kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat

080 kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat Kestävän kehityksen idea on kesyttänyt vihreän agendan ja kasvun rajoista käydyn keskustelun. Meidän tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota vaurauden ja itsemääräämisoikeuden välisiin jännitteisiin. Aikamme ympäristökriisi onkin edelleen miellettävä ennen kaikkea sivilisaatiokriisiksi. thomas wallgren

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 081 960- ja 1970-luvuilla syntynyt vihreä liike julisti taloudellisen kasvun petolliseksi kehitystavoitteeksi. Korkean eli kypsän modernin aikakauden (n. 1850 1970) ydintavoitteet nähtiin tuolloin keskenään ristiriitaisiksi. Eettinen universalismi ja pyrkimys saada kasvava materiaalinen vauraus kaikille arvioitiin elävässä elämässä mahdottomaksi yhtälöksi. Kritiikin kärki kuitenkin katkesi kun kestävän kehityksen idea alkoi 1980-luvun puolivälissä kesyttää vihreää agendaa. Taloudellinen kasvu istutettiin jälleen sujuvasti yhteen ekologisen ja yhteiskunnallisen vastuun kanssa. Tässä kirjoituksessa arvioin kriittisesti tätä uutta konsensusta. Käsittelen myös välineellisen vaikutusvallan ja moraalisen itsemääräämisoikeuden välistä jännitettä aikamme kulttuurisina pyrkimyksinä. Esitän, että ympäristön ja kehityksen kriisi on perimmiltään edelleen sivilisaatiokriisi, ja että se vaikuttaa korkean modernin kulttuuristen kehitysehtojen määrittymiseen. vihreän liikkeen ja sen kesyttämisen sivilisaatiohaasteet Luonnonsuojelulla ja kasvukritiikillä sekä edistyksellä ja kehityksellä on pitkä historia, mutta niiden nouseminen ympäristökriisistä ja kehityksestä käydyn keskustelun aallonharjalle 1960- ja 1970-luvuilla oli modernissa historiassa ainutlaatuinen tapahtuma. Ympäristö ja kehitys linkitettiin ensimmäisen kerran poliittisesti siten, että se loi pohjan kansainvälisesti merkittävälle uudelle kansalaisliikkeelle. Liikkeen ytimessä oli levottomuutta herättävä huomio siitä, että ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys kytkeytyvät läheisesti yhteen. Tämän uuden vaihtoehdon tai vihreän liikkeen erityinen piirre oli myös sen tahto haastaa poliittinen jakautuminen vasemmistoon ja oikeistoon. Norjassa 1950-luvulta 1980-luvulle vaikuttaneella ekofilosofisella liikkeellä oli huomattava globaali merkitys uuden vihreän liikkeen itsetietoisuuden rakentumisessa. Keskeistä olivat huomiot siitä, että molemmat suuret modernit poliittiset traditiot, sosialistinen vasemmisto ja liberaali oikeisto, allekirjoittavat saman perustavan unelman teollisen kasvuyhteiskunnan tuomasta yltäkylläisyyden ja helpon elämän kulttuurista. Uuden vihreän liikkeen tehtävänä oli mennä tämän asetelman ylitse, kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää visiota sivilisaatiosta. (Reed and Rothenburg, eds., 1992. Ks. myös Goldsmith 1992 and Sachs, ed., 1992.) Viittaan korkealla modernilla kulttuuriseen asetelmaan, joka kristallisoitui 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Se vapautti ennennäkemättömän kapasiteetin muuttaa sosiaalisen elämän olosuhteita ja ekosysteemejä. Ihmiset eri puolilla maailmaa edistivät tätä kapasiteettia suurella intohimolla ja määrittivät korkean modernin ominaisuuksia. Ne pohjautuivat sellaisille läntisen perimän vanhoille arvoille

082 Peruste #1 2012 kuin rationaalisuus, eettinen universalismi ja demokraattinen hallinto yhdessä joidenkin uudelle aikakaudelle ominaisten kulttuuriarvojen kera, kuten itsemääräämisoikeus ja yksilökohtainen vapaus. Muita korkeaa modernia määrittäviä kulttuurin erityispiirteitä ovat ajatukset siitä, että maallinen, lineaarinen, historiallinen aika on tila, missä itsemääräämisoikeutta voidaan harjoittaa ja että teknologisten ja organisatoristen edistysaskelien vuoksi kaikille ulottuva alati kasvava vauraus on toivottavaa ja mahdollista. Korkean modernin suunnattoman voiman ristiriitaisuus tunnistettiin varhain. Baudelaire, Marx, Whitman ja monet muut 1800-luvun puolivälin avainajattelijat olivat yhtä mieltä siitä, että uusi orastava aika yhdisti korkeita lupauksia huomattaviin riskeihin ja vaaroihin. (Habermas 1985a, Wallgren 1999.) Puolitoista vuosisataa myöhemmin Charles Taylor tiivisti korkean modernin keskeisen sisäisen ristiriitaisuuden mainiosti kirjoittaessaan, että se on saattanut sekä loiston että kärsimyksen ( grandeur et misère ) ennennäkemättömälle tasolle. (Taylor 1989.) Korkean modernin poliittista historiaa voi valtaosiltaan kuvailla kahden akselin välisinä taistelutarinoina. Ensimmäinen on vasemmiston ja oikeiston moderneja päämääriä puolustaneiden progressiivisten liikkeiden ja kulttuurisesti taantumuksellisten antimodernien liikkeiden välinen taistelu. Toinen on progressiivisen leirin sisäinen, oikeiston ja vasemmiston välinen, taistelu oikeasta tavasta ymmärtää ja toteuttaa uuden aikakauden lupauksia. Uusi vihreä liike oli korkean modernin poliittisen historian ensimmäinen liike, joka sivuutti nämä taisteluakselit. Se halusi kokonaan hylätä korkean modernin kulttuurisen projektin tai vähintään uudistaa sen perinpohjaisesti, olivathan sen kaksi ideaalia osoittautuneet yhteen sopimattomiksi. Vihreän liikkeen poliittisen identiteetin ytimessä oli väite kasvun kiistämättömistä rajoituksista. Näiden rajoitusten takia kaksi eettiselle universalismille luonteenomaista arvoa eli biodiversiteetin suojelu ja maailman kaikkien ihmisten ja tulevien sukupolvien perustarpeiden tyydytys ovat yhteen sopimattomia kolmannen arvon eli kaikkien ihmisten kasvavan varakkuuden kanssa. Joudumme siksi vihreän liikkeen perustavan väittämän mukaan valitsemaan kahden korkeaa modernia määrittävän ominaispiirteen, UUSI VIHREÄ LIIKE OLI KORKEAN MODERNIN POLIITTISEN HISTORIAN ENSIMMÄINEN LIIKE, JOKA SIVUUTTI NÄMÄ TAISTELUAKSELIT. SE HALUSI KOKONAAN HYLÄTÄ KORKEAN MODERNIN KULTTUURISEN PROJEKTIN TAI VÄHINTÄÄN UUDISTAA SEN PERINPOHJAISESTI, OLIVATHAN SEN KAKSI IDEAALIA OSOITTAUTUNEET YHTEEN SOPIMATTOMIKSI. VIHREÄN LIIKKEEN POLIITTISEN IDENTITEETIN YTIMESSÄ OLI VÄITE KASVUN KIISTÄMÄTTÖMISTÄ RAJOITUKSISTA.

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 083 varakkuuden edistämisen ja eettiseen universalismiin sitoutumisen välillä. Edistyksellistä poliittista keskustelua on 150 vuoden ajan muovannut debatti siitä, miten korkean modernin lupauksia voidaan parhaiten toteuttaa. Vihreän liikkeen nousu keskustelun keskiöön oli sokki yhtä lailla vasemmiston kuin oikeiston edistyksellisille. Kysymys tavoitteiden saavuttamisen tavoista sivuutettiin ja heidät haastettiin nyt ensimmäisen kerran perustelemaan asetettuja tavoitteita. Sokkivaikutus kesti kuitenkin vain noin 20 vuotta. YK:n kestävän kehityksen raportti eli niin kutsuttu Brundtlandin raportti muutti tilanteen. Se suositteli yhteiskuntia etsimään kestävää kehitystä, joka määriteltiin sellaiseksi edistykseksi ja kasvuksi, jota vallitsevat modernin poliittiset traditiot tavoittelevat. Mukana oli ainoastaan lisäys siitä, että edistyksen ei tule johtaa luonnonvarojen ehtymiseen niin paljon, että se uhkaisi eettisen universalismin mukaisia kosmopoliittisia pyrkimyksiä (WCSD 1987.) Raportti pakotti vihreän diskurssin korkean modernin kulttuurisiin raameihin. Tällöin hylättiin ajatus siitä, että kasvulle pitää pistää rajat ekologisen kestävyyden takia. Sen sijalle nostettiin usko siihen, että ekologinen vastuullisuus on sovitettavissa yhteen kasvun kanssa. Tälle uudelle optimismille keksittiin nopeasti monta eri nimeä: alettiin puhua kestävän kehityksen lisäksi ekologisesta rakennemuutoksesta, vihreästä taloudesta, ja niin edelleen. Keskustelumaisema muuttui muutamassa vuodessa perustavasti. Kestävän kehityksen diskurssi hallitsi YK:n ympäristön ja kehityksen konferenssia Rio KESTÄVYYDEN KESKUSTELUN VALLITSEVA VISIO TAVOITTELEE KUITENKIN EDELLEEN, BRUNDTLANDIN RAPORTIN TAVOIN, KASVUORIENTOITUNEEN TALOUDEN RAAMIIN SOVELTUVAA KESTÄVYYTTÄ SEN SIJAAN, ETTÄ PYRITTÄISIIN SIIRTYMÄÄN KOHTI UUTTA VISIOTA SIVILISAATIOSTA, KUTEN VIHREÄ LIIKE ENNEN BRUNDTLANDIN AIKAA TOI ESIIN. de Janeirossa vuonna 1992. Kasvun rajat oli konferenssissa marginaalinen käsite. Kun Euroopan Unionin tavoitteita 15 vuotta myöhemmin muodostettiin, kestävän kehityksen diskurssin poliittiset vaikutukset olivat jo juurtuneet laajalle. Lissabonin sopimuksen artikla 2(3) kirjaa suorasukaisesti, että Unioni pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu (Treaty of Lisbon (2007), 2007 O.J. (C306) 1). Globaalissa kestävyysdiskurssissa on luultavasti viimeisen vuosikymmenen ajan yhä enemmän painotettu tarpeita, joita jo Brundtlandin raportti suositteli, mutta jotka vain on usein jätetty huomioimatta. Intellektuaalisissa ja poliittisissa vastauksissa aikamme kriiseihin tulisi yhtä lailla huomioida niin yhteiskunnalliset kuin taloudelliset ja ekologiset kysymykset. Kestävyyden keskustelun vallitseva visio tavoittelee kuitenkin edelleen, Brundtlandin raportin tavoin, kasvuorientoituneen talouden raamiin soveltuvaa kestävyyttä sen sijaan, että

084 Peruste #1 2012 SOKKIVAIKUTUS KESTI KUITENKIN VAIN NOIN 20 VUOTTA. YK:N KESTÄVÄN KEHITYKSEN RAPORTTI ELI NIIN KUTSUTTU BRUNDTLANDIN RAPORTTI MUUTTI TILANTEEN. SE SUOSITTELI YHTEISKUNTIA ETSIMÄÄN KESTÄVÄÄ KEHITYSTÄ, JOKA MÄÄRITELTIIN SELLAISEKSI EDISTYKSEKSI JA KASVUKSI, JOTA VALLITSEVAT MODERNIN POLIITTISET TRADITIOT TAVOITTELEVAT. pyrittäisiin siirtymään kohti uutta visiota sivilisaatiosta, kuten vihreä liike ennen Brundtlandin aikaa toi esiin. (ks. HPGS 2012.) Mikä teki vihreän haasteen taltuttamisen mahdolliseksi? Miten meidän tulisi arvioida tapahtunutta diskursiivista muutosta? Vastauksemme riippuu siitä, miten ymmärrämme laajan kokoelman toisiinsa olennaisesti linkittyneitä empiirisiä, moraalisia ja käsitteellisiä asioita. Ehdotan kiistanalaisten asioiden jäsentämistä tavalla, joka voi auttaa viemään keskustelua kestävyydestä uuteen suuntaan. Tätä suuntaa voisi luonnehtia termeillä jälki-kestävä ja jälkikasvun rajat. Ehdotuksen ytimessä on muistutus siitä, että kulttuurinen debatti arvoista ja tarkoituksesta säilyy selkeästi erillään teknisestä debatista talouden indikaattoreista ja on tätä perustavampi. varovaisuus, riski ja rajojen epävarmuus Esimerkiksi seuraava narratiivi kuvaa vuoden 1987 jälkeistä valtavirran tervejärkistä ajattelua: Väestön, energian ja muiden luonnonvarojen käytön kasvu ei ole johtanut ihmiskunnan tai talouksien romahtamiseen. Yhä useammat ihmiset elävät itse asiassa pidempään ja mukavammin kuin koskaan ennen. Kasvun rajoista huolestuneet olivat siis todistetusti väärässä. Eittämättä oikeudenmukaisuus hyötyjen jaossa on haasteellista. Viimeiset vuosikymmenet ovat saaneet aikaan suuremmat tuloerot kuin koskaan aikaisemmin, mutta matalin ääripää on kuitenkin myös hyötynyt tapahtuneesta kehityksestä, kun huomioidaan kaikkein tärkeimmät sosiaaliset ja taloudelliset indikaattorit. Köyhyyden absoluuttisista ja suhteellisista määristä voimme toki kiistellä, mutta kaiken kaikkiaan kehitys on kyllä ollut menestys. On myös tilaa kiistelylle siitä, miten parhaiten vastata ilmastonmuutokseen ja biodiversiteetin katoamisen sekä kehityksen ja talouskasvun väliseen suhteeseen. Tässäkin valtavirran konsensus tutkijoiden ja yleisen julkisen keskustelun parissa on se, että vaikka ilmasto- ja biodiversiteettikysymykset voivat hyvin olla syitä laadulliseen muutokseen siinä, miten me mittaamme ja edistämme taloudellista edistystä, ne eivät kuitenkaan ole riittävä peruste hylätä talouskasvua tavoitteena. Ajatus talouskasvusta irtaantumisen tarpeellisuudesta on tänä päivänä vielä vähemmistön asemassa (UNDP 2007, Berg, 2011, Drèze and Sen, 2011, Reddy and Minoiu, 2007, Sen, 2001, Ulvila and Pasanen 2010.). Millä tavalla tämä uusi Brundtlandin

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 085 komission jälkeisen ajan hegemoniseen asemaan noussut optimistinen narratiivi haastaa vihreän sivilisaatiokritiikin uudistumaan? Vastaukset voivat olla monenlaisia. Osa vihreästä liikkeestä on lähtenyt siitä, että kestävän kasvun ihanne voidaan varovaisuusperiaatteeseen vedoten osoittaa harhaiseksi. Tällöin korostetaan, että ei auta väittää, että kasvun rajojen ylitystä ei ole vielä tapahtunut. Saatetaanhan nyt ylittämättömiltä näyttävät rajat lähitulevaisuudessa hyvinkin ylittää. Samaa argumentaatiotapaa jatkaen voidaan vaatia kehitysoptimisteja myöntämään, että taloudellisen kasvun, institutionaalisten innovaatioiden ja teknologisen kehityksen valloilleen päästämä voima on myös ihmisen aiheuttaman, maailmanlaajuisen eläinten sukupuuttoon kuolemisen ja mahdollisesti myös ilmastonmuutoksen taustalla. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei varovaisuusperiaate eikä mikään muu argumentatiivinen lähtökohta yksin riitä ratkaisemaan vihreän kasvukritiikin ja kestävän kehityksen kannattajien välistä kiistaa siitä onko kestävä, ikuinen talouskasvu sekä mahdollista että toivottavaa vai ei. Epävarmuuden hallinnasta käytävässä keskustelussa varovaisuusperiaate, jonka mukaan maksimaalisen riskin välttäminen edustaa viisautta, ei ole ainoa rationaalinen vaihtoehto. Sitä vastaan voidaan aina argumentoida optimistiseen markkinaideologiaan vetoamalla: riskinottaminen on hyvä asia. Tällöin luotetaan vapaiden markkinavoimien luovan tuhon myönteiseen dynamiikkaan. Tästä näkökulmasta voi aina sanoa ympäristökatastrofin pahentuessa, että edelleen meidän tulee luottaa siihen, että kasvun jatkuva tavoittelu antaa meille paremmat edellytykset kuin muut vaihtoehdot luoda niitä keinoja ja resursseja, joita tarvitsemme ongelmien ratkaisemiksi. Debatti on ratkaisematon. Vaikka olettaisimme joitakin objektiivisesti määriteltäviä rajoja olevan olemassa (esimerkiksi rajan siitä, miten paljon energiaa ihminen voi käyttää lyhyessä ajassa saamatta aikaan nisäkkäiden elämää uhkaavaa maapallon kuumenemista), se ei aseta tarkkoja moraalisia rajoja kasvun tavoittelemiselle. Emmehän me voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että lento toisille planeetoille voisi tulla mahdolliseksi tai että jopa aikaisempaa suurempi taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys voisivat saada aikaan jonkun täysin ennestään aavistamattoman sosiaalisen ja kulttuurisen edistyksen. Tämä vastaus uhmaa moraalisen mielikuvituksemme rajoja, mutta siinä piilee totuuden siemen. Meidän tulee hyväksyä kasvun rajoista ja kestävästä kehityksestä vuosina 1972 2012 käydystä keskustelusta teh- MEIDÄN TÄYTYY KIINNITTÄÄ HUOMIOTA MYÖS VAURAUDEN JA ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN VÄLISEEN JÄNNITTEESEEN. SILLOIN MEIDÄN TÄYTYY OSOITTAA EDELLEEN UUSISTA NÄKÖKULMISTA, ONKO TALOUSKASVUN EDISTÄMINEN YHTEEN SOVITETTAVISSA KAIKKIEN MUIDEN KORKEAN MODERNIN KULTTUURISTA PROJEKTIA MÄÄRITTÄVIEN KESKEISTEN IHANTEIDEN KANSSA.

086 Peruste #1 2012 OLEMME JOUTUNEET TILANTEESEEN, JOSSA TUHANSIEN MILJOONIEN IHMISTEN PÄIVITTÄINEN ELÄMÄ ON TIUKASTI KIETOUTUNUT FUNKTIONAALISEN RIIPPUVUUDEN VERKKOON, JOTA ON VAIKEA KÄSITTÄÄ, VAIKEA HYLÄTÄ JA MILTEI MAHDOTONTA HALLITA. VOISIMME SANOA VAURAUDEN TAVOITTELUN OLEVAN RIIPPUVAINEN YHTEISKUNNALLISESTA KOMPLEKSISUUDESTA. tävä johtopäätös. Päinvastoin kuin vihreän liikkeen sisällä moni on kuvitellut, kasvulle ei ole määriteltävissä sellaista rajoitetta, joka pakottaisi kaikki kosmopoliittisuuteen sitoutuneet ihmiset hyväksymään talou dellisen kasvun tavoittelemisen järjettömyyden. itsemääräämisoikeuden ja kasvun välinen jännite korkean modernin haasteena Ekologinen kriisi on noussut yleiseen tietoisuuteen. Tämän seurauksena jännite kasvun tavoittelun ja eettisen universalismin (eli kosmopoliittisen moraalin) välillä on ollut modernin aikakauden kenties keskustelluin kulttuuripoliittinen teema. Yllä olen esittänyt perusteita arviolle, ettei keskustelu tästä aiheesta voi toimia perustana kovin ehdottomille tai yksiselitteisille eettisille tai yhteiskuntapoliittisille johtopäätöksille. Jatkossa yritän osoittaa, ettei kasvun ja kosmopoliittisen moraalin välinen jännitekenttä kuitenkaan ole ainoa kulttuurimme dilemma joka motivoi aikamme vihreän liikkeen sivilisaatiokriittistä agendaa. Vihreää liikettä motivoi myös eräs toinen, ajallemme ominainen mutta vähemmälle huomiolle jäänyt sisäinen jännite. Tämä on kasvun tavoittelun ja itsemääräämisoikeuden välinen jännite. Meidän tulee aluksi tarkentaa, milloin voimme puhua kasvun turvin lisääntyvän vaurauden ja itsemääräämisoikeuden tavoittelun välisestä jännitteestä. Jännitettä kun ei välttämättä aina ole. Modernissa lännessä (jonka mallia maailmanlaajuisesti jäljitellään) jännite on kuitenkin seuraavasta syystä ilmeinen ja nopeasti kasvava: Vaurauden ylläpito ja kasvattaminen vaatii nykyään monimutkaisten teknisten apuvälineiden ja organisatoristen mallien laaja-alaista käyttöä. Satelliittien välittämä kommunikaatio, johdannaisten automatisoitu kauppa, maaperän harvinaisten metallien kaivaminen ja prosessointi sekä kansainväliset investointi- ja patenttisopimukset ovat vain joitakin esimerkkejä käytännöistä, joiden ylläpito vaatii suunnattoman sofistikoitunutta teknologiaa sekä erittäin monimutkaisia ja monikerroksisia institutionaalisia rakenteita. Nämä teknologiat ja instituutiot ovat välttämättömiä edellytyksiä vaurauden nykyisten muotojen ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa tuhansien miljoonien ihmisten päivittäinen elämä on tiukasti kietoutunut funktionaalisen riippuvuuden verkkoon, jota on vaikea käsittää, vaikea hylätä ja miltei mahdotonta hallita. Voisimme sanoa vaurauden tavoittelun olevan riippuvainen yhteiskunnallisesta kompleksisuudesta.

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 087 Kyseinen riippuvuus ei tietenkään välttämättä aiheuta ympäristötuhoa eikä sen tarvitse johtaa eriarvoisuuteen. Tässä emme ylipäätään enää puhu kasvuyhteiskunnan ja eettisen universalismin välisestä jännitteestä. Silti jännite on korkean modernin kulttuurisen projektin kannalta hyvin radikaali haaste. Voimme jopa sanoa, että korkea moderni on tullut juuri tämän jännitteen takia itsemääräämisen projektina tiensä päähän. Esimerkiksi poliittisen hokeman paluuta entiseen ei ole yleistynyt käyttö on osoitus korkean modernin kulttuurin ajautumisesta umpikujaan. Väite umpikujasta pitää erityisesti paikkansa silloin, kun korkean modernin huomio itsemääräämisoikeudesta sisältää ajatuksen siitä, että olemme vapaita valitsemaan millaisessa yhteiskunnassa haluamme olla osallisena ja mihin suuntaan toivomme sitä kehitettävän. Jos emme edellä mainitun funktionaalisen riippuvuuden tähden voi vastuullisesti etsiä vaihtoehtoa teollisen kasvun yhteiskuntamallille, olemme menettäneet suuren osan vapaudestamme ottaa vastuuta kohtalostamme ja antaa kulttuurillemme suuntaa. Olettakaamme kuitenkin, että riippuvuuden seitti on mahdollista murtaa. Mitä voimme sanoa tällaisen ajatuksen vetovoimasta? Jos rajoitumme keskustelemaan itsemääräämisoikeudesta ohjeita tarjoavana, normatiivisena viitekehyksenä, tulee meidän käsitellä kahta asiaa: monimutkaisuuden kysymystä ja kysymystä tahattomien seurausten vastuusta. Ensin meidän pitää kuitenkin palata vielä kerran lyhyesti pohtimaan keskustelun ennakkoehtoja. Yksi kasvun rajojen debatin luonteenpiirre 1960-luvulta 1990-luvulle oli monien jakama käsitys, että kyseessä oli perimmiltään väittely faktoista. Ajatuksena oli, että taustalla on olemassa kaikkien keskustelun osapuolten yhteisymmärrys siitä, että kasvu on toivottavaa, jos se on yhteensopiva kaikkien ihmisten intressien kanssa (ml. tulevien sukupolvien intressit sekä kenties myös biodiversiteetin suojelu). Väittely koski tämän yhteisymmärryksen vallitessa vain sitä, onko toivottava mahdollista. Tämä keskusteluasetelma rakentui ajatukselle, että vauraudella ja kosmopolitismilla oli molemmilla kova empiirinen ytimensä. Menestys empiirisesti määrättyjen ydintavoitteiden saavuttamisessa oli mahdollista arvioida objektiivisesti, neutraaleilla tieteellisillä keinoilla. Esimerkiksi ajatus, että ihmiset ovat sitä vauraampia, mitä paremmat mahdollisuudet heillä on harjoittaa valinnanvapautta runsaan hyödykkeiden ja palvelujen tarjonnan markkinoilla, on kyseisen keskustelun oletusehtojen mukainen (vrt. esim. Amartya Sen ja ns. capabilities -käsitteen käyttö liberaalissa talousteoriassa.) Samojen oletusehtojen mukaisesti voidaan myös ajatella, että järkevillä määritelmillä kosmopolitismi on paremmin toteutettu silloin, kun kaikkien perustarpeet ESIMERKIKSI POLIITTISEN HOKEMAN PALUUTA ENTISEEN EI OLE YLEISTYNYT KÄYTTÖ ON OSOITUS KORKEAN MODERNIN KULTTUURIN AJAUTUMISESTA UMPIKUJAAN.

088 Peruste #1 2012 KASVANEEN YHTEISKUNNALLISEN KOMPLEKSISUUDEN JA FUNKTIONAALISEN RIIPPUVUUDEN OLOISSA HUOMAAMME VÄLITTÖMÄSTI, ETTÄ KASVU ON MONIMUTKAISUUTTA EDELLYTTÄESSÄÄN JÄNNITTEISESSÄ SUHTEESSA ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN KANSSA. TÄMÄ JOHTUU SEKÄ ÄLYLLISEN KAPASITEETIN ETTÄ AJAN RAJALLISUUDESTA. on tyydytetty kuin että ne eivät sitä olisi. Kummatkin kuvaamamme ajatukset antavat meille perusteen arvioida yhteiskunnallista menestystä objektiivisesti mitattavissa olevien määrällisten saavutusten mukaan. Saatamme siis sanoa, että mainittujen oletusehtojen mukainen debatti kasvun ja kosmopolitismin yhteensopivuudesta noudattaa empiirisen todistettavuuden käsitteellistä logiikkaa. Kun käännämme huomion itsemääräämisoikeuden ja kasvun väliseen suhteeseen käsitesäännöstökin muuttuu aivan toisenlaiseksi. Kysymykset objektiivisista tosiasioista alkavat tällöin näytellä aiempaa pienempää roolia. Tämä johtuu osittain siitä, että itsemääräämisoikeus on käsitteellisesti haastetumpi ja kompleksisempi arvo kuin idea objektiivisista tarpeista. (Itsemääräämisoikeudesta, ks. esimerkiksi Tugendhat 1979. Tarpeista, ks. esimerkiksi von Wright 1982.) Pitäessämme itsemääräämisoikeutta arvokkaana asiana, joudumme arvioimaan esimerkiksi yksilöllisyyden ja poliittisen itsemääräämisoikeuden välistä suhdetta. Toisin sanoen meidän pitää arvioida, mitä itsemääräämisoikeus merkitsee yksilöllisyyden näkökulmasta. Olettakaamme kuitenkin, että itsemääräämisoikeus on kenelle tahansa suurempi silloin, kun hänellä on mahdollisuus osallistua demokraattisen yhteisön päätöksentekoon kuin että hänellä ei tätä mahdollisuutta olisi. (Cf. Rawls 2005.) Jos hyväksymme tämän oletuksen, niin mitä siitä seuraa keskustelulle kestävästä kehityksestä? Kasvaneen yhteiskunnallisen kompleksisuuden ja funktionaalisen riippuvuuden oloissa huomaamme välittömästi, että kasvu on monimutkaisuutta edellyttäessään jännitteisessä suhteessa itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä johtuu sekä älyllisen kapasiteetin että ajan rajallisuudesta. Tietysti tasa-arvoiset kansalaiset voivat välillisesti tasapuolisella sopimuksella siirtää demokraattista suvereniteettiaan demokraattisesti vastuussa oleville elimille ja asiantuntijoille. Periaatteessa tällä suvereniteetin siirtämisellä ei kai ole mitään rajaa. Jonkinlainen käsitys siitä, miten yhteiskunta kehittyy (mitä on tapahtunut, miten se on tapahtunut ja mitä voisi seuraavaksi olettaa tapahtuvan) on kuitenkin edellytyksenä kansalaisten demokraattisen osallistumisen päämäärälle. Tämä päämäärä on edelleen fundamentaalinen, korvaamaton perusta demokratialle. (Habermas 1981, 1985b, 1991. ) Monimutkaisuus vähentää mahdollisuuttamme käsittää yhteiskunnallisia asioita (Kvaløy 1992). Ajankohtainen esimerkki on ilmastodebatti. Kansalai-

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 089 set kohtaavat hurjia ajankäytöllisiä ja älyllisiä paineita pyrkiessään saavuttamaan harkitun näkemyksen sellaisissa avainkysymyksissä kuin millaista suhteellista arvoa tulisi antaa ilmastoskeptikoille ja huolestuneille näkemyksille. Tai miten paljon toivoa ja resursseja tulee investoida hiilen vähentämiseen vapaaehtoistoimin ja markkinaratkaisuin, kun niitä verrataan sitovilla laillisilla keinoilla ja verotuksella toteutettuun säätelyyn. On siis selvää, ettei itsemääräämisoikeuden ja demokraattisen osallistumisen tavoittelu aseta objektiivisesti mitattavissa olevia raja-arvoja kasvun tavoittelulle. Olisi kuitenkin virhe tehdä sellainen johtopäätös, että kiistattoman raja-arvon puuttumisen vuoksi koko aihe voidaan ohittaa merkityksettömänä. Demokratia ei ole tarkkaan mitattavissa eikä määriteltävissä. Se on kuitenkin ytimeltään haavoittuva arvo ja sillä on perustava merkitys sille yhteydelle, jota korkean modernin aikakaudella elävät ihmiset ovat kautta historian yrittäneet saada aikaan vapauden, tasa-arvon ja ihmisjärjen välillä. Niille, jotka uskovat kasvun ja kestävyyden yhteensopivuuteen, voidaan muotoilla teknologinen kysymys purtavaksi toimintamme tahattomista (ei-intentionaalisista) vaikutuksista. (Oletan tässä ilman todisteita, että teknologinen kehitys on edellytys kasvulle ja että teknologisen kehityksen yksi elementti on lisääntyvä kapasiteetti vaikuttaa maailmaan.) Uuden teknologian kehityksellä voi olla ennakoitavia vaikutuksia, jotka seuraavat siitä, että ihmiset käyttävät tuota teknologiaa rationaalisesti ja hyvää tarkoittaen. Tällä samalla toiminnalla voi myös olla ennakoimattomia vaikutuksia. Lisäksi kyseisen teknologian käytöllä voi olla ennakoitavia ja ennakoimattomia vaikutuksia, jotka seuraavat siitä, että ihmiset käyttävät teknologiaa irrationaalisesti tai tarkoituksellisen tuhoavasti. Teknologiseen kehitykseen perustuva kasvun tavoittelu tuo vastuun kaikista näistä vaikutuksista. Meidän täytyy siis pohtia, mitä riskejä otamme, valitsemme sitten teknologian vaikutusten vähentämiseen tai lisäämiseen tähtäävän politiikan. Oletamme kasvun vaativan teknologista kehitystä. Sitoutuminen kasvun tavoitteluun tuo mukanaan alati kasvavan vastuun valintamme jatkuvasti lisäämistä tahattomista vaikutuksista. Tästä seuraa, että mikäli vaurauden lisäämisen ja itsemääräämisoikeuden edistämisen tavoitteiden väliseen jännitteeseen ei puututa, annetaan itsemääräämisoikeuden asteittain laimentua. Debatti kestävyydestä on myös debattia korkean kulttuurin mahdollisuudesta ja toivottavuudesta. TEKNOLOGISEEN KEHITYKSEEN PERUSTUVA KASVUN TAVOITTELU TUO VASTUUN KAIKISTA NÄISTÄ VAIKUTUKSISTA. MEIDÄN TÄYTYY SIIS POHTIA, MITÄ RISKEJÄ OTAMME, VALITSEMME SITTEN TEKNOLOGIAN VAIKUTUSTEN VÄHENTÄMISEEN TAI LISÄÄMISEEN TÄHTÄÄVÄN POLITIIKAN.

090 Peruste #1 2012 lopuksi Argumentoin alussa, että Brundtlandin raportin ja YK:n Rio de Janeiron vuoden 1992 konferenssin esiin nostama kestävän kehityksen diskurssi kesytti 1960- ja 1970-luvuilla alkaneen kasvun rajoista käydyn keskustelun. Ennen Brundtlandin raporttia keskustelu ekologisesta kriisistä miellettiin kulttuurisia valintojamme haastavaksi kritiikiksi. Brundtlandin raportin julkaisemisen jälkeen kriisi alettiin mieltää haasteeksi lähinnä insinööreille ja hallinnolle tuottaa kestävää kasvua, eikä koko yhteiskunnalle uudistaa kulttuurista mielikuvitustaan. Sen jälkeen yritin osoittaa, että alkuperäinen vihreää liikettä sävyttänyt intuitio ei analysoinut riittävän tarkasti kahden korkean modernin keskeisen elementin, kosmopolitismin ja aina kasvavan materiaalisen hyvinvoinnin saavuttamisen välistä jännitettä. Toiseksi esitin, että voidaksemme ymmärtää vihreän liikkeen esittämän kulttuurisen haasteen kaikki ulottuvuudet, eettisen universalismin ja kasvuntavoittelun välisen jännitteen analyysi ei riitä. Meidän täytyy kiinnittää huomiota myös vaurauden ja itsemääräämisoikeuden väliseen jännitteeseen. Silloin meidän täytyy osoittaa edelleen uusista näkökulmista, onko talouskasvun edistäminen yhteen sovitettavissa kaikkien muiden korkean modernin kulttuurista projektia määrittävien keskeisten ihanteiden kanssa. Johtopäätökseni on, että aikamme ympäristökriisi on edelleen miellettävä ennen kaikkea sivilisaatiokriisiksi. Modernille kulttuurille olisi itsetuhoista vastata kasvuyhteiskunnan aiheuttamaan ympäristökriisiin vain teknisin keinoin. Näin tehdessään se joutuisi tahtomattaan luopumaan yhteiskunnallisesta itsemääräämisestä kulttuuriarvona. Kirjoittaja on filosofian dosentti ja tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Artikkeli on vapaa ja tiivistetty suomennos Thomas Wallgrenin tekstistä: Sustainable Development and the Cultural Contradictions of High Modernity: Beyond Brundtland and Limits to Growth. Käännös: Outi Hakkarainen. JOHTOPÄÄTÖKSENI ON, ETTÄ AIKAMME YMPÄRISTÖKRIISI ON EDELLEEN MIELLETTÄVÄ ENNEN KAIKKEA SIVILISAATIOKRIISIKSI. MODERNILLE KULTTUURILLE OLISI ITSETUHOISTA VASTATA KASVUYHTEISKUNNAN AIHEUTTAMAAN YMPÄRISTÖKRIISIIN VAIN TEKNISIN KEINOIN. NÄIN TEHDESSÄÄN SE JOUTUISI TAHTOMATTAAN LUOPUMAAN YHTEISKUNNALLISESTA ITSEMÄÄRÄÄMISESTÄ KULTTUURIARVONA.

Kestävä kehitys ja korkean modernin sisäiset ristiriidat 091 lähteet Berg, Lasse, 2011, Skymningssång i Kalahari, Ordfront, Tukholma. Drèze, Jean and Sen, Amartya (2011), Putting Growth in Its Place, ms. 16pp. Goldsmith, Edward (1992) The Great U-Turn: De-Industrialising Society. Ashis Publishing House, New Delhi. Habermas, Jürgen (1981) Theorie des kommunikativen Handelns, Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main. Habermas, Jürgen (1985a) Der Philosophische Diskurs der Moderne. Zwölf Vorlesungen. Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main. Habermas, Jürgen (1985b) Die neue Unübersichtlichkeit, Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main. Habermas, Jürgen (1991) Faktizität und Geltung, Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main. HPGS (2012) Resilient People, Resilient Planet: A future worth choosing. United Nations Secretary-General s High-level Panel on Global Sustainability. New York: United Nations. Kvaløy, Sigmund (1992): Complexity and time - Breaking the pyramid s reign. In Peter Reed & David Rothenberg (eds): Wisdom and the Open Air, The Norwegian Roots of Deep Ecology. University of Minnesota Press, Minnesota Rawls, John (2005) Political Liberalism, Columbia University Press, New York Reddy, Sanjay and Minoiu, Camelia (2007), Has World Poverty Really Fallen? Review of Income and Wealth, Volume 53, Issue 3, 2007, pp. 484-502. Reed, Peter & Rothenberg, David (eds) (1992), Wisdom and the Open Air, The Norwegian Roots of Deep Ecology. University of Minnesota Press, Minnesota. Sachs, Wolfgang (ed.) (1992) The Development Dictionary, A Guide to Knowledge as Power. Zed Books, London. Sen, Amartya (2001) Development as Freedom. Oxford University Press, Oxford. Taylor, Charles (1989) Sources of the Self. The Making of the Modern Identity. Cambridge University Press, Cambridge. Treaty of Lisbon (2007), 2007 O.J. (C306) 1. Tugendhat, Ernst (1979) Selbstbewusstsein und Selbsbestimmung, Suhrkamp, Ffm, 1979. Ulvila, Marko and Pasanen, Jarna eds., 2009, Sustainable futures : replacing growth imperative and hierarchies with sustainable ways, Ministry for Foreign Affairs, Helsinki 2009. UNDP (2007) Human Development Report 2007/2008. Fighting Climate Change. Human Solidarity in a Divided World. Palgrave MacMillan, New York. Wallgren, Thomas (1999), The Modern Discourse of Change and the Periodization and End of Modernity, in A. Ollila (ed.) Historical Perspectives on Memory, Finnish Historical Society, Helsinki. Wallgren, Thomas (2006) Transformative Philosophy, Lexington Books, Lanham, Maryland. WCSD (1987) Our Common Future: World Commission on Environment and Development. Oxford University Press, Oxford. von Wright, G.H. (1982) Om behov, in Filosofisk tidskrift, 1/1982.