Lausunto Saamelaiskäräjälakityöryhmän mietinnöstä

Transkriptio

1 Laurila, A & Saarinen, E & Saarinen, H Lausunto Saamelaiskäräjälakityöryhmän mietinnöstä Kartan lähde: Jouni Kitti, Saamelaiset eilen ja tänään. 1

2 Lausunto Saamelaiskäräjälakityöryhmän mietinnöstä Työryhmän työn ongelmallisin kohta on saamelaisuuden määritelmä, jonka varassa on koko mietinnön perusta. Nykytilaa arvioidessaan (s.70) työryhmä pitää tarpeellisena muuttaa määritelmän ns. polveutumissääntöä (saamelaiskäräjälaki 3 kohta 2), mutta ei kiinnitä lainkaan huomiota saamelaisuuden pääkriteeriksi nostamansa kielisäännön ( 3 kohta 1) ongelmiin, jotka lähtökohtaisesti johtuvat vuonna 1962 suoritetun haastattelututkimuksen puutteellisuuksista. Kuka on saamelainen Haastattelututkimuksessa saamelaisalueeksi määriteltiin vain Enontekiö, Inari, Utsjoki ja Sodankylän pohjoisimmat osat, ja kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle jätettiin koko muun vanhan Lapinmaan, Kemin Lapin ja Tornion lapinkylien alueet. Ivalon ja sen ympäristön saamelaisasukkaistakin ainoastaan 20-30% saatiin haastattelututkimuksen piiriin, koska nuorilla haastattelijoilla oli vain vähäiset tiedot alueen sukuyhteisöistä. Kukaan ei käynyt haastattelemassa esimerkiksi Unga-, Vasara-, Pokka- ja Suikki-sukujen poromiehiä (Juha Joona 2013). Saamelaisiksi luettiin haastatteluissa saamea äidinkielenään puhuvat sekä henkilöt, joiden vanhemmista tai isovanhemmista joillakin on tai on ollut saamenkieli ensimmäisenä kielenään. Kuitenkin valittujen kriteerien ulkopuolelta mukaan laskettiin joitakin yleisen käsityksen mukaan saamelaisiksi tiedettyjä henkilöitä, vaikka yksikään heidän vanhemmistaan tai isovanhemmistaan ei ollut saamenkielinen. Henkilökohtaista saamenkielen taitoa ei siis kaikilta hyväksytyiltä edellytetty, isovanhempien taito riitti saamelaiseksi määrittämiseen. ( Juha Joona 2013). Haastattelututkimuksen perusteella laadittiin ns. saamelaisluettelo, joka on nykyisen saamelaiskäräjien vaaliluettelon pohjana. Vaikka kielikriteeriä on vuosien kuluessa tarkennettu, aluemäärittelyä ei ole koskaan laajennettu. (Tanja Joona, 2013, Jouni Kitti, 2013). Kielikriteerien ongelmien ratkaiseminen sijasta työryhmä on kuitenkin valmis kiristämään kielisääntöä, sillä se ehdottaa, että vastaisuudessa saamenkieli edellytetään opittavaksi sukuyhteisössä (s. 86). Uusi sääntö merkitsisi sitä, että saamelaisyhteisöön eivät enää voisi liittyä sellaiset henkilöt, jotka haluavat opiskella sitä lapsuuden jälkeen. Näin kielen syystä tai toisesta menettäneet saamelaiset eivät voisi koskaan liittyä viralliseen saamenyhteisöön. ESITÄMME, ETTÄ ETNISYYS- JA KIELIPERUSTEET ON OTETTAVA UUTEEN VALMISTELUUN NYKYAIKAISTEN TIETEELLISTEN NÄKEMYSTEN POHJALTA 2

3 Polveutumissääntö Työryhmä keskittää voimansa karsiakseen nykyisestä saamelaiskäräjälaista ( 3 kohta 2) tunturi-, metsä- ja kalastajalappalaisten jälkeläisiltä pois mahdollisuuden hakeutua käräjien vaaliluetteloon sukuselvitysten ja virallisten dokumenttien (maa-, veronkanto- ja henkikirjat) perusteella. Hutera heitto perusteluksi koska näihin asiakirjoihin on merkitty muitakin kuin saamelaisia osoittaa, ettei työryhmä ole lainkaan perehtynyt Lapin historiaan, vaikka sitä pitäisi ehdottomasti edellyttää, onhan sentään kysymys alkuperäiskansan taustoista. Oikeusministeriön vuonna 2006 teettämät Lapinmaan asutushistoriat 1) Matti Enbuske, Asutus ja maankäyttö keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä1900-luvun alkuun, 2) Mauno Hiltunen, Maailma maailmojen välissä. Enontekiön asukkaat, elinkeinot ja maanhallinta ja 3) Tarja Nahkiaisoja, Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1925 antavat erinomaisen selkeän kuvan sekä saamelaisesta että suomalaisesta asutuksesta Ruotsin vallan viimeisinä vuosisatoina ja siitä eteenpäin itsenäisen Suomen aikaan saakka. On häpeällistä, ettei tätä ministeriön omaa aineistoa ole käytetty työryhmän työn pohjana. Nämä uudet historiantutkijat avaavat tuoreen kuvan Lapinmaan kokonaisuuteen ja osoittavat selkeästi, että elinkeinolliset olot Ylä-Lapin ja maakunnan eteläisimpien osien välillä eivät ole eronneet niin dramaattisesti, kuin helposti ajatellaan. Esimerkiksi karjanhoitoa (lehmät, lampaat, vuohet) on harjoitettu koko Lapissa Utsjokea myöten viimeistään 1700-luvultan lähtien, olihan saamelainen karjanhoitosanastokin perua jo viikinkiajalta. Poronhoito yleistyi myös Etelä- ja Itä- Lapissa, mutta vapaana laidunnettavan porokarjan pito erosi kuitenkin jyrkästi ekologisesti ongelmallisesta paimentolaiskulttuurista, jota laidunpula alituisesti uhkasi. Uusi tutkimus osoittaa Lapin historian auktoriteettina pidetyn historioitsija Helmer Tegengrenin erehtyneen perusteellisesti väittäessään Kemin Lapin lappalaiskulttuurin hävinneen (En utdöd Lappkultur i Kemi Lappmark, 1952). Alueen metsä- ja kalastajalappalaisten pyyntikulttuuria ja karjanhoitoa yhdistävä omaleimainen kulttuuri ei suinkaan kuollut, vaan on säilynyt elinvoimaisena uusia toimintamalleja omaksuen. Saamelaisuus perintöoikeutena Kun mietinnössä halutaan tunturi-, metsä- ja kalastajalappalaisilta evätä pääsy viralliseen saamelaisyhteisöön, niin toisaalta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon jo merkittyjen jälkeläisille se pyritään takaamaan ylisukupolvisena ikuisuusoikeutena. Tähän tähtää lain 3 3 kohdan muutosesitys, jonka perustelutekstissä todetaan ettei ole tarkoitus puuttua niiden henkilöiden asemaan, jotka ovat kulloinkin voimassa olleen lainsäädännön nojalla tulleet merkityiksi äänioikeutetuiksi... (s. 87). Vanhan säännön suojaa ei kuitenkaan haluta sallia tunturi-, metsä- ja 3

4 kalastajalappalaisten jälkeläisille, sillä teksti jatkuu: saamelaisena ei kuitenkaan pidettäisi [ ] henkilöä, joka nyt uudistettavan määritelmäsäännöksen mukaan olisi siihen oikeutettu. Polveutumissääntöä ei siis haluta hyväksyä silloin, kun se koskee tunturi-, metsä- ja kalastajasaamelaisia, vaikka he itse itseään [saamelaisina] pitäisivätkin ja vaikka he olisivat saamelaisen elämäntavan mielestään sinänsä sisäistäneetkin (s. 87)! Sen sijaan polveutuminen kerran viralliseen saamelaisluetteloon merkityistä saamelaisvanhemmista antaisi esityksen mukaan lapsille ja heidän perillisilleen jopa heidän ottolapsilleen tai muulla tavalla perheeseen, sukuun tai yhteisöön otetuille! - oikeuden saamelaisuuteen riippumatta asuinpaikasta, kotona omaksutun kielen puuttumisesta ja yhteydestä saamelaiskulttuuriin tai elinkeinoihin. ESITÄMME, ETTÄ SAAMELAISKÄRÄJÄLAIN 3, KOHTA 2 SÄILYTETÄÄN NYKYISESSÄ MUODOSSAAN JA SEN TOTEUTUMISTA VALVOTAAN KHO:N UUSIMMAN TULKINTALINJAN MUKAISESTI. ILO-sopimuksen perustaksi historiallinen Lapinmaa Ilo-sopimuksen lähtökohtana on polveutuminen: kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat jollakin alueella alun perin (= ennen nykyisen valtaväestön alueelle muuttamista) asuneesta väestöstä. Suomen Lapissa lappalaiset ovat tällainen väestö. Metsä- ja kalastajasaamelaisten asuma-alueet oli Ruotsin vallan aikana ( luvuilla) hallinnollisesti määritelty lapinrajan erottamiksi Tornion ja Kemin Lapeiksi (kartta). Tosin saamelaisia on asunut myös tämän rajan eteläpuolella aina 1900-luvulle saakka. Kumpikin Lapinmaa oli jakautunut lapinkyliin (siidat): Tornion Lapissa olivat Rounala, Suonttavaara ja Peltojärvi nykyisen Enontekiön ja Utsjoen kunnan alueilla ja Kemin Lapissa Maanselkä, Kitka, Kuolajärvi, Keminkylä, Sompio, Sodankylä, Kittilä ja Inari nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan, Savukosken, Pelkosenniemen, Kittilän ja Inarin kuntien alueilla. Lapinmaan historian perusteella ILO-sopimusta koskeva maantieteellinen alue onkin luontevinta määritellä Kemin ja Tornion Lappien pohjalta, sillä niiden alueiden alkuperäisten saamelaissukujen jälkeläiset täyttävät ILO-sopimuksen tarkoittamat polveutumiskriteerit. Huonommin kriteerit täyttyvät paimentolaissaamelaisten (porosaamelaiset) kohdalla, sillä nomadit muuttivat Suomen alueella Käsivarteen 1600-luvun kuluessa, Utsjoelle vasta 1700-luvulla ja sieltä syvemmälle maahan Inariin ja lopulta Kautokeinosta, Enontekiöltä ja Karessuvannosta Sodankylään Sompion lapinkylän alueelle Porosaamelaiset eivät siis olleet näiden alueiden 4

5 ensimmäisiä asuttajia, vaan alkuperäisten kalastaja- ja metsäsaamelaisten maille tuhatpäisine tokkineen tunkeutuneita tulokkaita. (Juha Joona, 2013). Nykyinen saamelaiskäräjien vaaliluettelo ei ole sopiva ILO-sopimuksen perustaksi, koska se tiukasti kieliperustaisena jättää ulkopuolelleen valtaosan metsä- ja kalastajasaamelaisista, jotka ovat menettäneet saamenkielensä viranomaisten ja papiston vahvan painostuksen alaisina. Käräjien vaaliluetteloon merkitsemisen lähtökohtana eivät olekaan olleet ILO-sopimuksen kriteerit, luettelohan perustuu vuoden 1962 haastattelututkimukseen, jolla pyrittiin vain kartoittamaan saamenkielisten väestön määrää Ylä-Lapissa. Tämä tutkimus puolestaan ei lainkaan pyrkinyt löytämään alkuperäiskansan kriteerit täyttäviä henkilöitä, edes käsitettä alkuperäiskansa ei siinä käytetty. (Juha Joona, 2013). ESITÄMME, ETTÄ ILO-SOPIMUS VALMISTELLAAN VANHAA LAPINMAATA KOSKEVAN UUDEN HISTORIANTUTKIMUKSEN TULOSTEN POHJALTA. Savukoskella, Heli Saarinen, TaT, Lapin historian tutkija Erkki Saarinen, Luk, Lapin elämään perehtynyt Anne Laurila, KM, Lappilainen sukututkija Lähteet. Tekstissä mainittujen Oikeusministeriön asutushistorioiden lisäksi olemme käyttäneet seuraavia lähteitä: Juha Joona, 2013, Kuka kuuluu alkuperäisväestöön historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin. Lakimies 4/2013, s Tanja Joona, 2013, Vielä sananen ILOsta alkuperäiskansasopimus ja Suomen haasteet. Kirjassa: Kuka on saamelainen ja mitä on saamelaisuus Identiteetin jäljillä. Lapin yliopistokustannus, s Jouni Kitti [2008], Saamelaiset eilen ja tänään. Jouni Kitti, 2013, Saamelaislakityöryhmän ehdotuksista. Nettiblogi marraskuu