synteesiä rakentaen, psyyken ja kielen kulttuurihistorian analyysiin jne. Psykologia voi kysyä ja on kysynyt suhdettaan Marxiin lukemattomin

Transkriptio

1 Esittelyjä ja erittelyjä PSYKOLOGIA KRIITTISENÄ SUBJEKTITIETEENÄ?' Psykologian ongelmat tieteenä ovat olennaisesti metodologisia. Kuinka tutkia toimivaa' subjektia niin, että hänen subjektiuttaan ei kavenneta jo ennakolta tutkimusmenetelmien "objektiivisuuden" nimissä? Antti Eskola osoittaa (1985), millaisiin vaikeuksiin akateeminen psykologia on joutunut yrittäessään kuvata toimivaa subjektia tilastollis-kokeellisin menetelmin. Klaus Holzkamp on pyrkinyt osoittamaan, että kysymys psykologian metodologiasta ei ole vain viattoman akateemista laatua. Subjektin metodologisesta "kontrollista" tutkimustilanteessa on lyhyt askel ihmisten todelliseen kontrolliin, sosiaaliteknologisiin käytäntöihin, joissa ihmiset ovat pelkän kohteen asemassa (Holzkamp 1983). Perinteinen akateeminen psykologia on tarkastellut ihmistä tukimuskohteena tavalla, joka vastaa subjektikäsitteen etymologiaa (subiectus: alamainen, vallanalainen). Tätä instrumentaalista asennetta vastaan ovat asettuneet erilaiset pyrkimykset kehittää psykologiaa subjektitieteenä, ts. tieteenä jolle olisi mahdollista ymmärtää "subjekti" paitsi kohteena, myös toiminnan lähtökohtana. Tällöin myös tutkijan oma subjektiivisuus on osa tutkimussuhdetta. Eräs suunta, jossa subjektitiedettä on etsiskelty, liittyy Marxin ja psykologian suhteiden erilaisiin tematisointeihin. Tähän liittyvien teorioiden kirjon mahdollisuuksia on tuskin vielä hyödynnetty loppuun. Holzkamp esimerkiksi korostaa päinvastaista kantaa: hänen mukaansa marxilainen tutkimus on vasta tulossa sellaisiin erityistieteisuin, kuin psykologiaan (1983a). Tarkastelen seuraavassa joitakin tähän "tulemiseen" liittyviä ongelmia, pitkälti Holzkampin "kriittiseen psykologiaan" liittyen. Eli: onko marxilaisella näkökulmalla (enää/jo) annettavaa psykologialle kriittisenä subjektitieteenä? 1 Tekstin pohjana on toisaalta Joensuun yliopiston psykologian laitoksen seminaarissa "Marxilainen näkökulma psykologiaan" Mekrijärvellä pidetty esitelmä, toisaalta Holzkampin kriittistä psykologiaa käsittelevä julkaisematon käsikirjoitus (Silvonen 1986). Koska Marxilta puuttuu konkreetin yksilö-subjektin tematisaatio, on psykologian suhde marxismiin ollut alun alkaen "problemaattinen". Tämä on pakottanut problematisoimaan myös Marxin teoriaa, sen rajoja ja metodologiaa, samoinkuin Marxin ihmiskuvaa. Kaksikymmentäluvulta alkaen tässä on kuljettu moniin eri suuntiin; dialektisen materialismin perustalla, Marx-Freud synteesiä rakentaen, psyyken ja kielen kulttuurihistorian analyysiin jne. Psykologia voi kysyä ja on kysynyt suhdettaan Marxiin lukemattomin eri tavoin. Voimme lähestyä Marxia kysyäksemme hänen implisiittistä ihmiskuvaansa. Koko joukko rekonstruktioyrityksiä on tästä näkökulmasta tehtykin (esim. Fromm 1963, Kofler 1985, Seve 1977). Nuori Rubinstein katsoi tärkeässä Marx-artikkelissaan vuonna 1934 (1979), että Marxin "nebenbei" persoonallisuudesta esittämistä huomautuksista olisi rakennettavissa aukoton teoria. Yhtä ja toista kiinnostavaa tällä tavalla on epäilemättä saatukin esille. Silti voidaan perustellusti epäillä, onko tätä tietä edettävissä konkreetin yksilöllisyyden tematisaatioon. Cerutti (1983) ja Negt (1984) asettavat tällaiset rekonstruktioyritykset kokonaisuudessaan epäilyksenalaisiksi. He huomauttavat, että Marxilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään sellaisia "klassisia ajatusmuotoja", joiden kautta hän olisi voinut lähestyä psyykkistä, symbolista vaihtoa jne. Tilannehan oli suhteessa filosofiaan (Hegel) ja poliittiseen taloustieteeseen (Ricardo, Smith) radikaalisti toinen. Negt toteaa kategorisesti, että Marxin yksilöä koskeviin satunnaisiin lausumiin tarttuminen johtaa vain keskustelun siirtymiselle "esitieteelliselle" tasolle. Jos niin halutaan, on helppo osoittaa, kuinka konkreettinen yksilö tematisoituu Marxin tuotannon eri vaiheissa. Kaaviosta I näemme yhden mahdollisen tulkinnan. Murrosten ja motiivin muutosten kautta Marx etenee kapitalistisen yhteiskuntamuodon teoriaan. Kyse on sisäisesti ristiriitaisesta ja moneen suuntaan avautuvasta kehityksestä, joka esitetään tässä vain skemaattisesti. Voimme havaita, kuinka Marxin yksilöä koskeva tematisaatio kahdentuu kussakin teoreettisessa murroskohdassa (Feuerbach-teesit, Grundrisse). Nuorella Marxilla ihmisolemus ja yksilö lankeavat yhteen. Historiallisen materialismin ohjelmassa yhteiskuntasuhteet itsenäistyvät todellisia yksilöitä vastaan. Histomat tosin ilmaisee lähtökohdakseen "todelliset yksilöt, heidän toimintansa ja materiaaliset elämänehtonsa", mutta on kuitenkin varsinaisesti kiinnostunut "yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuudesta" yksilöiden sijoittumisesta yhteiskunnallisiin suhteisiin erilaisten jakojen (työnjako, ideologiset mahdit jne.) kautta. Ekonomiakritiikin teoreettinen esitys on yhteiskunta-analyysia, joka operoi tietoisesti keskimääräissubjekteilla, ei todellisilla persoonallisuuksilla. Yksilö jää tarkastelun ulkopuolelle. Marxia kiinnostavat nyt korkeintaan historialliset "yksilöllisyysmuodot", luonnenaamiot, henkilöt taloudellisten suhteiden personifikaatioina. Sikäli kuin konkreetin yksilöllisyyden tasosta on puhe, käsitteet kahdentuvat toisaalla on yleinen ihmisluonto toisaalla erillinen yksilö. Nämä määreet jäävät spekulatiivisiksi.2 Lyhyen hahmotelmamme perusteella on helppo yhtyä Ceruttin/ Negtin kantaan. Marxin teoriasta ei johda suoraa tietä konkreetin yksilön tasolle. Mitään yksiselitteistä "Marxin ihmiskuvaakaan" tuskin voidaan rekonstruoida, niin monitulkintaisia ja sisäisesti jännitteisiä Marxin tuotannon eri vaiheet ovat. 2 Marxin ajattelun teoriahistoriallisesta kehityksestä ja sen sisäisistä ristiriidoista ks. esim. Larrain (1983, 1986). Marxin ajattelun historianfilosofiset, produktionistiset jne. elementit on tuotu esille useissa kritiikeissä (esim. Baudrillard 1975, Poster 1984). Toisaalta esim. Projekt Ideologie-Theorien piirissä on tehty yrityksiä tulkita historiallisen materialismin ohjelmaa uudelleen filosofia- ja ideologiakritiikkinä (PIT 1984, Haug 1985) tavalla, jolla on tiettyjä yhtymäkohtia moderniin "postfilosofiseen" keskusteluun.

2 TIEDE&EDISTYS 1187 Esittelyjä ja erittelyjä 57 KAAVIO 1: YKSILÖSUBJEKTIN TEMATISOINTI MARXILLA, TEOREETTISET MURROKSET JA SIIRTYMÄT Lajiolemus Esineellinen toiminta Luovuttamisen ja omaksumisen dialektiikka FB-teesit - (ihmisolemus = yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus) , histomat Todelliset yksilöt, heidän toimintansa ja elämänehtonsa Individualiteetti = yhteiskuntasuhteiden herruus yli yksilöiden Grundrisse - (historialliset yksilöllisyysmuodot) ekonomiakritiikki Taloudellinen muotomääräytyminen Luonnenaamiomääreet (abstrakti työ) erillinen yksilö (konkreetti työ) yleinen ihmisluonto

3 58 Esittelyjä ja erittelyjä 1187 TIEDE&EDISTYS II Cerutti ja Negt eivät kuitenkaan vastaa kysymykseen, kuinka yksilöllisen ja yhteiskunnallisen välitysongelma ratkaistaan. Althusser (1977) katsoo, että ratkaisu on yksinkertaisesti kahden radikaalin teoriamuodostuman Marxin ja Freudin yhteenliittämisessä. Kysymyksessä "Marx vai Freud?" ei ole mieltä, sillä heidän teoriansa koskettavat yksinkertaisesti eri kohteita. Näennäisten ideologisten vastakkaisuuksien takaa löytyy yhteinen teoreettinen juonne, subjektifilosofian radikaali kritiikki. Näin esitykset ikäänkuin täydentävät toisiaan. Mutta Althusserinkaan esitys ei ole vielä vastaus kysymykseen, kuinka teoreettinen synteesi tapahtuu. Sen ongelmaksi jää eklektisyys. Psykologian kannalta tämä ilmenee löysänä "toisaalta... toisaalta" teoretisointina. Toisaalla on yhteiskunnallinen todellisuus omine merkillisine lakeineen. Toisaalla psyykkinen todellisuus. Hyppy tasolta toiselle jää edelleenkin spekulatiiviseksi. Voisiko Marxin kritiikin strategian pohtiminen tarjota aineksia psykologian ajatusmuotojen uudelleen tulkinnalle? III Marxilaiselle psykologialle näyttää olevan luonteenomaista, että Marxin kritiikki-intention merkitystä ei juuri ole pohdittu. Kriittisen psykologian ansio on ollut joka tapauksessa se, että sen piirissä tämä kysymys on asetettu. Marxin kritiikkiä on tietenkin tulkittu monin erilaisin ja vastakkaisin tavoin. Onko ekonomiakritiikissä kyse kriittisestä interventiosta vai positiivisesta tieteestä? Ja miten kritiikin erityisyys määrittyy? Mikä tekee kritiikistä kritiikin? Kriittinen psykologia on nojautunut tulkintaan, jossa Marxin kritiikistä nähdään kaksi momenttia kriittinen ja positiivinen samanaikaisesti. Kriittisyys on ideologiakritiikkiä, demystifikaatiota, ajatusmuotojen hajottamista. Kritiikki suuntautuu teoreettisten ajatusmuotojen sisäisiin ristiriitoihin ja lopulta niiden "läpi". Mutta tällainen strategia ei olisi mahdollinen pelkkänä kritiikkinä. Se edellyttää myös kohteen itsenäistä konstruktiota, klassisten ajatusmuotojen positiivista ylittämistä. Kritiikki ja positiivisuus ovat toistensa edellytyksiä. Vasta kehittyneempi teoria kohteesta mahdollistaa klassisten ajatusmuotojen läpäisevän kritiikin.3 Marxin kritiikin kohteet tunnetaan. Mutta mitkä ovat kritiikin ehdot Marxin jälkeisessä tilanteessa? Kriittisen psykologian piirissä vakiintui jo joskus 70-luvun alkupuolella kanta, että pelkästään psykologian "klassisten ajatusmuotojen" kritiikin kautta on mahdotonta edetä tieteellisesti eteenpäin. Tulokseksi saadaan näin loppujen lopuksi vain ideologiakriittinen tautologia: se mitä kritikoimme, on sitä, miksi kritiikkimme sitä väittää. Psykologisesti käyttökelpoinen tieto ei tällä tavoin lisäänny. Konkreettisiin kysymyksiin eri psykologisten teorioiden keskinäisestä relevanssista ei pystytä vastaamaan. Kysymys "ihmisluonnosta" jää edelleenkin pelkkien abstraktioiden varaan. Holzkampin vastaus tilanteeseen muodostui karkeasti esitettynä seuraavasta ajatuksesta: kriittisen tieteellisen teorian edellytyksenä on (1) psykologian tutkimuskohteen itsenäinen rekonstruktio, (2) psykologian teoreettisten ajatusmuotojen kritiikki ja (3) konkreettisen tutkimuksen metodologian rakentaminen uudelleen edellisten perustalla. Kriittisen psykologian projektissa ensimmäinen kysymys sai käytännössä pääpainon. Psykologian tutkimuskohteen historiallinen johtaminen osoittautui todelliseksi suururakaksi. Pitkän työn, useiden harhapolkujen ja umpikujien jälkeen Holzkamp katsoo kuitenkin nyt löytäneensä jonkinlaisen ratkaisun kes- 3 Tässä ei ole tarpeen lämmittää vanhoja kiistoja ekonomiakritiikin luonteesta. Riittänee, kun viittaa taustaksi vastaaviin Marxin metodin luonnetta koskeviin tulkintoihin, joita ovat esim. Haug (1973), Pätzold (1983), Sayer (1983) ja Zeleny (1969). Hänninen toteaa, että "Marx joutuu osittain itse rekonstruoimaan myös tiedon kohteen" ja että vasta tämän konstruoinnin jälkeen alkaa porvarilliselle ajattelulle tavoittamaton "aito marxilainen teoria" (1981, 140. Vrt ). keisiin ongelmiin. Tämä on mahdollistanut palaamisen klassisten psykologisten teemojen kriittiseen uudelleen tulkintaan (Holzkamp 1984, 1984a) ja konkreetin tutkimusmetodiikan kehittämiseen (1983, 1983b). Holzkampin teoksessa Grundlegung der Psychologie (1983) esitetyt kannanotot merkitsevät tosiasiassa myös kriittisen psykologian useiden aikaisempien perusratkaisujen radikaalia kritiikkiä. Holzkamp katsoo, että niin kriittinen psykologia kuin useimmat muutkin 70- luvun marxilaiset teoriamallit olivat kyvyttömiä yksilöllisen subjektiviteetin tematisointiin. Hän ei kuitenkaan jätä tämän vuoksi jäähyväisiä marxismille, vaan katsoo että uusi teoreettinen synteesi on mahdollinen vielä sen puitteissa. Niinkuin 70-luvun kriittisen psykologian teksteissä, on historiallisella analyysilla nytkin keskeinen merkitys Holzkampin ratkaisuesityksille. Analyysin keskiössä on eläin-ihminen siirtymävaiheessa tapahtuva "yhteiskunnallisen" muodostumisen tarkastelu. Tähän liittyvän laadullisen siirtymän ymmärtäminen antaa avaimet psykologian tutkimuskohteen teoreettiselle konstruktiolle. Holzkampin esitys on ennenmuuta teoreettinen synteesi. Yksittäiset ajatukset eivät sinänsä edusta mitään uutta. Mutta kokonaisuus, metodologia ja keskeiset teoreettiset ratkaisut ovat epäilemättä originaaleja. IV Tässä ei ole mahdollista eikä tarpeen yrittää kokonaisluonnehdintaa Holzkampin kriittisestä psykologiasta. Keskityn vain yhteen kysymykseen, nimittäin yksilö-yhteiskunta suhteen perusmääreiden historialliseen johtamiseen Grundlegung der Psychologie'ssa. Holzkampin perusajatuksia jo Sinnliche Erkenntnisissä (1973) oli se, että emme voi ymmärtää psyykkisen monikerroksista rakennetta, jos rajoitumme tarkastelemaan sitä vain sen "välittömästi ilmenevässä" muodossa. Erityisesti tämä koskee psykologian kannalta tärkeää kysymystä biologisen ja sosiaalisen suhteesta psyykkisissä funktioissa (seksuaalisuus, havaintopsykologian ns.

4 TIEDE&EDISTYS 1187 Esittelyjä ja erittelyjä 59 hahmolait jne.). Mikä tahansa ratkaisuyritys, jossa biologinen ja sosiaalinen suhteutetaan toisiinsa epähistoriallisesti välittömästi ilmenevän "nykyisen" perusteella johtaa harhaan. Biologinen ja sosiaalinen, psyykkinen ja yhteiskunnallinen jne. ovat määrätyssä rakenteellisessa suhteessa toisiinsa. Tämä suhde on muodostunut historiallisesti. "Nykyisessä historisiteetissaan" psyyken rakenteellisesti eritasoiset momentit esiintyvät kuitenkin ikäänkuin toisiinsa sekoittuneena. Siksi ainoa mahdollinen pätevä tapa vastata näiden eri "tasojen" keskinäissuhteiden ongelmaan on rekonstruoida historiallisesti niiden muodostuminen. Historiallinen johtaminen on siis tässä vain metodologinen väline psyyken nykyisen ra- kenteistumisen ymmärtämiselle. Näin mahdollistuu myös kehittyneemmän käsityksen luominen psykologian tutkimuskohteesta ja tätä kautta psykologian traditionaalisten teorioiden kritiikki. Perinteiset teoriat voidaan tulkita kriittisesti näin saavutetussa uudessa kategoriarakenteessa. Holzkampin esitys on tavallaan psyyken nykyisen rakenteen loogishistoriallinen rekonstruktio. Siinä lähdetään liikkeelle psyykkisen perusmuodosta ja seurataan uusien muotojen kehiytymistä esiin tästä lähtökohdasta. Metodisena välineenä on viisiaskelinen malli laadullisten muutosten mekanismeista evoluutioprosessissa. Näin voidaan edetä aina psyykkisen perusmuodosta yksilöllisen oppimiskyvyn synnyn kautta eläin-ihminen siirtymävaiheeseen. Myös tämä siirtymä tapahtuu evoluution biologisten lainmukaisuuksien (viisiaskel-malli) alaisuudessa aina siihen saakka kunnes "kokonaisyhteiskunnallisen prosessin dominanssin" muodostuminen katkaisee biologisen kehityksen logiikan. Tapahtuvan katkoksen edellytykset ovat biologisissa muutosprosesseissa eläin-ihminen siirtymävaiheen aikana, ihmisen "yhteiskunnallisen luonnon" synnyssä. Katkoksen jälkeen kehitys ei ole enää biologisten lainmukaisuuksien ohjaamaa, vaan "kokonaisyhteiskunnallisen synteesin" määrittämää. Katkos, jossa yhteiskunnallinen kokonaisprosessi muodostuu hallitse- vaksi, voidaan kuvata kaksivaiheisena laadullisena murroksena. Tässä prosessissa muodostuvat myös yksilö-yhteiskuntasuhteen perusdimensiot, joiden historialliset toteutumismuodot ovat aina riippuvia kokonaisyhteiskunnallisen synteesin rakenteesta, ts. yhteiskuntamuodostuman määrätystä logiikasta. V "Yhteiskunnallisen luonnon" käsite on toinen peruskategoria, jolla kuvataan historiallisen siirtymän luonnetta. Evoluutioprosessin alussa homo-edeltäjämme (joskus 2-3 miljoonaa vuotta sitten) ovat jo sosiaalisen yhteisönmuodostuksen ja yksilöllisen oppimiskyvyn kehitysvaiheessa, mutta kehitystä hallitsevat vielä biologiset lainmukaisuudet. Eläin-ihminen siirtymän lopussa kehitystä hallitsevat kokonaan yhteiskunnalliset lainmukaisuudet ja biologiset tekijät ovat epäspesifissä asemassa. Tapahtuvaa biologista muutosta voidaan kuvata ihmisen "yhteiskunnallisen luonnon käsitteellä". Tämä merkitsee mm. seuraavia seikkoja: hominidilajien välisessä kilpailussa "sosiaalisuus" vaikuttaa voimakkaimpana valintatekijänä. Tämä merkitsee "sosiaalisen/yhteiskunnallisen" takaisinkytkentää biologisena kehitystekijänä. Ihminen yhteiskunnallistuu biologisesti. Ihmisen biologinen lajiominaisuus on potentiaalisuus yhteiskunnallisuuteen. Tämä ei merkitse ainoastaan sitä, että ihminen kykenee yhteis(kunnalliseen)toimintaan, vaan ennenkaikkea sitä, että ihminen voi realisoida biologisetkin ominaisuutensa vain yhteiskunnallisesti. Ihmisen kehitys ei ole enää biologisesti "sidottua", vaan ohjautuu kulttuurisesti. Biologiset potentiamme ovat "avoimia" ominaisuuksia, jotka voivat realisoitua vain yhteiskunnassa-, yksilö on "aina jo" yhteiskunnallinen. Yksilö-yhteiskunta-dikotomia on harhaanjohtava vastakohtaisuutena esitettynä. Ihminen on "luontonsa mukaan" yhteiskunnallinen. Se kuinka yksilön yhteiskunnallisuus realisoituu riippuu puolestaan konkreeteista elämänehdoista. Tapahtuu yksilön sosiaalistuminen/ yksilöllistyminen missä muodossa tahansa, on se aina vain yksilön yhteiskunnallisten potentioiden realisoimista; "psyykkinen" on aina myös yhteiskunnallista. On harhaanjohtavaa puhua psyykkisestä ja yhteiskunnallisesta erillisinä toisistaan erotettavissa olevina tasoina. Psyykkinen on pikemminkin yhteiskunnallinen aspekti kuin siitä erotettavissa oleva taso. (Materiaalinen-ideaalinen-dikotomian absolutisointi on eräs tämän vastakkainasettelun ideologinen muunnelma). "Yhteiskunnallisen luonnon" käsite mahdollistaa biologistisen ajattelun kritiikin. Mutta se ei sano vielä mitään itse "psyykkisen" erityisestä luonteesta. VI Toinen peruskategoria, jolla laadullista siirtymää yhteiskunnalliseen kuvataan, on "kokonaisyhteiskunnallisen synteesin" käsite.4 Kokonaisyhteiskunnalliset prosessit eivät ole luonteeltaan psyykkisiä, mutta psyykkisen ymmärtämiselle niiden analyysi on välttämättömyys. Kyse on ennenmuuta yksilö-yhteiskunta suhteen laadullisten perusdimensioiden muodostumisesta. Samalla yhteiskunnallinen kokonaisprosessi itsenäistyy suhteessa sosiaaliseen ja psyykkiseen ja muodostuu koko prosessin dominoivaksi tekijäksi. Itsenäistyneet yhteiskuntasuhteet rakenteistuvat totaliteetiksi, jota voidaan luonnehtia esim. yhteiskuntamuodostuman käsitteellä. Psyykkisten dimensioiden toteutumismuodot ehdollistuvat tietyssä määrin kokonaisprosessista, mutta eivät silti pa- 4 Holzkampin analyysi "kokonaisyhteiskunnallisesta synteesistä" voidaan nähdä eräänlaiseksi historiallisen materialismin antropologiseksi uudelleentulkinnaksi kuudennen Feuerbach-teesin. hengessä. Tulkinnallaan Holzkamp ottaa etäisyyttä mm. Habermasin (1976, 1981, 1981a) Ottomeyerin (1976) ja Seven (1977, 1978) Marx-tulkintoihin. Kontrasti erityisesti Ottomeyeriin ja Seveen on vahva. Holzkamp hylkää yksiselitteisesti Seven maksiimin, jonka mukaan "persoonallisuuden psykologian täytyy ymmärtää, että se on ehdottomasti toissijaisessa asemassa yhteiskunnallisten suhteiden tieteeseen nähden."

5 60 Esittelyjä ja erittelyjä 1/87 TIEDE&EDISTYS laudu siihen. Kokonaisyhteiskunnallinen synteesi merkitsee mm. yksilöllisen ja yhteiskunnallisen uusintamisen ehtojen eroamista toisistaan. Psykologialle tämä merkitsee mm. seuraavaa: yksilön suhde yhteiskunnallisiin prosesseihin on kokonaisyhteiskunnallisesti välittynyttä (työnjaon, luokkarakenteen, sosiaalisten erottelujen jne. kautta). Kääntäen ilmaistuna tämä merkitsee välittömyyden katkosta suhteessa yhteiskunnallisiin keskimääräiskategorioihin (luonnenaamiomääreet jne). Yksilön kannalta nämä kokonaisyhteiskunnallisesti relevantit määreet eivät ole mitenkään sitovia. Ne ilmaisevat vain tiettyjä rajoja ja tendenssejä. Yksilölle ne eivät ole välttämättömiä määreitä, vaan mahdollisuussuhteita; psyykkisen todellisuuden analyysi ei ole mahdollista yhteiskunnallisten kategorioiden tasolla. Välittömyyden katkos ja yksilön mahdollisuus-suhde yhteiskuntaan on tematisoitava fenomenologisen analyysin tasolla; esimerkiksi työn kategoria on tyypillinen kokonaisyhteiskunnallinen käsite. Sillä voidaan ilmaista kokonaisyhteiskunnallisen uusintamisen välttämättömyyksiä. Yksilön psyykkisen todellisuuden kannalta työ ei ole kuitenkaan mitenkään "välttämätön" määre. Yksilön suhde kokonaisyhteiskunnalliseen uusintamiseen voi välittyä muutenkin kuin työn kautta. Psyykkisen tason logiikkaa ei voida redusoida työn käsitteeseen. Työ ei ole yksilölle mikään välttämätön elämäntarve; välittömyyden katkoksesta ja yhteiskuntasuhteiden mahdollisuusluonteesta seuraa se, että yksilö voi suhteutua aina tietoisesti omiin olemassaolonsa edellytyksiin. Yksilön yhteiskunnallinen asema ja yhteiskunnalliset merkitykset eivät koskaan ennaltamäärää yksilön ratkaisuja, vaan ihmisellä on aina mahdollisuus "toimia toisin". Subjektius on yksilön luovuttamaton määre; tietoinen suhteutuminen koskee myös yksilöä itseään ja hänen välittömiä interpersonaalisia suhteitaan. Ihmiselle tulee mahdolliseksi suhteutua reflektiivisesti itseensä ja toisiin ihmisiin. Tästä seuraa kyky "perspektiivinvaihdokseen", toisten ihmisten ymmärtämiseen subjekteina ja oman intentionaalisuutensa subjekteina jne; olennaista yksilön kannalta on se, kuinka hän pystyy realisoimaan omat kehitysmahdollisuutensa. Tämä ei ole mahdollista kuin tavalla tai toisella yhteiskunnalliseen kokonaisprosessiin suhteutumalla. Ratkaiseva tekijä tässä ei ole työ, vaan yksilön psyykkinen toimintakykyisyys. Yksilön toimintakykyisyys ratkaisee sen, jääkö hän "olosuhteidensa vangiksi", pystyykö hän kehittämään itseään ja mahdollisesti vaikuttamaan sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin prosesseihinkin. Psykologian keskeinen näkökulma liittyy juuri yksilöiden toimintakykyisyyteen. Kuinka avata tieteellisesti näkökulma yksilölle "mahdolliseen", sen sijaan että uusinnettaisiin teoreettisesti yhteiskunnallisesti rajoitetun toimintakykyisyyden muodot psyyken yleisinä määreinä?; yhteiskunnallisen kokonaisprosessin itsenäistymisestä ja dominanssista ei seuraa että yhteiskunnalliset rakenteet tai kollektiivisubjektit olisivat reaalisia yhteiskunnallisen kehityksen "subjekteja". Reaaliset yksilöt ovat aina yhteiskunnallisen toiminnan subjekteja. Yksilöiden yläpuolella olevien "yhteis- kunnallisten", "gnoseologisten" jne. subjektien postuloimisen vaarana on yhteiskunnallisten suhteiden mystifioiminen, reaalisen yhteiskunnallisen alistamisen ideologinen legitimaatio. VII En seuraa tässä enempää Holzkampin argumentaatioketjun kulkua. Historiallisen analyysinsä kautta Holzkamp joka tapauksessa päätyy määrättyyn näkemykseen psykologiatieteen teoreettisista edellytyksistä. Holzkampin mukaan olennaista on se, että psykologiaa ei voida määritellä yksinkertaisesti vain "yk-' silöä" tai "psyykkistä" tutkivaksi tieteeksi. Tällainen määrittely on riittämätön yksilöiden subjektiuden tematisoimiseksi. Siksi Holzkamp puhuukin psykologiasta subjektitieteenä. Ajatus subjektitieteestä edellyt- tää sitä, että psykologian omassa metodologiassa ja tutkimussuhteissa pystytään tematisoimaan ne yksilön yhteiskuntasuhteen yleiset määreet, jotka saatiin historiallisen johtamisen tuloksena. Ts. psyykkisen toimintakykyisyyden tutkimuksen on kyettävä avautumaan mahdollisuussuhteille, tutkijan ja tutkittavan vuorovaikutuksen reflektiolle, "toisin toimimisen" mahdollisuudelle jne. Traditionaaliselle akateemiselle psykologialle näiden ongelmien teoreettinen analyysi ei ole onnistunut. Psykologisen metodologian pyrkimys "kontrolloituun" koeasetelmaan ja tilastolliseen luotettavuuteen on merkinnyt itse asiassa juuri yksilöiden subjektisuuden kontrollointia. Näin traditionaalinen psykologia on useimmiten "kontrollitiedettä" subjektitieteen asemasta. Kontrollitiedekin toki tuottaa tietoa ihmisen psyykestä ja sen ominaisuuksista. Mutta sen saavuttama tieto on välttämättä rajoittunutta. Se pystyy vain uusintamaan teoreettisessa muodossa "rajoittuneen toimintakykyisyyden" psyykkiset dimensiot... VIII Subjektitieteen etsinnässä kriittinen psykologia ei tietenkään ole yksin. Vaikka behavioristiset ja sosiaaliteknologiset paradigmat istuvat vahvasti juuri psykologiassa, on metodologisen keskustelun suunta yhä selvemmin "subjektitieteen" rakentamisessa. Sen, että mitään helppoja vastauksia ei ole tarjolla, voimme lukea vaikka Eskolalta (1985). Holzkamp erottuu muista ehkä kantansa jyrkkyydessä. Hän torjuu perinteisen akateemisen psykologian tilastollis-kokeellisen lähestymistavan kategorisesti. Perinteinen paradigma voi tarjota aineksia vain "kontrollitieteelle". Mitkään uudistukset perinteisen paradigman sisällä eivät voi muuttaa tilannetta. On siis luotava kokonaan uusi paradigma... Kriittisen psykologian alkuvaiheita luonnehti jonkinlainen maaninen pyrkimys esittää kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin itsenäisesti muotoiltu kanta. Otettiin etäisyyttä muihin teoriamuodostumiin. Nyt Holz-

6 TIEDE&EDISTYS 1/87 Esittelyjä ja erittelyjä 61 kampkin korostaa, että akateemista "kontrollitiedettä" vastaan asettuvat sekä fenomenologisen psykologian että psykoanalyysin traditiot (Braun & Holzkamp 1985, Holzkamp 1984, 1984a). Psykoanalyysin (dynaaminen konfliktimalli) ja fenomenologisen analyysin (situaatio, kokemuksellisuus jne.) uudelleen tulkinta näyttääkin olevan kriittisen psykologian ohjelmassa. Pyrkimys dialogiin näkyi selvästi esim. kriittisen psykologian kolmannen kongressin (Marburg -84) ohjelmassa. Holzkamp ei silti ole luopunut vanhasta ideaalistaan, psykologian "teoreettisen mielivaltaisuuden" ylittämisestä (1978). Tavoitteena on edelleen luoda yksiselitteinen tieteellinen perusta kilpailevien paradigmojen pätevyyden arvioinnille psykologian sisällä. Tähän liittyvät epäilemättä Holzkampin ohjelman keskeisimmät vaikeudet. En lähde tässä kuitenkaan erittelemään yksityiskohtaisesti Holzkampin esitykseen mielestäni liittyviä ongelmia (olen tehnyt sen toisaalla. Ks. Silvonen 1986). Luettelonomaisesti voisi todeta ainakin seuraavat näkökohdat: Holzkampin pyrkimys teoreettiseen kokonaisjärjestelmään on ongelmallinen. Esitystavallisesti joudumme seuraamaan pitkää antropologista analyysia ennenkuin pääsemme edes keskustelemaan subjektitieteen kategorioista. Metodologisen esityksen on katettava kaikki tasot filosofiasta (dialektinen materialismi) ja yhteiskuntateoriasta (historiallinen materialismi) psyyken evoluution analyysimalliin. Miksi kaikki tämä vaiva? Onko psykologian tosiaankin välttämätöntä ratkaista yksin kaikki "subjektitieteen" ongelmat? Erpenbeck kysyy (1984, 32) mielestäni aiheellisesti, että eikö kriittinen psykologia aseta itselleen kohtuuttomia vaatimuksia pyrkimyksessään syntetisoida omalla perustellaan kaikki olemassaoleva antropologinen, etnologinen jne. tieto psykologian teoreettisen analyysin perustaksi. Ainakin tämä on johtanut tavattomaan teoreettiseen raskassoutuisuuteen; voidaan myös kysyä, kuinka "kriittinen" on ajatus maailmaa koskevan filosofisen kokonaisesityk- sen luomisesta. Myös ideologinen pyrkimys olla ristiriidattomasti "marxilainen" tuo esitykseen turhaa historianfilosofista painolastia. Holzkampin näkemystä filosofia-erityistiede -suhteesta, kuten hänen suhdettaan esim. sosialismiin voidaan perustellusti pitää epäkriittisinä (ks. Schneewind 1984); Holzkamp puhuu perustellusti siitä, että psykologian ongelmien ratkaiseminen edellyttää teoreettisten kategorioiden tasolla tapahtuvaa tieteellistä analyysia. Voidaan silti kysyä, että eikö hän absolutisoi yhden keskeisen näkökulman keskustelussa psykologian metodologisesta perustasta (Brocke & Holling 1982)? Voidaanko tosiaan olettaa, että "subjektitieteen" metodologia olisi johdettavissa teoreettisesti? Eikö tässä olisi annettava enemmän liikkumatilaa kokeiluille, menetelmälliselle pluralismille jne.? IX Holzkampin ohjelmalla on epäilemättä paljon annettavaa keskusteluun psykologiasta "subjektitieteenä". Erityisen kiinnostavilta tuntuvat konkreetin tutkimuksen menetelmiin liittyvät keskustelut. Holzkamp on muotoilemassa ajatusta "kehittävästä yleistämisestä" psykologisen tutkimuksen menetelmänä. Ydinkysymys tässä on se, että ei tyydytä vain kuvaamaan ihmisten aktuaalista psyykkistä toimintaa, vaan tutkitaan myös niitä mahdollisuuksia, joita ihmisten toimintaan sisältyy. Mutta tähän liittyvä problematiikka täytyy tässä sivuuttaa. Sen Holzkampin koulukunnan kehitys on ainakin osoittanut, että mitenkään vaivatonta ei spesifisti marxilaisen subjektitieteen suuntaan eteneminen ole ollut. Mutta mitenkään mielenkiinnottomanakaan tähän liittyviä yrityksiä ei voitane pitää. Dialogi erilaisten kriittisten "subjektitieteellisten" paradigmojen välillä on varmasti hedelmällinen suuntaus tulevaa kehitystä ajatellen. Mitään helppoja ratkaisuja ei ole tarjolla. Teoreettisesti edetään varmastikin kohti uudenlaisia rakenteita, joiden tunnistaminen pelkästään minkään yhden "perinteisen" (marxismin jne.) paradigman puitteissa tuskin on mahdollis- ta. Tutkimuskäytäntöjen tasolla tuskin kannattanee ennalta sulkea pois minkään luovan kokeilun tuloksellisuuden mahdollisuutta. Jussi Silvonen

7 62 Esittelyjä ja erittelyjä 1187 TIEDE&EDISTYS Lähteet Althusser, L. (1977) Ober Marx und Freud. Teoksessa: Althusser, L. Ideologie und ideologische Staatsapparate. VSA, Berlin (West) Baudrillard, J. (1975) The Mirror of Production. Telos Press, St. Louis Braun, K-H. & Holzkamp, K. (Hrsg.) (1985) Subjektivität als Problem psyhologischer Methodik. Campus, Frankfurt/Main Brocke, B. & Holling, H. (1982) Wissenschaftliche Beliebigkeit psychologischer Theorienbildung. Forum Kritische Psychologie 10 (AS 82), Cerutti, F. (1983) Lebendiges und Totes in der Theorie von Karl Marx. Das Argument 138, Erpenbeck, J. (1984) Motivation. Akademie-Verlag. Berlin Eskola, A. (1985) Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan. WSOY, Juva Fromm, E. (1963) Das Menschenbild bei Marx. Europäische Verlagsanstalt, Frankfurt/Main Habermas, J. (1976) Zur Rekonstruktion des Historischen Materialismus. Suhrkamp, Frankfurt/ Main Habermas, J. (1981) Erkenntnis und Interesse. Suhrkamp, Frankfurt/Main Habermas, J. (1981a) Technik und Wissenschaft als 'Ideologie'. Suhrkamp, Frankfurt/Main Haug, W. F. (1973) Die Bedeutung von Standpunkt und sozialistischer Perspektive fiir die Kritik der politischen ökonomie. Teoksessa: Haug, W. F. Bestimmte Negation. Suhrkamp, Frankfurt/ Main Haug, W. F. (1985) Pluraler Marxismus. Band 1. Argument Verlag, Berlin (West) Holzkamp, K. (1973) Sinnliche Erkenntnis. Athenäum, Frankfurt/ Main Holzkamp, K. (1978) Die uberwindung der wissenschaftlichen Beliebigkeit psychologischer Theorien durch die Kritische Psychologie. Teoksessa: Holzkamp, K. Gesellschaftlichkeit des Individuums. Pahl Rugenstein, Köln Holzkamp, K. (1983) Grundlegung der Psychologie. Campus, Frankfurt/New York Holzkamp, K. (1983a) "Aktualisierung" oder Aktualität des Marxismus? Teoksessa: Albers, D. u.a. Aktualisierung Marx. Argument Sonderband AS 100. Berlin (West) Holzkamp, K. (1983b) Der Mensch als Subjekt wissenschaftlicher Methodik. Teoksessa: Braun, K-H. u.a. Karl Marx und die Wissenschaft vom Individuum. Verlag Arbeiterbewegung und Gesellschaftswissenschaft, Marburg Holzkamp, K. (1984) Die Bedeutung der Freudschen Psychoanalyse fiir die marxistisch fundierte Psychologie. Forum Kritische Psychologie 13 (AS 109), Holzkam,p, K. (1984a) Kritische Psychologie und phänomenologische Psychologie. Forum Kritische Psychologie 14 (AS 114), 5-55 Hänninen, S. (1981) Aika, paikka, politiikka. Tutkijaliiton julkaisusarja 17. Helsinki Kofler, L. (1985) Eros, Ästetik, Politik Thesen zum Menschenbild bei Marx. VSA, Hamburg Larrain, J. (1983) Marxism and Ideology. MacMillan Press, London Larrain, J. (1986) A Reconstruction of Historical Materialism. Allen & Unwin, London Negt, 0. (1984) Was ist und zu welchem Zweck benötigen wir heute eine Erneuerung des Marxismus? Prokla 55, Ottomeyer, K. (1976) Antropologieproblem und marxistische Handlungstheorie. Focus, Giessen PIT (Projekt Ideologie-Theorie) (1984) Die Camera Obscura der Ideologie. Argument Sonderband AS 70. Berlin (West) Poster, M. (1984) Foucault, Marxism & History. Polity Press, Cambridge Pätzold, D. (1983) Kritik und positive Wissenschaft. Der Theorietypus des Marxchen Kapitals. Teoksessa: Sandkiihler, H. J. & Bayertz, K. (Red.) Dialektik 6: Karl Marx Philosophie, Wis- senschaft, Politik. Pahl Rugenstein, Köln Rubinstein, S. L. (1979) Probleme der Psychologie in den Arbeiten von Karl Marx. Teoksessa: Rubinstein, S. L. Probleme der Allgemeinen Psychologie. Deutscher Verlag der Wissenschaften, Berlin Sayer, D. (1983) Marx's Method Ideology, Science and Critique in 'Capital'. Harvester Press, Sussex Schneewind, K. A. (1984) Persönlichkeitstheorien II. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt Seve, L. (1977) Marxismus und Theorie der Persönlichkeit. Verlag marxistische Blätter, Frankfurt/Main (3. Auflage) Seve, L. (1978) Marxistische Analyse der Entfremdung. Verlag marxistische Blätter, Frankfurt/Main Silvonen, J. (1986) Yksilön yhteiskunnallisuus ja psyyken historiallisuus Holzkampin "kriittisen psykologian" tarkastelua. Julkaisematon käsikirjoitus Zeleny, J. (1969) Die Wissenschaftslogik bei Marx und "Das Kapital". Europäische Verlagsanstalt, Frankfurt/Main