Soveltavan organisaatiotutkimuksen paradokseista reflektiiviseen interventioon

Transkriptio

1 1 Tapio Koivisto Soveltavan organisaatiotutkimuksen paradokseista reflektiiviseen interventioon Soveltavan organisaatiotutkimuksen metodologiselle itseymmärrykselle on usein tyypillistä tietty kaksijakoisuus, paradoksaalisuus ja jopa skitsofreenisuus. Gregory Bateson (1972) olisi saattanut sanoa, että tutkija-kehittäjä on joutunut kaksoisidoksen eli "double bindin" vangiksi. Kaksoissidoksen ongelma on seuraava: toimijaan kohdistuu vaatimus tai odotus A; samaan aikaan toimijaan kohdistuu tälle vastakkainen vaatimus tai odotus B; rajoittavana ehtona on se, että tilanteesta ei voi paeta menettämättä identiteettiään tai kasvojaan. Ellei double bind -tilannetta kyetä ratkaisemaan rakentavalla, konstruktiivisella tavalla, se voi synnyttää hankalia itsetuntoa painavia traumoja ja muuntua pahimmassa tapauksessa jopa jakomielitaudiksi. Soveltava organisaatiotutkimus on olevinaan samaan aikaan käytännön tarpeista lähtevää kehittämistoimintaa ja tieteellistä tutkimustoimintaa. Yhtäältä tutkija-kehittäjän tulisi suhtautua arvottavasti toimintakäytäntöjen uudistamiseen ja toisaalta havainnoida ja kerätä tietoja neutraalisti (objektiivisesti) muutosten taustoista, tarpeellisuudesta, luonteesta, mekanismeista, tuloksista ja seurausvaikutuksista. Tilannetta ei helpota lainkaan se, että todellisuuden tarkkailu (tutkimus) ja pyrkimys todellisuuden muuttamiseen (interventio) ymmärretään perinteisen tiedekäsityksen mukaan toinen toisensa pois sulkeviksi vastakohdiksi 1 (ks. sen sijaan Midgley 2003). Tilannetta ei helpota myöskään se, että kehittäjä-tutkijan tulisi kehittää organisaatioita ongelma- ja ratkaisukeskeisesti organisaatioiden omien, spesifien - tavallisesti moninaisten - tarpeiden ja ongelmien pohjalta. Samaan aikaa tutkija-kehittäjän tulisi tehdä tutkimusta tietyn - tavallisesti kapean - organisaatio- tai yritystutkimuksen erityistieteellisen perinteen tai lähestymistavan (osin vanhentuneena yhteenvetona suuntauksista ks. Kasvio 1990) pohjalta. Reaalisena vaarana on kaiken kaikkiaan se, että kehittäjä-tutkijasta tulee ikuinen pieni konsultti (luuseri?) ja tutkija-kehittäjästä ikuinen pieni tutkija. Toisin sanoen tutkijan osaaminen, toiminta ja tulokset eivät saa vastakaikua niin tiedeyhteisön kuin asiakaskunnankaan piirissä. 1 Interventio tarkoittaa puuttumista ja tahallista vaikuttamista asioiden tilaan tai prosesseihin tietyssä järjestelmässä. Erityisesti yhteiskuntatieteissä (taloustiede, sosiologia) vallitsee vahvana perinteenä ajatus, jonka mukaan tutkijan ei tule vaikuttaa kohteeseen vaan ainoastaan havainnoida sitä ja tulkita siitä tekemiään havaintoja (ks. Engeström 1995, 109-).

2 2 Kysymys on, voidaanko tämä double bind -tilanne ratkaista jollakin myönteisellä, konstruktiivisella, uudenlaista metodologista itseymmärrystä ja identiteettiä rakentavalla tavalla. Soveltava organisaatiotutkimus ymmärretään tässä Schienstockin (1997) tapaan laaja-alaisesti organisaatioiden, yritysten, verkostojen ja alueellisten (liiketoiminta)yhteisöjen ja innovaatiojärjestelmien tutkivaksi kehittämiseksi/kehittäväksi tutkimiseksi/tutkimusavusteiseksi kehittämiseksi. Soveltavan organisaatiotutkimuksen lähestymistavoista Soveltavan organisaatiotutkimuksen monenkirjavat lähestymistavat ja käytännöt on mahdollista pelkistää muutamaksi perustavaksi, toisistaan erottuvaksi metodologiseksi lähestymistavaksi (Naschold 1992; Schienstock 1997; Moldaschl & Brödner 2002; ks. myös Gustavsen, Hofmaier, Ekman Philips & Wikman 1996; ks. myös Alasoini 2000). Monessa jaottelussa lähdetäänkin liikkeelle muutamasta vakiintuneesta lähestymistavasta tai perusparadigmasta ja hahmotellaan samalla - enemmän tai vähemmän abstraktilla tavalla - kuvaa ja ajatusta uudentyyppisestä vaihtoehdosta. Myös tässä esityksessä on tarkoitus kehitellä kysymystä uudentyyppisestä vaihtoehdosta ja soveltavan organisaatiotutkimuksen uudentyyppisestä, entistä kehitellymmästä metodologisesta itseymmärryksestä ja lähestymistavasta. Keskeinen kysymys on, mille perustalle uudenlainen metodologinen itseymmärrys voidaan rakentaa ja miten tätä uudenlaista metodologista itseymmärrystä voitaisiin konkretisoida ja kuvata. Kysymys on nimenomaan ja spesifisti soveltavasta organisaatiotutkimuksesta - ei niinkään työtutkimuksesta yleisemmässä mielessä. 2 Ruotsin viisivuotista Työelämärahasto-ohjelmaa arvioinut asiantuntijaryhmä erotti raportissaan (Gustavssen ym.1996, 54-70) viisi erilaista työn ja työorganisaatioiden kehittämisen muutosstrategiaa: asiantuntijalähtöinen, teknologialähtöinen, suunnitelmaohjautuva, kommunikatiivinen ja käsiteohjautuva muutosstrategia. Asiantuntijaryhmän mukaan muutosstrategi- 2 Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa mm. sitä, että tässä kirjoituksessa käsiteltävä problematiikka ei ehkä ole enää ajankohtainen kehittävän työntutkimuksen ohjelmassa (yhteenvetona Engeström 1995). Eli havainnoinnin ja intervention ongelma on mahdollisesti jo ratkaistu ko. lähestymistavan piirissä. Ajatuksena on samalla se, että kehittävän työntutkimuksen ja soveltavan organisaatiotutkimuksen kohteet eivät ole täysin identtiset. Luhmannilaisittain ensimmäinen lähtee liikkeelle psyykkisten järjestelmien tasolta ja jälkimmäinen sosiaalisten (yritys, organisaatio) järjestelmien tasolta. Periaatteessa lähestymistavat ovat komplementaarisessa suhteessa toisiinsa - ja järjestelmät vastaavasti coevolutionaarisessa suhteessa toisiinsa. Kumpikin käsittelee merkitysperustaisia järjestelmiä.

3 3 oiden keskinäisiä suhteita ja muotoutumisvaiheita voidaan kuvata oheisen kuvan mukaisella tavalla (Kuva 1). Communicationsdriven Conceptdriven Expertdriven Technologydriven Designdriven Kuva 1: Malli muutosstrategioiden muotoutumisesta. Ruotsalaisen asiantuntijaryhmä tekemässä luokittelussa näyttäisi olevan pitkälti kyse monia eri lähteitä ja aineksia hyödyntävästä, empiirisestä, ruotsalaisen ohjelman kokemuksiin perustuvasta ja ohjelman käytännöllisiä (legitimointi)tarpeita palvelevasta luokittelutavasta. Kysymys ei ole niinkään eri lähestymistapojen metodologisten sitoumusten teoreettiseen erittelyyn perustuvasta analysoinnista, vertailusta ja arvioinnista (ks. sen sijaan Töttö 1982). Raportissa ei toisin sanoen juurikaan eritellä sisäisesti eri lähestymistapojen teoreettisia, tietoteoreettisia ja käytännöllisiä sitoumuksia. Esimerkiksi "käsiteohjautuvassa muutosstrategiassa" on kyse pikemminkin "kommunikaatio-ohjautuvan" muutosstrategian design-suuntaisesta laajennuksesta tai kompromissista kuin siitä laadullisesti ja olennaisesti poikkeavasta lähestymistavasta. Käsiteohjautuvassa muutosstrategiassa yrityksen koko organisaatiota ja kaikkia toimintoja kehitetään samanaikaisesti selkeästi määritellyn (toimintojen tehostamiseen ja virtaviivaistamiseen tähtäävän) toimintapolitiikan pohjalta, mobilisoimalla henkilöstö (ja muut sidosryhmät) laajalla rintamalla muutoksen tueksi. 3 Eri lähestymistapoja analysoidaan ja vertaillaan lähinnä käytännöllisten sitoumustensa osalta, ei sen sijaan teoreettisten ja tietoteoreettisten 3 Epäselvää on, miten käsiteohjautuva muutosstrategia eroaa esimerkiksi Ledfordin ja Mohrmanin (1993) esittämästä laaja-alaisen organisatorisen muutoksen lähestymistavasta.

4 4 sitoumustensa (Töttö 1982) osalta. Kysymys ei tässä mielessä ole - eikä ole tarkoituskaan olla - mistään syvällisestä "immanentin kritiikin periaatteita" noudattavasta metodologisesta analyysista. Schienstockin (1997) tyypittely lähtee jo sen sijaan liikkeelle lähestymistapojen analysoinnissa, vertailussa ja arvioinnissa sovellettavan, perusteita luovan viitekehyksen rakentamispyrkimyksestä. Schienstockin analyysissä asetetaan ainakin jollakin tasolla kysymys lähestymistapoja määrittävistä ja erottavista perussitoumuksista - tässä tapauksessa perusmetaforista. Soveltavassa organisaatiotutkimuksessa voidaan erottaa Schienstockin (1997, ) mukaan erottaa kolme keskeistä metodologista lähestymistapaa: asiantuntijakeskeinen, osallistuva ja diskursiivinen lähestymistapa. Lähestymistavat jäsentyvät tiettyjen peruskäsitteiden mukaisesti. Näitä ovat optimointi (optimization), sovittaminen (adaptation) ja vuorovaikutus (interaction). Lisäksi Schienstock liittää tarkasteluunsa kolme systeemistä tasoa: työpaikkataso/ihmisen ja koneen rajapinta, organisaatiojärjestelmä/tuotantoprosessi sekä organisaatioryväs/alueellinen hallintarakenne. Asiantuntijakeskeinen rationaalinen päätöksenteko Organisaatiomuutosten ymmärtäminen Tavoite pai- Tutkimuksen nopiste Tutkijan rooli Työtekijöiden osallistuminen Pätevät perustelut teorioiden testaaminen kokeiden avulla organisaatiorakenne johtava (yhden parhaan mallin kehittäminen) ei osallistumisoikeutta (osallistuminen vain jos se on toiminnallisesti välttämätöntä; laajempi ongelmien määrittely ja mallin hyväksyntä) vain tieteelliset perustelut hyväksytään Osallistuva neuvotteluprosessi vaihtoehtoisten organisaatiomallien kehittäminen organisaatiorakenneja -prosessi tukeva (sosiaalisten ryhmien avustaminen uusien käsitteiden kehittämisessä tarjoamalla tieteellistä tietämystä) oikeus osallistua koko uudistamisprosessiin (legitiimien etujen puolustaminen) normatiiviset perustelut hyväksytään Diskursiivinen yhteinen oppimisprosessi perustelujen kehittäminen ja vaihtaminen pääasiassa organisaatioprosessi osallistuva (ajatusten, teorioiden, arvojen, tiedon jne. tuominen sosiaaliseen diskurssiin) kaikkien sosiaalisten sidosryhmien laaja osallistuminen (kriittinen massa) kaikki normatiiviset vaatimukset, arvos-

5 5 Teoreettinen perusta rationaalinen valinta (vain yksi yleinen teoria) uudistusprosessin tavoitteiden määrittelemiseksi strateginen valinta (useita keskitason teorioita) tukset, teoreettiset kannat jne. hyväksytään ja ovat samanarvoisia kielen painotus (paikalliset teoriat) Schienstockin esittämä luokittelu ja jäsentely jää kuitenkin erityisesti "kolmannen vaihtoehdon" osalta jokseenkin sumeaksi ja hämäräksi (ks. emt., 112): "Organisaation kehittäminen käsitetään kaikkien sosiaalisten ryhmien yhteiseksi oppimisprosessiksi, jolla ei ole määrättyä loppua, ei ennalta asetettuja tavoitteita, ei selkeää muutoksen tavoitetta tai kohdetta eikä tiettyjä päätöksentekosääntöjä tai -menettelyjä. Sen sijaan organisatorinen muutos nähdään avoimena ja jatkuvana prosessina." Myös Moldaschl ja Brodner (2002) lähtevät liikkeelle kahdesta paikkansa vakiinnuttaneesta lähestymistavasta ja pyrkivät sitä kautta hahmottamaan joitakin kriteereitä ja heuristiikkola kolmannelle, vakiintuneet rajat ylittävälle lähestymistavalle. Kahta asemaansa vakiinnuttanutta lähestymistapa tutkijat nimittävät asiantuntijakeskeiseksi (expert-centered, prescriptive, expertocratic) ja proseduralistiseksi (proceduralistic, discursive) lähestymistavaksi. Kolmatta, näiden yli menevää vaihtoehtoa tutkijat nimittävät puolestaan reflektiivisen intervention lähestymistavaksi (reflexive methodology of intervention). Tutkijoiden esittämät kriittiset suhteessa asiantuntijakeskeiseen ja proseduraaliseen lähestymistapaan muodostavat kiinnekohdan uudentyyppisen vaihtoehdon hahmottamiselle. Modaschl ja Brödner (emt.) kiteyttävät kahden perinteisen perusparadigman keskeiset tunnuspiirteet seuraavasti (taulukko). Concept of Intervention Methods of Change Management Expert-driven approach Functionalism Goals & Tools o Best practice model o Deductive Process o Work Design Criteria o Participation (casually) as Means Phases & Cycles o Analysis, Diagnosis o Deduction of Therapy or Concept Procedural Approach Participationism o No Predefined Goal o Open Process o Process Design Criteria o Participation as (the only legitimate) Goal o Orientation o Establishing & Developing Groups

6 6 Exe- o "Implementation", cution o Success Control o Moderation, Conflict Management o (Cyclical) Evaluation Modaschlin ja Brödnerin (emt.) tukeutuen ja sitä osin laajentaen on mahdollista luetella joukko ekspertokratiseen ja proseduraaliseen lähestymistapaan liittyviä, ratkaisua kaipaavia ongelmia. Ekspertokratiseen lähestymistapaan liittyviä pulmia: o Organisatorinen muutos käsitetään puhtaan teknisen rationaalisuuden ja ongelmanratkaisun mielessä (tai ongelmaa ei edes käsitetä organisatoriseksi, systeemiseksi muutokseksi; ongelma käsitetään esimerkiksi mekanistisella tavalla). o Ei huomioi asianosais- ja toimijastrategioita tai alistaa ne kuvitellun "yritysintressiin" tai "yhden ainoan parhaan toimintatavan" alle. o Sivuuttaa sosiaalisen muutoksen dynamiikan käsittelemisen. o Käsittelee ongelmia ennalta annettuina tosiasioina; ongelmien löytämistä, tunnistamista ja määrittelemistä ei itsessään tematisoida millään tavalla (ks. sen sijaan Schön 1983). Proseduraaliseen lähestymistapaan liittyviä pulmia: o Maksaa korkean hinnan korostamastaan näkemysten pluralismista ja tasa-arvoisuudesta; tosiasiallisia valta- ja dominaatiosuhteita ei käsitellä riittävän vakavasti ja monipuolisesti. Valtasuhteilla on myös oma produktiivinen puolensa (Hardy & Dougherty 1997) o Vastuun ongelma: jos ja kun ulkopuoliset asiantuntijat pidättäytyvät ulkopuolisten arvojen, normien, mallien ja konseptien esittämisestä, vastuu seurauksista jää asianosaisten kontolle, ei koskaan ulkopuolisten kontolle; osallistuessaan kehitystyöhön asianosaiset eivät välttämättä kykene hahmottamaan osallistumisen ehtoja, seurauksia ja vaihtoehtoja. Mikä suhde paikallisilla diskursseilla on yleisempiin kehitystendensseihin (työpaikkademokratia-työttömyys-globalisaatio)? o Onko mahdollista toimia muutosagenttina ilman minkäänlaisia normatiivisia sitoumuksia. ulkopuolisten asiantuntijoiden omat arvot ja normit ovat sosiaalisesti juurtuneita ja ankkuroituneita. Tämä pitää paikkansa myös klassiseen liberalistiseen tasa-arvon vaatimukseen. Käytännössä ei-arvottaminen ei ole mahdollista. o Paikallisten teorioiden tai paikallisten "käyttöteorioiden" (Argyris, Putnam & McLain Smith 1985) problemaattisuus. Mihin tarvitaan interventiota jos kaikki relevantti tietämys on kehitystyön kohteena olevassa organisaatiossa? o Mikä teoreettisesti perusteltavissa rooli ja tehtävä tutkijalla tutkijana varsinaisesti on? "Kommunikaation edistäminen" viittaa lähinnä pragmaattiseen kriteeriin ja tehtävään. Tehtävä voi olla tärkeä mutta tarvitaanko siihen juuri tutkijoita? o Proseduralistit - ja toimintatutkijat yleisemminkin - korostavat tutkijan roolia muutosagenttina tai kommunikaatioprosessin edistäjänä. Tutkijan ja tutkimuksen substantiaalinen, yleistävä, analyyttinen, kriittinen ja tietämystä kumuloiva rooli jää tyypillisesti tämän varjoon. Tieteellisessä tutkimuksessa ei ole kysymys vain "tutkimisesta" ahtaassa mielessä, tietojen keräämisenä ja tiettyjen tutkimusmenetelmien (proseduurien) käyttämisenä, vaan myös sisällöllisistä suuntautuneista tutkimustraditioista ja tutkimustraditioihin kytkeytyvästä yleistävien perspektiivien (teorioiden) kehittämisestä ja hyväksikäyttämisestä. Tieteellisen tutkimuksen sisällöllistä, sisällöllisesti orientoivaa ja sisällöllisesti kriittistä

7 7 merkitystä ei voida ohittaa muitta mutkitta. Ongelma on tietysti se, että tunnustaessaan tämän tutkija joutuu sitoutumaan tiettyyn sisällöllisen perinteeseen tai teoriaan. Modaschl ja Brödner kuvaavat reflektiivisen lähestymistavan tunnuspiirteitä varsin yleisesti, tiettyihin heuristisiin periaatteisiin viittaamalla. Reflektiivisen lähestymistavan keskeisiä heuristisia periaatteita ovat heidän mukaansa (ks. myös Moldaschl & Brödner 2002; Koivisto 2005): - Legitimacy and power of an intervention. - Focus on side effects. Reflexivity means being aware of the contextual embeddedness of activities and strategies. Reflexive methodology of intervention focuses on side effects on both levels of strategy-in-practice: the practitioner's and the scientist's. The iterative evaluation of strategies with respect to the actual outcomes of intervention is a central practice of reflexive methodology. - Conceptualisation. To follow a reflexive methodology of intervention means to remain sceptical of any universalism, any recommendation of "one-best-way" or "best practice". Any social system has its history, culture and context, and must be treated according to that specificity. Instead of offering general problem solving models, the researcher would prefer a thinking in dilemmas. - Reflexivity through expert knowledge. In contrast to procedural paradigm, reflexive scientists assume that not all necessary knowledge is given in the respective organisation, and that knowledge transfer makes sense. Reflexive methodology draws attention of the practitioners to alternatives, or offers them the opportunity for a co-construction of alternatives. This implies mistrusting former reasoning, and opening mentally closed spaces of action. Reflexive scientist pleads for an institutional reflexivity instead of rule-following behaviour. This requires from the external expert a deep contextual knowledge of models and practices in the specific branch or industry, as well as the specific organisation in order to assess their applicability. - Decentering - the power of questioning. Only if we are aware that not only the practitioners but also researchers are loaded of implicit theories can we open to discover and question implicit values and intentions. Reciprocal openness and observation between researcher and practitioner are a central element for the legitimacy of intervention. - Confinement of identities. A methodology of reflexive intervention will only be able to increase the reflexivity of practice if it is aware of, and care for its particular identity, its relative autonomy. A reflexive methodology of intervention implies accepting the legitimacy of the practitioner's rationalities, and does not claim a superior scientific rationality. At the same time, it encourages the researcher to insist on a difference in perspectives, and to use this difference as a means of productive puzzling of implicit everyday assumptions. - Recentering. Recentering emphasises action. Reflexive researchers will not assume that they could succeed in remaining "independent". They are aware that there is no presence in the field without effects; that they intervene merely by observing, asking and answering. They gather experience through participating in practice, try to apply what they have learned by decentring, and utilise the effects of being actors among actors. - Politics and organisational change. The idea of reflexive intervention accepts that there is a difference between perspectives or interests between science and practice. But this is only the special case of a social constructionist view which assumes that different social practices - with science as one of them - create different perspectives and interests. It is necessary, therefore to refer to adequate organisation theories. Reflexive researchers

8 8 would never assume a uniform organisational purpose or goal. Instead, attention would be focused on the structuring interplay of these different interests. Viimeksi mainitun heuristisen periaatteen yhteydessä tutkijat nostavat esiin kysymyksen adekvaatista, reflektiivistä interventiota tukevasta sisällöllisestä teoriasta. He eivät kuitenkaan kehittele ajatusta tuossa yhteydessä juurikaan pitemmälle. Moldaschl (2002) tosin esittelee hieman toisessa yhteydessä omaa resurssilähtöistä lähestymistapaansa ja viittaa siinä yhteydessä lyhyesti Giddensin (1984) strukturaatioteoriaan. Seuraavassa lähtökohtana on ajatus siitä, että Niklas Luhmannin sosiaalisten järjestelmien (ks. mm. Luhmann 1995) teoria ja ajatukset "funktionaalisesta analyysistä" voivat toimia reflektiivisen lähestymistavan yhtenä mahdollisena kiinnekohtana. 4 Korostettakoon tässä yhteydessä, että Moldasch ja Brödner itse eivät edusta tätä kantaa. Päinvastoin he sijoittavat esimerkiksi Willken (1999) esittämät "luhmannilaiset" sovellukset proseduralistiseen lähestymistapaan. Keskeinen johtoajatus reflektiivisestä interventiosta ja siihen liittyvästä teoriahaasteesta voidaan esittää seuraavan normatiivisen vaatimuksen muodossa: reflektiivistä interventiota palvelevaan teoriaan tulisi sisältyä sekä teoria kohteesta että interventiosta itsestään. Sama asia voidaan esittää myös "kaksinkertaisen reflektoinnin" haasteena: 1. Lähestymistavan tulisi tukea ja edistää olemassa olevien toimintakäytäntöjen reflektointia tutkittavassa toimintakäytäntöjen järjestelmässä. Toimintakäytäntöjä ja niiden muuttamistarpeita tulisi lähestyä, analysoida, vertailla ja arvioida kestävän kehityksen (ks. Docherty, Forslin & Shani 2002) näkökulmasta. 2. Havainnoinnin ja intervention mahdollisuus tulisi sisältyä teoriaan kohteesta. Lähestymistapa on reflektiivisessä suhteessa kohteeseen ja itseensä. Interventiolla ja intervention tekijällä on teoreettisesti reflektoitu paikka ja rooli toimintakäytäntöjen järjestelmässä. Interventio ja intervention kohde ovat sisäisessä suhteessa toisiinsa. Interventioteoria kykenee asettamaan myös kysymys intervention mahdollisuuksista ja rajoista. Seuraavassa esitetään joitakin yleisiä huomioita Luhmannin teoriaohjelmasta, systeemiympäristö -erottelusta, ensimmäisen ja toisen asteen havainnoimisesta ja ns. funktionaalisen analyysin metodista. Lopuksi esitetään Jan-Peter Vosin (2002) väitöskirjatyöhön nojautuva 4 Vrt. prosessilähestymistavan ja erityisesti ruotsalais-norjalaisen demokraattisen dialogin metodin (löyhät) sidokset Habermasin (1981a; 1981b) kommunikatiivisen toiminnan teoriaan.

9 9 esimerkki, joka liittyy funktionaalisen analyysin käyttämiseen yrityksen strategiasisällön analysoinnin välineenä. Risto Kangas (1995) on esitellyt Luhmannin työtä yleisemmin omassa artikkelissaan ja Seppo Raiski (2004) "Ekologisen kommunikaation" alkusanoissa. Oma Luhmann-reseptioni on saanut vahvasti vaikutteita juuri Jan-Peter Vosilta. Yleisiä huomioita Luhmannin teoriaohjelmasta Niklas Luhmannin sosiaalisten järjestelmien teoria (Luhmann 1995) asettaa sosiaalisten järjestelmien perimmäiseksi ongelmaksi kompleksisuuden ongelman. Lähtökohtana on kompleksisuus suhteutettuna kysymykseen järjestelmän ja ympäristön erosta ja sosiaalisen systeemien erottautumiseen ympäristöstä. Tätä kautta keskeiseksi kysymykseksi nousee rajallisesti kompleksisen järjestelmän kyky säilyä ja uusintaa itsensä huomattavasti kompleksisemmassa ympäristössä 5. Luhmannin funktionaalisen analyysin metodi toimii tässä keinona ja menetelmänä havainnoida ja analysoida kompleksisuuden vähentämisen moninaisia tapoja. Funktionaalisen analyysin perusskeema on karkeasti ottaen seuraava. (i) Maailma on ylikompleksinen. (ii) Ylikompleksisuus pakottaa valikoivuuteen. (iii) Valikoivuus johtaa spesifien valintojen ja ratkaisujen tekemiseen. (iv) Kaikki valinnat ovat ehdollisia (valikoitu joukko joukosta useita mahdollisia valintoja, myös toisin olisi voitu tehdä). (v) Ehdollisiin valintoihin sisältyy aina sekä mahdollisuuksia että riskejä. Luhmannille moderni yhteiskunta on monikeskuksinen, funktionaalisiin systeemeihin (talous, oikeus, tiede, politiikka, uskonto, kasvatus) eriytynyt maailma, jossa ei enää ole yhtä yksittäistä tieteellistä (tietty johtotiede), yhteiskunnallista (suvereeni valtio) tai moraalista (keskiaikainen kirkko) valtakeskusta. Erityisesti Luhmannin myöhemmissä töissä keskeisellä sijalla ovat ns. toisen asteen kybernetiikalle (Von Foerster 1981) ominaiset ensimmäisen ja toisen asteen havainnoinnin käsitteet. Havainnoivien järjestelmien teorian yksi keskeinen ajatus on, että havainto ja havainnoitsija riippuvat toinen toisistaan; havaintoa ei voida erottaa havainnoitsijasta eikä ha- 5 " (J)okaiseen järjestelmään pätee, että ympäristö on kompleksisempi kuin järjestelmä itse. Siksi mikään järjestelmä ei voi toimia eriyttäen kaikki toimintonsa suhteessa ympäristönsä jokaiseen osaseen ja osasten väliseen yhteyteen. Mikään järjestelmä ei voi tukeutua täydellisiin vastaavuussuhteisiin ympäristönsä kanssa. Millään järjestelmällä ei ole jäännösvariaatiota suhteessa ympäristönsä kompleksisuuteen. Jokaisen järjestelmän on redusoitava, vähennettävä, ympäristönsä kompleksisuutta - ennen muuta havaitsemalla ympäristöä vain rajatulla tavalla ja valmiisiin kategorioihin jäsentyneenä. Toisaalta järjestelmän ja ympäristön erottaminen on välttämätön edellytys kompleksisuuden reduktiolle, sillä se voidaan tehdä vain järjestelmän sisällä, mutta silloin aina suhteessa sekä järjestelmään että sen ympäristöön." (Luhmann 2004, )

10 10 vainnoitsijaa havainnosta. Ensimmäisen asteen havainnointia on mahdollista täydentää toisen asteen havainnoinnin avulla. Toisen asteen havainnoinnin kohteena on ensimmäisen asteen havainnoiminen. Tiedejärjestelmä on yksi yhteiskuntaa havainnoivista osajärjestelmistä. Tiedejärjestelmälle on ominaista operoiminen "tosi-epätosi" -erottelun eli distinktion avulla. Myös Luhmannin tietoteoriaa voidaan luonnehtia distinktioteoreettiseksi konstruktivismiksi. Christisin (2001) mukaan Luhmannin tietoteoriassa on kuitenkin perinteisen realismi-konktruktivismi -jaottelun ylittäviä piirteitä. Psyykkiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kumpikin merkitysperustaisia järjestelmiä ja keskenään co-evoluution tulosta. Sosiaalisten järjestelmien "perusyksikkö" tai perustava operatiivinen osio on kommunikaatio - ei totunnaisen ajattelutavan mukaisesti yksilö. Organisaatioissa kommunikaatio tapahtuu päätöksenteon muodossa. Funktionaalisen analyysi tähtää vaihtoehtojen määrän lisäämiseen ja vähentämiseen. Edellinen on yhteydessä vaihtoehtoisten ratkaisujen etsimiseen ja tunnistamiseen ja jälkimmäinen ratkaisujen vertailuun ja valintaan tiettyjen kriteerien pohjalta. Peruskäsitteitä eivät ole syy ja seuraus, vaan ongelmat, ratkaisut ja niiden keskinäinen yhteys ja ehdollisuus. Kysymys ei ole funktionaalisesta analyysistä missään perinteisessä rakennefunktionalismin mielessä. Systeemi ja ympäristö Luhmannin itseensä viittaavien (itsensä uusintavien) järjestelmien teoria nojaa yhdeltä osin Maturan ja Varelan esittämiin ajatuksiin autopoieettisista systeemeistä. Teoriakehittelyn kohteena on kuitenkin sosiaalisten, merkitysperustaisten järjestelmien erityislaatu. Autopoieettisten järjestelmien teoriaa on usein pidetty systeemiteoreettisen ajattelun "kolmantena sukupolvena": 1. Suljettujen järjestelmien teoria 2. Avointen järjestelmien teoria; nykyinen valtavirtaus; esiintyy yritysten ja organisaatioiden tutkimuksessa yleisenä "input-throughput-output -mallina") ja 3. Autopoieettisten järjestelmien teoria (systeemit ovat sekä avoimia että suljettuja eli omat operaationsa jne. tuottavia)

11 11 Avointen järjestelmien teoriassa systeemi sisältyy inklusiivisesti ympäristöön. Autopoieettisten järjestelmien teoriassa systeemi erottautuu eksklusiivisesti ympäristöstään. Jokaisella systeemillä on vastaavasti oma ympäristönsä (Vos 2002, 26). Systeemi ja ympäristö ovat olemassa "maailmassa", joka on itse itsessään ylikompleksinen. Systeemi ja systeemien kehitys ja evoluutio ovat vastauksia tähän ylikompleksisuuden ongelmaan. Avointen järjestelmien teorian ja autopoieettisten järjestelmien teorian perusero voidaan esittää seuraavasti. Ympäristö "Maailma" Systeemi Ympäristö Systeemi Avointen järjestelmien teoria "systeemi on ympäristön osa" Autopoieettisten järjestelmien teoria "systeemi määrittelee itsensä ja relevantin ympäristönsä" Tietoteoreettisessa suhteessa luhmannilaista lähestymistapaa on luonnehdittu distinktioteoreettiseksi konstruktivismiksi (Christis 2001). Lähtökohtana on, että kaikki havainnointi ja tähän perustuva tiedon hankkiminen lähtee erottelujen projisoinnista maailmaan. Erottelujen (distinctions) kautta avautuva mahdollisuuksien horisontti määrittää sen todellisuuden, joka havainnoijalle (esimerkiksi yrityksen johdolle, henkilöstölle, tutkijoille) on mahdollinen. Tiedon ja tietämisen tehtävänä ei ole todellisuuden kuvaaminen vaan toimivien valikoivien erottelujen tekeminen ja kehittäminen. Havainnoitsija näkee vain sen, mitä hän käyttämiensä erottelujen avulla pystyy tarkastelemaan. Havainnoitsija ei kuitenkaan näe omaa näkemistään tai sitä, mitä hän ei omien erottelujensa avulla pysty näkemään. Erottelujen tekeminen on siis se, mihin havainnointi perustuu ja samalla sen sokea piste. Maailmaa voidaan kuvata monesta pisteestä, ja maailma on joka tapauksessa ylikompleksinen. Teorioiden hyvyyden kriteeri ei voi olla vastaavuus todellisuuteen, vaan teorian mahdollistaman kuvauksen hienosyisyys ja

12 12 teoreettisen konstruktion käsitteellinen kompleksisuus eli kyky analysoida erilaisia ilmiöitä saman teoreettisen kehikon sisällä. Ensimmäisen ja toisen asteen havainnointi Kysymystä ensimmäisen ja toisen asteen havainnoinnista voidaan empiiriseen tutkimukseen liittyen tulkita seuraavalla tavalla (Vos 2002). Ensimmäisen asteen havainnoinnissa tarkoituksena on ymmärtää ja havainnoida sitä, miten tietty sosiaalinen järjestelmä (esimerkiksi yritys tai yritysjohto) havainnoi itseään ja ympäristöään. Havainnoinnit tulevat itsessään havaittaviksi erilaisten systeemiä ja ympäristöä koskevien kuvausten (kuvaus itsestä - kuvaus ympäristöstä) muodossa (ks. erit. Vos 2005) 6. Toisen asteen havainnoinnin tarkoituksena on havainnoida vastaavasti sitä, mitä sosiaalinen järjestelmä ei kykene havainnoimaan juuri oman havainnointitapansa tai havainnointitapojensa takia. Käytännössä tämä viittaa siihen, että fokusoituminen tiettyyn asiaan tai ongelmaan tuottaa samalla joukon sokeita pisteitä. Sokeiden pisteiden ongelma voidaan esittää myös seuraavalla tavalla: jotta näkisi tarkasti on fokusoitava johonkin eli suljettava silmänsä joukolta vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Ja mikä tahansa järjestelmä "näkee" asiat vain omien erottelujensa ja oman merkitysjärjestelmänsä rajoissa. Ensimmäisen asteen havainnointia voidaan tukea siis toisen asteen havainnoinnin avulla. Myös toisen asteen havainnointi on itse itsessään samantyyppisten, havainnointiin ja uuden tiedon tuottamiseen liittyvien rajoitusten ja ehtojen alainen kuin ensimmäisen asteen havainnointikin. Kukaan tai mikään havaintojen tekijä ei itse kykene havainnoimaan omaa havainnointitapaansa - so. sitä, minkä tyyppisten erottelujen pohjalta hän maailmaa tarkkailee 7. Mikä tahansa havainnoitsija on omien erottelujensa, fokuksensa ja sokeiden pisteittensä vanki. Olennaista on kuitenkin se, että toisen asteen havainnoinnin kohteena on nimenomaan ensimmäisen asteen havainnoiminen. 6 Yrityksen toiminta-ajatus on tyypillisesti tiivistetty kuvaus systeemistä itsestään (ja yritykselle relevantista ympäristöstä). Tutkimus- ja kehittämishankkeessa perusanalyysin tehtävänä voi olla juuri systemaattisen kuvauksen tuottaminen yrityksestä tai organisaatiosta. Itsekuvauksiin liittyy myös ajatus siitä, että mikä tahansa sosiaalinen systeemi on kommunikoiva ja kommunikatiivinen järjestelmä, jonka toiminta itsessään vaatii kuvauksen itsestä ja relevantista ympäristöstä. 7 Tutkimuksen tasolla "sokeat pisteet" tulevat esiin erityisesti tieteellisten paradigmamuutosten yhteydessä. Newtonilaisen fysiikan ajan käsite - ja sen einsteinilainen kyseenalaistus - voisi olla hyvä esimerkki tässä suhteessa.

13 13 Toisen asteen havainnointia varten tutkija tarvitsee viitekehyksen, joka on (diakronisesti ja synkronisesti) kattavampi ja kompleksisempi kuin se viitekehys, jonka varassa havainnoitava järjestelmä arkisesti operoi. Funktionaalisen analyysin tavoitteena on vertailla funktionaalisesti ekvivalentteja ratkaisuja - tehtävästä riippuen - esimerkiksi niiden riskien, dysfunktioiden tai niiden tarjoamien uusien kehitysmahdollisuuksien pohjalta. Funktion ja funktionaalisuuden käsite tarjoavat regulatiivisen, suuntaa-antavan heuristisen skeeman tai välineen vertailla ongelmien aktuaalisia ja potentiaalisia ratkaisutapoja sekä niiden tarkoitettuja ja tarkoittamattomia - tai ennakoituja ja ennakoitavissa olevia - seurausvaikutuksia. Toisen asteen havainnointi tähtää tietämyksen ja ongelmanratkaisukyvyn laadun tai tason kehittämiseen havainnoinnin kohteena olevassa järjestelmässä. Toisen asteen havainnointi viittaa reflektointiprosessiin, jonka kohteena ovat esimerkiksi yrityksen strategisessa johtamisessa, päätöksenteossa jne. - eli ensimmäisen asteen havainnoinnissa - käytettävät erottelut, kriteerit tai "hallitsevat muuttujat" (Argyris et al. 1985). Toisen asteen havainnoinnilla on tietty sukulaisuus Argyriksen ja Schönin (1978) ns. toisen asteen oppimiseen ja toimintaa ohjaavien perustavien oletusten reflektoimiseen (Schreyögg & Kliesch 2005). Toisen asteen oppimisessa olennaista on toimintaa ja päätöksentekoa ohjaavien perusoletusten, käyttöteorioiden tai "dominantin logiikan" (Prahalad & Bettis 1986; Bettis & Prahalad 1995; Prahalad 2004) reflektointi, arvioiminen ja kyseenalaistaminen. Vakiintunut toimintatapa tai ratkaisumalli asetetaan reflektoinnin kohteeksi ja avataan sitä kautta väylä vaihtoehtoisten ratkaisumahdollisuuksien etsimiseen, arvioimiseen ja valintaan (Schreyögg & Kliesch 2005). Funktionaalinen analyysi Funktionaalinen analyysi luhmannilaisessa mielessä on empiirisen tutkimuksen metodi, joka kytkeytyy tiiviisti itseensä viittaavien järjestelmien teoriaan. Funktionaalinen analyysi tähtää relevanttien ongelmien ja ratkaisujen analysoimiseen, vaihtoehtojen keskinäiseen vertailuun ja sen seikan ymmärrettäväksi ja koeteltavaksi tekemiseen, että tietty ongelma on mahdollista ratkaista monella erilaisella, vaihtoehtoisella tavalla 8. Vaihtoehtoisten ratkaisutapojen seuraukset ja vaikutukset voivat kuitenkin olla erilaisia - kielteisiä tai toivottavia. Vaihtoehtoiset 8 Funktionaalinen analyysi on näin ollen jo lähtökohtaisesti vastakkainen "yhden ainoan oikean" ratkaisun ajattelutavalle. Vaihtoehtoisia ratkaisuja on mahdollista kuvata erilaisten konfiguraatioiden muodossa (ks. esim. Neergaard 2002), vrt. myös Mintzbergin ym. (1998) kuvaus strategisen ajattelun konfiguraatiokoulukunnasta.

14 14 ongelmanratkaisut ovat luhmannilaisittain "funktionaalisesti ekvivalentteja" 9. Funktionaalinen analyysi on väline tai metodologinen periaate, joka tähtää ongelmien analysoimiseen ja samalla ratkaisuvaihtoehtojen, niiden seurausten ja vaikutusten analysoimiseen ja vertailuun. Ratkaisut eivät ole ennalta määrättyjä ja annettuja, vaan kontingentteja: aikaisemmin olisi voitu tehdä toinen valinta tai ratkaisu, nyt voidaan tehdä tai keksiä joku muu kuin totunnainen tai yleistynyt ratkaisu ja tulevaisuudessa voidaan tehdä toinen valinta tai ratkaisu. Kysymys on siis ongelmista ja ratkaisuista ja niiden keskinäisistä yhteyksistä. Funktionaalinen analyysi antaa omana panoksenaan entistä täsmällisemmän kuvan siitä, miten ongelmien ja ratkaisujen suhde voidaan spesifioida täsmällisemmin. Kysymys on keinosta ja menettelytavasta vertailla funktionaalisesti ekvivalentteja ratkaisuja ratkaisujen etujen ja ansioiden suhteen. Funktionaalinen analyysi pyrkii paradoksaalisesti sekä laajentamaan että vähentämään funktionaalisesti ekvivalenttien ratkaisujen määrää. Vaihtoehtojen laajeneminen johtuu siitä, että jokainen ratkaisu on ehdollinen (ei mahdoton eikä välttämätön). Vaihtoehtojen supistuminen liittyy kriittiseen asenteeseen suhteessa metodologiseen relativismiin ja ajatukseen siitä, että "mikä tahansa on sallittua, mielekästä tai mahdollista" (anything goes). Metodologisen relativismin torjuminen on puolestaan yhteydessä itse itsensä tuottavien järjestelmien teoriaan. (Vos 2002, 35.) Funktionaalinen analyysi ei tähtää "universaalisten kausaalisten lainalaisuuksien" eikä ensi sijassa muunkaan tyyppisten kausaalisuhteiden analysoimiseen 10. Sen sijaan se pyrkii funktionaalisten ekvivalenttien ratkaisujen vertailuun ja täsmälliseen määrittelyyn. Vertailevana menetelmänä funktionaalinen analyysi tekee tutkijalle mahdolliseksi käyttää ja hyödyntää erotteluja (distinctions), jotka mahdollistavat sellaisten havaintojen tekemisen, joita systeemit itsessään eivät kykene käyttämään havainnoidessaan itseään. Toisin sanoen tutkijan on omasta positiostaan käsin - toisen asteen havainnoitsija - mahdollista nähdä ja ymmärtää tietyt olemassa olevat epäsymmetrisyydet, rakenteet ja identiteetit ehdollisiksi - samalla kun ne toimivissa sosiaalisissa systeemeissä käsitetään välttämättömiksi ("tämä asia pitää hoitaa välttämättä juuri näin", "tämä asia on aina tehty ja pitää tehdä näin", "tämä ratkaisu ei sovellu meille".) 9 Gresov ja Drazin (1997) ovat eritelleet funtionaalisesti ekvivalenttien organisatoristen ratkaisujen ongelmaa kontingenssiteoreettisesta näkökulmasta. 10 Kysymys kausaalisuhteista ja kausaalisuhteiden analysoinnista voi tosin nousta esiin osana funktionaalista analyysia, esimerkiksi arvioitaessa seurausvaikutuksia (Christis, ei vuosilukua).

15 15 Ongelmat ja ratkaisut ovat siis funktionaalisen analyysin keskiössä. Ongelmat ja ratkaisut on mahdollista ketjuttaa ja suhteuttaa rekursiivisesti toinen toisiinsa. Ongelma tai ongelmatietoisuus voi olla olennainen osa ratkaisua ja tietyntyyppisestä ratkaisusta voi syntyä varsinainen ongelma. Ongelma voi olla esimerkiksi tietyssä aikaisemmin tehdyssä ratkaisussa (tuotannonohjausjärjestelmän käyttöönotto minimikoulutuksella ja minivaltuuksilla) ja sen jälkikäteen syntyvissä ongelmissa. Ratkaisun avain voi olla vastaavasti siinä, että kyetään määrittämään ongelma riittävän laajasti, konkreettisesti tms. Sovellusesimerkki: funktionaalinen analyysi ja yrityksen strategiasisältöjen analysointi ja kehittäminen Funktionaalinen analyysi mahdollistaa sen, että itse itsensä tuottavien järjestelmien teoriaa voidaan käyttää empiirisen analyysin, esimerkiksi strategiatutkimuksen ja strategiasisältöjen analysoinnin välineenä ja lähestymistapana. 11 Funktionaalinen analyysi lähestyy strategisen johtamisen ja kommunikoinnin ongelmaa reaalisen sosiaalisen järjestelmän (yrityksen), päätöksenteon ja strategian ymmärrettäväksi tekemisen (Weick 1995) näkökulmasta ja tukee käytännöllistä ongelmanratkaisua. Käytännössä tämä tapahtuu tutkimalla sitä, miten organisaation johto ja organisaation jäsenet ja/tai sidosryhmät määrittävät ja tekevät ymmärrettäväksi - sekä itselleen että muille - yrityksen strategian. Strategiasisältöjen ohella analyysia voidaan soveltaa periaatteessa myös strategiaprosessin tai strategisen kontekstin analysoimiseen (Vos 2002, 43). Vosin (emt.) tutkimuksen keskiössä on kuitenkin yrityksen liiketoimintaoperaatioiden strateginen sisältö. Lähtökohtana on, että ilman strategista sisältöä ei ole olemassa strategiaprosessia eikä strategista kontekstia. Erilaisille yrityksen strategisen kehittämisen lähestymistavoille 12 on yhteistä se, että ne ottavat keskeiseksi kiinnekohdakseen problemaattisesti sopeutumisen eli adaptaation ongelman (Vos 2002, 22-26). Perustava ajattelumalli on seuraava: tietyt ympäristömuutokset tai kilpailun ja ympäristövaatimusten muuttuminen aiheuttavat sopeutumisen ongelman yrityksissä. Kilpailu 11 Olennaista on, että kysymys on juuri strategiasisältöjen analysoinnista. Suurin osa olemassa olevasta strategiatutkimuksesta on keskittynyt strategiaprosessien (Mintzberg; Pettigrew) ja strategisten kontekstien (Porter; sidosryhmäjohtaminen) tutkimiseen. 12 Itse asiassa sama lähtökohtainen adaptaation ajatus (adaptaatioparadigma) on tyypillinen lähes kaikille johtamisen, organisaatioiden kehittämisen, verkostotutkimuksen jne. lähestymistavoille.

16 16 ja ympäristö on muuttunut tai muuttumassa tiettyyn (dynaamisempaan) suuntaan ja yritysten tai työorganisaatioiden on sopeuduttava tähän muutokseen! Muutostekijöiksi määritellään tyypillisesti (ks. esim. Hannus 1994, 28-29) markkinoiden ja kilpailun globalisoituminen, kilpailun rajoitusten purkaminen, asiakasvaatimusten kasvaminen ja uudet teknologiat. Hyvin syvälle juurtuneen adaptaatioparadigman 13 taustalla on länsimaisen ajattelun pitkä historia ja siihen vahvasti ankkuroitunut tapa ajatella ja lähestyä systeemin ja ympäristön suhdetta virheellisesti osan ja kokonaisuuden välisenä suhteena (Luhmann 1995; Vos 2002). Tämän mukaan systeemi on ympäristön osa ja esimerkiksi yritys on markkina- ym. ympäristön osa. Yksilö määritellään virheellisesti siten, että siitä tulee ryhmän osasysteemi, ryhmästä organisaation osasysteemi, yrityksestä taloudellisen järjestelmän osasysteemi ja taloudesta laajemman yhteiskuntajärjestelmän osasysteemi. Luhmann (1995) ottaa itse radikaalin irtioton tästä perinteisestä ajatusmallista. Luhmannin mukaan systeemi on systeemi juuri siksi, että se ei ole ympäristön osa. Itse asiassa systeemi määrittelee itsensä ja ympäristönsä. Ympäristö on paradoksaalisesti olemassa siitä huolimatta ja siksi, että yritykset luovat sen (Vos 2002, 23). Kokonaisuutena ottaen yrityksen strategiatutkimukselle on ollut tyypillistä selvä kahtiajakautuneisuus: yrityksen strategisia mahdollisuuksia on lähestytty joko ympäristön tai osaamisen ja resurssien näkökulmasta (Vos 2002, 2005). Yhtäältä yritystoiminnan strategisia kehittämismahdollisuuksia on lähestytty ympäristön ja erityisesti toimialan näkökulma, so. ulkoa sisäänpäin. Tunnetuin esimerkki tästä on Porterin (1985) kilpailuvoimien teoria. Toisaalta yrityksen strategisia kehittämismahdollisuuksia on lähestytty sisältä ulospäin, jolloin keskeisen huomion kohteena ovat olleet osaaminen, tietämys ja resurssit sekä niiden hyödyntäminen ja kehittäminen strategisesti tuloksellisella. Viime vuosikymmenen aikana ehkä eniten julkisuudessa ovat olleet Hamelin ja Prahaladin (Prahalad & Hamel 1990; Hamel & Prahalad 1994) ajatukset yritysten kilpailukyvystä. Lisäksi kaikissa strategisen tutkimuksen lähestymistavoissa lähtökohdan muodostaa tyypillisesti sopeutumisen ongelma eli kysymys yrityksen sopeutumisesta (muuttuneen) kilpailutilanteen asettamiin vaatimuksiin ja haasteisiin. Vosin (2002; 2005) lähtökohtana on sen sijaan ajatus, että yritys määrittelee lähtökohtaisesti itsensä ja ympäristönsä. Toisin sanoen kun kiinnekohdaksi otetaan itse itsensä tuottavien järjestelmien teoria, kysymys ei voi lähteä liikkeelle joko yrityksestä tai ympäristöstä vaan haasteeksi asettuu lähestymistavan kehittäminen, joka kykenee kuvaamaan ja analysoimaan yrityksen 13 Ajatusmallista on vaikea luopua, koska kysymys on juuri paradigmasta eli hallitsevasta ajattelutavasta.

17 17 strategisen kehittämiseen liittyviä kysymyksiä samalla sekä ulkoa sisäänpäin että sisältä ulospäin (Vos 2002). Olemassa olevia strategisen johtamisen konsepteja voidaan kritisoida monesta suunnasta. Yritysten näkökulmasta ei kuitenkaan olennaista välttämättä ole strategisten konseptien sisältö itsessään. Tärkeämpää on, miten niitä yrityksissä tulkitaan. Strategisen johtamisen konseptit tarjoavat yritysten strategista itseymmärrystä (strategic sensemaking) lisäävän sekä tutkijoiden ja yritysten edustajien keskinäistä kommunikointia palvelevan välineen. Keskeiset strategisen johtamisen konseptit voidaan Vosin (2002; 2005) mukaan linkittää toinen toisiinsa oheisen kuvan mukaisella tavalla (Kuva 2). Linkityksen taustalla on itse itsensä tuottavien järjestelmien teoria ja ajatus yrityksen strategisen itseymmärryksen kannalta mielekkäästä "sekä että" -lähestymistavasta (ulkoa sisäänpäin ja sisältä ulospäin). Market demands? Operations? The Performance Choice Investments? Yrityksen sisäinen osaaminen ja toiminta The Business Choice The Assets Choice Market supplies? Capabilities? The Vision Choice The Competence Choice Yrityksen ympäristö The Tactics Choice Internal functions? Added Values? Competitive moves? Kuva 2: Strategisen johtamisen ongelma kuvattuna strategisen johtamisen konseptien avulla. Yrityksen strategisen johtamisen ongelma ja ongelman ratkaisemiseen kytkeytyvät toinen toisiinsa linkittyvät valinnat on mahdollista edelleen muuntaa empiiristä analyysiä palvelevaksi lähestymistavaksi oheisen taulukon mukaisella tavalla (Taulukko 1). Yrityksen strategisen johtamisen ongelmaa analysoidaan funktionaalisen analyysin mukaisella tavalla moniportaisena ongelma-ratkaisu-ongelma -ketjuna. Lähtökohtana on kysymys yrityksen keskeisestä

18 18 strategisesta haasteesta. Tämän jälkeen kukin alla olevista osiosta muodostaa ensin ratkaisua vaativan ongelman. Kun kyseisen ongelman ratkaisu on kuvattu riittävällä (myös tutkijan ymmärtämällä) tavalla, siirrytään uuteen ratkaisua vaativaan ongelmaan. Valinnat ovat sisäisessä suhteessa toisiinsa niin, että esimerkiksi liiketoiminnan valinta asettaa seuraavalle vaiheelle tietyn kontekstin ja tietyt rajoitteet. Esimerkiksi jos valitaan liiketoiminta A (tietty asiakassegmentti, tietty asiakastarve ja tarjottava ratkaisu), erityinen lisäarvo asiakkaille ei voi olla mikä tahansa. Kysymys mielekkäästä strategisesta ratkaisusta on tietenkin empiirisen, toimialaspesifin tietämyksen ja vertailun kysymys. Kun rekursiivinen kehä liiketoiminnan valinnasta (kohta 1) yrityksen ja prosessien johtamiseen on käyty läpi, siirrytään arvioimaan strategisiin valintoihin liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia. Tämän jälkeen on mahdollista määritellä joukko konkreettisia kehittämiskohteita ja ryhtyä kehittämään näitä yhteiskehittämiseen (co-configuration) nojautuvalla tavalla. Prosessi etenee siis seuraavalla tavalla: 1) ongelmien ja ratkaisujen kuvaus ensimmäisen asteen havainnoinnin näkökulmasta, 2) ongelmien ja ratkaisujen vertailu ja arviointi toisen asteen näkökulmasta, 3) yhteiskehittämiseen nojautuvat projektit. Taulukko 1: Toinen toisiinsa linkittyvät strategiset valinnat Strateginen valinta Nykytilanne Tulevaisuus 1. Liiketoiminnan/liiketoiminta-alueen va- linta ja kuvaus - kenelle, keille? - mihin tarpeisiin? - millä tavalla, millaisten ratkaisujen avulla? 2. Erityinen lisäarvo asiakkaille - mihin erityisiin trendeihin yritys toiminnassaan nojautuu? 3. Kilpailuetujen luominen, taktiikka - edellisten lisäksi on otettava huomioon myös toimialan kilpailuvoimat 4. Yrityksen erityinen, muista erottava osaaminen (distinctive competence) Liiketoiminta/liiketoimintaalue nykyvaiheessa? Erityinen lisäarvo asiakkaille nykyvaiheessa? Taktiikka/kilpailustrategia nykyvaiheessa? Erityinen osaaminen nykyisin? Liiketoiminta/liiketoimintaalue tulevaisuudessa? Perusdilemma: erikoistua vai diversifioitua Erityinen lisäarvo asiakkaille tulevaisuudessa? Perusdilemma: pyrkiminen johtoasemaan vs. pysyminen perässä Taktiikka tai kilpailustrategia tulevaisuudessa? Perusdilemma: hyökätä vai linnoittautua Erityinen osaaminen tulevaisuudessa

19 19 5. Strategiset resurssit - strategisten resurssien portfolio 6. Toiminnan ja suorituskyvyn ohjaus - yritystasolla - prosessien tasolla Strategiset resurssit nykyisin? Toiminnan ja suorituskyvyn johtaminen ja ohjaamisen strategiset käytännöt nykyisin Perusdilemma: mitkä toiminnot hoidetaan itse, mitkä ostetaan ulkoa Strategiset resurssit ja investointikohteet tulevaisuudessa? Perusdilemma: hallinta vs. hankinta Toiminnan ja suorituskyvyn johtaminen ja ohjaamisen strategiset käytännöt tulevaisuudessa Perusdilemma: parantaminen vs. vakiinnuttaminen Lähestymistapaa voidaan käyttää kommunikoinnin ja ymmärrettäväksi tekemisen (sense making) välineenä sekä yrityksen ylimmässä johdossa, eri toimijoiden ja henkilöstöryhmien (myynti, suunnittelu, valmistus jne.) välillä ja yrityksen ja yrityksen eri sidosryhmien (asiakkaat, omistajat, toimittajat, partnerit jne.) välillä. Yrityksen strategisen johtamisen ja ymmärrettäväksi tekemisen ongelma ei ole mikään yrityksen ylimmän johdon yksinoikeudella "omistama" ongelma.

20 20 Lähteet: Alasoini, T Suomalainen työelämän kehittämiskokeilu Kokemuksia, näkemyksiä ja tuloksia Kansallisesta työelämän kehittämisohjelmasta. Helsinki: Kansallinen työelämän kehittämisohjelma. Argyris, C., Putnam, R., & McLain Smith, D Action Science. Concepts, Methods, and Skills for Research and Intervention. San Francisco: Jossey-Bass Publishers. Argyris, C., & Schön, D. A Organizational learning: A theory of action perspective. Reading, Mass.: Addison-Wesley. Bateson, G Steps to an Ecology of Mind. Collected essays in anthropology, psychiatry, evolution, and epistemology. Northvale: Jason Aronson. Bettis, R. A., & Prahalad, C. K The dominant logic: Retrospective and extension. Strategic Management Journal, 16, Christis, J. Causal explanation and functional analysis in Luhmann's sociology, from Christis, J Luhmann's theory of knowledge: beyond realism and constructivism. Soziale Systeme, 7(2), Docherty, P., Forslin, J., & Shani, A. B Creating Sustainable Work Systems. Emerging Perspectives and Practice. London: Routledge. Engeström, Y Kehittävä työntutkimus. Perusteita, tuloksia ja haasteita. Helsinki: Hallinnon kehittämiskeskus. Giddens, A The Constitution of Society. Outline of the Theory of Structuration. Cambridge: Polity Press. Gresov, C., & Drazin, R Equifunctionality: Fuctional equivalence in organization design. Academy of Management Journal, 22(2), Gustavsen, B., Hofmaier, B., Ekman Philips, M., & Wikman, A Concept-driven development and the organization of the process of change. Amsterdam: John Benjamins Publishing Co. Habermas, J. 1981a. Theorie des kommunikativen Handelns. Band 1. Handlungsrationalität und gesellschaftliche Rationalisierung. Frankfurt am Main: Suhrkamp. Habermas, J. 1981b. Theorie des kommunikativen Handelns. Band 2. Zur Kritik der funktionalistischen Vernunft. Frankfurt am Main: Suhrkamp. Hamel, G., & Prahalad, C. K Competing for the Future. Boston: Harvard Business Scholl Press. Hannus, J Prosessijohtaminen. Ydinprosessien uudistaminen ja yrityksen suorituskyky (4. ed.). Jyväskylä: Gummerus.

21 21 Hardy, C., & Dougherty, D Powering Product Innovation. European Management Journal, 15(1), Kangas, R Niklas Luhmannin (postmoderni?) superteoria. In: K. Rahkonen (Ed.), Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset (pp ). Tampere: Gaudeamus. Kasvio, A Työorganisaatioiden tutkimus ja niiden tutkiva kehittäminen. Tampere: Tampereen yliopisto, Työelämän tutkimuskeskus, Sarja T 4/1990. Koivisto, T Developing strategic innovation capability of enterprises. Theoretical and methodological outlines of intervention. Espoo: VTT Publications (käsikirjoitus). Ledford, G. E., & Mohrman, S. A Self-Design for High Involvement: A Large-Scale Organizational Change. Human Relations, 46, 1993, 2, Luhmann, N Social Systems. Stanford: Stanford University Press. Luhmann, N Ekologinen kommunikaatio. Helsinki: Gaudeamus. Midgley, G Science as Systemic Intervention: Some Implications of Systems Thinking and Complexity for the Philosophy of Science. Systemic Practice and Action Research, 16(2), Mintzberg, H., Ahlstrand, B., & Lampel, J Strategy Safari. London: Prentice Hall. Moldaschl, M. F A resource-centered perspective. In: P. Docherty, J. Forslin & A. B. R. Shani (Eds.), Creating Sustainable Work Systems (pp ). London: Routledge. Moldaschl, M. F., & Brödner, P A reflexive methodology of intervention. In: P. Docherty, J. Forslin & A. B. R. Shani (Eds.), Creating Sustainable Work Systems (pp ). London: Routledge. Naschold, F Evaluation Report Commissioned by the Board of the LOM Programme. Neergaard, P Configurations in quality management. Scandinavian Journal of Management, 18, Porter, M. E Competitive advantage: Creating and sustaining superior performance. New York: Free Press. Prahalad, C. K The Blinders of Dominant Logic. Long Range Planning, 37, Prahalad, C. K., & Bettis, R. A The dominant logic: A new linkage between diversity and performance. Strategic Management Journal, 7(6), Prahalad, C. K., & Hamel, G The Core Competence of the Corporation. Harvard Business Review, 68 (3), Raiski, S Suomentajan alkusanat. In: N. Luhmann, Ekologinen kommunikaatio. Helsinki: Gaudeamus. Schienstock, G Miten selviytyä kaaoksesta? Ajatuksia soveltavan organisaatiotutkimuksen teoreettisista ja metodologisista lähtökohdista. In: T. Alasoini, M. Kyllönen & A.