Sotahistorian professori, kenraalimajuri Vesa Tynkkynen Yleisesikuntaupseerikoulutus 90 vuotta, Juhlapuhe

Transkriptio

1 1 Sotahistorian professori, kenraalimajuri Vesa Tynkkynen Yleisesikuntaupseerikoulutus 90 vuotta, Juhlapuhe Herra presidentti, arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat Yleisesikuntaupseerille ja hänen koulutukselleen asetettavat vaatimukset saattavat ensisilmäyksellä näyttää lähes ristiriitaisilta: On paneuduttava yhtäältä sotatieteiden teoreettisiin perusteisiin ja omien tutkijavalmiuksien kehittämiseen, ja toisaalta päästävä mahdollisimman lähelle käytännön elämän kenttäkelpoisia tarpeita. Teoreettisten valmiuksien ja käytännön taitojen välisestä painotuksesta on käyty keskustelua yleisesikuntaupseerikoulutuksen aloittamisesta, siis 1920-luvulta lähtien. Sotakorkeakoulun juhlallisissa avajaisissa päivälleen 90 vuotta ja yksi tuntia sitten sotaväen päällikkö totesi puheessaan: yleisesikuntaupseerikurssin oppilaat, samalla kun luentoja ja oppitunteja seuraavat, saavat itselleen varman teoreettisen pohjan. Avajaisten lopussa korkeakoulun apulaisjohtaja majuri A.E. Martola luki korkeakoulun johtajan tehtävään nimitetyn eversti A. Sihvon sähkösanoman Italiasta, jossa hän oli suorittamassa yleisesikuntaupseerin opintoja. Sihvo painotti Sotakorkeakoulun opintojen käytännöllisyyttä toteamalla: sen tulee olla toimintatarmon ja hyödyllisyyden lähde, eikä mikään tieteilyn pesä. Kun Maanpuolustuskorkeakoulun eri tutkinnot liitettiin osaksi suomalaista yliopistojärjestelmää akateemisen maailman vaatimuksineen, on keskustelu saanut ajoittain vain lisää vettä myllyyn. Akateemisuuden viitta näyttää olevan peruspragmaatikoille kuin punainen vaate. Keskustelu rinnastuu ainakin ajoittain suomalaiseen NATO-keskusteluun, jossa ollaan tunnetason perusteilla joko puolesta tai vastaan. Jos käytännön ja teorian välistä suhdetta yleisesikuntaupseerikoulutuksessa tarkastellaan puhtaasti asiaperustein, ei mielestäni aiemmin esille otettua ristiriitaa pitäisi olla. Asian voi pelkistää siten, että tulevaisuuden kehittäjän ja johtajan on määrättyyn tasoon asti hallittava teoreettiset perusteet voidakseen uskottavasti kehittää ja johtaa puolustusvoimia tulevaisuuden tarpeisiin. On siis syytä hahmottaa älyllisen soveltamisen ja kiireisen koheltamisen välinen ero.

2 2 Yleisesikuntaupseerin tutkinto on tutkintojen hierarkkisessa järjestelmässä sijoitettu ylimmälle, siis jatkotutkintojen tasolle, jolla ovat muun muassa tohtorin tutkinnot. Tutkinnon luonne tulee hyvin esille siihen liittyvässä määrittelyssä, jossa todetaan, että yleisesikuntaupseerin tutkinto on ammatillisesti painottunut jatkotutkinto. Edellä olevan perusteella toteaisin, että pragmaatikot voivat nukkua yönsä rauhassa. Suomen Puolustusvoimien keskeisin tehtävä on valmistautuminen sodan ajan tehtäviin. Yleisesikuntaupseerit muodostavat niin sodan kuin rauhan ajan ylimmän päällystön ja keskeisimmän suunnitteluvoiman. Preussin sotakorkeakoulun johtaja sotamarsalkka Helmut von Moltke, joka oli keskeinen yleisesikuntaupseerikoulutuksen kehittäjä 1800-luvun jälkipuoliskolla, totesi, että yleisesikuntaupseerien keskeisin tehtävä on suunnitelmien laadinta rauhan aikana sodan varalle. Suomessa yleisesikuntaupseerien koulutuksen lähtökohta muotoutui toisenlaiseksi. Koulutuksen tavoitteeksi muodostui jo rauhan aikana komentajavalmiuksien kehittäminen ja vahvistaminen. Muotoutunut periaate ei ole ristiriidassa tarvittavien suunnitteluvalmiuksien kanssa. Kysymys on vain siitä, että oppilasupseerit koulutetaan operaatioiden suunnittelijoiksi siten, että he tietävät ja tunnistavat kussakin tilanteessa komentajan tietotarpeet. Kansanomaisesti voisi kai sanoa, että eri asioita tarkastellaan komentajan silmälasien kautta. Ei siis riitä, että kykenee toimimaan suunnitteluprosessin osana ilman ymmärrystä laajemmista kokonaisuuksista. Edellä kuvattu ajatusrakennelma ponnistaa perusteitaan niin sanotusta komentajakeskeisestä suunnitteluprosessista. Kylmän sodan päättymisen jälkeen puolustusvoimien kehittämisessä on painottunut läntisten vaikutteiden kirjo. Osallistuminen kansainvälisiin rauhanturvaoperaatioihin on johtanut Suomessa tarpeeseen yhdenmukaistaa kansallisia operaatioiden suunnittelun ja toimeenpanon periaatteita. Läntinen suunnitteluprosessi tuottaa paljon tai erittäin paljon paperia. Kansallinen komentajakeskeinen suunnitteluprosessimme on joutunut jossain mielessä vastakkain läntisen suunnittelukeskeisen prosessin kanssa. Myönnän, että rakentamani vastakkainasettelu on maalattu hivenen turhan tummilla väreillä, mutta totta toinen puoli. Kummallakin lähestymistavalla on puolensa. Äärimmäisen raskas ja runsaasti henkilöstöä edellyttävä läntinen suunnitteluprosessi tuottaa tarkkoja suunnitelmia sodan ajan tarpeisiin edellyttäen, että suunnitteluhenkilöstöä on riittävästi. Komentajakeskeinen suunnitteluprosessi

3 3 on suoraviivaisempi ja nopeampi. Tosin myös paperikasat ovat matalampia, jolloin käytännön harjoittelulle ja soveltamiselle jää enemmän aikaa. Jälkimmäinen luo jo rauhan aikana valmiuksia toimia tehokkaasti sodan aikana. Alivoimaisen on valmennettava itsensä näkemään tilaisuus ja toimimaan nopeasti. Asioilla on puolensa ja tässäkin asiassa on löydettävissä tehokas yhdistelmä, jolla kyetään hyödyntämään kummankin lähestymistavan parhaat puolet. Joka tapauksessa on varmaa, että yleisesikuntaupseerien koulutuksessa älyn kehittäminen on prosessiuskovaisuutta tärkeämpää. Jätänkin teidät arvoisat kuulijat muodostamaan oman näkemyksenne. Yleisesikuntaupseerikoulutukseen valitaan arvioinnin kautta halukkaista soveliaimmat upseerit. Valinta on pääsääntöisesti toteutettu vajaan viikon pituisilla pääsykokeilla. Yleensä opintoihin valikoituu kolmannes upseeri-ikäluokasta. Parhaimmistolla on oikeus odottaa saavansa opetusta parhaiksi katsotuilta opettajilta. Vanhan Sotakorkeakoulun aikana tulevien opettajien esivalinta tehtiin osoitetun kyvykkyyden ja soveltuvuuden perusteella jo kahden vuoden yleisesikuntaupseeriopintojen aikana. Näiden eräällä tavalla korvamerkittyjen upseerien saatua opintojen jälkeen riittävästi kokemusta eri virkatehtävissä, heistä joitakin siirrettiin Sotakorkeakoulun laatiman puoltojärjestelmän perusteella muutamaksi vuodeksi korkeakoululle opettajiksi. Periaatteen voi pelkistää vielä nykyäänkin siten, että parhaimmisto opettaa parhaimmistoa. Toimintatapamallin nerokkuutta on vaikea kiistää. Jokainen yleisesikuntaupseeri on aikakautensa kuvajainen. Oppiaineiden sisällöissä ja painotuksissa on aina ollut kunkin aikakauden mausteet. Operaatiotaito ja taktiikka on oppiaineena säilyttänyt asemansa opetuksen ytimenä läpi vuosikymmenien. Sisällössä on kuitenkin tapahtunut vuosikymmenten aikana merkittäviä muutoksia. Talvisotaa edeltävillä yleisesikuntaupseerikursseilla karttaharjoitusten punainen nuoli tuli idästä ja opetus keskittyi pitkälti itärajan operaatioalueiden tarkasteluun. Ajan hengen mukaisesti painotettiin alivoimaisen toimintatapamalleja ylivoimaista vastustajaa vastaan. Tämä tarkoitti liikkeen, eli hyökkäystaktiikan ja hyökkäystaistelun itseisarvoista asemaa sekä yllätyksen ja painopisteen merkityksen korostamista suomalaisissa erikoisolosuhteissa.

4 4 Sotien kokemusten perusteella puolustustaktiikan ja puolustustaistelun painoarvo nousi. Kuitenkin maamme asema eräällä tavalla idän ja lännen välissä YYA-sopimuksen artikloiden velvoittamana johti operaatiotaidon ja taktiikan opetuksessa hivenen totutusta poikkeaville raiteille. Syksyllä 1948 alkaneen yleisesikuntaupseerikurssin opiskelija löysi itsensä YYA-sopimuksen velvoittamana Vaasasta pohtimassa jalkaväkiprikaatin puolustusta lännestä Pohjanlahden yli tulevan maihinnousun torjumiseksi. Edellä kuvattu tilanne selittyy erinomaisesti presidentti Paasikiven päiväkirjasta, jossa todetaan vuonna 1948, että YYA-sopimuksen velvoite on täytettävä mutta valmistauduttava siihen, että venäläinen tulee konsultaatioista huolimatta väkivalloin rajan yli. Unkarin ja Tsekkoslovakian miehitykset korostivat entistä enemmän yllätyshyökkäyksen torjuntaan liittyvän opetuksen painottamista. Operaatiotaidon ja taktiikan opetukseen liitettiin vahvasti liikekannallepanon opiskelu ja uuden alueellisen puolustusjärjestelmän mukanaan tuoma paikallispuolustusjärjestelmä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen uuden vuosituhannen alussa oppiaineen sisältöön lisättiin laajemmin toiminta kansainvälisissä operaatioissa. Opetus sisälsi sekä kotimaassa pidettyä opetusta, että osallistumista kansainvälisiin harjoituksiin. Isossa kuvassa asiaa voisi pelkistää siten, että Kylmän sodan ja sitä edeltävien vuosikymmenien yleisesikuntaupseereille opetettiin lähinnä operaatioiden suunnittelua ja toimeenpanoa sodassa. Kyky nopeaan tilanteenarviointiin, päätöksentekoon ja toimeenpanoon oli itseisarvo. Tämän takia yleisesikuntaupseeri ei ollut ehkä parhaimmillaan rauhan ajan hallinnon kiemuroissa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen opetus on painottunut rauhan ajan operatiiviseen suunnitteluun sekä toimintaan erilaisissa sotaa alempiasteisissa kriiseissä, unohtamatta sodan ajan valmiuksien luomista. Kuten aiemmin todettiin, yleisesikuntaupseeri on oman aikakautensa yhteiskunnan ja uhkaympäristön peilikuva. Tässä hetkessä, itään tähystäessämme, saatamme

5 havaita tapahtumia, jotka johtavat jos ei kurssin muutokseen, niin ainakin muutaman piirun tarkennuksiin. 5 Arvoisat kuulijat! Yleisesikuntaupseerikoulutus ja sen keskeiset tavoitteet ovat kestäneet hyvin vuosikymmenten muutospaineessa. Tutkinnon sisältö on elänyt ajan hermolla ja vastannut niin yhteiskunnan kehityksen, kuin muuttuvan uhkaympäristön haasteisiinkin. Takarivissä istuvan yleisesikuntaupseerikurssin opiskelijoille toteaisin ehkä hivenen kevyesti, että kurssinne keskeinen ja samalla opetussuunnitelmiin kirjaamaton vuosikymmeniä vanha tavoite on opettaa tulevia yleisesikuntaupseereita tekemään samanaikaisesti useita suurehkoja työmääriä lyhyehkössä ajassa. Haluan lopuksi onnitella niin korkeakoulun herra rehtoria kuin jatkotutkinto-osaston johtajaa sekä eri laitosten opettajia onnistuneesta työskentelystä ylimmän sotilasopetuksen kentässä.