Miten unohtamisesta tuli epäsuosittua?

Transkriptio

1 Historian tila ja tulevaisuus -seminaari Turun yliopisto, Poliittinen historia, Pauli Kettunen Miten unohtamisesta tuli epäsuosittua? 1. Turun yliopistossa järjestettävässä seminaarissa lienee erityisen soveliasta aloittaa Veikko Antero Koskenniemellä. Hänen ylevämielisten aforismiensa joukkoon kuuluu mietelmä: Autuaampaa on unohtaa kuin antaa anteeksi. Unohtamisen ylistystä tapaamme muiltakin kansallisen historian merkkimiehiltä. Väinö Tanner, ensimmäisen punamultahallituksen valtiovarainministeri, puhui heinäkuussa 1938 Naantalissa sosiaalidemokraattisessa maakuntajuhlassa. Hän arvosteli porvariston intoa juhlia vuoden 1918 sodan 20- vuotismuistoa. Porvariston juhlinnan vastapainona oli työväestön ihanteellisen tyyni ja rauhallinen suhtautuminen näihin menneisiin tapahtumiin. Se on halunnut unohtaa. Se on oppinut muistamaan niitä murhenäytelmänä, jollaisia niin hyvin luonnossa kuin historiassakin hyvin usein tapahtuu. Ja Tanner jatkoi: Kansalaissodan sekavia oloja tuskin enää muistettaisikaan, ellei eräille piireille olisi suorastaan elinehtona jatkuvasti elää niiden hurmiossa. Kun vuoden 1918 sodasta oli kulunut 25 vuotta ja elettiin jatkosodan asemasotavaihetta, suojeluskuntain komentaja Lauri Malmberg puhui tästä menneestä tapahtumasta tavalla, joka kuvasti valkoisen muisteluhurmion tasaantumista sekä vaikenemisen ja unohtamisen arvostamista. Mainittuaan, että vapaussodan tuloksena itsenäisyyspäätös oli vahvistunut tosiasiaksi, Malmberg jatkoi, että tästä oli jouduttu maksamaan niin raskas veljesveren hinta, ettei asiasta ollut voitu keskustella avoimesti ja intohimottomasti. Hänestä olikin hyvä, että niistä haavoista ja niiden syistä oli pian alettu vaieta, joten ne olivat voineet rauhassa umpeutua. Talvisota, vapaussodan toinen vaihe, oli vahvistanut kansallisen yhteyden: Kolme vuotta sitten vedettiin muodollisestikin risti kaiken sen yli, mikä meitä oli erottanut

2 toisistamme vapaussotamme kahden ensimmäisen vaiheen välillä. Nyt katselemme menneisyydestä vain sitä, minkä ymmärrämme yhteiseksi onneksemme. Muistamisen ja unohtamisen dialektiikan pohtimisella on pitkä historia luvulla teema lomittui nationalismin ja kansallisvaltiollisuuden historiaan. Nationalismin teorian klassikoksi muodostui ranskalaisen filosofin Ernest Renanin luento Mikä on kansakunta? Sorbonnen yliopistossa vuonna Renanin mukaan kansakunnan siteiksi eivät riittäneet esimerkiksi yhteiset taloudelliset edut tulliliitto ei ole isänmaa vaan tarvittiin yhteisiä muistoja ja yhteistä tahtoa: Sankarillinen menneisyys, suuret miehet, kunnia (jolla tarkoitan aitoa kunniaa), tämä on sosiaalinen pääoma, jonka perustalle kansallinen aate rakennetaan. Yhteinen kunnia menneisyydessä ja yhteinen tahto nykyisyydessä, se että on yhdessä on tehty suuria tekoja ja tahdotaan tehdä niitä vielä enemmän nämä ovat olennaisia edellytyksiä kansana olemiselle. Ihminen rakastaa suhteessa tekemiinsä uhrauksiin ja suhteessa kokemiinsa kärsimyksiin. / / toden totta, yhteinen kärsimys yhdistää enemmän kuin ilo. Mitä tulee kansallisiin muistoihin, murheet ovat arvokkaampia kuin voitot, sillä ne vetoavat velvollisuuksiin ja vaativat yhteistä ponnistelua. Mutta kansakunnan olemassaololle unohtaminen oli yhtä tärkeää kuin muistaminen: Jokaisen on hyvä osata, miten tulee unohtaa. Unohtaminen, sanoisinpa jopa virheellinen historia, on olennainen tekijä kansakunnan luomisessa, ja siksi historiantutkimuksen edistys muodostaa usein uhan kansallisuusperiaatteelle. Historiantutkimus tuo nimittäin esiin väkivallan, jota on tapahtunut kaikkien poliittisten muodostumien alussa, niin suotuisia kuin sitä seuranneet vaiheet ovatkin olleet. Tartun Renan-lainauksen viimeiseen osaan. Emmekö ole viime vuosina todistaneet toisenlaista historiantutkimuksen edistystä? Siihen on kuulunut poliittisen väkivallan esilletuominen mutta nimenomaan kansallisuusperiaatteen vahvistamiseksi ja kansakunnan sosiaalisen pääoman kasvattamiseksi. Tähän muutokseen on liittynyt se, että pitkään keskeisestä menneisyydenhallinnan muodosta, unohtamisesta, on tullut sangen epäsuosittua. Kukaan ei varoita historian roskatynnyreiden tonkimisesta. Samalla muisti ja muistaminen on kohonnut arvossa ja kytkeytynyt paradoksaalisesti universaalien ihmisoikeuksien korostukseen. Muutosta tarkasteltaessa on hyvä lähteä siitä, miten historia, kansakunta ja muisti suhteutettiin toisiinsa 1800-luvun historiantutkimuksessa.

3 2. Historiantutkimusta ja kansakuntaa sitoi 1800-luvulta lähtien historiantutkimuksen perustelu, jonka mukaan historia oli kansakunnan muisti. Historia oli ylivertainen muistin muoto kahdessakin mielessä. Se oli maailmanhistorian tärkeimmän toimijatyypin muistia, ja perustuessaan historiantutkijan lähdekriittiseen työskentelyyn se oli myös korkealaatuisinta muistamista luvulla muisti ei kuitenkaan enää näyttänyt vain voimavaralta, vaan myös painolastilta. Historiallisen tiedon irrottamiselle (kollektiivisenkin) muistin logiikasta oli useita perusteita. Osin oli kyse uuden, lähinnä 1950-luvulla opiskelleen historioitsijapolven pyrkimyksestä erottua oppi-isistään varjelemalla lähdekriittisen tutkimuksen puhtautta kansallisen tehtävän ylikorostukselta. Kyse oli kuitenkin myös siitä, ettei kansakunnan muistiksi tulkittava tieto näyttänyt riittävän kansallisista tehtävistä suoriutumiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikka edellytti, että tarkasteltiin, miltä Suomen asema ja suomalaisten toimet näyttivät muiden, ennen kaikkea Venäjän/Neuvostoliiton, näkökulmasta. Tällainen refleksiivinen kansallinen näkökulma esiintyi monissa autonomisen Suomen syntyä, sortokausia sekä itsenäistymisvaihetta käsitelleissä 1960-luvulla ilmestyneissä väitöskirjoissa. Sama kansallisen politiikan tarkastelutavan muutos kuvastui myös jatkosodan tulkinnoissa, joissa ja myös 1970-luvun pääsuuntaa voi luonnehtia lännettymiseksi. Kansallista jatkuvuutta välttämättömyysretoriikalla perustellut niin sanottu ajopuuteoria ei kestänyt vastauksena amerikkalaisten ja brittiläisten historioitsijoiden jatkosotatulkintoihin, joiden lähtökohtana oli se, että Suomi oli asettunut sodassa vastakkaiselle puolelle kuin suuret läntiset demokratiat. Samaan aikaan, 1960-luvulla, useat historioitsijat päättelivät, että myyteiksi muovautuneet muistot erityisesti vuosilta estivät kansallista eheyttä. Vastaamista vaativat myös haasteet, joita asettivat Väinö Linna sekä kansallisten ongelmien osoittajiksi ja ratkojiksi nousseet sosiologit. Historioitsijat halusivat osallistua prosessiin, jossa mennyt siirtyisi muistista historiaksi. Menneisyys haluttiin irrottaa sen hetken poliittisista ristiriidoista, joissa punainen ja valkoinen totuus yhä vaikuttivat. Samalla mennyt tehtiin uudella tavalla läsnäolevaksi. Uudessa kansallisessa kertomuksessa vuosi 1918 oli yhteinen kokemus, Suomen kansallinen murhenäytelmä, kuten Jaakko Paavolainen otsikoi terrori- ja vankileiritutkimustensa yhteenvetokirjan. Kansallisen voiman ja eheytymiskyvyn todisteeksi tuli, että

4 sisällissodan asetelmaa jatkaneet myytit kyettiin nyt rikkomaan viileällä tutkimuksella luvun jälkeen historiantutkimuksen perusteita on kyseenalaistettu myös Suomessa. Kuten Jorma Kalela tuo vahvasti esiin Historiantutkimus ja historia kirjassaan, valistuksen ja historismin perintöä kantavan historian yhteisiä lähtöoletuksia on järkytetty. Tällainen lähtöoletus on ajatus yhdestä historian virrasta, joka yhdistää eriaikaisia ja samanaikaisia tapahtumia ja tekoja. Ajatusta on problematisoitu ihmistieteiden lingvistisen käänteen ja siihen liittyneen narratiivisuuskeskustelun yhteydessä sekä arjen historiaan kuuluvan historioiden moninaisuuden korostuksen pohjalta. Samalla on pyritty irti historiallista toimijuutta koskeneesta ja historiantutkimuksen tehtävän- ja kohteenmäärityksiä ohjanneesta kansallisvaltiosidoksesta. Tämä kaikki on merkinnyt myös sitä, että historiantutkimuksen aiempia lähtöoletuksia, esimerkiksi ajan, historian, kansan ja yhteiskunnan käsitteiden itsestäänselvyyksiä, on siirretty historiallisen tutkimuksen kohdealueelle. Historiallistaminen on viety aiempaa pitemmälle. Tämä ei kuitenkaan ole koko kuva. Se ei näytä edes hallitsevalta, kun katsotaan, miten suomalaiset historioitsijat suhteuttavat työtään julkisessa keskustelussa luotaviin ajankohtaisen muutoksen kuviin. Kansallinen näkökulma ja erityisesti kansatoimijan suorituskyvyn vaaliminen on vahvasti esillä. Vanha ajatus kansakunnan muistista on saanut uudenlaisen keskeisen aseman historiantutkijoiden professionaalisissa strategioissa eli heidän tavoissaan osoittaa työnsä yhteiskunnallinen relevanssi. 3. Historiallisten vääryyksien tunnistamisesta, tunnustamisesta, sovittamisesta ja oikaisemisesta on tullut 1980-luvulta lähtien yhä ylikansallisempi kansallisvaltiollinen ilmiö. Saksassa Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta, avautui kansallissosialismia ja holokaustia käsittelevänä keskusteluna, johon sitten liittyi kylmän sodan aikaisen kahtiajaon ja DDR:n käsittely. Apartheid-hallinto Etelä- Afrikassa, Pinochetin diktatuuri Chilessä, toisen maailmansodan aikainen yhteistyö natsi-saksan kanssa ja Algerian sota Ranskassa samoin kuin pakkosterilisaatiot Ruotsissa ovat esimerkkejä vaihtelevin valtiollisin muodoin toteutetun menneisyydenkäsittelyn kohteista.

5 Totuuskomissiot, anteeksipyynnöt ja oikeudenkäynnit ovat menneisyydenkäsittelyn helpoimmin tunnistettavia muotoja. Niiden lähtökohdat ovat paradoksaalisia. Yhtäältä tässä toiminnassa kuvastuu ihmisoikeuksien nousu politiikan arvioinnin ylikansalliseksi, universaaliksi perusteeksi. Toisaalta siinä korostuu kansallisvaltiollinen jatkuvuus. Yksilöiden ja ryhmien kärsimykset määritetään kansallisiksi, kansakunnan toimintakykyä jäytäviksi ongelmiksi, ja nykyhallinnolla katsotaan olevan valtuus ja vastuu niiden ratkaisemiseen. Anteeksipyynnöt ovat erityisen huomionarvoisia tuottaessaan jatkuvuutta katkoksen avulla. Irtisanoutuakseen menneestä toiminnasta hallitus ilmoittautuu siitä tilivelvolliseksi. Muistille on langennut tärkeä osa siinä, miten näkemys universaaleista ihmisoikeuksista ja näkemys kansakunnan toimijuudesta yhdistyvät uudessa menneisyydenkäsittelyssä. Muistin arvostuksen nousussa on paljon paradoksaalista. Sitä ovat osaltaan edistäneet arjen historian lähestymistavat, joiden kritiikin kohteena on ollut pilakuvaksikin pelkistetty valtio- ja dokumenttikeskeinen poliittinen historia. Kokemisen ja muistamisen tavat ovat tulleet tärkeäksi tutkimusteemaksi, ja muistitiedon merkitys on korostunut jo siksi, että huomio on kohdistettu ihmisryhmiin, joiden toiminnasta kirjallista lähdeaineistoa on muodostunut ja säilynyt vain vähän. Arjen historiaan uusiin historioihin liittyvä ajatus historioiden moninaisuudesta on saanut voimaa historian demokratisoinnin tavoitteesta. Tämä esitetään monesti oikeuksien kielellä, vaatimuksena siitä, että myös tavallisilla ihmisillä tai alistetuilla ryhmillä on oikeus omaan historiaan. Muistin perspektivistinen näkökulma ja oikeuksien universalistinen näkökulma on näin yhdistetty, mikä on edesauttanut menneisyyden vääryyksien ajankohtaistamista. Muistin ja nimenomaan kollektiiviseksi tulkitun muistin välityksellä näistä vääryyksistä tulee nykyisyyttä, ja siten niihin on mahdollista soveltaa universaalien ihmisoikeuksien mittapuita. 4. Kollektiivisen muistin käsitteelle on esitetty hyviä teoreettisia ja empiirisiä perusteluja siitä lähtien, kun Maurice Halbwachs nosti sen tutkimuskeskusteluun 1920-luvulla. Myös kollektiivisen trauman käsitteelle voidaan osoittaa tärkeitä ja osuvia merkityksiä, kuten esimerkiksi Paul Ricoeur ja Dominick LaCapra ovat tehneet.

6 Näiden käsitteiden käyttöön liittyy kuitenkin sangen pulmallinen tendenssi kohottaa ihmisyksilön psykologiset ominaispiirteet kansakuntayksilön ominaispiirteiksi; tällä perustein esimerkiksi Hans Joas kritisoi Ron Eyermanin ja Jeffrey C. Alexanderin kehittelemää kulttuurisen trauman käsitettä. Kollektiivisen muistin ja trauman käsitteet saatetaan myös hyvin suoraan ideologisoida siten, että niiden avulla elvytetään nationalistinen näkemys kansakuntatoimijasta ja sen muistista. Tämä voi tapahtua historiantutkimuksen omaa tieteellistä erityislaatua korostamalla. Historiantutkijat ovat esittäneet osuvia epäilyjä tuomioistuinten soveltuvuudesta vuosikymmenten takaisen menneisyyden käsittelyyn. Kun oikeudellinen käsittely ja historiallinen käsittely liudentuvat toisiinsa ja historiantutkijat toimivat oikeuden todistajina ja oikeusistuimet historian tulkitsijoina, syntyy ongelmia kummallakin taholla. Historiantutkimuksen ominaislaadun ja ajankohtaisen relevanssin pelastavana ratkaisuna on saanut laajaa kannatusta näkemys historiantutkimuksesta kansallisena terapiana. Neuvostoliiton romahdus antoi voimaa suomalaiselle keskustelulle kansallisen menneisyyden kipukohdiksi kohotetuista aiheista. Se antoi pontta myös näkemykselle Suomesta historian toimijana. Se oli selviytynyt myrskyjen ja karien keskeltä huolimatta väärinarvioinneista, petoksista ja kapinoista. Selviytymistä oli selitettävä ja vaurioita tutkittava. Vaurioiden tarkastelussa huomio kohdistui kansan muistiin luvulla menneisyyden rasitteet tunnistettiin sen hetken poliittisten ristiriitojen osapuolten muistista ja niiden poistaminen nähtiin poliittisen integraation kysymykseksi. Sen sijaan ja 1990-luvun taitteen jälkeisessä suomalaisessa historiakeskustelussa ja monien muiden maiden vastaavissa keskusteluissa puhutaan nimenomaan kansakunnan muistissa kantautuvista kansallisen suorituskyvyn esteistä. Historiantutkimusta perustellaan terapeuttisesti. Kun Tuomo Polvinen käsitteli 1960-luvulla Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen suhdetta, hän rinnasti itsensä kirurgiin, joka parantavalla veitsellään poistaa sairaan kohdan. Hänelle tämä oli kuitenkin metafora luvulla ja 2000-luvun alussa kansallista terapiaa ei enää esitetä vain metaforana. Historioitsijan tehtävänä on laatia diagnoosi kansakunnan traumoista, saattaa potilas tietoiseksi sairaudestaan ja parantaa se kipeitäkään keinoja kaihtamatta. Kansakunnan traumoista on vaihtelevia käsityksiä. Tämä näkyy esimerkiksi arvioissa vuoden 1918 sisällissodan ajankohtaisista merkityksistä.

7 Vuonna 1993 julkaistun Tie Tampereelle -teoksensa loppusanoissa Heikki Ylikangas luotti siihen, että kun voittajien surmatöiden salailulla ylläpidetty valkoisen miehen taakka riisuttaisiin, vuoden 1918 yli voitaisiin vihdoinkin vetää viiva. Samalla vapautuisi suunnaton määrä vuoden 1918 tekojen peittelyyn käytettyä yhteiskunnallista energiaa. Useat historioitsijat ovat kuitenkin nähneet vuoden 1918 sodan muistossa myös muuntyyppistä traumaattisuutta kuin vain sen, mikä seurasi väkivallasta. Lopputuloksen arvo on himmentynyt ja pitäisi kirkastaa. Vuonna 2007 julkaisemassaan kirjassa Päättymätön sota Esko Salminen valitti, etteivät valkoiset voittajat vieläkään olleet saaneet ansaitsemaansa tunnustusta Suomen itsenäisyyden pelastamisesta. Linnan torpparitrilogia oli hänen mukaansa nostanut punaisen totuuden kansalliseksi historiankuvaksi ja suomettumisen aikainen Neuvostoliiton myötäily oli peittänyt näkyvistä, miten tuhoisa punaisten voitto olisi ollut. Voitaisiin pohtia, kuinka perusteltua on arvottaa sisällissodan osapuolia ja tulosta kontrafaktuaalisella päättelyllä, jossa sisällissodan lopputulos kuvitellaan päinvastaiseksi mutta pidetään selvänä, että kaikki muu oli tapahtuva niin kuin tapahtui että Saksan keisarikunta hävisi maailmansodan ja sortui ja että bolsevikit voittivat ja vakiinnuttivat vallan Venäjällä huolimatta siitä, ettei proletaarinen vallankumous heidän oletuksensa mukaisesti laajentunutkaan länteen. Tässä yhteydessä Salmisen argumentaatiossa on kuitenkin kiinnostavaa nimenomaan se, miten kansallinen trauma tulee historiallisen tiedon perusteluksi. Hänen edustamansa näkemyksen mukaan vuoden 1918 sota on tallennettu kansakunnan muistiin suomettumisen saastuttamalla ohjelmalla. Tuon sodan vääristyneet kuvat kuuluvat niiden moninaisten vammojen joukkoon, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen ja varsinkin Kekkosen aikana, kun Neuvostoliitto pääsi tai päästettiin sekaantumaan Suomen sisäisiin asioihin. Suomettuminen on ollut otollinen aihe lujittaa käsitystä kansakunnasta, Suomesta, toimijana. Suomettajiksi arvioituja kritisoidaan, kuten Salminen tekee, kansakunnan muistin vahingoittamisesta. Tällainen kritiikki sisältyy esimerkiksi vaikutusvaltaiseksi nousseeseen näkemykseen torjuntavoitosta koko talvisodan ja jatkosodan muodostaman vaiheen eikä ainoastaan kesän 1944 torjuntataistelujen tuloksena. Ulkopoliittiset ratkaisut, joiden Paasikiven ja Kekkosen Suomessa opetettiin johtaneen umpikujaan ja tehneen uudelleenarvioinnin välttämättömäksi, halutaan muistettavan kansallisen jatkuvuuden turvaamisena.

8 Kansakunnan muistin vääristämisen lisäksi suomettumisesta on tunnistettu muutakin nimenomaan kansakuntaa vahingoittavaa. Suomettajille langetettuun tuomioon on mahdollista sisällyttää erityisen vahva moraalinen lataus, sillä sen perusteluissa voidaan yhdistää ihmisoikeuksia loukanneen järjestelmän myötäileminen ja kansallisen itsenäisyyden vaarantaminen. Suomettumiskeskustelu on osaltaan myös tukenut kansallisen välttämättömyyden retoriikkaa. Sitä ovat käyttäneet niin Kekkosen puolustajat kuin hänen tuomitsijansakin. Edelliset ovat tulkinneet hänen toimensa kansallisten välttämättömyyksien oivaltamiseksi ja toteuttamiseksi. Arvostelijoiden mukaan taas Kekkonen ei tyytynyt mukautumaan siihen, mikä olisi ollut välttämätöntä, vaan sen sijaan käänsi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vaalinnan aktiiviseksi, Suomen kansan vapaaehtoiseen valintaan vetoavaksi ja siten kansan moraalia heikentäväksi toimintalinjaksi. Moni historioitsija haluaa toimia Kekkosen opetusten mukaisesti mieluummin lääkärinä kuin tuomarina, mutta julkista tilausta on myös rikostutkijan, syyttäjän ja tuomarin tehtäviin. Tätä osoittaa vilkas keskustelu siitä, kenen ja miten pitäisi tuoda päivänvaloon suomalaisten sopimattomat tai peräti rikolliset yhteydet DDR:ään. Historioitsijaan vetoaa kuitenkin erityisesti ajatus siitä, että kansallisia traumoja hoidetaan osoittamalla ja korjaamalla vääristelevät, kaunistelevat ja salailevat historiakuvat. Viileä ammattitaito näyttää näin olevan saatettavissa kansakunnan muistia vaalivan kansallisen tehtävän palvelukseen. Tunnistamalla kansallisessa muistissa traumoina tai tabuina kantautuvia kokemuksia ja selvittämällä niiden syyt perin pohjin historiantutkimus toimisi vapauttavan tilinteon tieteenä. Tässä katsannossa historiantutkimuksen etuoikeutena näyttäytyy tiukka yhteys todellisuuteen. Menneiden tekojen arvioinnissa historiallinen kontekstualisointi asetetaan oikeudellista universalisointia vastaan, kun taas arvioitaessa historiallisen tiedon mahdollisuutta luotetaan historioitsijan kykyyn osoittaa, miten asiat olivat, ja kavahdetaan postmodernistista relativointia. Oman tehtävänasettelun teoreettiset piilo-oletukset tahtovat jäädä historioitsijoilta huomaamatta, tai ne eivät heitä vaivaa, koska ne näyttävät yleispätevältä ihmismieltä ja inhimillistä vuorovaikutusta koskevalta tietämykseltä, jonka heidän lukijansakin ongelmitta jakavat. Ovathan historioitsijat ylipäätään tottuneet käyttämään huoletta kudelmansa loimina sitä, mitä C. Behan McCullagh kutsuu lainkaltaisiksi yleistyksiksi. Yhdeksi tällaisten yleistysten alueeksi on kehittynyt kansallisten traumojen diagnosointi. Tehtävä näyttää saava voimaa

9 modernin professionaalisuuden eetoksesta samalla, kun kansallinen tehtävätietoisuus jatkuu. Eric Hobsbawmin tulkinta siitä, miten kansakunnan rakentamisen ydintä oli traditioiden etsiminen ja keksiminen, the invention of traditions, voidaan soveltaa uuteen kansallisen toimijuuden vaalimiseen. Nyt toimintasuuntana on the invention of traumas, traumojen etsiminen ja keksiminen.