Käytännöt Peircen merkitysteoriassa.

Transkriptio

1 Ahti-Veikko Pietarinen & Lauri Snellman Käytännöt Peircen merkitysteoriassa. Pragmatismista pragmatisismiin, tieteistä taiteisiin Johdanto: Pragmatismi ja pragmatisismi Amerikkalainen filosofi ja tieteentekijä Charles Sanders Peirce ( ) kehitti urallaan kaksi yleistä teoriaa merkityksestä, jotka ovat kiinnostavalla tavalla samanlaisia, mutta eroavat monissa kohdin. Kutsuttakoon niitä pragmatismiksi ja pragmatisismiksi. Pragmatismin hän kehitti jo nuorena, 1870-luvun aikana. 1 Pragmatisismiin liittyvää aineistoa hän tuotti 1890-luvulta alkaen. 2 (Apel 1995; Pietarinen & Snellman 2006). Yleisen tulkinnan ja merkityksen teorian, pragmatisismin, muotoilu filosofista, loogista ja merkkiteoreettista käsitevälineistöä käyttäen oli hänen merkittävin saavutuksensa. Pragmatismilla ja pragmatisismilla tarkoitetaan molemmilla kantaa, jonka mukaan kielen ulkoiseen maailmaan liittyvät käytännöt vaikuttavat ilmauksen merkitykseen. Peirce oli erittäin systemaattinen ajattelija ja pyrki luomaan arkkitehtonisen filosofian, joka on osa tieteitten kokonaisjärjestelmää, mutta hän ei koskaan luonut yleisesitystä pragmatisismista ja sen erityispiirteistä. Tutkijat ovat pyrkineet rakentamaan kuvaa tästä myöhemmän kauden ajattelusta Peircen jälkeensä jättämien käsikirjoitusten perusteella. 3 Peirce on kuvannut oman filosofisen menetelmänsä vastaavan laboratoriotutkijan menetelmiä. Sen mukaan ilmausten ja merkkien merkitys perustuu niiden tuottamiin koetuloksiin, jos vain seurataan tiettyjä koejärjestelyjä. Hän esitti tämän hiukan harhaanjohtavasti pragmaattiseksi maksiimiksi kutsutun pragmatismin maksiimin tunnetussa kirjoituksessaan Kuinka selkiytämme ideoitamme ( How to Make Our Ideas Clear ) vuonna 1878: Tutki, mitä sellaisia vaikutuksia, joilla saatettaisiin ajatella olevan käytännöllisiä seurauksia, otaksumme käsityksemme kohteella olevan. Silloin käsityksemme näistä vaikutuksista on koko käsityksemme kohteesta ( ). 4 Peirce kannatti tätä maksiimia läpi koko ajattelijanuransa. 5 Hän kuitenkin liitti sen kahteen erilaiseen taustaoletukseen, minkä vuoksi saadaan kaksi erilaista filosofiaa: pragmatismi ja pragmatisismi. Vuoden 1878 kirjoituksessa Peirce kuvaa pragmatismia seuraavalla esimerkillä: olen hevosvaunuissa, ja minun tulee maksaa. Alan epäillä, tulisiko minun maksaa yhdellä viiden sentin rahalla vai viidellä yhden sentin rahalla. Uskomukseni tarkoitus tässä tilanteessa on vastata toiminnassa nousevaan ärsytykseen, mutta se voi tehdä näin vain, jos se määrää toimintatavan. Vastaavasti Peircen mukaan uskomukset minun tulisi maksaa yhdellä viiden sentin rahalla ja minun tulisi maksaa viidellä yhden sentin rahalla ovat sama uskomus, jos ja vain jos ne antavat saman toiminnan tavan. Kovuuden käsite on toinen Peircen tunnettu esimerkki. Peircen mukaan kovuuden käsite palautuu kokonaan kappaleen naarmuttamisyritysten tuloksiin aktuaalisessa, toteutuneessa maailmassa. Ilmauksen Tämä timantti on kova merkitys annetaan ehtolauseessa Jos tätä timanttia yritettäisiin naarmuttaa, siihen ei tulisi naarmuja. Tällaisen niin sanotun kontrafaktuaalisen ehtolauseen merkitykselle Peircen mukaan riittää se, miten tosiasiat ovat yhdessä toteutuneessa maailmassa. Peirce tekee siis yhden maailman oletuksen tarkastellessaan käytännöllisiä seurauksia: uskomusten sisältöön vaikuttavat käytännölliset seuraukset ja tavat riippuvat siitä, millaisia tavoitteita ja ongelmia ihmisillä on sekä siitä, millaisia tapahtumia aktuaalisessa maailmassa on. Jos kaksi uskomusta ovat samansisältöisiä vain, jos niihin liittyy sama toiminnan tapa, niin kaikki, mikä konstituoi

2 tapoja, konstituoi uskomussisältöjä. Mutta jos näin on, yksittäisten henkilöiden päämäärät ja tavoitteet vaikuttavat uskomussisältöihin, koska ne vaikuttavat toiminnan tapoihin. Tällöin uskomussisällöt ovat suhteellisia henkilön päämääriin nähden. Jos vain yhdellä maailmalla on merkitystä uskomussisältöjä konstituoivien tapojen kannalta, soveltaessamme ilmausta johonkin asiaan, vaikuttaa tämä soveltaminen siihen kuvaukseen eli tapaan, joka annetaan tilanteilta toiminnalle. Tällöin kaikki toteutunut toiminta konstituoi merkitystä. Oletus johtaa pragmatismin vaikeuksiin, sillä jos kaikki toteutunut toiminta vaikuttaisi merkitykseen, ei kieltä voisi käyttää väärin. Koska ihmiset kykenevät kommunikoimaan, ei näin voi olla. Yhden maailman oletus johtaa siis relativismiin. Peirce luopuu siitä ja siirtyy kannattamaan filosofiaa, jonka hän myöhemmin risti pragmatisismiksi. Peircen pragmatisistinen merkitysteoria Pragmatisismin taustaoletuksena on niin sanottu skolastinen realismi, jonka mukaan se, että jotain olisi voinut tapahtua, on todellista: Kuljin itse liikaa nominalismin suuntaan kun sanoin, että kyseessä on vain puhetavan sopivuus sanoessamme, että timantti on kova kun sitä ei paineta, tai sanoessamme, että se on pehmeä kunnes sitä painetaan. Nyt sanon, että koe todistaa timantin kovaksi varmana tosiseikkana. Toisin sanoen on todellinen tosiseikka, että se vastustaisi painamista, mikä johtaa äärimmäiseen skolastiseen realismiin.(8.208 [1905].) Pragmatisismin mukaan käsitteen ja sen mahdollisten seurausten välillä vallitsee todellinen suhde. Todelliset suhteet eivät ole ainoastaan niitä, jotka vallitsevat käsitteen ja sen toteutuneiden seurausten välillä, vaan myös niitä, jotka vallitsevat käsitteen ja sen toteutumattomien mahdollisuuksien välillä. Peirce hyväksyi mahdollisten maailmojen mukaisen ilmausten tulkinnan ja luopui sellaisesta pragmatismin maksiimin tulkinnasta, joka suhteellistaa merkityksen toteutuneisiin käytäntöihin. Vuonna 1905 hän kirjoitti merkityksestä: Se on pragmatisistin mukaan muoto, jossa väite tulee soveltuvaksi inhimilliseen toimintatapaan, ei missään erityisissä tilanteissa, eikä liioin kun jotain erityistä suunnitelmaa pohditaan, ja on siis muoto, joka on lähimmin sovellettavissa itsekontrolliin jokaisessa tilanteessa, ja jokaiseen tarkoitukseen. (EP 2:340 [1905].) Toimiessamme yleisten toimintatapojen mukaan voimme kontrolloida omaa toimintaamme ja muuttaa tapojamme toimia. Henkilön itsekontrolli on inhimillisen toiminnan pyrkimystä rationaalisuuteen. Tapojen hyvyys tai huonous seuraa itsekontrollia harjoittavien kommunikoijien normatiivisista ideaaleista (MS 280: 32 [1905]). Ne ovat muotoutuneet kokemuksen, yhteisen tiedon, yleisten havaintojen ja evoluution kautta. Peircen teoria on vastaavuusteorian (tosilla väitteillä on vastaavuus asiaintilojen kanssa) ja verifikationismin (mielekkäät lauseet on kyettävä osoittamaan todeksi tai epätodeksi) välimaastossa: toden lauseen yhteys maailmaan on toiminnan tavan välittämä suhde. Edelleen, uskomuksiimme kohdistuva kontrolli vastaa päämääriin pyrkimiseen liittyvää kontrollia, ja uskomusten päämäärä on totuus: Väitteen assertoiminen on vastuunottoa, sillä jos se osoittautuu ongelmalliseksi, tai kuten herra Schiller 6 sanoo (tästä päätellen), on epätyydyttävä tietyllä tavalla, jota meidän ei tarvitse määritellä mutta jota kutsutaan epätotena olemisen todistamiseksi, hän, joka assertoi sen katuu, että oli tehnyt niin. (MS 280: )

3 Väittäessämme jotain pyrimme vastaamaan omiin epäilyksiimme. Tällöin meidän on pystyttävä vakuuttamaan itsessämme oleva kriitikko tai tuleva itsemme. Meidän tulee vakuuttaa myös yhteisömme kriitikot. Ajattelu ja kommunikaatio on dialogia. Peircen semeiotiikan mukaan ajattelu koostuu kommunikaatiosta merkeillä, eikä kukaan tai mikään, joka kommunikoi, ole absoluuttisesti yksilö. Vastaavasti toiminnan tavat ovat maailmassa olevia yleisyyksiä eli universaaleja. The Monist -lehdessä 1905 julkaistussa artikkelissaan What Pragmatism Is Peirce perustelee mahdollisten maailmojen ja yleisyyksien olemassaoloa (EP 2: ) vertaamalla pragmaattista merkitystä tuntemattoman sotilaan patsaaseen. Patsas pätee kenestä tahansa, joka taisteli liittovaltion puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Samoin lause pätee niistä tilanteista tai skenaarioista, joissa se on tosi. Mutta jos näin on, meidän kielellämme on yhteys maailmaan: se jakaa tilanteet niihin, joissa lause on tosi ja niihin, joissa se ei ole tosi. Nämä tilanteet todetaan sellaisen toiminnan kautta, joka antaa vastaukset omiin epäilyksiimme. Pragmaattinen merkitys kuuluu myös universaalien luokkaan, koska eri ihmisten tai ihmisryhmien uskomuksilla voi olla sama merkitys. Jos on olemassa yksittäisistä ihmismielistä riippumaton lopullinen mielipide, niin on oltava todellisia yleisyyksiä eli mahdollisuuksia ja universaaleja. Samassa kirjoituksessa Peirce tarkastelee pragmatisismin taustaoletuksia (EP 2: ). 7 Ensimmäinen niistä on, että meidän tulee hylätä älyllinen teeskentely, mistä esimerkkinä hän pitää karteesiolaista epäilyn metodia. Se on teeskentelyä, sillä pragmatisismin mukaan uskomukset ovat tapoja, jotka muodostuvat, kun kohtaamme ja käymme läpi kokemusta ja epäily on tapojen puutetta. Karteesiolainen epäily johtaisi tilaan, jossa kaikenlainen toiminta olisi mahdotonta. Uskomus on siis Peircelle päämääriin liittyvä tapa toimia tietyllä tavalla eri tilanteissa, mukaan lukien mahdolliset, kuvitellut ja tulevat tilanteet ja vaihtoehdot. Uskomuksen sisältö on se, mitä tapahtuisi, jos toimisimme sitä vastaavan tavan mukaisesti kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kokemus taas asettaa uskomustavan lopputulokset testiin: Sanoessasi pragmatisistin esittävän rationaalisen merkityksen koostuvan kokeesta (josta puhut menneisyyden tapahtumana) et ihme kyllä kykene tavoittamaan hänen mielenlaatuaan. Rationaalinen merkitys ei tosiaankaan koostu kokeesta vaan kokeellisista ilmiöistä. Kun kokeentekijä puhuu ilmiöstä, hän ei tarkoita mitään tiettyä tapahtumaa, joka tapahtui kuolleessa menneisyydessä, vaan sitä, mikä tulee varmasti tapahtumaan elävässä tulevaisuudessa kaikille, jotka tulevat toteuttamaan tietyt ehdot. Ilmiö koostuu siitä tosiseikasta, että kun kokeen tekijä päätyy toimimaan tietyn mielessään olevan skeeman mukaan, tulee jotain muuta tapahtumaan, joka pirstoo skeptikon epäilykset kuin taivaallinen tuli Eliaan alttarilla. (EP 2:340 [1905].) Totuuden määritteleminen uskomisen ja epäilyn avulla lopulliseksi mielipiteeksi johtaa totuuskäsitykseen, jossa uskomus on tosi kun seuraava ehto vallitsee: Jos seuraisimme uskomukseen liittyvää tapaa, niin mikään vastaantuleva kokemus ei pakottaisi epäilemään kyseistä uskomusta. Jos meillä on kokemuksellinen syy epäillä mielipidettä, ei kyse voi olla lopullisesta mielipiteestä. Merkitykset ovat siis tietynlaisten yleisten tapojen olemista maailmassa. Merkitys on samalla vastaavuutta kielen ja maailman välillä, sillä käytäntömme välittävät nämä suhteet. Kielen ilmaukset ovat merkityksellisiä vaikuttamalla käytäntöihin: Peircellä käsitteen tai väitteen merkitys palautuu siihen liittyvän toiminnan tapaan. Kielemme tulkintaa voidaan täten muuttaa esimerkiksi muuttamalla käytäntöjämme. Pragmatistinen teoria merkityksestä on käyttöteoria: ilmauksilla on merkitys vain, jos ne ovat yhteydessä maailmassa toimiviin instituutioihin, tapoihin ja sääntöihin. Tunnettuina esimerkkeinä toimivat

4 vaikkapa ilmaukset hyvä ja olla olemassa. Ilmauk set, jossa käytetään sanaa hyvä liittyvät läheisesti ilmausten kiittää ja hyväksyä kaltaisiin kielenparsiin, ja ne voidaan toisinaan kääntää ilmauksilla, joihin ne läheisesti liittyvät. Jos hyväksyminen, kiittäminen ja muut ilmaukseen hyvä läheisesti liittyvien ilmausten kuvaamat toiminnat loppuisivat, muuttuisi myös sanan hyvä merkitys. Vastaavasti ilmauk sen olla olemassa merkitys liittyy läheisesti sellaisiin toimituksiin, joiden avulla jotain voidaan etsiä ja jotain löytää (Hintikka 1973). Seuraavan lauseen ajatus on varmasti hyvin tuttu: Sanan merkitys on siinä käytössä, jota siihen kohdistetaan. Toisin kuin useimmat luulevat, toteamus ei ole Wittgensteinin vaan Peircen kynästä, vuodelta 1899 (Peirce , 2.184). Peirce korostaa tapojen välittävää yhteyttä kielen ja maailman välillä. Ilmauksiin liittyvät kielenkäytön säännöt vaikuttavat totuuteen antamalla lauseisiin liittyville toimintatavoille rakenteen. Peirce ei sitoudu merkityksen totuusehtoteoriaan erityisen vahvasti, sillä hänen fenomenologiseen (eli Peircen termistön mukaan faneroskopiseen) näkemykseensä kuuluu, että myös muut kuin objektiivisen maailman seikat voivat toteuttaa väitteitä, ja että kokemus ja tieto voi muuttaa tapojen luonnetta ja siten totuusehtoja. Peircen merkitysteoria ei siis tässä mielessä ole tiukan realistinen. Peircen perustelu pragmatisismin puolesta on samalla merkitysten puolustamista sellaisina inhimillisten käytäntöjen ja toimitusten synnyttäminä rakenteina, jotka liittyvät inhimilliseen kommunikaatioon. Asian tai käsitteen merkitys löytyy niistä tavoista, jotka synnyttävät tällaisia rakenteita ja vaikuttavat niihin. Näitä rakenteita voidaan edelleen tutkia täsmällisesti peliteoreettisen semantiikan avulla, missä tapoja ajatellaan pelaajien omaksumina strategioina (Pietarinen & Snellman 2006; Pietarinen 2006a). Pragmatistinen käsitys merkityksestä on filosofian ulkopuolella herättänyt huomiota muun muassa toiminnan ja kommunikaation teorioiden parissa monilla tieteenaloilla (Bergman 2009, Pietarinen 2007c). Kirjoituksen seuraavassa osassa tarkastellaan, kuinka käsitys luontuu taideteosten merkityksiin. Pragmatisismi ja esteettiset tulkinteet Peircen yleinen tulkinnan ja merkityksen teoria ylittää tieteenalarajat: esimerkiksi jakoa luonnon- ja ihmistieteisiin ei pragmatistisen tutkimuksen teon metodologian mukaan tule tehdä. Käsitys, jonka mukaan ihmistieteet eroavat luonnontieteistä olemalla tulkitsevia tieteitä on Peirceläisen tieteenteon näkökulmasta virheellinen: myös luonnontieteen teoriat tulee tulkita. Uuden löytäminen ja keksiminen tapahtuu tulkintaprosessien kautta, eikä ole olemassa mitään suoraa, maailman itsensä tarjoamaa tiedonlähdettä, johon käsitteemme viittaavat. Toisaalta ihmistieteissä on noudatettava metodologista asennetta, joka vastaa laboratoriotutkijan asennetta kokeellisiin ilmiöihin. Merkin oleellinen tehtävä on saattaa tehottomat suhteet tehokkaiksi ei tehdä niistä toimintaa vaan synnyttää tapa tai yleinen sääntö, jonka mukaan ne tarvittaessa toimivat. [ ] merkki on jotain, jonka tietäessämme tiedämme jotain enemmän. [ ] kaikki ajattelu ja tieto tapahtuu merkkien toimesta. Merkki on siis objekti, joka on yhtäältä suhteessa sen objektiin ja toisaalta sen tulkinteeseen [interpretant] sillä tavoin, että se saattaa tulkinteen suhteeseen objektin kanssa, joka vastaa sen omaa suhdettaan objektiin. (8.332 [1904], Peircen kirje Lady Welbylle.) Peircen ajatus tulkintojen kautta tapahtuvasta keksimisestä ja löytämisestä perustuu merkkien teorialle, ja logiikka on formaalia merkkien teoriaa (Pietarinen 2007b). Jokainen merkin tulkinta on itsessään merkki. Niillä on oma luonnonhistoriansa kuten konkreettisillakin asioilla, esimerkiksi käyttöesineillä ja luontokappaleilla. Merkkien tulkinta on niiden kääntämistä toisiksi merkeiksi, joissa merkki esiintyy alkuperäistä kehittyneemmässä muodossa. Merkkien avulla etsimme informaatiota, jonka avulla merkin

5 objekti voisi lopulta olla löydettävissä. Merkit eivät viittaa suoraan objekteihinsa vaan niiden objektit tulkitaan merkkien objekteiksi tulkinteiden kautta. 8 Logiikan tehtävänä on selkiyttää ja tuoda ideoita yhteen. Tällöin syntyy representaatio, ideoiden esittäminen jonakin. Representaatio on tulkitsevaa toimintaa kokemuksen kautta saatujen ideoiden ja niiden kohteiden välillä (Pietarinen 2007a). Tulkinnassa kokemukseen syntyy järjestystä. Peircen mukaan kaikki ajattelu ja tieto tapahtuu merkkien toimesta, ja tieto perustuu kokemukseen. Kokemusta ei kuitenkaan saada pelkästään aistimuksista. Niin ihmis-, yhteiskunta- ja luonnontieteet kuin taidekin tulkitsevat kokemuksessa saatua informaatiota. Näin ollen kaikki tieteenalat ovat riippuvaisia kokemuksesta, ja Peircen merkkien teoria soveltuu jokaiseen niistä. Kirjallisuustiede, taidehistoria, estetiikka, musiikkitiede, kulttuuriantropologia, kielitieteen monet haarat, kansatiede, psykologia, tieteenhistoria ja aate- ja oppihistoria ovat esimerkkejä Peircen merkkiteoreettisen metodologian vaikutuksen alaisista tieteenhaaroista. Vastaavasti matematiikka, biologia, paleontologia, geologia, kemia, teoreettinen fysiikka, taloustiede, tietojenkäsittelytiede ja kognitiotiede ovat soveltaneet Peircen merkkiteoreettisia menetelmiä omien filosofisten perusteidensa kritiikissä. Filosofiassa merkityksellä ja sen analyysilla tarkoitetaan tavanomaisesti kielellistä merkitystä ja kielellisten rakenteiden selvittämistä (Niiniluoto 2000). Kapeassa mielessä tätä selvitystyötä ei ole kovin luontevasti kyetty niveltämään estetiikkaan ja moninaisten taideteosten merkityksiin. Peirce ei ollut erityisen kiinnostunut taiteen filosofiasta eikä juuri soveltanut semeioottista teoriaansa taideteosten merkityksiin. Hän myönsi auliisti jättäneensä estetiikan lähes täysin huomiotta normatiivisten tieteiden tarkastelussaan (2.199 [c.1902]; Potter 1967). Peircen tieteenalaluokituksen mukaan taide on käytännön tiedettä, päivittäiseen elämään liittyvää toimintaa, eikä sillä ole samanlaista teoreettista mielenkiintoa kuin sellaisissa löytämisen tieteissä kuten matematiikassa, filosofiassa ja erityistieteissä (Pietarinen 2006b). Käytännön tieteissä on kuitenkin koko ajan käynnissä tieteistymistä ja niiden metodologian kehittymistä (Niiniluoto 1995). Toisaalta Peircen luonnehtima pragmatistinen merkitysteoria on kielifilosofista lähestymistapaa laajempi. Mikä voisi siis olla sen sisältämä esteettinen merkitys? Hedelmällinen lähtökohta on merkkien kommunikatiivinen luonne. Peircen mukaan merkkien tarkoitus on kommunikoida ideoita (MS 283: 101 [1905]) ja merkit ovat kommunikaation välittäjän laji (MS 283: 106). Jos taide on kommunikaation muoto, ja kaikki kommunikaatio tapahtuu merkeillä, niin taiteen monet muodot ovat myös merkkejä ja niiden tulkintaa. Jos taideteoksilla on merkitys, on niiden Peircen mukaan toimitettava merkkien tehtävää. Merkeillä ei kuitenkaan tarvitse olla tosiasiallista objektia tai läsnä olevaa tulkitsijaa (EP 2: 478 [1906]). Taideteoksilta ne voivat puuttua vaikka niillä onkin merkitys. Voi myös olla, että objekti ja tulkitsija ovat olemassa vaikka taideteos ei niitä tavoittaisikaan. Peircen mukaan on ajateltava, että merkitys määräytyy suhteessa mahdolliseen tai kuviteltuun tulkitsijaan, ja objekti on tulkintaprosessien tavoite tai päämäärä siinä suhteessa, missä määrin ja millaista informaatiota merkit sallivat tulkitsijan hankkia ja millaista evidenssiä tulkitsijoilla on. Peircen kannattaman skolastisen realismin ajatus mikä voisi olla mahdollista, on todellista soveltuu siis myös taideteosten merkitysten tutkimukseen. Tulkitsijan muodostaman tulkinteen kautta löydetyn objektinkaan ei tarvitse tyhjentää taideteoksen merkitystä. Tulkinteita on monenlaisia, ja objektit voivat muuttua niiden mukana. Taiteentutkimuksessa Peircen merkkiteoriaa ei tule niinkään ajatella esteettisen kokemuksen vaan esteettisen tai ilmentävän tulkinteen käsitteellisenä selvennyksenä (Pietarinen 2009c). Esteettinen tai ilmentävä tulkinne ei pyri vastaamaan mikä tai mitä -kysymyksiin vaan kuinka -kysymyksiin. Mitkä ovat niitä ajatteluprosesseja, joita taideteos merkkinä voisi ilmentää? Millaista

6 älyllistä toimintaa teoksiin liittyy? Kuinka teokset ovat syntyneet? Peircen mukaan ajattelu koostuu kommunikaatiosta merkeillä. Koska taideteokset toimittavat merkkijärjestelmien tehtävää, ne synnyttävät ajatteluprosesseja ja vaikuttavat niiden tulkintaan. Ajatteluprosessit eivät ole sidottuja tekijässä, ilmaisijassa tai tulkitsijassa tapahtuviin yksittäisiin ilmiöihin, sillä ajattelua käsittävä mieli ei Peircen mukaan ole yksilö. On mahdollista, että merkin objekti jää vaillinaiseksi tai tunnistamattomaksi tai että sitä ei edes ole. Taideteoksen päämääränä ja sen objektina voi myös olla taideteos itse, jolloin sen merkitys palautuu siihen toimintaan ja tilaan, jossa teos syntyi. Kielen ilmaukset, käsitteet ja väitteet ovat merkityksellisiä vaikuttamalla niihin liittyviin käytäntöihin. Vastaavasti taideteoksen merkitys palautuu siihen toiminnan tapaan, joka teokseen liittyy. Jos haluamme tietää, mitä joku jollakin tarkoittaa, voimme tarkastella, millä tavoin hän käyttää niitä ilmauksia, teoksia tai käsitteitä synnyttäviä tekijöitä, joilla on jokin merkitys. Tekijät voivat olla sekä itsessään teoksia että niiden synnyttämiseen käytettyjä välineitä, taitoja ja materiaaleja. Ne voivat olla myös niitä instituutioita, paikkoja ja ympäristöjä, joissa taideteokset sijaitsevat tai tapahtuvat. Käytäntöjemme muuttuessa kokemuksen ja uuden informaation myötä teoksen merkitys saattaa muuttua. Peircen mukaan estetiikka on logiikan ja etiikan tavoin normatiivista, päämääräsuuntautunutta tiedettä. Sen tehtävänä on syistä riippumattomien ideaalien tavoittelu. Peircen mukaan logiikka kaipaa estetiikan apua (2.197 [c.1902]). Estetiikassa tarkastellaan ideaaleja sellaisenaan, sitä mitä niiden päämääränä oleminen tarkoittaa. Materialisoituessaan ideaalien tutkimus lankeaa myös etiikan ja logiikan pariin (5.551 [1905]). Ilman estetiikan tarjoamaa tiedettä tulkitsijoiden mielissä sijaitseviin ideaaleihin ei kuitenkaan päästä lopullisesti käsiksi. Peircen ajatuksia soveltamalla voidaan ajatella edelleen, että estetiikka on tietyin osin logiikkaa, ajatusten ja älyllisten käsitteiden merkitysanalyysia. Taiteen moninaiset esitystavat ja yhteydet voivat olla yhtä aikaa läsnä yhdessä teoksessa, ja tulkintaprosessien on kyettävä liittämään ne yhteen kokonaan uudenlaisten esteettisten tulkinteiden synnyttämiseksi. Yhdistämistä tapahtuu esimerkiksi näyttämötaiteessa ja oopperassa. Taiteen hakiessa uusia muotoja se muuttuu kokeilevaksi, jolloin kokemuksen puute rajoittaa kykyäm me tavoittaa sen objekteja ja logiikan kokoava rooli korostuu. Tämä estetiikan ja logiikan käänteinen suhde on kasvussa ja syntyi vasta Peircen jälkeen, joten sitä hän ei kyennyt huomioimaan. Esteettisten tulkinteiden luonnehtimat merkitykset ovat universaaleja, sillä tulkitsijoiden uskomuksilla voi olla sama merkitys. Käytäntöjen välittämät suhteet teoksista niiden merkityksiin ovat yleisiä toiminnan tapoja, joista yksittäiset tulkitsijat voivat olla osallisia. Peircen yleinen merkkien teoria on riittävän laajakantoinen ja soveltuu käytäntöjen muodostamien järjestelmien tutkimukseen kielellisen merkitysanalyysin ulkopuolella. Pragmatistinen merkitys on läsnä yhtälailla taideteoksissa ja taiteenteossa kuin kielessä ja kielellisessä kommunikaatiossa. Lopuksi Mikä on itse käytännön käsitteen merkitys? Peircen pragmatisismissa on se kiintoisa piirre, että maksiimia voi soveltaa itseensä ja sen sisältämiin käsitteisiin. Käytäntö on yksi niistä. Käytännön käsitteellä on se merkitys, mitä sen soveltaminen saa aikaan. Hedelmistään puu tunnetaan (MS 324: 14 [1907]), lainasi Peirce tunnettua lausahdusta luonnehtiessaan tätä kaikkien älyllisten käsitteiden merkitykseen soveltuvaa teoriaansa. Mutta ovatko itse käytännöt käytössä samassa merkityksessä eri tieteen- ja taiteenaloilla? Peircen pragmatisismin näkökulmasta ovat, jos käytäntöjen välittämät suhteet antavat niissä samat toiminnan tavat. Merkitykset muuttuvat maailmassa olevien tapojen rakenteen muuttuessa, ja tapojen rakenteen muuttumiseen vaikuttaa

7 kokemus, jaettu yhteinen informaatio ja havainto, sekä ne merkkien mahdollistamat toimitukset, joiden mukaan niitä tulkitaan ja joiden mukaan niiden objekteja etsitään. Nämä seikat vaikuttavat siis myös siihen, milloin tavat ovat samoja. Jos käytännöt ja niiden myötä tavat ja tapojen rakenteet muuttuvat, tulee merkityksestä yhä moninaisempaa, mutta sen alkuperä pysyy samana. Poikkeama puolestaan liittyy kokemuksen aikaansaamaan ärsytykseen, joka johtaa epäilyyn, ja epäily on tapojen puutetta. Poikkeama saa merkityksen, kun toiminnan tapaa on muutettu. Viitteet 1. Nimi pragmatismi on jonkin verran myöhempi ja esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran Metaphysical Clubin tapaamisissa Cambridgessä Massachusettsin osavaltiossa, joihin Peirce 1870-luvun alkupuolella osallistui. Hänen vuoden 1868 merkityskriittinen realisminsa ja realistinen käsityksensä yleisyyksistä ovat kuitenkin jo lähellä pragmatismia, eikä oleellisia muutoksia lähivuosina esiintynyt. 2. Nimi pragmatisismi on myös myöhempi, mutta esim. Peircen 1890-luvun modaalikäsitteitä ja kontrafaktuaalisia väitteitä koskeva tutkimus sekä hänen ns. hypoteettinen metafysiikkansa perustelevat sen, että ajatus edelsi itse nimeämistä. 3. Tärkeimpiä kirjoituksia on julkaistu Essential Peirce (EP) -kokoelman kakkosniteessä (Peirce 1998). 4. Kaikki käännökset ovat tekijöiden. Viite on teoksiin Peirce ( ) niteen ja kappalenumeron mukaan. Maksiimi esiintyi tässä muodossaan Popular Science Monthly -lehden tammikuun numerossa Kuinka selkiytämme ideoitamme löytyy Markus Långin suomentamana (Peirce 2001). Maksiimin suomennos on ratkaisevissa kohdin virheellinen (s. 161): Peirce ei sano vaikutuksista, että niillä olisi oltava käsitettäviä käytännön seurauksia, vaan että ne vaikutukset, joille käytännön seuraukset ovat ylipäänsä mahdollisia ovat käsitettäviä ja siten voivat tulla käsitystemme kohteiksi. Myöhemmin Peirce kutsui maksiimia mm. pragmatisismin maksiimiksi. 5. Peircen kirjallisessa jäämistössä on maksiimista lukuisia versioita. Ks. esim. EP 2:338 [1905]; MS 313: 28 [1903], The Harvard Lectures VI; MS 290: 33 [1905], Issues of Pragmaticism; MS 324: [1907]; Viite MS on Peircen käsikirjoituksiin (Peirce 1967) käsikirjoitusnumeron, sivunumeron ja vuosiluvun mukaan. 6. Ferdinand Canning Scott Schiller ( ), Tanskassa syntynyt englantilainen pragmatistifilosofi. 7. Myöhemmässä vaiheessa Peirce käytti termiä pragmatismi tarkoittaessaan pragmatisismia, kun vaaraa sekaannuksesta ei hänen mielestään enää ollut. 8. Tulkinne = interpretant. Kirjallisuus Apel, Karl-Otto (1995). Charles S. Peirce: From Pragmatism to Pragmaticism. New York: Humanity Books. Bergman, Mats (2009). Peirce s Philosophy of Communication. Continuum Publishing. Hintikka, Jaakko (1973). Language-games for quantifiers. Teoksessa Jaakko Hintikka, Logic, Language-Games and Information. Lontoo: Oxford University Press, Niiniluoto, Ilkka (1995). The emergence of scientific specialties: six models. Teoksessa W. E. Herfel, W. Krajewski, I. Niiniluoto ja R. Wójcicki (toim.), Theories and Models in Scientific Process (Poznan Studies in the Philosophy of the Sciences and the Humanities 44). Amsterdam: Rodopi, Niiniluoto, Ilkka (2000). Johdatus merkityksen merkityksiin. Teoksessa Anu Airola, Heikki J. Koskinen ja Veera Mustonen (toim.), Merkillinen merkitys, Helsinki: Gaudeamus, Peirce, Charles S. ( ). (CP) Collected Papers of Charles Sanders Peirce. 8 osaa, toimittanut Charles Hartshorne ja Paul Weiss (osat 1 6), ja A.W. Burks (osat 7 8). Cambridge, Mass.: Harvard University Press

8 (1967). (MS) Käsikirjoitukset. Houghtonin kirjasto, Harvardin yliopisto. Luetteloinut Robin, Richard S. (1967). Annotated Catalogue of the Papers of Charles S. Peirce. Amherst: University of Massachusetts Press & Robin, Richard S. (1971). The Peirce Papers: A supplementary catalogue. Transactions of the Charles S. Peirce Society 7, ( ). Contributions to The Nation. Neljä osaa. Toim. Kenneth Ketner ja James Cook. Lubbock: Texas Tech University Press. (1998). (EP) The Essential Peirce 2. The Peirce Edition Project. Bloomington: Indiana University Press. (2001). Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Suom. Markus Lång. Tampere: Vastapaino. Pietarinen, Ahti-Veikko (2006a). Signs of Logic: Peircean Themes on the Philosophy of Language, Games, and Communication (Synthese Library 329). Dordrecht: Springer. (2006b). Interdisciplinarity and Peirce s classification of the sciences: a centennial reassessment. Perspectives on Science 14, (2007a). Representaatio logiikassa: ajatusten liikkuvat kuvat. Teoksessa Tarja Knuuttila ja Aki P. Lehtinen (toim.), Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, Gaudeamus. (2007b). Huomioita kuvallisen logiikan filosofiasta. Teoksessa Leila Haaparanta, Timo Klemola, Jussi Kotkavirta ja Sami Pihlström (toim.), Kuva, Acta Philosophica Tamperensia, Tampere University Press. (2007c). The semantics/pragmatics distinction from the game-theoretic point of view. Teoksessa Ahti-Veikko Pietarinen (toim.), Game Theory and Linguistic Meaning (Current Research in the Semantics/ Pragmatics Interface 18), Oxford: Elsevier, (2009). Esthetic Interpretants: Pragmaticism, Semiotics, and the Meaning of Art, Chinese Semiotic Studies, ilmestyy. Pietarinen, Ahti-Veikko ja Lauri Snellman (2005). Suomentajien alkusanat Peircen mietteisiin päättelystä & Charles S. Peirce: Kolme esseetä päättelystä (käsikirjoitukset 654, 686, 849), Niin & Näin: Filosofi nen Aikakauslehti 45, (2006). Kuinka pragmatisismi todistetaan, Ajatus 63, Potter, Vincent G. (1967). Charles S. Peirce on Norms & Ideals. Amherst: University of Massachusetts Press