, P. & van Kempen, R. (eds): Of States and Cities. Oxford: Oxford University Press, 2002 KORHONEN, ERKKI: Asumisviihtyvyys Helsingin kaupungin vuokrataloissa. Tutkimuksia 1/2004. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 2004 KORTTEINEN, MATTI & VAATTOVAARA, MARI: Onko osa Helsingistä alikehityksen kierteessä? Yhteiskuntapolitiikka 65 (2000): 2, English Summary KORTTEINEN, MATTI & VAATTOVAARA, MARI: Huonoosaisuus pääkaupunkiseudulla ja 1990-luvuilla käännekohta kaupunkiseudun kehityksessä? Terra 1999: 3, English Summary KORTTEINEN, MATTI & TUOMINEN, MARTTI & VAAT- TOVAARA, MARI: Helsingin sosiaalimaantieteellinen rakenne ja pahoinpitelyrikollisuus. Yhteiskuntapolitiikka 66 (2001): 4, English Summary KORTTEINEN, MATTI & TUOMINEN, MARTTI & VAATTO- VAARA, MARI: Asumistoiveet, sosiaalinen epäjärjestys ja kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla. Yhteiskuntapolitiikka 70 (2005): 2, KORTTEINEN, MATTI & LANKINEN, MARKKU & VAATTO- VAARA, MARI: Pääkaupunkiseudun kehitys luvulla: kohti uudenlaista eriytymistä. Yhteiskuntapolitiikka 64 (1999): 5 6, English Summary LEVITAS, RUTH: The Inclusive Society: Social Exclusion and New Labour. London: Macmillian, 1998 LÖNNQVIST, HENRIK & VAATTOVAARA, MARI: Asuntomarkkinoiden vuoristorata. Ovatko kaikki alueet samalla radalla. Tutkimuksia 5/2004. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 2004 MALPASS, PETER & MURIE, ALAN: Housing Policy and Practice. 5th edition. London: Macmillian, 1999 MURIE, ALAN: The social rented sector, housing and the welfare state in the UK. Housing Studies 12 (1997): 4, MURIE, ALAN: The Dynamics of Social Exclusion and Neighbourhood Decline: Welfare Regimes, Decommodification, Housing and Urban Inequality. P In: Kazepov, Yuri: Cities of Europe. Oxford: Blackwell Publishing, 2005 MUSTERD, SAKO & OSTENDORF, WIM (eds): Urban Segregation and the Welfare State: Inequality and Exclusion in Western Cities. London: Routledge, 1998 MUSTERD, SAKO & OSTENDORF, WIM: Social Exclusion, Segregation and Neighborhood Effects. P In: Kazepov, Yuri: Cities of Europe. Oxford: Blackwell Publishing, 2005 PIIRAINEN, TIMO: Vuokra-asuminen ja sosiaaliset ongelmat. Tutkimuksia 24. Helsinki: Stakes, YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:26

15 SEPPÄNEN, MARJAANA: Liipolan onni. Asuinalueen sosiaalinen erilaistuminen ja merkitys asukkaille. Helsinki: Palmenia-kustannus, 2001 SKIFTER ANDERSEN, HANS: Urban Scores: On the interaction between segregation, urban decay and deprived neighbourhoods. Ashgate 2003 VAATTOVAARA, MARI: Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen. Tutkimuksia 7/1998. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998 VAATTOVAARA, MARI: Onko asuminen muutoksessa? S Teoksessa: Knuuti, Liisa (toim.): Asumisen monet kasvot. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimusja koulutuskeskus C60, 2005 VAATTOVAARA, MARI & KORTTEINEN, MATTI: Beyond Polarisation versus Professionalisation? A Case Study of the Development of the Helsinki region, Finland. Urban Studies 40 (2003): 11, a VAATTOVAARA, MARI & KORTTEINEN, MATTI: Kohti käännettä kaupunkipolitiikassa? S Teoksessa: Helne, Tuula & al. (eds): Sosiaalinen politiikka. Helsinki: WSOY, b VAATTOVAARA, MARI & KORTTEINEN, MATTI: Polarisoituuko pääkaupunkiseutu? S Teoksessa: Heikkilä, Matti & Kautto, Mikko (toim.): Suomalaisten hyvinvointi Helsinki: Stakes, 2002 VAATTOVAARA, MARI & VUORI, PEKKA: Social differentiation and segregation. From statistical surveys to small-area analysis, national and international case studies. P In: The 80 Years Anniversary Book of the Finnish Statistical Society WHITE, PAUL: Ideologies, social exclusion and spatial segregation in Paris. P In: Musterd, Sako & Ostendorf, Wim (eds): Urban Segregation and the Welfare State. London: Routledge, ENGLISH SUMMARY Matti Kortteinen & Marko Elovainio & Mari Vaattovaara: Housing conditions and their development in rented council houses in Helsinki (Asuinolot ja niiden kehitys Helsingin kunnallisissa vuokrataloissa) The article discusses manifestations of urban poverty and social segregation in the Helsinki region. It is based on a representative questionnaire in 2002 (N = 4,500) and its findings on living conditions, contentment with living conditions and on how these had changed among people living in rented council houses in Helsinki. The analysis yields a picture of two halves. On the one hand the situation in rented accommodation in Helsinki is stable. With the exception of rental levels, most of the changes seen have been for the better. In this respect the situation in Helsinki compares favourably with those European cities where social housing generally speaking is on the decline (cf. Murie 2005). On the other hand, there are signs that certain housing-related problems in Helsinki are getting worse. Depending on the method of measurement, around onequarter or one-fifth of residents feel that theirs is a restless, dirty or untidy living environment and that the situation has deteriorated in the past few years. Since these problems are furthermore associated with a desire among residents to move out, and since this desire is concentrated in the employed population, there are good grounds to argue that certain blocks or quarters of rented accommodation are becoming trapped in a vicious circle of underdevelopment. Roughly one-fifth or 18 per cent of the population of Helsinki live in rented accommodation. On this basis it can be suggested that some 3 4 per cent of all residents in the city feel that their living environment is deteriorating. This translates into some 15,000 to 25,000 people. Compared to the international research literature, however, the pattern and mode of deterioration in Helsinki is somewhat different. Helsinki has an exceptional regional structure in that council housing built as separate houses or blocks of houses is scattered in amongst the whole of that structure. In the past two decades the city structure has seen a new kind of regional differentiation where some of its eastern parts have been lagging behind the development of the rest of the city (Kortteinen et al. 1999). The individual pockets of poverty, the blocks or quarters where according to the most recent questionnaire data living conditions have been deteriorating, are concentrated in the areas that are lagging behind. Typically, these are individual, high-rise blocks consisting of predominantly small flats that have a higher than average concentration of residents with multiple problems. This, then, leads to a situation where regional deterioration is clearly concentrated in small, closely defined pockets. Given this scattered structure of rented accommodation, the authorities are better placed to tackle the challenges of physical and social renovation than if whole areas were declining. But this structure also has another consequence: as the regional accumulation of deprivation is scattered out into individual blocks of flats within ordinary residential areas, the phenomenon is less conspicuous than if whole areas were affected. At the same time it remains more easily concealed in studies that use the residential area as their unit of analysis. If and when the problem remains hidden, it will obviously fail to appear on the agenda of urban policy. As a result, housing corporations are left to struggle with the problems on their own. KEY WORDS Urban poverty, segregation, public rental housing, Helsinki, Finland YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 13 sivut alkupa a.indd :44:27

16 Koulupudokkaiden työurat TERO JÄRVINEN MARKKU VANTTAJA Johdanto Suomalaisnuorten siirtymisessä koulutuksesta työelämään on tapahtunut merkittäviä muutoksia parin viime vuosikymmenen aikana. Vaikka maamme nuoriso on käynyt kouluja enemmän ja pidempään kuin milloinkaan aikaisemmin, on nuorten kiinnittyminen työmarkkinoille nykyään vaikeampaa kuin 1990-luvun alussa. Vaikka nuorten asema työmarkkinoilla on pahimpien lamavuosien jälkeen jonkin verran kohentunut, ei 1990-luvun alun kaltaiseen työllisyystilanteeseen ole vieläkään palattu. Kansainvälisestikin melko korkealle tasolle jääneestä nuorisotyöttömyydestä näyttää Suomessa tulleen pysyvä ilmiö tai ainakin vaikeasti korjattavissa oleva yhteiskuntapoliittinen ongelma. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna myös määrä- ja osa-aikaiset työsuhteet ovat yleistyneet nuorten keskuudesta, joskin osa tästä selittyy opiskelijoiden työssäkäynnin lisääntymisestä. (Järvinen & Vanttaja 2005.) Tilanne on samantyyppinen muuallakin Euroopassa. Yhtäältä koulutusmahdollisuuksia on laajennettu ja nuorten osallistuminen keski- ja korkea-asteen koulutukseen on yleistynyt. Samanaikaisesti kuitenkin mahdollisuudet kiinnittyä työelämään ovat heikentyneet. (Müller & Gangl 2003.) Suhteellisen korkeat nuorisotyöttömyyslukemat ja koulutuksen keskeyttäminen ovat yleisiä ongelmia useimmissa Euroopan maissa. EU:n koulutus- ja työvoimapolitiikan yhtenä keskeisenä tavoitteena onkin ollut löytää keinoja, joiden avulla voitaisiin monipuolistaa nuorten koulutusmahdollisuuksia ja helpottaa työelämään integroitumista. Erityisen suurta huolta on kannettu niistä nuorista, jotka ovat jääneet heti peruskoulun jälkeen vaille koulutus- tai työpaikkaa. (Blasco & al ) Vähäisen koulutuksen ja työuran alkuun sijoittuvan työttömyyden on havaittu paitsi olevan riski yksilön myöhemmän työmarkkinauran kannalta (Müller & Gangl 2003) myös johtavan keskimääräistä todennäköisemmin psykososiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin (Kieselbach 2003, 49; Korpi & al. 2003). Opintojen keskeyttäminen peruskoulun suorittamiseen ennakoi niin ikään myöhempää koulutuksesta syrjäytymistä, sillä suurin osa koulupudokkaista, erityisesti miehistä, ei jatka opiskelua myöhemminkään (Vanttaja & Järvinen 2004). Suomessa koulutusryhmien väliset erot työttömyydessä kasvoivat selvästi 1990-luvun kuluessa. Vielä vuosikymmenen alussa työttömyys oli työikäisen väestön keskuudessa vähäistä kaikissa koulutusryhmissä. Lamavuosien aikana työttömyys yleistyi kaikilla tutkintotasoilla. Samanaikaisesti myös koulutustasojen mukaiset työttömyyserot kasvoivat. Ainoastaan korkeakoulutetut saattoivat 2000-luvun alussa olla suhteellisen varmoja työllistymisestään ja heidänkin keskuudessaan työttömyys oli yleisempää kuin pelkän peruskoulun suorittaneiden keskuudessa 1990-luvun alussa. Kehitys on ollut nuorten kohdalla samansuuntainen, mutta työttömyysasteet ovat olleet korkeammat kuin koko työikäisessä väestössä. (Järvinen & Vanttaja 2005.) Viime vuosina on enenevässä määrin puhuttu myös työurien epävakaistumisesta. Lineaaristen, koulutuksesta työelämään ja myöhemmin eläkkeelle johtavien urapolkujen on todettu käyvän yhä harvinaisemmiksi ja työurien on nyt ja tulevaisuudessa otaksuttu koostuvan enemmänkin erityyppisistä työssäolo-, koulutus- ja työttömyysjaksojen yhdistelmistä. (Rinne & Salmi 1998; EGRIS 2001.) Eurooppalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että kiinnittyminen välittömästi opiskelujen jälkeen pysyväisluonteiseen työsuhteeseen toteutuu ainoastaan nuorten aikuisten pienen vähemmistön kohdalla (EGRIS 2001). Suomessa tehtyjen seurantatutkimusten perus- 14 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:27

17 teella työurien epävakaistuminen näyttäisi ajoittuvan ja 1990-luvun vaihteeseen. Epävarmuus ei vielä koskettanut 1980-luvun alussa työmarkkinoille tulleita nuoria. Kari Nyyssölän (1999) tutkimuksessa seurattiin vuotiaiden suomalaisten (n = ) työmarkkinauria vuosina kolmena poikkileikkausajankohtana (1980, 1990 ja 1993). Nuoret jaoteltiin kahdeksaan eri uratyyppiin sen mukaan, minkälaisista pääasiallisen toiminnan muotojen (opiskelija, työllinen, työtön, muu toiminta) eri tavoin rakentuvista yhdistelmistä heidän uransa koostui. Suurin osa (79 %) oli päätynyt vakaalle työmarkkinauralle, mikä tarkoitti vuoden 1980 osalta joko opiskelua tai työssäoloa ja muiden tutkimusajankohtien osalta työssäoloa. Noin kahdella nuorella sadasta työttömyys oli ollut vallitseva pääasiallisen toiminnan muoto ja 19 prosentilla tutkituista työura oli koostunut työnteon ja työttömyyden sekä jossain määrin opiskelun eri tavoin rakentuneista yhdistelmistä. Muutos näyttää tapahtuneen verraten nopeasti, sillä jo 1980-luvun lopulla työelämään kiinnittymässä olleiden nuorten osalta voidaan puhua epävakaista työurista. Rita Asplundin (2002) tutkimuksessa seurattiin vuosien 1989 ja 1995 välillä työelämään kiinnittyneiden, alle 30-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten työelämässä pysymistä neljänä perättäisenä vuonna. Aineistona käytettiin Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastosta poimittua edustavaa 20 prosentin otosta. Vuonna 1988 koulusta työelämään siirtyneistä nuorista ainoastaan 42 prosenttia oli pysynyt työllistettynä neljänä peräkkäisenä vuonna ja 46 prosenttia oli kokenut jatkuvia muutoksia työmarkkinaasemassaan. Vuonna 1995 työelämään siirtyneiden osalta sekä vakaalle että epävakaalle työuralle oli päätynyt 45 prosenttia kohderyhmän nuorista. (Asplund 2002.) Myös yliopistosta valmistuneiden nuorten työurat ovat muuttuneet epävakaammiksi 1990-luvulla verrattaessa 1980-luvun tilanteeseen (Rouhelo 2005) 1. 1 Anne Rouhelo (2005) selvitti Turun yliopistosta vuosina 1985 (n = 71) ja 1995 (n = 80) valmistuneiden humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kasvatustieteilijöiden myöhempiä vaiheita kyselytutkimuksen avulla. Tutkimuksessa olivat mukana ns. generalistit, ne kyseisten tiedekuntien opiskelijat, joiden tutkinto ei tuota muodollista kelpoisuutta mihinkään tiettyyn ammattiin. Psykologeiksi, peruskoulun opettajiksi ja sosiaalityöntekijöiksi valmistuneet maisterit rajattiin näin ollen tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimustehtävä ja aineisto Vailla ammattitutkintoa olevat nuoret työttömät on Suomessa ja Euroopan unionissa nostettu yhdeksi koulutus- ja työvoimapolitiikan erityiseksi kohderyhmäksi. Monet EU-maat ovat tällä hetkellä mukana laajassa Equal-hankkeessa, jonka tavoitteena on kehittää kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön avulla uusia keinoja torjua syrjäytymistä, syrjintää ja epätasa-arvoa työmarkkinoilla (ks. Suomessa esimerkiksi Turun seudulla on käynnissä Vaskooli-niminen Equal-hanke, jonka tärkeimpänä tavoitteena on kehittää alueellinen koulutustakuumalli, jonka avulla voidaan tarjota opiskelupaikka jokaiselle peruskoulun päättävälle nuorelle (ks. Tämä on asetettu tavoitteeksi myös Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassa. Osana syrjäytymisen ehkäisyä hallitus on lisäksi laatinut erityisen poikkihallinnollisen työllisyysohjelman, jonka yhtenä tavoitteena on, että alle 25-vuotiaille työttömille järjestetään koulutus-, työharjoittelu- tai työpajapaikka kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen (Valtioneuvosto, 2003). Uusimmat keinot torjua nuorten syrjäytymistä on koottu marraskuussa 2005 opetusministerille luovutettuun, 30 toimenpide-ehdotusta sisältäneeseen esitykseen. Tarkoituksena on päästä siihen, että vuonna 2009 jopa 97,5 prosenttia peruskoulun päättöluokkalaisista jatkaisi samana vuonna opintojaan peruskoulun lisäopetuksessa, toisen asteen koulutuksessa tai ammatilliseen koulutukseen valmistavissa opinnoissa (Liiten 2005). Suomessa ei ole toistaiseksi tehty kovin paljon valtakunnallisesti edustavaan aineistoon ja riittävän pitkän aikavälin seurantaan perustuvaa tutkimusta siitä, miten nuoruuteen ajoittunut karsiutuminen opiskelusta ja työnteosta on tosiasiallisesti yhteydessä yksilön myöhempään elämänkulkuun ja hyvinvointiin (ks. Sihvo & Pulkkinen 2002). Olemme aikaisemmissa kirjoituksissamme yrittäneet vastata tähän haasteeseen tarkastelemalla koulutuksesta ja työstä karsiutuneiden nuorten myöhempiä vaiheita niin koulutukseen ja työelämään sijoittumisen kuin perhe-elämänkin näkökulmista (Vanttaja & Järvinen 2004 & 2006) sekä selvittämällä kotitaustan yhteyttä tähän ryhmään kuuluvien nuorten myöhempään pärjäämiseen (Vanttaja 2005). Tämän artikkelin tarkoituksena on selvittää, YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 15 sivut alkupa a.indd :44:28

18 Taulukko 1. Koulutuksen ja työn ulkopuolella vuonna 1985 olleiden nuorten työmarkkina-asema vuosina 1990, 199 ja 2000, % Työllinen Työtön Opiskelija Eläkeläinen Muut (61) 14 (7) 9 (25) 9 (1) 22 (7) (61) 29 (17) 7 (12) 9 (1) 20 (9) (77) 20 (10) 3 (4) 10 (2) 19 (8) Suluissa vertailuryhmänä vastaavan ikäinen suomalainen väestö. Lähteet: Väestölaskenta 1990; Väestö 1997: 15; Väestö 2003: 7 millaisia urapolkuja kulkevat ne nuoret, joiden on arvioitu olevan erityisen suuressa syrjäytymisvaarassa. Kuvaamme vuonna 1985 peruskoulun jälkeen koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle jääneiden nuorten työmarkkinauria vuosina Tutkimuksen kohderyhmänä on 50 prosentin otos kaikista tuolloin koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olleista vuotiaista suomalaisnuorista varusmiehiä lukuun ottamatta 2 (n = 6 983). Tarkastelun päättyessä vuonna 2000 nuoret olivat vuoden ikäisiä. Tutkimusaineisto on muodostettu Tilastokeskuksessa väestörekisteritietoja yhdistelemällä. Seurantamme alkaa vuodesta 1990, joka oli työllisyystilanteen kannalta vielä suotuisaa aikaa ja jolloin työttömyysluvut olivat maassamme matalammat kuin EU- ja OECD-maissa keskimäärin luvussa alussa Suomi ajautui syvään lamaan, jolloin erityisesti nuorten työllisyystilanne heikkeni nopeasti. Vuonna 1994, laman vaikeimmassa vaiheessa, vuotiaiden nuorten työttömyysaste kohosi 34 prosenttiin. Tuolloin Euroopassa yhtä korkea nuorisotyöttömyys oli ainoastaan Espanjassa. Vuodesta 1995 alkaen työttömyysluvut alkoivat vähitellen kääntyä laskuun, mutta nuorten työllisyystilanne oli edelleen heikko. Seurannan viimeisessä vaiheessa, vuonna 2000, elettiin jo uutta nousukautta, mutta siitä 2 Varusmiesten rajaaminen otannan ulkopuolelle ei ole tässä yhteydessä ongelma. Varusmiespalvelus suoritetaan Suomessa normaalisti kahden kutsuntaa seuraavan vuoden aikana, 19- tai 20-vuotiaana. Varusmiespalvelukseen voi päästä vapaaehtoisena 18-vuotiaana. Jos asevelvolliset olisivat olleet otannassa mukana, se olisi tarkoittanut ainoastaan pientä lisäystä 18- vuotiaiden ikäryhmään. Tämä ei olisi lisännyt tutkimuksen luotettavuutta, ehkä jopa päinvastoin: olemme tutkimuksessamme kiinnostuneita syrjäytymisuhan alaisiksi määriteltyjen nuorten myöhemmistä elämänvaiheista, eikä varusmiesten ole yleensä katsottu kuuluvan tähän joukkoon. huolimatta työttömyysluvut olivat huomattavasti korkeammat kuin 1990-luvun alussa. ( Järvinen & Vanttaja 2005.) Kohderyhmän työmarkkina-asemat ja uratyypit Taulukossa 1 on esitetty koulutuksen ja työelämän ulkopuolella vuonna 1985 olleiden nuorten työmarkkina-asemien jakauma vuosina 1990, 1995 ja 2000 sekä vastaavat tiedot koko samanikäisen väestön osalta 3. Taulukosta 1 näkyy selvästi kohderyhmän heikko työmarkkina-asema muuhun samanikäiseen väestöön verrattuna. Työttömyysaste on ollut kohderyhmässä kaikkina vuosina selvästi korkeampi vastaavan ikäisiin suomalaisiin verrattuna. Myös varhainen eläkkeelle jääminen on ollut huomattavan yleistä omaan ikäluokkaan verrattuna. Vuonna 1990, kun nuoret olivat vuotiaita, vajaa puolet heistä oli työllisiä ja 14 prosenttia työttöminä. Opiskelijoita samoin kuin eläkeläisiä oli noin joka kymmenes. Lähes joka neljäs oli muusta syystä työvoiman ulkopuolella tai heidän tietojaan ei ollut saatavilla. Viisi vuotta myöhemmin, laman jälkimainingeissa, enää hieman yli kolmannes kohderyhmästä oli työllisiä ja lähes kolmannes työttöminä. Opiskelijoiden määrä oli laskenut 7 prosenttiin. Eläkeläisten ja muiden työvoiman ulkopuolella olleiden osuus oli pysynyt jokseenkin viiden vuoden takaisissa lukemissa. Vuonna 2000 opiskelijoiden osuus oli kaventunut ja työllisten määrä noussut takaisin lamaa edeltäviin lukemiin eli lähes 50 prosenttiin. Työt- 3 Vertailuryhmänä on vuonna vuotiaat, vuonna vuotiaat ja vuonna vuotiaat suomalaiset. 16 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:28

19 Taulukko 2. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolella vuonna 1985 olleiden nuorten (16 18-vuotiaat) työmarkkinatilanne vuosina 1990, 1995 ja 2000 uratyypeittäin, % Uratyyppi Työmarkkinatilanne % 1) vakaa työllinen tai opiskelija työllinen työllinen 28 2) vakiintunut työtön työllinen työllinen 5 3) keskeytynyt työllinen tai opiskelija työllinen työtön 6 4) epävakaa työllinen tai opiskelija työtön työllinen 11 5) juuttunut työtön työllinen työtön 3 6) kohentunut työtön työtön työllinen 7 7) pysähtynyt I työllinen tai opiskelija työtön työtön 11 8) pysähtynyt II työtön työtön työtön 29 tömien osuus oli kuitenkin suurempi kuin vuonna Eläkeläisten ja muiden työvoiman ulkopuolella olevien osuudet eivät olleet juuri muuttuneet vuoden 1995 tilanteesta. Tarkemman kuvan kohderyhmään kuuluvien nuorten työmarkkinaurien kehityksestä saa, kun tarkastellaan samojen henkilöiden tilannetta uran eri vaiheissa. Taulukossa 2 kohderyhmän nuoret on jaoteltu heidän työmarkkinatilanteensa perusteella kahdeksaan eri uratyyppiin. Tyypittelyä tehtäessä on tarkasteltu kohderyhmän pääasiallista toimintaa kolmena eri vuonna, jolloin voidaan havainnollistaa nuorten työuran kehitystä kymmenen vuoden seurantajakson aikana. Tyypittely noudattaa samanlaista jakoa kuin Nyyssölän (1999) tutkimuksessa, jossa seurattiin vuotta täyttäneiden suomalaisten urakehitystä vuodesta 1980 vuoteen 1993 saakka. Nyyssölä (1999) jätti omassa tutkimuksessaan muut työvoiman ulkopuolella olevat pois luokittelustaan perustellen valintaansa sillä, että kyseessä on heterogeeninen, epämääräinenkin joukko, jonka tilanteesta ei ole olemassa tarkkaa tietoa. Itse päädyimme toisenlaiseen ratkaisuun: koska tutkimuksessamme niin moni kuului kyseiseen ryhmään, olisi tämän ryhmän pois jättäminen antanut virheellisen kuvan kohderyhmän työurien kehityksestä. Uratyypit perustuvat dikotomiseen luokitteluun. Erottelevana kriteerinä on se, ovatko nuoret olleet työmarkkinoiden näkökulmasta mukana aktiivisessa vai passiivisessa toiminnassa. Taulukossa 2 työttömien kategoria sisältää kunakin tarkasteltavana ajankohtana myös ne tapaukset, jotka tuolloin olivat eläkkeellä tai kuuluivat kokonaan työvoiman ulkopuoliseen väestöön. Opiskelu on yksilön työmarkkinakelpoisuutta ylläpitävänä ja parantavana toimintana puolestaan rinnastettu työssä olemiseen. Edellä esitetyssä jaottelussa on joitakin ongelmia. Kun työttömät ja työvoiman ulkopuolella olevat yhdistetään samaan kategoriaan, rinnastuvat vanhempain- ja hoitovapaalla olevat työttömiin, vaikka heidän elämäntilanteensa on hyvin erilainen. Vanhempain- ja hoitovapaalla olevia ei kuitenkaan saatu aineistosta erotettua omaksi ryhmäkseen. Yhtä hyvin voidaan ajatella, että työllisten ja opiskelijoidenkin niputtaminen on ongelmallista, sillä heidän taloudellinen tilanteensa on erilainen. Opiskelijoita oli kuitenkin aineistossa eri vuosina niin vähän (ks. taulukko 1), että käytännössä tässä yhdistelmäkategoriassa oli kyse työllisistä, varsinkin kahden viimeisen vuoden osalta. Vaikka nuorten työmarkkinapolkuja saattaisi olla tarpeen tarkastella hienovaraisempia luokitteluja käyttäen, se olisi kuitenkin tässä yhteydessä vaikeuttanut oleellisesti jatkoanalyysien tekoa. Kun käyttämämme dikotomisenkin luokittelun eri variaatiot tuottivat kahdeksan uratyyppiä, olisi luokittelun monipuolistaminen lisännyt uratyyppien määrää niin paljon, että niiden pohjalta olisi ollut vaikea tehdä päätelmiä. Kun lisäksi kiinnitimme tarkastelussa erityistä huomiota uratyyppien äärilaitoihin, niihin tapauksiin, jotka kaikkina tarkasteluajankohtina kuuluivat työmarkkinoiden näkökulmasta joko aktiivi- tai passiiviväestöön, voidaan valittua metodia pitää tältäkin osin perusteltuna. Taulukossa 2 esitetyistä uratyypeistä vakaa ja vakiintunut kuvaavat kohderyhmään lukeutuvien yksilöiden menestyksekästä sijoittumista työelämään. Näihin kahteen ryhmään sijoittui kolmasosa tapauksista. Vakaalle työuralle sijoitetut olivat opiskelijoita tai työllisiä kaikkina tarkasteltavina ajanjaksoina. Tähän ryhmään lukeutui 28 prosenttia kohderyhmän nuorista. Va- YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 17 sivut alkupa a.indd :44:28

20 Taulukko 3. Kohderyhmän uratyypit huoltajan koulutusasteen mukaan, % Uratyyppi Huoltajan koulutusaste korkea-aste keskiaste perusaste 1) vakaa ) vakiintunut ) keskeytynyt ) epävakaa ) juuttunut ) kohentunut ) pysähtynyt I ) pysähtynyt II Yhteensä kiintuneelle työuralle, jossa työttömyys oli läsnä ainoastaan vuonna 1990, oli ohjautunut viisi prosenttia nuorista. Muut taulukossa 2 esitetyt uratyypit kuvaavat nuorten päätymistä joko epävakaille tai pysähtyneille työurille. Peräti 29 prosenttia tutkittavista oli kulkeutunut täysin pysähtyneelle työuralle, jossa oli oltu työttöminä tai muulla tavoin työelämän ulkopuolella kaikkina tarkasteltavina vuosina. Kun tähän lisätään ne 11 prosenttia tapauksista, jotka olivat vuonna 1990 joko työllisiä tai opiskelijoita, mutta muina ajankohtina joko työttömiä tai kokonaan työelämän ulkopuolella, saadaan pysähtyneille työurille päätyneiden nuorten osuudeksi peräti 40 prosenttia. Muunlaisista työllisyys-, opiskelu- ja työttömyysjaksojen yhdistelmistä koostuville työurille oli ohjautunut 23 prosenttia kohderyhmän nuorista. Urapolkuihin yhteydessä olevia taustatekijöitä Tilastollisesti edustava otos antoi mahdollisuuden tarkastella myös sitä, minkälainen yhteys asuinalueella, sukupuolella, perhetilanteella ja sosiaalisella taustalla on ollut nuorten päätymiseen erilaisille työurille. Asuinalueen ja perhe-aseman on havaittu olevan yhteydessä työelämästä syrjäytymiseen (Nyyssölä 1999). Toisaalta sukupuoli ja sosiaalinen tausta ovat tutkimusten perusteella tärkeitä yksilön koulutusta ja työelämään kiinnittymistä sääteleviä taustatekijöitä (esim. Kivinen & al. 2001; Järvinen & Vanttaja 2005). Kiinnitimme tarkastelussamme huomiota erityisesti uratyyppien äärilaitoihin, yhtäältä vakaalle ja toisaalta pysähtyneelle työuralle valikoitumiseen. Analysoimme asuinalueen merkitystä yhtäältä vuoden 1985 läänijaon ja toisaalta asuinpaikkakunnan koon perusteella (kaupunkimaiset taajaan asutut maaseutumaiset kunnat). Nuorten perheaseman yhteyttä työurille valikoitumiseen tarkastelimme vuoden 2000 tilanteen perusteella, jolloin tutkittavat olivat vuotiaita. Kotitaustaa kuvaavaksi muuttujaksi valitsimme huoltajan koulutustason. Sukupuolella ja asuinalueella ei ollut juuri yhteyttä siihen, minkälaisille urapoluille nuoret olivat ohjautuneet. Miehistä 29 prosenttia ja naisista 26 prosenttia sijoittui vakaalle uralle. Pysähtyneelle (II) uralle miehistä sijoittui 31 prosenttia ja naisista 26 prosenttia. Asuinalueen osalta jakaumat olivat samansuuntaisia riippumatta siitä, missä läänissä nuoret olivat asuneet tai olivatko he varttuneet kaupungissa, taajaan asutussa kunnassa vai maaseudulla. Sen sijaan vanhempien koulutuksella oli selvä yhteys siihen, minkälaiselle työuralle nuoret olivat päätyneet. Mitä korkeampi koulutus huoltajalla oli, sitä todennäköisemmin nuoret olivat ohjautuneet vakaalle työuralle. Korkea-asteen koulutuksen saaneiden vanhempien jälkeläisistä yli 40 prosenttia oli sijoittunut vakaalle uralle, pelkän perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien jälkeläisistä vain joka neljäs. Vastaavasti mitä vähemmän huoltajalla oli koulutusta, sitä hankalampaa nuorten kiinnittyminen työelämään oli ollut. Perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsista täysin pysähtyneelle uralle oli päätynyt noin kolmannes ja korkea-asteen suorittaneiden vanhempien lapsista hieman alle viidennes. (Ks. taulukko 3.) Vanhempien koulutuksen ohella työuran vakauteen yhteydessä olevaksi tekijäksi osoittautui henkilön perheasema (taulukko 4). Selvästi heikoin tilanne oli vielä aikuisiällä lapsuudenkodissa asuvilla henkilöillä, joista vain vajaa viidennes oli kulkenut vakaata työuraa (uratyyppi 1) ja lähes puolet oli joutunut täysin pysähtyneelle työuralle (uratyyppi 8). Myös yksinhuoltajaäitien urakehitys oli ollut useimmiten varsin epävakaa. Heistäkin ainoastaan vajaa viidennes oli päätynyt vakaalle uralle. Kolmas ryhmä, jonka urakehitys poikkesi selvästi muista ryhmistä, olivat yksin asuvat henkilöt, joista vain vajaa neljännes oli päätynyt vakaalle uralle ja yli 40 prosenttia pysähtyneille urille (uratyypit 7 ja 8). Työuran vakautta tarkasteltaessa huomattavasti 18 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 71 (2006):1 sivut alkupa a.indd :44:29