Ihmisen suhtautuminen hylkeeseen on vuosituhansien. Merihylje. luonnonvara, suojelukohde vai matkailun vetonaula?

Transkriptio

1 Merihylje KUVA: JARI NISKANEN/KUVALIITERI luonnonvara, suojelukohde vai matkailun vetonaula? JUHANI SALMI JA PEKKA SALMI Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Ihmisen suhtautuminen hylkeeseen on vuosituhansien saatossa muuttunut perinpohjaisesti. Suomessa ei ole toista petoeläintä, joka olisi yhtälailla turvannut pohjoisen asukkaiden elantoa ja sittemmin nakertanut perustaa elinkeinolta. Toisaalta viimeisten vuosikymmenten aikana hylkeestä on tullut luonnonsuojelun symbolieläin ja Itämeren tilasta kertova indikaattorilaji. Suojeluarvojen korostuminen on johtanut siihen, että hylkeen ammattikalastukselle aiheuttamien ongelmien nopea kasvu ja viime vuosina käyttöön otetun kiintiöidyn metsästyksen salliminen ovat kuumentaneet kansalaisten tunteita sekä kärjistäneet viranomaisten ja luonnonsuojelutahojen näkemyseroja (mm. Storm Routti Nyman Kunnasranta 2007). Suomen rannikkovesillä asustaa kaksi hyljelajia: harmaahylje ja norppa. Tässä kirjoituksessa keskitymme lähinnä harmaahylkeen yhteiskunnallisen aseman keskeisimpiin muutoksiin. Hylkeitä on metsästetty ja pyydystetty verkoilla Suomen rannikoilla aina kivikaudesta lähtien. Keskiajalla hylkeenpyynti oli rannikolla asuvien tärkeimpiä elinkeinoja. Hylkeitä pyydettiin talvisin jäältä harppuunalla ja 1600-luvulta lähtien kiväärillä. Saaliseläimeltä otettiin talteen nahka, liha ja öljy, josta tuli myös merkittävä vientitavara. Esikristillisellä ajalla suhtautuminen hylkeeseen Itämeren alueen pyyntiyhteisöissä lienee ollut animismia, jonka mukaan kaikilla 59

2 myös elottomilla luonnon aineksilla oli sielu. Ihminen ja ihmisen kulttuuri käsitettiin osaksi luontoa. Ihmisen ja saaliseläimen suhde oli yhteistoiminnallista vastavuoroisuutta: eläinten uskottiin antautuvan metsästettäväksi ja ne saivat vastineeksi kunnioittavan ja tunnustetun kohtelun persoonina (Ylimaunu 2000). Pyhästä eläimestä vahinkoeläimeksi Vielä pitkään historiallisella ajalla hylje oli metsästäjille pyhä eläin, johon liitettiin yliluonnollisia ja kunnioitettavia voimia. Arvostusta lisäsivät hylkeen ihmismäiset ulkoiset piirteet ja oleskelu meressä, ihmiselle vieraassa ja pelottavassa ympäristössä (Westerdahl 2005). Paikoin Itämeren piirissä oli yhä 1900-luvulla vallalla uskomus, että hylkeet kuulivat ja ymmärsivät ihmisen puhetta. Tästä syystä yhteisöissä kehittyi niin sanottu jääkieli, jossa hylkeenpyyntiin lähdettäessä ei saanut käyttää pyyntivälineistä tai -kohteista niiden oikeita nimiä (Nirvi 1944). Eläintä kohtaan tunnettua kunnioitusta osoitettiin ottamalla talteen kallo ja evät. Tällä tavoin niiden tenhovoimalla voitiin vaikuttaa kalaonneen ja ihmisen muuhun elämän laatuun (Magnus 1977, Westerdahl 2005). Suhtautuminen hylkeisiin muuttui kristinuskon ja valistusajan levitessä Itämeren rannikolle. Hyödyn aikakaudella 1700-luvulta lähtien korostettiin taloudellisia arvoja. Hylje nähtiin karhun, suden ja ahman lailla ihmisen vihollisena, kilpailijana ja jopa luontoon kuulumattomana petona, joka piti hävittää sukupuuttoon. Kun kalastus 1800-luvulla monipuolistui ja kytkeytyi rahatalouteen ryhdyttiin yhä enemmän kiinnittämään huomiota hylkeiden aiheuttamiin taloudellisiin menetyksiin. Itämerellä otettiin 1900-luvun alussa käyttöön hylkeestä maksettavat tapporahat, minkä seurauksena lajin metsästys tehostui (Ylimaunu 2000). Hylkeiden pyynti antoi merkittävää lisätuloa Pohjanlahden rannikon ja saariston kalastajaväestölle. Elpynyt hylkeenpyynti hidasti 1900-luvun alussa alkanutta kalastajamäärän vähenemistä. Hylkeenpyynti säilytti asemansa ammattikalastajien tärkeänä tulonlähteenä Selkämeren rannikolla toiseen maailmansotaan saakka, Merenkurkussa ja Perämerellä vielä tämänkin jälkeen. (Tuomi- Nikula 1982, Salmi Salmi 1991) Luonnonsuojelun symbolista ongelmaksi Itämeren harmaahyljekannan arvioidaan olleen 1900-luvun alussa yksilöä, mutta ja 1980-lukujen vaihteessa enää (Helle 1983). Voimistunut metsästys oli tärkein yksittäinen hyljekannan alenemiseen vaikuttanut tekijä. Kun tutkimukset 1970-luvulla osoittivat hylkeiden lisääntymiskyvyn alentuneen dramaattisesti Itämeren ympäristömyrkkyjen (PCB ja DDT) seurauksena (Helle 1983), kansalaisten kiinnostus hylkeitä kohtaan lisääntyi. Hyljekantojen hupeneminen ja yleinen eläinlajien suojelun korostuminen johtivat harmaahylkeen ja norpan tapporahan poistamiseen vuonna Hylkeen metsästys oli jo siihen mennessä lähes kokonaan hävinnyt rannikoltamme. Kun myötätunto hylkeitä kohtaan kasvoi ne nousivat 1970-luvulla Suomen luonnonsuojelun keulakuvaksi (Ylimaunu 2000). Kalastajat kohtasivat hylkeen vain harvoin ja 1990-luvun alun välisenä aikana. Hylje ja kalastaja olivat samassa veneessä : Itämeren saastuminen uhkasi sekä kalastuselinkeinoa että hylkeen elinmahdollisuuksia. Tilanne muuttui kalastajan kannalta Itämeren harmaahyljekannan käännyttyä 1980-luvulla nousuun. Minimikannan arvioidaan olevan jo yli hyljettä (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos 2007). Itämeren harmaahyljekantojen voimistuminen on ennen kaikkea parantuneen lisääntymiskyvyn seurausta (Helle Nyman Stenman 2005). Lisääntymistehon paranemisen arvellaan johtuvan ympäristömyrkkyjen vähenemisestä pohjoisella Itämerellä. Tutkijat kutsuvatkin hyljettä nykyisin Itämeren tilaa ilmentäväksi indikaattorilajiksi. Markkinointiongelmien ja kalastuksen säätelytoimien kanssa kamppaileville ammattikalastajille hylkeen ilmaantuminen samoille apajille merkitsi kalatulojen kaventumista entisestään. Hylkei- 60

3 den vierailusta pyydyksissä kertovat verkkoihin ilmaantuvat reiät, kalanpäät, kalojen puolikkaat tai muuten vahingoittuneet kalat. Kalastajilta kuluu aiempaa enemmän aikaa pyydysten korjaamiseen ja niiden vahtimiseen. Ammattikalastajat ovat todenneet harmaahylkeiden muuttavan kalojen käyttäytymistä hajottamalla kalaparvia ja ajamalla niitä sisälahtiin (Salmi Salmi 2006). Usein rannikon ja saariston kalastajat ovat vesien omistussuhteiden vuoksi sidottuna tarkoin rajattuun pyyntialueeseen eikä liikkuminen kalaparvien perässä ole mahdollista. Hylkeiden tiedetään olleen ampumispyynnin aikakaudella säikkyjä ihmisille ja kalastusveneille. Nykyisin hylkeet eivät enää samalla tavoin pelkää ja osa hylkeistä on oppinut seuraamaan kalastajien veneitä pyyntipaikalle varman saaliin toivossa. Tästä syystä hylkeen pyyntimahdollisuuksien lisääminen erityisesti pyydyksen läheisyydestä metsästäminen saa kalastajien keskuudessa kannatusta (Ylimaunu 2000, Salmi Salmi 2006). Harmaahyljekannan kasvun ja siitä aiheutuvien vahinkojen vuoksi pyyntilupia alettiin myöntää vuodesta 1995 lähtien. Pyyntikaudelle maa- ja metsätalousministeriö on myöntänyt luvat korkeintaan 675 hallin ampumiseen (Maa- ja metsätalousministeriö 2006). Metsästyksen salliminen ja kiintiöiden kasvattaminen ovat herättäneet kritiikkiä luonnonsuojelijoiden taholta. Perinteisiä metsästyskeinoja, kuten jäältä pyyntiä, ei enää voi käyttää hylkeiden metsästykseen. Pyydyksillä tavattavien hallien ampuminen keinuvasta veneestä on hankalaa ja ammutun hylkeen painuminen pohjaan estää sen taloudellisen hyödyntämisen. Hylkeen perinteisten käyttömuotojen elvyttämiseksi olisi tärkeää, että hylje ammuttaisiin jäälle, kivelle, kalliolle tai matalaan veteen, josta se on helppo ottaa taloudellisesti hyödynnettäväksi. Vaikka ammattikalastajat ovat nykyistä tehokkaamman metsästyksen kannalla ja halukkaita osallistumaan myös itse metsästykseen (Salmi Salmi 2006) niin jotkut pitävät hylkeiden tappamista vastenmielisenä (Salmi 2007) ja antavat sen mieluimmin muiden tehtäväksi. Erityisesti päätoimisemmin kalastavilta ei liikene aikaa hylkeenpyyntiin; he toivoivat saavansa apua paikallisilta metsästäjiltä ja metsästysseuroilta (Salmi Salmi 2006). Hylkeestä elinvoimaa maaseudulle? Usea rannikkokalastaja on joutunut katkaisemaan sukupolvien ajan jatkuneen kalastusperinteen pyynnin hyljeongelman vaikeuttaessa muutenkin niukkaa toimeentuloa. Elinkeinon parissa jatkaneet ovat usein muuttaneet pyyntialueitaan, vähentäneet kalastustaan tai investoineet hylkeenkestäviin rysiin ja loukkuihin, joita hylje ei pysty rikkomaan tai joista hylje ei pysty syömään saaliskaloja. Valtio on tukenut pyyntitekniikan kehittämistä, mutta uudet rysämallit tarjoavat vain osaratkaisun. Rannikkokalastuksen tärkeimpään pyyntimuotoon verkkopyyntiin ei ole hyljeongelmaa lievittävää teknistä sovellusta saatavilla. Hylkeiden aiheuttamista saalisvahingoista maksettiin korvauksia vuosilta Vaatimuksista huolimatta korvauksia ei tämän jälkeen ole maksettu EU: n komission kielteiseen kantaan vedoten (SAKL 2005). Perinteinen ammattikalastus on uusien haasteiden edessä samalla kun rannikon alkutuotantoalueista on yhä yleisemmin tullut lomalaisten virkistäytymisaluetta. Muutos tarjoaa mahdollisuuksia uudenlaiselle yritystoiminnalle. Jo nykyisin Lounais-Suomen saaristossa useat kalastajaperheet monipuolistavat tulojaan tarjoamalla vapaa-ajan asukkaille ja matkailijoille kalatuotteita, kalastusmatkoja, veneretkiä tai majoituspalveluita (Salmi 2005). Toisaalta kalastuselinkeinon ja palvelutoiminnan yhdistäminen tuottaa monia käytännön ongelmia, koska molemmissa työntäyteinen sesonkiaika ajoittuu samoihin vuodenaikoihin (Salmi 2007). Uusia yritysideoita ja yhteistyökumppaneita haetaan, mutta kehitystyö vie aikaa. Esimerkiksi hyljeturismi on rannikollamme uusi ilmiö ja ammattikalastajien järjestämät veneretket harmaahylkeiden esiintymisalueille ovat verraten harvinaisia (Ylimaunu 2000, Salmi Salmi 2006). Etelä- ja Lounais-Suomen saaristossa harmaahylkeitä on näkyvillä eniten touko-kesä- 61

4 kuun vaihteessa karvanvaihdon aikaan, jolloin ne makaavat uloimmilla luodoilla isoina ryhminä. Yhdellä luodolla voi olla satoja hylkeitä kylki kylkeen pakkautuneina. Alkukesästä hyljeluodoille säännöllisesti tehdyt, varovaisuutta ja rauhallista käyttäytymistä edellyttävät veneretket eivät häiritse hylkeiden päivärytmiä tai elämää: hylkeet eivät välttämättä edes vaivaudu veteen saakka, vaan oppivat tunnistamaan tällaisen vaarattoman veneen (Ylimaunu 2000). Hyljettä voitaisiin myös houkutella tiettyinä ajanjaksoina paikkoihin, joissa ammattimainen kalastus on vähäistä. Etenkin syksyisin, jolloin hylje mielellään hakeutuu saaristoon, voitaisiin niitä houkutella kalahaaskan avulla tiettyjen saaristoreittien varrella oleviin havaintopaikkoihin. Tämä takaisi matkailijoille mahdollisuuden valokuvata ja seurata hylkeitä niiden luonnollisessa ympäristössään (Salmi 2007). Hyljeturismista ei ole kokopäiväiseksi tai ympärivuotiseksi tulonlähteeksi, mutta siitä voi paikoin tulla osa rannikkokalastajien perheiden monitoimisuutta ja seudun matkailupalveluja (Ylimaunu 2000, Salmi 2007). Hylkeiden metsästäminen avaa mahdollisuuden myös kokonaan toisenlaiselle yritystoiminnalle. Pohjoismainen kehittämishanke on osoittanut, että hylkeet voidaan käyttää sekä perinteisin että uusin tavoin hyödyksi. Hylje nähdään haittaeläimen sijaan paikallisia elinkeinoja tukevana resurssina. Monipuolinen hyödyntäminen avaa uusia yritysideoita paitsi kalastajille myös esimerkiksi paikallisille matkailuyrittäjille. Hylkeistä voidaan valmistaa erikoistuotteita, joiden asiakkaita ovat esimerkiksi kesäasukkaat ja paikkakunnalla satunnaisesti seudulla poikkeavat matkailijat. Hylkeestä saatavaa öljyä eli traania on ryhdytty uudelleen ottamaan talteen ja käyttämään muun muassa kesämökkien maalauksessa. Erityisesti Merenkurkun alueella hylkeen lihasta on valmistettu ravintoloiden ruokalistoille maittavia ruokia ja öljyn terveysominaisuudet ovat tulleet ihmisille tutummaksi. Lisäksi hylkeen kynsistä, luista ja hampaista on tehty koruja. (Storm 2007.) Hylkeen pitkä ja kiehtova pyyntikulttuuri avaa myös mahdollisuuksia sen hyödyntämiseksi matkailussa. Ohjelmapalveluissa esiteltäisiin kalastuksen ohella hylkeenpyynnin vuotuiskiertoon liittyvää kansanperinnettä. Esimerkiksi kyläjuhlat ja muut tilaisuudet voitaisiin ajoittaa hylkeenpyynnin vuotuisiin kohokohtiin. Samalla ammattikalastajat voisivat myydä omia tuotteitaan ja jakaa hylkeisiin liittyvää tietoa ja osaamistaan. Myös kotiseutuharrastus ja kylän muu kulttuuritoiminta voivat tukea alkutuotantoa hyödyntävää matkailua. Esimerkiksi Merikarvialla on viime vuosina esitetty matkailijoiden vetonaulaksi osoittautunutta paikallisen kalastajan ja hylkeenpyytäjän arkielämästä kertovaa kansannäytelmää. Monet esitystä seuranneet ovat merelliseen ympäristöön sijoittuvan näytelmän innoittamina kiinnostuneet myös kalastajien järjestämistä veneretkistä saaristoon (Salmi 2007). LÄHTEET Helle, Eero 1983: Hylkeiden elämää. Kirjayhtymä, Helsinki. Helle, Eero Nyman, Madelaine Stenman, Olavi 2005: Reproductive capacity of grey and ringed seal females in Finland. Teoksessa Helle, Eero Stenman, Olavi Wikman Marcus (toim.) Symposium on Biology and Management of seals in the Baltic area. Kala- ja riistaraportteja 346. Magnus, Olaus Gothus 1977: Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Otava. Nirvi, Ruben Erik 1944: Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä. SKS:n toimituksia 233, Helsinki. Salmi, Juhani 2007: Kalastaja merellä ja rannalla. Onko kalastajien perimästä luonto- ja paikallistietämyksestä matkailun avuksi? (käsikirjoitus) Salmi, Juhani Salmi, Pekka 1991: Silakan kalastuksesta monilajikalastukseen. Pohjois-Satakunnan rannikon ammattikalastuksen muutokset. Kalatutkimuksia 30. Salmi, Juhani Salmi, Pekka 2006: Ammattikalastajien näkemyksiä hylkeidensuojelualueista vuonna Kala- ja riistaraportteja 399. Salmi, Pekka 2005: Rural Pluriactivity as a Coping Stra- 62

5 tegy in Small-Scale Fisheries. Sociologia Ruralis 45, 1 2, Storm, Anita 2007: Hylkeestä on moneksi. Apaja 1, s Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen asiakaslehti. Storm, Anita Routti, Heli Nyman, Madelaine Kunnasranta, Mervi 2007: HYLJEPUHETTA Alueelliset ja kansalliset näkökulmat ja odotukset merihyljekantojen hoidossa. Kala- ja riistaraportteja 396. Tuomi-Nikula, Outi 1982: Keskipohjalaisen kalastajan vuosi. Keski-Pohjanmaan suomenkielisen rannikon ammattimaisen kalastuksen ja hylkeenpyynnin muuttuminen ja 1900-luvulla. Kansatieteellinen arkisto 32, Vammala. Westerdahl, Christer 2005: Seal on Land, Elk at Sea: Notes on and Applications of the Ritual Landscape at the Seaboard. The International Journal of Nautical Archaeology 34, 1: Ylimaunu, Juha 2000: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 773. Internet-lähteet Maa- ja metsätalousministeriö 2006: Eräiden riistaeläinten ensi metsästyskauden pyyntimäärien ylärajat vahvistettu www-osoitteessa: Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos 2007: Harmaahyljekanta kasvaa edelleen. Tiedote wwwosoitteessa: Suomen Ammattikalastajaliitto 2005: Ajankohtaista ammattikalastuksesta. Lokakuu