Tobin-Spahn-vero Tobinin yksinkertainen idea

Transkriptio

1 Tobin-Spahn-vero Tämä artikkeli esittelee kaksi suosituinta ehdotusta valuutanvaihtoverosta. Lisäksi artikkelissa selvitellään ehdotuksia kohtaan esitettyä kritiikkiä ja vasta-argumentteja sille. Sisältö: Tobinin veron perusidea on yksinkertainen Kaksitasoinen Spahnin malli Tobinin vero vakauttaa Tobinin veron ei tarvitse olla universaali Markkinavoimat vastustavat Tobinin veroa 8 suosituinta syytä vastustaa Tobinin veroa Tobinin yksinkertainen idea Suuri osa valuuttamarkkinoiden kaupankäynnistä syntyy pääomasijoittajien voitontavoittelusta ja on tarpeetonta reaalitalouden, ulkomaankaupan ja pitkäaikaisten sijoitusten kannalta. Kansainvälisen järjestelypankin mukaan 80 prosenttia valuuttamarkkinoiden volyymistä on alle viikon pituisia edestakaisia valuuttakauppoja. Keinottelulla ja muulla lyhyen tähtäimen voittoihin pyrkivällä liiketoiminnalla on monia haitallisia vaikutuksia erityisesti kehitysmaissa. Jo hyvin pieni valuutan vaihtoon kohdistuva vero tekisi suuren osan näistä lyhyen tähtäimen liiketoimista kannattamattomiksi. Arvioiden mukaan 0,25 prosentin vero vähentäisi valuuttakauppaa kolmanneksella. Valuutanvaihtoveron vaikutus olisi sitä pienempi mitä pidemmän ajan sijoituksesta olisi kysymys. Lyhytaikaisten edestakaisten valuuttakauppojen voitto-odotuksien olisi noustava sitä korkeammiksi mitä lyhyemmästä kaupasta on kyse. Tobin vero toimii kuten suodatin: se suodattaa kuuman rahan haitalliset virrat, mutta ei vaikeuta merkittävästi pitkäjännitteistä reaalitaloutta palvelevia rahoitusvirtoja. Tobin itse kuvaili veroaan hiekaksi, jota heitetään hidastamaan ylikierroksilla pyöriviä rahamarkkinoiden rattaita pysäyttämättä koko koneistoa. Tobinin vero toteutettaisiin seuraavalla tavalla: Kaikkia valuuttatransaktioita verotettaisiin, olivatpa ne sitten käteiskauppoja tai johdannaisia Kaikki finanssimarkkinoiden osapuolet joutuisivat maksamaan veroa, paitsi keskuspankit, hallitukset ja monenväliset instituutiot. Vero laskettaisiin vaihdon nimellisarvosta (mikä tekisi jotkut johdannaismuodot kannattamattomaksi). Vero kerättäisiin sekä valuutan myynnistä että ostosta, jolloin edestakaisen valuutanvaihdon (valuutan myyminen ja ostaminen tietyn sovitun ajanjakson aikana) vero olisi prosentin, jos veroaste olisi puoli prosenttia.

2 Veroaste olisi ainakin alussa hyvin pieni (0,02-0,25 prosenttia), jotta ei kuristettaisi liiaksi markkinoiden likviditeettiä, mikä voisi haitata tarpeellisten liiketoimien rahoitusta ja suojautumista. Spahnin malli: Kaksitasoinen Tobinin vero ehkäisee kriisejä Normaalioloihin tarkoitetun pienen Tobinin veron lisäksi tarvitaan huomattavasti korkeampi vero, joka otetaan käyttöön valuuttakriisien uhatessa. Pieni vero ei pysty estämään keinottelua, jos devalvaatio-odotukset ovat suuria. Esimerkiksi Thaimaan kriisin yhteydessä 1997 maan valuutan bahtin arvo oli selvästi yliarvostettu, ennen kuin nopea valuuttapako alkoi ja bahtin arvo romahti 40 prosenttia muutamassa viikossa. Niin sanotussa Spahnin mallissa keskuspankki määrittelee valuutalle päivittäin odotekurssin. Tämä odotekurssi määrittää valuuttaputken eli ne rajat, joiden välillä valuuttakurssin heilahtelu kulloinkin sallitaan. Valuuttaputken sisällä normaalioloissa peritään valuuttakaupoista 0,02 prosentin Tobinin vero. Kun valuuttakurssi ylittää tai alittaa valuuttaputken rajat, ryhdytään automaattisesti perimään 50 tai 100 prosentin "rangaistusveroa". Kaksitasoinen vero laskee sijoittajien tuotto-odotuksia devalvaatioihin johtavaa keinottelua ja ehkäisee kriisejä uhkaamalla siirtää ansiottomat voitot verottajalle. Valuutanvaihtovero vakauttaa Valuutanvaihtovero vakauttaisi kansainvälistä taloutta ja hyödyttäisi kehitysmaita monella tavalla. Vero vähentäisi yllykettä keinotella lyhytaikaisilla valuuttakurssieroilla. Tämä pienentäisi osaltaan talouskuplia, joita syntyy, kun lyhytaikaiset markkinaodotukset kasaantuvat pitkän aikavälin uskoksi. Vero ehkäisisi siten valuuttakriisien syntymistä. Vähentyneestä kriisiriskistä hyötyisivät erityisesti kehitysmaat, koska niiden kyky selviytyä shokeista ja kriiseistä on kaikkien heikoin. Vero nostaisi lyhytaikaisen lainauksen kustannuksia ja parantaisi ulkomaankaupan ja velanoton kustannusten ennakoitavuutta. Tämä kasvattaisi pitkäaikaisten suorien sijoitusten osuutta, joka olisi myös erittäin hyödyllistä kehitysmaille. Investointien rahoitusrakenteen muutos myös vakauttaisi kansainvälistä talousjärjestelmää ja vähentäisi rahoitusmarkkinoiden systeemistä riskiä. Keskuspankit ja hallitukset saisivat takaisin rahapoliittisia vaikutusvaltaansa, kun markkinoiden vipuvoima olisi pienempi. Korkoja voitaisiin käyttää enemmän kehityspolitiikan välineinä ja vakauttajina eikä vain markkinavoimien tyynnyttelyssä. Tobinin veron ei tarvitse olla universaali Tobinin vero olisi mahdollista toteuttaa ensi vaiheessa minkä tahansa riittävän merkityksellisen maaryhmän kesken, josta löytyy poliittista tahtoa sen toteuttamiseen. Tällainen voisi olla esimerkiksi euroalue. Ensi vaiheessa maaryhmä ottaisi käyttöön pienen valuutanvaihtoveron, esimerkiksi 0,05 prosenttia, joka peritään maaryhmän sisällä tapahtuvista valuuttakaupoista. Sen sijaan maaryhmän yhteisen rajat ylittävistä valuuttakaupoista perittäisiin korkeampi vero.

3 Kaksitasoinen vero painostaisi kaikkia niitä maita, jotka haluaisivat käydä kauppaa Tobinmaiden kanssa, liittymään vero-järjestelmään. Kokemukset osoittavat, ettei verotus välttämättä vähennä suhteellista kilpailukykyä. Esimerkiksi Lontoon pörssissä käyttöönotettu leimavero ei ole vähentänyt kaupankäyntiä, vaikka veroa kerättiin esimerkiksi vuonna ,5 miljardin markan edestä. Myyntiverot Frankfurtin, Singaporen ja Hongkongin rahoituskeskuksissa eivät ole heikentäneet niiden suhteellista asemaa. Tobinin vero voitaisiin ensisijassa ottaa käyttöön esimerkiksi euroalueen ja Japanin kesken. Lähes 70 prosenttia valuuttakaupoista käydään Japanin jenin ja euron käyttöalueella. Myös monet 1990-luvun finanssikriisien koettelemat suuret maat (Brasilia, Korea, Thaimaa, Etelä-Afrikka, Venäjä) tai pääomakontrollinsa säilyttäneet suuret kehitysmaat (Kiina, Intia, Malesia) olisivat todennäköisesti halukkaita liittymään Tobinin veroon. Markkinavoimat vastustavat Tobinin veroa "Sijoittajien ei tarvitse enää sopeuttaa investointejaan hallituksen tarjoamiin mahdollisuuksiin, vaan hallitusten on sopeuduttava sijoittajien toiveisiin ja vaatimuksiin. Itse asiassa demokratian klassisen kolmen valtiomahdin ja median rinnalle on noussut viides valtiomahti, rahoitusmarkkinat." Deutsche Bankin pääjohtaja Rolf Breuer (1). Tobinin verolle on olemassa hyvät talous- ja kehityspoliittiset perustelut. Tobin veron vastustajiin kuuluu kuitenkin vaikutusvaltaisia eturyhmiä, jotka tekevät valtavia voittoja säätelemättömillä pääomamarkkinoilla. Tobinin vero ei ole arvonlisäveron kaltainen ratkaisu, joka koituu tavallisten kansalaisten maksettavaksi. Sen sijaan Tobin vero perittäisiin niiltä harvoilta, joilla rahavaroja on ylen määrin. Tobinin vero voisi olla siten tulonjakoa edistävä vero, jolla varallisuutta siirrettäisiin kaikkein rikkaimmilta yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Vetoamalla kilpailukyvyn menetykseen monikansalliset yritykset ovat saaneet maat kilpailemaan keskenään alhaisella voittojen verotuksella. "Markkinavoimille" on kehittynyt voimakasta vipuvoimaa, jolla ne pystyvät ohjaamaan poliittisia päätöksiä. Tobinin vero palauttaisi päätäntävaltaa takaisin hallituksille ja kansavaltaisille järjestelmille finanssimarkkinoiden vaikutusvallan kustannuksella. Tobinin vero olisi siten talouspoliittisten tavoitteiden lisäksi merkittävä demokraattinen uudistus, joka avaa keskustelun globaalista demokratiasta. Miksi vastustetaan? 8 suosituinta syytä vastustaa Tobinin veroa 1. Tekninen kierto-ongelma: Tobinin vero ei toimi, koska se voidaan kiertää veroparatiisien, offshore-markkinoiden ja verojärjestelmän porsaanreikien kautta. Valuuttakauppa siirtyy verovapaille alueille tai veron kiertämiseksi kehitetään uusia rahoitusinstrumentteja ja muita valuuttakaupan korvikkeita. Vasta-argumentti: Tekninen kierto-ongelma-argumentti hyväksyy ansiottomia voittoja tuottavan keinottelun ja veronkierron, koska niitä ei ole toistaiseksi haluttu tai pystytty kansainvälisin toimin valvomaan ja rajoittamaan.

4 Tilanne on sama kuin vielä 1700-luvulla maailmanlaajuisen kauppamerenkulun kehittyessä, jolloin merirosvot käyttivät hyväkseen valvomattomien merien "offshoretiloja". Valuuttamarkkinoiden verottamisessa on kyse poliittisesta tahdosta verottaa nykyajan finanssipiratismia. Porsaanreikien etsiminen on kaikkien verojärjestelmien uhkana. Kukaan ei kuitenkaan vaadi tuloveron lakkauttamista veronkierron vuoksi. Verojärjestelmää pitää kehittää kansainvälisesti sitä mukaa kun keinottelijat kehittävät keinoja sen kiertämiseen. Tekninen kehitys mahdollistaa uusienkin finanssi-innovaatioiden valvonnan. Valuuttatransaktioiden kasvaneen volyymin ja väärinkäytösten riskin vuoksi on viime vuosina rakennettu kansainvälinen valvontajärjestelmä. Valtaosa valuuttatransaktioista voidaan jäljittää ja verottaa automatisoitujen maksujärjestelmien kautta. Uudet reaaliaikaisten maksujen kansainväliset suoritusjärjestelmät, jotka ovat tehneet Visa Electronin kaltaiset pankkikortit mahdollisiksi, luovat tekniset edellytykset Tobinin veron tehokkaalle perimiselle. Myös veroparatiisien ja muiden vapaamatkustajien olisi pakko sopeutua universaaliin veroon, jos teollisuusmaat toteuttaisivat Tobinin veron. Vaikka veroparatiisit ovat juridisesti itsenäisiä, suurin osa niiden kautta kulkevasta valuuttakaupasta tapahtuu tärkeimpien kansainvälisten rahoituskeskusten tietokonejärjestelmissä. Sekä Tobinin veron ulkopuolisia valtioita että veronkiertoon pyrkiviä valuuttamarkkinoiden osapuolia olisi helppo rangaista asettamalla niiden valuutanvaihdolle korkeampi vero. 2. Sijoittajat toimivat rationaalisesti ja heidän sijoittamistaan ohjaa oikeat arviot markkinoiden pitkän aikavälin tasapainosta. Vasta-argumentti: Uusliberalistinen talousteoria olettaa, että pääomia ja tuotantoa kontrolloivat toimijat ovat rationaalisia ja reagoivat kaikkiin signaaleihin oikein. Tämä edellyttää, että liikkeenjohtajat ja sijoittajat tuntevat talouden kaikki olennaiset mekanismit ja osaavat ennustaa tulevaisuutta. Finanssimarkkinoilla lisäoletus on, että sijoittajat perustavat toimintansa sijoituskohteiden oikein arvioituihin tuotto-odotuksiin, ei rahoitusmarkkinoiden hintakehitykseen sinänsä. Ovatko nämä oletukset missään järkevässä mielessä realistisia? Tiedämme, että liikkeenjohtajien ja sijoittajien näkemykset poikkeavat usein toisistaan. Itse asiassa rahoitusmarkkinoilla ei tapahtuisi paljonkaan vaihtoa ilman ristiriitaisia arvioita. Kuka sijoittaja suostuisi myymään valuuttaa tai arvopapereita, jos uskoisi niiden hinnan nopeasti nousevan ja tietäisi osaavansa ennustaa? Brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes esitti omien kokemustensa pohjalta jo 1930-luvulla, että valuuttamarkkinat toimivat kuin iltapäivälehden kauneuskilpailu. Sijoittajat yrittävät arvata, miten muut sijoittajat käyttäytyvät ja muodostavat odotuksensa sen perusteella? Tällaisessa kauneuskilpailussa kysymys "oikeasta kauneudesta" näyttelee vain epäsuoraa roolia. Sijoittajat ovat alttiita irrationaaliselle laumakäyttäytymiselle. Lisäksi sijoittajat syyllistyvät helposti "moraaliseen hasardiin" eli luottavat siihen, että julkinen valta tai kansainvälinen yhteisö pelastavat riskipitoisetkin sijoitukset järjestelmän vakauden turvaamiseksi, kuten kävi Aasian kriisissä vastuuttomille sijoittajille tai suomalaisille pankeille pankkikriisin

5 aikana. 3. Markkinat tietävät parhaiten, joten niiden toimintaan ei pidä ulkopuolisten puuttua. Rahoitusmarkkinoiden ongelmat johtuvat valitusta kansallisesta talouspolitiikasta, joka ei sovi yhteen kansainvälisten vapaiden valuuttamarkkinoiden kanssa. Vasta-argumentti: Tämän näkemyksen taustalla on uusliberalistinen talousmalli, jonka mukaan markkinat ovat itseään ohjaava, neutraali ja autonominen järjestelmä. Malli perustuu olettamukselle, että sijoittajat toimivat rationaalisesti täyden tiedon varassa (katso väite 2). Koska väite 2 ei kuvaa todellisuutta, markkinoiden luonnollista tai optimaalista tasapainoa ei ole olemassa. Pikemminkin rahoitusmarkkinat alkavat helposti kasvaa muun talouden kustannuksella, imevät fyysisiä ja inhimillisiä resursseja tuotannollisesta toiminnasta ja luovat yhä vakavampia kriisitendenssejä. Esimerkiksi kriittinen rahoitusmarkkinateoria (2) auttaa ymmärtämään ja selittämään paitsi epävakautta niin myöskin nykyisen globaalin talouden valtamekanismeja paljon paremmin kuin uusliberalistinen sokea usko markkinoiden optimaaliseen tasapainotilaan ja markkinoiden rationaalisuuteen. Uusliberalistit pitävät rahaa hyödykkeenä, kauppatavarana muiden joukossa. Raha on kuitenkin yhteishyvä, joka on verrattavissa kieleen tai lainsäädäntöjärjestelmään ja jonka arvo perustuu kansalaisten ja keskuspankin väliselle luottamukselle. Se on ensisijaisesti sosiaalinen sopimus ja myös markkinatalouden keskeinen instituutio. Tobinin vero voidaan nähdä välineenä, jolla rahan sosiaalinen tehtävä voidaan palauttaa ja jolla voidaan korjata markkinajärjestelmän itsetuhoista toimintaa, kuten keinottelua. 4. Vapauttamisen ansiosta rahoitusmarkkinat ovat vakautuneet ja maailmantalous on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Tobinin vero vähentäisi markkinoiden tehokkuutta nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Vasta-argumentti: Päinvastoin on syytä olettaa, että Tobinin vero lisäisi taloudellista tehokkuutta ja vakautta. Lyhytaikaisilla pääomaliikkeillä ja valuuttakurssien vaihtelulla on kauaskantoisia sosioekonomisia vaikutuksia. Korkotason asettaminen ja yleisemmin valtion harjoittama rahapolitiikka on ainakin osin alisteista rahoitusmarkkinoiden sisäiselle kehitykselle, sen sijaan, että rahapolitiikalla pyrittäisiin vaikuttamaan tuotannollisiin investointeihin. Voimakkain sosio-ekonominen vaikutus on valuuttakriiseillä. Kehitysmaiden kokemat vakavat finanssikriisit 1990-luvulla olivat osaltaan seurausta äkkinäisestä päomien ja valuuttamarkkinoien vapauttamisesta. Yhdistetty pankki- ja valuuttakriisi on teollisuusmaissa aiheuttanut keskimäärin 17,6 prosentin kumulatiivisen tuotannon menetyksen, työttömyyden kasvua, köyhyyden lisääntymistä ja erilaisten sosiaalisten ongelmien kasvua (3). Kehitysmaissa sosiaaliset vaikutukset ovat yleensä paljon vakavampia. Rahoitusmarkkinoiden ylivalta johtaa voimavarojen yleiseen tehottomaan kohdentumiseen, kun yhä suurempi osa niukoista voimavaroista siirretään

6 rahoitusmarkkinoiden toimintaan. Keinottelijat saavat yrityksiä kontrolliinsa, vaikka he eivät ole kiinnostuneita niiden liiketoiminnasta. Uusliberaali talouspolitiikka ja valtioiden säästötoimet johtavat deflaatioon eli globaalin kokonaiskysynnän pienenemiseen. 5. Tobinin vero nostaisi reaalitalouden kustannuksia ja vaikeuttaisi riskinhallintaa, vähentäisi pääomanmuodostusta ja nostaisi pääoman hintaa. Vasta-argumentti: Päinvastoin Tobinin vero vähentäisi reaalitalouden kustannuksia. Suuri osa päivittäisestä valuuttakaupasta koostuu uusliberaalin talousteorian mukaan "vakauttavista suojautumistoimenpiteistä". Koska Tobinin vero vakauttaisi valuuttakursseja, se vähentäisi samalla tarvetta näihin suojautumistoimenpiteisiin ja pienentäisi ulkomaankaupan ja pitkäaikaisia investointeja tekevien sijoittajien nettokustannuksia. Vakaammat rahoitusmarkkinat rohkaisivat pidempiaikaiseen sijoitustoimintaan, lainaukseen ja pitkäjännitteiseen tuotannolliseen toimintaa lyhytjännitteisten liiketoimien sijasta. Jos kuitenkin tarpeita reaalitalouden toimijoiden suojautumistoimenpiteisiin ilmenisi, niitä varten voitaisiin luoda demokraattisesti valvottu vakuutusjärjestelmä Tobinin veron tuottamien rahastojen pohjalta. Nämä samat rahastot voisivat myös toimia hätärahastoina uhkaavien valuuttakriisien torjumiseksi, jolla voitaisiin estää reaalitaloudessa kipeästi tuntuvien rahoituskriisien kärjistyminen. 6. Epävakaus: Tobinin vero vähentää kaupan määrää eli volyymiä, minkä vuoksi markkinoiden likviditeetti katoaa, mikä puolestaan johtaa markkinoiden "ohuuteen" ja edelleen epävakauteen. Tobinin veron toimeenpano aiheuttaisi "likviditeettishokin", jolla olisi vakavia seurauksia kokonaistaloudessa. Vasta-argumentti: Tobinin veron vaikutuksia ei voida varmuudella ennustaa, koska sitä ei ole toistaiseksi kokeiltu käytännössä. On kuitenkin todennäköisempää, että Tobinin vero vakauttaa valuuttamarkkinoita tekemällä keinottelun kannattamattomaksi. Chilen ja Malesian 1990-luvun kokemukset pääomien kontrolloimisesta ovat olleet kokonaistalouden kannalta myönteisiä. Toimenpiteiden vaikutukset ovat olleet samankaltaisia, kuin Tobinin verolla ennustetaan olevan. Chile velvoitti 1990-luvulla sijoittajia tallettamaan osan tuomistaan investoinneista keskuspankin tilille. Malesia asetti vuoden 1997 kriisin kärjistyessä tiukat pääomien ja valuutanvaihdon rajoitukset ja maalla on edelleen käytössä kansallinen "Tobinin vero". Kummankaan maan valuutta ei ole joutunut näiden toimenpiteiden vuoksi kriisiin eikä niissä ole kärsitty merkittävästä likviditeettikriisistä. Tobinin veron tulisi osa laajempaa toimenpideohjelmaa rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi ja valvomiseksi. Tämä järjestelmä pitäisi ottaa käyttöön asteittain ja sen vaikutuksia rahoitusmarkkinoihin ja laajemmin koko maailmantalouteen pitäisi seurata. 7. Tobinin vero ei estä spekulatiivisia hyökkäyksiä. Vasta-argumentti: Väite on osittain totta, sillä Tobinin vero ei estäisi spekulaatiota, jos sijoittajat odottavat huomattavaa devalvoitumista. Spahnin muunnelma, jossa yksinkertainen vero on korvattu kaksitasoisella verolla, kuitenkin ehkäisisi spekulaatioita

7 huomattavasti. Keinottelijat tietäisivät automaattisen veron kytkeytyvän päälle epävakaissa olosuhteissa, eikä sijoittajilla olisi enää yllykettä odottaa ja kiihdyttää aikaisemmin tuottoisia kriisejä. Spahnin mallia voidaan vielä tukea globaalilla interventiorahastolla, jonka tulot saataisiin Tobinin verosta. Pelkkä Tobinin verokin tosin pienentäisi valuuttamarkkinoiden volyymia ja sitä kautta markkinoiden "vipuvoimaa" eli markkinavoimien valtaa, mikä onkin monien Tobinin veron kannattajien mielestä sen ydin. Lähteet: (1) Die Zeit (2) Heikki Patomäki: Democratising Globalisation. The Leverage of the Tobin Tax, Zed: London (3) IMF: World Economic Outlook 1998 Heikki Patomäki: Vapaus Verottaa, Kepan julkaisusarja.