Mitä tehdään Pohjoiskalotin vähemmistökulttuurien suojelemiseksi ja elvyttämiseksi?

Transkriptio

1 1 Raportti seminaarista klo , Oulun yliopisto (Saalastinsali), Oulu. Raportin kirjoitti FM Sigga-Marja Magga, Giellagas-instituutista. Mitä tehdään Pohjoiskalotin vähemmistökulttuurien suojelemiseksi ja elvyttämiseksi? Seminaarin järjestivät Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, Oulun yliopiston Giellagas-instituutti sekä Suomalais-norjalainen kulttuurirahasto. Pohjoismainen kulttuurirahasto oli myöntänyt tukea seminaarille. Seminaarin pääaiheena oli vähemmistökulttuureiden kielen ja kulttuurin elvyttäminen viime vuosikymmenien aikana. Tavoitteena oli lisätä tietoutta pohjoisen vähemmistökulttuureista kysymyksillä: Mitä aloitteita on tehty 1990-luvulta lähtien vähemmistöjen kielien ja kulttuurien vahvistamiseksi? Mitä konkreettisia panostuksia valtiot, saamelaiskäräjät, pohjoismaiset yhteistyöorganisaatiot ja vähemmistöjen etuja ajavat organisaatiot ovat tehneet kieli-, koulutus- ja kulttuuripolitiikan alueilla sopimusten mukaisen kehityksen toteuttamiseksi? Miten Euroopan neuvoston asiantuntijat ovat arvioineet näitä panostuksia? Miten nämä vähemmistöt itse kokevat panostukset kielen ja kulttuurin elvyttämiseksi? Mitä mieltä tutkijat ja poliitikot ovat pohjoismaisella, kansallisella ja paikallisella tasolla näistä kysymyksistä? Kuka ottaa vastuun vähemmistökulttuurien ja - kielien vahvistamisesta Pohjoiskalotissa? Keskipisteessä olivat saamelaiset, kveenit ja tornionlaaksolaiset. Seminaarissa oli mukana kielen, kirjallisuuden ja media-alan tutkijoita sekä historioitsijoita Suomesta, Norjasta ja Ruotsista sekä kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän ja politiikan edustajia. Seminaarin puheenjohtajana toimi dosentti Mats Rolén. Seminaarin avasivat Oulun yliopiston Giellagas-instituutin johtaja Anni-Siiri Länsman ja Suomalaisruotsalaisen kulttuurirahaston puheenjohtaja Jan-Erik Enestam. Tilaisuus alkoi paneelikeskustelulla, jossa pohjoismaisten vähemmistökielten parissa toimivat tutkijat, opettajat ja työntekijät valaisivat kielenelvytyksen konkreettisia toimia, mutta myös elvytykseen liittyviä ongelmia. Paneelissa Uppsalan yliopiston suomen kielen professori Leena Huss korosti virallisten vähemmistökieliä koskevien kielilakien merkitystä. Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 2000 saivat mm. pohjoissaame, luulajansaame ja meän kieli viralliset vähemmistökielistatukset ja eteläsaame vasta vuonna Ei siis ole ihme, että tilanteet näiden kielten osalta ovat melko huolestuttavia. Ruotsissa on ollut kuitenkin nähtävillä aktiivisten kielenelvyttäjien esiinnousu sen jälkeen, kun vähemmistökielten hallintoaluekuntia perustettiin. Kielenelvytys liittyy Hussin mukaan yleensä muuhun vähemmistöjen emansipaatioon ja dekolonisaatioon. Kielenelvytys ja kielen elpyminen tapahtuvat eri vaiheissa ja mukana on useimmiten muitakin kieliä kuin enemmistö- tai vähemmistökieliä. Milloin kieli sitten on turvassa tai milloin jokin kieli on menetetty, siitä ei Hussin mukaan kukaan voi olla varma, koska kielen kohtalon ennustaminen on vaikeaa. Giellagas-instituutin saamenkielen professori Ante Aikio puhui kieli-ideologioiden ja kieliasenteiden merkityksestä kielen elvytyksessä. Vaikka juridiikan näkökulmasta katsottuna on tärkeää, että kielilakeja säädetään ja turvataan oikeus käyttää vähemmistökieltä virallisissa yhteyksissä, niin ne eivät yksin voi estää kielen vaihtumista vähemmistökielestä enemmistökieleen. Käytännössä kielenelvytys lähtee hyvin konkreettisista teoista, tavallisten ihmisten ja tavallisten perheiden halusta elvyttää kieltä. Aikio otti esimerkiksi inarinsaamen, joka nousi 20 vuodessa lähes mahdottomasta tilanteesta halutuksi ja arvostetuksi kieleksi.

2 2 Altan paikannimipalvelun Kvensk stedsnavntjenestenin vanhempi neuvonantaja Irene Andreassen kertoi paneelipuheenvuorossaan, että aina 1970-luvulle asti kveenin tutkimukselle ei ollut kiinnostusta Norjassa. Kveenin tutkijat tulivat poikkeuksetta Suomesta. Vuonna 1980 pidettiin Rovaniemellä kieliseminaari, joka johti pohjoismaisen tutkimus ja -yhteistyöverkoston muodostamiseen luku oli muutenkin etnopoliittisen liikehdinnän aikaa, jolla oli sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista merkitystä kveeneille. Liikehdintä ei kuitenkaan jatkunut enää 1990-luvulla, jolloin kveenin kielessä ei ollut muita ohjelmia kuin joidenkin opiskelijastipendien jakoja. Vuonna 2005 kveeni sai kielistatuksen Norjassa, mikä aktivoi oman ortografian ja oman historian kirjoittamiseen. Myös sanasto- ja paikannimityö alkoi tuolloin. Kveenin kielessä ei kuitenkaan ole omaa opetussuunnitelmaa kouluissa, kuten suomen kielessä. Tukholman yliopiston emeritus professori Erling Wande puhui Ruotsin meänkielen tilanteesta. Kieli oli katoamassa Ruotsista kokonaan 1970-luvulle tultaessa. Kieltä ei myöskään kutsuttu tuolloin vielä meänkieleksi, vaan suomen kieleksi. Kouluissa opetettiin suomea, mikä koettiin kuitenkin liian vaikeaksi. Kun standardi-suomen lisäksi alettiin opettaa kieltä, jota ymmärrettiin Torniojokilaaksossa, opiskelijamäärät nousivat. Aktiivinen kielityö johti meänkielisen infrastruktuurin kehittämiseen, joista tärkeimpänä oli vuonna 1981 perustettu Svenska Tornedalingars Riksförbund Torniolaaksolaiset STR. Yhdistys, föreeninki, alkoi julkaista kirjoja ja lehtiä meänkielellä, perusti omakielisen radion, Meän Raation suomenkielisen Sisu-radion osaksi, järjesti leirikouluja ja festivaaleja jne. Nykyisin Ruotsissa toimii useita meänkielisiä yhdistyksiä, jotka tekevät muun muassa sanasto- ja paikannimistön keruutyötä. Paneelin lopuksi Norjassa sijaitsevan Koutokeinon Saamelaisen korkeakoulun II professori Satu Gröndahl vertaili saamelaisen, kveenien ja torniojokilaaksolaisen kirjallisuuden elvytyksiä. Vähemmistökielisen kirjallisuuden elvyttäminen oli yhteydessä koko maailman etnopoliittisen liikehdintään ja 80-luvuilla. Gröndahlin mukaan vähemmistökielien kirjallisuus alkaa usein niin, että kirjoittaja kertoo itsestään. Hän sijoittaa itsensä aikaan ja paikkaan ja hahmottaa samalla oman kansansa historiaa itsensä kautta. Vähemmistökielellä kirjoittamisen taustalla on usein kielen assimilaatioprosessi, jonka kirjailijat haluavat pysäyttää. Saamelaiset perustivat vuonna 1979 ensimmäisenä Pohjoismaissa vähemmistökielisen kirjailijayhdistyksen nimeltä Samisk författarförening. Saamelaiselle kirjallisuudelle on ollut ominaista vahvojen naiskertojien runsas edustus, kun taas torniojokilaaksolaisessa ja kveenien kirjallisuudessa on ollut paljon mieskirjailijoita. Yleisöstä kysyttiin, onko kveenin kielen revitalisaatiota näköpiirissä. Irene Andreassen vastasi, että ei ole, koska heillä ei ole sellaisia kieliaktivisteja, jotka voisivat elvytyksen aloittaa. Yleisöstä kysyttiin myös, kuinka paljon ympäristön kieliasenteet vaikuttavat kielen elvyttämiseen. Leena Huss vastasi antamalla esimerkin Ruotsin eteläsaamen alueelta. Vuonna 2010 perustettiin saamen kielikeskuksia Ruotsiin, jolloin monet vanhemmat ymmärsivät, että heillä todellakin on oikeus vaatia kielelleen turvaa ennen kuin on liian myöhäistä. Sen lisäksi että kielihallintoalueet tuovat kunnille rahaa, ne antavat myös toivoa perheille. Juridisen turvan ja perheiden asenteiden välinen suhde on tärkeä. Jos kielellä ei ole minkäänlaista virallista suojaa, kielen elvyttäjillä on vähemmän välineitä argumentoida kielen puolesta ja siten saada lisää resursseja. Nyt kielikeskukset ovat nostaneet esille muun muassa kielen puhumisen psykologiset esteet. Niin Irene Andreassen kuin professori Jarmo Lainio totesivat, että kieliä kohtaan on avointa vastustusta. Vastustus voi ilmetä yksittäisten paikannimikylttien kieltämisenä tai kuntien negatiivisena suhtautumisena kielenopetukseen. Muun muassa Ruotsin pohjoisissa kunnissa ei välttämättä osata tulkita kielihallintoalueen mahdollisuuksia vaan luullaan, että esimerkiksi meänkieltä ei voi ottaa lukujärjestykseen. Panelistit totesivat, että kaikesta huolimatta perheiden omat asenteet viimekädessä vaikuttavat eniten kieliasenteisiin. Saamelaisen korkeakoulun professori Vuokko Hirvonen vertasi puheenvuorossaan Pohjoismaiden vähemmistökielten opettajien koulutusta. Hirvonen vertasi Suomen, Ruotsin ja Norjan kansallisia kielilakeja sekä niihin vaikuttavia kansainvälisiä vähemmistökielisopimuksia ja alkuperäiskansajulistuksia.

3 3 Suomessa annetaan luokanopettajakoulutusta Lapin yliopistossa, jossa voi lisäksi opiskella saamea 25 opintopistettä. Pohjoissaamen ja inarinsaamen aineenopettajakoulutusta annetaan Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa. Norjan Koutokeinossa sijaitsevassa Saamelaisten korkeakoulussa voi opiskella lastentarhanopettajaksi, luokanopettajaksi ja aineenopettajaksi saamenkielellä. Opetus perustuu saamelaispedagogiikkaan, joskin opettajat saavat pätevyyden myös kansallisiin kouluihin Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa. Myös Pohjois-Tröndelagin korkeakoulussa voi opiskella luulajansaamea 60 opintopistettä. Ruotsissa tilanne on kaikista heikoin, koska siellä ei ole minkäänlaista saamenkielistä opettajakoulutusta. Uumajan yliopisto on kuitenkin juuri saanut luvan (vuonna 2013) aloittaa meänkielen ja pohjoissaamenkielen aineenopettajakoulutuksen. Muutoin Uumajan yliopistossa voi opiskella saamenkieliä opintopistettä. Svenska social- och kommunalhögskolanin professori Tom Moring tarkasteli puheenvuorossaan median merkitystä perheiden kieliarjessa. Hän totesi, että mediat ovat massojen medioita, jotka ovat aina huono vaihtoehto vähemmistöille. Mahdollisuuden muutokseen on kuitenkin tuonut esimerkiksi internet. Eri medioilla on eri tehtävät korjata vaurioita, joita vähemmistökielille on tullut. Radio ylläpitää suullista kieltä, televisio tuo esille visuaalista maailmaa ja sanomalehdistö ylläpitää kirjallista kieltä. Pohjoissaamenkielinen media on vahvasti kehittynyt alue. Vuonna 2001 aloitettiin yhteispohjoismaiset saamenkieliset televisiouutislähetykset, Norjassa ilmestyvä Avvir-lehti muuttui päivälehdeksi ja Pohjois- Suomessa ilmestyvä Lapin Kansa on saanut valtion tukea saamenkielisille uutisille. YLE Sápmin tuottaja Jouni Aikio mainitsi kommenttipuheenvuorossaan, että ihmiset haluavat kuulla arkikieltä radiosta. Siksi toimittajat miettivät jatkuvasti ovatko he kielenkantajia vai journalisteja. Radiolla ei ole järjestelmällistä kielenelvytysstrategiaa, mutta Internet on antanut myös saamelaisalueen ulkopuolella asuville saamelaisille mahdollisuuden kuunnella radiota. Yle Areenan saamenkieliset ohjelmat kiinnostavat erityisesti oppilaitoksia. Aikio huomautti, että Yle Sápmin toimituskunnasta osa avustajista on inarinsaamen ja koltansaamen kielipesien kasvatteja. Yleisöstä kysyttiin, mikä merkitys radiolle on sen sijaitseminen saamelaisyhteiskunnan ytimessä. Aikio vastasi sen olevan erittäin tärkeää, joskin haasteellista. Päivänpolttaviin kysymyksiin, kuten maanomistuskysymyksiin ei voida suoraan ottaa kantaa. Tämä vaikuttaa suoraan toimitustyöhön ja toimittajat joutuvatkin pohtimaan omaa suhdettaan näihin kysymyksiin. Ruotsin saamelaiskäräjien jäsen ja Barentsin euroarktisen neuvoston puheenjohtaja (BEAC WGIP) Lars-Anders Baer toi tilaisuuteen katsauksen Pohjoiskalotin vähemmistöjen tilanteeseen kansainvälisestä näkökulmasta. YK:n alkuperäiskansaoikeuksien erityisraportoija James Anaya sanoo vuonna 2011 julkaistussa raportissaan, että Suomi, Ruotsi ja Norja ovat ottaneet muihin maihin verrattuna hyvin huomioon alkuperäiskansoja koskevat asiat. Erityisesti raportoija kiinnitti huomiota saamelaisten itsemääräämisoikeuteen kansallisella tasolla saamelaiskäräjien muodossa, maankäyttöoikeuksiin omilla alueillaan ja kielenelvytystoimintaan. Baer vertasi eri maiden näkemyksiä saamelaisista kansana. Ruotsin perustuslaissa saamelaiset tunnustetaan kansana, joilla on oma hallinnollinen alueensa. Suomen perustuslaissa saamelaiset tunnustetaan alkuperäiskansana, jolla on kulttuuri-itsehallinto. Norjan perustuslaissa mainitaan, että Norja on perustettu alueelle, jota asuttaa kaksi kansaa, norjalaiset ja saamelaiset. Saamelaiset tunnustetaan alkuperäiskansana, joilla on oikeus itsehallintoon. Venäjällä saamelaiset tunnustetaan pieninä alkuperäiskansoina ja EU:ssa saamelaiset tunnustetaan saamelaisins, The Saami people koskien Ruotsin ja Suomen erillisiä pöytäkirjoja. Tukholman yliopiston suomen kielen professori Jarmo Lainio arvioi puheessaan, miten Euroopan Neuvoston vähemmistökieliä koskevaa sopimusta valvotaan. Norja ja Suomi ratifioivat sopimuksen vuonna 1998, Ruotsi vuonna Maiden hallitukset raportoivat Euroopan unionin Ministerineuvostolle joka kolmas vuosi sopimuksiin liittyvistä toimista. Suositukset koskevat kansallisten vähemmistökielten asemaa ja oikeuksia sekä niiden turvaamista virallisissa yhteyksissä, opetuksessa, päivähoidossa jne. Lainion mukaan eri selvityskierrokset painottavat eri asioita, toisaalta

4 4 jotkin asiat kiertävät ja toistuvat kierrokselta toiseen. Vähemmistökieliä koskevat prosessit ovat siis melko hitaita kansallisellakin tasolla. Suomea on moitittu muun muassa siitä, että raportit eivät ole julkisesti arvioitavina ja Ruotsia on huomautettu suomen heikosta asemasta maassa. Myös koulutukseen liittyvistä kieliasioista, median osuudesta vähemmistökielten tukemisessa ja viranomaisten kanssa käytettävästä kielestä on löytynyt huomautettavaa. On ollut myös havaittavissa, että maat, Suomi mukaan lukien pitkittävät vähemmistökieliin liittyviä prosesseja esimerkiksi tekemällä raportoinnin liian myöhään. Yleisöstä kommentoitiin, että valtioiden raportointiprosessi on todellakin raskas ja hidas, toisaalta valtioiden tulisi lukea omat raporttinsa, jotta samoja suosituksia ei tarvitsisi toistaa vuosi vuodelta. Lainio kommentoi tähän, että valtiot kokevat raportoinnin riesana. Elokuvaohjaaja Pauliina Feodoroff piti oman puheenvuoronsa etänä Inarista. Hän kiinnitti huomiota alkuperäiskansapolitiikassa tapahtuneeseen näkökulmamuutokseen luvulle asti politiikan tavoitteena oli yhtenäisen saamelaiskulttuurin ylläpitäminen, nyt ääneen ovat päässeet myös pienemmät ryhmät. Esimerkiksi Yle Sápmi on uuden johtajansa myötä asettanut inarinsaamen ja koltansaamen tasaveroisiksi kieliksi (pohjoissaamen kanssa), niin että niitä voidaan käyttää samassa lähetyksessä. Toisaalta rahoituskanavien vuoksi saamelainen kulttuuri on viipaloitunut eri sektoreihin, joilla on omat intressinsä. Myös kulttuurin aineellinen pohja, maa ja vedet ovat entistä huonommassa kunnossa. Feodoroff kysyykin, voiko kaivos- ja vesiyhtiöiden ryöstämiä maita kompensoida kielenelvytyksellä. Saamelaisille ei ole olemassa jättömaita, tyhjiä maita, vaan kieli liittyy aina paikkoihin, paikat saavat merkityksensä kielessä. Ilmastotutkimuksessa on vallalla trendi, jossa luonnon annetaan korjata itse itsensä. Feodoroff kutsuu tätä aktiiviseksi silleenjättämiseksi. Kun luonto korjaantuu, korjaantuu myös rikkoontunut mieli, jolla on ollut kielen kautta yhteys tuohon maahan. Ongelmana on maiden säilyttämiseen liittyvän vastuun pakeneminen kaikkien käsistä. Vastuuta ei ole oikein kenelläkään ja kulttuurin fyysisen pohjan hajottua alkuperäiskansat koettavat pala kerrallaan pelata itselleen takaisin elintilaa. Uumajan yliopiston Saamen tutkimuskeskuksen professori Patrik Lantto kertoi lyhyesti Ruotsin saamelaisten historiankuluista, jotka vaikuttavat tämän päivän saamelaisoikeuskysymyksiin. Yksi hankalimmista kysymyksistä on ei-porosaamelaisten asema, koska he eivät ole lapinkylien osakkaita, jolloin metsästys- ja kalastusoikeudet ovat heikommat kuin porosaamelaiset. Jos Ruotsi ratifioisi ILO 169 sopimuksen, pitäisi tämä kysymys selvittää. Toinen vaikea kysymys on saamelaisten oikeus maihin ja vesiin, joka ei ole samanarvoinen muun maankäytön kanssa. Esimerkiksi lisääntynyt tuulivoimarakentaminen ja kaivosrakentaminen vaikeuttavat saamelaisten poronhoitoa. Ruotsin perustuslaki tunnustaa saamelaiset kansana, mutta ei alkuperäiskansana. Oulun yliopiston historian dosentti Matti Enbuske pohti puheenvuorossaan lappalais- ja saamelaismääritelmiä ja niiden ongelmia tänä päivänä. Lappalais-käsite oli elinkeinoon liittyvä käsite, joten nykypäivän valossa voidaan katsoa, että vanhoissa asiakirjoissa saamelainen tarkoitti samaa kuin lappalainen, mutta lappalainen ei välttämättä tarkoittanut saamelaista siinä merkityksessä, miten saamelainen nykyään ymmärretään. Enbusken näkemyksen mukaan kieli ei ollut niin keskeinen etnisyyden mittari kuin nykypäivänä ajatellaan, eikä kieleen liittynyt arvolatautumia. Vielä 1700-luvulla saamelaiset olivat autonomisessa ja suorassa suhteessa kruunuun eikä heitä nähty vähemmistönä. Vasta nationalismin nousu synnytti etnisyyden ja sitä kautta etnisen sorron, jossa toiset kansat nähtiin tärkeämpinä kuin toiset. Poronhoito jäi saamelaisuuden kuvaksi, jolloin metsä- ja kalastajasaamelaiset unohdettiin saamelaiskeskusteluista luvun etnopoliittinen herääminen aiheutti suppean saamelaismääritelmän muotoutumisen ja saamelaiset alkoivat väheksyä metsäsaamelaista kulttuuria. ILO 169 sopimuksen ratifioiminen siirtäisi vallan nationalistiselta tasolta paikalliselle tasolle. Yleisöstä kysyttiin, miten Ruotsi ja Suomi eroavat vähemmistöpolitiikoissaan. Enbuske vastasi, että

5 5 keskustelut saamelaismääritelmästä ovat vieneet politiikkaa eri suuntiin. Samoin kysymykset alkuperäiskansasta, toisin sanoen kysymykset siitä, keitä alkuperäiskansapolitiikka koskee. Seminaarin lopuksi käytiin lyhyt paneelikierros, jossa keskusteltiin kysymystä kuka ottaa vastuun Pohjoiskalotin vähemmistökulttuurien ja -kielien vahvistamisesta. Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston hallituksen jäsen, valtiotieteen tohtori Tytti Isohookana-Asunmaa siteerasi Pauliin Feodoroffia ja sanoi, että vastuu on hajonnut ja kaikonnut näkymättömiin, joten paljon on vielä tehtävä. Irene Andreassen korosti, että vastuu on viimekädessä vähemmistöillä itsellään. Vuokko Hirvonen kiitti saamelaisia aktivisteja, jotka 60- ja -70-luvuilla uskalsivat tulla esille ja taistella oikeuksiemme puolesta ja että ilman heitä emme olisi tässä. Hirvonen ehdotti, että vähemmistökielille perustettaisiin elin, jossa voitaisiin yhdessä keskustella näistä kysymyksistä. Kysymykseen, miten kveenien asemaa voitaisiin parantaa, Andreassen vastasi sitä, että kveeneillä ei ole omaa Ole-Henrik Maggaa, taistelijaa, joka tulisi esiin heidän puolestaan. Tähän kansanedustaja ja Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja Simo Rundgren kommentoi sanomalla, että Norja on tehnyt valintansa ja panostanut saamenkieleen, kuten Kaarasjoella on hyvin nähtävillä. Jarmo Lainio totesi, että Norjalla olisi kyllä rahaa, mutta ei ole tahtoa. Myös Lars-Anders Baer kommentoi, että Norjassa on paljon vastustusta, vaikka rahaa todella olisi. Baer totesi, että vastustus johtuu tiedon puutteesta ja on muistettava, että tutkimus ja politiikka eivät ole erillisiä asioita. Simo Rundgrenin toteamukseen siitä, että tutkimus ei saa olla poliittisesti ohjattua, muistutti Vuokko Hirvonen, että kielen ja kulttuurin tutkiminen ovat myös ideologista työtä, joten tutkiminen ei voi olla täysin ideologitonta. Hän muistutti alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, jotka sinänsä ovat jo toinen asia. Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston varapuheenjohtaja Jan Sundberg päätti seminaarin toteamalla, että vähemmistöjä, etenkin valtion rajoilla asuvia kansoja, kuten saamelaisia ja tornionlaaksolaisia on nähty kansallisina uhkina. Näkemykset ovat kuitenkin muuttuneet ja kansallisvaltiot ovat menettäneet vähitellen valtaansa suhteessa vähemmistöihin. Sundberg ehdottikin lopuksi pilke silmäkulmassa, että perustettaisiin yhteispohjoismainen Saamenmaa.