Taloustieteet Työryhmän osallistujat Erkki K. Laitinen, Vaasan yliopisto (puheenjohtaja) Barbro Back, Åbo Akademi Jarna Heinonen, Turun kauppakorkeakoulu Ari Hyytinen, Jyväskylän kauppakorkeakoulu Juha-Pekka Kallunki, Oulun yliopisto Jaakko Kiander, Ilmarinen Klaus Kultti, Helsingin yliopisto Juha-Antti Lamberg, Aalto-yliopisto/Jyväskylän yliopisto Eva Liljeblom, Hanken School of Economics Heli Marjanen, Turun kauppakorkeakoulu Minna Martikainen, Lappeenrannan teknillinen yliopisto Mervi Niskanen, Itä-Suomen yliopisto Roope Uusitalo, Hecer Johan Willner, Åbo Akademi Hanna Silvola, Turun kauppakorkeakoulu (asiantuntijasihteeri) A. Tutkimus-, kehitys-, ja innovaatiotoiminnan toimintaympäristön muutosten merkitys tieteenalalle Taloustieteen kaikilla oppialoilla tieteellistä tuotantoa on pieneksi maaksi hyvin määrällä mitattuna. Esimerkiksi ulkomailla julkaistujen artikkeleiden määrä on merkittävässä kasvussa (272 referoitua artikkelia vuonna 2000, kun vastaava määrä oli 682 vuonna 2009). Olennaisena selittävänä tekijänä pidetään tohtorituotannon kasvua ja siirtymistä monografiamuotoisista väitöskirjoista artikkeliväitöskirjoihin. Hyviä kokemuksia on saatu toimintamallista, jossa saman aiheen parissa työskentelee ohjaava professori, post doc -tutkija ja muutama tohtorikoulutettava. On kuitenkin ymmärrettävää, etteivät tutkijan työtä vasta harjoittelevat tohtoriopiskelijat yllä laadussa samalle tasolle kuin kansainvälisten professorien muodostama joukko. Tilastojen mukaan ulkomaisen tutkijan mukanaolo lisää viittauksia julkaisuun ja lisää näin ollen tutkimuksen vaikuttavuutta. Kansainväliset tutkijatiimit nähdään mahdollisuutena nostaa tutkimuksen laatua. Määrällisillä mittareilla mitattuna julkaisutoiminta on hyvällä tasolla, mutta laadussa jäädään kansainvälisestä tasosta. Tämä nähdään kannustinjärjestelmien vinoutumana: Sitä saadaan mitä tilataan. Monista rahoituslähteistä, mm. Suomen Akatemialta, on ollut vaikea saada rahoitusta ilman tohtoriopiskelijoita, joiden varassa suuri osa julkaisutuotannosta on. Heikkoa laatua voidaan lisäksi selittää mm. suurella opetuksen määrällä (opettajien määrä suhteessa opiskelijoiden määrään riittämätön) ja vähäisellä kokeneen, pysyvän henkilöstön (senior faculty) määrällä. Suomeen on nopeasti saatava toimiva urapolkujärjestelmä sapattivapaineen, jotta korkealaatuiselle kansainväliselle tutkimukselle luodaan toimivat mahdollisuudet. Tämän vuoksi myös Suomen Akatemian varttuneen tutkijan positiot halutaan takaisin Suomen Akatemian rahoitusmuotoihin. Nykyisessä järjestelmässä opetusvelvollisuus roikkuu usein vielä mukana, vaikka ympäristö on muuttunut. Uusi yliopistojen rahoitusmalli nähdään mahdollisuutena, joka voi tuoda muutosta tilanteeseen, koska siinä on mukana myös laadulliset kriteerit (mm. opettajien 1
määrä suhteessa opiskelijoiden määrään). Toisaalta uusi hallitusohjelma lupaa säästöjä ja julkisen rahoituksen väheneminen tekee kaikkien taloustieteen alojen selviytymisen haastavaksi. Akateeminen kutsumus on muuttunut 24/7 työksi, jossa nykyään yhdistyvät sekä liiketoiminnan riski että heikot taloudelliset edut. Professorista on tullut hallintohirviö, jonka aika kuluu rahoitushakemusten valmistelijana. Myös yleinen taloudellinen kehitys vaikuttaa rekrytointiin: Yliopistomaailma ei houkuttele työpaikkana, kun työmarkkinat vetävät hyvin. Kokemusten mukaan rekrytointiin kannattaa kiinnittää huomiota jo varhain maisterivaiheessa: potentiaaliset opiskelijat tulee juurruttaa tutkijakoulutukseen jo hyvin alkuvaiheessa. Valmistuneet tohtorit ovat tähän saakka työllistyneet hyvin sekä tieteen että liike-elämän aloille. Kansainvälisten rekrytointien suhteen Suomen vetovoima on kuitenkin heikko, johon nähdään syinä mm. pienet yksiköt ja heikko palkka/kustannustaso. Tutkimusyksikkömme ovat kansallisella tasolla hajautettu liian pieniksi siiloiksi eikä synny riittävästi ns. kriittistä massaa. Tutkijan on rakennettava tutkijaverkostonsa oman yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi esimerkiksi kansantaloustiede on väestön määrään nähden tieteenalana erittäin pieni oppiala jo pelkästään pohjoismaisiin naapureihin verrattuna. Tästä johtuen tutkimukseen on syntynyt katvealueita, sillä pieni porukka ei voi tehdä kaikkea. Tilastot taloustieteilijöiden julkaisumääristä Web of Science -listatuissa julkaisuissa osoittavat myös alueellisia eroja, joiden mukaan ero Aalto-yliopiston ja maakuntayliopistojen välillä on kasvanut 2000-luvun aikana Aalto-yliopiston eduksi. Mahdollisuutena nähdään kansallinen tutkijakoulutus (KAVA, KATAJA), joka on standardisoitua ja hyvälaatuista ja esimerkiksi kansantaloustieteessä kansainvälisessä vertailussa hyvin kilpailukykyistä. Uhkana voidaan nähdä yliopistokohtaiset tohtorikoulutusohjelmat, jotka voivat vaarantaa kansallisen tohtorikoulutuksen edellytyksiä. Myös jatkossa on perusteltua ottaa huomioon tieteenalojen väliset koko- ja voimavaraerot ja se, että edelleenkin (yliopistouudistuksesta huolimatta) monilla tieteenaloilla kansallista yhteistyötä kannattaa jatkaa. Tämän vuoksi rahoitusta on jatkossakin kanavoitava kansalliseen yhteistyöhön perustuvaan jatkokoulutukseen ja varmistaa hyvin toimivien jatkokoulutusorganisaatioiden jatkuvuus. Kilpailevan näkemyksen mukaan tarpeeksi hyvä ja suuri yliopisto voi mainiosti järjestää tohtoriohjelman itsekin, ja yliopistojen pitäisi voida kilpailla nimenomaan koulutusohjelman laadulla. Kansallinen ohjelma voidaan siis toisaalta nähdä niin pienistä yksiköistä johtuvana pakon sanelemana ratkaisuna kuin parhaana mahdollisena tapana organisoida tohtorikoulutus. Eräs ratkaisu tilanteeseen voisi olla se, että pienet yksiköt ovat mukana kansallisessa tohtorikoulutuksessa, mutta suuret yksiköt voivat niin halutessaan irrottautua siitä ja muodostaa oman yliopistokohtaisen tohtorikoulutusohjelman. Tällä tavalla voidaan muodostaa järjestelmä, joka mahdollistaa sekä pienille että suurille yksiköille mahdollisuuden tehokkaaseen ja laadukkaaseen tohtorikoulutukseen. Perustutkimukselle annetaan liian vähän rahoitusta, sillä monet rahoitusmuodot peräänkuuluttavat soveltavaa tutkimusta (vrt. insinööritieteet, lääketieteet). EU-rahoitusta on hankala saada liian akateemisille liiketalouden hankkeille ja Tekesin rahoitus painottaa liikaa soveltuvaa tutkimusta. Rahoitushakemuksissa korostetaan liikaa monitieteellisyyttä. Tutkijat jättävät hyödyntämättä näitä mahdollisuuksia, koska niiden julkaiseminen oman alan huippujulkaisussa nähdään hyvin epätodennäköisinä. Kansainvälisiin huippujulkaisuihin tähdätessä 2
monitieteellisyys koetaan jo menneenä ilmiönä, jossa monitieteellisyyden kritiikitön korostaminen voi olla uhka tutkimuksen laadulle. B. Tieteenalan kehitys Suomalainen taloustieteen tutkimus sijoittuu hyvin alan kansainväliseen tutkimuskenttään, josta on osoituksena mm. kasvanut artikkelituotanto koko 2000-luvun ajan. Kansainvälistyminen on ollut Eurooppaan ja jossain määrin Pohjois-Amerikkaan suuntautunutta, joskin se on tutkijoiden henkilökohtaisten yhteistyösuhteiden varassa. Maamme pienuudesta huolimatta taloustieteen kehitys nähdään positiivisena: paljon on kokeneiden tieteenharjoittajien mukaan tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana sekä toimintaympäristössä että -mahdollisuuksissa. Erityisesti kansantaloustieteilijöiden maine on hyvä, vaikka kansantaloustiede on Suomessa pieni tieteenala sekä kansainvälisestä näkökulmasta tarkasteltuna että myös pohjoismaisessa vertailussa. Myös strategiatutkimuksen parissa on huomattu, että pieni yhteisö voi tehdä kansainvälisesti arvostettua ja merkityksellistä tutkimusta pienessäkin maassa, kun tutkijat puhaltavat yhteen hiileen ja omaavat tarvittavat kompetenssit. Meillä on siis huippuosaajia, mutta keskimääräistä laatua on parannettava. Huippuyksiköt, akatemiaprofessorit ja FiDiPro-professorit (Finland Distinguished Professor Programme) nähdään merkittävinä toimijoina taloustieteen tutkimusympäristöissä, mutta heitä on aivan liian vähän. Näiden rahoitusmuotojen hakemiseen liittyen taloustieteilijöiden yleisenä huolena on se, että taloustieteen eri alojen luonteesta ja julkaisukulttuurista johtuen emme voi tulla mitatuksi samoin kriteerein kuin esimerkiksi lääketiede. BRIC-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina) vahvistuminen näkyy selvimmin mahdollisuutena saada ulkomaisia opiskelijoita koulutuksen eri tasoille (suomalaisten kotikansainvälistäminen). Kokemusten mukaan näistä maista tulevien opiskelijoiden tasoerot ovat todella suuria ja lisäksi monikulttuurisuus tuo lisää haastetta tutkielmien ohjaamiseen. Kilpailu hyvistä opiskelijoista kuitenkin kasvaa jatkuvasti, minkä vuoksi sekä koulutuksen että tutkimuksen laatuun on panostettava enenevissä määrin. Edellisessä luvussa kuvatun akateemisen uramuutoksen kuvaukseen lisättäköön, että selvänä uhkana nähdään yliopistojen palkkataso, joka on jäänyt jälkeen liike-elämästä. Parhaita suomalaisia jatko-opiskelijoita menetetään jatkuvasti liike-elämälle ja tilalle otetaan hyviä ulkomaalaisia, jotka kuitenkaan harvoin jäävät Suomeen. Rekrytoinnin haasteena nähdään yliopiston hyvin byrokraattinen ilmapiiri, jota ei enää koeta houkuttelevana työympäristönä. Ulkomaisten opiskelijoiden kouluttamisen tarkoituksenmukaisuus jakoi työpajamme osallistujien näkemykset kahteen eri näkemykseen: ajammeko veronmaksajien etua (jolloin kaikille lahjakkaille ja verovaroin koulutetulle opiskelijoille luotaisiin mahdollisuus jäädä Suomeen ja näin nostaa oman maamme tietotaitotasoa) vai vapaata kilpailua ja kansainvälistymistä, jonka laadunmittarina nähdään Suomesta valmistuneiden ulkomaisten tohtoreiden työllistyminen kansainvälisillä työmarkkinoilla. Joissakin maissa rekrytointipolitiikkana onkin se, että omia kasvatteja ei rekrytoida heti. Juhlapuheissa nuoria tohtoreita pitäisi kannustaa lähtemään ulkomaille ja rekrytoida heidät vasta sen jälkeen takaisin, mutta pienten yksiköiden ja kiristyvän kilpailun vallitessa voi olla käytännössä houkuttelevampaa pyrkiä sitouttamaan hyödyllisimmät tuotannontekijät omaan yksikköön. Opetuslaitosten sisäsiittoisuus on synti, joka johtaa liialliseen sosiaaliseen koheesioon ja sitä myötä alhaisen tutkimuslaadun hyväksymiseen. 3
Voitaneen todeta, että Suomen tutkimustyöyhteisö on liian sisäsiittoinen ja kansallinen liikkuvuus on alhaista. Kehittyvien maiden nousu näkyy kiristyvänä kilpailuna myös kansainvälisissä julkaisuissa: heidän tutkimusvolyyminsa on korkea ja artikkeleiden lähettäminen länsimaisiin tiedejulkaisuihin ovat huimassa kasvussa. Kokemusten mukaan kilpailun mukanaan tuomat akkreditointihankkeet ovat saaneet Suomessa aikaan positiivisia sivuvaikutuksia ja synnyttäneet julkaisuja myös varttuneiden tieteenharjoittajien keskuudessa. Tieteenalan kansainvälistä kehitystä arvioitaessa on syytä tehdä kaksi johtopäätöstä: heikkoutena voidaan nähdä alhainen kansainvälisyys tutkijoiden kotipaikkaan liittyen (alhainen liikkuvuus), mutta vahvuutena itse tutkimushankkeiden kansainvälisyys. C. Tutkijanura ja tohtorikoulutus 2000-luvulla tohtoreita on valmistunut hyvä määrä. He ovat valmistuessaan nuoria ja he kaikki ovat työllistyneet hyvin. Erityisesti kansantaloustieteilijöillä on hyvin koulutusta vastaavia työmarkkinoita yliopiston ulkopuolella. Meneillään oleva talouskriisi voidaankin nähdä jopa rekrytointimahdollisuutena, sillä työmarkkinat ovat houkutelleet potentiaalisia jatko-opiskelijoita ja nuoria tohtoreita liian hyvin. Tohtorituotannon kasvaessa taloustieteilijöiden julkaisemien kansainvälisten referoitujen artikkelien määrä on myös merkittävästi lisääntynyt. Tilastojen valossa nämä julkaisut eivät kuitenkaan ole kansainvälistä kärkijoukkoa, johon todennäköisimmin päästäisiin post doc -tutkijoiden ja professorien kansainvälisillä yhteistyöhankkeilla. Tieteenharjoittajat kokevat, että on kohtuutonta vaatia yhtä aikaa korkeaa tohtorituotantoa, jos yhtä aikaa pitäisi tuottaa korkeaa laatua. Kumpaa siis halutaan, määrää vai laatua? Parhaiden jatko-opiskelijoiden rekrytoimiseksi olisi heille pystyttävä tarjoamaan edes kohtuullinen urapolku. Alkuvaiheen rahoitus pitäisi saada taattua kaikille jatko-opiskelijoille esimerkiksi kansallisten tutkijakoulupaikkojen muodossa. Kansallisilla tutkijakouluilla uskotaan olevan positiivinen vaikutus laatuun, sillä pienten yksiköiden ei kannata tarjota kaikkea koulutusta itse. Esimerkiksi kansantaloustieteen hyvää tilannetta (myös kansainvälisesti mitattuna) voidaan pitää pitkäjänteisen kansallisen tohtorikoulutuksen (KAVA) ansiona. Pätkärahoitus nähdään myös johtamisen ongelmana, sillä joissakin yksiköissä on onnistuttu luomaan järjestelmiä, joissa kaikille voidaan taata rahoitusta esimerkiksi 1+3 vuotta. Koska laadun uskotaan syntyvän akateemiselle uralle tohtorintutkinnon jälkeen jääneiden tutkijoiden toimesta, olisi rahoitusta saatava post doc -tutkijoiden vakansseihin. Lyhyet pätkät epävarmassa ja byrokraattisessa ympäristössä houkuttelevat valitsemaan varmemman ja taloudellisesti turvatumman vaihtoehdon liike-elämän puolella. D. Liikkuvuus ja verkostot Vaikka kansainvälisyys keskimäärin parantaakin tutkimusartikkelien vaikuttavuutta, on kuitenkin muistettava, että myös suomalaisella tutkimustiimillä voidaan saavuttaa merkittäviä tuloksia. Kansainvälisyys ei saa olla itseisarvo, vaan sen tulee olla aitoa yhteistyötä, jossa tutkimuksen laatu on oltava ensisijainen tavoite, tehtiinpä sitä sitten kotimaisin tai kansainvälisin voimin. 4
Kansainvälistä liikkuvuuden yleisimpiä muotoja Suomesta ulos ovat osallistuminen kansainvälisiin kongresseihin ja seminaareihin, tutkimushankkeet kansainvälisten kollegoiden kanssa ja lyhyet ja pitkät vierailut ulkomaisiin yliopistoihin. Vastaavasti kotikansainvälistämistä harjoitetaan kutsumalla vierailijoita Suomeen ja joissain tapauksissa myös kansainvälisillä rekrytoinneilla, jotka on koettu haastaviksi vaikean saatavuuden vuoksi tohtoriopintojen jälkeisessä vaiheessa. Liikkuvuuteen on saatavilla suhteellisen hyvin rahoitusta, mutta ongelmana on lähtijöiden puute. Missä siis vika, jos rahoitusta on tarjolla, mutta tutkijat pysyvät kotilaitoksen poteroissaan? Tilastojen mukaan perustutkinto-opiskelijoiden vaihto-opiskelu on vähentynyt ja tutkijoidenkin liikkuvuus on heikkoa kongresseja ja yhteistyöhankkeita lukuun ottamatta. Näkemyksemme mukaan liikkuvuus pitää saada käyntiin jo perustutkintoaikana tai jatko-opintojen alkuvaiheessa, jolloin rajoittavia tekijöitä (perhe, asunto, lasten koulu, puolison työ) on vähemmän. Jos ensimmäinen kansainvälinen työskentelyjakso tulee ajankohtaiseksi vasta professorin virassa, nousee lähtemisen kynnys usein liian korkeaksi. Tukitoimet perheen liikkuvuuden parantamiseksi vaihtelevat hyvin paljon yliopistoittain, mutta yleisesti niihin olisi saatava huomattavaa kohennusta. Kun yritys lähettää työntekijän ulkomaille, se huolehtii työntekijälleen kaiken. Kun yliopisto lähettää tutkijan kansainvälistymään, jäävät kaikki järjestelyt (ml. verottajan oikukkaat käytännöt) useimmiten tutkijan itsensä hoidettavaksi. Säätiöiden luoma yhteinen apurahapooli on hyvä esimerkki viimeaikaisesta kehityksestä jatkoopiskelijoiden ja post doc -tutkijoiden liikkuvuuden lisäämiseksi ja rahoituksen hakemisen helpottamiseksi. Urapolkujärjestelmä on saatava käyntiin ja vakiinnutettua siten, että siihen sisältyisi myös ulkomaanjakso. Myös sapattivapaajärjestelmä mahdollistaisi professoreiden liikkuvuutta ja irtiottoa hallinto- ja opetustehtävistä. Lisäksi rahoitusta kaivattaisiin sellaisiin hankkeisiin, jossa voidaan kutsua ulkomaisia tutkijoita Suomeen. Rahoituksen hakemisen heikkous on sen hitaus: ulkomaanjakson suunnitteluun ja rahoituksen hankkimiseen kuluu helposti vuosi. Voisiko rakentaa järjestelmää, josta voisi hakea rahaa lyhyehköllä varoitusajalla? Tieteenalallamme itse tutkimuksen tekeminen ei välttämättä vaadi jatkuvaa tai pitkäkestoista fyysistä läsnäoloa, joten lyhyempikestoisiakin tutkijavierailuja olisi hyödynnettävä paremmin varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa tutkijoilla on jo olemassa olevat kansainväliset verkostot. Vaikka yksittäinen varttuneempi tieteenharjoittaja ei esimerkiksi perhesyistä ole valmis harjoittamaan laajempaa liikkuvuutta, on kuitenkin huomattava, että he voivat tehdä merkityksellistä työtä avatessaan ovia muille ja rakentaessaan mahdollisuuksia laitoksensa junioreille. E. Tutkimuksen infrastruktuurit Vallitseva käsitys tuntuu olevan, että taloustieteissä ei ole infrastruktuurikuluja, vaikka todellisuudessa tämä ei ole realistista. Itse asiassa aineistot ja niiden kerääminen vievät suhteellisen paljon resursseja yksikkökokoon nähden. Kalliilla tieteenaloilla kansainvälistä yhteistyötä tehdään kustannusten jakamiseksi, mutta taloustieteessä näin ei ole mahdollista lain puitteissa tehdä. Kaupallisten toimijoiden (esim. Compustat, Thompson) tarjoamia aineistoja ja lisenssisopimuksia ei voi yhteistyöllä kiertää. Uhkana nähdäänkin näiden markkinaehtoisesti toimivien aineistojen ja lisenssien sekä kirjastotietokantojen hintojen karkaaminen yliopistojen budjettien ulottumattomiin. Lisäksi monella taloustieteen alalla tutkimusaineistot on kerättävä itse kentältä tai ujuttautumalla tutkittavaan organisaatioon julkisten aineistojen puuttuessa (esim. 5
strateginen johtaminen, johdon laskentatoimi), jolloin infrastruktuurikulut näkyvät huomattavina työkustannuksina. Uhkana on, että nämä taloudelliset tekijät eriarvoistavat tutkimusyksiköitä. Joillakin tutkimusaloilla on perustettu voittoa tavoittelemattomia tiedejulkaisuja vastalauseena kaupallistumiselle. Infrastruktuurimme on kuitenkin liikkuvaa, helposti siirrettävää eikä sen hyödyntämiselle ole maantieteellisiä rajoitteita. Aineistojen keräämiseen on Suomessa hyvät mahdollisuudet, sillä meillä on valtion toimesta tilastoituna paljon tietoa. Myös yrityksillä ja yliopistolla on pitkät yhteistyön perinteet eikä tieteellistä tutkimusta vieroksuta liike-elämässä. Tämä mahdollistaa joillakin aloilla uniikkien aineistojen keräämisen. Mahdollisuutena olisi hyödyntää laajemmin näitä julkisin varoin kerättyjä uniikkeja aineistoja asettamalla ne kaikkien tutkijoiden käyttöön. Mahdollisuutena voidaan myös nähdä se, että tiedeyhteisömme on avoin tutkimuksen monimuotoisuudelle ja sallii paradigmojen eroavaisuudet. F. Muut mahdolliset tieteenalan kannalta tärkeät kysymykset Työpajatyöskentelyssä nousi esille kaksi muuta teemaa: 1. Spekulaatiot mahdollisesta ammattikorkeakoulujen yhdistämisestä yliopistoihin nähdään uhkana, koska opiskelija-aineksen tason odotettaisiin laskevan. Samalla sen pelätään muodostavan uhan tutkimuksen ja opetuksen tieteellisyydelle. Bolognan prosessin täydellinen toteutuminen puolestaan nähdään mahdollisuutena, joka lisää liikkuvuutta kandidaatin ja maisterin tutkinnon välissä. 2. Tutkimuksen vaikuttavuutta tarkastellessa on otettava huomioon, että pelkkä impact factoreiden tuijottaminen saa liikaa huomiota. Monella taloustieteen alalla on niukasti sellaisia tiedejulkaisuja, joilla on kyseinen indeksi. Laskennallinen 2 tai 5 vuoden aikajakso on taloustieteen tutkimuksessa liian lyhyt vaikuttavuusaika, kun ottaa huomioon tyypillisen 2 3 vuotta kestävän referee-prosessin. Tiedejulkaisut voivat koskea niin erikoistunutta tieteenalaa, että viittauksia ei määrällisesti pysty syntymään suurta määrää. 6