Kotiteatteriformaatit ja 5.1 Äänentoisto

Transkriptio

1 Kotiteatteriformaatit ja 5.1 Äänentoisto Salla Mankinen Teknillinen Korkeakoulu Tiivistelmä Tämän paperin tarkoituksena on esitellä monikavanaäänen historiaa ja paneutua sitten tarkemmin 5.1 äänentoistoon esitellen sen perusteet ja tällä hetkellä käytössä olevat standardit. Näistä tarkemmin perehdytään kahteen markkinajohtajaan: Dolby Digitaliin ja DTS:ään. Lisäksi esitellään kotiteatterin laitteistoa keskittyen lähinnä äänijärjestelmiin sekä kaiuttimien sijoitteluun. Paperissa esitellään myös 5.1-äänen erilaisia tallennusmedioita. 1 JOHDANTO Elokuvateatterit ja kotiteatterit ovat lähtökohdiltaan erilaisia tiloja ajatellen esimerkiksi huoneen kokoa, muotoa ja akustiikkaa. Luonnollisesti myöskään kotiteatterin budjetti ei yllä läheskään elokuvateattereiden tasolle. Nykyään molemmissa käytetään kuitenkin samaa tekniikkaa äänen toistamiseen; monikanavaäänijärjestelmiä, joiden tarkoituksena on luoda kuuntelijalle mielikuva kolmiulotteisesta äänimaailmasta. Monikanavajärjestelmien teho perustuu korvan ja aivojen kykyyn määrittää äänen tulosuunta sekä sen etäisyys. Näin ollen toistamalla ääntä myös takaa ja sivuilta voidaan myös kotiteattereissa saavuttaa vaikuttava elokuvaelämys huolimatta kuvan pienuudesta ja tilan sekä huokeampien laitteiden asettamista rajoitteista. Nykypäivän monikanavajärjestelmistä 5.1-äänentoistojärjestelmät ovat yleisin vaihtoehto niin elokuvateattereissa, kuin mitä kasvavissa määrin myös kotona ÄÄNENTOISTO Äänijärjestelmää, joka sisältää kolme kuulijan eteen ohjattavaa kanavaa, kaksi kuulijan sivuille ja taakse ohjattavaa surround-kanavaa sekä yhden bassoääniä toistavan kanavan, kutsutaan 5.1-äänentoistojärjestelmäksi. Kuten Massey (2001) mainitsee artikkelissaan, 5.1- järjestelmässä on pienin mahdollinen kanavamäärä, joka voi tarjota kuulijalleen mielikuvan ympäröivästä äänestä, sekä ymmärryksen eri äänien tulosuunnasta. Alunperin 5.1-äänentoisto kehitettiin elokuvateattereiden käyttöön ja se on kehittynyt useiden vaiheiden kautta vahvaksi standardiksi, jota nykyään käytetään niin elokuva- ja kotiteattereissa, kuin myös musiikin, tietokonepelien ja digitaalisen television äänentoistossa. 1

2 2.1 Monikanavaäänen historiaa Kun ensimmäiset ääniraidalliset elokuvat saapuivat suuren yleisön eteen 1920-luvulla, oli ääni yksikanavaista eli monoa, ja se kiinnitettiin elokuvan reunaan optisesti. 30- ja 40-luvuilla moniraitaäänikokeiluja tekivät monet eri tahot, kuten Disney, Bell ja EMI, mutta vasta luvulla saapuivat ensimmäiset kaupalliset järjestelmät markkinoille. Kuten Massey (2001) selittää, tämä johtui television tulosta ja sen aiheuttamasta kovasta kilpajuoksusta kehittää uusia tekniikoita ja sitä kautta parempia elämyksiä, jotta kansa saataisiin pysymään elokuvateattereissa. Tuolloin markkinoilla tulivat muun muassa 70mm:n filmi (Todd-AO) kuudella ääniraidalla sekä 35mm:n filmi (CinemaScope) neljällä ääniraidalla. Molemmissa järjestelmissä ääniraita painettiin filmille magneettisesti. Ensimmäiset monikanavaäänet kuultiin kodeissa Hullin (1999) mukaan kaksikanavaisena eli stereona 1958, koska suurempi kanavamäärä ei olisi ollut mahdollista tallennusformaattina käytetyissä LP-levyissä. Myös radiolähetyksissä alettiin pian käyttämään standardina stereota luvun alussa yritettiin kotiteattereihin lanseerata myös nelikanavaääntä (Quadjärjestelmä), mutta tämä tekniikka kuoli omaan monimutkaisuuteensa ja markkinoiden vaikeuksiin sen vastaanottamisessa. Kun Dolby Laboratories aloitti toimintansa 1960-luvun lopulla, vauhdittui elokuvien ääniteollisuuden kehitys ja markkinoille alkoi pulpahdella säännöllisin väliajoin varsin edistyksellisiäkin tuotteita luvun lopussa Dolby esitteli Dolby Stereon 35mm:lle filmille, jossa kahdelle kanavalle koodataan neljän kanavan informaatio matriisin avulla. Näin saatiin kuuluville kolme etukanavaa sekä yksi surround-kanava. Myös bassotaajuuksille erikoistunut kanava esiteltiin 1977 Star Wars elokuvan yhteydessä luvun puoliväliin mennessä ja lukuisten eri kombinaatiokokeilujen jälkeen elokuvateattereiden standardiksi oli muodostunut kolmen etu-, kahden surround- ja yhden basso-kanavan 5.1-järjestelmä. Se on edelleenkin vahva standardi, vaikka niin Dolby kuin toinenkin tämän päivän markkinajohtaja DTS (Digital Theater Systems), ovat kehittäneet muun muassa 6.1-, 7.1- ja jopa 10.1-järjestelmät. Nykyään kaikki nämä järjestelmät ovat digitaalisia. Myös kotiteattereiden äänentoistoon saatiin ytyä, kun 1982 esiteltiin analoginen matriisin avulla toimiva Dolby Surround. Tähän järjestelmään kuuluvan dekooderin hienoistunein versio on nimeltään Dolby Surround Pro Logig II. Dolby Surround on vieläkin runsaasti käytössä erilaisissa konfiguraatioissa niin pienissä elokuvateattereissa, kuin kotiteattereissakin. Dolby Surround järjestelmää käytetään myös Tv:ssä sekä musiikkitallennuksissa. Kotiteattereiden äänentoisto parantui entisestään 90-luvun lopulla, kun Dolbyn digitaalinen 5.1-järjestelmä Dolby Digital sekä DTS:n vastaava järjestelmä saatiin DVD:n ansiosta huomattavasti helpommin myös kotikäyttöön. 2.2 Yleisperiaate Kuten aiemmin on jo mainittu, sisältää 5.1-äänentoistojärjestelmä kuusi kanavaa: kolme etukanavaa (vasen, oikea sekä keski), kaksi surround-kanavaa (vasen ja oikea) sekä yhden bassotaajuuksille rajoitetun LFE (Low Frequency Effects)-kanavan. Viisi ensin mainittua kanavaa ovat toisistaan riippumattomia täyden taajuusalueen (normaalisti 20Hz-20kHz) 2

3 kanavia ja LFE-kanava taasen hoitaa alimmat, noin 100Hz:n alle menevät taajuudet. Eri kanavia (ja siis kaiuttimia, johon ne johdetaan) käytetään luomaan katsojalle tuntuma äänimaailman keskellä olemisesta. Tämän saavuttamiseksi käytetään erilaisia keinoja; esimerkiksi elokuvissa dialogi miksataan usein keskikanavalle, tosin puhujien sijainnista riippuen se voidaan ohjata myös oikealle tai vasemmalle. Surround-kanaville miksataan usein tehosteita ja taustaääniä, kuten ympäristön hälinää. Musiikkia kuunneltaessa nämä 6 kanavaa korostavat esimerkiksi soittimien sijaintia. Olennaista 5.1-järjestelmässä on sen erinomainen bassotaajuuksien toistokyky, joka tulee parhaiten esille erilaisten tehosteäänien, kuten räjähdysten yhteydessä. Tämän saavuttamiseksi käytetään erityistä bassonhallintajärjestelmää, joka ottaa kaikki matalat äänet pääkanavilta ja miksaa ne yhteen LFE-kanavan kanssa. Toisaalta taas esimerkiksi bassokaiuttimen puuttuessa LFE-kanavan äänet voidaan hajottaa pääkaiuttimille dekoodausvaiheessa. Erillistä bassokanavaa voidaan käyttää siksi, että korva ei osaa erottaa mistä suunnasta matalat bassotaajuudet tulevat. Äänitysvaiheessa 6 kanavaa koodataan 5.1-järjestelmässä yhdeksi bittivirraksi, joka sitten pakataan pienempään tilaan. Pakkauksessa voidaan käyttää niin häviöllistä tai häviötöntä koodausjärjestelmää. Koodausjärjestelmän käyttö on välttämätöntä, jos tuote halutaan mahduttaa vaikkapa DVD:lle, koska kuuden erillisen kanavan siirto vie liikaa tilaa. Koska kuusi kanavaa on koodattu yhteen voidaan kanavia toistamisvaiheessa myös helposti yhdistellä tai lisätä, riippuen laitteiston konfiguraatiosta. Tätä kutsutaan down/up-miksaukseksi ja siinä 6 kanavaa voidaan esimerkiksi surround-, basso- ja keski-kaiuttimien puuttuessa miksata kahdelle kanavalle, keskikaiuttimen puuttuessa keskikanava voidaan hajottaa vasempaan ja oikeaan kaiuttimeen tai bassokaiuttimen puuttuessa LFE-kanava voidaan johdattaa pääkaiuttimiin. 2.3 Koodausjärjestelmät Tällä hetkellä 5.1 äänitysten tallennus-, siirto- ja toisto-markkinoita hallitsevat Dolby sekä DTS. Elokuvateattereissa voi myös törmätä harvinaisempaa SDDS:ään (Sony Dynamic Digital Sound), joka on 7.1-kanavainen formaatti. Dolbyn kehittämä AC-3 enkoodausta käyttävä digitaalinen Dolby Digital (DD) on näistä järjestelmistä yleisin ja sitä käytetään niin elokuvateattereissa, kuin kodin video- ja audiolaitteissa sekä digitaalisessa televisiossa. Dolbyn (2002a) artikkelista voidaan havaita, että DD (AC-3) on hukkaava koodaustapa, joka käyttää psykoakustista peittoilmiötä pakatessaan tietoja. Peittoilmiössä tietyt taajuudet tekevät toiset kuulumattomiksi, ja näin esimerkiksi kohinaa voidaan peittää vahvoilla äänisignaaleilla. DD on erittäin vahva pakkaava ja yltääkin pakkaussuhteeseen 11:1. Dolby Digital tuli markkinoille vuonna Vuodesta 1993 Markkinoilla ollut DTS jäi heti vuoden jälkeen Dolbysta, ja siksi se ei koskaan ole yleistynyt yhtä voimakkaasti muualla kuin elokuvateattereissa. Nykyään tosin alkaa myös DTS koodattuja DVD-levyjä olla varsin usein saatavilla. Kuten Kramer ja Smyth (1999) artikkeleissaan kertovat, DTS käyttää kotiteatterijärjestelmiensä enkoodaukseen Coherent Acoustics-nimistä algoritmia. Se mahdollistaa 24 bitin 96kHz:n audion, joka on jo pitkään ollut standardi ammattimaisessa äänentuotannossa. Kuten taulukosta 1 voimme havaita, jää DD:n näytteenottotaajuus enintään 3

4 44kHz:iin. DTS käyttää myös huomattavasti suurempaa bittivirtaa ja vähempää pakkausta verrattuna DD:n. DTS:n idea onkin käyttää kaikki mahdollinen tila ja kehittää vain parempia datankoodausmenetelmiä. DTS pakkaa keskimäärin suhteessa 4:1, ja käyttää koodaukseen lineaarista ennustusta (linear prediction) sekä mukautuvaa kvantisointia (adaptive quantization). DD:n käyttämää, jo aiemmin esiteltyä psykoakustiikkaan perustuvaa perkeptuaalista koodaustekniikkaa (perceptual coding), voidaan käyttää myös DTS:ssä, jos tilanpuute niin vaatii. Kuitenkin oletusarvoisesti näin ei ole. DTS on DD:tä mukautuvampi, koska sen dekooderit ovat yksinkertaisia ja passiivisia, jättäen kaiken älykkyyden enkoodereille. Tämä mahdollistaa enkoodereiden kehittämisen pakottamatta kuluttajia päivittämään dekoodereitaan. Taulukkoa 1 tarkastelemalla voidaan havaita, että DTS on monessa suhteessa joustavampi ja suorituskykyisempi järjestelmä kuin DD. DD:n suurin vahvuus on juuri sen tehokas pakkaus ja näin ollen vähäinen tilantarve; 5.1-järjestelmässä DD:n bittivirta on 384kbps kun taas DTS:n 1.5Mbbs, joka vastaa kahden raidan musiikki CD:n tasoa. Vertailtaessa näitä kahta johtavaa järjestelmää, pitävät monet alan harrastajat DTS:n äänenlaatua parempana ja rikkaampana. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä äänestä saadaan parempi kuva suuremmalla bittivirralla ja vähemmällä pakkauksella. DTS pyrkii siis luomaan kuulijalle mahdollisimman alkuperäisen äänen, josta ei poisteta mitään, eikä esimerkiksi normalisoida mitään, jota taas DD tekee. Mitään puolueettomia tutkimuksia ei ole kuitenkaan tehty ja mielipiteitä löytyykin molemmin puolin. Taulukko 1. Dolby Digital vs. DTS Dolby Digital DTS Koodausjärjestelmä AC-3 Coherent Acoustics (CAE), Apt- X100(elokuvateatterit), Pakkaussuhde n. 11:1 n. 4:1 Bittivirta kbps 32kbps-4Mbps Näytteenotto taajuus 32kHz, 44.1kHz, 48kHz 48-96KHz Näytteen koko 24 bittiä 16, 24 bittiä 2.4 Tallennusformaatit Elokuvafilmeissä käytetään siis kolmea eri äänenkoodausjärjestelmää: Dolby Digital, DTS sekä SDDS. Kuten Heikkinen (2000a) esittää, on näiden tallentumisessa filmille eroja. Kuvasta 1 voimme havaita, että Dolby Digital kiinnitetään filmille optisena vetoreikien väliin. Näin ääniraita on aina filmin mukana ja helposti toistettavissa kaikissa teattereissa. DTSääniraita ei sen sijaan sijaitse lainkaan itse filmillä, vaan CD-ROM-levyillä. Filmille painetaan 4

5 ainoastaan ääniraitaan viittaava aikakoodi kuvan ja vetoreikien väliin. Näin DTS:n suurempi tilantarve ei ole haitaksi, koska CD:itä voi olla useampikin. SDDS kiinnitetään DD:n tapaan filmin reunaan optisesti. Kuva 1. Ääniraitojen sijainnit filmillä (Heikkinen) Viime vuosina musiikkimarkkinoille ovat tulleet formaatit Super Audio CD (SACD) Sony/Philipsiltä sekä DVD-Audio DVD-Working Groupilta koodaamaan 5.1-kanavaista musiikkia. Valmistajien määränpäänä on korvata nykyisin käytössä oleva musiikki-cd. Kuten Audioholics-sivuilla (2000a, 2000b) kerrotaan, on bittivirta molemmissa menetelmissä suuri (DVD-Audiossa 9.6Mbps ja SACD:ssa 2.8Mbps). DVD-audio käyttää tähän hukkaamatonta pakkausmenetelmää, jonka nimi on MLP (Meridian Lossless Packing). Laadun on sanottu olevan molemmissa erinomainen, vaikka teknisiä eroavaisuuksia koodauksessa onkin. Kummassakin tekniikan kuluttajatuotteissa on vielä joitakin ongelmia: digitaalisen ulostulon puuttuminen soittimissa, edellisestä johtuva bassonhallinnan puute, vähäinen valikoima laitteistoa sekä niiden kalliit hinnat (Audioholics, 2000a). Kolmas käytetty formaatti 5.1-musiikin toistoon on DTS Music Disc, jossa CD:lle on koodattu DTS:llä 5.1-dataa. Tämä tekniikka toimii nykyisissä CD-soittimissa, mutta tällöin on käytettävä erillistä DTS-dekooderia. 3 KOTITEATTERIJÄRJESTELMÄHT Nykyään kotiteatterissakin on mahdollisuus päästä huippuluokan äänen- ja kuvanlaatuun. Kaikki riippuu tietenkin pääsääntöisesti rahasta, mutta tarkalla suunnittelullakin voidaan saada ihmeitä aikaan. Luonnollisesti kuvan saaminen elokuvateattereiden tasolle on huomattavan vaikeaa, kallista ja tilaa vievää, joten äänimaailmaan panostaminen voi olla ensimmäinen ja helpohkokin keino luoda kotiteatterin filmeihin runsaasti lisää vaikuttavuutta. 3.1 Ääni- ja kuvajärjestelmät Ryhdyttäessä luomaan 5.1-äänijärjestelmään pohjautuvaa kotiteatteria tarvitaan ensinnäkin jokin laite, jonka digitaalisesta ulostulosta saadaan Dolby Digital- tai DTS-koodatttua ääntä. Tällainen laite voi olla esimerkiksi DVD-soitin tai digitaalinen televisiovastaanotin. Digitaalinen ääni johdetaan tämän jälkeen normaalisti jonkinlaiseen AV-vahvistimeen, joka sisältää kaikkien käytettävien ääniformaattien dekooderit. Dekooderi voi toki olla myös erillinen laite. 5

6 Vahvistimesta äänet johdetaan kuutta eri kanavaa pitkin oikeisiin kaiuttimiin. Kokonaisuudessaan 5.1-järjestelmä on havainnollistettu kuvassa 2. Molemmat äänijärjestelmät, Dolby Digital sekä DTS, toimivat myös muillakin kaiutin-kombinaatioilla, eli kaiuttimia voi olla yhdestä seitsemään. Yleisin kotiteatterin äänijärjestelmä taitaa kuitenkin olla vielä analoginen Dolby Surround, joka on nelikanavainen järjestelmä sisältäen kaksi etukanavaa, keskikanavan ja takakanavan Sitä käytetään niin tv-lähetyksissä kuin VHS-videoissakin. Tällöin vahvistimessa on oltava analoginen sisääntulo. Myös 5.1 järjestelmässä voidaan kuunnella myös Dolby Surroundääntä, kunhan vain hankitaan tarvittavat dekooderit. Kotiteattereissa kuvan toistajana toimii normaalisti tavallinen kuvaputkitelevisio, johon DVDformaatilla ja hyvillä liittimillä saadaan suhteellisen hyvä kuvanlaatu. Parhain vaihtoehto on videotykki, mutta niiden hinnat liikkuvat monille usein liian korkealla. Jos kotiteatterissa halutaan kuunnella vain 5.1 musiikkia, eli käytetään esimerkiksi DVD- Audio-soitinta, täytyy vahvistimessa olla myös kuuden kanavan analoginen sisääntulo. Sillä kuten on jo aiemmin mainittu, näissä soittimissa ei ole digitaalista ulostuloa, vaan ne sisältävät dekooderit itsessään. Kuva äänijärjestelmää käyttävän kotiteatterin peruskonfiguraatio 3.2 Kaiuttimet Joustavuus ja tarkkuus ovat tärkeitä asioita sijoitettaessa 5.1-järjestelmän kaiuttimia kotiteatteriin. Huoneessa, jonka koko tai muoto estää ideaalisen sijoittelun, erilaisia vaihtoehtoja kannattaa kokeilla ennen lopullista päätöstä. Erityisesti bassoäänentoiston laatu voi vaihdella suurestikin kaiuttimia siirreltäessä. Ideaalisessa tilanteessa eri bassotaajuudet kuulostavat yhtä voimakkailta. Paras äänenlaatu saavutetaan, jos kaikki kaiuttimet ovat identtisiä. Kuitenkin vasen ja oikea etukaiutin toimivat järjestelmän pääkaiuttimina, joten niiden laatu on kaikkein tärkeintä. 6

7 Jos kuulijoita on yleensä vain yksi, tulisi kaiuttimet sijoittaa mahdollisuuksien mukaan ITU-R:n suosituksen mukaan kuvan 3 osoittamalla tavalla. Kaikki kaiuttimet ovat tällöin ympyrän kaarella yhtä kaukana kuulijasta. Kaikkien kaiuttimien akustinen keskipiste pitää olla korvan ja kaiuttimen välisellä suoralla. Vasemman ja oikean etukaiuttimen välillä tulisi olla 60 asteen kulma, kun kuulijaa käytetään kulman referenssipisteenä. Keskikaiutin tulisi olla yhtä kaukana vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta. Yleensä kuitenkaan keskikaiuttimen ideaalinen sijoittelu ei ole mahdollista ja se joudutaan sijoittamaan esimerkiksi television päälle. Tällöin voidaan joutua käyttämään korvaavaa viivettä kaiuttimien syötössä. Molemmat surround-kaiuttimet pitäisi sijoittaa asteen kulmassa katselusuunnan suhteen. Tarkka sijoittelu ei ole kuitenkaan niin kriittistä kuin etukaiuttimien kanssa. Tärkeää on vain, että surround-kaiuttimet eivät ole lähempänä kuulijaa kuin etukaiuttimet. Jos näin on, joudutaan käyttämään korvaavaa viivettä kaiuttimien säädöissä. Etukaiuttimien tulisi olla noin kuulijan korvan korkeudella ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa kaikki kolme ovat samalla tasolla. Surround-kaiuttimien tulisi olla kuulijan yläpuolella. Käytettäessä subwoofer- eli basso-kaiutinta ei sen ideaalista sijaintia voida suoralta kädeltä sanoa. Oikea sijainti löytyykin yleensä kokeilemalla. Kuva 3. ITU-R:n suosituksen mukainen asettelu 5.1 järjestelmälle Jos kotiteatterin on tarkoitus palvella useampia katselijoita, järjestellään kaiuttimet Dolbyn mukaan (2002b) kuvan 4 osoittamalla tavalla. Jos teatterissa kuunnellaan useimmiten musiikkia kannattaa etukaiuttimet sijoittaa kauemmaksi toisistaan kuin pelkästään elokuvia katsellessa. 7

8 Kuva 4. Kaiutinryhmittely useammalle kuulijalle (Dolby, 2002b) Kaiuttimien valmistajat tarjoavat kuluttajille erilaisia valmiita konfiguraatioita. Ehkä yleisin tällainen valmis paketti on satelliitti-subwoofer-järjestelmä, joka on esitelty kuvassa 4. Koska subwoofer-kaiutin on käytössä, voivat varsinaiset kaiuttimet olla varsin kevyitä (niiden ei tarvitse olla järeitä toistaakseen matalia taajuuksia) ja ne on helppo sijoittaa esimerkiksi seinille tai jalkojen päälle. Tällaisessa järjestelmässä myös kaikki kaiuttimet ovat samanlaisia, jolloin äänenlaatu on hyvä. Kuva 5. Satelliitti-subwoofer-järjestelmä (Dolby, 2002b.) Muitakin järjestelmiä toki on, ja pääkaiuttimet voivat olla esimerkiksi isoja lattiakaiuttimia. Jos kaiuttimet eivät ole identtisiä, on tärkeää yrittää käyttää edes saman valmistajan kaiuttimia parhaan äänenlaadun saavuttamiseksi. 8

9 3.3 Huoneen ominaisuudet Kuten Dolby (2002b) painottaa, on huoneen akustiikka tärkeä tekijä tavoiteltaessa laadukasta ääntä. Sijoiteltaessa laitteistoa kotiteatterihuoneeseen valitaan katselusuunta huoneen pituussuunnan suuntaiseksi. Jos mahdollista kannattaa myös välttää täysin neliön muotoisia huoneita, tai huoneita, joissa toinen sivu on täsmälleen kaksi kertaa toisen pituinen. Nämä voivat nimittäin aiheuttaa resonansseja ja sekoittaa näin ääntä Myös paljaita pintoja kannattaa välttää ja käyttää mattoja ja seinävaatteita estämään ylimääräisiä heijastuksia, jotka voivat tehdä dialogin epäselväksi. 3.4 Tallennusformaatit 1990-luvun puolivälistä on markkinoita kotiteatterialalla hallinnut DVD (Digital Versital Disc). DVD on fysikaalisilta ominaisuuksiltaan CD:n omainen, mutta siihen voidaan varastoida huomattavasti enemmän dataa. DVD:stä on useita eri versioita ja videon tallentamiseen on kehitetty DVD-video, jossa suurin osa tilasta on varattu videodatalle (Massay), ja vain pieni osa audiolle. Kuitenkin oleellista on, että DVD:n audio voidaan tallettaa monikanavaisena. Sitä edeltäneisiin VHS:ään ja LaserDisc:iin verrattuna, DVD tuo myös digitaalisen ja hyvälaatuisen kuvan, edullisemman hinnan sekä erilaisia lisäominaisuuksia, kuten tekstitykset monilla kielillä. Nykyisissä DVD:issä äänen voi valita normaalisti Dolby Digital Stereon, Dolby Digitalin ja DTS:n välillä, riippuen siis oman kotiteatterin äänijärjestelmästä. 4 JOHTOPÄÄTÖKSET Kotiteatteritekniikat ovat alkaneet kehittyä voimakkaasti vasta viime vuosina. Siksi monet valmistajat ovatkin tekniikoiden kehittämisessä vasta alkusuoralla. Tämän vuoksi kuluttaja on usein hankalassa tilanteessa valitessaan laitteistoa, ja ostopäätöksiä onkin syytä aina harkita tarkkaan, ja joskus jopa odottaa muutamia vuosia, jotta samalle rahalle saataisiin enemmän vastinetta. Mitä enemmän laitteessa on ominaisuuksia sitä paremmin se mukautuu ja vastaamaan kuluttajan tarpeita. On tärkeää muun muassa tukea eri koodausjärjestelmiä kuten Dolby Digital, DTS ja niiden variaatiot, vanhoja vielä käytössä olevia formaatteja, mahdollisesti DigiTV:tä sekä erilaisia audioformaatteja kuten DVD-Audio. On vaikeaa yrittää laittaa eri järjestelmiä paremmuusjärjestykseen puolueettomasti. Siksi kuluttajalla itsellään onkin vastuu ottaa asioista selvää, vertailla erilaisia laitteistoja ja tekniikoita sekä suhteuttaa ne omaan budjettiinsa. VIITTEET DellaSala Gene. 2000a. DVD Audio & SACD I - The Royal Scam. (online). Audioholics.com. [viitattu ]. Saatavissa: DellaSala Gene. 2000b. DVD Audio vs. SACD. (online). Audioholics.com. [viitattu ]. Saatavissa: 9

10 DellaSala Gene. 2000c. Dolby Digital vs. DTS: A Guide to the Strengths of the Formats. (online). [viitattu ]. Audioholics.com. Saatavissa: Dolby Laboratories Inc Channel Production Guidelines. Issue 1. USA. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Dolby Laboratories Inc. 2002a. Multichannel perceptual coding. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Dolby Laboratories Inc. 2002b. The Dolby Guide to Home Theater Sound. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Heikkinen Esa a. Digitaaliajan kotiteatteri historiasta nykypäivään. SAKU, 34. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Heikkinen Esa. 2000b. Digitaaliajan kotiteatteri Kotiteatteria Rakentamaan. SAKU, 34. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Hull Joseph Surround sound past, present and future. Dolby Laboratories Inc. (online). [viitattu ]. Saatavissa: ITU-R. BS Multichannel stereophonic sound system with and without accompanying picture Kramer Lorr. DTS. Brief History and Technical Overview. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Massey Howard The history of Surround How did we get here. Kind of Lound Technologies, LLC. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Shapiro Leslie Surround Sound. (online). [viitattu ]. Saatavissa: Smyth Mike DTS. An overview of the coherent acoustics coding system. (online). [viitattu ]. Saatavissa: 10