Väkivallan käytön rajat ja vastaterrorismin mallit Itä-Suomen Yliopisto Oikeustieteiden laitos Pro Gradu -tutkielma 4.5.2017 Tekijä: Juha-Pekka Nikkonen 161978 Ohjaaja: Seppo Sajama
II Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Tekijä Juha-Pekka Nikkonen Yksikkö Oikeustieteiden laitos Ohjaaja Seppo Sajama Työn nimi Väkivallan käytön rajat ja vastaterrorismin mallit Pääaine Työn laji Aika Sivuja Filosofia Pro gradu -tutkielma 4.5.2017 63 Tiivistelmä Tarkastelen kahtiajakoa väkivallan käytössä vastaterrorismiin liittyen. Kahtiajako perustuu siihen, että suhtaudutaanko terrorismiin rikoksena vai sotatoimena. Sodankäynnin sääntöjä ja sotilaallista suhtautumismallia tarkastelen Michael Walzerin oikeutetun sodan teorian kautta. Rikosoikeudellisen mallin yhteydessä nojaudun Seumas Millerin näkemyksiin poliisin toimia rajoittavista säännöistä. Tarkastelen myös, mitä perusteita meillä on suosia jompaakumpaa suhtautumismallia terrorismin aiheuttaman uhan ehkäisemisessä. Sodassa sääntöjen tarkoitus on estää hirmuteot ja tarpeeton tappaminen. Sotilaallisessa mallissa terroristit luokitellaan sallituiksi tappamisen kohteiksi, joten heitä voidaan tappaa tai vangita, vaikka he eivät yksilöinä muodostaisi välitöntä uhkaa. Sotatoimista aiheutuvaa vaaraa siviileille on pyrittävä tietoisesti rajoittamaan, mutta tätä ei tarvitse tehdä tehtävän vaarantumisen kustannuksella. Rikosoikeudellisessa mallissa tappava voimankäyttö on puolestaan sallittua vain viimeisenä keinona itsepuolustukseksi ja sivullisten suojelemiseksi. Terrorismista epäillyt pyritään pidättämään ja tuomitsemaan oikeudessa. Suhtautumismallien asettamien rajojen lisäksi tulee huomioida terrorismin vastaisen strategian tarpeet. Sivullisille aiheutettu vahinko voi heikentää kansan tukea terrorismin vastaisille toimille ja lisätä sympatioita terroristeja kohtaan. Eri suhtautumismallit soveltuvat parhaiten erilaisiin yhteiskunnallisiin konteksteihin, joten niillä on molemmilla paikkansa osana laajempaa terrorisminvastaista kamppailua. On kuitenkin syitä pitää rikosoikeudellista mallia lähtökohtana terrorismin torjunnassa. Se vastaa paremmin niitä arvoja ja oikeuksien ja turvallisuuden välistä punnintaa, jota yhteiskunta normaalisti pyrkii noudattamaan. Rikosoikeudellinen malli kykenee myös hyvin ehkäisemään terrorismiin ja vastaterrorismiin liittyviä uhkia. Yhteiskunnallisen järjestyksen heiketessä riittävästi sotilaallisen mallin soveltaminen on kuitenkin perusteltua. Avainsanat: Etiikka, Seumas Miller, oikeutettu sota, rikokset, terrorismi, terrorisminvastainen toiminta, uhat, väkivalta, Michael Walzer.
III SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 1 2 WALZER, OIKEUTETTU SOTA JA TERRORISMI... 3 2.1 Miksi oikeutetun sodan teoria?... 3 2.2 Walzerin oikeutetun sodan teoria... 5 2.3 Jus ad bellum... 6 2.4 Jus in bello...10 2.4.1 Sodankäynnin säännöt...10 2.4.2 Terrorismi...16 2.4.3 Vastaterrorismi...20 2.4.4 Äärimmäinen hätätila...21 3 RIKOSOIKEUDELLINEN VASTATERRORISMI...31 3.1 Rikosoikeudellinen terrorismin määritelmä...31 3.2 Rikosoikeudellinen malli...35 4 TERRORISMIN UHKA JA SUHTAUTUMISMALLIEN ENSISIJAISUUS...44 4.1 Terrorismin uhka...44 4.2 Vastaterrorismin suhtautumismallien ensisijaisuus...51 5 JOHTOPÄÄTÖKSET...60 6 LÄHDELUETTELO...63
1 1 JOHDANTO Uutiset terrori-iskuista ja vastaterrorismin nimissä tehdyistä iskuista ovat tulleet tavanomaisiksi. Keinot, joilla terrorismia pyritään torjumaan eroavat kuitenkin merkittävästi toisistaan tilanteiden mukaan. Jos terroristisolu paikallistetaan järjestäytyneen yhteiskunnan sisälle, vastatoimena on todennäköisesti poliisiratsia. Ratsian tavoite on epäiltyjen terroristien pidättäminen ja oikeudenkäyntien järjestäminen, joiden seurauksena epäillyt joutuvat vastaamaan toimistaan tuomioistuimen edessä. Sivullisille aiheutuva vahinko on minimaalista. Siirryttäessä esimerkiksi sisällissodan runtelemaan Syyriaan käytetyt keinot terroristien pysäyttämiseksi kovenevat merkittävästi. Ratsiaa todennäköisempi keino on terrorismista epäiltyjen tietoinen tappaminen lentokoneesta laukaistun pommin tai ohjuksen avulla. Iskun tavoite on todennäköisten terroristien aiheuttaman uhan poisto. Sivullisille koituva vaara on suurempi kuin poliisiratsioissa. Uutiset iskujen aiheuttamista siviiliuhreista ovatkin yleisiä. Tutkimukseni tavoite on tarkastella tätä kahtiajakoa väkivallan käytössä terrorismin vastaisten toimien yhteydessä. Kahtiajaon taustalla on nähdäkseni ero siinä, pidetäänkö terrorismia rikoksena vai sotatoimena. Tavoitteeni on paremmin ymmärtää niitä moraalisia sääntöjä, jotka käytännössä ohjaavat väkivallan käyttöä rikosoikeudellisessa mallissa ja sotilaallisessa mallissa. Haluan myös selvittää miten suhtautumismallien erot vaikuttavat vastaterrorismin yhteydessä käytettyyn väkivaltaan ja onko meillä perusteita suosia jompaakumpaa suhtautumismallia? Terrorismiin ja vastaterrorismiin liittyvät moraaliset kysymykset ovat ajankohtaisia ja aiheista on kirjoitettu kasvavassa määrin viime vuosina. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut toimivat lähtölaukauksena uudelle kansainväliselle kiinnostukselle terrorismiin liittyviä eettisiä kysymyksiä kohtaan. Kansainvälistä kiinnostusta aiheeseen liittyvien kysymysten tutkimiseen ja niistä väittelyyn siis on. Aiheeseen liittyen ei myöskään tunnu vallitsevan laajamittaista yhteisymmärrystä muusta kuin terrorismin yleisen käytön tuomittavuudesta, joten katson aiheen olevan vielä hedelmällistä aluetta tarkemmalle tutkimukselle.
2 Tarkasteluni jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastelen sodankäyntiin liittyviä voimankäytön sääntöjä Michael Walzerin oikeutetun sodan teorian kautta. Tarkastelen myös noiden sääntöjen merkitystä terrorismille ja vastaterrorismille. Valintani käyttää oikeutetun sodan teoriaa perustuu oikeutetun sodan teoriaperinteen yhteyksistä kansainväliseen oikeuteen ja Walzerin asemaan yhtenä teoriaperinteen keskeisistä nykyedustajista. Lisäksi hänen teoriansa perustuu sodassa noudatettuihin todellisiin käytäntöihin, mikä sopii hyvin yhteen oman tarkasteluni tavoitteiden kanssa. Haluni tutkia käytännössä noudatettuja väkivallan sääntöjä sulkee myös pasifismin kaltaiset teoriat tarkasteluni ulkopuolelle. Toisessa osassa siirryn tarkastelemaan väkivallan käytön sääntöjä rikosoikeudellisen mallin näkökulmasta. Terroristijärjestöistä puhuttaessa lähtökohtainen mielikuva on nykyään usein al-qaidan kaltainen kansainvälinen terroristijärjestö. Terroristijärjestöjen välillä on kuitenkin eroja, joten sodankäynnin kaltaisen voimakkaan vastatoimen käyttö ei ole aina järkevää. Terrori-isku on myös vakava rikos, joten rikosoikeudellisen mallin käyttö terrorismin hillitsemiseksi vaikuttaa perustellulta. Tarkastelen rikosoikeudellisen mallin tapaa määritellä terrorismi ja tutkin siinä sovellettavia väkivallan käytön sääntöjä. Kolmannessa osassa tarkastelen rikosoikeudellista mallia ja sotilaallista mallia terrorismiin liittyvien uhkien ehkäisemisen näkökulmasta. Huomioni keskittyy siksi merkittäviltä osin myös terrorismin aiheuttaman todellisen uhan arviointiin. Tarkastelu on välttämätön, jotta kykenen perustellusti arvioimaan eri suhtautumismallien soveltuvuutta terrorismin vaikutusten ehkäisemiseen. Terrorismin aiheuttaman uhan ymmärtäminen auttaa myös arvioimaan kumpaa suhtautumismallia tulee ensisijaisesti soveltaa terrorismin torjunnassa. Tarkastelen lisäksi mahdollisuutta valikoivasti soveltaa molempia suhtautumismalleja samanaikaisesti eli niin kutsuttua hybridimallia.
3 2 WALZER, OIKEUTETTU SOTA JA TERRORISMI 2.1 Miksi oikeutetun sodan teoria? Oikeutetun sodan teoria ei ole ainoa mahdollisuus, jos haluamme tarkastella sodan moraalista oikeutusta. Eri lähestymistavat luovat eri painotuksia toimien arviointiin, kieltävät oikeutetun sodan mahdollisuuden täysin tai kyseenalaistavat täysin aiheen moraalisen tarkastelun mielekkyyden. Tämän vuoksi tarkastelu on syytä aloittaa kysymällä, miksi meidän tulisi valita oikeutetun sodan teoria tarkastelun perustaksi ja miksi juuri Michael Walzerin versio siitä? Yksi yleinen käsitys kansainvälisistä suhteista on, että se on itsenäisten ja rationaalisten toimijoiden temmellyskenttä, jossa tavoitellaan omaa etua tilanteen edellyttämällä tavalla säännöistä ja eettisistä huomioista välittämättä. Näin nähtynä eri johtajien puheet sotilastoimien oikeutuksesta ovat vain tyhjää retoriikkaa, jotka eivät käytännössä rajoita heidän toimiaan millään tavalla. Onko todella näin? Epäilemättä päättäjien joukossa on tällaisia realisteja ja muita, jotka eivät hahmota tekojensa moraalisuutta oikeutetun sodan teorian kautta. Ihmiset kuitenkin kasvavat osana yhteisöjä ja omaksuvat sieltä moraalisen ajattelun tavan. Poliittiset päättäjät eivät ole tästä poikkeus, joten heidän täytyy olla tietoisia noista käsityksistä. Voi olla, että nämä opitut käsitykset työnnetään syrjään sotaa koskevia päätöksiä rationalisoidessa, mutta en usko, etteivät ne silti vaikuttaisi päätöksentekoon. Reaalipoliittinen näkemys voidaan myös kyseenalaistaa liian rajoittuneena. Al-Qaidan toimet on esimerkiksi mahdollista tulkita tällaisen poliittisen päätöksenteon tahattomaksi seuraukseksi. Terrorismin vastainen kamppailu on myös osin kamppailua kansan mielipiteestä. Tehokas terrorismin vastainen toiminta on siten riippuvainen siitä, miten oikeutettuna kansa sen näkee. Vallitsevia eettisiä sääntöjä ei siis voi jättää huomiotta. Näin ollen voidaan kyseenalaistaa reaalipolitiikan kyky tarjota kestävää ratkaisua terrorismin uhkaan. Kyynisyyteen sortumisen sijaan on huomattava se tosiasia, että poliittiset johtajat pyrkivät oikeuttamaan tekojaan kansalaisille ja kansainväliselle yhteisölle. Tämä jättää päättäjät avoimeksi moraaliselle arvioinnille ja kritiikille heidän henkilökohtaisista käsityksistä riippumatta.
4 Asian tarkastelu vaatii myös yhteisen sanaston ja käsitteiden käyttöä. Tässä oikeutetun sodan teoria on mainio valinta sen historiallisen perinteen ja vaikutusvallan vuoksi. Oikeutetun sodan teoria ei ole mikään yksittäinen opinkappale. Se on pikemminkin teoriaryhmä, jonka alkulähteet ulottuvat aina Tuomas Akvinolaiseen ja Augustinukseen asti. Eri teorioiden yksityiskohdat eivät tässä ole oleellisia, mutta niiden historialliset vaikutukset sodankäyntiin ja siitä käytävään keskusteluun sitä vastoin ovat. Walzerin oikeutetun sodan teorioiden historiallisen katsauksen mukaan teoria on palvellut maallisena teoriana kristillistä radikalismia vastaan. Sen avulla on pyritty oikeuttamaan sotiminen pasifisteille sekä hillitsemään ristiretkeläisten fanaattisuutta. Ajan hallitsijat myös omaksuivat teorian ja käyttivät sitä sotiensa oikeuttamiseen. Walzer myöntää kyseessä olleen usein vain tekopyhyydestä, mutta hänkin näkee teoriaan vetoamisen jättävän hallitsijat alttiiksi kritiikille. 1 Walzerin mukaan teorian opit omaksuttiin osittain osaksi kansainvälistä oikeutta. Alex Bellamy vahvistaa, että tuo vaikutus näkyy nykyäänkin, ja samansuuntaisia sodankäynnin sääntöjä on löydettävissä monista muista kulttuureista kautta aikojen. Kansallisvaltioiden nousun myötä realismi kuitenkin korvasi sen. Walzer näkee vasta Vietnamin sodan tuoneen muutoksen tähän suuntaukseen. Vanha tapa puhua sodasta ja moralisoinnin välttäminen osoittautuivat riittämättömäksi kuvaamaan ihmisten tuntemuksia, joten he tietämättään nojautuivat oikeutetun sodan sanastoon ilmaistakseen itseään. Aikanaan tämä keskustelu levisi myös akateemiseen yhteisöön. Teorian hyväksyntää edisti se, että sodan lopputuloksen katsottiin riippuneen vietnamilaisten tuesta. Tuesta jonka menettämistä Yhdysvaltojen brutaalit keinot edistivät. Sodassa käytettyjen keinojen oikeutuksesta tuli näin osa sotilaallista välttämättömyyttä. Puhe oikeutetusta sodasta palasi takaisin politiikkaan, josta esimerkkinä Walzer mainitsee George Bushin puheet Persianlahden sodan aikana. Walzer katsookin, että nykyisin oikeudenmukaisuudesta on tullut yksi testeistä, jonka modernien strategioiden ja taktiikkojen on kyettävä läpäisemään. 2 1 Walzer 2002, s. 925 926. 2 Walzer 2002, s. 927 931, 933; Bellamy 2008, s. 52 53.
5 Entäpä itse Walzerin valinnan perustelu? Valinta perustuu pääasiassa kahteen seikkaan. Ensimmäinen on Walzerin ja hänen esittämänsä teorian vaikutusvalta. Hän oli synnyttämässä oikeutetun sodan teorian uutta nousua, on nykyään oikeutetun sodan teoriaperinteen vaikutusvaltaisimpia edustajia ja hänen teoriaansa viitataan ja sitä kritisoidaan laajalti. Toiseksi hänen lähestymistapansa aiheeseen on hyvin käytännönläheinen. Hän on kiinnostunut todellisista historiallisista tilanteista ja niiden oikeutuksen tutkimisesta. Hän ei vetoa vain johonkin absoluuttiseen sääntöön tai kapeakatseisesti tuijota tekojen seurauksia, vaan tarkastelee sääntöjä ja seurauksia yhdessä. Hän myös myöntää, että eteen tulee väistämättä tilanteita, joissa pienemmän pahan valintaa ei voida välttää. Tällainen monitahoinen tarkastelutapa ei ole ongelmaton ja jättää Walzerin avoimeksi kritiikille monelta suunnalta. Walzerin ja myös oman tarkasteluni tavoite ei kuitenkaan ole pyrkiä muodostamaan aukotonta eettistä järjestelmää, vaan pikemminkin tarjoamaan käytännöllisiä keinoja arvioida todellisten, vaikeiden valintojen moraalista oikeutusta. 2.2 Walzerin oikeutetun sodan teoria Walzer hahmotteli oikeutetun sodan teoriansa teoksessaan Just and unjust wars, jossa hän oikeutta ja historiallisia tapauksia tutkimalla käsittelee voittamisen ja oikein taistelemisen välistä jännitettä. Esitetty teoria voidaan jakaa kahteen keskeiseen tarkastelualueeseen. Jus ad bellum käsittelee sodan oikeutusta ja jus in bello oikeutettujen sodankäynnin keinoja. Vaikka oikeudenmukainen rauha jus post bellum, on myös mahdollinen oikeutetun sodan teorioiden osa, Walzer ei siihen juuri huomiotaan kiinnitä. Hän kuitenkin sivuaa aihetta pohtiessaan oikeudenmukaisen sodan päämäärien rajoja. Nämä oikeutetun sodan teorian osaalueet ovat Walzerin teoriassa loogisesti itsenäisiä, eli oikeutettua sotaa voi sotia epäoikeudenmukaisesti ja epäoikeutettua sotaa oikeudenmukaisin menetelmin. Ottaen huomioon osaalueiden itsenäisyyden, oikeudenmukaisen rauhan ehtojen erillinen kattavampi käsittely olisi mielestäni ollut toivottavaa. Walzerin ajattelua seuraten en näe syytä miksi esimerkiksi oikeudenmukainen sota, joka taistellaan oikeudenmukaisin keinoin, ei voisi päättyä epäoikeudenmukaiseen rauhaan. Walzerin mukaan tällaisessa tilanteessa olisi ilmeisesti kyse kyvyttömyydestä saavuttaa oikeudenmukaisen sodan tavoitteet, mikä on puolestaan yhteydessä
6 sodan oikeudenmukaisuuteen. Tulkitsisin sen osoitukseksi siitä, että arviointi sodan oikeutuksesta on jatkuva prosessi. Oikeutettuna sotana alkanut taistelu voi tilanteen muuttuessa menettää oikeutuksensa. 3 Tätä absoluuttista erottelua eri osa-alueiden suhteen on kritisoitu esimerkiksi sillä perusteella, että vastuu sodan aloittamisesta ei kuulu yksin poliittiselle johdolle. Brian Orend huomauttaa, että päävastuun kuuluminen poliitikoille ei tarkoita, että sotilasjohto ei kantaisi osavastuuta. Hyökkäävän valtion sotilasjohdon olisi tullut olla tietoinen sodan epäoikeudenmukaisuudesta. Näin heitä tulee voida pitää vähemmässä määrin vastuussa sodan aloittamisesta. Tämä taas merkitsee sodan aloittamisen ja taistelujen keinojen välisen absoluuttisen erottelun hylkäämistä. Walzer kuitenkin huomioi itsekin mahdollisuuden sotajohdon rajallisesta osallisuudesta sodan aloittamiseen. Emme myöskään tavallisesti syytä kenraaleja valtioiden aloittamista sodista. Arvioimme heidät sodan yhteydessä tehtyjen toimien perusteella. Walzerin syy vaatia osa-alueiden absoluuttinen erottelu on seuraus poliittisen tottelevaisuuden tunnustamisesta ja sotilaiden sotimisesta vastoin tahtoaan. Sotilaan ei voi siten olettaa olevan vastuussa muusta kuin omista toimistaan sodan aikana. Itse näen sen taustalla myös huolen ristiretkistä. Pelko on, että mitä oikeutetumpana oma sota koetaan ja halveksittavampana vihollinen koetaan, sitä kovempia keinoja sodankäynnissä sallitaan. Orend voi olla oikeassa, mutta erottelu on silti perusteltua ainakin lähtöoletuksena. Jos todisteet osoittavat tämän alustavan jaottelun virheelliseksi, yksilöt joiden hartioille vastuu kuuluu, tulee tuomita yksilöinä. 4 2.3 Jus ad bellum Walzer käsittelee sodan oikeutusta pääasiassa aggression kautta, joka liittyy kysymykseen, mikä sodankäynnissä on väärin. Hänen mukaansa aggressiivinen sota, jossa ihmisiä tapetaan brutaalisti ikään, sukupuoleen tai moraalisiin ehtoihin katsomatta, on rikollinen sota. Vastuun sodan aloittamisesta ja oikeutuksesta Walzer sijoittaa ensisijaisesti poliittisten johtajien hartioille. Toinen syy tarkastella oikeutusta aggression kautta on Walzerin mukaan kansain- 3 Walzer 2000, s. 21. 4 Walzer 2000, s. 38 39; Orend 2001, s. 7 8.
7 välinen oikeus, joka pelkistää valtioiden suorittamat rikokset toisia valtioita kohtaan puheeksi aggressiosta. Syynä kielenkäytön köyhyyteen hän pitää pyrkimystä oikeuttaa vastarinta kaikissa tapauksissa ja vastarinnan luonnetta. Valtioiden väliselle voimankäytölle on luonteenomaista, että siinä vaarannetaan aina ihmisten elämä. Tarkkojen erottelujen ja erilaisten toimien punnintaa pyritään siis tietoisesti välttämään. Aggressio on Walzerin mukaan sekä moraalisesti että fyysisesti pakottavaa. Se rikkoo kaikissa muodoissaan oikeuksia, joita puolustaaksemme olemme valmiita altistamaan sotilaiden hengen kuolemalle. Emme katso, että valinta olla taistelematta johtuisi näiden oikeuksien arvottomuudesta, vaan aina kyvyttömyydestä käytännössä puolustaa niitä. 5 Walzer johtaa yhteisöjen oikeudet yksilöiden oikeuksista. Yhteisön oikeudet ovat riippuvaisia myös yksilöiden suostumuksesta, mutta tällä hän ei viittaa kirjaimelliseen sopimukseen. Hän näkee sen pikemminkin pitkän aikavälin yhteisten kokemusten ja yhteistoiminnan seurauksena syntyneenä yhteisenä elämänä. Eräänlainen jatkuva yhteisöllinen luonne, jota suojellaan ulkopuoliselta kajoamiselta. Tämän yhteisön oikeuksien loukkaukset ovat sitten se perusta, jolta arvioimme sodankäynnin oikeudenmukaisuutta. Hän ei perustele tarkemmin mihin yksilöiden oikeudet pohjautuvat, mutta mainitsee niiden olevan sidoksissa yhteiseen ihmisyyteen. Walzer esittää analogian yksilön kodin ja oman yhteisön asuttaman maan välillä. Yksilöiden vapaus ja elämän suojelu antavat ihmisille tiettyjä oikeuksia kodissaan riippumatta siitä omistavatko he asunnon. Samalla tavoin yhteisöllä on samankaltainen oikeus suojella itseään omistusoikeudesta riippumatta. Analogia kansalaisyhteiskunnan sääntöjen ja kansainvälisten toimijoiden välillä on harkittu. Se on tärkeä osa aggression teoriaa ja Walzer käyttää sen käsitteistöä kansainvälisten suhteiden ymmärtämisessä. Hän tiedostaa, että analogia ei ole täydellinen ja juuri siksi aggressio on niin vaarallista. Kansainvälisissä suhteissa ei ole ulkopuolista poliisivoimaa, johon voisi tukeutua, joten aggressio uhkaa romauttaa koko systeemin. Kansainvälisen yhteisön jäsenten on toimittava itse ja luotettava toisiinsa systeemin ylläpitämiseksi. Suoran itsepuolustuksen oikeuttamisen lisäksi tällä näkemyksellä on merkitystä, kun tarkastelemme lähemmin Walzerin äärimmäisen hätätilan käsitettä. 6 5 Walzer 2000, 22, 37, 51 53, 291. 6 Walzer 2000, s. 53 55, 58 59.
8 Itse aggression käsite ei ole Walzerin mukaan myöskään ongelmaton. Tarkasteltaessa tapahtumien ketjua, jotka johtivat laukausten vaihtoon, ei ole aina selvää kuka sodan aloitti. Valtiot valehtelevat omien etujensa turvaamiseksi ja aggression kohdalla niillä on vahva motivaatio välttää tulla maalatuksi aggression aloittajaksi. Aggression lähtöpiste ei myöskään ole aina ensilaukauksissa, joten on myönnettävä ennakoivien toimien ja interventioiden mahdollinen oikeutus. Mikäli tarpeeksi painavat perusteet löytyvät ja riskit eivät ole kohtuuttomat, tällaista sotkeutumista toisten sisäisiin asioihin ei välttämättä tule pitää aggressiona. 7 Entä mitkä ehdot Walzer asettaa oikeutetulle sodalle? Ensimmäinen ehto on, että muut keinot tilanteen ratkaisemiseksi ovat epäonnistuneet. Tämän lisäksi sodalla tavoiteltavan lopputuloksen on oltava uhrattujen elämien arvoinen. Poliittisen itsenäisyyden, yhteisöllisen vapauden ja ihmiselämän kaltaisten kriittisten arvojen on oltava uhattuna, mikä luo moraalisen pakotteen sodan voittamiseksi. Epäselvyyttä ehtojen suhteen voi olla siitä, mitä sodan voittamisella itseasiassa tarkoitetaan. Vihollisen täydellinen sotilaallinen tuhoaminen ja vallasta syrjäyttäminen eivät ole ainoat vaihtoehdot. Walzer nojautuu verrannollisuuden (proportionality) käsitteeseen arvioidessaan, millaisia sodan tavoitteita voidaan pitää oikeutettuina. Tarkoitus olisi siis muokata keinoja tavoiteltuun päämäärään sopiviksi. Käytännössä tämä ei aina toimi näin, sillä sodissa on taipumus muuttaa päämääriä sopimaan yhteen käytettävissä olevien keinojen kanssa. Puolustava sota voisi siis muuttua rankaisevaksi sodaksi tai laajentua täysimittaiseksi valloitukseksi pyrkimyksestä ehkäistä tulevia sotia. Oleellista on myös se, että kun sodan päämäärä on tavoitettu, sotiminen tulee lopettaa. Taistelujen jatkaminen tavoitteiden saavuttamisen jälkeen on Walzerille aggressioon verrattava teko. 8 Ollakseen oikeutettu sodan on siis oltava rajoitettu tavoitteissaan, mutta nuo rajoitteet vaihtelevat tapauskohtaisesti. Näissä pohdiskeluissaan Walzer sivuaa oikeutetun rauhan käsittelyä. Ottamalla voiton päämäärät osaksi sodan oikeutusta hän luonnostelee samalla niitä rajoja, joita rauhalta voidaan vaatia. Pelkkä sotaa edeltäneen tilanteen palauttaminen ei välttämättä riitä kestävän rauhan aikaansaamiseksi. Kuinka pitkälle voimme mennä varmistaaksemme, että sama tilanne ei pääse toistumaan? Walzer vetää rajat aggression vastustukseen, 7 Walzer 2000, s. 74 75, 86, 95. 8 Walzer 2000, s. 110, 119 120.
9 tilanteen palauttamiseen ennalleen ja kohtuulliseen ehkäisyyn. Tavoitteena on parempi rauhantila, joka on verrannollisesi turvatumpi, vähemmän altis alueelliselle laajentumiselle ja turvallisempi tavallisille ihmisille. Walzerille parempi rauhantila on mielenkiintoinen vaatimus, koska sen mukaan sodan tietoinen pitkittäminen voi esittäytyä oikeutettuna. Inhimillisin syin hätäisesti tehty rauha saattaa olla vain väliaikainen hengähdystauko, joka ei poista konfliktin varsinaista syytä. Täten taistelujen vieminen päätökseen voi olla parempi ratkaisu kestävän rauhan kannalta. 9 Walzer muistuttaa, että edes Natsi-Saksalta vaadittu ehdoton antautuminen ei tarkoittanut rajoitteiden täyttä poissaoloa vaan sitä, että rajoitteet tulivat liittoutuneiden omista periaatteista Saksan kanssa tehdyn sopimuksen sijaan. Saksalaisten kykenemättömyys syrjäyttää Hitler on Walzerille syy heidän poliittisen vapautensa menettämiseen. Ihmiset kantavat siis jossain määrin vastuuta yhteisönä hallinnon teoista. Poliittisen vapauden menetys on kuitenkin vain tilapäinen ja rajattu, eikä siten vaikuttanut saksalaisten muihin oikeuksiin. Saksan valtion jatkuva olemassaolo oli myös taattu. Saksan johdon kanssa ei kuitenkaan neuvoteltaisi ja sen legitiimisyyttä ei tunnustettaisi ennen liittoutuneiden voittoa ja uuden hallinnon muodostamista. Walzer vertaa tilannetta valtion haluttomuuteen neuvotella rikollisten kanssa. Haluttomuus neuvotteluihin ei tarkoita, että rikollisilla ei ole oikeuksia. Samalla tavoin valtioilla on oikeus olemassaoloon sodasta huolimatta. Valtion valloitus ja poliittisen systeemin uudelleenrakentaminen ovat hänelle siten se ääripää, johon sodalla voidaan oikeutetusti pyrkiä. Tämä ääripää on lisäksi oikeutettu vain Natsi-Saksan kaltaisissa tapauksissa, joissa uhka kansainväliselle järjestykselle ei ole ohimenevää vaan osa hallinnon luonnetta. Lievemmissä tapauksissa näin pitkälle meneminen ei ole oikeutettua. 10 Walzer varoittaa rikollisten ja yhteisöjen välisen analogian rajoista. Kansanvälisten yhteisöjen kohdalla jokaisen päätöksen seurauksilla on laaja poliittinen ja alueellinen ulottuvuus. Näin ollen tyypilliset valtion sisäisen oikeussysteemin käyttämät keinot eivät sovellu yhteisöjen rankaisemiseen. Niiden ehkäisevä vaikutus on heikko, ne lisäävät pakottamiselle ja riskille altistuvien ihmisten määrää ja ne vaativat koko poliittiseen yhteisön valloitusta seu- 9 Walzer 2000, s. 121, 123. 10 Walzer 2000, s. 111 115.
10 rausten toimeenpanemiseksi. Rangaistaessa on lisäksi huomioitava, että rangaistulla yhteisöllä on aina paikka kansainvälisessä järjestyksessä. Tämä järjestys puolestaan nojaa yhteiseen ymmärrykseen ja jaettuihin arvoihin. Se muodostaa perustan, jolta Walzer oikeuttaa Natsi-Saksaa koskevan rankaisunsa. Saksa vaaransi kansainvälisen järjestyksen perustan toimillaan, joten rankaisu oli tarpeellinen kollektiivisen paheksunnan ilmaisemiseksi ja arvojen vahvistamiseksi. 11 2.4 Jus in bello 2.4.1 Sodankäynnin säännöt Walzer pitää sodan osapuolia yhdenvertaisina sodan ja sodankäynnin oikeutuksen ehtojen suhteen. Se onko sota oikeudenmukainen vai epäoikeudenmukainen ei siten vaikuta esimerkiksi sotilaiden moraaliseen yhdenvertaisuuteen. Tuon yhdenvertaisuuden perustan hän löytää sotilaiden toisiaan kohtaan tuntemasta toveruudesta ja yhteisestä ihmisyydestä sekä siviilien oikeuksista. Vastapuolen sotilaat eivät siis ole vain rikollisia tai vihattuja vihollisia vaan myös kanssakärsijöitä samassa sodassa. Epäoikeudenmukaista sotaa sotivat eivät ole hänelle rikollisia, koska he eivät taistele vapaasti. He eivät itse valitse vihollistaan tai suunnittele taistelujaan. He ovat valtion uskollisia kansalaisia. Moderni sotilas sotii, koska on käskynalainen. Hän myös todennäköisesti uskoo oman sotansa oikeutukseen valtion harjoittaman propagandan seurauksena. Vastuu sodasta ja sen mahdollisesta rikollisesta luonteesta ei siis voi olla heidän. Heidän vastuunsa rajoittuu sotimisen keinoihin oman vastuualueensa sisällä. Vastuuta ei siten ole, jos ei ole käytännön mahdollisia vaikuttaa tilanteeseen. Walzer myöntää, että tietyissä erityistapauksissa tuon vastuualueen raja leikkaa myös poliittisen vastuun rajaa sodan aloittamisesta, mutta useimmissa tapauksissa tunnistamme silti eron. 12 Sodankäynnin keinoja tarkastellessa analogia valtion sisäisen järjestyksenpidon kanssa ei enää toimi. Walzerin mukaan sodassa itsesuojelu oikeuttaa vihollisen tappamisen, mutta rikollinen ei voi toimia samoin rikosta tehdessään. Aseellisen vartijan surmaaminen ei ole 11 Walzer 2000, s. 116 117, 121. 12 Walzer 2000, s. 36 39, 127, 136.
11 oikeutettua edes itsesuojelukseksi, koska rikosta ei voida pitää välttämättömyytenä. Rikoksen tapahtumahetkellä toimijat eivät siis ole moraalisesti yhdenvertaisia. Sodassa puolustavan ja hyökkäävän armeijan sotilaat voivat samanaikaisesti vedota itsepuolustukseen ja heitä ei pidetä murhaajina. Sotilaita kohtaan voidaan puhua syyllisyydestä ja paheksunnasta vain, kun heidän tekonsa rikkovat sodankäynnin sääntöjä. Esimerkkeinä tällaisista teoista Walzer mainitsee siviilien tappamisen ja antautuneiden sotilaiden teloitukset. Näin ollen edes vihollissotilaita ei ole oikeutettua tappaa olosuhteista riippumatta. 13 Sodassa sotilaiden oikeutta tappaa rajoittaa Walzerin mukaan kaksi kieltojen ryhmää. Ensimmäinen ryhmä määrää milloin ja miten saa tappaa, ja toinen ketä saa tappaa. Walzer ei pidä ensimmäisen ryhmän sääntöjä oleellisena tarkastelulleen, koska niillä ei ole suurta merkitystä sodan moraalisuudelle. Ne tähtäävät taistelujen intensiteetin ja keston sekä sotilaiden kärsimyksen vähentämiseen. Nämä rajoitukset ovat Walzerille myönteisiä asioita, mutta ne ovat toissijaisia. Sallittuja kohteita koskevat säännöt ovat puolestaan yleistettävämpiä ja läheisemmin yhteydessä yleisiin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Näiden sääntöjen yksityiskohdat vaihtelevat, mutta yhteisenä piirteenä niissä sodankäynti nähdään taistelijoiden välisenä kamppailuna. 14 Walzer tukeutuu oikeutettujen tekojen perusteita ja rajoja etsiessään utilitarismiin ja oikeuksiin. Utilitarismista hän löytää sääntöjen vähimmäisrajat. Se ei juuri rajoita tekoja, mutta siinäkin voittamisen kannalta tarpeeton tai suhteeton väkivalta on tuomittavaa. Se tarjoaa myös lisäsyitä, miksi tulee rajoittua oikeutettuihin tekoihin. Nämä syyt ovat yhteydessä pyrkimykseen paremmasta rauhantilasta. Säännöissä pidättäytyminen minimoi sodan jälkeistä kytevää paheksuntaa, kaunoja ja tarvetta kostotoimiin. Tuo rauhantila on siten vakaampi verrattuna sotaan, jossa oikeutettujen keinojen rajoja rikotaan. Nähdäkseni tällä on myös yhteys siihen missä määrin sotaa käyvällä yhteisöllä voi olla paikka kansainvälisessä järjestyksessä. Säännöistä piittaamattomuus sodassa voidaan pitää yhtenä osoituksena yleisestä sääntöjen piittaamattomuudesta, jotka muodostavat perustan kansainväliselle järjestykselle. Se voi siten oikeuttaa voimakkaampien keinojen käytön sääntöjen rikkojaa vastaan ja osin selittää haluttomuutta yhteistoimintaan terrorijärjestöjen kanssa. Walzer pitää utilitaristista 13 Walzer 2000, s. 127 128. 14 Walzer 2000, s. 42.
12 laskelmointia kuitenkin riittämättömänä selittämään tekojen arviointia. Utilitaristisen laskelmoinnin lisäksi on olemassa selkeitä moraalisia ja oikeudellisia rajoja, joiden rikkomista ei voida oikeuttaa edes sodan voittamisen nimissä. Nämä säännöt ovat se todellinen perusta johon sodassa käytettävien keinojen moraalinen arviointi nojautuu ja niillä on oltava laaja hyväksyntä ihmisten keskuudessa. Ilman tuota laajaa tukipohjaa ne eivät kykene toimimaan rajoitteina sotilaallisille päätöksille. 15 Tarvittavat selkeät rajat, joilla on lisäksi riittävän laaja tuki, Walzer löytää ihmisoikeuksista. Näkemyksen mukaan legitiimi sotatoimi ei riko ihmisten oikeuksia, jota vastaan ne kohdistetaan. Sotatoimien rajoitukset perustuvat puolestaan käsitykseen, että ketään ei voida pakottaa sotimaan eikä ketään vastaan voida sotia, elleivät he ole omilla teoillaan luopuneet tai menettäneet oikeutensa. Ongelmaksi muodostuu kollektiivisten ja yksilöiden oikeuksien välinen ristiriita. Puolustaessa oikeutta elämään sotilaat saavat uusia oikeuksia sotilaina, mutta he myös menettävät oman oikeutensa elämään. Muiden oikeudet pysyvät puolestaan muuttumattomina. Siviilien oikeuksien muuttumattomuudessa on Walzerille toinen syy sotilaiden yhdenvertaisuuden lisäksi, miksi sodankäynnin säännöt koskevat molempia osapuolia. Rikollisen sodan aloittajalla on oltava oikeus puolustaa siviilien oikeuksia, ja oikeutettua sotaa sotivilla ei ole oikeus suorittaa rikoksia. Tämä erottelu sotilaiden ja siviilien välillä ei kuitenkaan ole aina helppoa tehdä toimijoiden yhteisöllisen luonteen vuoksi. Etenkin kun muistetaan, että sotilaat ovat usein vain armeijaan pakotettuja siviilejä. 16 Yksi tärkeimmistä Walzerin tekemistä erotteluista on ihmisten jako taistelijoihin ja ei-taistelijoihin. Hän puhuu ajoittain sotilaista ja siviileistä tai viattomista viitaten samaan erotteluun. Myös minä käytän niitä tässä tutkimuksen osiossa samaa tarkoittavina käsitteinä. Erottelun tarkentaminen on välttämätöntä, sillä se miten erottelu käytännössä tehdään vaikuttaa merkittävästi hyväksyttyjen kohteiden laajuuteen. Walzer pyrkii selkeyttämään tilannetta tarkastelemalla sitä esimerkkien kautta, joissa sotilaat jättävät tappamatta vihollissotilaita tilanteissa, joissa he eivät muodosta välitöntä uhkaa. Walzerin huomioima yhteinen ihmisyys ei kuitenkaan asiaa mielestäni selkeytä. Vaikutus on pikemminkin päinvastainen. Miksi sotilaiden tappaminen yleisesti tulisi sallia, jos heidän tappamisensa taistelujen ulkopuolella 15 Walzer 2000, s. 129 131, 133. 16 Walzer 2000, s. 134 137.
13 on ongelmallista? Se puoltaa sotilaiden yhdenvertaisuutta, mutta ei siviileistä eroavaa kohtelua. Samoin siviilit voivat enemmistönä kannattaa valtion sota- tai sortotoimia, joten miksi heitä ei saisi yhteisönä pitää vastuussa? 17 Walzer perustaa erottelunsa yhteisöjen luonteeseen. Armeija on organisoitu, kurinalainen, koulutettu ja erittäin tarkoituksenmukainen yhteisö, joka pyrkii yhteisiin päämääriin. Sotilaat on koulutettu, varustettu ja velvoitettu taistelemaan. Yksilöinä he eivät näin aina tee, mutta luokkana se on heidän tarkoituksensa. Sotilas on siten sallinut tehdä itsestään sotilaan, joten häneen kohdistuvaa aggressiota ei voida verrata siviiliin kohdistuvaan aggressioon. Sotilaat myös elävät palvelusaikanaan erillään normaalista yhteiskunnasta. Siviilien yhteisöillä on puolestaan monia eri tarkoituksia, heidän koulutuksensa tähtää moniin eri päämääriin, assosiaatiot ovat vapaita ja kurinalaisuus verrannollisen löysää. He elävät ja asuvat eri ikäryhmiin, perhesuhteisiin, poliittisiin ryhmiin ja ammatteihin kuuluvien ihmisten parissa. He myös muodostavat yhdessä kansakunnan. Tämä on oleellista, koska osa oikeutetun sodan teoriaa on oikeudenmukainen rauha. Oikeudenmukaisessa rauhassa molempien sotaa käyvien kansakuntien jatkuvuus tulee taata. Kansakuntien jatkuvuuden takaus on tärkeä syy, miksi oikeutetun sodan teoria kieltää siviilien tarkoituksellisen tappamisen sodassa. 18 Walzer mainitsee poikkeuksen tähän siviiliyhteisön suojaan. Tämä poikkeus on sotakorvaukset, mutta tällöinkin vain taloudellinen yhteisöllinen taakka sallitaan. Sotarikolliset puolestaan tuomitaan yksilöinä. Juuri tässä Walzer näkee terrorismin aiheuttaman vahingon. Terrorismi hyökkää näitä siviiliyhteisöjä suojelevia sääntöjä vastaan ja siten heikentää yksilöiden ja heidän yhteisönsä arvoa. Sen käyttö ilmaisee aikomusta alistaa, poistaa tai tuhota kohteena oleva yksilö ja yhteisö. Täten he eivät ole valmiita yhdenvertaiseen ja rauhanomaiseen yhteiselämään kohdeyhteisönsä kanssa. 19 Walzerin mukaan yhteiskunnan kehitys voi vaikuttaa ei-taistelijoiden mahdolliseen lukemiseen taistelijoiden ryhmään. Sotilaat ovat riippuvaisia teknologiasta, varusteista ja huollosta 17 Walzer 2000, s. 138 139, 142 145. 18 Walzer 2000, s. 144 145; Walzer 2006, s. 4. 19 Walzer 2004, s. 52; Walzer 2006, s. 5.
14 toimiakseen tehokkaasti, joten meillä on perusteita lukea tällaiset tukijat hyväksyttyjen kohteiden joukkoon. Walzer erottelee ryhmät tarkastelemalla niihin osallistuvien yksilöiden luonnetta. Oleellinen ero ei ole siinä tukeeko tehty työ sotatoimia. Ero on siinä, onko työ tarpeellinen sotimiselle vai elämiselle. Sotilaiden muonituksesta vastuussa olevat eivät siis olisi hyväksyttäviä kohteita, koska heidän työnsä olisi välttämätöntä myös rauhanaikana. Sotatarvikkeita valmistava tehdas voidaan lukea hyväksyttäviin kohteisiin, koska sillä on yhteys taistelutoimiin ja siten se on uhka viholliselle. Tehtaan työtekijät eivät kuitenkaan olisi hyväksyttäviä kohteita tehtaan ulkopuolella. Lisäksi tappamista tulee välttää, jos tehtaan tuotanto voidaan pysäyttää muulla tavalla aiheuttamatta merkittäviä lisäriskejä hyökkääjälle. Tämä johtaa kuitenkin kysymykseen, millaisia riskejä voidaan kohtuullisesti vaatia siviilien suojaamiseksi. Walzer valottaa alustavasti tätä ongelmaa tarkastelemalla sukellusvenesotaa 1. ja 2. maailmansodan aikana. Johtopäätöksenä hän toteaa, että siviilien suojelemiseksi sotilaiden on altistettava itsensä lisääntyneelle riskille ja heidän on tehtävä positiivisia toimia siviilejä vastaan kohdistuvan uhan alentamiseksi. Tämä riippumatta siitä onko sotilastoimi perusteltu tai ei. Perusteluna tähän on se, siviilien elämä on alun perin vaarassa sotilaiden toiminnan seurauksena. 20 Siviilikuolemia ei kuitenkaan voida välttää eikä sotilailta voi vaatia kohtuuttomuuksia vahingon välttämiseksi. Rajanvedossaan Walzer turvautuu kaksoisvaikutuksen (double effect) käsitteeseen. Sen mukaan tietyin ehdoin on sallittua suorittaa teko, jolla on todennäköisesti pahoja seurauksia. Näitä ehtoja on neljä. (1) Ensimmäiseksi teon on oltava itsessään hyvä tai neutraali. Walzerille ehto tarkoittaa, että teon on oltava legitiimi sotatoimi. Myös (2) teon suorien vaikutusten on oltava moraalisesti hyväksyttäviä. Esimerkiksi vihollissotilaiden surmaaminen on tällainen teko. Kolmantena ehtona on (3) toimijan hyvät aikomukset. (good intention) Tällä tarkoitetaan, että hän pyrkii vain hyväksyttäviin vaikutuksiin. Teon pahat vaikutukset eivät saa olla päämäärä eivätkä edes välineellinen keino hyvän päämäärän saavuttamiseksi. Viimeisenä ehtona (4) verrannollisuus. Teoilla tavoitellun hyvän on siis oltava tarpeeksi merkittävä oikeuttaakseen aiheutetun pahan. Walzer mukaan käsite perustuu lähinnä toimijan aikomuksille ja ei sellaisenaan ole riittävä. Verrannollisuus on myös heikko rajoite teoille. Siihen vedoten voimankäyttöä voidaan kasvattaa, koska sotilaille aiheutuva 20 Walzer 2000, s. 145 146, 150 151.
15 riski vähenisi ja sotilaalliset päämäärät saavutettaisiin ripeämmin. Tavoite olisi siis hyvä lyhyellä ja pitkällä aikavälillä ja se ei myöskään pyri siviilien vahingoittamiseen suoraan tai välineellisesti, joten se on esitettyjen ehtojen mukainen. Todennäköinen vaikutus olisi kuitenkin sotilaiden turvallisuuden lisääntyminen siviilien turvallisuuden kustannuksella. Siviilien suojelemisen takaamiseksi esitetyt ehdot eivät siis ole riittäviä. 21 Walzer haluaa siviileille paremman turvatakuun. Hän haluaakin vahvistaa toimijan hyvien aikomusten ehtoa (3) kaksoisintention (double intention) vaatimuksella. Ei siis riitä, että vain aikoo välttää siviilien tarkoituksenmukaista tappamista. On myös aiottava tietoisesti suojella siviilejä vahingolta. Tarvittaessa sotilaiden on hyväksyttävä lisääntynyt riski itselleen siviileille koituvan vaaran vähentämiseksi. Walzer ei taaskaan suoraan sano kuinka suuren riskin sotilaiden tulisi ottaa siviilien suojelemiseksi ja hän arvioi sen vaihtelevan tilanteen mukaan. Hän vaatii vain, että siviileillä on oikeus tulla kohtuudella huomioiduiksi. Esimerkkinä Walzer käyttää tilannetta, jossa toisen maailmansodan aikana lentokoneiden pilotit pommittavat kohteita matalalta minimoidakseen pommituksien aiheuttamaa vaaraa siviileille. Pommitusten tarkkuutta siis lisättiin asettamalla pilotit suuremmalle vaaralle alttiiksi. Toisaalta Walzer ei vaadi pommitusten lopettamista täysin. Siviilien turvallisuus pitää vain huomioida olosuhteiden ja taistelun tavoitteiden sallimissa rajoissa. Siviilejä tulee myös kohdella tasavertaisesti heidän poliittisista suuntauksistaan huolimatta. Vastuuta siviilien tappamisesta Walzer ei kuitenkaan vieritä täysin hyökkääjän hartioille. Vaatimus positiivista toimista siviiliuhrien minimoimiseksi koskee molempia osapuolia. 22 Walzer pohtii myös, millaisin ehdoin sääntöjen rikkojia voidaan rangaista. Syyllisten saattaminen vastuuseen tuskin tilanteessa onnistuu, mutta ehkäisyn nimissä rankaisevat iskut ovat mahdollisia. Vaarana on, että jos sääntöjä voi rikkoa reaktiona vastapuolen toimiin, väärinkäytösten ja eskalaation vaara on suuri. Rankaisevan kostoiskun tarkoitus on kuitenkin nimenomaan rikkoa vääryyksien kierre ja saada osapuolet noudattamaan sääntöjä. Vastatoimet ovat reaktio menneeseen tapahtumaan, joten tuo tapahtuma rajoittaa millaiset toimet voidaan oikeuttaa. Yhden ihmisen menehtymistä ei voida perustellusti kostaa massiivisilla kostotoimilla. Kostoiskut vaativat lisäksi jaetun käsityksen sodan säännöistä, koska muuten 21 Walzer 2000, s. 152 154, 156. 22 Walzer 2000, s. 155 157.
16 toimet eivät voi olla reaktio säännön rikkomiseen. Walzerin mukaan kostotoimet eivät saa missään tapauksessa kohdistua viattomiin ihmisiin. Niiden on oltava reaktioita tekoihin, jotka ovat rikoksia ja rikkovat molemmin puolin tunnustettua sääntöä. Ne eivät ole vain uusi ketju väkivallan kierteessä vaan hillitty vastatoimi. 23 Entäpä jos kyseessä on rauhanaika ja ryhmä terroristeja hyökkää vieraan valtion alueelta? Walzerin mukaan valtioiden on kyettävä suojelemaan kansalaisiaan, joten uhkaan on pystyttävä vastaamaan. Epäviralliseen terrori-iskuun reagoidaan tällöin virallisesti valtion toimesta toista valtiota vastaan. Tavoitteena on saada kohdevaltio estämään terroristien toiminta omalla alueellaan. Kostotoimet eivät saa nytkään kohdistua siviileihin ja heihin kohdistuva sivullista uhkaa tulee välttää. Toimien tulee olla lisäksi tilapäisiä ja verrannollisuuden rajoittamia. Jos kostoiskujen uskotaan varmasti olevan tehottomia, niitä ei tule tehdä. Walzer pitää kostoiskuja tällaisessa tilanteessa ensimmäisenä hyväksyttävänä voimankäytön keinona, kun diplomaattiset pyrkimykset ovat epäonnistuneet. Hän näkee ne lähinnä vaihtoehtoisena keinona täysimittaiselle sodalle. Walzer tunnustaa kostoiskujen rikkovan valtion suvereniteettia, mutta iskujen rajallisuus ja tiettyyn rikkomukseen reagoiva luonne osoittavat myös suvereniteetin kunnioitusta. Tilanteissa joissa rangaistava valtio ei todella kykene estämään terroristien toimintaa, rangaistusiskut sitä vastaan eivät ole oikeutettuja. Toisaalta tuollaisissa tilanteissa valtion suvereniteetti alueella on kyseenalainen, joten toisen valtion on sallittua ottaa alueen kontrollointi ja valvonta vastuulleen. 24 2.4.2 Terrorismi Walzer ei itse kiinnitä teoriansa ensiesityksessä suurta huomiota terrorismiin ja omistaa aiheelle vain lyhyen luvun, jossa hän erottelee sen poliittisista murhista. Hän määrittelee terrorismin siinä viattomien ihmisten satunnaiseksi murhaamiseksi, jonka tarkoituksena on kansan tai luokan moraalin ja solidaarisuuden tuhoaminen. Walzer on myöhempien tapahtumien seurauksena kiinnittänyt enemmän huomiota terrorismiin ja oikeutetun sodan teorian suhteeseen. Terrorismin hän määrittelee edelleen viattomien ihmisten satunnaiseksi tappamiseksi, jonka tarkoituksena on luoda laajamittaista pelkoa. Se millaisia tavoitteita pelon 23 Walzer 2000, s. 207, 209, 215. 24 Walzer 2000, s. 216 218, 220 221.
17 avulla pyritään saavuttamaan ei ole hänelle oleellista terrorismin määrittelemisen kannalta. Uhrien viattomuus ja tappamisen satunnaisuus ovat säilyneet keskeisinä piirteinä. 25 Salamurhat Walzer erottaa terrorismista hyökkäysten kohdistamisen kautta. Salamurhaaja tappaa yksilöitä heidän tekojensa vuoksi. Terroristi puolestaan tappaa ihmisiä satunnaisesti vain sen vuoksi keitä he ovat. Terrorismin uhri ei voi tehdä mitään välttääkseen kuulumasta kohteiden joukkoon. Walzer pitää salamurhia oikeutettuina rajatuissa konflikteissa, mutta terroristien suorittamaa tappamista ei milloinkaan. Terrorismin käyttö ei tunnusta mitään rajoja ja edustaa siten äärimmäistä uhkaa kohteena olevalla ryhmälle. Hän vertaa sitä ehdottoman antautumisen vaatimukseen, joka sulkee pois neuvottelun ja kompromissin mahdollisuuden. Terrorismin käyttöä kuitenkin puolustetaan sotilaallisen välttämättömyyden näkökulmasta. Se maalataan sorretun ryhmän ainoana keinona vastustaa sortoa. Walzer kuitenkin yleisesti hylkää välttämättömyydestä puhumisen vain liioittelevana tapana puhua riskeistä ja todennäköisyyksistä. Todellisuudessa vaihtoehtoisia tapoja toimia on olemassa. 26 Walzerin katsaus sissisotaan ja valepukujen käyttöön on myös yhteydessä joidenkin terroristien toimintaan. Hän puhuu pääosin sisseistä, mutta nähdäkseni tehdyt huomiot ovat sovellettavissa terroristeihin. Tekeytymällä siviileiksi ja piilottelemalla näiden keskuudessa terroristit toimivat vastoin sodankäynnin sääntöjä. Sääntöjen perustana on oletus, että sodassa yksilö on joko sotilas tai siviili. Tämän erottelun perusteella määräytyvät henkilön oikeudet ja velvollisuudet sodassa. Keskeinen ongelma tilanteessa on se, että vastapuolen on vaikea noudattaa siviilien ja sotilaiden välistä erottelua. Tämä puolestaan lisää siviileille koituvaa vaaraa, koska sotilaiden on suhtauduttava heihin potentiaalisina uhkina. Valepukuja käyttävällä osapuolella ei vastaavia ongelmia ole. Valepukujen käyttö vaikeuttaa myös vastaterroristien toimintaa. Walzer kuitenkin korostaa siviilien ja sotilaiden välisen erottelun ylläpitämisen tärkeyttä. Näin toimimalla suojellaan siviilejä ja heikennetään terroristien tukea siviiliväestön keskuudessa. Terroristien vastainen kamppailu on osittain ideologista, joten sitä ei voida voittaa, jos kansan tuki kamppailulle menetetään. 27 25 Walzer 2000, s. 198; Walzer 2004, s. 51; Walzer 2006, s. 3. 26 Walzer 2000, s. 144 145, 197, 199 201, 203 204. 27 Walzer 2000, s. 179, 182, 186 187.
18 Walzer tunnistaa myös eri terrorismin lajeja ja hyväksyy valtion suorittaman terrorismin mahdollisuuden. Esimerkiksi Japaniin pudotetut atomipommit ovat Walzerin mukaan terrorismia, mutta seurauksena ei ollut japanilaisten tuho. Hän kuitenkin huomauttaa, että pommien pudotuksella lähetettiin kuitenkin juuri tämä viesti. Se alensi japanilaisten siviilien elämän arvoa ja toimi yleisenä uhkauksena koko Japanin kansalle. Kyseessä on siis pikemminkin tilanne, jossa Yhdysvallat ei pannut uhkaustaan toteen. IRA:n (Irish Republican Army) harjoittamaa toimintaa kuvatessaan Walzer puolestaan epäröi käyttää sanaa terrorismi. IRA:n iskut ovat olleet kohdistettuja ja etukäteisvaroitus iskujen tulosta on usein annettu. Se ei siis sovi hyvin yhteen Walzerin käyttämän terrorismin määritelmän kanssa. Terroristien pyrkimyksiä tulla arvioiduiksi julkisesti sanottujen päämääriensä, eikä tekojensa kautta Walzer ei hyväksy. Hän pitää islamilaisen radikalismin kaltaisen ideologian oikeuttamaa väkivaltaa keskeisenä syynä sen vastustamiselle. Meillä on hänen mukaan siten hyvä syy epäillä väitteitä, joissa terrorismin väitetään pyrkivään vain maltillisiin päämääriin. Walzer vertaa tilannetta mafian kaltaiseen järjestöön, jonka pitkän ajan päämäärä on rikastuminen. Järjestön toiminta tuomitaan nimenomaan sen käyttämien keinojen kautta. Mikä tärkeämpää, päämäärä on riittämätön erottelemaan erilaiset toimijat toisistaan. Rikastuminen on täysin hyväksyttävä päämäärä ja siihen voi pyrkiä monin täysin hyväksyttävin keinoin. Terroristien tuomitseminen heidän käyttämien keinojen kautta vapauttaa meidät myös tukemaan heidän tavoittelemiaan päämääriä ilman, että tuemme samalla terroristeja. 28 Huomio johon Walzer erityisesti kohdistaa mielenkiintonsa on se, että terrorismi on aina valittu strategia. Se on väittelyn tuloksena tehty päätös, jonka terroristit ajoittain häviävät. Päätöksentekotilanne olisi samankaltainen johon hän vetoaa äärimmäisen hätätilan yhteydessä, jossa Britit päättivät pommittaa Saksan siviiliväestöä oman tappionsa välttämiseksi. Walzer vetoaa ajatuskokeeseen, jossa ihmiset kiistelevät pöydän ympärillä mahdollisista toimintavaihtoehdoista. Tarkkoja pöytäkirjoja tämänkaltaisista kokouksista ei ole, mutta kuvauksia vastaavista tilanteista on. Niiden perusteella voidaan sanoa, että päätös terrorismin käytöstä ei ole yksimielinen eikä minkään yleisen tahdon ilmentymä. Se on valinta. Walzerin tarkoitus on korostaa sitä, että emme voi hyväksyä terroristien väitettä terrorismiin turvautumisen välttämättömyydestä. Sen sijaan meillä on syytä uskoa, että strategisten tekijöiden 28 Walzer 2006, s. 5 6.
19 lisäksi päätökseen vaikuttivat muut tekijät, kuten heidän omat poliittiset ja moraaliset uskomuksensa. Välttämättömyyden sijaan vastapuolen ihmisarvon kieltäminen tai haluttomuus kompromissiin ja vallan jakamiseen voivat olla heidän todelliset syynsä suosia terrorismia muiden vaihtoehtojen kustannuksella. 29 Walzerin Just and unjust wars -teoksessa tehdyn terrorismin tarkastelun suurin ongelma on, että hän ei huomioinut sen yhteyttä äärimmäisen hätätilan käsitteeseen, mutta sitä käsittelen tarkemmin äärimmäisen hätätilan yhteydessä. Hänen tekemänsä erottelu sotilaisiin ja siviileihin ei myöskään terrorismin yhteydessä tunnu riittävältä. Virginia Held vastustaa viattomien tappamisen ottamista terrorismin keskeiseksi erottavaksi piirteeksi muun muassa siksi, että se jättää tyypillisiä terrori-iskuja määritelmän ulkopuolelle, mukaan lukien Pentagoniin tehty isku syyskuun 11. päivänä. Ehkä voitaisiin väittää, että pentagonissa iskettiin sotilaallisen johdon kimppuun eikä taistelijoiden tai vedota välittömän uhan puuttumiseen. Nämä selitykset eivät vastaisi organisaatioon pohjautuvaa erottelua kohteiden välillä, johon Walzer nojautuu. Olen taipuvainen yhtymään Heldin näkemykseen määritelmän puutteellisuudesta, mutta näen sen pikemminkin kontekstin rajallisuutena. Palaten Pentagoniin iskeytyneen koneen esimerkkiin nähdäkseni kyseessä olisi ollut terrori-isku, vaikka kaikki uhrit olisivat olleet sotilaita. Se että kohteet olivat taistelujen ulkopuolella, on vaikuttava osatekijä, mutta ei yksin riitä selittämään eroa. On huomioitava se, että uhrit elivät rauhanajan yhteiskunnassa, joten heillä ei ollut mitään syytä odottaa hyökkäystä. Myös muut sen päivän iskut vaikuttavat arvioon. Kaikki neljä itsemurhaiskuihin käytettyä konetta pyrkivät iskemään symbolisesti merkittäviin kohteisiin. Pentagoniin ei siis isketty sotilaskohteena vaan Yhdysvaltojen vallan symbolina. En halua silti kieltää Walzerin tekemän erottelun merkitystä ja hyötyä terrorismin yhteydessä. Hän on oikeassa yhdistäessään kohdevalinnat terrorismin moraaliseen tuomittavuuteen, mutta samalla se ei riitä selittämään terrorismin moraalista tuomittavuutta kaikissa tapauksissa. 30 Terrorismi on Walzerille siis sodan taistelemisen keino. Hänen käyttämän määritelmän mukaan se rikkoo siviilien ja sotilaiden välistä erottelua eikä noudata edes sallivampaa kaksoisvaikutuksen periaatetta iskuissaan, koska siviilejä tapetaan tietoisesti muiden päämäärien 29 Walzer 2004, s. 57; Walzer 2006, s. 7 8. 30 Held 2004, s. 64 65, 68.
20 saavuttamiseksi. Tämä näkemys soveltuu terrorismin tarkastelun lähtökohdaksi sodan kontekstissa, mutta se ei tunnu riittävältä selittämään terrorismia rauhanomaisessa yhteisössä. Nähdäkseni tämä johtuu siitä, että sodankäynnin säännöt ovat sallivammat kuin rauhan kontekstissa tarvitaan. Ne on luotu rajoittamaan väkivaltaa tilanteessa, jossa normaaleja yhteiskunnan toimintatapoja ei voida noudattaa. Ne eivät siten sovellu hyvin ohjaamaan normaalissa yhteiskunnassa tapahtuvaa väkivallankäyttöä. 2.4.3 Vastaterrorismi Walzer näkee sodankäynnin välttämättömänä osana vastaterrorismia. On hyökättävä ennakoivasti, koska vapaassa yhteiskunnassa ihmisiä ei voi täysin puolustaa terrorismilta. Walzer vertaa vastatoimia usein kuitenkin poliisitoimintaan eikä tyypilliseen sotaan. Tärkein tekijä on olla turvautumatta samoihin keinoihin kuin terroristit eli sotilaiden ja siviilien välistä erottelua tulee kunnioittaa. Terroristien tehokas tunnistaminen on tärkeää, joten Walzer korostaakin, että ihmisiä joita terroristit väittävät edustavansa, ei tule pitää osasyyllisiä terrorismiin. Terroristeille annettu materiaalinen tuki on oleellinen erottelun taustalla oleva tekijä, samoin kuin se oli sotilaiden ja siviilien välisen erottelun kohdalla. Tukijoina voivat olla kuitenkin vain yksilöt, eivät yhteisöt. Erottelu on kuitenkin haastavampaa kuin normaalissa sodassa, koska terroristijärjestön luonne voi vaihdella esimerkiksi rikollisjärjestön ja tyypillisen armeijan välillä. Samat periaatteet jotka ohjaavat vahingon minimoimista sodassa, pätevät myös täällä. Niitä on sovellettava tiukemmin, koska kyseessä on poliisitoimintaan verrattavissa oleva toiminta. Siviilien kohtelussa on oltava korkeammat standardit kuin sodassa. 31 Walzer siis näkee oikeutetun sodan sääntöjen olevan relevantteja terrorismin moraalisen paheksunnan tunnistamiseksi ja sääntöjen tulee ohjata terrorismin vastaisia keinoja. Samalla hän tiedostaa sen rajoitteet viittaamalla poliisitoimiin ja tarpeesta käyttää tiukempia rajoja siviilien kohtelussa. Tätä näkemystä tukee Walzerin pohdinnat kohdistetusta tappamisesta. 31 Walzer 2004, s. 60 61; Walzer 2006, s. 8 9.