Syksy 2/2008. Journal of Teaching and Learning in Higher Education. Osallistujien kokemuksia yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuudesta

Transkriptio

1 Yliopistopedagoginen aikakausjulkaisu Syksy 2/2008 Journal of Teaching and Learning in Higher Education ARTIKKELEITA: Osallistujien kokemuksia yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuudesta OPETUKSEN JA OPPIMISEN KEHITTÄMINEN: Mittaaminen ohjelmoinnin opetuksen kehittämisen tukena Kongressit: ICED:n konferenssi Salt Lake Cityssä Peda-forum-päivät TALLINNASSA

2 2/ vsk PEDA-FORUM Yliopistopedagoginen aikakausjulkaisu Journal of Teaching and Learning in Higher Education PÄÄTOIMITTAJA / EDITOR-IN-CHIEF Sari Lindblom-Ylänne sari.lindblom-ylanne@helsinki.fi TOIMITUSNEUVOSTO / EDITORIAL BOARD Päivi Tynjälä (pj.) Kati Hakkarainen Markku Ihonen Asko Karjalainen Mari Murtonen Anne Nevgi Risto Salminen Pertti Väisänen AINEISTO Aineisto tulee lähettää sähköpostitse. Toimitus pidättää oikeuden lyhentää ja toimittaa kirjoituksia. Kirjoitusohjeet löytyvät osoitteesta: TOIMITTAJA / ASSISTANT EDITOR Minna Kakkonen puh. (014) minna.kakkonen@ktl.jyu.fi TOIMITUSSIHTEERI / EDITORIAL ASSISTANT Leena Malinen puh. (014) leena.malinen@ktl.jyu.fi ULKOASU JA TAITTO / GRAPHIC DESIGN AND LAYOUT Martti Minkkinen puh. (014) martti.minkkinen@ktl.jyu.fi logo Jyrki Markkanen TOIMITUKSEN OSOITE / EDITORIAL ADDRESS Koulutuksen tutkimuslaitos Finnish Institute for Educational Research, University of Jyväskylä PL 35, Jyväskylän yliopisto, Finland Puh. (014) Ilmestyminen 2 kertaa vuodessa Ilmoitukset I/I 270 e; 1/2 135 e Jakelu Yhteyshenkilöt kaikissa tiede- ja taidekorkeakouluissa Irtonumerot 5,50 e JY/KTL puh. (014) asiakaspalvelu@ktl.jyu.fi Painos kpl Paino Kirjapaino Oma Oy Jyväskylä ISSN JULKAISIJA / PUBLISHER Yliopistopedagogiikan asiantuntija- ja yhteistyöverkosto Finnish Network for Developing Instruction and Learning in Higher Education

3 Sisältö TOIMITTAJALTA Sari Lindblom-Ylänne & Päivi Tynjälä 5 Yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus tutkimuksen kohteena ARTIKKELEITA Lena. M. Levander & Janne Ruohisto 6 Osallistujien kokemuksia yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuudesta OPETUKSEN JA OPPIMISEN KEHITTÄMINEN JA KOKEILUT Minna Kaartinen-Koutaniemi Heidi Handolin, Veli-Matti Vesterinen & Maija Aksela Riitta Metsänen & Alla Lemechkova-Toivonen Uolevi Nikula Sanna Saarnio, Esa Penttilä & Jarkko Akkanen 15 Koulutuksen arviointi teemana opetustoiminnan johtaminen. Humanistisen tiedekunnan itsearviointia tekemässä. 19 Kokeellisuuden rooli opetuksessa: Opiskelijoiden käsityksiä kemian kokeellisuudesta 23 Opettajaksi uudessa maassa pedagogiikkaa ja paljon muuta. Maahanmuuttajataustaisten opettajien koulutus ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. 29 Mittaaminen ohjelmoinnin opetuksen kehittämisen tukena 34 Aktivoiva opetus: haaste opiskelijalle ja opettajalle

4 Seija Ollila & Kirsi Lähdesmäki Tiina Mäntymäki Eetu-Pekka Heikkinen & Timo Fabritius Elina McCambridge 37 Ryhmädynamiikan ja rakentavan kriittisyyden hyödyntäminen kandidaatintutkielmaseminaarissa 40 Gradut valmiiksi monitieteisissä ryhmissä 43 Artikkelinkirjoitusviikosta vauhtia julkaisun tekoon 46 Hedgedog englannin kielen verkkokurssi viittomakielisille PEDA-FORUMIN TOIMINNOT Mira Jurvansuu & Virpi Pietikäinen Merja Maikkola & Maarit Ansela 48 Opettajat tiedonlähteiden äärellä tiedonhausta omakohtaiseen oppimisprosessiin 52 Opetuksen kehittäjää etsimässä KESKUSTELU Riitta Pyykkö Timo Halttunen 58 Aiemman osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen korkeakouluissa 60 Keskustelua aiemmin opitusta KONGRESSIT JA UUTISET Tuula Heide, Markku Ihonen & Matti Lappalainen Maarit Ansela 61 Kaikuja rapakon takaa: ICED:n konferenssi Salt Lake Cityssä Developing the Developer: ICED-tuliaisia opetuksen kehittäjien kehittämiseen

5 toimittajalta Yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus tutkimuksen kohteena Yliopistopedagogista koulutusta on järjestetty maamme yliopistoissa jo vuosikymmeniä. Vasta viime vuosina on alettu tutkimuksellisin keinoin selvittää, millaisia seurauksia ja vaikutuksia koulutuksella on ollut opettajien ajatteluun, pedagogisiin toimintatapoihin ja kenties laajemminkin niiden laitosten toimintaan, jossa he työskentelevät. Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan tutkimus- ja kehittämisyksikön tutkimukset osoittavat, että yliopistopedagogisen koulutuksen pituus näyttää olevan suorassa yhteydessä opettajien itseluottamukseen opettajina. Tämä on sekä koulutuksen järjestäjien että siihen osallistuneiden näkökulmasta varsin kiinnostava on tutkimustulos. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää näyttää toteutuvan lyhyen koulutuksen saaneilla: itseluottamus opetustyöhön usein heikkenee yliopistopedagogisen koulutuksen alkutaipaleella. Selitys tähän lienee se, että pedagogisen tiedon lisääntyminen lisää samalla myös itsekriittisyyttä ja nostattaa vahvasti esiin omat kehittymistarpeet. Hyvä uutinen on se, että niillä, jotka jatkavat pedagogista koulutusta ensimmäisen yliopistopedagogisen kurssin ohi, itseluottamus omiin kykyihin opettajina jälleen kasvaa. Kun oma pedagoginen osaaminen lisääntyy, vahvistuu myös itseluottamus. Peda-forumin tässä numerossa julkaistaan ensimmäinen tieteellisen arvioinnin läpikäynyt artikkeli, ja sen teemana on yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Artikkelissa kuvataan erityisesti opettajien opettamiskäsitysten muutoksia entistä opiskelijalähtöisempään suuntaan ja käsitysten muuttumiseen vaikuttaneita tekijöitä. Myös tämän tutkimuksen tulokset tukevat koulutuksen pitkäkestoisuuden tarpeellisuutta. Lisäksi tutkimukseen osallistuneet opettajat pitivät opettamiskäsitysten muutoksen kannalta tärkeinä koulutuksen integroimista arkityöhön, monipuolisia työskentelytapoja, pienryhmätyöskentelyä, vertaistukea ja pedagogiseen kirjallisuuteen tutustumista. Peda-Forum-lehden uusi toimitusneuvosto on ilahtunut runsaasta kiinnostuksesta lehden referee-osaa kohtaan. Arvioitavaksi jätettäviä artikkeleita on tullut mukavasti, ja referee-kierrokset on saatu hyvin käyntiin. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan lehteemme lähetettäviä uusia laadukkaita käsikirjoituksia! Sari Lindblom-Ylänne Professori Päätoimittaja Päivi Tynjälä Professori Toimitusneuvoston puheenjohtaja 5

6 ARTIKKELEITA Lena. M. Levander & Janne Ruohisto Osallistujien kokemuksia yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuudesta Artikkelissa pohditaan henkilöstökoulutuksena toteutetun pitkäkestoisen yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuutta. Koulutukseen osallistuneille lähetettiin vaikuttavuutta kartoittava kyselylomake. Suurin osa vastaajista oli kokenut, että heidän käsityksensä opettamisesta oli muuttunut. Nämä vastaajat kertoivat myös käyttävänsä opetuksessaan aiempaa enemmän opiskelijalähtöisiä työskentelymenetelmiä. Kun vastaajilta kysyttiin, mitkä tekijät koulutuksen toteutuksessa olivat vaikuttaneet muutokseen, he kuvasivat seuraavia tekijöitä: koulutuksen ajoitus pitkälle aikavälille, joka mahdollisti tehtävien tekemisen ja koulutuksessa opitun integroimisen kiinteästi arkipäivän työhön; monipuoliset työskentelymenetelmät, jotka demonstroivat erilaisia tapoja opettaa; hyvä kollegiaalinen ryhmähenki; pienryhmätyöskentely ja vertaistuki sekä tutustuminen pedagogiseen kirjallisuuteen. Vastaajat mainitsivat myös, että kouluttajien sitoutuneisuudella ja kollegiaalisella toimintatavalla sekä koulutuksen tavoitteiden ja toteutustavan yhdenmukaisuudella oli myös merkitystä. Asiasanat: yliopistopedagogiikka, koulutus, vaikuttavuus, arviointi. Yliopistopedagogisen osaamisen kehittäminen Yliopisto-opetuksen systemaattiseen kehittämiseen on kiinnitetty huomiota jo 1970-luvulta lähtien (Gosling, 2001; Ihonen & Niemi, 2004; Land, 2004). Yleensä opetuksen kehittämisellä tarkoitetaan yliopisto-opettajan pedagogisen osaamisen kehittämistä. Opetuksen kehittäminen on kuitenkin nähtävä laajana yliopiston strategiaan pohjautuvana toimintana (Blackwell & Blackmore, 2003; Trowler & Bamber, 2005). Tällöin se kattaa monipuolisesti opetuksen rakenteellisen, sisällöllisen, sosiaalisen ja menetelmällisen kehittämisen (Levander, 2006). Vuosina Helsingin yliopiston Viikin opetuksen kehittämispalvelut -hanke järjesti yliopistopedagogista koulutusta Viikin kampuksella. Osana hankkeen loppuraportointia selvitettiin yliopistopedagogiseen koulutukseen osallistuneiden kokemaa koulutuksen vaikuttavuutta. Tässä artikkelissa hyödynnetään hankkeen yhteydessä tehtyä selvitystä ja siihen pohjautuvaa jatkotutkimusta. Artikkelin alussa pohditaan yliopistopedagogisen koulutuksen tavoitteita ja jäsennetään koulutuksen vaikuttavuuden arvioinnin problematiikkaa aikaisempien tutkimusten valossa. Sen jälkeen kuvaillaan tutkimusaineisto ja analyysimenetelmä. Tulokset esitetään esimerkkeinä kyselyyn vastanneiden vastauksista. Lopuksi pohditaan koulutuksen vaikuttavuutta monimutkaistavia tekijöitä ja esitetään koulutuksen toteutustavan merkitys eräänä vaikuttavana tekijänä. Yliopistopedagogiselle koulutukselle asetettuja tavoitteita Yliopistopedagogisen koulutuksen tavoitteet ja menetelmät vaihtelevat riippuen kouluttajien painotuksista ja tavoitteiden asettelusta. Gibbs 6

7 ARTIKKELEITA ja Coffey (2000) summaavat useimmin mainitut koulutuksen tavoitteet seuraavasti: opetustaitojen ja menetelmien kehittäminen, reflektiivisen työskentelytavan edistäminen, osallistujien opettamista ja oppimista koskevien käsitysten syventäminen ja vaikuttaminen opiskelijoiden opiskelutapoihin. Oma kokemuksemme on, että yliopistopedagogiseen koulutukseen osallistuvat opettajat tulevat hakemaan ensisijaisesti taitoja ja menetelmiä. Tämä on ymmärrettävää, sillä osallistujat kaipaavat esimerkkejä vaihtoehtoisista tavoista opettaa. Kuitenkin ainoastaan opetusmenetelmien kouluttamiseen perustuvaa koulutuksen toteutusta on kritisoitu pinnallisuudesta ja epäteoreettisuudesta (Ho, Watkins & Kelly, 2001; Kreber, 1999; Rowland, 2001). Coffey ja Gibbs (2002) väittävät jopa olevan todennäköistä, ettei opetusmenetelmiin tutustumisella koulutuksen aikana ole pysyvää merkitystä, elleivät käsitykset opettamisesta ja oppimisesta samalla muutu. Useat yliopistopedagogiikan asiantuntijat, muun muassa Kreber (1999) ja Ho (2000) esittävät, että pedagogisen koulutuksen tulee perustua tutkimusperustaiseen tietoon opettamisesta ja haastaa osallistujat pohtimaan omaa toimintaansa ja perusteluja tavalleen toimia opettajana. Rowlandin mukaan (2001) on itsestään selvää edellyttää, että osallistuja vaatii itseltään teoreettista ja syväsuuntautunutta lähestymistapaa osallistuessaan koulutukseen ja työnsä kehittämiseen. Vastaavaa paneutumista oppimiseen odottavat opettajat omilta opiskelijoiltaan. Rowland (2001) painottaa myös osallistujien kontekstin huomioimista ja pedagogisen käsitteistön soveltamista eri tieteenaloille koulutuksen aikana. Koulutuksesta vastaavien haasteena on myös ottaa huomioon eri tieteenalojen tapa ajatella ja tuottaa uutta tietoa (Donald, 2002; McAlpine & Emrick, 2003). Pedagogisella koulutuksella pyritään ensisijaisesti kehittämään opettamiseen liittyvää ammatillista osaamista, jotta opettaja osaa entistä paremmin edistää opiskelijan oppimista (D Andrea & Gosling, 2005; Macdonald, 2003). Tällöin pyritään yleensä syventämään osallistujien käsityksiä opettamisesta ja oppimisesta. Useiden tutkimusten mukaan opettajien käsitykset opettamisesta ovat laadullisesti erilaisia ja ne näyttävät ohjaavan opetuksen suunnittelua ja toteutusta (Gow & Kember, 1993; Ho ym., 2001; Kember, 1997; Prosser & Trigwell, 1999; Trigwell, Prosser & Taylor, 1994). On tärkeää, että opettajat tulevat tietoiseksi omista käsityksistään, koska opettamistapa ja työskentelymenetelmät voivat ohjata opiskelijaa pintasuuntautuneeseen opiskeluun, jonka on havaittu tuottavan oppimisen kannalta heikkoja tuloksia (Kember & Gow, 1994; Trigwell ym., 1999). Opettamiskäsitysten syventäminen ja opiskelijalähtöisyyden edistäminen ovat usein pedagogisen koulutuksen järjestäjien keskeisiä tavoitteita. On kuitenkin tutkijoita ja opetuksen kehittäjiä, jotka suhtautuvat kriittisesti näihin tavoitteisiin sekä tutkimuksiin käsitysten ja lähestymistapojen muutoksesta (Eley, 2006; Kane, Sandretto & Heath, 2002; Meyer & Eley 2003; Murray & Macdonald, 1997). Eleyn mukaan (2006) kehittynyt käsitys opettamisesta ei välttämättä ole osoitus hyvästä opettamisesta ja opettajilla voi olla kehittyneitä käsityksiä, jotka eivät kuitenkaan ohjaa opetuksen suunnittelua ja toteutusta. Kane työtovereineen (Kane ym., 2002) havaitsi, että se mitä haastateltu opettaja sanoo, ei välttämättä pidä paikkaansa hänen käytännön toiminnassaan. McAlpine ja hänen työtoverinsa korostavat, että koulutuksen tavoitteiden tulee olla monipuolisesti sekä teoreettisia että käytännönläheisiä (McAlpine, Weston, Berthiaume & Fairbank-Roch, 2003). He pitävät tärkeänä, että osallistuja voi kehittää omaa opetusfilosofiaansa tarkastelemalla opettamiseen ja oppimiseen liittyviä teorioita ja tutkimustuloksia. Lisäksi heidän mukaansa osallistujalla tulee olla mahdollisuus lisätä opetuksen suunnitteluun liittyvää osaamista, oppia tarkoituksenmukaisten opetusmenetelmien käyttöä sekä opetussuunnitelman toteuttamiseen liittyvää tilannehallintaa. Koulutuksen vaikuttavuuden arvioiminen Koulutus on interventio ja sen avulla pyritään muuttamaan jotakin; ainakin sen tulisi auttaa osallistujia yli arkikokemuksen (Rauste von Wright, von Wright & Soini, 2003). Kun koulutuksen tavoitteena on muutos, on kiinnostavaa tietää, onko koulutus vaikuttanut halutun muutoksen suuntaisesti. Vaikuttavuutta ei voi kuitenkaan rajata vain osallistujan henkilökohtaiseksi kokemukseksi ja oman osaamisen lisääntymiseksi. Vaikuttavuutta tulisi tarkastella myös laajemmin työorganisaation ja työnantajan näkökulmasta, esimerkiksi talou- 7

8 ARTIKKELEITA dellisuutena ja tehokkuutena (Raivola, Valtonen & Vuorensyrjä, 2000). Myös organisaation kulttuurin ja opetuksen johtamisen kehittämisen näkökulma olisi mahdollinen tarkastelukohde (Knight & Trowler, 2000; Knight, 2002; Levander & Repo-Kaarento, 2005). Pedagogisen koulutuksen vaikuttavuuden arviointi on kiinnostanut yliopisto-opetuksen kehittämisen tutkijoita ja koulutuksen järjestäjiä. Seuraavaksi esitetään muutama esimerkki vaikuttavuuden arvioinnista: Työpajojen vaikuttavuutta on tutkinut Rust (1998) ja konsultoinnin vaikuttavuutta Piccinin ja Moore (2002). Opettamiskäsitysten muutosta ja pedagogisen koulutuksen vaikutusta opiskelijoiden oppimiseen tutkivat Kreber (1999) ja Ho ym. (2001). Coffey ja Gibbs tutkivat (2000) pitkäkestoisen koulutukseen osallistumisen vaikutusta opiskelijapalautteeseen, Gibbs ja Coffey (2004) selvittivät laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa koulutuksen vaikutusta opetustaitoihin, opetukselliseen lähestymistapaan ja opiskelijoiden oppimiseen ja Breda, Clement ja Waeytens (2003) arvioivat interaktiivisen toteuttamistavan vaikutusta aloittelevien opettajien käsitykseen opettamisesta. Repo-Kaarento (2006) arvioi yhteistoiminnallisen oppimisen lähestymistapaa akateemisen oppimis- ja opettamiskulttuurin kehittämisessä, Tenhula (2007) selvitti tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön koulutuksen vaikuttavuutta opetuskäyttöön, ja Postareff, Lindblom-Ylänne ja Nevgi (2007) tutkivat opettajien lähestymistapoja opetukseen ja pystyvyysuskomusta. Gibbsin ja Coffeyn tutkimus (2004) osoittaa, että yliopistopedagoginen koulutus voi lisätä opettajan opiskelijalähtöisyyttä ja siten potentiaalisesti edistää opiskelijan syväsuuntautunutta opiskelua. Tutkimustulokset vaikuttavuudesta ovat kuitenkin ristiriitaisia. Boud & Middleton (2003) jopa väittävät, että koulutuksen vaikutukset ovat marginaalisia. Vaikka monet tutkimukset osoittavat, että opettajien pedagogisella osaamisella on vaikutusta opiskelijoiden oppimiseen, suoraa vaikutusta ei voida kiistattomasti osoittaa (Gibbs, 2003; Trowler & Bamber, 2005). Ei voida myöskään kiistattomasti osoittaa, että koulutus vaikuttaa osallistujan toimintatapoihin (Coffey & Gibbs, 2000; Norton, Richardson, Hartley, Newstead & Mayes, 2005). Vaikuttavuuden arviointia hankaloittaa se, että vaikuttavuus näkyy yleensä viiveellä. Vaikka koulutukseen osallistuja saakin uusia näkemyksiä ja osaamista, muutoksen toteutuminen työn arjessa ja toimintatavoissa voi kestää useamman vuoden (Hameyer 2002). Vaikuttavuus on siten monimutkainen kysymys, jolle voi olla vaikeaa löytää selkeitä ja suoraviivaisia syy- ja seuraussuhteita (D Andrea & Gosling, 2005; Wisdom, 2002). Myös käytetyt tutkimusmenetelmät tuovat omat haasteensa. Eräät tukijat ovat kritisoineet sitä, että arvioitaessa vaikuttavuutta on käytetty lähinnä osallistujien omaa raportointia ja erilaisia tieteellisesti perustelemattomia tyytyväisyyskyselyjä (Amundsen, Weston & McAlpine, 2005; Kreber & Brook, 2001; Gibbs & Coffey, 2004). Koulutuksen vaikuttavuutta tutkittaessa tulisikin käyttää kyselyjen lisäksi haastatteluja, opetustyön havainnointia ja palautteen keräämistä opiskelijoilta (Coffey & Gibbs, 2000; Ho, 2000). Työelämän henkilöstökoulutuksen vaikuttavuuden arvioinnin klassikko on Donald Kirkpatrick (1994/1998), jonka kehittämästä arvioinnin lähestymistavasta moni uudempi myös pedagogisen koulutuksen vaikuttavuuden arviointi on ottanut mallia. Kirkpatrick kehitti neljän tason lähestymistavan, jossa vaikuttavuutta selvitetään eri näkökulmista ja yritetään pureutua syvemmälle kuin vain selvittää osanottajan tyytyväisyyttä koulutukseen. Kirkpatrickin (1994/1998) esittämät vaikuttavuuden arvioinnin neljä tasoa ovat 1) osallistujien tyytyväisyys eli mitä osallistujat ajattelevat koulutuksesta, 2) oppiminen eli mitä tietoa, taitoja ja ymmärrystä osanottajat saivat koulutuksessa, 3) osanottajan toiminta eli miten oppiminen näkyy työkäyttäytymisessä ja 4) vaikutus työorganisaatiossa eli miten osanottajien oppiminen ja uudenlainen työkäyttäytyminen vaikuttaa organisaation toimintaan. Tutkimukseemme liittyvä vaikuttavuuskysely on tehty käyttäen Kreberin ja Brookin (2001) kehittämää mallia, joka puolestaan pohjautuu Kirkpatrickin neljän tason lähestymistapaan. Tutkimuksen aineisto ja menetelmä Helsingin yliopiston Viikin kampuksella Viikin opetuksen kehittämispalvelut -hankkeen yhteydessä järjestettiin vuosina viiden opintoviikon (10 opintopisteen) laajuinen yliopistopedagoginen koulutus kahdeksan kertaa. Koulutuk- 8

9 ARTIKKELEITA seen osallistui 138 henkilöä. Kirjoittajat toimivat kaikkien ryhmien koulutuksen suunnittelijoina ja toteuttajina. Koulutuksen tavoitteena oli tukea osallistujien ammatillista kehittymistä yliopisto-opettajan työssä ja edistää osallistujien valmiuksia ohjata opiskelijoiden oppimista. Osallistujilla oli koulutuksen aikana mahdollisuus pohtia ja jäsentää omia oppimista ja opettamista koskevia käsityksiään. Kuvaus koulutuksesta on teoksessa Levander, Heinimo & Ruohisto (2006). Koulutuksien aikana tehdyn jatkuvan arvioinnin perusteella ja myös osallistujien kehittymisesseiden kautta meillä oli tuntuma siitä, että koulutuksella oli ollut merkitystä osallistujien pedagogisen ajattelun ja ammatillisen osaamisen kehittymiseen. Halusimme kuitenkin selvittää koulutuksen vaikuttavuutta systemaattisemmin, joten suunnittelimme ja toteutimme viivästetyn palautekyselyn keväällä Palautekyselyn suunnittelussa sovellettiin Kreberin ja Brookin (2001) esittämää opetuksen kehittämisen arviointimallia, joka mukailee Kirkpatrickin (1994/1998) esittämää vaikuttavuuden arvioinnin neljän tason lähestymistapaa. Kyselylomakkeessa osallistujia pyydettiin arvioimaan koulutusta neljästä eri näkökulmasta, jotka olivat 1) tyytyväisyys koulutukseen, 2) muutokset käsityksissä opetuksesta ja oppimisesta, 3) vaikutus käytännön opetustilanteisiin ja 4) työkulttuurin muuttuminen omassa työyksikössä. Koulutuksen aikana kerätty palaute ja erilaiset dokumentit oppimisesta eri koulutusryhmiltä toimivat taustatietona selvitystä suunniteltaessa ja tuloksia analysoitaessa. Sähköinen kyselylomake lähetettiin niille, jotka olivat päättäneet koulutuksen. Osa kyselyyn osallistuneista oli käynyt koulutuksen vuonna 2003, ja viimeinen ryhmä aloitti alkusyksyllä Kyselylomake lähetettiin 106 henkilölle. Vastauksia saatiin 61 (vastausprosentti 58 %). Vastaajia oli kaikista koulutusryhmistä vuosien aikana. Vastaajista noin 70 % oli Viikin kampukselta (sovellettuja luonnontieteitä), ja loput olivat muista Helsingin yliopiston yksiköistä. Suurin osa vastaajista oli yliopistonlehtoreita ja tutkijoita, mutta joukossa oli myös professoreita ja assistentteja. Kyselylomakkeen strukturoitujen kysymysten vastauksista laskettiin jakautumat ja keskeisimmät tunnusluvut. Avoimet vastaukset luokiteltiin aineistolähtöisesti käyttämällä Weft QDA -ohjelmaa ( Alustavan luokittelun jälkeen kirjoittajat tarkensivat luokittelua yhdessä. Aineiston analyysissä pyrittiin löytämään yhteisiä ja toistuvia teemoja. Kyselyn menetelmä ja tulokset on esitetty tarkemmin teoksessa Levander ym. (2006). Tämä artikkeli hyödyntää osittain edellä mainitun kyselyn tuloksia. Meitä kiinnosti tutkia tarkemmin, miten vastaajat kuvaavat muutosta käsityksissään opetuksesta ja oppimisesta ja ovatko he myös tehneet konkreettisia muutoksia opetuskäytännöissään (Kreber & Brook, 2001, arviointimallin kohdat 2 ja 3). Alkuperäisestä kyselyaineistosta analysoitiin syvällisemmin seuraavien avoimien kysymysten vastaukset: Miten ajatuksesi opettamisesta ja oppimisesta ovat muuttuneet koulutuksen aikana tai sen jälkeen? Mikäli et koe ajatustesi opettamisesta ja oppimisesta muuttuneen, kerro miksi. Millaisia pysyviä käytännön muutoksia olet tehnyt omaan opetukseesi koulutuksen seurauksena? Kumpikin kirjoittaja muodosti itsenäisesti aineistoa lukemalla teemakategorioita. Nämä tarkistettiin yhdessä ja vastaukset luokiteltiin yhdessä muodostettujen kategorioiden mukaan. Vastauksessa saattoi olla elementtejä useammasta kategoriasta, joten vastaukset eivät olleet toisiaan poissulkevia. Kun olimme analysoineet vastauksia kysymyksiin, huomasimme, että emme olleet kysyneet alkuperäisessä kyselylomakkeessa, mitkä tekijät koulutuksessa olivat osallistujien mielestä vaikuttaneet käsitysten muuttumiseen. Lähetimme sähköpostitse tarkentavan kysymyksen niille vastaajille, jotka olivat raportoineet sekä käsitysten että opetuskäytänteiden muuttumisesta (20 henkilöä). Halusimme selvittää erityisesti näiden vastaajien kokemusta koulutuksen vaikuttavista tekijöistä. Saimme 13 vastusta (65 %). Näistä vastauksista etsittiin ensisijaisesti yhteisiä ja toistuvia vaikuttavia tekijöitä, joiden mukaan vastaukset luokiteltiin. Tutkimuksen aineiston muodostavat siten 1) yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuuskyselyn tulokset osana kehittämishankkeen raportointia, 2) edellä mainitun kyselyn kolmen kysymyksen vastausten jatkoanalyysi ja 3) sähköpostikysely niille, jotka olivat raportoineet käsitysten ja opetuskäytänteiden muuttuneen. 9

10 ARTIKKELEITA Tulokset 1. Opettamiskäsityksen muutos opiskelijalähtöisemmäksi ja käytännön muutokset opetukseen Kysymykseen Miten ajatuksesi opettamisesta ja oppimisesta ovat muuttuneet koulutuksen aikana tai sen jälkeen? oli vastannut 48 vastaajaa (79 % vastaajista). Käsitysten muuttumista opiskelijalähtöisemmäksi kuvasi 31 vastaajaa (51 % vastaajista). Opiskelijalähtöisyydeksi tulkittiin vastaukset, joissa pohdittiin opiskelijan ja opettajan roolia ja vastuuta sekä uudenlaista ymmärrystä opettajuudesta ja oppimisprosessin luonteesta. Muita vastausluokkia oli teoreettista pohjaa omalle opetukselle sekä tietoa opetusmenetelmistä. Lisäksi oli joukko yksittäisiä vastauksia, joita ei voitu luokitella isommaksi kokonaisuudeksi. Lähes kaikki vastaajat, jotka kuvasivat ajattelunsa muuttuneen opiskelijalähtöisemmäksi, kertoivat tehneensä myös käytännön muutoksia opetukseen (vastaus kysymykseen Miten muutokset näkyvät omassa opetuksessa? ). Käsityksen muuttuminen näkyy omassa opetuksessa seuraavasti: enemmän panostusta suunnitteluun, oppimistehtävät, joiden avulla opiskelijat saadaan osallistumaan aktiivisemmin, yhteistyön, vuorovaikutuksen ja keskustelun lisääminen, vaihtoehtoiset tenttikäytännöt, opiskelijapalautteen hyödyntäminen ja oman roolin muuttaminen tiedonjakajasta oppimisen tukijaksi. Seuraavaksi esitämme muutamia esimerkkejä vastauksista, jotka on tulkittu viittaavan opiskelijakeskeiseen ajatteluun. Saman vastaajan vastaus käytännön muutoksista opetustyöhön on liitetty heti jälkeen. Tekstiotteissa opiskelijakeskeisyydeksi on tulkittu vastaus, jossa vastaaja on kirjoittanut vuorovaikutuksen merkityksestä, oppimisesta laajempana kuin tiedon välittämisenä tai omaksumisena, vastaaja on pohtinut opettajan ja opiskelijan rooleja ja kiinnittänyt huomiota opittavan asian ymmärtämiseen. Vastausesimerkeissä numero viittaa vastaajaan siten, että ensin on koulutusryhmän vuosi, sen jälkeen koulutusryhmän numero ja lopuksi vastaajalle annettu numero. Olen huomannut vuorovaikutuksen merkityksen opetuksen ja oppimisen kannalta. Ajattelen oppimista syvempänä prosessina kuin pelkkänä tiedon omaksumisena. Käytännön muutokset: olen kehittänyt uuden palautelomakkeen opiskelijapalautetta varten, siinä huomioidaan opiskelijoiden oppimiseen liittyviä asioita eikä vain opettajan selviytymistä niin kuin aiemmin. Esimerkki 04/1/3 (huomio oppimisprosessiin) Koulutus suuntasi ajatuksiani opiskelijoiden suuntaan. Pyrin analysoimaan enemmän sitä, mitkä ovat oppimisen esteitä ja sitä mitä he eivät ymmärrä ja miksi eivät. Tietyissä kohdin tämä analyysi on avannut silmiäni näkemään, miten pitää opettaa, että asia tulee ymmärretyksi. Joissain kohdin jopa huomasin, että kaikkein keskeisimmän oivallettavan asian opetukseen käytin suhteellisesti vähemmän aikaa kuin sivuseikkoihin. Monessa kohden on vielä paljon parantamisen varaa. Käytännön muutokset: Olen ottanut opetukseeni enemmän opitun sisäistämistä auttavia harjoitustehtäviä, jotka ovat pääsääntöisesti saaneet hyvää palautetta opiskelijoilta ja opetustani arvioinneilta kollegoiltani. Pyrin tekemään selväksi sen, mitä odotan opittavan ja miten oppimista arvioidaan jo kurssin alussa. Esimerkki 05/1/3 (huomio oppimisprosessiin) Käsitän nyt, että oleellista on, mitä opiskelijat tekevät opetuksen aikana, ei se, mitä opettaja tekee. Miellän oppimisen selvästi oppijan omaa aktiivisuutta vaativaksi prosessiksi; aikaisempi käsitykseni vastasi ennemminkin passiivista tiedonsiirtoa opettajalta oppijalle. Käytännön muutokset: Opintojakson aluksi kuvailen opiskelijoille sen tavoitteet, tehtävät ja pelisäännöt. Pyrin joka kontaktiopetuskerralla saamaan aikaan vuorovaikutusta, vähintään herättämällä kysymyksiä, usein myös antamalla pieniä kotitehtäviä. Pyrin aina tapaamisen aluksi palauttamaan mieliin, mihin viimeksi jäätiin osoittaakseni yhteyksiä asioiden välillä, että kurssilaisille syntyisi kuva kokonaisuudesta ja mihin laajempiin yhteyksiin asiat liittyvät. Esimerkki 03/1/06 (vuorovaikutus, huomio oppimisprosessiin) Esimerkki 05/2/6 (oppimisprosessi, opettajan ja opiskelijan roolit) 10

11 ARTIKKELEITA ymmärrän, että vaikka oppiminen on yhteinen prosessi ja tehtäväni on auttaa opiskelijaa, oppiminen on kuitenkin ensisijaisesti opiskelijan vastuulla. Käytännön muutokset: Olen ottanut käyttöön sekä laboratoriopäiväkirjat että vuokaaviot. Olen pyrkinyt parantamaan ja selkeyttämään työvihkoa. Lisäksi ehkä vaadin opiskelijoilta enemmän järjestelmällisyyttä ja huolellisuutta laboratoriotyöskentelyssä. Kysymykseen Mikäli et koe ajatustesi opettamisesta ja oppimisesta muuttuneen, kerro miksi oli vastannut kymmenen henkilöä. Neljä heistä oli raportoinut myös ajatusten muuttumisesta, kehittymisestä, jäsentymisestä tai selkeytymisestä. Keskeinen syy siihen, miksi vastaaja ei ollut kokenut ajatustensa opettamisesta ja oppimisesta muuttuneen oli se, että hän ei ollut kokenut tarvetta muuttaa käsityksiään, koska ajatteli näin jo koulutukseen tullessaan. Seuraavassa esimerkkejä vastauksista: Koulutus pikemminkin vahvisti omia näkemyksiäni opettamisesta ja oppimisesta, vaikka toki sain uusiakin ajatuksia. (04/2/3) Uskon, että oma näkemykseni oli aika opiskelijalähtöinen jo alunalkujaan, joten muutokset ovat olleet pienehköjä. (03/2/4) Elämä on oppimista, oppiminen on elämää. Opettaminen on mukana elämistä ja -oppimista. Näin ajattelin aikaisemmin ja samoin myös Y-PEDA 5:n jälkeen. (03/3/5) Näiden vastausten perusteella voimme tehdä varovaisen arvioin, että nämä kyselyyn vastanneet osallistujat ovat tulleet ainakin tietoisemmiksi käsityksistään ja myös pohtineet niitä kriittisesti. 2. Käsitysten muuttumiseen vaikuttaneet tekijät Vastaajilta, jotka olivat raportoineet sekä käsitysten muuttumisesta että muutoksista opetusmenetelmissään, pyydettiin mainitsemaan koulutuksen toteuttamiseen liittyviä tekijöitä, jotka heidän mielestään olivat edistäneet ajattelun muuttumista. Vastausten mukaan näitä olivat koulutuksen ajoitus pitkälle aikavälille, monipuoliset työskentelymenetelmät, jotka demonstroivat erilaisia tapoja opettaa, hyvä kollegiaalinen ryhmähenki, pienryhmissä työskentely ja vertaistuki sekä tutustuminen pedagogiseen kirjallisuuteen. Vastaajat mainitsivat myös, että kouluttajien sitoutuneisuudella ja kollegiaalisella toimintatavalla sekä koulutuksen tavoitteiden ja menetelmien yhdenmukaisuudella oli merkitystä. Nämä vastaajien mainitsemat vaikuttavuustekijät ovat hyvin samantapaisia kuin Repo-Kaarento ja Levander (2004), Repo-Kaarento (2006) ja Tenhula (2007) esittävät. Tenhulan (2007) esittämästä vaikuttavuustekijöiden ryhmästä erittäin tärkeitä tekijöitä on mainittu lähes kaikki. Johtopäätöksiä ja suosituksia Mielestämme näitä tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina; koulutukseen osallistumisella on ollut vaikutusta osallistujien ajattelun muuttumiseen ja toteutustavalla on merkitystä koettuun vaikuttavuuteen. Koulutuksen ajoittaminen pitemmälle aikavälille (tässä koulutuksessa noin 6 kk) on suositeltavaa, koska sillä näyttää olevan merkitystä oppimistehtävien tekemisessä ja opitun integroimisessa omaan työhön. Koulutuksen riittävällä pituudella on myös vaikutusta opettamisen varmuuden ja itseluottamuksen tunteeseen (Postareff ym., 2007). Postareffin ja hänen työtoveriensa tutkimuksen mukaan saattaa olla, että lyhyen koulutuksen seurauksena opettajien riittämättömyyden tunne lisääntyy, koska he tulevat tietoiseksi omista kehittymistarpeistaan. Kokemuksemme mukaan koulutuksen aikataulun tulee olla riittävän intensiivinen, mutta ei saa kuormittaa osallistujia liikaa. Kun osallistujalla on aikaa miettiä omia toimintatapojaan, hän pystyy integroimaan paremmin koulutuksen aikana opittua omaan ajatteluun ja arkipäivän opetustyöhön. Oma opetus koulutuksen aikana antaakin peilauspintaa koulutuksessa käsitellyille asioille ja uudenlaista ajattelua tulee nivottua huomaamatta omaan opetustyöhön. Tässä auttaa myös tutustuminen pedagogiseen kirjallisuuteen, sillä vaikka yliopisto-opettaja on oman tieteenalansa sisällöllinen ja menetelmällinen asiantuntija, hän on harvoin perehtynyt oppimista tutkivien tieteiden teorioihin ja tutkimustuloksiin. Ilman opastusta alan kirjallisuuteen tutustuminen ja tutkimuksen 11

12 ARTIKKELEITA seuraaminen on hankalaa, koska pedagoginen käsitteistö ja kieli on yleensä vierasta (Harris, 2004). Tutkimuksemme tulosten mukaan osallistujat ovat pitäneet hyvänä sitä, että koulutuksessa käytetään monipuolisia työskentelymenetelmiä, jotka demonstroivat erilaisia mahdollisuuksia opettaa ja opiskella. Kouluttajan tulee toimia esimerkillisesti siten, että koulutuksen tavoitteet ja työskentelytavat on huolellisesti mietitty sekä perusteltu osallistujille. Kun osallistujana saa kokemusta erilaisista tavoista oppia, karttuu oma uskallus soveltaa erilaisia tapoja omaan opetustyöhön. Osallistujille on kuitenkin muistutettava, että koulutuksessa käytettyjä menetelmiä ei voi siirtää sellaisenaan opetukseen, vaan käytettyjen menetelmien on oltava yhdenmukaiset opetuksen tavoitteiden ja oppimisen arvioinnin kanssa. Kokemusten ja ajatusten vaihto muiden osanottajien kanssa ja pienryhmätyöskentely näyttävät olevan antoisia työskentelymenetelmiä, koska osanottajat oppivat toistensa kokemuksista. Keskustelun ja yhteisen työskentelyn merkitystä ei tule aliarvioida, sillä Haigh in mukaan (2005) arkinenkin keskustelu kollegoiden kanssa edistää ammatillista kehittymistä. Kouluttajan tulisi edistää kollegiaalista ja interaktiivista työskentelytapaa sekä luoda yhteisöllistä ryhmähenkeä. Tähän tulokseen tulivat myös Breda ym. (2003), Repo-Kaarento (2006) ja Tenhula (2007). Pohdinta Tutkimustulokset yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuudesta ovat ristiriitaisia. Tämä voi johtua siitä, että vaikuttavuutta voidaan tutkia useista erilaisista näkökulmista ja erilaisilla menetelmillä. Lisäksi pedagogisella koulutuksella voi olla hyvin erilaisia tavoitteita ja toteutustapoja, joten vaikuttavuuskin on erilaista. Koulutuksessa opitun soveltaminen omaan käytäntöön on haastavaa, ja muutokset näkyvät yleensä viiveellä. Erityisesti tämä tulee ottaa huomioon, jos tavoitteena on oppimista ja opettamista koskevien käsitysten tiedostaminen ja muuttaminen. Käsitykset muuttuvat pitkän ajan kuluessa (Amundsen ym., 2005; Breda ym., 2003; Kugel, 1993; Postareff ym., 2007). Pedagogisen ajattelun muutokset eivät välttämättä näy heti käytännössä, varsinkaan, jos omaa opetusta ei ole paljon tai toimintatapoja jostain syystä ei pysty muuttamaan. Ei voida myöskään olettaa, että pedagogista ajattelua pitää jotenkin muuttaa, sillä koulutukseen osallistujalla saattaa olla hyvinkin kehittynyt käsitys opettamisesta ja oppimisesta. Koulutus voidaan myös kokea hyvin eri tavalla. Vaikuttavuutta tarkasteltaessa erityisen tärkeä huomioitava seikka on laitoksen toiminta- ja johtamiskulttuuri, joka voi helposti vaikeuttaa ja jopa estää yksittäisen opettajan pyrkimykset kehittää opetusta (Guskey & Sparks, 1991; Knight & Trowler, 2000; Trowler & Cooper, 2002). Tästä syystä vaikuttava kehittämistyö edellyttää systeemistä ja yhteisöllistä lähestymistapaa (Knight, 2002; Trowler & Bamber, 2005). Opetuksen kehittämisen ensisijainen kohde ja paikka tulisi olla akateeminen työyhteisö, ei yksittäisen yksilön toiminta (Knight & Trowler, 2000; Knight, 2002). On toki arvokasta, että yksittäinen opettaja kehittää omaa ammattitaitoaan ja henkilökohtaista osaamistaan. Tämä voi kuitenkin jäädä vaikuttavuudeltaan vaatimattomaksi, jollei työyhteisössä ole sitouduttu yhteiseen ponnistukseen opetuksen kehittämiseksi. Tutkimuksemme lähti liikkeelle käytännön havainnoista, kun olimme toimineet yliopistopedagogisina kouluttajina ja asiantuntijoina useamman vuoden. Olimme kerta toisensa jälkeen vaikuttuneita siitä, että koulutuksien päätöstilanteissa moni osallistuja oli kokenut ajatustensa opettamisesta muuttuneen. Koulutuksien aikana oli kerätty palautetta, mutta emme olleet tutkineet koulutuksen tavoitteiden saavuttamista ja vaikuttavuutta systemaattisesti. Erityisesti meitä kiinnosti tutkia koulutuksen toteutustavan yhteyttä koettuun vaikuttavuuteen. Tutkimus tehtiin Viikin opetuksen kehittämispalvelut -hankkeen loppuvaiheessa, jolloin emme enää aloittaneet uusia koulutusryhmiä. Meille oli kuitenkin tärkeää, että kokemuksemme ja tekemämme tutkimuksen tulokset saadaan välitettyä niille, jotka pohtivat yliopistopedagogisen koulutuksen tavoitteita ja toteutustapoja. Kokemuksemme pedagogisina kouluttajina ja tekemämme selvitys koulutuksen vaikuttavuudesta osoittavat, että pedagogisella koulutuksella on vaikutusta osanottajien pedagogiseen ajatteluun ja toimintatapoihin. Mielestämme tärkeä havainto on se, että koulutuksen toteutustavalla on merkitystä koettuun vaikuttavuuteen. Tulokset ovat toki 12

13 ARTIKKELEITA alustavia ja niihin tulee suhtautua varauksellisesti. Aineistomme on pieni ja perustuu osallistujien henkilökohtaiseen arvioon vaikuttavuudesta. Emme myöskään havainnoineet osallistujien opetusta emmekä keränneet vastaajien opiskelijoilta palautetta. Lisäksi saattaa olla, että kyselyyn vastanneet olivat jo koulutukseen tullessaan suuntautuneet opiskelijalähtöisesti. Tulosten luotettavuutta kuitenkin lisää opetusta ja oppimista koskevien käsitysten ja opetuskäytäntöjä koskevien muutosten välinen yhteys; kun vastaaja oli kuvannut käsityksensä muuttuneen opiskelijalähtöisemmäksi, hän raportoi myös opettamisen toteuttamisen muuttamisesta opiskelijalähtöisemmäksi. Tämän tuloksen kanssa yhdenmukaista on myös se, että monet osallistujat kuvailivat käsitysten muuttumisesta koulutuksen lopussa kirjoittamissaan kehittymisesseissä. Yliopistopedagogisen koulutuksen kehittämiseksi tarvitaan koulutuksen kriittistä arviointia sekä avointa keskustelua koulutuksen tavoitteista ja toteutustavoista. Tässä onkin haastetta pedagogisille kouluttajille ja vaikuttavuuden tutkijoille. Kiitokset: Vaikuttavuuskyselylomakkeen suunnitteluun osallistuivat KM Sanna-Marja Heinimo ja KM Anu Liukkonen. Kiitämme kollegoitamme KM Sanna-Marja Heinimoa, VTL Saara Repo-Kaarentoa, FT Maija Gerlanderia sekä Peda-forum-lehden anonyymejä artikkeliarvioijia artikkelia kehittävistä kommenteista. Artikkelin kirjoittajat toimivat opetuksen kehittäjinä Helsingin yliopistossa vuosina Lähteet Amundsen, C., Weston, C. & McAlpine, L. (2005, August). Course design and teaching development: Multiple windows for understanding impact. European Association for Research on Learning & Instruction (EARLI) Conference 2005, Cyprus. Blackwell, R. & Blackmore, P. (Eds.). (2003). Towards strategic development in higher education. Maidenhead: The Society for Research into Higher Education and Open University Press. Boud, D. & Middleton, H. (2003). Learning from others at work: Communities of practice and informal learning. Journal of Workplace Learning, 15 (5), Breda, J., Clement, M. & Waeytens, K. (2003). An interactive training programme for beginning faculty: Issues of implementation. International Journal for Academic Development, 8 (1/2), Coffey, M. & Gibbs, G. (2000). Can academics benefit from training? Some preliminary evidence. Teaching in Higher Education, 5 (3), Coffey, M. & Gibbs, G. (2002). Measuring teachers repertoire of teaching methods. Assessment & Evaluation in Higher Education, 27 (4), D Andrea, V. & Gosling, D. (2005). Improving teaching and learning in higher education. The whole institution approach. Buckingham: The Society for Research into Higher Education and Open University Press. Donald, J. G. (2002). Learning to think. Disciplinary perspectives. San Francisco: Jossey-Bass. Eley, M. G. (2006). Teachers conceptions of teaching, and making of specific decisions in planning to teach. Higher Education, 51, Gibbs, G. (2003). Researching the training of university teachers: Conceptual frameworks and research tools. In H. Eggins & R. Macdonald (Eds.), The scholarship of academic development (pp ). Buckingham: The Society for Research into Higher Education and Open University Press. Gibbs, G. & Coffey, M. (2000, July). What is training of university teachers attempting to achieve, and how could we tell if it makes any difference? Paper presented at the International Consortium for Educational Development Conference, Bielefield, Germany. Gibbs, G. & Coffey, M. (2004). The impact of training of university teachers on their teaching skills, their approach to teaching and the approach to learning of their students. Active Learning in Higher Education, 5 (1), Gosling, D. (2001). Educational development units in the UK what are they doing five years on? International Journal for Academic Development, 6 (1), Gow, L. & Kember, D. (1993). Conceptions of teaching and their relationship to student learning. British Journal of Educational Psychology, 63, Guskey, T. R. & Sparks, D. (1991). What to consider when evaluating staff development. Educational Leadership, 49 (3), Haigh, N. (2005). Everyday conversation as a context for professional learning and development. International Journal for Academic Development, 10 (1), Hameyer, U. (2002). Behind the secret of success how to support and sustain school improvement in the information society. In E. Pantzar (Ed.), Perspectives on the age of information society (pp ). Tampere: Tampere University Press. Harris, Richard (dik). (2004). The challenge to unlearn traditional language. In A. Saroyan & C. Amundsen (Eds.), Rethinking teaching in higher education. From a course workshop to a faculty development framework (pp ). Sterling, Virginia: Stylus. Ho, A. S. P. (2000). A conceptual change approach to staff development: A model for programme design. The International Journal for Academic Development, 5 (1), Ho, A. S. P., Watkins, D. & Kelly, M. (2001). The conceptual change approach to improving teaching and learning: An evaluation of a Hong Kong staff development programme. Higher Education, 42, Ihonen, M. & Niemi, M. (2004). Millä lihaksilla? Opetuksen ja oppimisen kehittämisen resurssit ja haasteet suomalaisissa yliopistoissa. Peda-forum, 2, Kane, R., Sandretto, S. & Heath, C. (2002). Telling half the story: A critical review of research on the teaching beliefs and practices of university academics. Review of Educational Research, 72 (2), Kember, D. (1997). A reconceptualisation of the research into university academic s conceptions of teaching. Learning and Instruction, 7 (3), Kember, D. & Gow, L. (1994). Orientations to teaching and their effect on the quality of student learning. Journal of Higher Education, 65 (1),

14 ARTIKKELEITA Kirkpatrick, D. L. (1994/1998). Evaluating training programs. The four levels. San Francisco: Berrett-Koehler. Knight, P. (2002). A systemic approach to professional development: learning as practice. Teaching and Teacher Education, 18, Knight, P. T. & Trowler, P. R. (2000). Department-level cultures and the improvement of learning and teaching. Studies in Higher Education, 25 (1), Kreber, C. (1999). A course-based approach to development of teaching-scholarship: a case study. Teaching in Higher Education, 4 (3), Kreber, C. & Brook P. (2001). Impact evaluation of educational development programmes. The International Journal for Academic Development, 6 (2), Kugel, P. (1993). How professors develop as teachers. Studies in Higher Education, 18 (3), Land, R. (2004). Educational development discourse. Identity and practice. Maidenhead: The Society for Research into Higher Education & Open University Press. Levander, L. (2006). Opetuksen kehittäminen jatkossa. Teoksessa L. M. Levander & A. Liukkonen (toim.), Viikin opetuksen kehittämispalvelut -hankkeen arviointi (s ). Viikin opetuksen kehittämispalvelut, julkaisuja 1/2006. Helsinki: Yliopistopaino. Levander, L. M., Heinimo, S.-M., & Ruohisto, J. (2006). Yliopistopedagogiikan perusteet ja Miten opetan verkossa -koulutukset Viikin kampuksella. Kokemuksia ja vaikuttavuuden arviointia. Viikin opetuksen kehittämispalvelut. Julkaisuja 3/2006. Helsinki: Yliopistopaino. Levander, L. M. & Repo-Kaarento, S. (2005). Changing teaching and learning culture in higher education. Towards systemic educational development. Proceedings of The International Consortium for Educational Development Conference. June 21 23, Luettu , Ottawa. McAlpine, L., Weston, C., Berthiaume, D. & Fairbank-Roch, G. (2003). How do professors explain their thinking when planning and teaching? Paper presented at the EARLI conference, Padova, Italy, August McAlpine, L. & Emrick, A. (2003, August). discipline-based Discipline-based curriculum development: an opportunity for sustainable collegial faculty development. Paper presented at the EARLI conference, Padova, Italy. Macdonald, R. (2003). Developing a scholarship of academic development: Setting the context. In H. Eggins & R. Macdonald (Eds.), The Scholarship of Academic Development (pp. 1 10). Buckingham: The Society for Research into Higher Education & Open University Press. Meyer, J. H. F. & Eley, M. G. (2003, August). A factor analysis of the approaches to teaching inventory. Paper presented at the EARLI conference, Padova, Italy. Murray, K. & Macdonald, R. (1997). The disjunction between lecturers conceptions of teaching and their claimed educational practice. Higher Education, 33, Norton, L., Richardson, J. T. E., Hartley, J., Newstead, S. & Mayes, J. (2005). Teachers beliefs and intentions concerning teaching in higher education. Higher Education, 50 (4), Piccinin, S. & Moore, J. (2002). The impact of individual consultation on the teaching of younger versus older faculty. International Journal for Academic Development, 7 (2), Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi, A. (2007). The effect of pedagogical training on teaching in higher education. Teaching and Teacher Education, 23 (5), Prosser, M. & Trigwell, K. M. (1999). Understanding learning and teaching. The experience in higher education. Buckingham: The Society for Research in Higher Education and Open University Press. Rauste-von Wright, M., von Wright, J. & Soini, T. (2003). Oppiminen ja koulutus. Helsinki: WSOY. Raivola, R., Valtonen, P. & Vuorensyrjä, M. (2000). Käsitteet, mallit ja indikaattorit koulutuksen tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Teoksessa R. Raivola (toim.), Vaikuttavuutta koulutukseen (s.11 28). Suomen Akatemian koulutuksen vaikuttavuusohjelman tutkimuksia. Helsinki: Edita. Repo-Kaarento, S. & Levander, L. M. (2004). Oppimis- ja opettamiskulttuurin kehittäminen Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa Juonto-hankkeen arviointiraportti. Helsigin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan julkaisuja 1. Repo-Kaarento, S. (2006). Yliopisto-opetuksen yhteistoiminnallinen kehittäminen. Helsingin yliopiston avoimen yliopiston julkaisuja 2. Rowland, S. (2001). Surface learning about teaching in higher education: The need for more critical conversations. The International Journal of Academic Development, 6 (2), Rust, C. (1998). The impact of educational development workshops on teachers practice. The International Journal for Academic Development, 3 (1), Tenhula, T. (2007). Valtakunnallisesti vaikuttavaa koulutusta. Selvitys valtakunnallisen TieVie-virtuaaliyliopistohankkeeen vaikuttavuudesta. Suomen virtuaaliyliopiston julkaisuja 2. Helsinki. Trigwell, K., Prosser, M. & Taylor, P. (1994). Qualitative differences in approaches to teaching first year university science. Higher Education, 27 (1), Trigwell, K., Prosser, M. & Waterhouse, F. (1999). Relations between teachers approaches to teaching and students approaches to learning. Higher Education, 37, Trowler, P. & Bamber, R. (2005). Compulsory higher education teacher training: Joined-up policies, institutional architectures and enhancement cultures. The International Journal for Academic Development, 10 (2), Wisdom, J. (2002). Towards a culture of evaluation. In R. Macdonald & J. Wisdom (Eds.), Academic and educational development. Research, evaluation and changing practice in higher education (pp ). Staff and Educational Development Series. London: Kogan Page. 14

15 Minna Kaartinen-Koutaniemi Koulutuksen arviointi teemana opetustoiminnan johtaminen Humanistisen tiedekunnan itsearviointia tekemässä Arvioinnin tavoitteet ja toteutus Helsingin yliopistossa toteutettiin marraskuussa koulutuksen arviointi, jonka teemaksi oli valittu opetustoiminnan johtaminen. Arviointi tehtiin yliopiston, tiedekuntien ja laitosten sekä Kielikeskuksen toiminnasta, jolla suunnitellaan ja toteutetaan kandidaatti- ja maisteritutkintoon johtavaa koulutusta. Arvioinnin tavoitteena oli opetustoiminnan johtamisen kehittäminen arvioimalla toiminnan nykytilaa kriittisesti, tunnistamalla johtamisen vahvuuksia ja kehittämisalueita sekä saamalla kansainvälistä palautetta toiminnasta. Koska tutkintoon johtava koulutus koordinoidaan eri tiedekunnissa eri tavoin, arvioinnissa keskitytään oppimaan omasta ja muiden toiminnasta sekä olemassa olevista hyvistä käytänteistä. Samalla vahvistetaan koko yliopistoyhteisön ymmärrystä opetustoiminnan johtamisesta ja sen merkityksestä opetuksen, oppimisen ja tutkintojen laadulle. 1 Arvioinnin ensimmäisessä vaiheessa yliopiston eri organisaatiotasot (mm. laitokset ja tiedekunnat) kirjoittivat itsearviointinsa. Toisessa vaiheessa kansainvälinen arviointipaneeli suoritti ulkoisen arvioinnin perehtymällä itsearviointi- ja tausta-aineistoon sekä vierailemalla viikon ajan yliopistolla. Lopputuloksena on yliopiston yhteinen arviointiraportti, johon kootaan arviointipa- 1 Koulutuksen arviointi Arvioinnin toteutus ja itsearvioinnin ohjeistus (liitteineen), sivu 2. Helsingin yliopiston Kehittämisosaston Opintoasioiden yksikkö. neelin johtopäätökset, hyviksi tunnistetut käytännöt ja saatu arviointipalaute. Tiedekunnille annettiin ilmoitus arvioinnin toteutuksesta ja itsearvioinnin laatimisen ohjeistuksesta noin vuosi ennen paneelin vierailuajankohtaa. Humanistisessa tiedekunnassa otettiin myönteisesti vastaan arviointikohteen tarkka rajaus, hyvä ja perusteellinen ohjeistus arvioinnin toteutuksesta sekä tiedekunnille osoitettu taloudellinen tuki itsearviointiraportin kirjoittamista varten. Yliopiston kehittämisosasto, joka koordinoi arviointia, jakoi tiedekunnille kattavan yhteenvedon opetustoiminnan johtamisesta Helsingin yliopistossa, jota tiedekuntien itsearviointiraporttien toivottiin alakohtaisesti täydentävän. Toimin koulutuksen arvioinnissa humanistisen tiedekunnan nimeämänä vastuuhenkilönä, joten osallistuin Kehittämisosaston järjestämiin koulutustilaisuuksiin (mm. wikialusta), tiedotin arvioinnin tavoitteista ja ohjeistuksesta tiedekunnassa sekä kirjoitin tiedekunnan itsearviointiraporttia. Arvioinnin ohjeistus Tiedekunnille jaetussa ohjeistuksessa koulutuksen ja opetustoiminnan johtaminen ja osa-alueet määriteltiin seuraavasti: Opetustoiminnan johtamisella yliopistossa tarkoitetaan niitä akateemisia ja hallinnollisia johtamisen käytäntöjä, joilla tiedekunnan ja laitokset organisoivat tutkintoon johtavan koulutuksen niin, että opetuksen linjakkuus mahdollistuu ja 15

16 opiskelijat saavat laadukkaan akateemisen tutkinnon. Opetustoiminnan johtamisen tarkoituksena on tukea tavoitteiden saavuttamista opetuksen ja oppimisen laadun sekä opetusmenetelmien kehittämisessä. Opetustoiminnan johtaminen edistää opiskelijan oman alan syvällistä hallintaa ja osaamista. Opetustoiminnan johtaminen yliopistossa on pitkälti kollektiivista vastuuta opetuksen kehittämisestä ja oppimisen edistämisestä. Laitosten ja tiedekuntien opetushenkilökunta, opiskelijat sekä opintohallinnon eri toimijat osallistuvat kollegiaalisen päätöksenteon lisäksi myös päivittäiseen opetustoimintaan ja sen kehittämiseen oman asiantuntijuutensa kautta. Kokonaisvastuu tieteenalan koulutuksen kehittämisestä ja koulutustavoitteista on akateemisilla johtajilla, muun muassa tiedekuntien dekaaneilla ja varadekaaneilla sekä laitosten johtajilla. 2 Opetustoiminnan johtaminen ja työnjako täsmennetään Helsingin yliopistossa seuraavasti: 1. Toiminnan johtaminen (management): Koulutukseen liittyvä päätöksenteko ja päivittäinen johtaminen Opetushenkilöstön johtaminen Opetustoimintaan liittyvä taloushallinto 2. Ihmisten johtaminen (leadership): Yhteisöllisyyden rakentuminen toiminnan laatu ja henkilöstön hyvinvointi Srategisten linjausten yhteisöllinen johtaminen, tavoitteenasettelu Henkilöstön ja opiskelijoiden motivointi, osallistaminen Työkulttuurin ja ilmapiirin luominen sekä työhyvinvoinnin edistäminen Lisäksi tehdään jako akateemisiin johtajiin (kansleri, rehtori, dekaanit ja laitosjohtajat) sekä asiajohtajiin (hallintojohtaja, hallintopäälliköt ja opintoasiainpäälliköt). Organisaationa johtamista tapahtuu eri hallinnollisissa päätäntäelimissä (konsistori, tiedekuntaneuvosto, laitosjohtoryhmä) ja opintohallinnon yksiköissä (yliopiston hallintovirasto, kehittämisosasto, tiedekunnan kanslia, 2 Koulutuksen arviointi Arvioinnin toteutus ja itsearvioinnin ohjeistus Liite 1 Opetustoiminnan johtaminen Helsingin yliopistossa, sivu 3. laitosten toimisto). Tärkeä osa opetustoiminnan johtamista ovat myös verkostot, joita ylläpidetään kansainvälisesti ja valtakunnallisesti sekä yliopiston tai tiedekuntien sisällä. Helsingin yliopistossa opetustoiminnan strateginen ohjaus ja johtaminen linjataan kolmivuotisessa strategiassa, opetuksen ja opintojen kehittämisohjelmassa sekä tiedekuntien tavoiteohjelmissa ja toimeenpanosuunnitelmissa. Tiedekunnissa ja laitoksilla toiminta sekä tehtävä- ja vastuujako konkretisoituvat ja ovat nähtävissä työjärjestyksistä ja toimintakäsikirjoista. Edellä kuvaamani määritelmä ja kuvaus opetustoiminnan johtamisesta Helsingin yliopistossa on kirjoitettu tiedekunnille jaetun ohjeistuksen liitteeseen. Ajatuksena oli, että koko yliopistotason kuvaus loisi arviointipaneelin jäsenille kokonaiskuvan yliopistosta toimijana ja tiedekuntien itsearviointiraporteissa keskityttäisiin oman toiminnan arvioimiseen suhteessa linjattuun kokonaiskäsitykseen. Näin myös rajattiin tiedekuntien työtä siltä osin, ettei tiedekuntatason toimintaa opetuksen johtamisen rakenteesta tarvinnut kirjoittaa yksityiskohtaisesti itsearviointiin. Tiedekunnan itsearviointi Tiedekuntien ja laitosten itsearviointi ohjeistettiin suoritettavaksi kaksivaiheisesti siten, että ensin laitokset ja tiedekunnan opintohallinto johtajineen kirjoittivat itsearviointinsa. Toisessa vaiheessa tiedekunnan ja laitosten yhteisessä työpajassa tuotettiin tiedekunnan yhteenveto ja itsearviointiraportti saaduista materiaaleista. Laitosten ja tiedekunnan opintohallinnon tehtävä itsearvioinnissa oli 1. kuvata opetustoiminnan johtaminen 2. vastata annettuihin kysymyksiin ja 3. analysoida edellisten kohtien pohjalta johtamisen vahvuuksia, heikkouksia ja kehittämisalueita. Lisäksi tehtävänä oli lyhyesti tiivistää tiedekunnan eri tasojen johtamisen rakenne kaavioksi ja sen sanalliseksi kuvaukseksi johtamisen vastuunjaosta ja tehtävistä. Kukin tiedekunta sai työnsä tueksi luonnoksen kaaviosta, joka oli tehty kunkin tiedekunnan toimintakäsikirjan pohjalta. 16

17 Itserviointikysymykset Laitosten itsearviointikysymyksiä olivat seuraavat: Miten yksikössä sovitaan opetuksen sisällöistä, menetelmistä ja kehittämisestä? Miten yksikössä valmistellaan ja päätetään tutkintovaatimukset? Miten yksikössä varmistetaan opetustehtävien tarkoituksenmukainen jakautuminen? Miten yksikössä edistetään opetushenkilöstön korkeaa ammattitaitoa ja osaamista (tutkimusmahdollisuudet, pedagoginen koulutus, opettajien rekrytointi)? Tiedekunnan opintohallinnon itsearviointikysymyksiä olivat seuraavat: Millaisin toimintatavoin tiedekunnassa tuetaan laadukasta opetuksen toteuttamista ja kehittämistä koko tiedekunnassa ja laitoksilla? Miten tätä johdetaan? Lisäksi oli mahdollisuus kuvata myös muita opetustoiminnan johtamiseen liittyviä keskeisiä näkökohtia sekä arvioida niiden vahvuuksia ja kehittämishaasteita. Kysymyksiin toivottiin vastauksia, joissa kuvattaisiin ja tarkasteltaisiin opetustoiminnan johtamisen vahvuuksia ja haasteita mahdollisimman avoimesti ja totuudenmukaisesti. Ohjeistuksessa korostettiin rehellisten itsearviointien merkitystä yhteisöllisen oppimisprosessin ja hyödyllisen arviointipalautteen mahdollistajina. Itsearviointiraportti Tiedekuntamme itsearviointiraportti laadittiin tiedekunnan toimintakäsikirjan, toimenpideohjelman, kanslian työjärjestyksen ja laitosten itsearviointiraporttien (N = 18) pohjalta. Laitosten itsearviointiraporteissa mainitut asiat kerättiin kysymyksittäin listaksi. Esille nostettujen teemojen painoarvoa ja keskeisyyttä koko tiedekunnan kannalta tarkasteltiin merkitsemällä, kuinka moni laitos kunkin teeman mainitsi. Lisäksi laitoksilta saatujen itsearviointiraporttien sisältöä tarkasteltiin tekemällä yhteenvetoa mainituista vahvuuksista ja kehittämiskohteista. Vastaukset kirjoitettiin tiedekunnan yleisellä tasolla käyttäen laitosten vastauksia esimerkkeinä konkretisoimassa yhteenvetoa. Itsearviointiraportin sisällön ja keskeiset teemat (noin 20 sivua) kokosimme tiivistelmäksi, jossa vahvuuksia ja kehittämiskohteita määriteltiin seuraavien otsikoiden alle: 1. opetustoiminnan johtamisen selkeä hallinnollinen vastuun- ja työnjako 2. opetuksen ja tutkimuksen yhteys ja tuki sekä 3. opetuksen kehittäminen. Lisäksi tiedekuntamme toiminnan kuvauksen tiivistettiin kolmeksi prosessikaavioksi, joista ensimmäisessä havainnollistimme opetustoiminnan hallinnon ja opiskelijoiden opiskelun ja oppimisen prosessin yhtymäkohtia. Toisessa kaaviossa kuvattiin tutkintovaatimusten suunnittelu- ja käsittelyprosessi esimerkkinä tiedekunnan opetustoiminnan johtamisen prosessista. Tutkinnonuudistus kokonaisuudessaan on esimerkki tiedekunnassa toteutetusta kehittämishankkeesta, jossa onnistumisen seuraukset ovat olleet todennettavissa niin opinnoissa kuin opintojen ohjauksessakin. Lisäksi laitosten opetuksen suunnittelu- ja kehittämistyöryhmien toiminta on sittemmin ollut useilla laitoksilla säännönmukaista ja jatkuvaa. Kolmannessa kaaviossa tiivistettiin tiedekunnan näkemys suunnitteilla olevasta palautepolusta. Kehittämisalueeksi todettiin monitasoisen ja linjakkaan palautepolun muodostaminen siten, että palaute olisi kokonaisvaltaisesti osa opetuksen suunnittelua. Mitä opimme arvioinnista? Yliopiston valitsema selkeärajainen arviointikohde ja yksityiskohtainen ohjeistus itsearviointikysymyksineen motivoivat ja innostivat osallistumaan itsearvioinnin tekemiseen. Koulutuksen ja opetustoiminnan johtaminen humanistisessa tiedekunnassa konkretisoitui ja lisäsi itseymmärrystä raporttia varten kirjoitetuissa vastauksissa. Opetustoiminnan johtamisen kysymyksiä ei ole aiemmin vastaavan laajuisesti eikä monipuolisesti pohdittu ja määritelty yhteisen käsityksen muodostamiseksi tiedekunnassa. Itsearviointiprosessi olikin itsessään tärkeä ja sellaisenaan ilman toisen vaiheen ulkoista arviointiakin jo hyödyttänyt tiedekunnan toimintaa. 17

18 Päätimme arviointia käynnistäessämme käyttää itsearvioinnissa syntyvää materiaalia toimintakäsikirjamme päivittämisessä sekä seuraavan strategiakauden toimenpideohjelman suunnittelussa. Nämä konkreettiset omat tavoitteet osaltaan jäsensivät työskentelyä ja itsearviointiraportin kirjoittamista sekä sisältöjen muotoiluja. Erityisesti itsearviointiraportin yhteenveto-osuuksia kirjoitetaan osaksi toimintakäsikirjaa. Strategisen suunnittelun kannalta olennaisia kohtia ovat kehittämishaasteiksi tunnistetut teemat. Yhteenvetona itseymmärryksen muutoksesta ja arvioinnissa opitusta on kaavio opetustoiminnan johtamisen rakenteesta, joka valmistui itsearvioinnin edetessä. Moni toimija, toimijoiden väliset suhteet ja yhtymäkohdat tulivat oivalletuiksi yhteisissä keskusteluissa ja työskentelyssä. Riemua herätti muun muassa oivallus opettajien ja opiskelijoiden lisäämisestä toiminnan keskiöön. Kirjoittaja toimi lukuvuonna opintoasiainpäällikkönä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. OPETUSTOIMINNAN JOHTAMISEN RAKENNE Humanistinen tiedekunta STRATEGISET LÄHTÖKOHDAT AKATEEMINEN JOHTAMINEN HALLINNOLLISET TOIMIJAT JA PALVELUT VERKOSTOT SEURANTA- JA PALAUTEJÄRJ. TIEDEKUNTA LAITOKSET Tiedekunnan tavoiteohjelma Laitosten strategiset suunnitelmat Opetuksen kehittämisen strat.linjaukset Verkko-opetuksen suunnittelija Ainokeskus OPISKELIJAVALINTA- LAUTAKUNTA pj. dekaani Työvaliokunta (Dekaanit, kanslian virkamiehet) Laitosjohtajakokous Atk ja tvttoimikunta Laitoskokous Jäseninä laitosjohtaja, johtoryhmän jäsenet, ml. opiskelijat, yliopistolehtori, amanuenssi Jäseninä opettajat ja opiskelijat TIEDEKUNTANEUVOSTO Dekaani (jäsenet kolmikannan mukaan) OPINTOASIAINTOIMIKUNTA pj. dekaani siht. opintoasiainpäällikkö (jäsenet kolmikannan muk.) JOHTORYHMÄ Laitosjohtaja (jäsenet kolmikannan mukaan) Opetuksen kehittämistyöryhmä Oppiainetyöryhmät Opintoasiainyhdyshenkilötapaamiset Dekaaniverkosto Pedagogisten yolehtoreiden verkosto Ped.yolehtorit Opettajat Opiskelijat KANSLIA/ OPISKELIJAPALVELUT Opintoasiainpäällikkö (muut esittelijöinä toimivat virkamiehet) Yopedagog. yksikkö Työelämään sijoittumisselvitykset TOIMISTO Amanuenssi Yliopistopedagoginen tuki Hallintotpääl. verkosto Opetuksen ja opintojen kehittämisen toimeenpanosuunnitelma Opintoasiainpäälliköiden verkosto Opintoneuvojien verkosto Kvsuunnittelijoiden verkosto Tiedekuntajärjestö Humanisticum Ainejärjestöt Opiskelija- ja laitospalaute OPPI-kysely Valmistuvien opiskelijoiden palautekysely Opiskelijapalaute Hopsit Alumnikysely Päätöksenteko Valmistelu Keskustelu (Kaavio: Minna Frimodig, Helsingin yliopiston Kehittämisosaston Opintoasioiden yksikkö) 18

19 Heidi Handolin, Veli-Matti Vesterinen & Maija Aksela Kokeellisuuden rooli opetuksessa: Opiskelijoiden käsityksiä kemian kokeellisuudesta Kokeellisuuden rooli luonnontieteiden opetuksessa on ollut keskusteluaiheena viime vuosisadasta lähtien. Jo 1800-luvulla puhuttiin siitä, tulisiko luonnontieteitä opettaa kokeellisena tieteenä vai yhtenä matematiikan sovelluksena. Pelkkä sisällön viestiminen ei anna aina totuudenmukaista kuvaa tieteestä. Myös tapa, jolla tieto saavutetaan, on oleellinen osa tiedettä (Monk & Osborne, 1997). Tiedeopetuksen tavoitteet voidaan Bybeen ja DeBoerin (1994) mukaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: 1) tieteellisen tiedon ymmärtämiseen, 2) tieteen prosessien ja metodologian ymmärtämiseen ja 3) tieteen sovellusten hallitsemiseen. Monkin ja Dillonin (2000) tutkimuksen mukaan demonstraatioiden ja kokeellisten töiden tavoitteena on usein jonkin mallin tai teorian todistaminen. Näkemyksellä tieteellisen tiedon luonteesta ja kokeellisuuden merkityksestä on havaittu olevan vaikutusta siihen, mikä osa kokeellisuudella on opetuksen tavoitteissa. Kokeellisuuden koetaan olevan tärkeä osa luonnontieteissä oman tieteellisen näkökulmansa vuoksi, mutta myös kokeellisia töitä tekevien henkilöiden ajattelumallien ja ymmärryksen kehittymisen kannalta. (Matthews, 1994) Kokeellisuus voi olla laboratoriotyöskentelyn ja demonstraatioiden lisäksi itsenäistä tai ryhmätyöskentelyä, opintokäyntejä sekä audiovisuaalisten apuvälineiden ja kerronnan avulla tapahtuvaa oppimista (esim. Saarinen, 1998). Kokeellisen opiskelun on todettu vaikuttavan mm. opiskelijan käsitteiden omaksumiseen, oppimaan oppimiseen sekä luovuuden ja erilaisten työskentelytaitojen kehittymiseen (Hodson, 1996). Kokeellisuus muodostaa sillan todellisuuden, havainnoitavien objektien ja abstraktien ideoiden sekä käsitteiden välille (Millar, Le Mar chal Maréchal & Tiberghien, 1999). Monipuolisia työtapoja käyttämällä voidaan vaikuttaa oppimisen laatuun (Aksela & Juvonen, 1999; Näsäkkälä, Flinkman & Aksela, 2001). Esimerkiksi tutkimuksellisen kokeellisuuden kautta voidaan tukea opiskelijoiden korkeamman tason ajattelutaitojen kehittämistä, syvällisempää kemian ymmärtämistä sekä kiinnostusta (Aksela, 2005). Kemian opiskelijoiden käsityksiä kokeellisuudesta kemian tieteen näkökulmasta ei ole aikaisemmin Suomessa tutkittu. Kemian opetus tänään -tutkimus (Aksela & Juvonen, 1999; Aksela & Karjalainen, 2008) on kartoittanut koulussa toimivien opettajien käsityksiä ja tavoitteita kemian kokeellisuudelle. Sen mukaan opettajat teettävät kokeellisia töitä pääasiassa tukeakseen oppimista ja kasvattaakseen opiskelijoiden kiinnostusta kemian opiskeluun. Lukuvuonna toteutetun tapaustutkimuksen päämääränä oli selvittää, minkälaisena kemian opiskelijat näkevät kokeellisuuden roolin ennen yliopisto-opetusta. Tapaustutkimuksessa etsittiin vastauksia kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mitkä ovat opetuksen kokeellisuuden tavoitteet opiskelijoiden näkökulmasta? ja 2) Kuinka opiskelijat kokevat opetuksen ja tieteen kokeellisuuden erot? Ymmärtämällä miten opiskelijat näkevät kokeellisuuden roolin, saadaan tietoa, miten kokeellisuuden opetusta tulisi kehittää, jotta se tukisi paremmin opetuksen tavoitteita. Teemahaastattelu tutkimusmenetelmänä Tutkimusmenetelmäksi valittiin teemahaastattelu, sillä kyseessä oli uusi tutkimusaihe (ks. Hirsjärvi & Hurme, 1988). Kohderyhmänä olivat Helsingin yliopiston kemian laitoksen ensimmäisen vuo- 19

20 den opiskelijat. Neljän opiskelijan haastattelun pohjalta saatiin vastaukset tutkimuskysymyksiin. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla (Tuomi & Sarajärvi, 2002). Tavoitteena oli saada aineisto tiiviiseen ja selkeään muotoon luotettavan kuvan luomiseksi tutkittavasta ilmiöstä. Opiskelijat olivat suorittaneet lukiossa viidestä seitsemään kemian kurssia. Osa oli suorittanut erillisen kemian työkurssin, jossa painotetaan monipuolista kokeellisuutta. Haastattelussa pyydettiin keskittymään aiheeseen kaikkien kemian kurssien osalta. Tutkimuksen päätuloksia Kokeellisuuden tavoitteet opetuksessa opiskelijoiden näkökulmasta Tavoitteita kokeellisten töiden käyttämiseen kemian opetuksessa oli useita (ks. kuvio 1). Tärkeimpinä tavoitteina pidettiin asioiden ja kemian teorian konkretisoimista sekä oppimisen tukemista. Nähdään sitte vielä vaikka, et miten sellane käyttäytyy, kun kerrotaan vaan, että tämä vapauttaa kaasua. Vaikka et jos avaa limsakorkin pullon, niin sitten jos ite saisi avata sen ja kokeilla, niin ehkä sitten tajuais sen paremmin. (Haastateltava 1) Kokeellisuuden nähtiin vastauksissa luontevana osana kemiaa ja osana yleissivistystä. Kokeellisuuden koettiin lisäävän opiskelun mielekkyyttä, tuovan esiin kemian kiinnostavuutta sekä motivoivan opiskelijaa. Kokeellisuuden katsottiin olevan myös osittain tieteellisen maailman jäljittelyä ja mallintamista sekä valmentavan mahdollisiin kemian jatko-opintoihin. Opiskelijoiden kokemuksia opetuksen ja tieteen kokeellisuuden eroista Tutkimuksen toisena tavoitteena oli ymmärtää opiskelijoiden käsityksiä koulukokeellisuuden ja tieteellisen kokeellisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä. Kuvio 1. Opiskelijoiden käsitysten mukaiset koulukokeellisuuden tavoitteet 20