ENSIN ISOT VATSAT JA SITTEN TULLAANKI PIENET KÄÄRÖT KOURASSA

ENSIN ISOT VATSAT JA SITTEN TULLAANKI PIENET KÄÄRÖT KOURASSA VANHEMPIEN KOKEMUKSIA SYNNYTYKSEN JÄLKEISESTÄ PERHEVALMENNUKSESTA Erja Tuominen Heidi Virkki Opinnäytetyö, kevät 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Terveydenhoitaja (AMK)

TIIVISTELMÄ Tuominen, Erja & Virkki, Heidi. Vanhempien kokemuksia synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Helsinki, kevät 2005. 70 s. 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, terveysala, terveydenhoitaja (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvata vanhempien kokemuksia synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Halusimme tietää, vastasiko synnytyksen jälkeinen perhevalmennus vanhempien odotuksia sekä minkälaisia kokemuksia ja kehittämisehdotuksia heillä oli järjestetystä valmennuksesta. Teimme opinnäytetyömme Helsingin Puistolan terveysaseman synnytyksen jälkeisen perhevalmennusryhmän kokemuksista. Puistolassa perhevalmennusta jatketaan kerran synnytyksen jälkeen. Ennen tiedonkeruuta osallistuimme yhteen synnytyksen jälkeiseen ryhmätapaamiseen alkuvuodesta 2004 ja tämän avulla saimme enemmän tietoa tästä tapaamisesta ja sen sisällöstä. Lisäksi saimme tutustua vanhempiin jo hieman etukäteen ennen tiedonkeruun toteuttamista. Tutkimus oli kvalitatiivinen. Keräsimme tutkimusaineiston teemahaastattelun avulla keväällä 2004. Haastattelimme kaikkia alkuvuoden synnytyksen jälkeisessä perhevalmennustapaamisessa olleita vanhempia. Tutkimukseen osallistui seitsemän vanhempaa, neljä äitiä ja kolme isää. Haastattelimme vanhempia ryhmässä Puistolan kirkon tiloissa. Analysoimme tutkimusaineiston teemoittelemalla. Käytimme samoja pääteemoja kuin teemahaastattelussa ja loimme niiden alle myös uusia teemoja. Pääteemoja olivat vanhempien odotukset, kokemukset ja kehittämisehdotukset synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Esitämme tulokset näiden pääteemojen ja niiden alateemojen kautta. Tulosten mukaan vanhemmilla oli ollut odotuksina synnytyksen jälkeiseen perhevalmennustapaamiseen osallistuessaan toisten vanhempien tapaaminen, heidän vauvojensa näkeminen, neuvojen saaminen sekä synnytyskokemuksista keskusteleminen. Nämä odotukset olivat myös täyttyneet. Vanhempien kokemuksissa korostui saatu vertaistuki. Uutta tietoa vanhemmat eivät olleet tapaamisessa saaneet. He olivat olleet tyytyväisiä tapaamisen keskustelunomaisuuteen ja sen pitäneeseen terveydenhoitajaan. Kehittämisehdotuksena vanhemmat mainitsivat tapaamisen keskittyvän enemmän lapsenhoitoon kuin synnytyskokemuksiin. Jos tapaamisia olisi useampi, vanhemmat toivoisivat niihin eri teemoja ja alan asiantuntijoita. Asiasanat: terveyden edistäminen, terveydenhoitaja, perhe, vanhemmuus, perhevalmennus, synnytyksen jälkeinen perhevalmennus, vertaisryhmätoiminta.

ABSTRACT Tuominen, Erja & Virkki, Heidi. Parents Experiences about Post-natal Family Training. Helsinki, Spring 2005. Language, Finnish. 70 pages, 2 appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education. The purpose of this qualitative study was to find out what kind of experiences parents had about a post-natal family training course. We wanted to know if the postnatal family training course complied with their expectations. What kind of experiences they had about the course and their development ideas. We carried out this study in Puistola Health Centre in Helsinki. Puistola health centre organises one meeting after the birth of the child. Seven parents (four mothers and three fathers) participated in a group theme interview in spring 2004. According to the results, the parents had expected to meet other parents and their babies in the post-natal family training course. They had also wanted to get some advice about childcare and to share their childbirth experiences with other parents. One important result was that these expectations were fulfilled. The parents were satisfied with the support they received from other parents. They did not get any new information but they were satisfied with the meeting. They liked the public health nurse who guided the meeting. They also appreciated that the meeting was so conversation-based. The parents development ideas was to concentrate more on child caring than the childbirth experiences. They also wanted different themes and specialists if there were more postnatal meetings. Key words: health promotion, family, parenthood, parental peer group, public health nurse, family training, post-natal family training course.

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...5 2 TEOREETTINEN TAUSTA...6 2.1 Perhe ja vanhemmuus...6 2.2 Terveydenhoitaja terveyden edistäjänä...9 2.3 Perhevalmennus...13 2.4 Synnytyksen jälkeinen perhevalmennus...17 2.5 Vertaisryhmätoiminta...20 2.6 Yhteenveto aikaisemmista tutkimuksista...22 3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS...24 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS...25 4.1 Puistola tutkimusympäristönä...25 4.2 Kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus...27 4.2.1 Haastattelu...28 4.2.2 Haastattelun toteutus...30 4.3 Aineiston analysointi...31 5 TULOKSET...32 5.1 Vanhempien odotukset...32 5.1.1 Toisten vanhempien tapaaminen ja vauvojen näkeminen...32 5.1.2 Neuvojen saaminen...33 5.1.3 Synnytyksestä keskusteleminen...33 5.2 Vanhempien kokemukset...34 5.2.1 Toiset vanhemmat...34 5.2.2 Perhe ja vanhemmuus...34 5.2.3 Parisuhde...35

5.2.4 Isien huomioiminen tapaamisessa...36 5.2.5 Useamman lapsen saaneet vanhemmat...37 5.2.6 Terveydenhoitaja...38 5.2.7 Tapaamisen sisältö ja siitä saatu tieto...40 5.2.8 Tapaamisen tarpeellisuus...41 5.2.9 Tapaamisen ajankohta ja paikka...42 5.2.10 Tapaamiskertojen määrä ja aika...43 5.2.11 Tapaamisen aikaan saama leikkipuistotoiminta...43 5.3 Vanhempien kehittämisehdotukset...44 5.3.1 Sisältö yhteen tapaamiseen...44 5.3.2 Sisältö useampaan tapaamiseen...45 5.3.3 Ryhmä ja ryhmäkoko...46 5.3.4 Tapaamiskertojen määrä ja aika...47 5.4 Tutkimustulosten yhteenveto...47 6 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET...50 6.1 Tutkimustulosten pohdinta...50 6.2 Eettisyyden arviointi...53 6.3 Luotettavuuden arviointi...54 6.4 Johtopäätökset ja jatkotutkimusaiheet...56 6.5 Oman ammatillisen kasvun arviointi...58 LÄHTEET...61 LIITTEET Liite 1. Tutkimuslupa...67 Liite 2. Ryhmähaastattelun teemat...70

5 1 JOHDANTO Perhevalmennus on osa äitiysneuvolan toimintaa. Äitiysneuvolan tavoitteena on raskaana olevan äidin, sikiön, vastasyntyneen ja muiden perheenjäsenten mahdollisimman hyvän terveyden turvaaminen (Etzell, Korpivaara, Lukkarinen, Nikula, Pekkarinen, Peni & Värmälä 1998, 154.) Sosiaali- ja terveysministeriö (2004, 116) suosittelee, että ainakin ensisynnyttäjien raskauden aikaiset ryhmät jatkaisivat saumatonta toimintaa lapsen ensimmäisen ikävuoden ajan, koska silloin yleensä vanhempien tarve saada vertaistukea on suurin. Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kuvata vanhempien kokemuksia synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Halusimme tietää, vastasiko synnytyksen jälkeinen perhevalmennus vanhempien odotuksia, minkälaisia kokemuksia heille siitä jäi sekä oliko vanhemmilla kehittämisehdotuksia valmennuksen parantamiseksi. Keräsimme tutkimusaineiston Helsingin Puistolan terveysaseman synnytyksen jälkeiseen perhevalmennustapaamiseen osallistuneilta vanhemmilta. Valitsimme tämän aiheen havaittuamme, että kaikissa neuvoloissa ei järjestetä synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta. Myös oman terveydenhoitajaopintoihimme liittyvän harjoittelun aikana kävi ilmi, että kiinnostusta tällaiseen toimintaan olisi. Osaltaan tämä seikka vaikutti tutkimusympäristömme valintaan, sillä Puistolan terveysasemalla järjestetään yksi synnytyksen jälkeinen perhevalmennustapaaminen. Mielestämme synnytyksen jälkeinen perhevalmennus olisi tärkeää etenkin ensisynnyttäjille, joille vanhemmuus on uusi asia. Synnytyksen jälkeisessä perhevalmennuksessa vanhemmilla on mahdollisuus keskustella mieltään askarruttavista asioista muiden samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa sekä peilata kokemuksiaan vanhemmuudesta muiden perheiden kokemuksiin.

6 2 TEOREETTINEN TAUSTA 2.1 Perhe ja vanhemmuus Perheen määritteleminen on vaikeaa, sillä perheitä on monenlaisia ja jokainen ihminen määrittelee sen eri tavalla (Jallinoja 2000, 187). Perheillä tarkoitetaan eri yhteiskunnissa eri asioita. Perheet eroavat rakenteiltaan ja elämänvaiheiltaan. Nykyään perheiksi käsitetään miehen ja naisen muodostamat ydinperheet, naisten ja miesten vetämät yksinhuoltajaperheet, avioerojen jälkeiset uusperheet, samaa sukupuolta olevien kumppaneiden ja lapsen perheet, lapsuuden perheet ja eläkeläisperheet. Myös muodoiltaan toisiaan muistuttavien perheryhmien sisäiset erot voivat olla suuria. (Forsberg 2003, 10 11.) Vanhemmaksi ei synnytä (Kekkonen 2001, 97). Äidiksi ja isäksi kasvetaan lapsen myötä. Vanhemmuuteen kasvamiseen vaikuttavat omat lapsuuden kokemukset siitä, kuinka on tullut hyväksytyksi ja rakastetuksi. Vanhemmuuteen ja lapsen kasvuun vaikuttaa myös se, kuinka äidin ja isän parisuhde toimii. Rakkaus ja onnellisuus välittyvät lapseen. (Rautiainen 2001a, 18.) Useat vanhemmat huomaavat vanhemmuuden olevan vaativa tehtävä ja joskus se voi ylittää vanhempien omat voimavarat ja kyvyt. Intuitiivisesti jokainen meistä tietää, mitä vanhemmuus tarkoittaa, sen sijaan sen tarkempi määrittely on vaikeampaa. Lasten vanhemmille sekä hoito- ja kasvatusalan ammattilaisille on kehitetty vanhemmuuden jäsentämistä ja selkiyttämistä helpottava vanhemmuuden roolikartta. (Kekkonen 2001, 97.) Vanhemmuuden roolikartassa vanhemmuus on jaettu eri alueisiin ja ne linkittyvät toisiinsa. Vanhemmuuden keskeisiä rooleja ovat elämänopettaja, ihmissuhdeosaaja, rajojen asettaja, rakkauden antaja ja huoltaja. (Rautiainen 2001b, 24, 30.)

7 Halosen pro gradu tutkielman tarkoituksena oli kuvata vanhemmuutta ensimmäisen lapsen synnyttyä äideiltä ja isiltä saadun tiedon pohjalta. Tutkimuksen toteutus tapahtui Pohjois-Karjalassa, Joensuun kaupungin alueella. Tutkimusjoukon muodostivat 12 ensimmäisen lapsen saanutta vanhempaa. Aineiston keruu tapahtui haastattelun avulla. (Halonen 2000, 7, 22 23.) Tutkimustuloksista ilmeni, että äidit kokivat vanhemmuuden rankkana, koska lapseen oli niin sidoksissa ja elämä ikään kuin pyöri ainoastaan lapsen ympärillä. He eivät olleet osanneet ajatella, kuinka sitovaa ja fyysisesti raskasta vanhemmuus tulisi olemaan. Kuitenkin äidit kokivat vanhemmuuden myös antoisana ja positiivisena asiana. Se oli tuonut uutta sisältöä heidän elämäänsä. Äitien mielestä vanhemmuus kytkeytyi luontevasti heidän elämäänsä. Elämä oli muuttunut perusteellisesti lapsen syntymän jälkeen. Lapsen tulo oli muuttanut äidin ajatus- ja arvomaailmaa. (Halonen 2000, 30 31.) Isät taas kokivat vanhemmuuden myönteisempänä kuin äidit. Isien mukaan vanhemmuus oli ollut hieno ja jännittävä kokemus. He eivät tunteneet vanhemmuutta fyysisesti rasittavana ja eivätkä kokeneet olevansa sidoksissa lapseen. Molemmat vanhemmista olivat sitä mieltä, että vanhemmuuden kasvamisen aikana oli tapahtunut ihmisenä kasvua ja kasvua pois itsekkyydestä. Vanhempien ajatus- ja arvomaailma oli muuttunut. Isät kokivat vanhemmuuden myös toisten aikuisten kanssa jaetuksi kokemukseksi ja he saattoivat jakaa vanhemmuuden jo heti alusta alkaen toisten aikuisten kanssa. Äidit sen sijaan tunsivat itsensä yksinäisiksi ja toivoivat enemmän mahdollisuuksia toisten vanhempien tapaamiseen. (Halonen 2000, 32 35.) Vanhemmuus oli vaikuttanut myös vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Vaikutukset olivat olleet pääosin positiivisia, mutta myös ristiriitoja ja lapsen vuoksi syntyneitä yhteenottoja oli ollut. Vastauksissa tuli ilmi vanhempien yhteisen ajan puute sekä vanhemmat olivat huolissaan myös puolisonsa henkilökohtaisesta huomioinnista. Kuitenkin yhteinen ilo lapsesta, lapsen helppous ja kehittymisen normaalius

8 vaikuttivat voimaa antavasti keskinäisiin suhteisiin. Lapsi selkiytti vanhempien keskinäistä kommunikaatiota ja tätä kautta paransi vanhempien välistä suhdetta. Molempien vanhempien mielestä lapsi lähensi ja syvensi suhdetta puolisoon. (Halonen 2000, 38 41.) Tutkimuksen mukaan vanhemmat eivät juuri kokeneet tarvitsevansa tukea. Heidän arvioidessaan terveydenhuollon ammattilaisten antamaa tukea, olivat he päällisin puolin tyytyväisiä neuvolan antamaan tukeen. Ammattihenkilöiltä he odottivat saavansa enemmän lähinnä emotionaalista tukea ja lisää konkreettista tietoa. Kuitenkin liiallisen tiedon kanssa selviytyminen koettiin ongelmalliseksi. Tiedon paljoudesta oli vaikeaa valita itselle sopivaa. (Halonen 2000, 43 45.) Lorensen, Wilson ja White olivat tehneet tutkimuksen norjalaisten vanhemmuudesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia perheen dynamiikkaa eli perheen vuorovaikutussuhteita ja toimintaa, raskauden aikaista vanhempi-sikiösuhdetta sekä imeväisikäisen lapsen temperamenttia. Lisäksi he halusivat tietää, miten perheen dynamiikka muuttui siirryttäessä vanhemmuuteen. Tutkimus oli kaksivaiheinen kyselytutkimus, johon osallistui 230 norjalaista pariskuntaa. Ensimmäinen vaihe tehtiin äidin loppuraskauden aikana ja toinen lapsen ollessa 7 9 kuukautta. (Lorensen ym. 2004, 334, 340.) Tuloksista kävi ilmi, että ensimmäisen lapsen saaneet vanhemmat kokivat perhedynamiikan sekä raskauden aikaisen vanhempi-sikiösuhteen positiivisemmin kuin toisen lapsen saaneet vanhemmat. Yleisesti ottaen perhedynamiikka oli vakaa siirryttäessä vanhemmuuteen. Raskauden aikainen vanhempi-sikiösuhde ja imeväisikäisen lapsen temperamentti eivät olleet yhteydessä perhedynamiikkaan. Tutkittaessa vanhemmuuden rooleja kävi ilmi, että äideillä oli enemmän rooliristiriitoja kuin isillä. Äideillä ja isillä oli eroja käsityksessä vanhemmuuden rooleista. Äidin ollessa raskaana roolien väliset erot olivat pieniä, mutta lapsen ollessa 8 kuukautta roolien väliset erot kasvoivat. Tämä on selitettävissä osaltaan sillä, että Norjassa

9 miehet yleensäkin osallistuvat kodinhoitoon ja perhe-elämään vähäisesti. Tutkimuksessa todetaankin, että terveydenhuollon työntekijät voivat tarjota tukea uusille vanhemmille heidän miettiessään tulevia vanhemmuuden roolejaan. (Lorensen ym. 2004, 334, 343 345.) Tarkka, Paunonen ja Laippala olivat tutkineet ensisynnyttäjä-äitien mielipiteitä selviytymisestään kotona lapsen kanssa. Äidit vastasivat kyselylomakkeeseen olleessaan vielä synnytysosastolla. Kyselyyn vastasi 271 äitiä, joista 94 % eli parisuhteessa. Tutkimus toteutettiin Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Tulosten mukaan yli puolet äideistä koki selviytyvänsä hyvin vauvan hoidosta muun muassa vauvan pukemisesta, vaipanvaihdosta, kylvetyksestä ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Suurin osa eli 70 % koki lapsenhoidon miellyttävänä, 65 % palkitsevana, 18 % raskaana ja 15 % pelottavana kokemuksena. (Tarkka ym. 1999, 98 99.) Tutkimuksessa kävi ilmi, että äidin iällä ja kokemuksella lapsenhoidosta oli yhteyttä. Nuoremmat äidit kokivat selviytyvänsä paremmin lapsenhoidosta kuin vanhemmat äidit. Lisäksi ne, joilla oli aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta kokivat selviytyvänsä siitä paremmin kuin kokemattomammat. Äidit tunsivat selviytyvänsä lapsenhoidosta kotona, jos he saivat tukea ja vahvistusta siihen sosiaaliselta lähiverkostolta. Tutkimuksessa todetaan, että terveydenhuollon ja lähiverkoston pitäisi kannustaa ensisynnyttäjä-äitejä luottamaan omiin kykyihinsä lapsenkasvatuksessa jo äitiyden alkuvaiheesta lähtien. On tärkeää, että tuki jatkuisi synnytyksen jälkeen myös lastenneuvolassa. (Tarkka ym. 1999, 99 100, 102.) 2.2 Terveydenhoitaja terveyden edistäjänä Terveyden edistäminen tarkoittaa vaikuttamista ihmisten mahdollisuuksiin parantaa omaa ja ympäristönsä terveyttä. Sillä tarkoitetaan myös terveyden edellytysten parantamista, jotka ovat yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta tärkeitä. Terveyden edistäminen on sukua käsitteelle empowerment. (Vertio 2003, 29.) Tällä käsit-

10 teellä tarkoitetaan voimaantumista ja voimavarojen vahvistumista. Sillä viitataan sekä elämään vaikuttavien että terveydelle tärkeiden tekijöiden yksilölliseen hallintaan. (Raatikainen 2002, 12.) Perheiden kohdalla terveyden edistäminen tarkoittaa muun muassa vanhemmuuden tukemista. Vanhemmuuden tukeminen on tärkeää perheiden terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Terveyden edistämisessä neuvolan yksi työmuoto/menetelmä on perhevalmennus. Perhevalmennuksen yhtenä tärkeänä tavoitteena on tukea vanhemmuuteen kasvua (Koponen, Hakulinen & Pietilä 2001, 92). Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2001 tehdyssä Terveys 2015 - kansanterveysohjelmassa pidetään hyvin tärkeänä lasten terveyttä sekä hyvinvointia. Ohjelman yhtenä ikäryhmittäisenä tavoitteena on lasten hyvinvoinnin lisääntyminen ja terveydentilan paraneminen sekä turvattomuuteen liittyvien oireiden ja sairauksien väheneminen merkittävästi. (Terveys 2015 kansanterveysohjelma.) Parhaiten nämä toteutuvat tukemalla perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Neuvolalla on keskeinen rooli tämän tehtävän toteutumisessa. (Paavilainen 2002, 53.) Terveydenhoitaja on tärkeä neuvolatyön toteuttaja ja hän tarvitsee työssään monenlaisia taitoja. Lohinivan tekemässä tutkimuksessa kuvattiin muun muassa terveydenhoitajan työssä tarvittavia kvalifikaatiovaatimuksia. Tutkimusalueena olivat Keski- ja Pohjois-Lapin kunnat. Tutkimusaineiston muodostivat avaintiedonantajat, joita olivat 15 terveydenhoitajaa, 10 asiakasta ja 8 sidosryhmien edustajaa sekä muut tiedonantajat, joina toimi 14 terveydenhoitajaa. Lisäksi haastatteluaineiston lisänä käytettiin kirjallista dokumenttiaineistoa, joita olivat 38 valmistuvan terveydenhoitajan loppukoevastaukset, 11 terveydenhoitajan kirjoittamat esseet ja hoitosuunnitelmat. Aineisto koottiin teemahaastattelujen avulla. (Lohiniva 1999, 43 44, 50 52.)

11 Tulosten mukaan terveydenhoitajien kvalifikaatiovaatimuksiksi nousivat asiakastyössä vaadittavat kvalifikaatiot ja muuttuvan toimintaympäristön edellyttämät kvalifikaatiot. Asiakastyössä vaadittavat kvalifikaatiot muodostuivat vuorovaikutustaidoista, ammattietiikasta, toiminnan teoreettisista perusteista sekä terveydenhoitotaidoista. Muuttuvan toimintaympäristön edellyttämät kvalifikaatiot koostuivat oman ammattitaidon ylläpitämisestä ja kehittämisestä, oman työn kehittämisestä, työssä tapahtuviin muutoksiin mukautumisesta ja työn mielekkyydestä. (Lohiniva 1999, 113.) Asiakastyössä terveydenhoitajat tarvitsivat ennen kaikkea vuorovaikutustaitoja. Vuorovaikutustaidoilla tarkoitettiin kuuntelemisen taitoa sekä asioiden selkeää, ymmärrettävää ja hienotunteista ilmaisutaitoa. Oleellista olivat myös verbaalisen ja nonverbaalisen viestinnän hallinta. Eri väestöryhmien tapakulttuurin tuntemus ja kunnioittaminen olivat osa terveydenhoitajan ammattitaitoa. Yhdeksi asiakastyössä vaadittavaksi kvalifikaatioksi nousi ammattietiikka. Erityisesti asiakkaiden maailmankatsomukseen ja uskontoon liittyvien arvojen kunnioittamista painotettiin. Tärkeinä arvoina ja periaatteina asiakastyössä terveydenhoitajat pitivät luottamuksellisuutta ja tasa-arvoisuutta. (Lohiniva 1999, 113 116.) Vahva teoreettinen tietopohja oli yksi tärkeä edellytys terveydenhoitajan työssä. Osa terveydenhoitajista koki koulutuksen antaneen hyvät teoreettiset valmiudet heidän työhönsä. Kuitenkin osa heistä koki puutteelliseksi tietoperustansa, erityisesti tietonsa ja taitonsa äitiyshuollossa. Teoriatiedon lisäksi myös kokemustiedon osuutta pidettiin tärkeänä, joka sisälsi työ- ja elämänkokemuksen. Työkokemuksen omaavilla terveydenhoitajilla terveydenhoitotyössä tarvittavat tekniset taidot ja kädentaidot olivat hyvät. Kaikki tiedonantajaryhmät kokivat puutteelliseksi terveydenhoitajien ryhmien ohjaustaidot sekä terveysneuvonnan ja ohjauksen ilmaisu- ja markkinointitaidot. (Lohiniva 1999, 116 119.)

12 Muuttuvan toimintaympäristön edellyttämät kvalifikaatiot sisälsivät terveydenhoitajien oman ammattitaidon ylläpitämisen ja kehittämisen. Terveydenhoitajat tiedostivat jatkuvan tietojen ja taitojen uusintamistarpeen sekä sen, että he ovat itse vastuussa oman ammattitaitonsa riittävyydestä ja sen ylläpitämisestä. Oman työn kehittämisessä terveydenhoitajat pitivät tärkeänä kokonaisuuksien hallintaa työn laaja-alaistuessa. Terveydenhoitajat tarvitsivat työssään laaja-alaista ja erityisosaamista. Moniammatilliseen yhteistyöhön tarvittiin yhteistyötaitoja ja uudenlaista asennoitumista siihen. Terveydenhoitajien vahvimpia kvalifikaatioita ei ollut työssä tapahtuviin muutoksiin mukautuminen. Erityisesti keski-ikäisten ja sitä vanhempien terveydenhoitajien muutosvastarinta oli voimakkain. Terveydenhoitajat olivat tietoisia muutosprosesseista ja halusivat koulutusta kestääkseen muutospaineet. Työn mielekkyyden säilyttämiseen vaikuttivat kokemus työn tärkeydestä ja sen merkityksestä. Terveydenhoitajat kokivat, että työn rutinoituessa ja pinnallistuessa, se ei antanut tyydytystä työntekijälle eikä asiakkaiden palvelutarpeille. (Lohiniva 1999, 120 126.) Tarkan, Lehden, Kaunosen, Åstedt-Kurjen ja Taunonen-Ilmosen tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ensisynnyttäjä-äitien tarvitsemaa tukea ja sitä minkälaista tukea ja ohjausta he odottivat neuvolan terveydenhoitajalta lapsen ollessa kolmen ja kahdeksan kuukauden ikäisiä. Tutkimuksessa pohdittiin, miten tuen tarve muuttui kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana. Tutkimus tehtiin kolmessa vaiheessa eli heti synnytyksen jälkeen, lastenneuvolassa ja kotona. Jokaisena kertana äidit vastasivat essee-tyyppisesti samaan kysymykseen. Tutkimukseen osallistui yhteensä 742 äitiä ja osallistuvien ikähaitari oli 18 41 vuotta, keski-ikä oli 28 vuotta. (Tarkka ym. 2000, 217 218.) Tutkimustulosten mukaan äitien odotukset terveydenhoitajan antamasta tuesta kohdistuivat tuen sisältöön ja tapaan, jolla tukea annetaan. Äidit odottivat tukea lapsen hoidossa. Tutkimuksen kaikissa kolmessa eri vaiheessa äideillä oli synnytystä koskevia odotuksia. Lähinnä äidit halusivat enemmän tietoa synnytyskivuista ja niiden lievityksestä. Merkittävä tutkimustulos oli, että äidit eivät odottaneet tukea

13 parisuhteeseen, kun lapsi oli kolmen kuukauden ikäinen. Tutkijat selittävät suhdetta lapseen mahdollisena symbioottisena suhteena, jolloin suhde puolisoon unohtuu. Kaikissa vaiheissa hoidolta odotettiin sekä yksilöllisyyttä että perhekeskeisyyttä. Terveydenhoitajalta odotettiin kannustavaa, luottamuksellista ja kiireetöntä vuorovaikutusilmapiiriä koko kahdeksan kuukauden ajan. (Tarkka ym. 2000, 223 224.) 2.3 Perhevalmennus Synnytykseen on valmennettu äitejä Suomessa jo 1940-luvun lopulta lähtien. Aluksi käytössä oli menetelmä äitiysvoimistelusta. Opetukseen osallistuivat vain äidit ja aiheina olivat tiedon antaminen synnytyksestä, voimistelu, rentoutuminen sekä hengittäminen. (Eskola, Hytönen & Komulainen 1993, 60; Saarikoski 1994, 35.) Nykyinen valmennus perustuu aikaisempiin menetelmiin. Kuitenkin 1980-luvulta alkaen on alettu puhua synnytysvalmennuksen sijasta perhevalmennuksesta. Hengitystekniikkojen harjoittelu on selvästi vähentynyt, ja painotus on siirtynyt enemmän rentoutukseen, esimerkiksi lantionpohjan lihasten harjoittamiseen ja joogaan. Myös isillä on ollut mahdollisuus osallistua valmennukseen. Perhevalmennusohjelmat vaihtelevat riippuen paikallisista olosuhteista. Valmennuksella on edelleen tärkeä osa äitiysneuvolatoiminnassa. Valmennuksen sisällön muuttumiseen vaikuttavat yhteiskunnan ja tarpeiden muuntuminen. (Saarinen 1994, 36 37.) Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksissa mainitaan, että perhevalmennuksissa olisi hyvä käsitellä muun muassa raskauden herättämiä tunteita ja ajatuksia, raskauden tuomia fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia sekä synnytystä. Lisäksi suositellaan keskustelua vauvan varusteista, vauvan hoidosta, imetyksestä ja vanhemmuudesta. Käsiteltäessä vanhemmuutta olisi hyvä huomioida vanhemmuuden tuomia muutoksia parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen. Olisi hyvä myös käydä läpi perhe-etuudet ja perheiden palvelut kunnassa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 116 117.)

14 Koposen ym. mukaan parhaiten perhevalmennus onnistuu noin 4 6 parin muodostamissa pienryhmissä. Pienryhmissä vuorovaikutus toteutuu parhaiten. Asiakaslähtöisyys on tärkeä huomioida kunkin ryhmän osalta aina erikseen. Perhevalmennus siis suunnitellaan ja toteutetaan aina asiakaslähtöisesti eli sen tarpeiden ja toiveiden mukaan. (Koponen ym. 2001, 92.) Helsingin Puistolan terveysasemalla ei ole tarkkaa mallia siitä, kuinka perhevalmennus toteutetaan, mutta tietyt neljä teemaa täytyy kuitenkin käydä läpi valmennuksessa. Nämä teemat ovat vertaistuki, synnytys, lapsenhoito ja parisuhde. Tavoitteena on samassa elämäntilanteessa olevien perheiden tapaaminen, tiedon ja ohjauksen antaminen synnytykseen ja siihen valmistautumiseen, tiedon ja ohjauksen antaminen vauvan hoitoon ja parisuhteeseen liittyen. (Terveydenhoitajan haastattelu 2004.) Partanen-Björkin tekemässä pro gradu tutkielmassa tarkoituksena oli tutkia äitien käsityksiä perhevalmennuksesta ja siten pyrkiä löytämään mahdollisia kehittämiskohteita. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia äitien käsityksiä perhevalmennuskurssin järjestelyistä, käsitellyistä asioista ja tarpeesta asioiden käsittelyyn, käytetyistä opetusmenetelmistä ja tarpeesta käyttää eri opetusmenetelmiä. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena kahdeksassa helsinkiläisessä neuvolassa äitiysneuvolan perhevalmennuskursseille osallistuneille äideille. Tutkimusjoukon muodosti 121 äitiä, joilla oli 3 6 kuukauden ikäinen lapsi. (Partanen-Björk 1997, 2, 8, 36.) Tutkimustuloksista kävi ilmi, että kaikkia vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä asioita käsiteltiin yli puolessa valmennuskursseista liian vähän. Kaikissa vanhemmuuteen ja perheeseen liittyvissä asioissa äideillä oli enemmän tarvetta aiheiden käsittelyyn kuin mitä aiheita perhevalmennuskursseilla oli käsitelty. Vanhemmuutta ja siihen liittyvää elämänmuutosta sekä negatiivisten tunteiden käsittelyä toivottiin kursseilla käsiteltävän enemmän. Äidit myös halusivat, että vanhemmuuteen ja

15 lasten hoitoon liittyvien ongelmien käsittelyä lisättäisiin. Lisäksi mielialojen vaihteluiden sekä synnytyksen jälkeisen masennuksen osuutta toivottiin käsiteltävän kursseilla enemmän. (Partanen-Björk 1997, 66, 72.) Tutkimustulosten mukaan vain runsas puolet äideistä arvioi perhevalmennuksen merkittäväksi tiedonlähteeksi synnytykseen ja vanhemmuuteen valmentamisessa. Kuitenkin valmennuskurssilla olleet äidit kokivat hyväksi muiden vanhempien ja samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten tapaamisen. Ryhmän sosiaalinen merkitys, keskustelun tärkeys ja kokemusten vaihto muiden vanhempien kanssa korostuivat äitien vastauksissa. Valmennuskurssia pidettiin tärkeänä ja hyödyllisenä, mutta osassa vastauksista oli huomattavissa pettymys vähäiseen uuteen tietoon ja tiedon teoreettisuuteen kurssilla. Äitien arvioinneissa ja kehittämisehdotuksissa painottuivat ryhmän aktiivisuuden lisääminen, keskustelu ja tarve saada itse vaikuttaa valmennuskurssin sisältöön ja opetusmenetelmiin. (Partanen-Björk 1997, 75 77.) Tarkan ym. tutkimuksessa ilmeni perhevalmennuksen tarpeellisuus. Lähes kaikki ensisynnyttäjä-äidit käyttävät hyödyksi tätä palvelua. Valmennuksissa keskitytään synnytykseen ja synnytyksen jälkeiseen elämänmuutokseen. Monet vanhemmista haluaisivat kuitenkin saada enemmän tietoa lapsenhoidosta ja monellakaan ei ole siitä aikaisempaa kokemusta. (Tarkka ym. 1999, 101.) Lisensiaattitutkimuksessaan Mikkanen oli tutkinut terveydenhoitajien näkemyksiä perhevalmennuksen nykytilasta ja kehittämistarpeista. Kyselyyn vastasi 539 terveydenhoitajaa. Terveydenhoitajista lähes kaikki olivat sitä mieltä, että perhevalmennus oli tärkeää sekä tarpeellista. Perhekeskeisyys toteutui perhevalmennuksessa pääosin perheen tilanteen ja perheen jäsenten kuulumisten kysymisellä ja perheen neuvolaan tulemisen kannustamisena. Yli puolet terveydenhoitajista kertoi huomioivansa perheiden odotuksia ja toiveita perhevalmennustilaisuuksissa ja niiden suunnittelussa. Terveydenhoitajien mielestä perhevalmennuksessa tärkeintä

16 oli tietotaidon ja perheiden tukiverkostojen lisääminen sekä kokemusten jakaminen muiden vanhempien kanssa. Terveydenhoitajien suurimpana perhevalmennuksen sisällöllisenä kehittämisehdotuksena nousi vanhemmuuden ja parisuhteen tukeminen. (Mikkanen 2000, 39, 47 48, 52, 85.) Selvityksessä Helsingin terveysviraston äitiysneuvontatyöstä Mäkelän ja Siewertin tarkoituksena oli selvittää äitiyshuollon sen hetkistä tilaa Helsingissä. He tutkivat muun muassa perhevalmennuksen toteutusta sekä terveysasemien että asiakkaiden näkökulmista. Kyselyyn vastasi 29 terveysasemaa. Vanhempia osallistui perhevalmennuksiin yhteensä 104 ja kaikille jaettiin kyselylomakkeet. (Mäkelä ym. 2001, 4, 34, 37.) Tuloksista kävi ilmi, että pääsääntöisesti terveydenhoitajat ohjasivat perhevalmennuksia. Perhevalmennuksen yhteydessä käytettiin myös lisäasiantuntijoina, esimerkiksi psykologeja ja fysioterapeutteja, synnytyssairaalan kätilöitä, jo lapsen saaneita perheitä ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhetyöntekijöitä. Tutkimuksessa mainitaan, että Terveysviraston suosituksen mukaan perhevalmennuskertojen vähimmäismäärä Helsingissä on viisi valmennuskertaa. Pääsääntöisesti terveysasemilla perhevalmennuskertoja pidettiin neljä. Suosituksessa mainitaan myös, että yksi valmennuskerroista tulisi järjestää synnytyksen jälkeen. Tuloksista kävi ilmi, että kolmasosalla terveysasemista ei ollut tilaisuuksia synnytyksen jälkeen. Kuitenkin joillakin terveysasemilla synnytyksen jälkeisiä tapaamisia saattoi olla useitakin tai toiminta saattoi jatkua äiti-lapsi-ryhmäneuvolatoimintana. (Mäkelä ym. 2001, 34.) Asiakaspalautteista kävi muun muassa ilmi, että suurin osa äideistä ja isistä toivoi perhevalmennustilaisuuksia järjestettävän iltaisin ja reilu puolet äideistä toivoi pienempiä ryhmäkokoja, alle kymmenen hengen ryhmiä. Äideistä viidesosa ja isistä kolmasosa toivoivat, että valmennuksessa olisi mukana jo lapsen saanut perhe. Useat toivoivat synnytyssairaalan kätilöä pitämään perhevalmennusta. (Mäkelä ym. 2001, 37.)

17 2.4 Synnytyksen jälkeinen perhevalmennus Perhevalmennus liitetään usein pelkästään äitiyshuoltoa koskevaksi, mutta synnytyksen jälkeen tapahtuva kokoontuminen perheiden muodostamissa ryhmissä on myös osa perhevalmennusta. Synnytyksen jälkeisellä perhevalmennuksella tarkoitamme synnytyksen jälkeistä tapaamista, joka tapahtuu usein samassa perhevalmennusryhmässä, kuin ennen synnytystä. Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee, että imeväisikäisten lasten vanhempien ryhmissä käsiteltäisiin ajankohtaisia lapsen kehitysvaiheiseen liittyviä asioita. Näitä ovat esimerkiksi lapsen kehitys ja hoito; imetys ja varhainen vuorovaikutus, lasten sairastaminen, vanhempien työnjako, muuttunut parisuhde ja seksuaalisuus sekä isän roolin vahvistaminen. Kokoontumiskertoja suositellaan ensimmäisen vuoden aikana järjestettävän 6 8 ja ryhmäkooksi korkeintaan kahdeksan paria. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 116 117.) Koposen ym. mukaan synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen toteuttaminen aikaisemmassa ryhmässä on mahdollista esimerkiksi lastenneuvolasta käsin toteutettuna. Valmennus voidaan toteuttaa moniammatillisessa yhteistyössä, lääkäreiden, terveyskeskuspsykologin, sosiaalityöntekijän, fysioterapeutin ja muiden mahdollisten asiantuntijoiden, esimerkiksi ravitsemusterapeutin kanssa. (Koponen ym. 2001, 92.) Ruotsalaiset Johansson ja Jons käynnistivät perhekeskustoiminnan Leksandissa vuonna 1996. Vuosien saatossa perhekeskus on kehittynyt synnytysvalmennuksesta laajaksi perheitä tukevaksi eri toimijoiden yhteistyöksi. Toiminta on luonteeltaan yleistä ja sitä tarjotaan kaikille vanhemmille. Tavoitteena on lasten hyvinvointi, johon pyritään vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisella sekä vanhempien vertaisryhmätoiminnalla. Leksandin perhekeskuksen toimintamalli pohjautuu tehostettuun, pitkäkestoiseen vanhempainkasvatukseen, ja se antaa mahdollisuuden saa-

18 vuttaa vanhemmat sekä yksilöllisesti että ryhmässä. Päämääränä on luoda kestävä sosiaalinen verkosto, johon vanhemmat ja lapset osallistuvat ja jota he kehittävät lapsen kasvun aikana. (Paavola 2004, 8-9.) Leksandin perhekeskuksen toimintamallissa vanhemmille järjestetään yhteensä 18 ryhmätapaamista ja näistä kahdeksan on ennen lapsen syntymää. Loput 10 tapaamista järjestetään lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Kätilö vastaa kahdeksasta ensimmäisestä tapaamisesta ja lastenneuvolan terveydenhoitaja lopuista tapaamisista lapsen syntymän jälkeen. Myös muut asiantuntijat osallistuvat näihin ryhmätapaamisiin aihekohtaisten teemojen mukaisesti. Jokaisessa ryhmätapaamisessa on aina oma teemansa ja sisältönsä esimerkiksi lapsen syntymän jälkeisiä teemoja ovat parisuhde, lapsen tarpeet ja työnjako sekä lapsen hoito ja avoimen päiväkodin toiminta. (Paavola 2004, 9, 14, 16.) Vehviläinen-Julkusen ja Teittisen (1993, 6, 14) tekemässä raportissa tutkittiin Lapinlahden äitiysneuvolassa tehtyä terveydenhoitotyön kehittämisprojektia niin sanottua ITU-projektia eli ideointi-, tutkimus- ja uudistamisprojektia. Tässä raportissa tutkittiin lähinnä synnytys- ja perhevalmennuksen kehittämistyötä. Tutkimus toteutettiin vuosina 1989 1992. Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää synnytys- ja perhevalmennusta sekä ryhmäneuvolatoimintaa. Tutkittaessa perhevalmennusta kävi ilmi, että suurin osa äideistä ja isistä alle puolet toivoi synnytyksen jälkeisiä ryhmäneuvolatyyppisiä kokoontumisia. Suurin osa toivoi, että lastenneuvola järjestäisi ryhmätapaamiset ja muutamat toivoivat vain ryhmän jäsenten keskeisiä tapaamisia. Ryhmätapaamisia ehdotettiin järjestettäväksi joko joka toinen kuukausi, kerran puolessa vuodessa tai kerran vuodessa. Vastaajat korostivat sitä, että ryhmätapaamisten sisällön lähtökohtana olisivat ryhmän jäsenten omat kokemukset ja toiveet kuten oli jo äitiysneuvolassakin. Huomattavaa oli myös se, että suurin osa äideistä ja isistä piti pienryhmätyöskentelyä tarpeellisena molemmille vanhemmille. (Vehviläinen-Julkunen ym. 1993, 28.)

19 Partanen-Björkin tutkimustuloksista kävi ilmi, että useat äidit pitivät tarpeellisena synnytyksen jälkeistä tapaamisryhmää, koska raskausaikana ajankohtaisimmilta tuntuvat asiat liittyvät usein vain synnytykseen. Lastenhoitoon ja lapsivuodeaikaan liittyvien asioiden merkityksen ymmärtää vasta lapsen synnyttyä. Synnytyksen jälkeen kokoontuvassa ryhmässä voitaisiin siten keskittyä enemmän näihin kysymyksiin ja niissä ilmenneisiin vaikeuksiin. (Partanen-Björk 1997, 67.) Mikkasen tutkimustuloksista kävi ilmi, että suurin osa terveydenhoitajista piti synnytyksen jälkeistä perhevalmennusryhmätoiminnan jatkamista tarpeellisena. Terveydenhoitajista melkein viidesosa toteutti synnytyksen jälkeisiä perhevalmennustapaamisia ja melkein puolet joskus. Pääasiassa (36 %) raskauden jälkeisiä perhevalmennustilaisuuksia järjestettiin yhden kerran. Vastaajista 9 % ilmoitti järjestävänsä niitä 2 4 kertaa ja vastaajista 1 % järjesti tapaamisia 5 8 kertaa. Sisältö tapaamisissa koski lähinnä synnytystä, vanhemmuutta ja lapsenhoitoa. Tapaamiset järjestettiin viimeistään 3 kuukauden kuluttua synnytyksestä ja niitä oli 1 3 kertaa. Tapaamisissa oli myös mukana eri terveysalan edustajia. Neuvoloiden lisäksi tapaamisia järjestettiin myös kodeissa. Tapaamismuotona olivat ryhmät, joihin koko perhe sai osallistua, myös lapset. Suurin osa terveydenhoitajista koki, että synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen olisi hyvä olla kokemusten vaihtoa toisten vanhempien kanssa vapaasti keskustellen. Kaksi kolmasosaa terveydenhoitajista oli sitä mieltä, että joskus synnytyksen jälkeisessä perhevalmennuksessa voisi olla asiantuntijaesityksiä ja keskusteluja kyseisestä aiheesta. (Mikkanen 2000, 50, 52, 69 70, 83 84.) Puistolassa synnytyksen jälkeinen perhevalmennus pidetään yleensä noin kaksi kuukautta synnytyksestä. Valmennus keskittyy pääasiassa vauvan hoitoon sekä keskusteluun synnytys- ja imetyskokemuksista. Tapaamisessa pohditaan myös parisuhteen, ystävien ja sukulaisten merkitystä uudessa elämäntilanteessa. Terveydenhoitaja saa myös mahdollisesti palautetta perhevalmennukseen osallistuneilta vanhemmilta siitä, miten he kokivat valmennuksen sisällön ja painotettiinko siinä oikeita asioita. (Terveydenhoitajan haastattelu 2004.)

20 2.5 Vertaisryhmätoiminta Vertaisryhmän tuki lähtee jäsentensä ajankohtaisista ja henkilökohtaisista tarpeista sekä omista valinnoista (Vuorinen 2002, 10). Samankaltaisia kokemuksia omaavassa vertaistukiryhmässä voidaan omia kokemuksia peilata ryhmän muiden jäsenten kokemuksia vasten. Tämän avulla jokaisella on mahdollisuus saada uusi näkökulma tilanteeseensa. (Petersen 1996, 37.) Neuvolan järjestämä perhevalmennustapaaminen synnytyksen jälkeen tapahtuu vanhempien ja terveydenhoitajan muodostamassa ryhmässä. Vanhemmat ovat samassa elämäntilanteessa, pienen vastasyntyneen lapsen uusia vanhempia. Vanhemmat voivat keskustella toistensa kanssa ja saada ehkä vinkkejä uudessa tilanteessa selviytymiseen. Vanhemmat saavat tukea samassa elämäntilanteessa olevilta muilta vanhemmilta. Järvisen pro gradu tutkielman tarkoituksena oli selvittää äitien kokemuksia lastenneuvolan vanhempainryhmistä ja niiden toiminnasta osana lastenneuvolatyötä. Tutkimuksessa haastateltiin kymmentä lastenneuvolan vanhempainryhmiin osallistunutta äitiä. Tutkimustuloksista kävi ilmi, että syynä vanhempainryhmään osallistumiseen oli halu tavata muita samassa tilanteessa olevia äitejä. Vanhempainryhmät toimivat äideille sosiaalisen tuen antajina. Ryhmästä saatiin myös tiedollista, henkistä, toisten äitien palautteeseen perustuvaa tukea sekä käytännöllistä tukea. Ryhmästä muodostuneet uudet suhteet lisäsivät äitien sosiaalista verkostoa ja auttoivat näin selviämään arjesta lapsen kanssa. Äidit kokivat vertaisryhmältä saadun tiedon ja neuvojen vastaanottamisen helpompana kuin muun sosiaalisen verkoston antamien neuvojen. He epäilivät sellaisten ihmisten ohjeiden ja neuvojen käyttökelpoisuutta, joilla esimerkiksi itsellään ei ollut lapsia. (Järvinen 1998, 23 24, 37, 42.)

21 Äitien mielestä vanhempainryhmässä tärkeintä oli ollut keskustelu ja kokemusten jakaminen muiden äitien kanssa, mutta vuorovaikutusta terveydenhoitajan kanssa pidettiin myös hyvin tärkeänä. Äidit arvostivat terveydenhoitajiensa ammattitaitoa ja sitä, että he olivat laajentaneet toimintamalliaan ryhmätoimintaan. Äidit pitivät siitä, että terveydenhoitajat olivat järjestäneet ryhmätapaamiseen myös asiantuntijoita. Äitien tiedontarvetta palveli asiantuntijoilta saadut tiedot ja heidän kanssaan käydyt keskustelut. (Järvinen 1998, 46, 62 63.) Vuosina 1996 2000 toteutettiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapsiperheprojekti. Projektin yhtenä tarkastelun kohteena oli ryhmätoiminta. Lapsiperheprojektin ryhmätoimintoihin osallistui 80 % yli 1600:sta projektiin osallistuneista. Projektiin osallistuneet perhetyöntekijät muun muassa toteuttivat erilaisia ryhmiä, leirejä ja ryhmätilaisuuksia kokeilualueilla. Ryhmiä järjestettiin monenlaisia, esimerkiksi teema-, itsetuntemus-, parisuhde-, vanhempain-, perhevalmennus- ja jatkoryhmiä. (Ahonen, Danouzi, Euramaa, Hyvönen, Järvinen, Karttunen-Shilman, Ketomäki, Koivisto, Lyyra, Mäkilä, Nyström, Salmela, Slätis & Virtanen 2001, 10, 17.) Ryhmätoimintaa tarkasteltaessa haluttiin tietää perheiden saamia kokemuksia ryhmistä. Vastaukset koottiin ryhmän yhteisistä palautekeskusteluista ja asiakaspalautelomakkeista. Ryhmätoimintaan osallistuneista suurin osa oli äitejä. Palautteiden mukaan vanhemmat kokivat saaneensa uutta tietoa lähinnä ryhmän jäsenten välisten keskustelujen kautta kokemuksia vaihtamalla. Kokemusten jakaminen onkin ollut keskeisenä ryhmän toiminnoissa. Käsitellyt asiat olivat usein juuri sillä hetkellä tärkeiksi koettuja asioita, jotka vaikuttivat perheen arjessa selviytymiseen. (Ahonen ym. 2001, 21 22, 24.) Palautteissa kävi myös ilmi ryhmän aikaansaama vastavuoroisuuden kokemus. Ryhmistä voitiin saada samankaltaisuuden kokemuksia omista kokemuksista kertomalla ja kuuntelemalla muiden tarinoita. Vanhempien mahdollisesti kokemat

22 epävarmuuden tunteet vähenivät heidän huomattuaan muillakin olevan samankaltaisia ongelmia. Tällä oli vaikutusta itseluottamuksen kohenemiseen ja tätä kautta myös vanhemmuuden vahvistumiseen. (Ahonen ym. 2001, 23, 24.) Vanhemmat tunsivat saaneensa ryhmiin osallistuessaan virkistymisen kokemuksia. Näitä olivat olleet esimerkiksi samanhenkinen juttuseura ja arkirutiineista irrottautuminen. Näillä oli vaikutusta perheiden arjessa selviytymiseen ja jaksamiseen lastenhoidossa. Ryhmien kautta vanhemmat olivat saaneet tutustua muihin pariskuntiin ja syntyneen luottamuksen ansioista he rohkenivat pyytää tarvittaessa apua toisiltaan. Monet ryhmiin osallistuneista vanhemmista jatkoivat tapaamistaan projektin jälkeenkin. (Ahonen ym. 2001, 25 27.) 2.6 Yhteenveto aikaisemmista tutkimuksista Synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta on tutkittu hyvin vähän suomessa. Perhevalmennusta tutkittaessa on tullut kuitenkin ilmi synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen tarpeellisuus. Vehviläinen-Julkusen ym. (1993, 28) tutkimuksessa kävi ilmi, että useat vanhemmista toivoivat synnytyksen jälkeisiä ryhmäneuvolatyyppisiä kokoontumisia. Myös Partanen-Björkin (1997, 67) tutkimustuloksista ilmeni, että varsinkin äidit kokivat synnytyksen jälkeisen tapaamisryhmän tarpeellisena. Mikkasen (2000, 52) lisensiaattitutkimuksen mukaan myös useat terveydenhoitajista pitivät synnytyksen jälkeistä perhevalmennusryhmätoiminnan jatkamista tarpeellisena. Näiden tutkimusten kautta on myös ilmennyt synnytyksen jälkeisen perhevalmennuksen sisältöön liittyviä asioita. Suurin osa vanhemmista halusi lastenneuvolan järjestämiä synnytyksen jälkeisiä ryhmissä toteutettavia perhevalmennustapaamisia ja muutama vanhemmista toivoi vain ryhmän jäsenten keskeisiä tapaamisia. Ryhmätapaamisten sisällön lähtökohtana tulisi olla ryhmän jäsenten omat kokemukset ja toiveet. (Vehviläinen-Julkunen ym.1993, 28.) Usein perhevalmennuksessa keskitytään lähinnä synnytykseen ja äitien toiveena olikin, että synnytyksen

23 jälkeisessä perhevalmennusryhmässä keskityttäisiin enemmän lasten hoitoon ja lapsivuodeaikaan. (Partanen-Björk 1997, 67.) Mikkasen (2000, 69) tutkimuksessa kävi ilmi, että melkein viidesosa tutkituista terveydenhoitajista toteutti synnytyksen jälkeisiä perhevalmennustapaamisia ja sisältö niissä tapaamisissa koski lähinnä synnytystä, vanhemmuutta ja lapsen hoitoa. Perhevalmennusta tutkittaessa on käynyt ilmi, että perhevalmennuskursseilla tulisi käsitellä enemmän vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä asioita. Myös lastenhoitoon ja vanhemmuuteen liittyvien ongelmien käsittelyä toivottiin käsiteltävän enemmän (Partanen-Björk 1997, 66). Mäkelän ym. (2001, 34, 37) selvityksestä kävi ilmi, että moni vanhemmista toivoi jo lapsen saaneita perheitä mukaan valmennukseen. Pääsääntöisesti terveydenhoitajat ohjaavat perhevalmennuksia, mutta vanhemmat toivoivat myös synnytyssairaalan kätilöä pitämään perhevalmennusta. Vanhempien toiveena oli, että perhevalmennustilaisuudet järjestettäisiin iltaisin ja monet äideistä halusivat pienempiä ryhmäkokoja. Perhevalmennusta koskevissa tutkimuksissa positiiviseksi asiaksi koettiin muiden vanhempien ja samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten tapaaminen. Negatiiviseksi asiaksi koettiin uuden tiedon vähyys ja annetun tiedon teoreettisuus (Partanen-Björk 1997, 76 77.) Ahosen ym. (2001, 24) raportin mukaan vanhempien palautteista Lapsiperhe-projektin ryhmätoiminnoista kävi ilmi, että he olivat saaneet uutta tietoa lähinnä muiden vanhempien kanssa kokemuksia vaihtamalla. Mikkasen (2000, 52) tutkimuksen mukaan terveydenhoitajien mielestä perhevalmennuksessa tärkeintä oli tietotaidon ja perheiden tukiverkostojen lisääminen sekä kokemusten jakaminen muiden vanhempien kanssa. Järvisen (1998, 37) tutkimustuloksista kävi ilmi, että äideille syynä vanhempainryhmään osallistumiseen oli halu tavata muita samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ryhmät toimivat äideille sosiaalisen tuen antajina.

24 Terveydenhoitajan ammattitaidollisia vaatimuksia kartoitettiin Lohinivan (1999, 113) tutkimuksessa. Terveydenhoitajien kvalifikaatiovaatimuksiksi nousivat asiakastyössä vaadittavat kvalifikaatiot ja muuttuvan toimintaympäristön edellyttämät kvalifikaatiot. Vuorovaikutustaidot, ammattietiikka, toiminnan teoreettiset perusteet sekä terveydenhoitotaidot olivat tärkeitä asiakastyössä vaadittavia kvalifikaatioita. Muuttuvan toimintaympäristön edellyttämät kvalifikaatiot sisälsivät oman ammattitaidon ylläpitämisen ja kehittämisen, oman työn kehittämisen, mukautumisen työssä tapahtuviin muutoksiin ja työn mielekkyyden. 3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS Tutkimuksemme tarkoituksena on selvittää, minkälaisia kokemuksia vanhemmilla on synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta. Tutkimustehtävät: 1. Vastasiko synnytyksen jälkeinen perhevalmennus vanhempien odotuksia? 2. Minkälaisia kokemuksia vanhemmilla on synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta? 3. Millaisia kehittämisehdotuksia vanhemmilla on synnytyksen jälkeisestä perhevalmennuksesta?

25 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 4.1 Puistola tutkimusympäristönä Puistola kuuluu Helsingin koilliseen suurpiiriin. Se on osa Puistolan peruspiiriin kuuluvista osa-alueista. Puistola liitettiin Helsingin kaupunkiin vuonna 1946. Huomattava asia oli myös 1971 vahvistettu asemakaava, joka pikkuhiljaa muutti Puistolan alueen omakotialueesta rivitalovaltaiseksi. (Puistola-Seura ry 2004.) 1980- luvulla Puistolaan rakennettiin paljon ja rakentaminen on myöhemmin taas vilkastunut. Lasten ja varsinkin koululaisten osuus väestöstä on Helsingin korkeimpia. (Puistolan peruspiiri 2004.) Vuonna 2004 Helsingissä asukkaita oli 559 330, joista Puistolassa asui 6816. Puistolan asukasluku oli siis 1,2 % koko Helsingin väestöstä. Vuonna 2010 Puistolan väestön ennustetaan laskevan nykyisestä 6816 asukkaasta 6375 asukkaaseen. Vuonna 2004 Puistolassa 0 6-vuotiaita oli 620, joista 0 2-vuotiaita oli 245 ja 3 6- vuotiaita 375. Kouluikäisiä eli 7 15-vuotiaita oli 1076. Nuoria eli 16 24-vuotiaita oli 689. Asukkaista 25 64-vuotiaita oli 3845. Yli 65-vuotiaita oli alueella 586. Perheitä oli yhteensä 2027, joissa 1049 perheessä oli 0 17-vuotiaita lapsia. Koko Helsingissä perheitä oli yhteensä 137 704, joissa 0 17-vuotiaita lapsia oli 55 640. Koko Helsingin väestöstä Puistolassa oli lapsiperheitä lähes 2 %. (Helsingin seudun aluesarjat 2004.) Vuoden 2000 aikana töissä käyviä Puistolassa oli 3529 ja koko Helsingissä heitä oli 137 704. Puistolassa vuonna 2001 oli 25 64-vuotiaita tutkinnon suorittaneita yhteensä 2957, joista keski-asteen koulutuksen saaneita oli yhteensä 1241. Ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa olleita alueella oli yhteensä 821 henkilöä. (Helsingin seudun aluesarjat 2004.)

26 Vuonna 2001 Puistolassa asuntoja oli yhteensä 2579. Näistä 1 2 huoneiston taloja oli 1339, rivitaloja 789, kerrostaloja 440 ja muita rakennuksia 11 kappaletta. Pääasiallisesti Puistolaa rakennettiin vuosina 1980 1989, jolloin valmistui 1087 asuntoa. Puistolassa vuokra-asuntojen määrä on vähäinen. Vuonna 2000 vuokraasuntoja oli 491 kappaletta, kun taas omistusasuntoja oli 1874 kappaletta. (Helsingin seudun aluesarjat 2004.) Mielestämme Puistolan alue sopii lapsiperheille, ja siellä on hyvin palveluita heitä varten. Tällä hetkellä Puistolan alueella toimii kolme ala-asteen koulua sekä kolme päiväkotia. Alueella on yksi leikkipuisto ja Tapulikaupungissa toimii toinen, jota myös Puistolan asukkaat käyttävät. Alueen terveysasema sijaitsee Vanhan Puistolan ja Tapulikaupungin rajalla ostoskeskuksen yhteydessä. Puistolassa on myös kirkko. (Puistolan peruspiiri 2004.) Kirkossa järjestetään myös lapsille ja perheille erilaista toimintaa ja kerhoja. Puistola sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella, esimerkiksi moni Helsingin lähijunista kulkee sen kautta. Puistolan terveysasema toimii väestövastuuperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että terveydenhoitaja ei vastaa pelkästään yhdestä asiakasryhmästä vaan hänen työnsä kattaa kaikki ikäryhmät. Terveydenhoitajan asiakkaat määräytyvät asuinalueen mukaisesti ja hänellä voi olla äitiys- ja lastenneuvola sekä avovastaanotto vastuullaan. Terveydenhoitajia Puistolan terveysasemalla on yhteensä yhdeksän, seitsemän heistä pitää perhevalmennuksia. Ensisynnyttäjiä alueella on noin 200 vuodessa ja näin ollen perhevalmennuksen tarvetta on noin kerran kuukaudessa. Tämä tarkoittaa sitä, että yksi terveydenhoitaja pitää perhevalmennusryhmiä kaksi kertaa vuodessa. Sama terveydenhoitaja pitää sekä ennen synnytystä että synnytyksen jälkeen tapahtuvan perhevalmennuksen. (Terveydenhoitajan haastattelu 2004.) Valitsimme tutkimuskohteeksemme Puistolan. Mäkelän ja Siewertin (2001) tutkimuksesta kävi ilmi, että siellä järjestetään synnytyksen jälkeistä perhevalmennusta. Lisäksi alueen lapsivoittoisuus vaikutti aluevalintaan. Valittuamme alueen esitte-

27 limme opinnäytetyön aiheemme Puistolan terveysaseman osastonhoitajalle ja ylihoitajalle. Tämän jälkeen sovimme opintokäynnistä yhteen synnytyksen jälkeiseen perhevalmennustapaamiseen, jota he kutsuivat vauvaryhmäksi. Tutustuessamme synnytyksen jälkeiseen perhevalmennusryhmätapaamiseen kyselimme vanhempien halukkuutta osallistua opinnäytetyöhömme. Äitejä tapaamisessa oli neljä ja isiä kolme. Vanhemmat harkitsivat osallistumistaan ja jättivät meille yhteystietonsa, sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Tämän jälkeen anoimme tutkimusluvan terveysviraston kautta ja noin kuukauden kuluttua luvan saatuamme hankimme haastattelupaikan. Haastattelupaikan hankkiminen tuotti aluksi ongelmia. Alun perin ajattelimme toteuttaa haastattelun Puistolan terveysasemalla, mutta myöhäisen haastatteluajankohdan vuoksi tämä ei onnistunutkaan. Terveysasemalta meitä neuvottiin ottamaan yhteyttä alueen kirjastoon, josta meitä kehotettiin soittamaan Mannerheimin Lastensuojeluliittoon. Heillä ei ollut tarjota meille tarvitsemiamme tiloja ja he ehdottivat yhteydenottoa Puistolan kirkkoon. Tämä vaikutti hyvältä haastattelupaikalta ja käytyämme tutustumassa kirkon tiloihin, päätimme tehdä haastattelun näissä tiloissa. Paikan saatuamme otimme sähköpostitse yhteyttä vanhempiin haastattelun ajankohdasta ja samalla saimme selville heidän mahdollisen osallistumisensa. Kaikki synnytyksen jälkeisessä perhevalmennustapaamisessa olleet vanhemmat osallistuivat tutkimukseemme. 4.2 Kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus Tutkimuksemme lähestymistapa on laadullinen. Kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen ja tutkimuskohdetta pyritään tarkastelemaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2000, 152). Laadullisessa tutkimuksessa keskitytään usein pieneen määrään tapauksia, joita analysoidaan mahdollisimman perusteellisesti. Tärkeintä ei ole siis aineiston määrä vaan sen laatu. (Eskola & Suoranta 1998, 18.)